tiistai 25. syyskuuta 2018

Pakomatka Svanetian korkeuksiin

Monilla matkoillani on jokin taustalla oleva konteksti. Jokin suurempi 'tarkoitus'. Tämä matka ei ollut poikkeus.

Lyhyesti sanottuna, havahduin ammatillisessa tilanteessani ajautuneeni pisteeseen, joka ei ollut ollenkaan sitä, mitä olin rakentanut liki kymmenen vuotta. Välllä siihen ajautumista ei huomaa, jos muuten elämässä kaikki menee hyvin. Kuitenkin, modernissa yhteiskunnassa vietämme puolet ajastamme töissä. Oli aika sekoittaa pakka ja jakaa kortin uudelleen.

Jos haluaa oikeasti tehdä jotain radikaalia, on parasta irtautua nykyisestä rutiinista kokonaan. Minulle tämän tarjoaa parhaiten minä, teltta ja luonto. Luonto, jossa saa oikeasti olla itsekseen, niinkuin minä, sopulit ja kiirunat Norjan Haddangerviddalla. Koska rakastan myös haastaa itseäni vuorilla, ja olin opiskellut venäjää (jota halusin myös käyttää), oli Kaukaasia minulle itsestäänselvä ratkaisu. Eikä kuukautta lyhyempi aika oikeastaan riitä. Ei sekään ollut riittävästi - mutta tilanteessani en parempaan pystynyt.

Ensimmäinen päiväni Kaukaasian vuoristossa


Georgiassa on jotain tarunhohtoista. Se on maa, joka on aina taistellut asemastaan Euroopan ja Aasian välissä, milloin kenenkin hyökäten mistäkin suunnasta. Eikä tälle sodalle viekäkään nähdä loppua. Maa, joka on yhtäaikaa niin väkivaltainen, että niin runollinen. Lukiessani tarinoita Georgiasta kiinnitin huomioni erityisesti Svanetiaan  ja svaneihin - tuohon jääräpäiseen kansaan, joka keskellä Kaukaasian vuoristoa on omalla verellään yrittänyt pitää kiinni oikeuksistaan viimeiseen asti. Matkallani oli siis jo suunta ja tarkoitus: kulkea jalan läpi Svanetian. 

Ei mennyt aikaakaan, kun istuin Kutaisissa edellisiltä matkoiltani tutussa kulkuneuvossa eli marshrutkassa, tuttavallisesti marsubussissa. Sen penkillä istuminen on minulle yhtä kuin seikkailuni kiehtovissa maissa, kuten Kirgiisiassa ja Tadzikistanissa.  Laitakaupungin vanha neuvostoinfrastruktuuri muuttui pian vanhaan georgialaiseen arkkitehtuuriin, joka johdatteli minut hostelliini. 

Georgialainen hostellikokemus

Hostellit Georgiassa eivät ole niinkuin hostellit Euroopassa, joissa oletusarvonamme on jonkinlainen vastaanottotiski ja huone täynnä kerrossankyjä, sekä rypäs reppureissaajia ties mistä päin maailmaa. Siellä hostelli on yleensä jonkun koti, johon tämä on laittanut sänkyjä tyhjinä oleviin huoneisiin. Jostain syystä georgialaisten talot ovat aivan tarpeettoman suuria ja niissä on paljon huoneita, jolloin turismin kasvaessa eksponentiaalisesti yksi jos toinenkin raapustaa ovensa kylkeen "Hostel" ja ilmoittaa sen booking.comiin hostellina. Kahdella tai kolmella eurolla saa jos minkäkinlaista sänkypaikkaa.

Astuessani sisään portista ei talossa ollut ketään. Omistajan viimein tullessa oli hänellä kiire hakea varastosta pullo kotiviiniä ja  chachaa, eli vähän niinkuin italialainen grappa (rypäleiden jämistä puristettua ja tislattua kotitekoista pontikkaa). Olin suorastaan hämmästynyt siitä, että keskustelu venäjäksi sujui kiitettävästi ainakin sen jälkeen, kun join pari lasia chachaa ja viiniä. Hänen suuri ylpeydenaiheensa oli nurkassa seisova pontikkakattila. 

