Kirgisiassa elät herroiksi kahdella kymmenellä eurolla päivässä

Huom! Ennen tämän lukemista, on hyvä muistella tarina Bishkekin Sheikistä ja Stalbekin veljen asunnon etsimisestä Bishkekissä. 

Istuimme ravintolassa Karakolissa ennen marsubussin etsimistä Kajy-Sayhin. Vieressämme istui amerikkalainen turisti kirgisialaisen pojan kanssa, joka ei puhunut juuri mitään, amerikkalaisen pälättäessä. Pian tämä alkoi juttelemaan myös meille, ja kyselemään matkastamme. "Suosittelen sohvasurffausta Kirgisiassa, se toimii todella hyvin - tämä tässä on minun hostini!". Tästäpä rohkaistuamme kerroimme tarinan kutakuinkin miten sen blogikirjoituksessani kuvailin - majoittajastamme, jota emme koskaan tavanneet, ja joka ajatti meitä taksilla pitkin Bishkekiä etsien tämän veljen asuntoa, joka ei edes puhunut englantia, ja jonka asunnosta lähdimme Sheikin takia pois. Se kaikki vaikutti amerikkalaiselta Hollywood- elokuvalta. Myös Karakolissa meillä piti olla majoittaja, mutta tämäkin peruutti viime hetkellä. Opimme, että tässä maassa ei kannata suunnitella missä yöpyy, sillä kirgiisit eivät osaa pitää lupauksia - he kyllä kutsuvat tuntemattoman luokseen yöksi, jos se heille sopii, kuten meille oli jo käynyt. 

Emme osanneet odottaa lainkaan, mitä seuraavaksi tuli tapahtumaan. 

Hiljainen kirgiisi kertoi meille: "Se taidan olla minä. Minä olen Stalbek". Katsoimme toisiamme hetken uskomatta sitä, mitä juuri kuulimme. Mutta nyt kun katsoin tarkemmin hänen kasvojaan, niin sama mieshän se siinä istuu! Mitä ihmettä hän, jota emme ikinä onnistuneet tavoittamaan Bishkekissä, tekee täällä vähintään viiden tunnin matkan päässä Karakolissa ravintolassa vieressämme? Olimme molemmat niin punaisia, että oli vaikea sanoa, kumpaa hävetti enemmän: meitä sen vuoksi, että juoruilemme hänestä muille turisteille, vai häntä, joka johti meidät ikävään tilanteeseen, kun olimme juuri saapuneet maahan. Halasimme kuitenkin toisiamme sovinnon merkiksi. 

Tästä toivuttuamme istuimme marsutaksissa matkalla Kajy-Sayhyn (viimeinen minibussi oli jo mennyt, joten jouduimme ottamaan jaetun seitsemän hengen taksin). Oli jotenkin ontto olo: olemme menossa henkilön luokse, joka ei puhu sanaakaan englantia, joka ei tunne meitä, ja minun pitäisi soittaa hänelle päästessämme perille kylään, jonka sijainnista en edes kartalla ollut varma, saati sitten tiennyt, minkä kokoinen se on tai miltä siellä näyttää. Julia vakuutteli, että Vitali on hyvä mies ja Kajy-Say on kaunis kylä. Saavuttuamme perille lähestyin paikallista poikaa, kysyen, mikäli tämä tietää, missä Vitali Kaplinski asuu. Tämä kysyi toiselta kaveriltaan, ja kun kumpikaan ei tiennyt, pyysivät he numeroa soittaakseen Vitalille. Lopulta me neljä hyppäsimme vanhaan mersuun, ja matka alkoi! Heidän kaahatessa tietä ylös vuoristoon Sorina kysyi, josko saisi musiikkia. Tottakai! Takakontin subbareista alkoi jytistä paikallinen teknomusiikki. Paikka oli hämmentävän erilainen esimerkiksi Karakolista. Vanha mersu pölyytti ylös pitkin kapeaa ja tomuista tietä, läpi puisten omakotitalojen ja punaisten vuorten. Ihan kuin muutamassa tunnissa olisimme eri maassa.

