Elämää arjen tuolla puolen - Atitlan järvi

Viime postauksessa kerroin enimmäkseen arjesta El Paredonissa, jota elämä enimmäkseen on, vaikka joidenkin mielestä jatkuva kuvien postaaminen Instagramiin kertookin jatkuvasta matkustelusta (vaikkakin suurin osa kuvista on ihan tästä kulman takaa ;)). Kaiken keskellä olen onnistunut pakenemaan arkea muutamaan otteeseen - näistä merkittävimpiä ovat neljä irtiottoa. Koska olen jo vieraillut kaikissa suosituimmissa turistikohteissa, jotka ovat tällä puolen Guatemalaa (etelä/länsi), olen keskittynyt kaivamaan sellaisia paikkoja, joissa hyvin harva ulkomaalainen käy. Tutkimaan sitä puolta maailmasta, joka minua suurenmoisesti kiinnostaa.

Koska työskentelen "turismin" parissa, tulee minun jaettua pari sanaa turistien kanssa liki päivittäin, ja heidän kokemuksiaan Guatemalasta. Liki joka ikinen turismikokemus Guatemalassa on hyvinkin samanlainen. Melkein kaikki ulkomaalaiset turistit käyvät tismalleen viidessä eri kohteessa Guatemalassa. He majoittuvat useimmiten samoihin pakkoihin, käyttävät yksityisiä turistikuljetuksia ja jakavat sosiaalisessa mediassa nämä viisi paikkaa (Tikal, Semuc Champey, Antigua, Lago Atitlan, El Paredón). Onko siis ihme, että kaikki muutkin käyvät tismalleen näissä paikoissa. Jäljelle jää suunnilleen kaikki muu Guatemalassa, joka on aika paljon maalle, joka on yksi maailman monimuotoisimmista maista niin kulttuurinsa, historiansa kuin luontonsakin puolesta. Ehkä voisin nähdä tämän positiiviselta kannalta - melkein koko kaunis Guatemalan valtio on liki koskematon turisteilta, täynnä toinen toistaan kauniimpia kohteita, joita massaturismi ei ole saastuttanut. Ehkä minun pitäisikin pitää suuni kiinni. Jaan kuitenkin muutaman kokemuksista viimeisen neljän kuukauden aikana, ja muutaman edelliseltä reissultani, joita ne ole ikinä saanut kirjoitettua ylös.

Tässä postauksessa kerron Guatemalan yhdestä erityisimmistä paikoista, Atitlan- järvestä, sillä en siitä ole koskaan kirjoittanut. Vaikka se onkin yksi Guatemalan vierailluimmista kohteista, on siellä helppo poiketa turistijärvellä, ja kokea pala aitoa Guatemalaa.

Se oikea Atitlan järvi

Ei niin kauan aikaa sitten Atitlan järvi oli kokonaisuudessaan tavallisen tallaajan tavoittamattomissa - sen rantoja kansoittaen eri maya- kulttuurin edustajat, kuten tzutujilit ja kakchiquelit, jotka eivät juurikaan tienneet mitä toisella puolella järveä on. Ei ollut riksatakseja, lauttoja, hotelleja, yökerhoja, katuja täynnä käsityömyymälöitä. Hyvin kaukana olivat äänekkäät teknobileet, värikkäät yoga- ja reikiyhteisöt, tai rikkaiden ulkomaalaisten talot - niiden, jotka haluavat eläkkeellään elää kuin kuninkaat. Kauniit käsityöt olivat ainoastaan paikallisten päällä, ja aamuyön linnunlaulua tahditti ainoastaan maissijauhamon jyystäminen.

Jotain on edelleen jäänyt jäljelle. Aika paljonkin on jäänyt edelleen jäljelle, mutta sen käsittely on useimmille hyvin pinnallista. Shoppailua käsityömyymälissä, kauniiden maya- pukujen kuvaamista, matkamuistojen ostamista. Se vanha maailma tuntuu edelleen elävän jossain siellä riksojen ja teknomusiikin taustalla. Markkinoilla kuulee edelleen pääasiassa puhuttavan tzutujilia tai kaqchiquelia, ja naiset, ja usein myös miehet, pukeutuvat pääasiassa värikkäisiin kansallisasuihinsa. En ole ikinä käynyt Balilla tai edes Kaakkois-Aasiassa, joten toivon etten ole liian kaukana sanoessani, että nykyinen Järvi tuo minulle mieleen sen, mitä olen kuullut Balista. Ulkomaalaiset, jotka ovat tuoneet oman kulttuurinsa jonnekin, minne se ei kuulu, mutta joka tuntuu jo liki luonnollisesti sulautuvan Atitlan järven maisemaan. Keskipäivän cocktail- kerho, ylihinnoiteltu yoga- retriitti, vegaaniravintolat, yökerhot täynnä pääkaupunkilaisia guatemalalaisia.

