Kuumasta kylmään - toinen puolikas Boliviaa

Cochabambassa tulimme umpikujaan – emme tienneet mihin suuntaan jatkaa. Lähteäkkö Santa Cruzin suuntaan, itään, kohti kuumaa ja kosteaa alamaata, etelään Toro Toron luonnonpuistoon vaiko länteen kohti Chulumanin maailman vaarallisimpia teitä ja ylämaaviidakkoa. Lopulta lähdimme yhdessä tuumin Jesuksen ja Diegon kanssa itään, kohti Santa Cruzia, Villa Tunarin kylään lähelle merenpintaa, jossa lämpöasteita on luvattoman paljon. Matkaa on vain 150 km, mutta koska tie on kapea ja on vuori ylitettävänä, kestää matka arviolta noin neljä tuntia. On uskomatonta, että tie kahden maan suurimman kaupungin (Santa Cruzin ja La Pazin) välillä on niin kapea, että siinä hädin tuskin pääsee auto ohittamaan, ja tie on täynnä bussi- ja rekkaliikennettä, jotka hidastavat matkan kulkua. Kuten arvata saattaa, onnettomuuksia sattuu, ja nytkään ei säästytty vahingotta. Noin kolmen tunnin matkan jälkeen bussi pysähtyi pitkän autoletkan päähän, ja lyhyen selvityksen jälkeen saimme kuulla, että on sattunut onnettomuus, joka on tukkinut tien. Paikallisen miehen mukaan voi olla, että joudumme viettämään yömme parkissa. Päätimme istahtaa vieressä olevaan baariin oluelle, jonne paikallinen mies seurasi meitä. Ilma oli kuumankostea, satoi vettä, alkeellinen baari oli täynnä hyönteisiä. Yksi perhonen oli minun kämmentä suurempi ja kun katselin sitä lähempää mies huikkasi: “älä vain koske siihen, tuo perhonen laskee munansa ihmisen ihon alle, josta niistä kehittyy toukkia, todella kivuliasta”, ja näytti haavoja käsissään, joista on joutunut poistamaan jättiläisperhosen toukkia. Mies alkoi kertomaan ihmeellisiä tarinoita, ja myös kertoi, että kylä jonne olemme matkalla, on hyvin kallis, ja voisimme mennä tämän kotiin yöksi, jossa hän asuu yksin ja hänellä on yksi huone tyhjänä. Jokin ei täsmännyt ja päätimme hylätä tarjouksen. Kun matka neljän tunnin odottelun jälkeen jatkui ja saavuimm Villa Tunariin, havaitsimme, että ensimmäisessä kysymässämme yösijassa peti kustansi vain kaksi euroa, joka oli tähän mennessä halvin löytämämme yksityisen huoneen hinta, epäilymme osoittautuivat todeksi: ehkäpä tällä miekkosella oli pahoja taka-ajatuksia.

Yö sujui ilmastoimattomassa 30- asteisessa huoneessa vilkkaasti liikennöidyn tien varrella ilman äänieristeitä nihkeästi, mutta aamu valkeni upeana. Sade oli väistynyt ja havaitsimme saapuneemme todelliseen viidakkoon – viidakkoa jatkui kaikkiin suuntiin kumpuilevana vuoristona ja horisontissa siinti myös lumihuippuisia vuoria. Jo aamulla lämpöasteita oli ainakin 30, kun menimme ostamamaan torilta vastapuristettua mehua aamupalaksi suunnitellen sitä, miten pääsemme halvimmiten syvemmälle viidakkoon. Lopulta päätimme ottaa taksin kohti Isiboro-Sécure luonnonpuistoa, joka on osa amatsonin sademetsää. Pysähdyimme noin puolen tunnin matkan jälkeen (joka kustantaa taksilla noin 4 euroa) kasvitutkimuskeskukseen, jossa kyselimme, minnekköhän täällä voisi pystyttää teltan. Meitä tervehti apina ja pari coatia, jotka yrittivät varastaa hedelmiämme. Meidät opastettiin noin kilometrin päähän joen varrelle, jonka laguunilla voisimme turvallisesti telttailla. Nyt olimme jo keskellä viidakkoa, jossa emme kuulleet minkään ajoneuvon ääniä, sen sijaan metsä oli täynnä papukaijojen huutoa, sammakoiden kurnutusta ja sirkkojen siritystä apinoiden pomppiessa oksalta toiselle. Joen vesi oli mukavan vilvoittavaa tuskallisen kuumassa ja kostessa ilmastossa. Pystytimme teltan ja lilluimme joessa koko päivän.

