tiistai 18. huhtikuuta 2017

Lyhyt mutta hidas matka Bulgariassa

On vaikeaa ymmärtää, että palasin Eurooppaan jo yli kolme kuukautta sitten. Valmistelin suunnitelman sille, miltä lopputyöni näyttää tässä vaiheessa. Se ei ihan näytä siltä, sillä kaikki muu - kuten työ ja järjestötoiminta - ottavat ajastani mammuttiajan, jolloin lopputyölle tuntuu jäävän se aika, joka jää jäljelle (eli se yksi vapaapäivä, joka viikosta jää jäljelle). Tällöin pienistä matkoista tulee merkityksellisiä. Olin IEM Caring Foundation- nimisen säätiön hallituksessa vuoden, ja vaikken enää ole hallituksessa, olen nykyään 'fellow'- nimikkeellä ollen kiinteästi mukana toiminnassa. Vuonna 2015 olin konferenssissa Hollannissa, viime vuonna Espanjassa, ja nyt suuntani on kohti Bulgariaa. Useimmiten matka on kuitenkin jäänyt siihen, että matkustan sinne kolmeksi päiväksi, osallistun konferenssiin, enkä näe maasta yhtään mitään - itseasiassa olisi ihan sama, olisinko edes käynyt siellä. Vaikka aikaresurssini koko talven ovat olleet tiukalla eikä minulla oikeastaan olisi aikaa ottaa vapaapäiviä, tai ehkä juurikin siitä syystä, päätin ottaa neljä ekstrapäivää tutustuakseni edes hyvin vähän Bulgariaan, joka on minulle toistaiseksi täysin tuntematon maa. Tätä myös edesauttoi se, että noina päivinä maksoi edestakainen lento Kööpenhaminasta Sofiaan vain 25 euroa.


En ole aikoihin ollut yhtä innoissani matkasta. Uusi maa, uusi kulttuuri, uusi kieli! Useimmat suomalaiset taitavat tuntea Bulgarian eniten mustan meren rannikosta, "Sunny Beachistä" (voiko kliseisempää nimeä olla?), ja jotkut ehkä Banskon laskettelukeskuksesta. Tiesin kuitenkin jo entuudestaan, että Balkanin niemimaalla on valtavasti tarjottavaa uteliaalle matkaajalle. 

Taitaa olla jo kaikinpuolin selvää, että rakastan vuoria, maaseutua ja rappioromantiikkaa. Niitä Bulgarialla on rajattomasti tarjottavana. Laskeutuessani auringon laskiessa lumihuippuisten vuorien taakse pienelle ja nuhjuiselle halpalentoterminaalille siitä ei ollut epäilystäkään. Ylihintaista taksia tarjottiin kakkosterminaalille, jossa metroasema sijaitsee, johon kieltäydyin ja kävelin sinne navigaattorin opastamana läpi rapistuvien kerrostalojen ja juoppottelevien miesten. Sofian metrossa ei ole sen kummempaa kuin Suomessa. Kaikki tuijottavat tiukasti älypuhelimeensa, eikä kukaan puhu toisilleen. Alexandr otti minut vastaan metroasemalla, johdattaen asunnolleen jossa hän minut majoittaa. Hän on vain 20- vuotias tuotantotalouden opiskelija, jolloin olin hyvin yllättynyt siitä, että tällä on suuri ja moderni kaksio käytössään. Olen jo aiemmin pistänyt merkille, että vaikka vanhojen neuvostomaiden kerrostalot ovat kolkkoja ulkoa päin, ovat ne sisältä usein todella moderneja ja kodikkaita. Hänen huippumoderni kiinalainen suihkunsa tuotti lieviä ongelmia. Kaapista tarjottiin heti kotipolttoista rakijaa sekä viiniä hänen vanhempiensa viinitarhasta. Minun oli kuitenkin lähdettävä liikkeelle varhain, joten rakija sai jäädä kaappiin odottamaan. 