Kajy-Sayn kylä

Noin 10 minuutin matkan jälkeen he jättivät meidät tien päähän, ilmoittaen, että Vitali asuu oikealla olevassa talossa. Koputettuamme porttin tuli Vitali ottamaan meitä vastaan - Julia oli soittanut tälle, joten hän osasi odottaa meitä. Siinä missä Julia ja Boris (ja itseasiassa liki jokainen tapaamamme ihminen Kirgisiassa), myös Vitali oli ylenpalttisen ystävällinen ja sydämmellinen ihminen. Hän opasti meitä kukkia pursuavan puutarhan läpi vierastaloon, joka ei ollut ihan priimakunnossa, mutta josta löytyi pari sänkyä petivaatteineen. Oli vaikea sanoa, mikä talon oikea tarkoitus on - kaksikerroksinen, arviolta muutama kymmentä vuotta vanha talo oli pääasiassa sisustamaton, eikä siellä ollut esimerkiksi vessaa tai keittiötä. Vessa kuitenkin löytyi puutarhan toiselta laidalta (tai siis ulkokäymälä). Tämä kaikki tuntui kuitenkin niin paljolta, sillä olimme yöpyneet melkein koko ensimmäisen viikon teltassa, lämpötilan ollessa nollan tuntumassa. Nyt lämpöasteita oli reilu 20, ja saimme syödä puutarhasta niin paljon hedelmiä, kuin suinkin kykenimme. Koska babushka (eli Vitalin vaimo) oli Karakolissa asioilla, oli Vitali hieman huolissaan siitä, ettei hän osaa tehdä meille oikeanlaista ruokaa, etenkään, kun Sorina on kasvissyöjä. Tämän ruokavalionsa koostui lähinnä vesimelonista, leivästä, kurkuista ja tomaateista, jotka kaikki löytyivät puutarhasta. Minulla syötettiin lampaanläskikeittoa, jonka sain jotenkin pureskelematta menemään kurkusta alas. Onneksi kylkiäisenä saimme kotitekoista omenaviiniä, joka toi tilanteeseen omaa huumoriaan.

Pari päivää Kajy-Sayssa oli viimeinkin jotain, jota voitaisiin luokitella lomaksi useammankin käsityksen mukaan: makoilimme biitsillä, uimme järvessä, söimme hedelmiä ja paikallista "Ashlam-Fu":ta (aasialaisvaikutteinen kasvisnuudelikeitto), ja kävelimme pitkin hiekkaisia kylän teitä. Kommunikointi Vitalin kanssa oli hieman rajoittunutta meidän köyhän venäjän osaamisemme vuoksi (hän ei osaa sanaaakaan englantia), mutta lähtiessämme oli ilmassa silti haikeutta. Kuvassa viimeinen aamupala Vitalin keittiössä.