Näkymä aamulla hotellihuoneesta

Illalla Jesus ja Diego lähtivät etsimään lähimmästä kylästä ruokaa minun ja Ezequielin kohentaessa nuotiota. Oli kulunut jo neljä tuntia ja oli säkkipimeää, mutta Jesuksesta ja Diegosta ei kuulunut mitään. Minua ei myöskään houkutellut lähteä vaeltamaan pimeään viidakkoon, ja meidän laguunille päästäkseen on lisäksi ylitettävä joki kahlaten. Kun olin jo varma, että pimeän yllättäessä he olivat päättäneet jäädä kylään yöksi, kuului metsästä huutoja ja lähdimme taskulamppujen kanssa etsimään heitä johdattaen leiriin. He olivat joutuneet liftata 20 km lähimpään kylään, jossa edes myytiin jotain – spaghettia, purkkisardiineja ja tomaatteja. Yö sujui tarinoita kertoen, kitaraa soittaen ja viidakon mieletöntä öistä meteliä kuunnellen.

Yöllä minulle tuli mielettömän huono olo. Liekö yhdistelmä kuumaa ilmastoa, aurinkoa ja ei-niin-puhdasta vettä. Aamulla pakkasimme siis kamamme ja aloitimme matkan kohti kylää. Pahavointisena ei ollut hääviä kävellä ensin noin 3 kilometriä päätielle, josta liftasimme lava-auton, jonka lavalla pääsimme kylään, sillä siellä ei kulkenut takseja tai julkista liikennettä. Seuraavat kaksi päivää vietin samaisessa ilmastoimattomassa kovaäänisessä huoneessa toivoen, että mahatauti menisi ohi. Yhtenä yönä kylässä juhlittiin lisäksi keskustorin vuosijuhlaa, joka bolivialaiseen tapaan tarkoitti cumbiaa ja ilotulituksia viiteen asti aamulla huolimatta siitä, että oli tiistaipäivä.

Kauppatorin vuosijuhlat

Lopulta olin riittävän kunnossa jatkamaan matkaa – palasimme Cochabambaan, tällä kertaa vain kolmessa ja puolessa tunnissa edellisen kahdeksan sijaan. Cochabamba ei ole sen kauniimpi kuin ennenkään. Päädyimme harhailemaan valtavaan kauppatoriin, jossa jumituimme musiikkiosastoon. Musiikkiosasto oli täynnä upeita charangoja, quenoja ja muita perinteisiä instrumentteja. Mieleeni palasi Humahuaca ja Ricardo Wilcan musiikki täynnä nostalgiaa. En ole täysin varma miten siinä niin kävi, mutta kahden tunnin päästä kävelin kohti terminaalia upouuden charangon kanssa. Näen itseni jo tulevaisuudessa Suomen ainoana charangistana. Pian olimme istuimme jo bussissa kohti La Pazia, Bolivian pääkaupunkia.

Tässä vaiheessa kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että Villa Tunarissa oli kuuma, ja Cochabambassakin lämmin. Meillä oli shortsit ja t-paita. Miettimättä mitään, nousimme bussiin samoissa vaatteissa. Nukahdin pariksi tunniksi, kunnes heräsin kylmään viimaan. Olimme nousseet pari tuhatta kilometriä ylöspäin ja pihalla alkoi olla jo liki pakkasta, joka tukki sisään vetävistä ikkunoista. Viimeiset tunnit tunnit siis värisin kylmästä toivoen, että olisimme jo perillä. Viimein, noin neljältä aamulla, kun saavuimme La Paziin, pihalla oli nolla astetta ja me ääliön näköisinä kesävaatteissa. Pikaisen vaatteidenvaihdon jälkeen jouduimme värjöttelemään aamuun asti avonaisessa bussiterminaalissa, kunnes nappasimme taksin kohti meille suositeltua halpahippihostellia eli pahamaineista El Carreteroa.