Kymmenen kuukauden aikana Guatemalassa olen käynyt Atitlan järvellä viisi kertaa. Kerran työn vuoksi Panajachelissa, kerran Santa Cruzissa ja Jaibalitossa, kolme kertaa San Juanissa (osittain työn vuoksi), ja kerran Santiagossa ja Santa Catarina Palopóssa. Ohimennen myös San Lucas Tolimanissa, San Pablossa, Santa Clarassa ja San Pedrossa. Ehkä tämä antaa ainakin auttavan kattauksen siihen, mistä on kyse. Näistä eniten minua kosketti viimeinen vierailuni, jolloin kävin Santiagossa ja Santa Catarinassa. Useinhan on kyse sattumista ja siitä, mitä paikanpäällä tulee tapahtumaan. Periaatteessa niin kauan, kun et ole Panajachelissa, San Pedrossa tai San Marcossa, olet valtaturistireitin ulkopuolella.

Santiago Atitlan 

Santiago on suurempi kylä Atitlan järvellä, jonka asukkaat ovat pääsasiassa tzutujileja. Turisteilla on yleensä kaksi syytä tulla Santiagoon - käsitöiden ostaminen tai Maximónin näkeminen. Maximón on Santiago- kylän 'nahual', joka nähdään kylän suojelijana muinaisista ajoista lähtien, ja monet tulevat katsomaan siitä tehtyjä patsaita. Saapuessani Santiagoon olin päättänyt yöpyä "Hostal Santiaguito" nimisessä paikassa, joka on paikallisen kaksikielisen koulun ylläpitämä hostelli, jonka tuotot menevät koulun ylläpitämiseen. Kun sanon kaksikielinen, se ei suinkaan tarkoita espanjaa ja englantia, vaan tzutujilia (heidän äidinkieltään) ja espanjaa. Hostellilla on upea puutarha, josta on yhä ainutlaatuisempi näkymällä järvelle ja San Pedron tulivuorelle. Yksityinen huone irtosi alle kymmenellä eurolla, josta huolimatta olin ainoa vieras. Illan tullessa olin yhä vakuuttuneempi siitä, että olin ainoa vieras koko Santiagossa. Illan kohtaamispaikaksi on muodostunut uusi urheilukenttä, jota kiersivät useammat juoksijat, ja keskellä pelattiin sekä koripalloa että jalkapalloa. Istuessani kentällä sain tyypillisten koirien lisäksi seurakseni nuoren tytön. Yhä yllättävintä oli, että yksi ensimmäisistä asioista, mitä hän minulle kertoi, oli että hänellä oli pikkuveli, muttei enää. Se vain lopetti itkemisen. Pian hänen mummonsa huikkasi minulle, että enhän ryöstä hänen tyttöään. Vanhemmat sukupolvet muistavat edelleen turhankin kirkkaasti sen, miten ulkomaalaiset kidnappasivat paikallisten lapsia. Tyttö kuitenkin vastasi, että olen hänen uusi ystävänsä, ja niin hän kertoi minulle hieman elämästään Santiagossa.

Illalla palasin hostellille aikeinani maalata maisemia. Pian seuraani liittyikin hostellin työntekijän noin kuusivuotias tytär. Yhdessä maalasimme useampiakin taideteoksia. Koska hän on tzutujil ja niin nuori, ettei vielä ollut oppinut espanjaa koulussa, oli hänen espanjansa hyvin kankeaa. "Mitä sinun nimeni on" (qué te llamo) tai "mitä sinä maalaan" (qué tú pinto) olivat tyypillisiä virheitä, ja monesti hän sekoitti tzutujil sanoja espanjan joukkoon. Seuraavana päivänä tyttö ja hänen äitinsä veivät minut mukanaan paikallisille perjantaimarkkinoille, jotka kuljettavat matkaajan suoraan siihen Atitlan- järveen, joka eli kymmeniä vuosia sitten ennen turismin saapumista. Kadut tulvivat perinteisiin asuihin pukeutuneita naisia ja miehiä kaupitellen kaikkea taivaan ja maan välillä - mausteita, maissia, avokadoja, hedelmiä, vihanneksia, polttopuita, kattiloita, puukauhoja, monia sellaisia asioita, joista en edes osannut sanoa, mitä ne olivat. Joihinkin kulmauksiin oli kerääntynyt rinki kuuntelijoita megafonilla tzutujiliksi markkinoivan kauppamiehen ympäirllä, jolla taisi olla joitain luontaislääkkeitä kaupattavana. Kaikki tämä oli kehystettynä satoja vuosia vanhalla kirkolla ja aukiolla, joka sai mielikuvituksen lentämään.