Kajy-Sayn biitsi

Ashlam-Fu ehkä Kajy-Sayn parhaassa ravintolassa

Vuoristopolkuja Vitalin talon lähellä

Vitali viimeisenä aamuna keittiössä

Matka siis jatkui etelämpään kohti Naryn- kylää, jonne ajattelimme pääsevämme jotenkin. Marsubussi (joka oli itseasiassa vanha tanskalainen tilataksi) kiidätti helposti parissa tunnissa Balykchyyn, josta kyseltiin jatkomahdollisuuksia. Ikävä kyllä meille uskoteltiin, että Kochkoriin/Naryniin menee vain joitakin busseja varhain aamulla, ja nyt ainoa vaihtoehto olisi taksi. Odoteltuamme puoli tuntia yhdenkään bussin ilmestymättä oli pakko kysyä, että paljonko se taksi Kochkoriin sitten maksaisi. Sinne kun on yli 50 kilometriä matkaa. "200 somia" tokaisi taksikuski - satanen molemmilta. Tämä tarkoittaa noin kolmea euroa, alle kaksi euroa per naama. Hiljaa hymyillen latasimme tavaramme vanhaan audiin, empä näin halpaa taksikyytiä ole kuunaan saanut! Kerrankin saimme elää leveästi. Kochkorista nappasimme toisen taksin Naryniin 500 somilla, mutta matkakin olisi tuplasti pitempi, joten hinta vaikutti kohtuulliselta. Matkustimme siis noin 150 kilometriä vajaalla kymmenellä eurolla yksityisellä taksilla. Tinkimättä! On otettava huomioon, että bensa maksaa Kirgisiassa vain noin 30 senttiä per litra, eli vain neljänneksen Suomen hinnoista, ja palkkataso tuollaisella takskikuskilla saattaa olla satasen kuussa. Kyllä siinä silti tuli taksikuskin voittomarginaaleja laskettua, ei tuommoinen vanha audinrämä välttämättä kaikkein ekologisin auto ole. Mutta tämä oli hinta, joka meille esitettiin ilman tinkimistä, joten en siinä oikeastaan tuntenut huonoa omatuntoa "rikkaiden pröystäillessä köyhien kustannuksella". Mutta kieltämättä, oli minulla hetken hyvin rikas olo ensimmäistä kertaa elämässäni.  Matkalla joka pysähdyimme jurttaan juomaan hevosenmaitoa, josta syntyi koko lopun matkaa kestävä trauma - se ei ole ihan pelkkää maitoa, vaan se on käytettyä hevosen maitoa, jolloin siinä on melko kitkerä ja iljettävä maku, ainakin ensimaistamiselta. En saanut kuppia kokonaan kurkusta alas.

Näkymiä ensimmäiseltä marsubussi- osuudelta

Näkymiä luksus taksistamme Balykchyn ja Kochkorin väliltä

Naryniin saavuttua päätimme jatkaa herroina elämistä ja vuokrasimme asunnon yöksi kahdella kymmenellä eurolla neuvostoblokista, sekä söimme kunnon ravintolassa aasialaista ruokaa. Asunnossa oli suureksi onneksemme jopa lämmin suihku ja vesivessa, joka korosti kuninkaallista oloamme. Naapurin rouva jopa kantoi jopa paistettuja kananmunia aamupalaksi meidän sviittiimme. Oli kuitenkin ihan aiheellista hemmotella itseämme, sillä emme olleet päässeet suihkuun viiteen päivään (jos ei lasketa banjaa Altyn Arashanissa, tai Issyk Kul- järvessä hiusten pesemistä). Minun kukkaroni keveni kahdella kymmenellä eurolla tuon päivän aikana, huristeltuani taksilla 150 kilometriä, syötyäni ravintolassa ja vuokrattuani modernin asunnon yöksi. Ei hassumpi budjetti, sanoisin.

Narynissä yövyimme takana olevissa neuvostoblokeissa varsin modernissa asunnossa

Narynin kauppatori

Seuraavat pari päivää olivatkin sitten vähän toista laatua...

Ylös, ulos ja lenk.. vuorille!

Venäläiset rakensivat Kirgisiaan monenlaista mahtavaa. Olen jo aiemmissa kirjoituksissa paljastanut intohimoni junamatkailuun, etenkin vanhoissa neuvostojunissa. Tietenkin myös Kirgisiassa kulkee juna! Itseasiassa raiteita on vain kaksi - toinen kulkee Balykchyn kaupunkiin Issyk-Kul järven rannalla, ja toinen lähtee pohjoiseen Moskovaan. Olihan tämä testattava! Onneksi Balykchy on jokseenin matkamme varella, joten hyvästeltyämme Tatyanan puoli kuudelta aamulla, suuntasimme juna-asemalle.

Aamuinen katukuva Bishkekissä

Juna-asema on erikoinen. Bishkekistä ei lähde junia edes päivittäin, eikä lippua voi ostaa kuin juuri ennen junan lähtöä. Yritimme päivää ennen mennä ostamaan junalippua, mutta asemalla ei ollut kuin vartija, joka ei päästänyt meitä sisään, ja pyysi tulla uudelleen seuraavana päivänä. Nyt kun viimein pääsimme ostamaan matkaliput, kustansivat ne noin 70 somia per henkilö - eli alle euron. 