Noin kello 5:30 herätyskello soi ja olin valmiina lähtemään Sofian vielä toistaiseksi pimeille kaduille. Ratikat, johdinbussit ja metrot kulkivat jo. Metrossa oli jopa lievää ruuhkaa - tympääntyneen näköisiä ihmisiä matkalla töihin. Rautatieaseman lippukassa on neuvostomaisen epätehokas, mutta myyjä hymylee minulle iloisesti ja ojentaa kolmen euron junalipun Septemvriin. Kryptisen juna-lipun selvittäminen vaatii neuvon kysymistä muutamalta kanssamatkustajalta, mutta lopulta juna ja vaunu löytyivät. Oli edelleen pimeää. Mikään ei voita varaslähtöä matkaan ennen auringon nousua!

Nostalginen junamatka Sofiasta Septemvrin kautta Banskoon

Junamatkustamisessa on jotain käsittämättömän mahtavaa, etenkin Itä-Euroopassa. Ensimmäinen juna oli lievä pettymys - se kulki melko nopeaa, se oli melkein tyhjä, kaikki nukkuivat. Se vaikutti kaikin puolin niiltä vanhoilta pikajunilta, mitä Suomessa kulki vielä kymmenisen vuotta sitten.




Septemvriin saapuessa oli aurinko jo nousemassa kovaa kyytiä. Viimeinkin toiveisiini oli vastattu - juna oli kapea, ratikkamainen vanha peltikasa, joka höyrysi uhkaavasti. Pieneen metalliläpyskään oli raapustettu sekä kyrillisillä että latinalaisilla aakkosilla joidenkin välietappien nimet. Matka sai alkaa! Juna koostuu kolmesta vaunusta, jonka kussakin rivissä on kolme penkkiä. Muutamat matkustajat asettuivat poikkipäin makuulle penkilleen. Juna lipuu niin hitaasti - ehkä noin 25 kilometrin tuntivauhtia, että sen kyytiin voi hypätä vaikka vauhdista. Takaovi olikin koko matkan auki, liekö se tarkoituksenmukaista tai ei.



Aina välillä sitä tulee miettineeksi, että kaikenlaisissa paikoissa sitä ihmisiä asuukin! Pienet ja sievät juna-asemat putkahtelivat kuin tyhjästä paikoissa, joissa ei näkynyt olevan kuin muutama talo. Juna meni niin hiljaa, että pystyin hyvin seuraamaan kissanpentujen leikkimistä kirpeässä aamu-ilmassa. Pian junaan astui porukka romaaneja. Vaunuun lehahti voimakas haju, joka muistutti minua Guatemalassa Minervan katumarkkinoiden mätänevien vihannesten hajua illalla sateen alkaessa. He kuuntelivat vanhasta nokialaisesta puhelimesta arabimusiikkia, sekä nauttivat vodkaa tiivistemehun kanssa. Koska musiikki oli niin kovalla, joutuivat he huutamaan toisilleen kuullakseen toisensa. Tunnelma junassa alkoi olla korkealla. Pidin siitä. Heillä oli mukanaan moottorisahoja ja muita työvälineitä. Jouduin pitämään ikkunaa auki saattaakseni osan lemusta pihalle, mutta samalla sain hyvän syyn pistää pääni ikkunasta pihalle. Lumihuippuiset Pirin- vuoret näkyivät jo horisontissa.






Balkanin korkeimmalla sijaitseva juna-asema - 1267 m merenpinnasta




Matka jatkui yli neljä tuntia. Osa juna-asemista käsitti vain muutaman itsekasatun penkin. Monet kulkivat hevoskärrtillä etanavauhtia lipuvan junan ohi. Hevonen on vielä kelpo kulkuneuvo, eikä sitä pidä hämmästellä. Nyt kyytiin astui myös porukka mummeleita tyypillisiin värikkäisiin huiveihin kääriytyneinä. He vaikuttivat sympaattisilta. Koska minulla ei ollut aikaa ostaa aamupalaa Sofiassa eikä Septemvrissä, ja kello oli jo melkein kaksi päivällä, jouduin syömään lahjaksi ostamani Fazerin suklaalevyn nälkääni. Lopulta saavuin Banskoon, laskettelun mekkaan.





