tiistai 13. lokakuuta 2015

Luodinreikiä ja yletöntä ystävällisyyttä - mistä on Bosnia ja Hertsegovina tehty?

Olin asunut vasta viikonpäivät Roskildessa, kun minibussi kiidätti minua Øresundin siltaa pitkin kohti Malmön lentokenttää, jossa kaverini Emil hyppäsi matkaan kohti toistaiseksi meille tuntematonta maata - Bosnia & Hertsegovinaa. Maa, jonka moni yhdistää lähinnä sotaan ja pakolaisiin. Mitä siellä itseasiassa on? Keitä ovat bosnialaiset? Miten he elävät? Nämä kysymykset askarruttivat meitä.

Lentokoneessa oli lähinnä Ruotsissa asuvia bosnialaisia. Osa heistä puhui ruotsia, osa bosniaa. Kun Bosniassa syttyi sota 90- luvulla, oli Ruotsi yksi anteliaimmista maasta ottamaan heitä vastaan, entisestä Jugoslaviasta ja Bosniasta tuli Ruotsiin yli 100 000 pakolaista. Astuessa ulos lämmin tuulenpuuska tarttui hiuksiin. Yksinkertaiselta vanhalta armeijan lentokentältä löytyi rahanvaihtopiste, ja paettuamme ahnaita taksikuskeja lähdimme seuraamaan kulkukoiraa kohti lähintä kylää. Pysäytimme satunnaisen vastaan tulevan bussin, joka kahden markan, eli yhden euron hinnalla vei meidät lähimpään kaupunkiin, eli Tuzlaan.

Tuzla on kaupunki, jota ei mainita yhdessäkään turistioppaassa. Tämän vuoksi emme nähneet siellä ainoatakaan ulkomaalaista. Myös hostellit loistivat poissaoloaan. Emme löytäneet syytä mysteerille. Vanha kaupunki on kompakti, sievä, osittain kunnostamaton ja täynnä elämää. Kapeat kävelykadut olivat täynnä kahviloita, joissa paikalliset neuvottelivat kiivaaseen sävyyn juoden joko eskpressokahvia, tai bosnialaista (eli turkkilaista) kahvia pienistä kupeista. Oli tiistaipäivä. Lunastimme omat cevapimme nälkäiseen mahaamme kahden euron hinnalla. Tuzla valloitti meidät ensi hetkistä lähtien. Ikävä kyllä kuvia ei tullut otettua (tai kamera, jolla ne otin, varastettiin myöhemmin).



Yövyimme sohvasurffaaja Amran kotona, joka asuu monta kilometria Tuzlasta pienessä kyläyhteisössä vuorilla. Sanoimme osoitteen taksikuskille, ja tämän soiteltua pari puhelua kysellen missä tämä paikka voisi olla, lähdimme matkaan tiedustelematta hintaa (aloittelijan virhekkö?).  Englantia hän ei tietenkään osannut, saksaa hieman. Matka kesti noin 15 minuuttia, jonka jälkeen etsimme oikeaa taloa, sillä niiden numerointi oli täysin sekava. Ensin kuskimme ajoi erään talon pihaan ja alkoi kyselemään pihassa istuvilta ihmisiltä missä Amra asuu. He alkoivatkin neuvomaan meitä toiseen taloon. Taksikuski avasi rohkeasti oven ja alkoi huuelemaan "Amraa? Amraa?". Yllätykseksemme paikalle tuli juuri suihkusta tullut alaston mies, joka neuvoi meidät edelleen toiseen taloon. "Hullu mies!", huudahti taksikuski. Taksikuski odotti, että soitimme Amralle ja totesimme, ettei tämä ole juuri nyt kotona, ennen kuin suostui poistumaan paikalta.

Matka maksoi 5 markkaa eli 2,5 euroa. Se, että olet länsimaalainen Itä-Euroopassa osaamatta kieltä tai tietämättä hintoja, ei Bosniassa välttämättä tarkoita sitä, että sinua tullaan vedättämään. Esikuvamme maasta vaikutti yhä paremmalta.

Vietimme iltaa Amran ystävän syntymäpäiväjuhlilla Tuzlan keskustassa. Olimme jo aiemmin päivällä kiinnittänet huomiota, ettei kukaan juonut olutta, joka myös tuli esiin myös illalla. Ainoastaan myöhään siirtyessämme toiseen baariin jotktu tilasivat olutta. Mielikuva Itä-Euroopan alhokoholin suurkulutuksesta oli kaukana siitä, mitä näimme Tuzlan kaduilla, ja myöhemmin Sarajevossa ja Hercegovinassa. Juoppoja ei oikeastaan ollut laisinkaan, kännisiä ihmisiä näin ainoastaan myöhään yöllä viikonloppuna Sarajevossa.

Keskustellessani Amran ystävien kanssa en voinut olla huomaamatta muutamaa seikkaa bosnialaisista nuorista. 1) Heidän englanninkielentaitonsa on huomattavan hyvä. 2) Kenelläkään ei ole työpaikkaa, eivätkä he kovin aktiivisesti elätä toivoa työpaikan löytymisestä. 3) Kaikki tavoittelevat pääsyä ulkomaille, "Eurooppaan". Vaikka olot sodan jälkeen ovat luonnollisesti kohentuneet, ei kenelläkään ole korruptoituneesta hallituksesta mitään positiivista sanottavaa, työttömyysluvut tavoittelevat pilviä ja kehitys on hidasta. Silti kaikki tapaamani bosnialaiset olivat asenteeltaan äärimmäisen positiivisia, hyväksyen asemansa sellaisena kuin se on. Todennäköisesti he tulevat lähtemään maasta ennen, kuin jotain muutosta tapahtuu.  Siitä vähästä mitä on, on otettava kaikki irti. Meille Bosnian hinnat ovat naurettavan halpoja, mutta heidän tulotasoonsa (jos heillä ensinkään on työpaikka) nähden hinnat ovat melko korkeat. Palkat pyörivät muutaman sadan euron tietämillä.

Matka jatkui Sarajevoon. Mitättömään 150 km matkaan kului yli kolme tuntia, sillä kapea tie kiemurteli kuin käärme pitkin vuoristoa ylös ja alas, pysähtyen toinen toistaan upeammissa pikkukylissä. Omissa mielikuvissani ennen matkaa näin Bosnian äärimmäisen kehittymättömänä, sotkuisena ja köyhänä. Yllätyksekseni talot ovat yllättävän hyväkuntoisia, ja niiden omistajilla on suuri ylpeys ylläpitää näyttävää puutarhaa. Moni taloista on jopa länsimaisella mittakaavalla todella prameita. Luonnollisesti suurkaupunkeja kehystää myös harmaa betonilähiö 20- kerroksisia kalseita tornitaloja. Päättelin, että tontit, talot ja talojen rakentaminen on Bosniassa niin edullista, että vähän varakkaampien on helppo pröystäillä etenkin kaupunkien ulkopuolella. Heinätyöt oli juuri saatu päätökseen ja maaseutu oli täynnä monta metriä korkeita heinäseipäitä. Heinäpaaleja ei käytetä, vaan uskotaan vanhanaikaiseen tekniikkaan. Kerrostalojen varastot olivat täynnä näyttäviä puupinoja. Talvella lämpötila voi pudota -20 asteeseen, jolloin huoneistot lämmitetään puilla.