Juna vaikutti kaikin puolin samanlaiselta, joihin olin tottunut Ukrainassa ja Venäjällä. Juuri sellaiselta, jota minä rakastan. Se täyttyi paikallisista, jotka olivat matkalla järven rannalle pakoon Bishkekin hellettä (joka sillä hetkellä ei ollut onneksi kovin paahtava). Perheitä puhallettavine vesileluineen ja auringonvarjoineen. Meidän vaunuumme (tässä junassa on vain kolmannen luokan avovaunuja, eli 'platzkart') tuli meidän lisäksemme Turan ja Zamir, paikalliset pojat matkalla viikonlopuksi kotiinsa Tokmokkiin matkan varrella. Juna lipui majesteettisen hitaasti läpi erilaisten vuorien - vihreiden ja lumihuippuisten, kivisten, keltaisten ja kumpuilevien, punaisten ja hiekkaisten. En ole eläessäni katsellut vastaavia maisemia junan ikkunasta. Asemilla naisia nousi junaan myymään tuotteitaan, eli piroshkoja ja samsyjä. Näistä ensimmäinen on rasvassa paistettu, perunantäyteinen taikinanyytti, kun taas samsy on voitaikinaan leivottu jauhelihalla ja ehkäpä juustolla ja sipulilla täytetty pasteija. Sorina, joka on kivenkova kasvissyöjä, yritti tiedustella, onko samsyssä lihaa venäjäksi, jolloin nainen vakuutteli "on juustoa!". Haukattuaan palasen oli todettava, että lihaahan siellä oli. Nainen luuli, että Sorina halusi varmistaa, että siellä on myös juustoa, mutta hänestä oli uskomatonta, että joku ei haluaisi lihaa samsyn sisälle. Tästä syntyi hänen koko matkansa suurin haaste: selittää päivästä toiseen, miksei hän syö lihaa, ja mitä on olla kasvissyöjä. Tätä hän selosti Zamirille ja Turanille pitkän tovin kapulavenäjällä. 

Ikkunan läpi oli todella haastava kuvata, joten kuvia ei juurikaan ole. 

Balykchyssä meitä jo kiskottiin ikään kuin Guatemalassa Karakoliin vievään marsubussiin. Suunta oli oikea ja hintakin vaikutti kohtuulliselta, joten matkaan vain! Matkalla kuski ja asiakkaat joutuivat liki tappeluun, sillä vaikka kyseessä oli ilmeisesti 'express-bussi', pysähtyi kuski joka kadunkulmassa ottamaan matkustajia, jolloin auto oli niin täynnä, ettei sinne olisi kissaa mahtunut. Tunsimme olevamme komedia-showssa ihmisten karjuen toisilleen, meidän ymmärtämättä mitään, sillä he puhuivat pääasiassa kirgiisian kieltä. Me lähinnä yritimme pidätellä nauruamme. 

Matkustettuamme yhteensä noin kahdeksan tuntia saavuimme Karakoliin, jota mainostetaan Kirgisian hiomattomana timanttina. Mitä kaupunkiin tulee, sanoisin, että aika paljon sitä saa vielä hioa ennen kuin sitä voi timantiksi kutsua. Olimme taas tilanteessa, jossa emme tienneet, mitä haluamme tehdä - lähteäkkö heti jonnekkin pikkukylään vuorille, yöpyäkkö siellä jossain ja aamulla miettiä mitä tehdä..? Koska marsu- ja taksikuskit yrittivät aggressiivisesti tuputtaa meitä menemään vähän joka paikkaan, eikä meillä ollut tietoa mistään, suuntasimme keskustaan syömään. Maha täynnä on parempi tehdä päätöksiä. Löydettyämme viimein ravintolan, joutui Sorina neuvostoasiakaspalvelun uhriksi. Minä osoitin ruokalistasta satunnaisia nimiä ja tuopin kaljaa, kun Sorina yritti tiedustella kasvisruokavaihtoehdoista. Tarjoilija kylmästi ilmoitti, että "ei ole" - ja osaamatta sanaakaan englantia, hän ei edes yrittänyt tehdä minkäänlaista kompromissia. Minun eteeni sen sijaan tuotiin lautasentäydeltä maistuvia liharuokia. Sorina söi vihaisena leipää. 