Luminen nousu kohti Vihren tupaa

Paikallisia ja muutamia harvoja turisteja lukuunottamatta oli Bansko varsin autio. Lämpöasteita oli kaksikymmentä ja aurinko paahtoi kuumasti. En ole ikinä käynyt Alpeilla hiihtokeskuksissa, mutta uskon niiden olevan hyvin samantapaisia. Moderni ja sievä mukulakivikaupunki oli täynnä after-ski ravintoloita, tyypillisiä bulgarialaisia tavernoja, hotelleja ja vuokra-asuntoja. Koska laskettelukausi oli loppumaisillaan, ja vaelluskausi ei ollut vielä alkanut, olivat ne kuitenkin nyt tyhjillään. Istuin syrjäkadun ravintolaan tilatakseni ruokaa, jolloin sain eteeni täysin bulgariankielisen menuun. Ensin luulin hintojen olevan euroina, sillä aterioiden hinnat olivat kahden ja neljän välillä. Ne olivat kuitenkin levoina, joka kertoo hieman Bulgarian käsittämättömän alhaisesta hintatasosta. Yksi euro on noin kaksi levaa. Tilasin kartasta summanmutikassa kolme objektia, joista yksi oli juomaosastolta ja kaksi ruokaosastolta. Yhteishinta oli noin kuusi levaa, eli kolme euroa. Ensimmäinen ruokani oli kylmä kurkkukeitto eli tarator, joka on hyvin tyypillinen Bulgariassa. En tilatessani tosin vielä tiennyt, mikä se oli, mutta se selvisi myöhemmin. Hintaa sillä oli yksi euro. Seuraksi tuotiin myös olut, kustantaen alle euron. Viimeisen ruoan tuomisessa kesti, mutta lopulta sain jonkinlaisen makkararullan eteeni. Se ei ollut kovin maukas, enkä saanut sitä kokonaan alas. Ehkä tämä kuitenkin kävi kolmen euron lounaasta.

Kuten kuvasta näkyy, ihmisiä oli vähän, mutta lämmintä oli. 


Matkani kohti seuraavaa etappia eli Vihren- tupaa noin 1200 metriä korkeammalla alkoi. Ilmassa oli suuren seikkailun tunnetta, sillä autotie sinne on 16km pitkä (ja tylsä kävellä), ja metsäpolku vielä osittain lumen peitossa. Reitistäni muodostui todella improvisoitu. Lähdin nousemaan sulavan laskettelurinteen reunaa pitkin, kunnes poikkesin metsään, jossa kulki jonkinlainen polku. Löytämäni ilmaiskartta oli alkeellinen, eikä sillä tehnyt juuri muuta kuin sai jonkinlaisen käsityksen siitä, että niin kauan kun kuljen laskettelurinteen ja autotien välissä, en voi eksyä. Tämä muodostui jonkinlaiseksi sekoitukseksi umpimetsää ja satunnaisia polkuja, lumimassan kasvaessa satunnaisista kasoista puolen metrin sulavaksi kinokseksi, joka oli jo kaikkea muuta kuin mukava kulkea. Lisäksi rinne alkoi olla jo melkoisen jyrkkä. Lopulta jouduin palaamaan laskettelurinteelle, eikä senkään nouseminen ollut helppoa, sillä lumikerros oli sulavaa ja todella raskasta kävellä ylös. Taas mietin päässäni, että kaikkea minunkin pitää keksiä. Pelastuksekseni saavuin autotielle, jossa tapasin bulgarialaisen miehen, jolla oli minun kanssani sama suunta. Stanislavista muodostuikin mukava matkakumppani, sillä tämä ammattimainen pianisti oli asunut pitkän aikaa Japanissa, ja puhui erinomaista englantia, jota ei aina Bulgariasta löydä. Hän oli aiemmin mennyt autolla Vihren tuvalle useita kertoja, mutta oli tällä kertaa ensimmäistä kertaa matkassa jalan, ja aikana, jolloin on vielä lumi maassa.