Kohti Svanetin huippuja

Aamuvarhain kiidin marsubussilla kohti vuoristoa, toiveinani kohdata ylväs Ushba - Kaukaasian kuningatar. Tuo vuori, joka on niin monta henkeä veloittanut, nousi majesteettisesti edessäni merkkinä sille, että olen pian Mestiassa, Svanetin pääkaupungissa. Karkoitettuni kaupungin äänet taakseni olin viimein siellä, mistä olin haaveillut jo kuukausia - tuhansien kukkien ympäröimänä yli 2000 metrin korkeudessa,  unohtamatta jylhää ystävääni Ushbaa, joka 4700 metrin varrellaan vartioi minua jatkuvasti korkeuksista. Siellä yksin talsiminen saa minut sellaisen euforian valtaan, ettei sitä voi verrata mihinkään muuhun. Kuin Nuuskamuikkunen matkalla kohti yksinäisiä vuoria.

Ushba



Jalat kantavat niin kauan, kunnes tulee ilta. Nälkäisenä kaivoin laukusta trangian ja satunnaisen pussin kuivamuonaa. Ruokahetken keskeytti kuitenkin voimakas rapina puistikosta. Minua oltiin ennen matkaan lähtöä peloteltu susilla ja karhuilla, joita Kaukaasian vuoristo vilisee, joten olin jo valmiina puolustamaan majaani vaellussauvoilla. Puskista työnsikin päänsä esiin härkä - ensin yksi, sitten toinen, ja lopulta kymmenkunta suurta härkää. Ilman pelkoa ne tulivat telttani luokse, ja alkoivat haistella sitä, sekä pukkia turvallaan. Normaalisti en maalaistyttönä pelkää lehmiä tai härkiä, mutta kun niitä oli jo liki 20, ja ne olivat valtavia, pakenin läheiseen puustoon, ja annoin niiden haistella telttaani rauhassa. Todennäköisesti ne ovat vain uteliaita ja etsivät jotain pureskeltavaa. Kun niistä muutamat asettuivat maahan telttani viereen, aloin tuntemaan oloni epämukavaksi siitä, että joutuisin jakamaan telttapaikkani mokomien tonnikeijujen kanssa. En siis nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin häätää ne tökkimällä vaelluskepeilläni, joka onneksi toimi, ja ne jatkoivat ammuen taivaltaen kohti alempia laidunmaita. 





Myrskyn silmässä ja ensimmäiset satumaiset kylät

Yö ei totisesti ollut miellyttävimpiä. Pian härkien lähdettyä alkoi satamaan ja tuulemaan todella voimakkaasti, jota jatkui aamun pikkutunneille asti. Salamat valaisivat telttaani jatkuvasti, tuulen ujeltaen eri kerrosten välistä ja sateen rummuttaessa kattoa. Juuri kun minusta tuntui, että sade hellitti, alkoi se taas uudestaan. Telttani on palvellut urhollisesti melkein viisi vuotta, Patagonian tuulisilta preerioilta Guatemalan tulivuorille ja Pamirin vuoristoon - meillä on takana ainakin 100 nukuttua yötä niin jäätiköllä, sademetsässä kuin aavikollakin. Nyt alkoi teltta kuitenkin tiputtamaan vettä yhdestä kohtaa, jossa sadekerros on hieman vaurioitunut luultavasti kosteudesta, jolloin jouduin laittamaan kattilan sen alle keräämään vettä. Lopputuloksena sain nukuttua ehkä tunnin tai kaksi - noin kuudesta kahdeksaan aamulla.  Seuraavana päivänä tavatessani kaksi saksalaista vaeltajaa kertoivat he miettineensä tuona yönä, "toivottavasti kukaan hullu ei ole tänä yönä vuoristossa telttailemassa!". Kyllä. Minä. 