Santa Catarina Palopó 

Toinen kylä, joka on jäänyt huomaamatta monelta vierailijalta, on mielestäni koko Atitlan- järven kuvauksellisin kylä. Vuonna 2016 aloitettu projekti sen kokonaisuudessaan maalaaminen eri alkuperäisväestön väreillä on kuitenkin tarkoitettu tuomaan Santa Catarinan maailmankartalle. Saapuessani Panajachelista lava-auton perällä Santa Catarinaan majoituin noin neljällä eurolla omaan yksityiseen huoneeseeni pienessä majatalossa keskustassa, "Hospedaje Santa Catarina", joka oli ainoa majoituspaikka, jonka löysin Santa Catarinan keskustasta. Kaqchiquel - kielinen kylä nousee jyrkästi vuorenrinteitä yhä ylemmäksi kohti sipuli- ja maissiviljelmiä, katujen ollen parhaillaan vain metrin leveitä, eikä niistä auton, tai edes moottoripyöränmentävä, ole kuin pääkatu. Labyrinttimainen sokkelikko jyrkällä rinteellä tuo mieleen ajoittain favelan, talojen ollessa maalattu kirkkailla väreillä, lasten kantaessa polttopuita ylemmäksi ja kanojen juostessa jaloissa. Santa Catarina on kuitenkin todella turvallinen paikka - kylässä ei ole poliisia, mutta se on järjestäytynyt rikollisuutta vastaan, kuten moni muukin guatemalalainen kylä. Jos joku tulee ryöstetyksi, laitetaan kunnantalon sireeni soimaan, kunnes rosvo paikannetaan, ja yleisestä päätöksestä mahdollisesti poltetaan elävältä tai rangaistaan jollain muulla julmalla tavalla. Kuulostaa raa-alta, mutta Santa Catarinassa ei sattuneesta syystä ole rosvoja näkynyt.

Kulutinkin koko illan seikkaillessa pitkin labyrinttia, löytäen aina uusia kujia tutkittavaksi. Tapasin noin 4- vuotiaan tytön, joka kysyi minulta, "haluatko ostaa?". "Riippuu mitä myyt", sanoin. Hän vei minut kotiinsa, jossa hänen äitinsä kutoi lantiovyö- tekniikalla upeaa pöytäliinaa. Tätä alkoi naurattaa, että niin nuori mutta mainio kauppanainen. Juteltuani hetken heidän kanssaan päädyin lopulta ostamaan pöytäliinan, sillä se oli mielestäni yksi upeimpia, jonka olin nähnyt. Koska kerroin olevani yksin matkassa, kutsui hän minut illalla luokseen tekemään tortilloja, ja syömään illallista. Odotellessa kaksi nuorempaa tyttöä pyysivät minut heidän kanssaan potkimaan palloa järvenrantaan. Koko aikana muut turistit olivat loistaneet poissaoloaan Santa Catarinassa, joka on ihme, sillä kylä on mielestäni kaunein, rauhallisin, autenttisin ja ystävällisin, jossa olin vieraillut koko Atitlan- järvellä.