Koska ilmassa oli selvästi pettymystä ja kitkaa, oli parempi löytää yöpaikka Karakolista. Löysimmekin mukavan telttapaikan nuoren matkaoppaan eli Boriksen puutarhasta, jossa haittana oli ainoastaan ylivilkas pikkupoika, sekä turhan utelias koiranpentu (joka varasti tavaroitamme). Makoisampia unia en ollut saanut aikoihin.

Aamulla oli sellainen kutina, että jonnekin piti lähteä seikkailemaan, onhan tässä kokonainen päivä levätty junan ja marsubussin kyydissä. Jalat olivat kuitenkin niin jumissa vuorelta laskeutumisesta raskaalla lastilla, että kävelimme niinkuin olisi p*ska housuissa. Boris neuvoi meille helpon reitin syvämmälle vuoristoon Altyn Arashaniin, jossa tämän äiti asuu. Ei se vaatinut kuin noin 15 kilometriä kävelyä ei-kovin-jyrkkää reittiä pitkin. Tie oli sen verran huonokuntoinen, ettei sitä viitsisi ajaa kuin vanhalla Nivalla tai venäläisen armeijan pakettiautolla, jossa ei haittaa, jos tulee vähän kiveä pohjasta läpi. Joka kerta kun asetuimme istumaan, alkoi satamaan. Kun pääsimme liikkeelle, alkoi aurinko taas paistamaan. Lopulta ei oikeastaan muuta kuin satanut. Se ei kuitenkaan juuri haitannut - olimme saapuneet taianomaiseen laaksoon lumihuippuisten vuorten välissä, joka oli täynnä valkoisia jurttia ja hevosia.

Boris oli opastanut meille, että hänen äitinsä Julia asuu heti ensimmäisessä talossa oikealla. Liian vaikeaa talon löytäminen ei olisi ollut missään tapauksessa, sillä laaksossa on vain kymmenkunta taloa. Rankan sateen saattelemana koputimme Julian oveen: "Oletko Julia, Boriksen äiti?". "Tulkaahan sisään sieltä sateesta, laitan teetä tulemaan". Pienessä tuvassa tutustuimme myös kahteen paikalliseen, sekä kazakhstanilaiseen mieheen, joka oli vieraana. He valmistivat huomista varten shashlikki- eli varraslihaa, sekä lehteen käärittyjä lihanyyttejä. Vodkaa tarjottiin nopeasti - olimmehan taivaltaneet monta tuntia sateessa ja kylmässä.

Onneksi Altyn Arashanista löytyy myös kuumia lähteitä, jotka niinikään lämmittävät kohmeisen kehon. Epämääräisen kivitalon sisällä oli kuin olikin rapistunut pieni betoninen allas, jossa oli erittäin kuumaa vettä, joka ilmeisesti johdetaan jostain maan sisästä. Siinä tilanteessa se tuntui kuitenkin viiden tähden kylpylältä, ja lilluimmekin vedessä pitkän tovin lepuuttamassa kipeitä lihaksia. Koska tupa oli täynnä, nukuimme taas kerran teltassa pihalla, joka oli tähänastisista öistämme ehdottomasti kylmin. Seuraavan päivän tavoite oli selvä: ylös päin!

Tiedätkö sen tunteen, kun et halua poistua peittojen alta, sillä siellä on lämmintä ja viihtyisää? Sama olo oli meillä herätyskellon soidessa puoli kuudelta aamulla, kun oli vielä hämärää ja lämpötila nollassa. Ei auttanut kuin vääntäytyä ulos teltasta (jossa oli edes pari astetta lämpimämpää), ja lähteä taivaltamaan kohti auringonnousua. Jalat olivat onneksi suhteellisen palautuneet viime vaellusreissulta. Noin tunnin nousun jälkeeen saavutimme auringon ensisäteet ja keittilimme Elovena- puuria aamupalaksi. Minulla ei ole sanavarastoa kuveilemaan eeppisiä maisemia, jossa kirgiisit paimensivat lampaitaan hevosen selässä vihressä "Jailoo":ssa eli ylämaalaaksossa, jossa heillä oli siellä täällä yksinkertaisia jurttiaan ja telttojaan. Taustalla siintivät lumihuippuiset vuoret. Ehkä kuvista on jotain apua!