Herättyäni en nähnyt juuri metriä pidemmälle - kaikki oli sankan usvan peitossa. En kerennyt edes telttaa kasata, kun tuuli heitti kaiken usvan mennessään, ja vuoret paljastuivat osittain usvan alta. Univajeesta huolimatta oli mahtava tunne herätä vuoristosta, tietäen, että näitä vuoria saan katsoa seuraavat kolme viikkoa.



Kahden tunnin taipaleen jälkeen ensimmäinen kylä on Tsvirmi - kuin satumainen unohdettu keskiaikainen kylä häilyen ohuen pilvikerroksen alla. Jokaisen svanetialaisen kylän tunnusmerkkejä ovat tietenkin svan- tornit - nuo jylhät kiviröykkiöt, jotka suojelevat jokaista svanetialaista kylää jo satojen vuosien ajan. Näiden tornien tarkoituksena oli alunperin toimia vartiotorneina ja varastoina, saaden jokaisen kylän näyttämään pieneltä sotalinnoitukselta. Nykyään ne lähinnä seisovat muistoina muinaisilta ajoilta.

Tsvirmin kylä


Seuraavassa kylässä, Chvabianissa, pääsin viimein paikallisten kanssa juttusille, jotka työstivät tietä härällä vedettävän lanan avulla. Ikäväkseni tämä keskustelu, kuten niin monet keskustelut, rajoittui siihen, olenko naimisissa, ja missä aviomieheni on. Kaikille vastaus on sama - aviomieheni Lars on töissä Tanskassa kun minä matkustan. He eivät aina ihan täysin syöneet tätä selitystä. Joskus harmittaa olla nainen, sillä se rajoittaa matkustamistani melkoisen paljon. Vaikka voinkin melko turvallisin mielin reissata yksinkin monia alueita, on minun usein hankala rakentaa mitään järkevää keskustelua, kun heitä lähinnä kiinnostaa, olenko naimisissa, ja olisiko minusta vaimomateriaalia. Joudun kieltäytymään kutsuista teekupilliselle, koska tämä on harvoin viaton ystävyydenele, ellei sitten talossa ole myös nainen minua tupaan kutsumassa.

Sinä päivänä oli tuskallisen kuuma. Noustessani kohti Adishia noin 600 metriä ylempänä ei ilmassa ollut tuulenvirettäkään, ja lämpöasteita oli yli 25. Hikosin kuin saunassa, ja jokainen askel tuntui tuskaiselta polttavan auringon alla. Noina hetkinä mietin, että olenko täällä oikeasti vapaaehtoisesti, ja pitäisikö tästä nauttia? Onneksi vuori on täynnä viilentäviä puroja, johon päänsä voi heittää aina hetkittäin helpottamaan oloa ja muistuttamaan, että tämä on oikeasti mukavaa.



Viimein aloin lähestymään oikeasti korkeita huippuja Venäjän rajalla. Miljoonien kukkien koristama kukkaketo johdatti minut satumaiseen Adishin kylään, jossa minua oltiinkin jo vastassa.



"Sinulla on kaunis kylä", kerroin minua vastassa olevalle paikalliselle miehelle. "Sinulla on kauniit silmät", oli hänen vastauksensa. Tästä vastaanotosta huolimatta päätin kysyä yösijaa, ja tämän siskolla Elisabethilla sattuikin olemaan majatalo, jossa voisin yöpyä. Kolkutin Elisabethin ovelle ja olisi selvää, että voisin yöpyä siellä. Tarvitsen viimeinkin kunnon sängyn ja pitkät yöunet monen (itseasiassa kolmen) unettoman yön jälkeen.