Illalla läpsyttelimme maissitaikinasta tortilla- lättyjä avotulen päällä. Olen El Paredonissa tehnyt aika paljon tortilloja, mutta aina Maseca- maissijauhoista, joka ei tartu niin helposti käsiin kiinni, kuin aito criollo- maissitaikina. Siinä naureskeltiin, kun en saanut hyvän kokoista tortillaa pyöriteltyä käsissäni. Koska olin jo hyvin nälkäinen, sain alkupalaksi tortillan voilla ja suolalla - autenttisen yksinkertainen, mutta herkullinen guatemalalainen ruoka. Myöhemmin koko suurperhe kokoontui pienen asunnon maalattialle päivälliselle - makaronikeittoa tortilloilla ja grillatulla jalopenolla. Tarjosin heille avokadoa, jota olin ostanut aiemmin Santiagon markkinoilla. Heidän sopertaessa kaqchiquelia keskenään olin yllättynyt heidän kaikkien vieraanvaraisuudestaan minua kohtaan. Kun lisää perheenjäseniä pukkasi ovesta, olivat kaikki aina positiivisesti yllättyneitä siitä, että heillä oli vieras, ja he esittelivät itsensä minulle ylpeinä. Talon naisella, Griseldalla, on yhteensä kahdeksan lasta, jotka hän elättää tekemillään käsitöillä. Vanhemmat lapset ovat jo töissä, ja nuoremmat auttavat myymään käsitöitä. Griselda kuitenkin haluaa, että kaikki hänen lapsensa hankkisivat koulutuksen, sillä käsitöillä ei ole helppoa elättää itseänsä, etenkin, kun Santa Catarinassa vierailee harvakseltaan turisteja. Maalausprojektin tarkoituksena on kuitenkin tuoda kylään lisää turisteja, jotka ovat kiinnostuneita heidän perinteistään, kulttuuristaan ja taiteestaan.

San Juan La Laguna

Olen vieraillut San Juanissa jo kolme kertaa. San Juan poikkeaa muista kylistä siinä, että he ovat äärimmäisen organisoituneita erilaisiin osuuskuntiin, yrittäen jakaa kylän varallisuuden mahdollisimman hyvin kaikkien kesken. Osuuskuntia on esimerkiksi käsityöläisten, kahvi- ja maissiviljelijöiden kesken. On myös huomattavaa, että San Juan vaikuttaa vauraammalta, kuin monet muut kylät - se on myös hyvin puhdas, turvallinen ja ennenkaikkea ystävällinen vierailijalle. Vaikka se ei ehkä ole se kaikkein alkukantaisin ja kuvauksellisin kylä, suosittelen ehdottomasti visiittiä San Juaniin - se on osoitus siitä, miltä 'kehitys' näyttää paikallisen alkuperäisyhteisön käsissä, josta he ovat hyvin ylpeitä. San Juanista on myös lähtöisin hyvin alkuperäinen tzutujil- räppi, sekä ehkäpä koko maan hienoimmat ja laadukkaimmat käsityöt. San Juanissa käy yhä enemmän turisteja päiväretkellä, ja siellä alkaa pikkuhiljaa olemaan joitain yöpymisvaihtoehtoja ja ravintoloita. Vieraillessani siellä kolme vuotta sitten olivat vaihtoehdot hyvin vähissä, ja yövyimme isäni kanssa kotimajoituksessa, mutta nyt näittäisi turismin tuulet puhaltavan sielläkin voimakkaasti, ja keskustaan on avattu suhteellisen edullinen majatalo. Plussana on tietenkin vaellus Nariz del Indio- vuorelle. Suosittelen ehdottomasti vierailua paikalliseen kahviosuuskuntaan, jos on kahvi-ihmisiä.

Santa Cruz  La Laguna / Jaibalito

Vielä häntänä Atitlan- järven kohteista haluan jättää Santa Cruzin ja Jaibaliton,  joiden välillä (sekä sieltä Tzununaan) on mahdollista vaeltaa turvallisesti järven rantaa pitkin. Jaibalito on koko järven vähiten kehittynyt ja pienin kylä, josta löytyy saksalaisen Hansin majatalo, josta on muodostunut vuosikymmenien saatossa jonkinlainen paikallinen johtajahahmo. Santa Cruzin kylässä ylhäällä on yksi lempiravintoloistani, CECAP, jossa opiskelijat valmistavat upeissa maisemissa kaqchiquelien ja tzutujilien perinneruokia kohtuullisen hintaan, kuten subanik ja pepian - tämän parempaa perinneruokaa ei Guatemalassa ole!!

Elämää kukonlaulun aikaan tyynen meren rannalla

Kello on viisi aamulla. Kanabussi tööttäilee kylän keskustassa ilmoittaen, että nyt pitää kiirehtiä jos haluaa kyytiin kohti pääkaupunkia. Se on päivän ainoa bussi, jos ei lasketa muutamaa minibussia, jotka menevät Puerto San Joseen. Kukot kiekuvat, siat röhkivät, koirat haukkuvat, mutta on vielä pimeää.