Hyödyttömän kartan kanssa yrittäen selvittää, missä oikein olen.


Tunnin kävelyn jälkeen päättyi tien aurattu osuus, jolloin tiellä oli vielä 30 sentin lumikerros. Aloimme olla noin 1500 metrin korkeudessa, jossa lunta oli vielä metsässäkin reippaasti. Päivän kääntyessä iltaan oma uskoni siitä, että tämä on oikea tie, alkoi hiipumaan, sillä yli tuntiin en nähnyt ainoatakaan tienviittaa, ja luminen tie oli paikoittain lumivyöryjen halkoma. Saavuttuamme Banderitza- tuvalle palautui toivoni siitä, että oikeassa suunnassa oltiin. Stan neuvoi, että täältä voimme oikaista Vihren- tuvalle polkua pitkin sen sijaan, että seuraamme pitempää autotietä. Päätökseni noudattaa hänen neuvoaan kuitenkin vain kieli meidän molempien kokemattomuudesta vaeltaa talviolosuhteissa, sillä päivä oli sulattanut puolen metrin hangesta pehmeää suojalunta, jolloin kahden kilometrin taipaleesta muodostui äärettömän raskas. Siitä ei tehnyt yhtään helpompaa se, ettei siellä ollut juuri kukaan muu kävellyt, jolloin polku ei ollut nähtävissä, ja sen katkaisi usein lumivyöryt. Vihren- tupa kuitenkin häämötti jo noin kilometrin päässä. Perille päästyäni voin huokaista helpotuksesta - sain käveltyä noin 15 kilometriä ja 1200m nousua, josta 1/3 auraamattomassa lumihangessa, noin viidessä tunnissa.

Näkymiä Vihen- tuvalta

Vihren tupa


Stanislav aikoi lähteä samana päivänä paluumatkalle, sillä hänen piti seuraavana päivänä tehdä töitä. Sääliksi kävi, tämä ei pääsisi valoisaan aikaan alas Banskoon, ja lämpötilakin alkoi olla jo nollan alapuolella. Minä jäin yksin suureen ja autioon majataloon, jota ylläpitivät noin 60- vuotias bulgarialainen mies ja nainen, sekä lihava, naukuva, oranssi kissa. Muita yöpyjiä ei ollut - ei kovin moni täysijärkinen mene sinne lumiaikaan kuin maastosuksilla. En taida olla ihan täysijärkinen. Lunastin petipaikan suuresta salista täynnä sänkyjä kuudella eurolla. Mies tarjosi minulle teetä autiossa lounastuvassa, jota kamina lämmitti. Jotenkin tunnelma siellä oli epätodellinen, tuntui siltä, kuin aika ei kulkisi. Luin aikani kirjaa ja katsoin, kun aurinko laskeutui vuorien taakse, syöden tuomiani voileipiä bulgarialaisella vihannessoseella.

Makuusali

Näkymä ikkunasta ja ulkohuussi

Illalla käydessäni nukkumaan oli makuusali vielä lämmin. Nukahdin nopeasti katsoessani tähtiä ikkunasta, ja miettien sitä, missä oikein olen. Kuitenkin keskiyöllä heräsin kylmään - ilmeisesti polttopuita ei lisätä enää illan jälkeen, jolloin huoneessa oli ehkä viisi astetta. Keräsin kaikista muista sängyistä peitot itselleni, ja jatkoin melko tyytyväisenä uniani.