Elisabeth kutsui minut talon keittöön päivälliselle heidän kanssaan. Lautaselleni ilmestyi ajapsandali, tuo mainio paistos munakoisoa, paprikaa ja muita vihanneksia tomaattikastikkeessa, nokare kotijuustoa sekä lasillinen itse tehtyä piimää. Keittiöä oli yksinkertainen puutönö, jossa hella toimi polttopuilla. Putkitelevisiosta pyöri georgialaiset uutiset, joita "seurasi" ikivanha mummo kuorsaten suu auki istuallaan sohvalla. Minun silmiäni kehunut veli hörppi olutta ja selasi puhelintaan. Elisabeth kyseli, miten voisi saada työpaikan Suomesta.

Kysellessäni majoituksen hintaa, katseli Elisabeth hieman ympärilleen ja tokaisi: "riippuu paljonko voit maksaa. Ehdota jotain?". Reiluuden merkeissä ehdotin kymmentä euroa, yli 30 laria, sängystä ja ruokailusta. Minulla ei ollut käsitystä siitä, paljonko täällä normaalisti kotimajoituksista maksetaan. Myöhemmin selvisi, että maksoin keskimäärin alle puolet siitä, mitä muut maksavat vastaavasta palvelusta.

Adishin kylä
Nämä ensikohtaamiset svanien kanssa eivät vielä selvittäneet minulle, miksi he ovat niin pelätty kansa, ja miksi heitä pidetään niin lujatahtoisina. Georgiassa svaneja myös pidetään vähän kuin hölmöläisinä, ja heistä on lukemattomia vitsejä. Eräässä vitsissä, joka minulle kerrottiin useampaankin kertaan (ei koskaan svanin suusta), menee svan- mies viettämään yötä vieraan naisen kanssa. Tätä kehotetaan käyttämään kondomia, ettei nainen tule raskaaksi. Kahden kuukauden päästä mies kysyy, "tuntuu vähän epämukavalta, miten kauan tätä täytyy pitää?".

Näissä merkeissä jatkoin tutkimusmatkaani syvemmälle Svanetiaan. 

Tarina Khaldesta - siitä Svanetiasta, joka haudattiin kivikasojen alle

Olin ylhäällä jo kukonlaulun aikaan Elisabethin lypsäessä lehmiä takapihalla. Tuona päivänä edessäni olisi sekä Adishin joen ylitys, että 3000 metriä korkean nyppylän ylitys. Yleisesti suositellaan, että joki ylitetään hevosella, sillä se on niin vuolaasti virtaava ja syvä. Kyläläiset eivät halua rakentaa siltaa, sillä hevosen vuokraamisella käärii sievoiset rahat. Taustatietona, että pelkään joen ylittämistä paljon enemmän kuin esimerkiksi korkeita paikkoja. Norjassa olin joutunut todellisen koetuksen partaalle, kun koskien siltoja ei oltu laitettu vielä paikoilleen, koska kesä oli vasta aluillaan, jolloin jouduin ylittämään kolme jääkylmää koskea jalan. Minulle olisi siis henkilökohtainen haaste ylittää noin 20 metriä leveä Adishin joki jalan sen sijaan, että vuokraisin hevosta. Tottakai en vuokrannut hevosta! Ylittäessä joudun välillä rauhoitella itseäni puheella, "hitaasti, oikea, vasen, oikea, vasen", etten alkaisi panikoimaan jääkylmän, vuolaasti virtaavan sulamisveden yltäessä melkein lantioon asti. Noin viidentoista minuutin ylityksen jälkeen olin toisella puolella, jolloin jalkani olivat niin kohmeessa, että niiden kivuliaaseen sulamiseen meni puolisen tuntia. 