Kello on kuusi aamulla. Ensimmäinen naapuri on laittanut cumbian soimaan kaiuttimista. Aurinko alkaa kajastamaan. Alkaa kiihkeä joka-aamuinen terassinlattian jynssääminen, hiekkaisen pihan haravoiminen, kalaverkkojen oikominen ja pyykin peseminen. On vielä viileää, jolloin on hyvä aika suorittaa kotityöt pihalla. Halusit tai et, sisäinen kellosi kertoo jo ennen seitsemää, että on korkea aika nousta ylös. Sisäinen kellosi asettuu kyläaikaan hyvin nopeasti ja oppii, että aikainen lintu madon nappaa. Kello yhdeksän lämpöasteita on jo liki kolmekymmentä, ja hiekka niin kuumaa, ettei sitä tee mieli talloa. Koska kaikkien naapureiden pihat ovat niin siistit, niin hävettäähän se, jos oma hiekka on aamulla jäänyt haravoimatta ja pesemättä.

El Paredonissa ei ole pikiteitä. Ei ole sorateitä. Ei ole pyykinpesukoneita. Ei ole supermarketteja. Ei ole kaltereita ikkunoissa tai piikkiaitoja pihan ympärillä. Ei ole yökerhoja tai kuntosaleja, pankkiautomaatteja tai poliiseja. Ei edes jätehuoltoa. Siinä missä monen asian hoitaminen on uutta ja pitää oppia kädestä pitäen, on elämä pääasiassa virran mukana kulkemista, ja elämistä kylän sisäisen kellon mukana.

Mikä ihme on El Paredón ja miksi tämä paikka, pitkän ja tomuisen hiekkatien päässä maailman unohtamana on yhtäkkiä noussut kaikkien huulille Guatemalassa? Kaksikymmentä vuotta sitten joku keksi, että täällähän on ihan koskematonta hiekkarantaa kymmeniä kilometrejä, ja todella hyvät aallot surffaamiseen. Siitä meni kuitenkin vielä 15 vuotta, ennen kuin ulkomaalaiset oikeasti alkoivat investoimaan hotellien ja hostellien rakentamiseen. Tuloksena on 10 rakennettua hotellia/hostellia viimeisen viiden vuoden aikana, sekä toistakymmentä yksityistä taloa, jotka ovat joko pääkaupunkilaisten tai ulkomaalaisten omistuksessa, eikä kylä ole varma, onko se valmis näin nopeaan kehitykseen. Hotellialue, joka on kilometri kylästä, tuntuu olevan niin kaukana kylän todellisuudesta, mutta joka silti joutuu elämään samassa infrastruktuurissa - epävarma sähköverkko, elintarvikkeet ostettava muutaman kerran viikossa vierailevasta lava-autosta, kaikki jätteet poltetaan itse tai maksetaan jollekkin, joka hakee ne ja polttaa. Melkein kaikki, joka ei ole päivittäinen peruselintarvike,  kuten vessapaperi tai pussi suolaa, pitää hakea vähintään puolen tunnin matkan päästä.

El Paredonissa voi ihan hyvin kulkea kengättä, paitsi keskipäivällä kun hiekka on liian kuumaa.

Siinä missä osa paikallisista hyötyy turismista, ovat hinnat alkaneet nousemaan yli monen kipukynnyksen, ja suuri osa turismin tuomasta rahasta tuntuu silti jäävän ulkomaalaisten hotellinomistajien käsiin, sillä harva turisti edes lähtee pois hotellialueelta. Joissakin hotelleissa ei ole yhtäkään paikallista työntekijää, vaan kaikki ovat joko ulkomaalaisia/pääkaupungista, tai vapaaehtoisia. Toisaalta suurin osa paikallisista ei ole riittävän pätevä työskentelemään korkeamman tason hostelleissa/hotelleissa, sillä kukaan ei puhu englantia, moni ei osaa edes lukea tai kirjoittaa, harva osaa käyttää tietokonetta, hyvin harvalla on mitään korkeampaa koulutusta tai edes kokemusta työskennellä virallisessa työympäristössä. Sen sijaan, että hotellin omistaja päättää kouluttaa paikallisia henkilöitä työskentelemään hotellissaan, palkkaavat he ulkopuolisia tai vapaaehtoisia, jotka asuvat mielellään trooppisella hiekkarannalla ilmaiseksi työtä vastaan. Onneksi myös jotkin hotellit ovat päättäneet palkata yksinomaan paikallisia, vaikka niiden koulutus ja sopeuttaminen työskentelyyn hotelliympäristössä voikin viedä aikaa ja resursseja.