El Carretero on yksinkertaisuudessaan ghetto, artesaanien ja hippien yösija, jossa voi joko viihtyä tai sitten ei. Onneksi itse pidän suhteellisen rustisista paikoista. Ensinnäkin majatalo on suuri, siinä on ainakin 5 kerrosta ja lukemattomia sänkyjä. El Carreterosta kulkee lukemattomia tarinoita, ja jokainen voi miettiä mielessään sitä, miksi ovi on takalukossa ja sänkypaikka annetaan vain sille, joka näyttää naamaltaan riitävän köyhältä. Eurooppalaisia ei juuri ole, tai he ovat niitä, jotka ovat jo vähintään puoli vuotta eläneet Etelä-Amerikassa, sen sijaan 80 % El Carreteron asukkaista (joista moni asuu kuukausia) on argentiinalaisia, jotka elättävät itsensä myyden kadulla käsitöitään ja leivonnaisiaan tai tehden temppuja liikennevaloissa. Tämä avaa oven toisenlaiseen tapaan matkustaa, joka etenkin argentiinalaisten, joiden pesoilla ei juuri matkustella ja joille ei dollareja anneta, keskuudessa on erittäin suosittua: ansaita rahaa paikanpäällä tavalla tai toisella. Etelä-Amerikassa kuka tahansa voi myydä kadulla mitä tahansa eikä esimerkiksi hostelleissa tai baareissa väliaikaisesti työskentelemiseen paljoa viisumeja kysytä tai veroja makseta. Jokaiselle, joka halajaa Etelä-Amerikkaan, mutta jolla ei ole rahaa, tämä on mielenkiintoinen tapa kokeilla toisenlaista elämäntapaa, jossa eletään suoraan kädestä suuhun. Boliviassa tienesti voi olla parista eurosta jopa pariin kymppiin päivässä, riippuen siitä, mitä tekee. Tämä kuitenkin riittää elämiseen, kuten myöhemmin tullaan havaitsemaan.

La Paz on häkellyttävä. Kuin suuri muurahaispesä identtisiä, puolivalmiin oloisia tiilitaloja, jotka kiipeävät pitkin vuoren rinnettä 4000 metriin, taustalla siintäen liki 7000 metrisiä lumihuippuisia vuoria. La Pazissa on tähän mennessä vieraillesta pääkaupungeista surkein julkinen liikenne – siellä on todellakin nopeinta kävellä paikasta toiseen. Bussit ovat pienenpieniä minibusseja eli trufeja, joihin ei todellakaan mahdu mitään matkatavaroita, ja joiden reitit kulkevat ainoastaan suusta-suuhun tietona. Takseilla on kiinteä hinta eli 15 bolivianoa (1,5e) minne tahansa, mutta jos matka on lyhyt, hintaa voi tinkiä. Kuitenkin uudet tuulet puhaltavat Bolivian kehityksen tiellä – noin kuukausi sitten La Paziin on avattu häkellyttävä julkinen liikenne, eli “teleférico”, talojen yläpuolella kulkeva gondolihissi. Tämä kallis vaihtoehto on kuitenkin ainoa järkevä kaupungin epämääräisen infrastruktuurin keskellä, jonka kadut ovat liian kapeat junan tai ratikan rakentamiseen, eikä maaperän vuoksi metrosta ole puhettakaan. Telefericolla on vasta kolme asemaa, ja sillä pääsee 3 bolivianolla eli 30 centillä keskustasta 300 metriä korkeammalle El Altoon 10 minuutissa, josta monet tulevat keskustaan töihin. Nyt matkaan, johon ennen kului ruuhka-aikana yli tunti, kuluu vain 10 minuuttia. Olin tästä modernista kötöksystä ällikällä lyöty – sveitsistä tulleilla aurinkopaneeleilla liikkuvat supermodernit gondolihissit pyyhältävät tiilitalohökkeleiden yläpuolella paljastaen erilaisen perspektiivin kaupungista, myös palvelu on ehkä Bolivian parasta: gondolihisseihin asteltiin punaista mattoa pitkin ja hienoihin vaatteihin pukeutuneet ovimiehet toivottivat tervetulleeksi ja miellyttävää matkaa. Empä olisi uskonut moderneimman julkisen liikenteen, jota olen koskaan nähnyt, löytyvän Boliviasta.