Aamu toi vuorien taikaa. Ennen auringonnousua kiiruhdin niin korkealle, kuin suinkaan kykenin. Yöpakkaset olivat kovettaneet hangen kovaksi kinokseksi, jolloin se kantoi minua nyt hyvin. Se hiljaisuus ja rauha mikä siellä vallitsi, oli vain käsinkosketeltavaa. Sulamisvesi oli muodostanut pienen puron, jota seurasin muutaman kilometrin syvemmälle solaa, kunnes totesin, ettei minun ole turvallista jatkaa pidemmälle. Olin ennen lähtöä suunnitellut kiipeäväni Vihren- huipulle (liki 3000 metriä), mutta ottaen huomioon minut täysi kokemattomuuteni lumisten huippujen suhteen, varusteiden puutteellisuus ja lopuksi vielä se, että olin yksin, rajoitin kulkemiseni oman turvallisuuteni vuoksi vuoristosolaan, joka itsessään oli riittävän kaunis tehdäkseen matkasta kaiken sen arvoista. Ehkäpä palaan joskus kesällä suorittamaan huiputuksen.

Koko tupa lumi-airan kanssa, jota ei kyllä oltu tielle paljoa näytetty, tai sitten se oli vastikään hautautunut lumivyöryn alle

Hieman aamuista panoramaa 









Aurinkokin alkoi paistaa!

Paluumatkani taittui melko kivuttomasti - lumi oli edelleen jäistä ja helppoa kulkea, ja onnistuin valitsemaan helpomman yhdistelmän autotietä, laskettelurinnettä ja metsäpolkua palatakseni alas alle neljässä tunnissa. Ollessani alhaalla oli uskomatonta katsoa ylös vuoristoon ja todeta, että tuolla olin vain muutama tunti sitten. Minun pienet jalkani ovat kykeneviä viemään minut tuonne ylös alle puolessa päivässä! Paluumatka Sofiaan meni nopeasti bussissa minun nukkuessani.

Lumivyöry, joka oli tukkinut tien

Tien ali kulkeva sulamisvesi oli sulattanut lumen tien päältä - tästä näkee hyvin paljonko lunta auraamattomalla tiellä vielä on.


Uusi katsaus Sofiaan

En aio kirjoittaa siitä, miten vietimme kolme päivää upeassa hotellissa Vitoshan rinteillä konferenssissa. Sen sijaan aion kirjoittaa siitä, miten yritin oppia vielä hieman enemmän Sofiasta.

Mielestäni paras tapa tutustua kaupunkiin on yksinkertaisesti tarkkailla. Kiireinen opastettu turistikierros kertoo ehkä historiaa, arkkitehtuuria ja monia mielenkiintoisia seikkoja, mutta minua kiinnostaa etenkin se, mitä Sofia on tällä hetkellä.



Ghanalaisen konferenssitoverini kanssa tähystelimmekin katukuvaa parvekkeelta olutta siemaillen pari tuntia, kun muut suuntasivat kaupunkikierrokselle. Oli aurinkoinen sunnuntai, joten kenelläkään ei ollut minnekään kiire. Tämä tuntui olevan trendi myös seuraavana päivänä. Ilman suurta tarkkaavaisuutta emme olisi tunnistaneet siisteisiin vaatteisiin pukeutunutta ja matkalaukkua vetävää miestä köyhäksi, sillä tämä alkoi huomaamatta tonkimaan roskasäiliöitä, ilmeisesti toiveenaan löytää jotain kierrätettävää, josta irtoaisi pari lanttia. Vähävaraisena oleminen on perinteisessä Itä-Euroopassa tabu, jonka huomaa esimerkiksi trendikkäistä vaatteista ja upeista autoista. Jos johonkin on pantava rahaa, se on vaatteet ja auto. Autot ovat paljon parempia kuin esimerkiksi Suomessa, ja monilla on kalliita Audeja tai BMW:tä, eikä yhtäkään neuvostoautoa ole näköpiirissä. Naiset pukeutuvat korkokenkiin ja turkiksiin. Ei ehkä heti osaisi arvata, ettei Bulgarian keskipalkka ole paljoa paria sataa euroa korkeampi (tässä tosin on otettava huomioon, että Sofiassa on keskipalkka varmasti maan keskitasoa korkeampi, sillä suurin osa rikkaista asuu juurikin siellä).