Kuten moni ymmärtää, vastaava toiminta ei välttämättä ole kovin eettistä eikä kestävän kehityksen mukaista. Tähän kun vielä lisätään se, että paikallinen yhteisö on pääasiassa evankelisia, jotka eivät juo alkoholia tippaakaan, uivat vaatteet päällä eivätkä välttämättä edes tanssi, ei bikiineissä kaljapullo kädessä kävelevä turisti ole tervetullut näky katukuvassa - joka monen mielikuvassa on, kun puhutaan surffauskohteesta. Ja tätä monet turisteista myöskin harjoittavat, etenkin supersuositussa biletyshostellissa Driftwood Surfferissa yöpyvät, jolloin on hyvinkin ymmärrettävää, että heitä kehotetaan pysymään hotellialueella. Suurin osa ei tiedä, että täällä on kylä täynnä elämää ja paikallisia ihmisiä, vaan heille El Paredón on yksi hiekkainen tie, jolla on monta hotellia - ja hiekkaranta täydellisine aaltoineen.

Mutta kuten kerroin, täällä on myös kylä täynnä elämää. Kylä, jossa on minun kaunis punainen tupani. Naapurin koira Osa, joka tulee vierailemaan minun luonani aina, kun olen kotona - ja käpertyy nukkumaan sisälle viileälle laattalattialle. Naapurini pikkupoika Alessandro, joka pukkaa kysymättä sisään etsimään jotain ajanvietettä. Lähikauppani herttainen rouva Angela, ja tämän villi nuori koira Gringo. Kapea tomuinen ja hiekkainen kotikatuni, jonka varrella naapurini ovat kauniisti koristaneet pienen pihansa kasveilla ja kukilla, ja hiekka on viimeistään puoli seitsemän aamulla haravoitu. Pikkuhiljaa kaikille kylän reilulle 800 asukkaalle tulee nimi ja kasvot. Alkaa ymmärtämään, kuka on kenenkin veli, serkku ja rakastaja, keneltä kannattaa kysyä apua eri asioihin liittyen. Quichesta kotoisin oleva Ixcoyn perhe, jotka iloisesti aina tervehtivät pyöritellessään tortilloja käsissään. Perezin perhe, jotka eivät ainoastaan pyöritä kylän menestyneintä ravintolaa, jolle he ylpeinä rakensivat uuden katon palmunlehvistä joulun alla, vaan Perezin veljekset myös pyörittävät suurinta osaa meidän mangroveretkistämme. On Cruzin perhe, jotka ompelevat vaatteemme samalla kun myyvät sivubisneksenä jäätä, ja Velasquezin perhe, jotka asuvat joen toisella puolella tilallaan, jonne pitää mennä veneellä. Se perhe, joka pyörittää parhaat pupusat, ja se toinen, joka tekee verrattomia sämpylöitä grillatuilla lihanpaloilla. Kokonaiset 70 % kylän asukkaista ovat alle 30- vuotiaita, jolloin katukuva on väritetty lapsista, jotka jahtaavat toisiaan puupistooleillaan, nuoria potkimassa jalkapalloa tai surffaamassa.

Kulma kotini lähellä - oikealla Priscillan kauppa, vasemalla Auran tupa. 

Lisää kotikulmia

Kotikatuni - taloni on tämän tien päässä. Oikealla evankelinen kirkko, vasemalla Angelan kauppa. 

Toisinaan minusta tuntuu, ettei elämä täällä ole niin kaukana siitä 90- luvun Vimpelistä, missä kasvoin. Nuoriso kokoontuu iltaisin urheilukentälle tai omaan salaiseen paikkaansa, kaikki tuntee kaikki, tietyt ihmiset aina istuvat tietyssä paikassa, jokainen päivä tuntuu olevan edellisen toistuma. Lapset ostavat papatteja ja paukuttelevat niitä leikkiessään futsal- ottelussa katsomon alla. Ihan kuin eläisi jatkuvassa kierteessä, jossa aika ei kulu. Viimeisen kahden kuukauden aikana sää on ollut joka päivä samanlainen - joka poikkeaa melko paljon tietenkin Suomessa siitä, sillä siellä odotetaan aina sitä kaunista kuumaa kesäpäivää. Vaikka ei puhuta paljoa säästä, ei oikeastaan ole ilmiötä nimeltä sää. Joka päivä paistaa aurinko ja on kuuma. Ehkä parin kuukauden päästä sataa vettä sadekauden viimein alkaessa liki puolen vuoden kuivan jakson päätyttyä.