Tänään aurinko ei paahtanut niin kuumasti, ja noin 800 metrin nousu vuorelle sujui hyvin helposti. Nyt ympärilläni oli vain vuoria, ja molemmilla puolilla korkeat jäätiköt, toisen ollessa läntinen Shkhara, yksi Georgian korkeimmista huipuista yli 5000 metrin korkeudessa.  Täältä minulla oli kaksi vaihtoehtoa - yöpyä hylätyssä pikkukylässä, josta jatkaisin seuraavana päivänä ylittäen toisen vuoren suoraan Ushguliin, tai jatkaisin seuraavaan asuttuun kylään, jossa yöpyisin, ja kävelisin enemmän sivistynyttä polkua pitkin läpi muiden pikkukylien Ushguliin, joka on reittini päätepiste. Sisäinen ääneni huusi minua lähtemään tuntemattomampaa reittiä pitkin, mutta joskus jopa minä arvioin riskin olevan liian suuri - nousua olisi liki 1000 metriä, eikä polulla tulisi todennäköisesti ketään vastaan. Jos jotain kävisi, voisi mennä päiviä, ellei viikko, ennen kuin joku tulisi minua sieltä pelastamaan. Tämä on Svanetin melko syrjäistä seutua lähellä Venäjän rajaa, jossa ei ole puhelinverkkoa tai asukkaita. Niinpä jatkoin seuraavaan kylään, eli Khaldeen.



Harva turisti yöpyy Khaldessa, sillä suurin osa seuraa perinteistä Mestia-Ushguli reittiä, jolta olin poikennut jo päättäessäni aloittaa Tsvirmin kautta. Khaldeen saapuessa ensimmäinen ajatus onkin, että se on hylätty aavekaupunki raunioineen. Lopulta kävi kuitenkin selväksi, että siellä on yksi asuttu talo, joka oli yksi muutamasta edelleen pystyssä seisovasta talosta. Kysyttyäni minne voisin pystyttää telttani kylässä, alkoivat he heti siistimään puutarhaansa maatalousroinasta, ja pyysivät minua yöpymään heidän takapihallaan. Soppa oli sopivasti tulella, jolloin minut kutsuttiin taas keittiöön istumaan. Tämä ilta heidän keittiössään oli kuin avausluku mielikuvitukseni kirjalle "Anniina Svanetiassa", jossa sain oikeasti kuulla sitä tarinaa, jota mieleni halaji, enkä vain humalluttaa itseäni chachalla ja kotiviinillä kuunnellen venäläistä musiikkia (vaikkei siinäkään mitään väärää ole!).

Khalden kylä ja vielä paikallaan seisova talo
Palatakseni historiaan, Svanetia oli melkoisen autonominen ja saavuttamaton paikka aina 1800- luvun loppupuolelle asti, jolloin he elivät hyvin omaa elämäänsä kansansa kanssa vuoristossa, kuin oma heimonsa. Lopulta Venäjä pakotti Svanetiaa maksamaan veroja, josta alkoi ankara vastarinta ja sota. Pojan (pahoittelen, etten muista yhdenkään georgialaisen monimutkaista nimeä) mukaan svanit olivat niin kovia taistelijoita, että kokonaisia venäläisten pataljoonia kaatui. Khalde oli koko Svanetian vastarintaliikkeen keskus, jolloin jotta venäläiset voisivat nujertaa Svanetian, oli heidän nujerrettava Khalde. Liekö urbaania legendaa, mutta poika kertoi, että lopulta Venäjän hyökätessä Khaldeen isolla armeijalla, paikalliset tiesivät, että nyt Svanetian loppu oli tullut. Venäläisten saapuessa paikallinen armeija oli heittänyt aseet pois, ja he tanssivat vuoristossa kansantansseja. Venäläiset tappoivat kaikki ja polttivat koko kylän viimeistä taloa myöten. Niinpä näkemäni rauniot ovatkin peräisin 1800- luvun lopulta. Kaikkia yksityiskohtia myöten tämä ei välttämättä pidä paikkaansa, mutta tarinana varsin vakuttava, ja on suurin piirtein totta. Ollessani Tbilisissä Georgian kansallismuseossa, jossa esiteltiin elämää Georgiassa Venäjän vallan aikana, oli siellä seinällä muunmuassa Khaldessa käsinkirjoitettu avunpyyntö Yhdysvalloille, jossa svanit pyysivät apua venäläisiä vastaan, sillä he eivät halunneet antautua Venäjän verojen ja lakien alle. Apua ei tainnut tulla. 