Illalla/yöllä keräännyimme ystäväni Air BnB asunnolle selaamaan televisiosta noin 30 eri TV- kanavaa, joista kaikista tuli balkanilaista folk musiikkia. Tästä suurin osa oli serbialaista ns. pop folk- musiikkia, jota serbialaisen Marijan mukaan kuuntelee huolestuttavan moni ihminen. Mielestäni ne eivät poikenneet huomattavasti meksikolaisista cumbia- videoista, jotka on itse kasattu Windows Movie Makerilla kasaan. Mielestäni Balkanin maat ovat aina olleet kuin Euroopan latinomaita. Parilla eurolla voi lähettää seuranhakuviestin, joita ystävämme käänsivät meille kovaan tahtiin. "50- vuotias työssäkäyvä mies Banja Lukasta (Bosniassa) etsii nuorta naista seuraksi, vain tositarkoituksessa". Eikö näiden viestien aika loppunut jo 2000- luvun alussa? Ei ilmeisesti. Välillä käännettiin kanavaa seurataksemme Serbian katastrofaalisia presidentinvaaleja. Yhtäkkiä ne tuntuivat minusta hyvin henkilökohtaisilta ja tärkeiltä.

Seuraavana päivänä istahdimme puiston penkille pariksi tunniksi. Vaikka oli maanantai ja kello vasta viisi, oli joka ikinen penkki käytetty, ja nurmikolla istui lisää ihmisiä. Monilla oli suuri 2-3 litrainen muovinen kaljapullo, jonka he jakoivat keskenään. Vaikka osa oli selvästi kodittomia alkoholisteja, olivat monet varmaankin nuoria yliopisto-opiskelijoita. Sofiassa on joka kulmalla 24h auki oleva non-stop alkoholimyymälä, jolloin sitä tavaraa kyllä riittää.  Lapset leikkivät vaarallisen näköisillä laitteilla, ja vanhat miehet pelasivat shakkia. Puut olivat koristeltu kauttaaltaan bulgarialaisilla martenitsa- käsinauhoilla, jotka asetetaan puuhun ensimmäisen silmun ilmestyttyä, ja esitetään toive. Itse olin epähuomiossa kerännyt näitä kolme löytäessäni niitä puista vuorilla, tajuamatta, että niiden kuuluu olla puussa. Ne ovat osa vanhaa kansanperinnettä Bulgariassa.


Martenitsa


Matka kulminoitui keskustelusta neuvostoarvoista, ja kulttuurin häviämisestä. Monen mielikuvissa neuvostoaika nähdään harmaana ja kalseana aikana, joka tuhosi kansanperinteen, jolloin onkin vaikeaa ymmärtää, miksi monet nostalgisoivat neuvostoaikoja. Ystäväni Krasimira selitti, että jotain, joka katosi Neuvostoliiton hajottua, ovat kunnioitus tiettyjä arvoja kohtaan, ja taiteen arvostus. Kapitalismin syödessä kulttuuria yhä harvempi lukee kirjoja tai soittaa musiikkia, eikä ihmisiä enää arvosteta samalla tavalla kuin ennen. Liekö tähän sitten syynä kommunismin muuttuminen kapitalismiksi, globalisaatio vai puhdas modernisoituminen? Sitä en tiedä, mutta Bulgaria avasi minulle silmät jälleen kerran mielenkiintoiselle ex-neuvostovaltiolle Balkanin maissa, joka jättää minut janoamaan lisäkokemuksia jossain hamassa tulevaisuudessa.