lauantai 22. heinäkuuta 2017

On aika tulostaa vanhoja neuvostokarttoja: Suuntana Kirgisia ja Tadzikistan

Sydämeni tykyttää jännityksestä katsellessani jännittäviä lentolippuja, jotka odottavat sähköpostissani käyttäjää: Toisessa lukee Kööpenhamina-Istanbul-Biskek ja toisessa Dusambe-Almaty-Istanbul. Mutta mitä kummia ovat Biskek ja Dusambe? Ne ovat maiden pääkaupunkeja, jotka vain harva osaa sijoittaa kartalle. Juuri sen vuoksi meidän tiemme käy sinne. Reilun kahden viikon kuluttua olemme ilmassa kohti tuntematonta.

Haaveilua neuvostokarttojen muodossa.
Kun kerron matkasuunnitelmistani, minulta kysytään: Miksi ihmeessä matkustan sinne, mitä ikinä siellä onkaan? Onko ihan pakko matkustaa sinne, kun muitakin paikkoja maailmassaon? Usein vastaan, että koska siellä on vuoria ja hyvät vaellusmahdollisuudet, ja löysin sattumalta halvan lennon. Se on helppo vastaus, jonka moni ehkä ymmärtää.  Mutta se ei ole totta. Vaeltaahan voi melkein missä vain maassa, eikä sitä varten tarvitse matkustaa Keski-Aasiaan. Todellinen syy on paljon monimutkaisempi, ja ymmärsin sen vasta, kun ystäväni Sorina, jonka sain houkuteltua mukaan matkalle, sanoi minulle: haluan lähteä mukaasi, mutta haluan tietää, miksi oikeasti haluat lähteä sinne? Mietin sitä monta päivää - viikkoja. Haluan kertoa, miksi ihan oikeasti haluan lähteä sinne. Se on noin viiden vuoden tarina halusta irtautua tietämättömyydestä. 

Kaikki alkoi noin viisi vuotta sitten. Se alkoi jostain niin yksinkertaisesta, kuin ystäväni Facebook postauksesta, jossa tämä kyseli Kirgisian viisumista. Tässä vaiheessa olin matkustanut melko paljon Euroopassa ja luulin tuntevani maailman, mutta häpeissäni jouduin Googlaamaan, että missä ihmeessä tämä maa on. Sitten huomasin, että siinähän on rypäs maita, joista en tiedä yhtään mitään.  Unohdin ne taas hetkeksi, kunnes joidenkin kuukausien päästä ystäväni postasi kauniita kuvia Kirgisiasta. Se vaikutti joltain niin kaukaiselta, erilaiselta, ja etäisesti houkuttelevalta. En ollut ikinä käynyt muualla Euroopan ulkopuolella kuin Yhdysvalloissa tuona aikana. 

Kirgisia jäi jonnekin mieleni perukoille moneksi vuodeksi, mutta aina kun näin jossain sattumalta Kirgisian mainittavan, palasin selaamaan kuvia Kirgisiasta Googlessa. Silloin tällöin minut kohtaa pakottava tarve avata Sky Scanner ja päättömästi selata halpoja lentoja. Yhtäkkiä sieltä ponnahti lento: Kööpenhamina-Bishkek, 1200 kruunua. Perhoset alkoivat villisti lentää vatsassani - voisinko ihan oikeasti mennä siihen maahan, joka on kummitellut monta vuotta mieleni perukoilla? Eikö se ole vain epärealistinen haave? Päätin tehdä siitä todellisuutta. 