Tuon tragedian jälkeen Khalde oli vuosikymmeniä asuttamaton kutakuinkin 1980- luvulle asti. Viimeisetkin ihmiset alueella joko kuolivat tai lähtivät lumivyöryn tuhotessa joitakin lähikyliä - jotkin kylät hautuituivat kokonaan lumen alle. Lumen määrä Svanetiassa ei ole mitenkään verrattavissa Suomeen - siellä lunta saatta tulla jopa kymmenen metriä, tuona kohtalokkaana vuonna paikoittain jopa 16 metriä. Tämä tarkoittaa sitä, että talvella kyliin ei pääse kuin hiihtämällä. Elämä Svanetiassa ei siis ollut millään mittakaavalla helppoa. Kuten mainittua, 1980- luvun lopulla alueelle kuitenkin tuli uusia ihmisiä Neuvostoliiton "uudelleenasuttaessa" seutua. Tällöin siellä asuvat saivat kommunismin nimissä myös taloudellista avustusta, joiden avulla ihmiset kykenisivät elämään niinkin vaikeissa olosuhteissa. Yksi näistä perheistä oli tämän pojan vanhemmat, joka minulle tarinaa kertoi. Oli mahtavaa yöpyä tässä Khalden ainoassa talossa. Majoittajani olivat silmissäni kuin entisten aikojen Svanetian vastarintataistelijoita, taistellen Svanetian karuja olosuhteita vastaan rakkaudesta kotimaahansa Svanetiaan. Talveksi he kuitenkin kuljettavat karjansa ja hevosensa rekalla Tbilisin lähistöön, jossa he viettävät suurimman osan vuodesta. 

Illan tullessa otettiin chachapullo esille. Georgiassa, kuten Venäjälläkin, joka ikinen shottilasillinen on osoitettava jollekkin. Juominen on aina kuin juhlallinen rituaali. Tähän voi liittyä myös tarina. Yleensä ensimmäinen shotti otetaan rauhalle. Georgiassa on sodittu käytännössä koko maan historian ajan. Jos ei itse Georgiassa, niin vähintään lähialueilla. Tälläkin hetkellä on tilanne etenkin Etelä-Osseatiassa tiukka, ja Tsetseniassa ja Dagestanissa rajan toisella puolella voidaan edelleen puhua sisällissodasta. Tästä huolimatta Georgia elää melkeimpä historiansa rauhallisinta aikaa nyt. On siis oikeutettua aloittaa juominen skoolaamalla rauhalle maassa. Tämän jälkeen kohotetaan usein malja kuolleille sukulaisille ja ystäville. Niitäkin on sota verottanut paljon. Minun vuoroni tuli skoolata. "Suomen ja Georgian ystävyydelle!", sanoin kaataen kotitekoisen polttelevan chachan kurkustani alas. Tämä sai syvän hyväksynnän heidän keskuudessaan - kaikki, kenellä on yhteinen vihollinen, ovat myös heidän ystäviään. Koska Suomi on myös sotinut Venäjää vastaan, olemme heille kuin veljiä. Vaikka Suomessa tuskin puhutaan enää Venäjästä vihollisena, on se sitä Georgiassa yhä monille, eivätkä he häpeile osoittaessaan vihaansa Venäjää kohtaan. Tätä ei helpota tämänhetkinen tilanne Abkhaziassa ja Etelä-Osseatiassa.  Oli aika palata telttaani yöpuulle. Ilta oli ollut ikimuistoinen ja täynnä nostalgiaa yksinäisessä Khalden talossa.