Mitä ihmettä minä siis teen täällä? Jos totta puhutaan, en ole todellakaan rantaihminen. Enkä edes pidä kuumasta ilmastosta. Mieluiten asuisin vuoristossa hieman viileässä. Mutta minulla oli kaksi toivetta - halusin tehdä töitä yhteiskunnallisen yrittäjyyden parissa Latinalaisessa Amerikassa, erityisesti liiketoiminnan kehityksen saralla, ja pienessä kaupungissa/kylässä. Jossain kohtaa täytyy tehdä kompromissejä - täällä on tasaista ja kuumaa.  Mutta työ on juuri sellaista, jota etsinkin - La Choza Chulan liiketoiminnan kautta (oma vaatebrändi ja retkipalvelu luonnonpuistoon) autamme paikallista yhteisöä integroitumaan paremmin kasvavaan turismiin, joka liittyy edenkin opiskelimahdollisuuksien parantamisena. Samalla edistämme paikallista taloutta sekä investoimalla koulutukseen, että luomalla suoraan työpaikkoja (työllistämme yli 30 paikallista). La Choza Chula on rakentanut kylään ylä-asteen, jota ei ennen ollut, kirjaston, tietokoneluokan sekä luomupuutarhan vihanneksien kasvattamiseen. Periaatteessa jokaisen projektin tarkoitus on vastata johonkin puutteeseen, kuten rajalliseen lukutaitoon. Minun roolini on toiminnanjohtajana, jolloin tavoitteenani on kasvattaa liiketoimintaamme myös muihin Guatemalan kaupunkeihin sekä ulkomaille. Olemmekin ensimmäisen kahden kuukauden aikana tehneet ensimmäisen postituksen Yhdysvaltoihin ja Portugaliin.

Charangokonsertti rannalla argentiinalaisen kaverini Itatin kanssa

Kalastusretkellä isomman ryhmän kanssa, joita yrityksemme myös järjestää

Ensimmäiset fiilikset ovat kuitenkin, että olen superonnellinen siitä, että olen takaisin Latinalaisessa Amerikassa. Aika kuluu nopeasti, nautin työstä, jossa viimeinkin minulla on yrittäjän vapaus, ja monelta osin tunnen olevani elementissäni. Oppien uusia asioita päivittäin, ja tuntien olevani siellä, minne kuulun. Se, minne kuuluu, koostuu niin monesta asiasta, ja se voi löytyä monesta eri paikasta maailmassa. Siihen kuuluvat ympärillä olevat ihmiset, se, missä asuu, se, mitä tekee työkseen, se, miten muut ihmiset ympärilläsi suhtautuvat sinuun, ja etenkin se, voitko toteuttaa itseäsi. Olen aina tuntenut olevani maalaisihminen - olenhan kotoisin Vimpelistä. Se, että kaupungissa en tunne ympärilläni olevia ihmisiä, enkä ole heille kukaan, ahdistaa minua aavistuksen. En sitä ehkä koskaan suoranaisesti tiedostanut sellaiseksi, mutta se, etten tunne suurinta osaa ympärilläni kulkevia ihmisiä, saa minut tuntemaan oloni hieman yksinäiseksi. Kasvoin ympäristössä, jossa kaupoista puhuttiin nimellä "Liisan kauppa" tai "Maijan leipomo" (keksittyjä nimiä), ja kylällä kävellessä tulee aina kohtaamaan tuttuja, joiden kanssa tulee vaihdettua pari sanaa. Eläessäni Buenos Airesissa, Tampereella, Quitossa tai Kööpenhaminassa ei vastaavia suhteita luo kovin helposti, ja suurin osa ympärilläni olevista ihmisistä jää minulle täysin tuntemattomiksi. Tottakai se on tunne, jonka tuntee jatkuvasti matkustaessaan - kohtaan jatkuvasti uusia ihmisiä, enkä tunne ketään - mutta se onnellisuus mitä saan matkustamisesta, ja se onnellisuus mitä saan elämisestä, on täysin erilaista.