Paljastin ajatukseni ystävälleni Sorinalle. Olimme suunnitelleet, että valmistuttuamme maistereiksi matkustamme jonnekin yhdessä kuukaudeksi. Esitin kohteeksi Kirgisiaa - tai oikeastaan en esittänyt - sanoin, että minä lähden Kirgisiaan, lähdet mukaan tai et. Päätös oli jo tehty. Itseasiassa pelkästään minun ja Sorinan tarina on kertomisen arvoinen - aivan kuten ajatus Kirgisiaan lähdöstä, myös meidän ystävyytemme on ollut suurta sattumien kauppaa. Majoitan paljon ihmisiä sohvasurffauksen kautta, joten on normaalia, että tapaan sen kautta paljon ihmisiä - joistakin tulee parempia ystäviä kuin toisista. Meidän kohdallamme juuri kumpikaan ei oikeasti uskonut, että meistä tuli parhaita kavereita noin viikossa - tai jos oikeasti haluan olla rehellinen, vaikka se kuulostaa uskomattomalta, muutamassa tunnissa. Noin tunti sen jälkeen, kun olin ottanut Sorinan vastaan 15 neliömetrin yhden huoneen asuntooni, tanssimme villisti yhdessä reggaetonia juhliaksemme sitä, että meistä oli juuri tullut kämppäkavereita - olin luvannut Sorinalle, että tämä saa nukkua sohvallani kuukauden, kunnes löytää asunnon. Kävi ilmi, että olemme tulevia kurssikavereita yliopistossa, puhumme molemmat sujuvaa espanjaa, ja kaikista erilaisuuksistamme huolimatta romanialainen ystäväni on kuin kadonnut kaksoissisareni (vaikka minulla onkin jo kaksoisveli, joka ei ole yhtään samanlainen kuin minä!). 

Pian Kirgisia valtasi sielumme ja mielemme. Jo liki vuoden ajan asumme samassa talossa Roskildessa vierekkäisissä huoneissa, käytämme pienen vapaa-aikamme venäjän opiskeluun Duolingon kautta, tulostimme yliopistosta satoja sivuja Kirgisiaa koskevia artikkeleita ymmärtääksemme Keski-Aasian historiallisen ja poliittisen kontekstin, tanssimme paikallisen musiikin tahtiin, ja katsomme videoita, jotka vievät meidän mukanaan tuohon maahan, joka kauan aikaa tuntui olevan vain haave, mutta nyt saan jakaa sen parhaan ystäväni kanssa, joka on yhtä uppoutunut Kirgisian sanattomaan kauneuteen ja koukeroiseen historiaan kuin minäkin. Vaikkemme ole ikinä tavanneet sieltä yhtäkään ihmistä, emmekä ole vielä astuneet sen maan kamaralle. 

Entäs Tadzikistan sitten? Miksei vaikka Uzbekistan, joka on suositumpi turistien keskuudessa? Tottakai, kaikella on omalaatuinen tarinansa. Tässä tapauksessa argentiinalainen ystäväni lainasi minulle afganistanilaisen Khaled Hosseinin kirjan, joka sai minut niin liikuttumaan, että suosittelin sitä Sorinallekin. Pian haalimme muutkin hänen kirjansa, ja itkimme ja nauroimme yhdessä niiden tarinoille. Yhtäkkiä Afghanistan oli vienyt paikan sydämmestämme, ja uppouduimme katsomaan kuvia ja videoita Afghanistanista. Kirjojen raakuuden pohjalta voi olla mahdotonta ymmärtää, miksi kukaan niiden vuoksi halajaisi Afghanistaniin, mutta jokin kaukainen ääni niiden takaa kutsui meitä tuntemaan se kulttuuri, joka on niin kaukana meidän omastamme. Olisimme kovin mielellämme nähneet sen palan 'Hassanin ja Amirin' maata, mutta ikävä kyllä maan nykytilanteessa sitä ei ole enää olemassa (tai se on laitonta), ja maahan on aivan liian vaarallista matkustaa. Päätimme siis tehdä kompromissin, ja laajensimme matkasuunnitelmaa Kirgisiasta Etelä-Tadzikistaniin, Vuoristo-Badakshanin autonomiselle alueelle (GBAO), jolloin olisimme ainakin lähellä sitä kulttuuria ja niitä maisemia, jotka meitä Khaled Hosseinin kirjojen vuoksi niin paljon kiinnostaa. Sattumalta ystävälläni, joka opiskeli kansainvälistä politiikkaa, on kontakteja Tadzikistanissa, ja meille järjestyi tapaamisia erilaisten ihmisten kanssa GBAO alueella, jotka työskentelevät siellä kansalaisjärjestöissä. Itseasiassa sovimme paikallisen majatalon kanssa, että saamme asustaa siellä ilmaiseksi kymmenisen päivää, jos avustamme heidän majatalon työhommissa, sekä heidän kylänsä (Ishkashim) sosiaalisissa projekteissa, esimerkiksi opettamalla englantia pakallisille lapsille. Toivomme, että tämä kulttuurinvaihto avaa meille vähän ovia Vuoristo-Badakhshanin ja Wakhan laakson kulttuuriin. Majatalo on koko Wakhan laakson ainoa, ja lukemani mukaan se on melkoinen seikkailijoiden kohtaamispaikka, joten en malta odottaa pääsyämme sinne, ja kaikkia niitä tarinoita, joita tulemme kuulemaan. Ei ihan kuka tahansa reissaa Tadzikistanin ja Afghanistanin raja-alueella. 