En ollut kuullut Sarajevosta kovin positiivista sanottavaa, mutta jo ensimmäisistä hetkistä olin ihastunut siihen. Sarajevossa itä kohtaa lännen. Moskeija. ortodoksinen kirkko ja katolinen kirkko kohoavat vierekkäin. Kaupungintalon nurkkaa on hieman kulotettu mielenosoituksessa. Vanhat miehet ovat kerääntyneet puistoon pelaamaan shakkia. Suurin osa taloista on täynnä luodinreikiä. Osa niistä on paikattu. Jotkin talot ovat sortuneet sodassa. Rehevöityneenä tiilikasana ne muistuttivat menneiden vuosien taisteluista. Ruotsin kuningattaren 40 vuotta sitten lahjoittamat raitiovaunut kiidättävät epävarmasti ihmisiä puolelta toiselle pitkin vuorien ympäriöimässä solassa olevaa kaupunkia. Sarajevossa oli maailman ensimmäienn raitiovaunu. Sähkökatkon vuoksi raitiovaunu pysähtyy ja heittää matkustajat kadulle. Lämpötila kipuaa kaduilla 35 asteeseen. Vanhan kaupungin lukemattomat mukulakiviset kävelykadut kuhisevat kahviloita, joissa paikalliset neuvottelevat kiivaasti. Monet naiset ovat pukeutuneet huntuun. Kuumuuteen auttaa ympäri kaupunkia sijoitetut lähteet, joista voi juoda vuorilta tulevaa raikasta lähdevettä. Viimeinkin: maa, jossa en joudu koskaan ostamaan pullotettua vettä! Kaupunki kohoaa kaikkiin suuntiin vuoren rinnettä kohti korkeuksia. Kipusimme kuumuutta uhmaten tasanteelle ja ihailimme sitä, miten Sarajevon yli 200 minarettia toivat eksotiikkaa kaupungille, joka oli yhtä aikaa kaikkea. Yhdellä puolella asuvat serbit, yhdellä kroaatit ja yhdellä bosnialaiset, jotka ovat pääasiassa muslimeja. Monelta osin kaikki asuvat jo sulassa sovussa. En tiedä pystynkö mitenkään kuvailemaan sitä mieletöntä tunnelmaa, mikä on Sarajevossa.






Nopean Sarajevo- visiitin jälkeen lähdimme Kiseljakiin, jossa kroatialainen Goran otti meidät lämpimästi vastaan. Goran ei puhu sanaakaan englantia, joten keskustelua käytiin minun äärettömän vahvalla saksantaidolla (jota Emil ei osaa sanaakaan), siihen sekoitettuna vähän ruotsia ja espanjaa. Goran oli sodan ajan paossa Italiassa ja Saksassa, joten hän osaa vähän muita kieliä, muttei ymmärrä lainkaan englantia. Alkukankeudesta selvittyämme keskustelu sujui suhteellisen sutjakkaasti ja oma saksankielentaito alkoi palautua sieltä kymmenen vuoden takaa (terveisiä Riitta- opettajalle, jolle sanoin aikanaan, etten tule ikinä saksaa tarvitsemaan). Goran kertoi Sarajevon ja Bosnia-Hercegovinan jakautuneisuudesta eri kulttuureihin. Se on kuin Balkanin kulttuurien sulatusuuni, joka ei ole aina tehtävästään selvinnyt kivutta ottaen huomaan kaikki ne sodat, joita sen mailla on käyty. Kiseljakissa on periaatteessa yksi erikoinen piirre. Siellä on Bosnian suurin kivennäisvesipullottamo. Tätä kuplivaa vettä on saatavilla niinkin paljon, että sitä suihkuaa hanoista yötä päivää, jolloin voi vaikka pestä hiuksensa vichy- vedellä, jos niin suinkun haluaa.

Matka jatkui ylös kohti Bosnian korkeimpia huippuja, turisteille tuntemattomille teille. Niille reiteille ei todellakaan pääse millään julkisella kulkuneuvolla - ajoimme liki kaksi tuntia surkeakuntoista kärrytietä liki 2000 metrin korkeuteen Prokosko Jezero- nimiselle järvelle. Bosnia on yhtä vuoristoa ja maisemat siellä muistuttavat suuresti alppeja, mutta hinnat ovat vain kymmenesosan. Turisti-infrastruktuurin puutteen ja huonon PR- työn vuoksi turisteja tulee Bosniaan vain kourallinen, ja he vierailevat lähinnä Sarajevossa. Toisaalta sekin on otettava huomioon, ettei missään muussa Euroopan maassa ole niin paljoa räjähtämättömiä maamiinoja, joista varoiteltiin pitkin tienvartta. Pissatauolla ei kannata mennä pusikkoon, vaan tulee pysyä tiukasti tiellä. Näin ollen vapaa vaeltaminen pitkin vuoria ja leiriytyminen minne haluaa kannattaa jättää väliin, ellei ole varma siitä, mitä tekee. Muuten voi palata kotiin yksijalkaisena, kuten moni Bosniassa konkkaava epäonninen. Jos palaa. Tästä huolimatta Goran jätti auton tasanteelle ja kertoi, ettei ollut ikinä kavunnut edessämme avautuvalle kukkulalle. Siellä tallusti pari lehmää ja paimenta, joten lähdimme pelottomina valloittamaan huippua, jonka saavutimme tunnin nousun jälkeen. Matkalla söimme mustikoita ja puolukoita. Maisemat olisivat olleet vaikka parin räjähtäneen raajan arvoisia. Onneksi palasimme kaikkine jalkoinemme ja käsinimme autolle jatkaen itse kylään. Kylässä asui 10 vuotta sitten vain muutama perinteinen lehmäpaimen upean kirkasvetisen vuoristojärven rannalla. Nyt sinne on tulvinut bosnialaisia rakentaen kesämökkejään, joista kaikki jätevesi johdetaan järveen. Tämän vuoksi nyt se onkin leväinen ja haiseva lätäkkö. Lisäksi rannalla parveili useita burka-pukuisia arabialaisia turisteja. Jostain syystä he ovat ainoita turisteja, jotka tulevat pikkubusseilla pitkän matkan Sarajevosta Prokosko- järvelle. Kävelimme hieman syrjemmässä olevan puron rannalle kuunnellen hiljaisuutta ja lehmänkellojen kalkatusta. Olimme onnellisia. Emilkin oli oppinut jo vähän saksaa: "Das ist sehr schön". Makasimme tunnin vuorenrinteellä katsellen taivatta halkovia lentokoneita.





On mainittava vielä jotain: kotitekoisen juuston ostaminen. Saavuimme Goranin kanssa vanhaan maataloon kyselemään juustoa. Meidät istutettiin pöytään, jossa tarjottiin kotijuustoa, puolukkahilloa ja jotain kotitekoisen piimän tapaista. Goran alkoi juttelemaan kolmen talossa asuvan kanssa, joka jossain vaiheessa vaikutti muodostuvan tappeluksi. He osoittelivat meitä ja puhuivat meille meidän ymmärtämättä mitään. Tilanne vaikutti uhkaavalta keskustelun jatkuen yhä kiivaampana. Lopulta maksoin juustostani pari markkaa ja hyvästelimme maamiehet ystävälliseen sävyyn. Kysyin Goranilta: "Mistä te oikein puhuitte?". Goran vastasi: "he olivat todella ystävällisiä, kyselivät teistä ja halusivat että olisitte jääneet yöksi". Oppitunti numero 1: Bosniassa ystävällinen keskustelu vaikuttaa suomalaisittain kiivaalta riitelyltä. Pysy siis rauhallisena, heillä on oikeasti hyvät aikeet.