Khalden ainoan asutun talon tuvassa

Aamu koitti täynnä toivoa - taivas oli kirkas ja Shkharan jäinen huippu kiilteli aamuauringossa. Oli vielä yksi asia, johon kiinnitin huomiota kylässä. Tämä on vanhojen talojen aitoihin kaiverretut kommunistiset ornamentit, joissa oli esitetty tähtiä, sekä sirppi ja kirves. Toisen talon seinään oli maalattu Lenin ja Stalin. Kuulemma nämä ovat peräisin 80- luvun lopulta ja 90- luvun alulta. Kysymykseni kuuluikin, jos georgialaiset vihaavat niin paljon Venäjää, miksi ihmeessä he kaivertelevat sirppejä ja kirveitä aitoihinsa, tai maalaavat Stalinin kuvia seiniinsä?! Vastaus oli yksinkertainen. Kommunismin aikaan kaikilla oli töitä ja rahaa. Ihmiset ovat nostaligisia ajoista, jolloin kenenkään ei tarvinnut huolehtia siitä, ettei saisi leipää pöytään. Neuvostoliiton romahdettua monet muuttivat pois Svanetiasta, sillä siellä ei ollut töitä, eikä vuoristossa voi kasvattaa juuri mitään. Koska vanha svanetialainen taisteluhenki ja kansanperinne oli jo osittain nujerrettu, monet asuivat mielummin inhimillisemmissä paikoissa alamaissa.




Taipaleen päätepiste - Ushguli

Taipaleeni kulki läpi muutaman kylän kohti Ushgulia. Koska viimeinen 10 kilometriä on käveltävä hiekkatietä pitkin, päätin liftata kyytiä, joka minulle tarjottiinkin. Kysyin paikalliselta mieheltä majatalosta, jonne voisin pystyttää telttani, ja hän kutsui minut kyselemättä omaan taloonsa, jossa hän asui vaimonsa kanssa. Pihalla oli mainio tila teltalle ankkojen kanssa. Ushguli on unohtumaton loppu neljän päivän Svanetian vaellukselle. Kylä on kuin suoraan keskiajalta kapeine, kuraisine teineen, satoine torneineen ja kivisinine taloineen. Kaduilla juoksi sikoja, kanoja, lehmiä ja hevosia vapaana. Kun taakse vielä lisättiin Georgian korkein huippu jäätikköineen, oli Ushguli kuin suoraan satukirjoista. Istuin kukkulalla seuraten paikallisen paimenen keräten lampaitaan hevosella korkealta vuoristosta, tuoden niitä takaisin kylään yöksi. On uskomatonta, että maailmassa on vielä kolkkia, joissa elämä jatkuu muuttumattomana kuin satoja vuosia sitten. Kaikki olisi täydellistä ilman venäläisten maastoautoa, jonka he olivat ajaneet kylän korkeimmalle kohdalle kuunnellen elektronista musiikkia kovalla, poseeraten järjestelmäkameralle muotivaatteissa.






Illalla suuntasin nälkääni paikalliseen kahvilaan. "Onko ruokaa tarjolla?", kysyin. "Kyllä on. Soppaa". "Soppaa siis. Ja olut". Painelin takaisin telttaani nukkumaan. Pian tämä soppa alkoi kuitenkin puhumaan sisälläni. Tähän asti olin selvinnyt hyvin paikallisesta ruoasta, vaikka olin kuullut muutamalta muulta matkaajalta, että voi olla, että meidän vatsallamme menee aikaa siihen sopeutumiseen. Koska olen elänyt jo aika monta ruokamyrkytystä, tiesin heti, mitä tuleman piti, kuumeeni alkaen nousta ja vointini ollessa huono. En tiedä miten kylmä yöllä oli, mutta kuumeisena minusta tuntui, että vähintään pakkasta. Aamulla kerroin talon isännälle, että olen huonovointinen. Tätä asiaa pahensi vielä se asia, että seuraavana päivänä minun pitäisi olla ystävääni Sorinaa vastassa Zugdidissa ainakin viiden tunnin matkan päässä, enkä edes tiennyt, millä pääsisin takaisin Mestiaan, sillä tien huonokuntoisuuden vuoksi siihen vaaditaan maastoauto. 