Aamupuuro. Kylmä oli!

Auringon noustua kelpasi paistatella. 

Kavuttuamme nelisen tuntia alkoi taival muuttumaan raskaammaksi ylittäessämme 3500 metrin rajapyykin, reitin muuttuen yhä jyrkemmäksi. Minulla ei ollut mukana karttaa eikä navigaattoria, mutta polku oli onneksi suhteellisen hyvin porautunut maastoon, jolloin sitä oli helppo seurata. Viimeiset 200 metriä olivat äärettämän jyrkkää sorarinnettä, jossa jokaisella askeleella tuntui valuvansa kaksi taaksepäin. Tällaisilla reissuilla sitä aina pohtii, että minkä takia ihmisen pitää ryhtyä tällaiseen, mutta ylhäällä pällistellessä ympärillä kohoavia jopa 6000 metrisiä vuoria ei siitä ole epäilystäkään. Ehkäpä kuvat vievät tunnelmiin hieman paremmin.

Olimme taivaltaneet kuutisen tuntia ylös pitäen vain lyhyitä taukoja, ja kerenneet viettää huipulla kymmenisen minuuttia, kun yllättäen taivas peittyi pilviin ja alkoi tuulemaan voimakkaasti. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että olin juuri saanut trangiani tulille ja valmistamassa lounasta, kun noin kymmenessä sekunnissa tuuli tempaisi trangiani nurin, tunsin itsekin lentäväni huipulta alas, ja lunta alkoi pyryttämään. Ukkonen paukkui voimakkaasti. En siinä kerennyt kuin huutaa Sorinalle (tuuli oli niin kova, että hädin tuskin kuulimme edes toisiamme), että lähdetään alas täältä ja nopeasti! Taisi tuuli viedä jotain ruokapusseja mennessään, ja poltin käteni pakatessa tulikuumaa trangiaa, mutta sain pakattua kamani noin kolmessa kymmenessä sekunnissa, lähtien valumaan huipulta alamäkeen. Alhaalla tuuli rauhoittui välittömästi - ainoastaan huipulla olimme välittömässä vaarassa. Se oli ehkä hetkellisesti pelottavimpia kokemuksia, joita olen kokenut ollessani vuoristossa - olen harvoin ollut näin korkealla, enkä ollut ennen kokenut sellaista tuulta, enkä tiennyt miten se voisi käyttäytyä. Se ukkosenpauke, tuuli ja korkeimmat vuoret, mitä olen eläessäni nähnyt, oli jotain, joka sai hiljaisena kunnioittamaan luontoa.

Palattuamme takaisin Altyn Arashaniin (noin neljässä tunnissa), olivat shashlikit jo tulilla. Venäläinen räppi soi Jannan ja tämän kazakhstanilaisen ystävän valmistaessa päivällistä grillissä, banjan (joka itseasiassa ei poikkea juurikaan suomalaisesta saunasta) lämmetessä. Julia, talon omistaja (jo tapaamamme Boriksen äiti), on lähtöisin Ukrainasta, mutta asunut Kirgisiassa jo kymmeniä vuosia. Banja on iskostunut kirgisialaiseksi perinteeksi, kuten moni muukin venäläinen tapa. Pieni sauna oli itse rakennettu (kiuasta myöten), siellä oli kaksi kerrosta lauteita, ja kuumavesisäiliö. Kiville heitettiin vettä aivan kuten Suomessakin. Ainoa ero on, että kivet ovat kiukaan sisällä, ja vettä heitetään sinne kolosta. Löylyt ovat ihan makoisat! Nytpä olen kokeillut saunaa monessa maassa Kirgisiasta Guatemalaan! Illalla letitettiin hiuksia ja kerrottiin salaisuuksia naisten kesken. Koska emme tienneet, minne haluamme mennä seuraavaksi, kertoi Julia hänen ystävästään Vitalista, jolla on talo Kajy-Say:ssa. Pitää vain kävellä 15 kilometriä pois Altyn Arashanista tielle, josta marsutaksi vie perille. Sitten ei muuta kuin taksi alle ja pyytää viemään Kaplinskin talolle.

Kaplinskin talolle siis tiemme vie.