Palasimme siis rakastamaani Sarajevoon, jossa lämpötila on ainakin 15 astetta korkeampi, kuin vuoristossa. Näin Sarajevossa uruguaylaisen ystäväni Imanolin, jota en ollut nähnyt sen jälkeen, kun lähdin Buenos Airesista yli vuosi sitten. Oli jotenkin hämmentävää nähdä tämä ihan eri kontekstissa, toisella puolella maailmaa. Ihan kuin hän ei kuuluisi tähän todellisuuteen, ja ihan kuin elämä Argentiinassa olisi ollut täysin eri. Illalla lähdimme yhdessä tuumin muiden sohvasurffareiden kanssa taksilla ylös kukkulalle nauttimaan pari olutta. Taksikuski kuitenkin vei meidät ihan eri paikkaan kuin oli tarkoitus. Etsiessämme oikeaa paikkaa Emilin ja Imanolin kanssa päädyimme vahingossa aution talon sisäpihalle, jossa muutama armeijapukuinen heppu piti nuotiota. Paikka oli täysin sodan jäljiltä raunioilla ja sisäinen vaisto käski meitä lähtemään välittömästi. Päädyimme toiseen paikkaan, jossa iloinen joukko reppureissaajia nautti rakijaa. He kysyivät: "Ketä etsitte?". Vastasimme: "Etsimme ystäviämme. Tulimme väärään paikkaan.". Heidän vastauksensa oli: "Miten niin? Me olemme teidän ystäviämme, te ette vaan tiedä sitä vielä". Niinpä liityimme heidän seurueensa ja olimme välittömästi kuin vanhoja ystäviä. Oli reissumiehiä Ruotsista, Englannista, Uudesta Seelannista ja Yhdysvalloista. Jopa pari hullua, jotka olivat pyörämatkalla Irlannista Pakistaniin. Rakijaa tarjottiin, ja pian syntyi uusia lauluja. Balkanilaisista naisista ja rakijasta. Aurinko laski Sarajevon horisontissa siintävien vuorien taakse, joita pitkin nousevat talot välkehtivät kipinöiden lailla. Joskus väärä paikka onkin oikea paikka, sen olen oppinut elämässäni monta kertaa. Älä siis epäröi seurata tietä, joka ei ole tarkalleen se, minne suunnittelit mennä. Pian joukkoomme liittyi myös pari bosnialaista opiskelijaa, jotka olivat uteliaita laulavasta muukalaisjoukosta. Pian myös loput meidät joukostamme löysivät meidät. Meitä lähti bosniaan vain kaksi, mutta nyt ympärilläni oli ainakin 20 ystävää.




Ilta jatkui Imanolin majoittajan Emren baarissa, jota ei lupabyrokratian vuoksi voi pitää auki. Jostain sinne kuitenkin ilmestyi pari baarimikkoa ja meidän porukasta löytyi soittajia instrumenteille. Bosnialaiset ystävämme sopertivat noloina, ettei heillä ole itseasiassa senttiäkään rahaa. Tässä talossa ei onneksi raha puhu, joten tarjosimme heille oluet ystävyyden merkiksi. Livemusiikki pauhasi,  tutustuimme uusiin ystäviimme ja tanssimme hullun lailla yksiön kokoisessa pikkubaarissa. Tämän improvisoidumpaa iltaa en voi kuvitella Sarajevolle. Harmi että se päättyi siihen, että minun reppuni varastettiin klubilla (sillä ainoalla, joka on auki yli kahteen yöllä). Yöllä oli käsittämättömän lämmin. Seikkailimme pitkin kapeita mukulakivikatuja, kun koko kaupunki nukkui. Monelta osin mieleeni tuli Quito, erona se, että Sarajevo on täysin turvallinen paikka kävellä sekä yöllä että päivällä. Itseasiassa se on yksi itä-Euroopan turvallisimmista kaupungeista. Sarajevo sitoi itseään minuun yhä tiukemmin.

Emre tämän asunnolla, johon hän hyväksyy kaikki kodittomat matkalaiset

Minun oli tarkoitus lähteä seuraavana päivänä kohti Hercegovinaa (eli maan eteläosaa), mutta kuten niin usein aiemminkin, en vain saanut sitä aikaiseksi, ja näinollen jäin Sarajevoon. Emil suuntasi Tuzlan kautta takaisin Göteborgiin, joten nyt jäin myös periaatteessa "yksin" (vaikka "yksin" matkalaisen ei koskaan tarvitse olla). Kulutin aikaani lähinnä puistoissa leväten, suojassa paahtavalta kuumuudelta. Lopulta pääsin myös sinne, minne taksikuski ei meitä viimeksi osannut viedä, eli vanhan linnan raunioille korkealle kukkulalle. En voinut kuin istua hiljaa tuijottaen alhaalla aukeavaa näkymää. Auringon laskiessa rukouskutsu kaikui sadoista minareteistä. Siinä on jotain, joka saa minut hiljaiseksi ja kunnioittavaksi. Emre kertoi minulle islaminuskosta. Oli lämmin, tuulta ei ollut juuri laisinkaan. Heinäsirkat sirittivät luoden taustamusiikkia rukouskutsuille. Juttelimme historiasta, uskonnoista ja elämän filosofiasta. En voinut kuvitella olevani onnellisempi. Se oli yksi niistä hetkistä, jotka piirtyvät muistooni ikuisiksi ajoiksi. Sarajevo on kaivertanut paikkansa sydämeeni ehkäpä yhtenä upeimmista pääkaupungeista Euroopassa. Jotta minulle ei jäisi siitä pahoja mielikuvia, roisto oli päättänyt palauttaa reppuni samaan klubiin tavaroineen. Ainoastaan vanha rikkinäinen kamerani oli viety. Sen aika oli mennä, muistot ovat kuvia rakkaampia.




Lopulta, kaupungin vielä nukkuessa, taivalsin yksin läpi hiljaisen kaupungin kohti juna-asemaa, jossa lopulta vaivuin uneen junanpenkille. Vieressäni istuva turkkilainen poika herätti minut konduktöörin tullessa. Matkani jatkui Mostariin, kaupunkiin Hertsegovinan sydämmessä. Auringon noustessa viiletimme läpi satojen tunnelien pitkin kanjonia, vihreän alppimaiseman nopeasti vaihtuen kuivaan ja yhä korkeampaan kivikkoiseen vuoristoon. Maisema toi minulle mieleen Kreikan. Työnsin pääni ulos ikkunasta ja hengitin kuumaa välimerellistä ilmastoa. Lämpötila hipoi kolmeakymmentä jo varhain aamulla. Aloin juttelemaan vieressä istuvan turkkilaisen pojan kanssa, joka osoittautui olevan myös reppureissulla Balkanin maissa. Kahdestaan matkaa on aina miellyttävämpi jatkaa. Koko kehoni vaikutti väsymyksestä huolimatta hymyilevän paratiisimaisille maisemille, jotka saivat minut sanomaan "wau" jokaisesta tunnelista poistuttuamme. Junamatka oli varmasti upein, mitä olen koskaan tehnyt.





Saavuimme Mostariin, jossa ensimmäinen ajatukseni oli päästä jokeen vilvoittelemaan. Lämpötila kipusi liki neljään kymmeneen, eikä tuulesta ollut tietoakaan. Mostar on koko Bosnia-Hertsegovinan ehdottomasti suosituin turistikohde. Kierrettyämme vanhan kaupungin päädyimme turkoosinsinisen joen rannalle pakettimatkalaisten piirittäen minut. Siellä vertailtiin eri aurinkorasvojen voimakkuuksia ja ryppyvoiteiden toimivuutta. Voin pahoin. Mostar itsessään on upea, mutta sen tarina on verhottu tuhansien turistien alle. Mikä edes on Mostar? Lähdimme harhailemaan sivukatuja pois vanhasta kaupungista.