Onnekseni mies oli juuri matkalla Mestiaan maastoautollaan, jolloin tämä lupasi viedä minut sinne siskonsa taloon, joka voisi pitää minusta huolta. Seuraavana päivänä voisin jatkaa Zugdidiin. Voit kuvitella, että matka huonovointisena ja kuumeisena pomppuista tietä pitkin pari tuntia Mestiaan ei ollut häävi. Mestiassa en oikeastaan tehnyt muuta, kuin nukuin kuumeeni sahaten ylhäältä alas, välillä käyden vessassa tyhjentämässä sisuskaluja. Kun kuumeeni oli laskukaudella, menin keittiöön istumaan heidän kanssaan. Tapaamani miehen sisko ei osannut paljoakaan venäjää, jolloin tämä kutsui isänsä kanssani asioimaan. Minulle tarjottiin kotitekoista piimää ja kurkkua, jotain sellaista, jonka kykenin juuri nielemään alas. Vanhempi mies kertoi, että hänet lähetettiin Uzbekistaniin armeijaan pariksi vuodeksi Venäjän vallan alla, jossa hän joutui oppimaan venäjää. Miten uskomattomalta minusta vaikutti, että täältä vehreästä vuoristosta joku lähetettäisiin kuivalle aavikolle Uzbekistaniin armeijaan. Kielellä, jota hän ei osannut ennestään. He olivat paljasjalkaisia svaneja, kertoen, että ei Tbilisissä heidän kieltään ymmärretä ollenkaan. Tästä syystä he joutuvat oppimaan myös georgian kielen, joka on läheistä sukua svanin kielelle. Kuumeeni ei antanut minuut rauhaa, ja jouduin palaamaan sängyn pohjalle.

Mestiasta, Svanetian pääkaupungista, majoittajani kotoa

Seuraavana päivänä olin kokenut ihmeparantumisen ja hyvillä mielin matkalla kohti Zugdidia tapaamaan matkakaveriani Sorinaa, jonka kanssa tavoitteenamme oli suunnata yhä syrjäisimmille seuduille Svanetian vuoristossa, sekä jatkaa sieltä kiisteltyyn Abkhaziaan. Ensimmäinen viikko oli kuitenkin antanut minulle mahtavan kuvan sekä Svanetian loputtomasta kauneudesta, karusta historiasta, satumaisista kylistä, että sen ihmisten pohjattomasta ystävällisyydestä. Svanetiassa sanotaan, että siinä missä he kohtelevat vihollisia todella vihamielisesti, kohtelevat he samalla tavalla erittäin vieraanvaraisesti niitä, jotka ovat heidän ystäviään. Vaikkei Svanetia ole enää sitä, mitä se oli sata vuotta sitten, on se säilyttänyt uskomattoman paljon autentisuuttaan ottaen huomioon kaikki sodat, lumivyöryt, rikollisjengien aluevaltaukset ynnä muut selkkaukset. Paras tapa kokea Svaneti on ehdottomasti kävellen - perinteisiä kyliä on kymmeniä, jolloin siellä voi ihan hyvin käyttää useamman viikon kävellen kylästä toiseen vuoria pitkin. Nykyään Svanetian synkkä historia on jo haudattu syvälle maan uumeniin, jolloin se on todella turvallista seutua myös vaikkapa yksinäiselle naismatkaajalle. Mistä tahansa kylästä saa majoituksen paikallisen kotoa ilman suurempaa ihmettelyä, jolloin telttakaan ei ole välttämätön, ellei sitten halua välttämättä nukkua teltassa, kuten minä. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti