Ferganan laakso - hedelmiä ja ristiriitoja

Piinavan pitkän yön jälkeen totesin olevani edelleen hengissä. Viimein pihalla kajasti valoa ja raotin varovasti teltan ovea. Yöllä oli mahdotonta ymmärtää, mihin olimme saapuneet, sillä missään ei ollut valoja. Totesimme kuitenkin olevamme jonkun maissipellossa vain 10 metrin päässä talosta, joten ensimmäinen ajatukseni oli, etteivät he välttämättä ilostu yllätysvieraista - teltta kasaan ja hankitaan kyyti Arslanbobiin, minne meillä oli edellisenä päivänä tarkoitus mennä, kun pimeä yllätti.

Siitä on vain seitsemän vuotta, kun Ferganan laaksossa oli viimeksi sisällissota - uzbekkejä tapettiin sadoittain, ja he pakenivat rajan yli kotimaahansa. Vaikkakin tämä raja on hyvin häilyvä, sillä se vedettiin Neuvostoliiton kaaduttua jotenkin summanmutikassa, jolloin uzbekkejä jäi paljon myös Kirgisian puolelle. Tuo vuoden 2010 konkflikti on vain yksi esimerkki kaikesta siitä, jota tämä laakso on saanut kokea vain etnisen taustan ja poikkeavien mielipiteiden vuoksi.

Nyt kaikki vaikutti kuitenkin rauhalliselta. Marsubussi nappasi meidät kyydissään Arslanbobiin, jonka olemassaolosta kuulimme edellisenä päivänä Talantilta, joka nappasi meidät autonsa kyytiin. Hänen mukaansa se on kaikkein kaunein paikka Kirgisiassa. Kello oli vain seitsemän aamulla saapuessamme pitkän hiekkatien päässä olevaan kylään, mutta värikkäisiin hijabeihin pukeutuneet naiset kulkivat jo tomuisella tiellä pystyttäen bazaria. He tervehtivät meitä ystävällisesti. Taustalla nousivat vuoret, joiden huiput olivat jään peittämät. Olimme totisesti ällikällä lyöty kulkiessamme ohi romanttisesti ränsistyneiden kivitalojen, päätyen seuraamaan eläinmarkkinoita, missä myytiin eläviä lampaita, vuohia, lehmiä, kanoja ja aaseja. Tuntui, kuin olisimme aikamatkustaneet jonnekkin 1800- luvulle. Kylässä ei toiminut sillä hetkellä sähköt (eikä koko sinä aikana, jolloin olimme vierailulla), joka lisäsi autenttista tunnelmaa. "As salaam alaikum", tervehdin kauppiasta perinteisellä muslimitervehdyksellä ostaessamme leipää ja vihanneksia. "Wa Alaiku salaam", saan vastauksena takaisin leveän hymyn kera. Olkoon rauha kanssasi. Kysyin häneltä venäjäksi, miten venäjän sana "pashalusta" (eli ole hyvä) kääntyy kirgiisiksi, jolloin sain vastauksena, että ei kirgiisiksi, vaan uzbekiksi. Arslanbobissa olemme uzbekkeja. Ferganan laaksossa ei tarvitse hankkia Uzbekistanin viisumia ylittääkseen raja, sillä jo Kirgisian rajojen sisäpuolella voi tuntea olevansa Uzbekistanissa. Mitä muuta rajat oikeastaan ovat, kuin byrokratiaa, joka halkoo ja kategorisoi ihmisiä jakaen omistusoikeuksia - "sinä kuulut tuolle puolelle, minä tälle puolelle?".

Eläinbasaari

Arslanbobin tyhjiä katuja aamulla

Talant oli kertonut meille suuresta pähkinämetsästä, joka kasvaa Arslanbobin ympärillä. Sen idyllisten lehvien alle pystytimmekin telttamme tyytyväisenä siitä, että olimme päätyneet tänne, vaikkei se vielä eilen ollut suunnitelmassamme. Päivä kului ihmetellen kylän elämää. Basaari oli täynnä kaikkea jännittävää - teetä, kenkiä, kanoja, mausteita, lihaa (roikkuen auringon alla), samsyjä, sekä värikkäitä huiveja. Myös me päätimme sulautua paremmin paikalliseen naiskantaan ja ostaa upeat huivit. Samalla kun naiset asettelivat niitä päähämme, kutsuivat kauppiasmiehet syömään heidän kanssaan vesimelonia. Vaikka Arslanbob on melko konservatiivinen, ei kukaan katsonut meitä paheksuen, vaikkei pukukoodimme ollut sinne päinkään - näytimme melko retuisilta matkailijoilta. Palattuamme teltalle alkoi meille tulvimaan vieraita, ihan kuin se olisi ollut meidän kotimme. Etenkin kylän naiset toivat meille kukkia ja määpähkinöitä, istuen vieraaksemme leiriimme samalla, kun valmistimme trangialla ruokaa ja popsimme pähkinöitä minkä jaksoimme. Oli sadonkorjuuaika, ja aasit oli lastattu pähkinälasteilla. He kutsuivat myös meidät kotiinsa yöksi, sillä teltta tuntui heistä niin pieneltä kahdelle hengelle (mitä se kyllä onkin). Päätimme kuitenkin, että haluamme yöpyä pähkinäpuiden alla puron virraten vieressä. Vaikka varmasti suuri osa kylästä oli jo tietoinen meistä, ei minua tällä kertaa pelottanut pätkääkään, sillä uzbekit olivat osoittaneet olevansa yhtä sydämmellisiä ja ystävällisiä, kuin heidän veljensä kirgiisit. Kukaan ei katsonut kieroon sitä, että olimme kaksi naista reissaten ilman miehiä, vaan heistä se oli enemmänkin upeaa. Jos olet ikinä Kirgisiassa, ja sinulla on aikaa poiketa reitiltä, on Arslanbob kertakaikkiaan viehättävä rauhallinen pikkukylä vuorten juurella.

Huivikoju basaarilla

Kangaskaupoilla

Kurut - paikallista juustoa

Leiripaikkamme

Marsubussi vei meidät läpi Jalal-Abadin etelän pääkaupunkiin Uzbekistanin rajalla, eli Oshiin. Siinä missä Sorina oli vakuuttunut siitä, että Osh on paljon Bishkekiä miellyttävämpi kaupunki puistoineen ja kukkineen, minä olin lähinnä sulaa kuumuudesta maantasalle, ja tarkoituksenani oli mahdollisimman nopeasti löytää yösija, joka löytyi betoniblokkilähiön keskeltä kysyttyämme yhdeltä jos toiseltakin, joka jo kovasti kyseli meidän puhelinnumeroa ja mikäli meillä on poikaystävää. Täytyy myöntää: niiden kolmen päivän aikana, jonka vietin Oshissa, lähinnä odotellen, että Sorina paranee kuumetaudista, en tehnyt juuri muuta kun istuin hostellin terassilla varjossa odottaen, että aurinko on laskenut. Meidän hostellimme oli itseasiassa normaali neuvostoaikainen asunto, jonne oli tehty lastulevyistä seiniä ja laitettu kerrossänkyjä.  Seuraamme liittyi latvialainen Niklavs, jonka olin tavannut kolmisen vuotta sitten opiskelijajärjestön kautta, ja joka jotenkin ihmeessä sattui olemaan matkalla Keski-Aasian halki samaan aikaan kuin mekin. Koska Oshissa oli niin kuuma, en saanut päiväsaikaan aikaiseksi muuta kuin vierailla basaarissa (joka muistuttaa merkittävästi Guatemalan basaaria), ja syödä paljon jäätelöä, joka maksoi 10 senttiä per jäätelö.

Talant, Sorina ja Iskander

Oshista voi löytää myös urbaania taidetta

Iltaisin teki mieleni olutta, jonka hankkiminen on oma tarinansa Oshissa. Se on nimittäin melkoisen konservatiivinen kaupunki, joka tarkoitti sitä, ettemme löytäneet sieltä yhtäkään baaria - vaikkakin jotkin ravintolat tarjoilivat myös olutta (ruoan kanssa). Siksi tuntuukin olevan ristiriitaista, että  monet kioskit möivät ensisijaisesti alkoholia, jolloin se ei sittenkään vaikuttanut olevan niin kielletty aine. Myös hostellin sisällä (tai terassilla) juomisesta sai rapeat sakot, sillä omistajat olivat melko kiihkeitä muslimeja, joista yksi kehui omistavansa myös useamman vaimon. Ensimmäisenä iltana jo aiemmin tapaamamme ystävä Talant ajoi meidät Oshin laitakaupunkiin siskonpoikansa Iskanderin kanssa, josta löytyi jopa saksalaistyylinen "beer garden", ja olutta tarjoiltiin komeasti suurissa tuopeissa. Toisena iltana ostimme kazakhstanilaiselta kauppiasnaiselta pienestä alkoholikioskista olutta, ja istuimme säkkipimeässä penkillä betonilähiön keskellä niitä maistellen, suojassa poliisien katseilta (harva paikallinen oikeasti sitä tuomitsee, sillä suurin osa juo itse omassa asunnossaan). Spurgumainen olotilamme kolkon lähiön pimeillä kaduilla jakaen päättömimpiä reissutarinoita venäläisen oluen äärellä oli todellakin jotain, josta sain positiivisia täpinöitä. Lopulta kioski meni kiinni, ja "bileet" loppuivat. Kolmantena iltana Sorina oli viimein kunnossa, jolloin kiidimme Iskanderin ystävän autolla läpi pimeän Oshin popittaen paikallista teknoa, päätyen pitämään juhliamme aukiolle, jonne myös muita paikallisia nuoria oli kokoontunut. "Kaljabasaari" oli tällä kertaa auki vielä kahdelta yöllä, ja paikalliset nuoret tarjosivat vodkaa, joten voimme sanoa kokeneemme Oshin yöelämän kantapään kautta näinä kolmena iltana. En edelleenkään ymmärrä, miksi kaljabasaarissa myytiin yöllä puhelimen latureita ja CD- levyjä. Voin todella sanoa, että elin Oshissa enemmän yöllä kuin päivällä, ja Sorina sitäkin vähemmän, sillä hän makasi yli kaksi päivää sängyn pohjalla. Kuuma ilmasto ei ole minulle - paitsi jos saan jäätelöä ja kaljaa. Ja kun sanon kuuma, lämpöasteita oli liki 40, ilman pilviä ja tuulta.

Iskander, minä, Luis (jonka tapasimme pari päivää ennen Kyzyl-Oissa), Sorina (piilossa) ja Niklavs

Tästä puuttuu toki monia piirteitä, miten voisin kuvailla Oshia - joka lopulta ehkä on miellyttävämpi kuin Bishkek, ja itseasiassa ihan mukiinmenevä kaupunki, ellei siellä olisi niin kuuma. Tästä kiitos Talantille ja Iskanderille, jotka näyttivät meille Oshia paikallisen näkökulmasta. Matkailuvirasto suosittelee välttelemään Oshia, mutta tämä on vain siksi, että siellä oli konflikti kahdeksan vuotta sitten, joka voi mahdollisesti uusiutua. Iskander myös kertoi, että Oshissa on paljon radikalisoituneita muslimeja, joita on rekrytoitu ISIS:iin, mutta vaikka tämä olisikin totta (jota epäilen), ei se uhkaa ketään Oshissa vierailevaa, eli ei kannata pelätä siellä viipymistä!

Aikamme Kirgisiassa oli loppumassa, ja oli otettava nokka kohti etelää ja Pamirin vuoristoa - Tadzikistania. Emme olleet ihan varmoja miten. Seuraavat viisi päivää tulivat olemaan ehkä koko reissumme tapahtumarikkaimmat, päättömimmät ja unohtumattomimmat, joten ne vaativat ehdottomasti oman tarinansa. Kaikkea ei kannattaisi ehkä edes kertoa.