Päädyimme vanhalle Katjaz- talolle syvällä sivukaduilla. Talo on satoja vuosia vanha rikkaiden muslimien talo menneiltä vuosisadoilta. Astuimme sisään ja turkkilainen matkakumppanini selitti minulle talossa olevia esineitä, kun omistaja, Anis, saapui paikalle. Anis haisi lievästi rakijalle. Hän toivotti meidät tervetulleiksi ja tarjosi lasillisen kotitekoista ruusunkukkamehua, kertoen omaa tarinaansa. Hänen englanninkielensä oli todella heikko, mutta yllättäen meidän välillämme löytyi yhteinen kieli - ruotsi. Anis lähti Ruotsiin pakolaisena monen bosnialaisen tavoin, ja vietti siellä liki 20 vuotta elämästään. Minua huvitti hänen ruotsalaisuutensa - raidallinen vaaleanpunainen pikee- paita ja täydellinen riikinruotsalainen aksentti. Hänellä oli Ruotsissa kaikki - perhe, hyvä työpaikka, ystäviä. Kuulemma ruotsalaiset olivat ottaneet hänet hyvin vastaan ja hän tunsi siellä itsensä tasa-arvoiseksi muiden ruotsalaisten kanssa.



Hän kuitenkin oli päättänyt palata Bosniaan ylläpitämään sukunsa arvokasta Ottoman- taloa, joka oli yksi harvoista, joka ei tuhoutunut sodassa. Mostar oli yksi kaupungeista, joka vahingoittui pahiten sodassa, ja suurimman osan ihmisistä oli paettava kroaattien tuhoten armottomasti yhden tärkeimmistä uskonnollisista kaupungeista. Syy sotaan liittyikin kaupungin etniseen taustaan: siellä muslimit ja kristityt elivät sulassa sovussa idässä ja lännessä. Näitä puolia yhdisti 1566 vuonna rakennettu silta, jota pitkin 427 vuotta muslimit ja kristityt vierailivat toistensa puolilla. Kroaatit olivat toista mieltä eri kulttuurien rauhanomaisesta yhdessäelosta ja tuhosivat sillan 1993, joka rakennettiin kymmenen vuotta sitten uudestaan. Samalla jokainen moskeija tuhottiin läntiseltä puolelta, eikä niitä siellä ole vielä tänä päivänäkään. Sodan aikana idästä ei päässyt länteeen, ja ne kasvoivat erilleen toisistaan - jotkut eivät ole koskaan eläessään käyneet toisella puolella kaupunkia. Esimerkiksi molemmilla puolilla on oma linja-autoasema. Kaikkia kuvioita en onnistunut selvittämään Anis- miehen ruotsista, joka ei omalta osaltani ole vahvimpia kieliä (vaikkakin huomattavasti parempi kuin aiemmin käyttämani saksa), mutta näin tarinan ymmärsin hänen suustaan. Nyt hän on ylpeä Katjaz- talon omistaja, joka on saanut UNESCO- muistomerkki statuksen. Olimme kumonneet tarinan aikana muutaman shotin rakijaa. Anis kertoi, että ennen hänen paluutaan tässä talossa ei otettu alkoholia, sillä sen omistajat (eli hänen perheensä) noudattivat muslimien elämantapaa. Ruotsissa tuli kuitenkin nautittua schanpsia, jotta pääsisi vaikeista ajoista ohi, joten nykyään rakijaa juodaan myös Katjaz- talossa. Yritin kääntää ruotsista englantiin turkkilaiselle ystävälleni. Talossa asui ennen haaremi - rikas muslimimies useine vaimoineen. Vanhoista pergamenteista löytyy esimerkiksi tuntemattomalla kielellä (ilmeisesti vanhaa turkkia, jota kirjoitettiin erilaisilla aakkosilla) kirjoitettu vanha kirje, jossa Aniksen isoisoäiti luvattiin tämän isoisoisälle. Lopulta tunteja oli jo kulunut niin monta, että jatkoimme matkaa.

Lupaus avioliitosta menneiltä vuosisadoilta




Aniksen talossa oli miellyttävän viileä. Palattuamme Mostarin paahtaville kaduille istahdimme sivukadun kahvilaan juomaan jotain kylmää. Vieressä oleva minun ikäinen bosnialaispoika kuuli keskustelun, ja liittyi keskusteluumme. Hän oli asunut kuusi vuotta Tanskassa, ja puhui jopa tanskaa kiitettävästi (johon minä en todellakaan pystynyt 4 kuukauden Duolingo- harjoitelun jälkeen). Franjo kertoi parhaista paikoista Kööpenhaminassa, ja vaihdoimme kontakteja siltä varalta, että hän palaa Tanskaan. Yllättävät kontaktit siis jatkuivat. 



On joitakin asioita, joista Bosnian oppaissa kerrotaan hyvin selkeästi: älä mene sodan runtelemiin taloihin, sillä niissä saattaa olla edelleen räjähtämättömiä miinoja. Mostarissa on kuitenkin eräs erityisen hyytävä 8- kerroksinen sodassa pahasti kärsinyt vanha pankkirakennus, jonka valloittamista emme voineet vastustaa, sillä olin kuullut siitä huhuja Sarajevossa. Tämä tunnetaan nimellä "sniper tower", sillä kroaatit käyttivät sitä tukikohtana ampuessaan siviilejä silloin kun minä imin vielä peukaloani. Puhuttakoon siitä nimellä tarkka-ampujatalo. Tarkka-ampujatalo oli helppo löytää, mutta sen sisälle ei ollut niin helppoa päästä. Ovet oli tukittu ja sisäänpääsy estetty. Takaa löysimme improvisoidun kasan kiviä, joka oli selkeästi portaat aukkoon. Kiipesimme sisään. Tarkka-ampujatalon sisältä paljastuu uusi tarina. Kahdeksan kerrosta on melkein lattiasta kattoon täytetty graffiteilla, jotka kertovat erilaisia tarinoita tuhotuista unelmista, hajonneista elämistä ja kadotetusta toivosta. Nykyään ne, joille korruptoitunut yhteiskunta on liikaa, käyttävät taloa laittomana asuntolanaan. Päivällä siellä ei kuitenkaan ollut ketään (tai emme ainakaan löytäneet ketään, sillä kaikkiin huoneisiin emme uskaltaneet mennä). Kiipesimme ylös toivonamme löytää tyhjiä kiväärin panoksia, jotka ilmeisesti lukuisat siellä ennen käyneet rohkeat turistit ovat poimineet mukaansa (minulle vihjannut tyttö oli esimerkiksi löytänyt hauleja). Vannon, että tarkka-ampujatalo oli pelottavin paikka, missä olen ikinä käynyt. Niin moni henki riistettiin sieltä käsin, sillä se oli vankka, korkea talo, josta oli hyvä näkyvyys koko keskustan alueelle. Kirjoitimme merkiksi siellä olemisesta nimemme ylimmän kerroksen seinään.







Oli aika hyvästellä turkkilainen ystäväni, jonka kanssa vietimme mielenkiintoisen päivän paikassa, joka monelle turistille avautuu tylsänä ja sieluttomana. Jatkoin Ljubuskiin, jossa paikallinen poika, Zoran, tarjosi minulle yösijan (itseasiassa kokonaisen kerroksen hänen perheensä tarpeettoman suuressa talossa). Talot BiH:ssa ovat usein tarpeettoman suuria, useimmiten itse rakennettuja useiden vuosien projektina. Ensin aloitetaan yhdestä huoneesta jossa voidaan asua, ja pikku hiljaa talosta paisuu kolmekerroksinen möhkäle. Zoran oli monella tavalla perinteinen bosnialainen poika. Hänellä ei ollut töitä, mutta häntä ei oikeastaan huolettanut pätkääkään tulevaisuus. Jotain tulee vastaan jossain vaiheessa. Joimme oluen jos toisenkin paikallisessa baarissa ja puhuimme Bosnian politiikasta. Zoran perusteli joidenkin nuorien bosnialaisten ystävällisyyden sillä, että monet haluavat pois maastaan jonnekkin, missä on parempi tulevaisuus. On hyvä luoda lämpimiä välejä länsimaalaisten kanssa. Zoran oli ollut töissä risteilylaivassa, mutta saanut potkut ryypätessään työaikana. Tämä ei kuitenkaan häntä harmittanut ollenkaan. Seuraavana päivänä Zoran vei minut yhteen Herzegovinaan suosituimmista nähtävyyksistä - Kravica - vesiputoukselle. Koska oli vielä varhainen aamu, siellä ei ollut muita turisteja, jotka yleensä tulevat järjestetyillä bussikyydeillä. Paikka oli kuin paratiisi - tuskastuttavan kuuman metsän keskellä oleva vihreänsininen lampi, johon vesiputoukset valuivat ympäröivistä metsistä. Zoran näytti vielä lämpipaikkojaan Ljubuskissa vanhalla pikku-Fiatillaan (joka on ylivoimaisesti suosituin auto Bosnia-Hertsegovinassa). Lopulta tuskastuttavan kuuma matkani jatkui Tuzlaan, josta olinkin jo valmis palaamaan syksyiseen Kööpenhaminaan.






Bosnia & Herzegovina jätti minusta ehkäpä suurimman vaikutuksen kaikista käymistäni Balkanin maista. Voisin jopa luokitella sen lempimaihini Euroopassa. Miksi? Käy itse ottamassa selvää. Vakuutan, että ainoa vaara on miinaan astuminen, mutta senkin voi helposti välttää. Samalla matkani sai minut suhtautumaan eri tavalla bosnialaisiin, joita löytyy lukemattomia määriä kaikista pohjoismaista Suomi mukaanluettuna. Joskus juurien tunteminen auttaa näkemään kokonaiskuvan. Toivon, että minut otettaisiin kaikkiin maihin niin lämpimästi vastaan, kuin Bosnia & Hertsegovinaan, joka taas osaltaan opetti minulle paljon tärkeää elämästä. Ole siis aina avoimella mielin, äläkä kritisoi erilaisuutta. Eurooppa on paljon muutakin kuin se, mitä näemme matkaoppaissa, ja BiH on hyvä esimerkki siitä, miten suhteellisen tuntematon kohde voi tarjota mahtavat puitteet niin luonto- kuin kulttuurimatkailulle. Ja erittäin opiskelijaystävälliseen hintaan. 

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Joskus se mikä on lähellä kaikkein kauneinta: Katsaus kotimaahan.

Elän vaihetta elämästäni, jossa kahdesta vuodesta vain 6 kuukautta viivyn kotimaassani. Eikä tulevaisuus näytä paljoa "valoisammalta", sillä Tanskasta tullee koti vähän pidemmäksikin aikaa. Ainakin muutamaksi vuodeksi. Olin kuitenkin melkein koko kesän, siis ainakin kaksi kuukautta, poistumatta kotimaan rajojen ulkopuolella. Päätin ottaa kesästä sateesta ja kylmästä huolimatta kaiken irti ja rakastaa sitä maata, joka minulle kuuluu, niin kauan kun täällä olin. Mikä saa suomalaisen jättämään kotimaan taakseen, mitä suomalainen tuntee palatessaan takaisin maahansa, ja mikä saa suomalaisen jäämään tänne? 

Olisi järjetöntä sanoa, että matkailu tai ulkomailla asuminen tarkoittaisi sitä, ettei rakasta omaa maataan. Meille on annettu oikeus maailman parhaaseen passiin (eniten viisumivapaita maita) sen takia, että me sitä käyttäisimme, ja tutustuisimme ympäröivään maailmaamme ymmärtääksemme omaamme paremmin. Matkailu on uteliaisuutta, halua nähdä uutta ja erilaista, sekä kerätä kokemuksia, joita kertoa myöhemmin elämässään. Ja ennenkaikkea halua ymmärtää. Jokainen suomalainen, joka on asunut ulkomailla, on varmasti kokenut samanlaisia tuntemuksia kotimaankaipuusta. Minulla jo siinä vaiheessa, kun olin ollut kuusi kuukautta ulkomailla pystymättä käyttämään omaa kieltäni tai tapaamaan suomalaisia ihmisiä, aloin kokemaan tarvetta harjoittaa omaa kulttuuriani.



En kiellä, ettenkö vaikeuksista huolimatta rakastanut elämääni Etelä-Amerikassa, ja ettenkö haikaile sinne paluusta. Organisoidusta ja proaktiivisesta luonteestani huolimatta minua kuvaa hyvin huolettomuussosiaalisuus, sekä sammumaton halu juhlia, jotka kaikki täyttyivät mainiosti Etelä-Amerikassa. Jaksaako sitä kuitenkaan koko elämäänsä? Sitä en tiedä. Näitä elementtejä olen hakenut niiden kuukausien aikana, jotka paluuni jälkeen olen viettänyt Suomessa. Ja tänä kesänä olin melko lähellä kotimaaonnellisuuteni saavuttamista, vaikka asuinkin kotipaikkakunnallani Vimpelissä. Viikkojani vallitsi huolettomuus asuessani kesämökillä ja ollessani melko leppoisessa työpaikassa ilman ylityövaaraa, kun taas viikonloppujani hallitsi sosiaalisuus ja juhliminen sinkoillessani pitkin Suomea viettämättättä yhtäkään viikonloppua kotonani. Vinkki jokaiselle, joka maailman teille lähtee - älkää polttako siltoja takananne, niitä tulette vielä tarvitsemaan. Me kaikki tarvitsemme oman paikkamme tässä maailmassa, joka on yleensä siellä, jossa tähän maailmaan varttui. 

Etenkin palattuani Suomeen olen yhä enemmän alkanut pohtimaan kysymystä - miksi matkailu aina kohdistuu ulkomaille? Miksei voi harrastaa kotimaanmatkailua ja nauttia omasta maastaan? Olen tänä kesänä ajellut autolla ympäri Suomea tuhansia kilometrejä havaiten, että joka kulmalla maaseutua myöten on jotain nähtävää. Elämme yhdessä matkailun maailman tutkimattomista aarteista, jossa lähes mikä tahansa kohde voidaan maailmanlaajuisesti Lonely Planetin oppaissa luokitella listalle "off-the-beaten-track" (tallatun reitin ulkopuolella). Me tallaamme sitä jatkuvasti, mutta emme avaa silmiämme nähdäksemme sitä. Tässä postauksessa haluaisin valottaa muutamia helmiä, joihin olen törmännyt tämän  kesän aikana, ja koko elämäni aikana.

Kuten moni matkaileva ystäväni on todenut, omassa kaupungissaan on haastavinta olla turistioppaana, sillä kaikki on itselle arkista. Pikkuhiljaa olen kuitenkin alkanut oivaltamaan, mitä hienoa Tampereella (ja etenkin Hervannassa), sekä Vimpelissä on.

Hervanta eli Herwood

Hervanta Hervannan vesitornista




Asuin kutakuinkin neljä vuotta yhdessä Suomen pahamaineisimmista lähiöistä, eli Hervannassa. Siellä asuvat naurahtavat kuullessaan tuon lauseen, sillä tiedämme, että se on yksi miellyttävimmistä lähiöistä asua Tampereella. Ei välttämättä jos haluaa punaisen talon ja perunamaan, tai paljon viihtyisiä kahviloita ja kuppiloita. Tiedämme, että Hervanta on lähinnä tiheää betoniblokkia ja viehättävin kuppila on Kultainen Apina, jossa puukko on heilunut kerran jos toisenkin siellä käydessäni. Kotikansainvälistymistä pääsee harjoittamaan kymmenien eri kansallisuuksien asuessa sulassa sovussa, ja keväällä kukkien noustessa maasta kaivautuvat myös juopot koloistaan puistonreunoja koristamaan. Jos ei puhuta niistä eduista, että kaikki on kilometrin kävelymatkan päässä (yliopisto, ystävät, ostoskeskus, liikuntapalvelut), haluaisin valottaa, mitä kuuluu Hervannan turistikierrokseen.

Hervanta Kanjonin vanhasta mäkihyppytornista
Hervannan turistikierros alkaa Tampereen kätketystä helmestä, eli Hervannan vesitornista, jossa toimii myös Pizzeria Häränsilmä. Astuessasi 70- luvun hissiin, joka painettuasi muutamaan kertaan lähtee epävarmasti nousemaan yläilmoihin, havaitset matkustavasi itse suoraan 70- luvulle. Kun pääset huipulle, sinua tervehtii eläkeikäinen maahanmuuttajaomistaja. Jotta ulkotasanteelle pääsee, on ostettava jotakin, esimerkiksi ylihintainen kivettynyt korvapuusti. Huokeat seitsemän euron pizzat eivät erityisesti houkuttele, sillä paikka on täynnä rojua ja siellä haisee erikoiselta. Papparainen tuijottaa vanhaa putkitelevisiota koko päivän odottaen satunnaista vierailijaa. Kerran söin kuitenkin jopa häneltä pizzan, joka oli oikein maittava. Todellinen arvo paljastuu kuitenkin ulos astuessa, sillä näkymä pesee mielestäni Pyynikin munkkikahvilan tornin näkymät mennentullen. Yhdellä puolella näkyy Tampereen keskusta ja Näsinneula, yhdellä puolella loputtomasti Lempäälään päin jatkuvaa havumetsää ja kukkuloita, ja yhdellä puolella kaikkien rakastama Hervanta, jonka kauneutta on joskus myös Tsernobyliin verrattu. Arkkitehtuurista ihannetta on 70- luvulla haettu itänaapurista. Asuin itse 3,5 vuotta juurikin niissä Länsi-Hervannan 70- luvun ankeissa betoniblokeissa, eläen yhdet elämäni parhaista vuosista. Viimeisen puoli vuotta asuin pakon edestä Itä-Hervannan moderneissa opiskelija-asuntoloissa. Vein ulkomaalaisia vesitorniin niin tiuhaan tahtiin, että papparaisen olisi pian pitänyt alkaa maksamaan minulle provikkaa asiakkaiden tuomisesta, sillä ketään muita ei siellä juurikaan käynyt.

Turistikierros jatkuu kohti luonto-osuutta. Hervannan ympärillä on neljä järveä, joiden ympäri pääsee kävelemään tai juoksemaan viehättäviä metsäpolkuja pitkin, jolloin betoniblokkien läheisyyden voi unohtaa kokonaan. Latuja ja vaelluspolkuja on kymmeniä kilometrejä, olen kerran tehnyt jopa yönylivaelluksen Hervannasta käsin yhdelle monista ympäristön laavuista. Olen viettänyt kymmeniä tunteja Hervannan metsissä aina löytäen uusia polkuja.  Omasta mielestäni Hervanta on ehdottomasti Tampereen paras ulkoilukohde, joka peittoaa Pyynikin mennen tullen.

Lisää kätkettyjä helmiä löyty Hervannan laskettelukeskukselta Kanjonissa. En ole ikinä ollut siellä sen aukioloajoilla, mutta sinne on kaksi syytä mennä sen ollessa kiinni: 1) Yöllä ei löydy paljon verrattomampaa pulkkamäkeä (en ota vastuuta jos lähtee henki) 2) Jo vuosia sitten suljettuun puiseen mäkihyppytorniin pääsee kiipeämään nokasta käsin, jolloin pääsee näkemään taas uuden perspektiivin Hervannasta hieman seikkailumielellä höystettynä (en myöskään ota vastuuta). 

Unohda siis Tampere, lähde Hervantaan ja vietä siellä koko päivä iloinen!

Vimpeli - pieni pitäjä, paljon nähtävää



Asustelin tänä vuonna neljä kuukautta Vimpelissä, pitempään kuin viiteen vuoteen. Minulla on ollut Vimpelissä useita ulkomaalaisia ja kotimaisia vieraita, joille olen toiminut turistioppaana tajuten, että täältä löytyy oikeasti uskomattoman paljon nähtävää. Me, jotka olemme eläneet täällä koko elämämme, olemme ehkä turtuneet kaikkeen siihen pelto- ja järvimaisemalle, jonka keskellä olemme varttuneet. Meidän mökillä on ollut vieraita Italiasta, Saksasta, Itävallasta, Ranskasta, Sudanista ja Pakistanista. Mökin vieraskirja on täyttynyt vieraista kielistä ja oudoista koukeroista, joissa ylistetään paikan kauneutta ja ainutlaatuista tilaisuutta päästä käymään Vimpelissä. Silloin aloin itsekin miettimään sitä että olisiko se paikka, jossa olen viettänyt suurimman osan elämästäni, oikeasti yksi maailman kätketyistä helmistä.

Yhdessä viikonlopussa ei kerkeä nähdä kuin osan Vimpelin turistinähtävyyksistä. Pääkohteita ovat Lakeaharju, Pyhävuori ja Saarikenttä (tietenkin pesäpallopelin aikaan). Yleensä viikonlopun "pakettimatka" meidän mökille on sisältänyt nämä kohteet, sekä kolopallon mätkimistä Kivitipussa, yhdessä Suomen komeimmista golfkentistä. Erään ranskalaisen ystäväni viipyessä täällä viikko kiersimme lisäksi pyörällä kaikki sivukylät läpi, jolloin tämä olisi halunnut jäädä kylään koko kesäksi. Moni ihmetteleekin - "Oikeasti olet elänyt melkein 20 vuotta täällä? Oikeasti asut tässä mökissä koko kesän tämän järven rannalla? Uskomatonta!". Aina iltaisin kun pyöräilen ilta-auringossa Pokelan suoraa pitkin kuovien huudellessa ympärilläni, saan perhosia vatsaani.