Tajikistanin viisumi joka odottaa käyttäjäänsä!

Ymmärrän, että tämä on todennäköisesti vaikein matka, jonka olen ikinä tähän mennessä kohdannut. Liikkuminen julkisilla kulkuneuvoilla sekä Kirgisiassa että Tadzikistanissa on vaivalloista ja hidasta, sillä tiet ovat olemattomia ja huonokuntoisia, ja etenkin Vuoristo-Badakshan (puolet Tadzikistanista) on liki asuttamatonta lukuunottamatta pieniä yhteisöjä, ja yhtä kaupunkia. Totta puhuakseni en ole edes täysin varma miten pääsemme kulkemaan jotkut välimatkat ilman oman kuskin ja auton vuokraamista, mutta asioilla on tapana selkeytyä. Tämän vuoksi emme tee mitään tarkkaa reittiaikataulutusta, vaan annamme spontaaniudelle tilaa. En usko, että ilman omaa autoa minkäänlaista aikataulua olisi edes mahdollista tehdä - lukemani mukaan jaetut maastoautot/taksit ajavat tiettyjä reittejä silloin, kun asiakkaita on riittävästi. Se ei välttämättä ole edes joka päivä. Majoitusvaihtoehtomme muutaman harvan kaupungin ulkopuolella ovat teltta tai kotimajoitus. Kuulemma paikallinen väki on äärimmäisen ystävällistä ja kutsuvat kysymättä matkailijat kotiinsa. Turisti-infrastruktuuria on suurimmaksi osaksi todella vähän, sillä turisteja ei ole paljoa, vaikka niiden määrä kasvaakin jatkuvasti. Tämä tekee matkastamme yhä houkuttelevamman.

Palan halusta tavata ne maat, joita en juuri tiennyt edes olevan olemassa viisi vuotta sitten, mutta joiden vallankumoukset ja etniset ristiriidat ovat täyttäneet iltalukemiseni. Toivottavasti tämä selonteko vastaa nyt kysymykseen "Miksi ihmeessä?". Toivottavasti nyt sukulaiseni ymmärtävät, miksi matkakohteen vaihtaminen esimerkiksi Georgiaan sen 'helppouden' vuoksi olisi ollut itseni pettämistä - olin luvannut itselleni, että otan selvää niistä maista, jotka saivat minut aikanaan häpeämään tietämättömyyttäni. Kompromissi ei ole mahdollinen. Olisinko ikinä tässä tilanteessa, jos ystäväni ei olisi käynyt siellä viisi vuotta sitten? En tiedä. Se saa minut pohtimaan, miten hyvin pienet asiat voivat johtaa hyvin suuriin asioihin. Miten ne muokkaavat elämän suuntaa ja polkua kohti tuntematonta ennalta-aavistamattomalla tavalla. Mietippäs hetki omaa elämääsi, lyön vetoa, että löydät yllätyksiä, kun alat oikeasti miettimään!