Sen takia ehkä täällä El Paredonissa tunnen oloni oudolla tavalla kotoisaksi. On Angelan kioski ja Christianin rautakauppa ja Pedron vihannesmyymälä. Ravintoloistakin puhutaan nimellä "Sandran luona" tai "Yelinan luona" - ei ravintoloillakaan ole varsinaisesti nimeä, ja vaikka niillä olisikin, ei kukaan sitä nimeä tiedä. Pienessä kylässä elämää ei tarvitse suunnitella paljoa. Vapaapäivänäni kierrän kylää läpi juuri hankkimallani polkupyörällä ja katson ketä satun kohtaamaan - aina yksi kohtaaminen johtaa toiseen, ja suunnitelmien syntyyn. Erona Vimpeliin täällä on se, että ihmiset vaihtuvat vähän väliä. Paikalliset pysyvät, mutta ulkomaalaiset tai ulkopaikkakuntalaiset ovat täällä aina vähän väliä - osa ympäri vuoden, osa talvella, osa viikonloppuisin, osa vain pari kuukautta, jolloin aina tutustuu uusiin ihmisiin, vaikka suuri osa pysyykin samana vanhana. Olen saanut eritoten koirista hyviä ystäviä, tässä esittelen siis kolme minun rakkainta koirakaveriania. 

En ole ikinä omistanut omaa koiraa, mutta olen aina hoitanut muiden koiria. Täällä tilanne jatkuu edellisenä. Naapurini Angelan koira Gringo on muuttanut minun luokseni siinä määrin, että Angela on päättänyt hankkia toisen koiran, kun Gringo vartioi öisin minun taloani. Gringo on vajaa vuoden ikäinen rohkea villikko, jolta ei koskaan lopu energia leikkimiseen tai rapsutusten kerjäämiseen. Gringon kanssa käymme usein aamu- ja iltalenkillä merenrannalla, jossa Gringo jahtaa lintuja ja rapuja. 

Toinen vakioasukas on naapurini Blancan koira Osa, jolle syntyy kohta katras pentuja. Osa on hyvin rauhallinen ja rakastaa naaman nuolemista ja mahan rapsutusta. Se ei koskaan lähde kahta korttelia kauemmaksi kotoa ja vartioi sitä ärhäkkäästi yöllä, jolloin vieraat eivät uskalla tulla käymään.  

Moreno on kolmannen naapurini koira, joka oli aluksi hyvin arka, mutta kahden kuukauden kuluttua se uskalsi antaa minun rapsutaa sitä, ja nyt se ei muuta haluaisikaan. Moreno on aika mustasukkainen muille koirille ja haluaisi nyt yksinomaan minun huomiotani. Moreno on vähän raukka ja sillä näkyy kylkiluut, muttei sille tunnu silti ruoka maistuvan. Se on onnellisimmillaan jos saa nukkua jalkojeni juuressa ja nuolla varpaitani. 

Gringo joskus harvoin rauhoittuu ja ottaa minun kanssa päikkärit riippumatossa. Kylässä Gringo mielletään jo minun koirakseni, koska se juoksee pyöräni vierellä aina pitkin kylää. 

Tunnen olevani enemmän kiinni latina-amerikkalaisessa arjessa, kuin koskaan ennen. Minulla on tupa siivottavana ja hoidettavana. Pesen pyykit nyrkkipyykkinä pihalla. Joudun käymään isolla kirkolla (Sipacatessa tai Puerto San Josessa) pankissa tai kaupoilla hoitamassa asioitani. Ostin polkupyörän. Olen vienyt ompelukoneita korjattavaksi ja ostanut metrikaupalla kangasta vaatteitamme varten. Olen maksanut sähkölaskuja ja tilannut viikoittain sanomalehden (jonka sanomalehtimies tuo minulle omakätisesti, koska postia ei ole). Vaikka konteksti on hiukan eri, tavallaan elämä pyörii samaa rataa joka puolella, ja minusta asiat täällä vaikuttavat niin normaaleilta - vaikka se, että aamuisin olen naapureideni musiikin ristitulessa, kun kaikki pistävät kaijuttimensa pihalle ja soittavat joko uskovaisten ranchera- musiikkia, cumbiaa tai reggaetonia täydellä volyymilla.

Ainoa keino El Paredóniin saapumiseen on lautalla (joka on hankalaa joen ollessa kuiva, kuten kuvassa), tai pitkin pitkää ja huonokuntoista hiekkatietä. 

Olen tehnyt muutamia retkiä El Paredonin ulkopuolelle - näistä paasiassa yksi retki Lago Atitlan- järvelle, ja toinen Meksikoon. Näistä tarinoista ehkä eri kirjoituksissa, koska tällä hetkellä elämääni hallitsee viikoittainen arki!