Silmät auki autoillessa




Nyt kun olen paljastanut salaisuuksia niistä paikoista, joissa olen viettänyt suurimman osan elämästäni, on aika paljastaa totuus - näitä paikkoja on maamme täynnä jokaisessa kolkassa! Katselkaapa ympärillenne autolla ajaessanne ja ihmetelkää sitä, miten monta näköalapaikkaa, nähtävyyttä, museota ja muuta löytyy jokaisesta pitäjästä ja niiden väliltä. Ajelen noin kerran-kaksi kuukaudessa Vimpelin ja Tampereen väliä, toisinaan vaihdellen reittejä ja vieraillen eri kohteissa. Sen lisäksi, että tällä välillä on muutama suurempi kohde (Seitsemisen ja Helvetinjärven kansallispuisto), väliltä löytyy myös monia pieniä kohteitan, kuten Keisarinharjun näkötorni, josta on mielettömät näköalat Kangasalan vesistöön. Tämän paikan löysin käydessäni huvin vuoksi katsastamassa kaikkia matkan varrella olevia paikkoja, joissa on joku nähtävyys. Ruoveden, Visuveden ja Virtojen seutu saa aina fiilistelemään upeissa järvimaisemissa, jotka Alavuden ja Kuortaneen seudulla muuttuvat ylväiksi peltomaisemiksi juuri sellaisilla vanhoilla pohjalaistaloilla, jollaisen minäkin vielä joskus haluan. Matka venyy aina aiottua pidemmäksi pysähtyessäni nauttimaan tuon tuostakin siitä, miten hienoja paikkoja tämä maa on täynnä.

Ainoa paikka, joka saa tavallisenkin suomalaisen hiljaiseksi, on tietenkin Lappi. En tässä aio kuitenkaan kirjoittaa sanaakaan Lapista, sillä sen upeus tuskin yllättää ketään. Jos taasen haluaa kokeilla erämaaelämää etelämmässä, suosittelen vilpittömästi Salamajärven kansallispuistoa. Olen siellä tallustellut jo viisi kertaa, ja yöpynyt pari kertaa. Salamajärvellä voi tehdä jopa 70 kilometrin vaelluksen totaalisen erämaassa törmäämättä taloihin tai autoteihin. Siellä voi myös havainnoida monia eläimiä, joita harva suomalainen näkee. Olen itse nähnyt metsäpeuroja (poron villi muoto), metsoja, lumikkoja, monia erikoisempia vesilintuja, ja kerran jopa karhun. Yöpyessä laavussa olo oli todellakin kuin jossain Lapin erämaassa, sillä lähimpään asutuskeskukseen on kymmeniä kilometrejä. Tämä upeus löytyy vain 50 kilometriä minun kotoani, Perhon, Kivijärven ja Kinnusen kunnista. Maasto on todella vaihtelevaa - paikoin kivikkoista "pirunpeltoa", paikoin kilometrejä leveää suota, paikoin kuivaa kangasmetsää, välillä kuusikkoa tai lehtoa. Järviä kansallispuistosta löytyy ainakin kymmenen. Jos siis haluat päästä maistamaan palasen Lapin erämaatunnelmaa, lähde Salamajärvelle!




Lopuksi esimerkki paikasta, joita Suomessa on lukuisia, mutta maailmanlaajuisesti muualta niitä ei juurikaan löydy. Puhun tietysti kaikkien käytössä olevista erämajoista ja saunoista. Parasta tässä maassa onkin se, että matkailu täällä on äärettömän halpaa - monet palvelut ovat jopa ilmaisia, siinä missä muissa maissa niistä saa maksaa itsensä kipeäksi. Pienen paratiisin voi saada täysin omaan käyttöönsä. Ollessani ystäväni mökillä Merikarvian Trolssissa päätimme lähteä tämän työkaverin vihjaamaan paikkaan Isojoelle nimeltä Sarvijärvi. Tämän suojärven rannalla on vain kaksi mökkiä, sekä kaikkien ilmaiseksi käytössä oleva autiotupa, sauna ja soutuvene. Pieni paratiisi jokaisen käytettävissä!

Tästä postauksesta käy varsin hyvin ilmi se, että minä en ole kaupunki-ihminen. En kotimaassa enkä ulkomailla. En ole viimeiseen neljään kuukauteen viettänyt kuin kaksi yötä kaupungissa (yksi Tampereella ja yksi Helsingissä). Näen kuitenkin, että suurimmalla osalla on vietti päästä metsään haistelemaan pihkaa, kuuntelemaan hiljaisuutta ja keskittymään maamme kauneuteen. Ehkä sinä, joka et nauti näistä kuvailemistani aktiiviteeteistä tai maisemista, löydät jotain muuta kaupungista, tai sitten koet itsesi täysin kuulumattomaksi tähän maahan. Lähde kuitenkin edes katsomaan silmät auki, mitä omalla maallamme on tarjolla, ja saatat yllättyä.



Muutettuani Tanskaan olen kaivannut suunnattomasti sitä elementtiä: metsää. Täällä jokainen maatilkku on käytetty maatalouteen, teollisuuteen tai tuulivoimaloihin. Siksi onkin turhaa etsiä täältä sitä, mihin olen rakastanut Suomessa, vaan ymmärtää miksi he rakastavat niin paljon omaa maataan. Tämän kirjoituksen siivin sanon hyvästi kotimaalleni määrittämättömäksi ajaksi. Haluan silti korostaa, että kotini ja sydämeni on Suomessa. 


keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Juhannuksenviettoa Hiiumaan tapaan

Olen joutunut säälimättömän, mutta välttämättömän ansan kahleisiin, eli töihin. Neljä kuukautta ilman lomia ei anna paljoa armoa seikkailulle, vaikka yritänkin ottaa viikonlopuista kaiken irti. Sekin on hankalaa, kun suomalainen kesä ei ole paljoa aurinkoa Vimpeliin suonut. Juhannus kuitenkin minun kaveripiirissäni tarkoittaa pyöräilyretkeä saaristoon - tällä kertaa Viron saaristoon Hiidenmaalle eli Hiiumaalle. Virolaisten tuttavien vuoksi olen käynyt Hiiumaalla aiemmin jo seitsemän kertaa, mutta viime kerrasta oli jo seitsemän vuotta aikaa, joten paluu tutuille kulmille oli paikallaan.

Matka alkoi risteilyllä Tallinnaan, josta karkasimme salaa seitsemältä aamulla. Risteily on huomattavasti reittimatkaa halvempi, ja maksoimme vain 9€/hlö sisältäen hytin. Kukaan ei vahdi, karkaako laivasta aamulla, joten suosittelen todellakin jos haluaa säästää useita kymmeniä euroja! Melkein tyhjän aavelaivan parketilla käytiin tanssahtelemassa pari valssia bändin iloksi, ja joimme luonnollisesti kuohuviiniä hytissä. Vesisade ei hellittänyt, joten odotukset matkan onnistumisesta olivat korkealla. Mitäs olisikaan juhannus ilman kunnon vesisadetta ja viimaa. Suureksi ilokseni Hiiumaa- lautta ei ollut muuttunut seitsemän vuoden aikana. Frikadellisoppa kolmella eurolla oli hädin tuskin tyydyttävä investointi, joka saatiin kuitenkin syötyä.

Lähtötohinoissa meidän vanhan kämpän edessä

Hiiumaa on yksi lempipaikkojani. Siellä aika tuntuu pysähtyneen jonnekkin 1800- luvulle, vaikka Kärdlaan on rakennettu minun aikanani uusia kauppoja ja teitä on kunnostettu. Meillä oli Kärdlassa asunto yli kymmenen vuotta, joka on nykyään virolaisen ystävämme Jaanuksen omistuksessa, mutta saimme edelleen käyttää sitä varikkopaikkana, sillä vettä satoi kaatamalla. Täysin muuttumattomassa kunnossa oleva betoniblokki sai mieleni täyttymään nostalgiasta teinivuosien Hiiumaa- seikkailuista. Avain löytyy edelleen kätevästi samasta piilosta.