Alla on reitti, jonka suunnilleen ajattelimme kulkea, mutta olen 100 % varma, että odottamattomien tekijöiden vuoksi se tulee muuttumaan. Olen hyvin tietoinen, että se kulkee niiden alueiden läpi, joilla ulkoasiainministeriö kehottaa "erityistä varovaisuutta" (Osh, Jalal-Abad, GBAO, Afghanistanin raja..), mutta olen sitäkin tietoisempi siitä, että nämä pelottelut liittyvät lähinnä mahdollisiin syntyviin levottomuuksiin (maassa ei ole ollut minkäänlaisia levottomuuksia moneen vuoteen), ja raja-alue pelottelut liittyvät lähinnä maamiinoihin, eikä meillä ole tarkoituksena ylittää rajaa mistään tiettömien teiden kautta, vaan Pamirin "valtatietä" pitkin. Näiden tietojen puitteissa, emme näe matkassamme minkäänlaista vaaraa. Tosiasiassa olen lukenut kaikki saatavilla olevat blogit, ja ollut yhteydessä useiden siellä asuvien kanssa, joten uskon, että minulla on jonkinlainen realistinen kuva maiden turvallisuustilanteesta, jonka pitäisi olla vakaa ja rauhallinen. Älkääpä siis kuvitelko, että tämä on jonkinlainen itsemurhareissu - pääasiassahan nämä matkustamamme alueet ovat täynnä rauhallisia paimentolaisia hevostensa ja karjansa kanssa jurtissaan!



Totta puhuakseni minun on myönnettävä, että lentoja varatessani minua ei jännittänyt - ehkä olin jo niin turtunut matkusteluun. Mutta nyt kun päivät alkavat käydä vähiin, alkaa epävarmuuteni kasvaa uusiin lukemiin. Se on minulle tuntematon maailma. Olisin hyvin voinut lähteä taas Latinalaiseen Amerikkaan, jossa olen jo maassa kuin maassa 'kuin kotonani', mutta nyt on aika lähteä oman mieltymysalueeni ulkopuolelle, maailmaan, josta ei tiedä yhtään mitään. En ole ikinä käynyt edes Aasiassa, enkä tavannut yhtäkään ihmistä yhdestäkään Keski-Aasian maasta. Muistan, miten verenpaineeni nousi minun ja Marinen matkustaessa viisi vuotta sitten Pohjois-Venäjälle, minun panikoidessani Kantalahden juna-asemalla kielimuurin ja kulttuurishokin takertuen minuun korvista varpaisiin. Toisaalta, Ukrainassa en koskaan kokenut kulttuurishokkia - ehkä, koska kokemukseni Venäjällä auttoivat minua lukemaan kontekstia paremmin. En tiedä, mikä minua kohtaa, ja se totta puhuen pelottaa minua. Mutta juuri siksi lähden sinne, kohdatakseni tämän pelkoni. Kaikki tuntematon pelottaa aina, mikä voi olla yksi syy moniin maailmassa vallitseviin ennakkoluuloihin ja pelkoihin. Lopulta kaikkialla olemme ihmisiä.

Näiden sanojen puitteissa, seuraava postaus tulee todennäköisesti vasta palattuani kotiin, sillä en ota tietokonettani mukaan, enkä aio käyttää aikaani etsiskellessäni tietokonetta ja riittävän nopeaa internettiä voidakseni kirjoitella tänne. Kirjoitan siis tarinani käyttäen kynä ja paperi- tekniikkaa, jotka myöhemmin ikuistan tänne. Ensimmäisenä olkoon vuorossa auringon maa, eli Kirgisia!