Saari poikkeaa merkittävästi manner-Virosta, ja voinkin suositella sitä varauksetta kaikille. Kaikkialla on uskomattoman siistiä ja talot ovat hyväkuntoisia, vaikkeivät Kärdlan ja Käinan (ainoat isommat kylät) betonilaatikot paljoa silmiä hivelekään. Saaremaasta poiketen Hiiumaa ei ole niin kehittynyt turismille, sieltä ei löydy loistokkaita hotelleja tai kylpylöitä, vaan persoonallisia lomakyliä ja mökkimajoitusta. Hintataso on jopa naurettavan halpa - runsas ateria kampelaa tai villisikaa hyvässä ravintolassa kustantaa vain noin 4 euroa. Harva osaa suomea, mutta joko vironsuomella tai englannilla pärjää. Hiiumaassa on jotain perin omituista. Kaikki on oudolla tavalla epätavallista. Esimerkiksi moni paikka on viimeisen päälle laitettu hienoksi, mutta ketään ei ole. Valtava kyltti saattaa johdattaa paikkaan, jota ei ole edes olemassa. Moni on keskeneräistä tai sitten jo täysin valmista, mutta ilman selitystä. Jopa mystistä. Juuri se tekee Hiiumaasta yllätyksellisen kohteen.



Pakkasimme tavaramme pyöriemme joppareille ja lähdimme juhlallisesti matkaan. Ensimäisenä yönä hyökkäsimme Sääretirpin leirintäalueelle voimakkaalle Günther- musiikilla, jolla saimme muut leiriytyjät pakenemaan paikalta pikimmiten. Saimme sen siis täysin omaan hallintaamme pystyttäen sinne tukikohtamme. Kaljatölkeistä sai kätevästi leikattua viinilaseja, joista joimme halvinta sangriaa. Hiekkaniemen kärjessä, eli itse Sääretirpissä, tyhjensimme ison pullon suosikkijuomaamme, eli neuvostoshampanjaa ("Sovetskoye Shampanskoye"). Virolaiset grillimakkarat ovat pahoja. Onneksi Meiran sinappia löytyi kaupasta, jolla niistäkin sai hyviä. Aurinko laski yhdentoista aikaan, jolloin havaitsimme toisella rannalla valtavan kokon ja raikuvan musiikin. Nopeasti mekko päälle ja lähdimme sotkemaan täyttä vauhtia kohti musiikkia. Supervoimia antoi pieni Vana Tallinn- pullo. Päädyimme vanhaan kalastajatorppaan, josta oli muutettu huikeat juhannusjuhlat. Kyseessä olivat siis Pullu pubin jaanituli- bileet, joka oli kerännyt satoja nuoria eestimiehiä ja -naisia juhlimaan yötöntä yötä kokon, pelien ja livemusiikin säestämänä. Minä päätin osallistua pulluneito- kilpailuun, ymmärtämättä täysin, mistä oli kyse. Joudun pitelemään suorilla käsillä rinnan korkeudella kaljakoria niin kauan, kuin vain pystyin. Eihän se siinä kauaa pysynyt. Toisaalta nauroin itselleni miettiessäni, miten olisimme raahanneet kaljakorin pyörän jopparilla neljän kilometrin päähän Sääretirppiin. Juhlat olivat mielettömät, en tajua mistä näin paljon virolaisia nuoria oli edes löytynyt täällä keskellä ei-mitään. Täysi kymppi virolaiselle juhannukselle! Auringon jo noustessa pyöräilimme vaarallisen lujaa telttaan nukkumaan.






Seuraavana päivänä olo oli vähän heikko ilmeisesti liiallisesta makkaroiden syömisestä ja saimme leirin kasaan vasta puolen päivän aikaan. Piti polkea koko saaren halki, johon tarvittiin supervoimia. Näitä saimme Luigin baarista, joka sijaitsi mystisellä neuvostomaisella teollisuusalueella Käinan kaupungissa. Siinä jamassa mikroperunat ja sitkeä sianlihapihvi maistuivat herkulta, sillä joku eläin oli varastanut aamupalamme leiristä. Sanotaanko nyt vaikka villisika. Eipä hintaakaan tosin ollut kuin pari euroa, ihan kuin Etelä-Amerikassa! Sidoimme pyörään kiinni laatikon punaviinia ja lähdimme uhmakkaasti 15 kilometrin hiekkatietaipaleelle, joka lopulta meni niin huonoon jamaan, että jouduimme liki taluttamaan pyörää. Varoitus: jos hiiumaalla joku tie mainostetaan nimellä "pyörätie", katso sitä syvän epäilevästi. Tämä tie kulkee nimellä "raparada". Siitä olisi ehkä kannattanut ymmärtää jotain. Kun olimme polkeneet viitisen tuntia ja takalistomme olivat jo tunnottomina, saavuimme ystävämme Jaanuksen lomakylään Paukassa, jossa ei asu juuri muita kuin Jaanus. Retkotimme puolikuolleina nurmikolla, kun Jaanuksen poika Marek pelasti henkemme ilmoittamalla saunan olevan kuuma ja kaljan kylmää. Elämä jatkui. Marek lämmitti saunoessamme grillit, eli kämäisten makkaroiden sijaan iskimme nyt kanat tulille ja söimme erinomaisen päivällisen viinin kera. Päätimme huipentaa retken sytyttämällä kokon meren rannalle, josta ei kannata paljoa puhua. Näkymät tyynellä merellä hiekkarannalla olivat huikeat. Sumu peitti rannan aavemaisesti. Emme saaneet vaahtokarkkeja paistettua.. Ehkä tulen syttymisessä oli jotain hankaluuksia. Sitähän emme kuitenkaa myönnä.







Olo oli virkeä kuin peipposella aamulla. Maris teki munakkaat aamupalaksi. Virolaiset ovat mielestäni monessa mielessä kuin suomalaiset. Hiljaisen vieraanvaraisia. Ei turhaa lätisemistä, asiat vain tapahtuvat. Ehkä heillä on vielä vähän enemmän tarvetta passata vieraita, kuin Suomessa. Small talk ei kuulu myöskään virolaisten parhaisiin taitoihin. Sileä pikitie vie pyöriämme kuin lennossa. Selvitimme 30 kilometriä vain kahdessa tunnissa, pysähtyen pari kertaa nähtävyyksiä katselemaan. Suoritimme pakolliset ostokset ja lastasimme ne yksityiseen lentokoneeseemme Tallinnaan. Tai melkein yksityinen se siis oli, sillä 15 paikkainen kone oli miltein puoliksi täynnä meitä. Hintaa oli huikeat 20 euroa per lärvi. Ehkä paras lentokonematka elämässäni, joka ei kestänyt edes puolta tuntia. Jopa tarjoilusta oli huolehdittu - alussa ja lopussa tarjottiin makeisia.



Onnistuneelta matkalta oli mukava palata Suomen maalle. Harmi, ettei se kestänyt pidempään - Hiiumaalla voisi helposti matkailla vaikka viikon, puhumattakaan muusta Viron maaseudusta. Lähtekää hyvät ihmiset Tallinnaa tai Pärnua kauemmaksi, ne eivät paljoakaan kerro itse maasta. Viro on niin paljon muutakin kuin halpa viinakauppa.




.