Telefericon sisäänkäynti

Kuitenkin La Pazin vilkkaus, saasteisuus ja meluisuus sai minut lähtemään sieltä jo yhden yön jälkeen Achacachiin, noin kolmen tunnin matkan päässä olevaan pikkukaupunkiin, jossa sohvasurffaaja Milton otti meidät sydämmellisesti vastaan. Achacachi on kerrassaan erinomainen paikka. Siella ei ole oikeastaan mitään mutta siellä on kaikkea. Puolen tunnin matkan yksi maailman korkeimmalla olevista järvistä, ja Etelä-Amerikan suurin järvi eli Lago Titicaca, ja toiselle puolella tunnin matkan päässä on seitsemään tuhenteen metriin kohoava rivi vuoria. Kaupungista löytyy myös La Pazin läänin suurimmat sunnuntaimarkkinat, jossa hedelmät ja vihannekset ovat laittoman halpoja: ostimme neljällä eurolla suuren ananaksen, 25 banaania, 20 mandariinia, 5 suurta sipulia, kaksi kiloa tomaatteja, kaksi kurkkua, kaksi keräsalaattia, ja lisäksi markkinoiden naiset lahjoittivat meille paljon kaikkea pientä, kuten valkosipulia, chiliä ja yrttejä. Täällä Potosin kylmä vastaanotto oli jo kaukana ja saimme kokea todellista bolivialaista ystävällisyyttä: “yapa, yapa, yapa” (lahja, lahja, lahja) jauhoi markkinoiden hampaaton vihannesmyyjä nauraen latoen lisää vihanneksia kasseihimme. Tämä oli meille tervetullutta, sillä bolivianomme hupenivat päivä päivältä. Milton itsessään oli suurimpia tapaamiani persoonallisuuksia. Kuka olisi arvannut, että suttuisiin vaatteisiin ja lierihattuun pukeutunut aymara- boliviano, joka perii rahaa julkisen vessan käytöstä työkseen, on oikeasti koulutukseltaan opettaja, joka osaa neljää kieltä ja tietää esimerkiksi muumeista ja kantaa lempinimeä “nuuskamuikkunen”? Milton alkoi majoittamaan sohvasurffaajia pari vuotta sitten ja on majoittanut jo noin 200 ihmistä tuoden elämäänsä lisää virkistystä. Nyt hänellä on noin 100 CD- levyä täynnä musiikkia eri maista, joita hän kuuntelee työnsä lomassa. On musiikkia Ranskasta, Venäjältä, Japanista ja Suomesta asti. Koko Miltonin perhe oli meille myös äärettömän ystävällisiä. Ensimmäisenä iltana teimme argentiinalaistyylistä pizzaa, joka ei tietenkään vastannut oikeaa, sillä Boliviassa tunnetaan vain yksi juusto: kotitekoinen tuore lehmänmaitojuusto. Lisäksi ongelmana oli kylmyys, sillä talon sisälläkin oli vain reilu 10 astetta eikä taikina meinannut kohota. Pizza oli kuitenkin erinomaista myös Miltonin vanhemmat, että sisko ja veli perheineen tulivat nauttimaan työmme tuloksia.

Milton ja minä uunituoreen pizzan kimpussa

Neljän euron ostokset

Seuraavana päivänä Ezequiel sai tehtäväkseen valmistaa argentiinalaistyylinen asado, ja lihaa piti paistaa 15 hengelle takapihan parillassa. Lopputulos oli tyydyttävä, vaikkakin bolivialaisen lihan laatu ja leikkaus ei ole lähelläkään sitä, mihin Argentiinassa on totuttu. Lopulta vietimme viisi päivää Achacachissa, jossa periaatteessa ei ole mitään, mutta lopulta siellä on kaikki elämään tarvittava. Teimme päiväretkiä lähellä oleville kukkuloille ja Lago Titicacalle, opettelin soittamaan Ricardo Wilcaa charangolla ja kuuntelimme Miltonin laajaa musiikkivalikoimaa. Kaikki illat jaoimme yhdessä Miltonin ja tämän perheen ja ystävien kesken kokaten ruokia Argentiinasta ja Suomesta, muun muassa yhtenä päivänä tein korvapuusteja (mukana oli jopa kaardemummaa, josta loput lahjoitin Miltonille). Vastalahjaksi aina herätessämme Milton oli tehnyt bolivialaisen aamupalan, kuten kotitekoista apia ja jotain, joka muistutti riisipuuroa. Toisinaan palatessamme päiväretkeltä pöydässä odotti quinoa- tai maníkeitto. Bolivia on maaperältään rikas ja altiplanon ulkopuolella ilmastoltaan suotuisa kasvattamaan mitä tahansa vihanneksia ja hedelmiä, joita ikävä kyllä bolivialaiset eivät hyödynnä niin paljoa, kuin he voisivat – ravinto koostuu kanasta, lukuisista perunoista, riisistä, pastasta ja quinoasta, esimerkiksi kasvisruoka on jotain ennenkuulumatonta, soppaan lykätään aina vähintään kanan jalka tuomaan makua.

Valmistamassa grilliä

Valmis argentiinalainen sunnuntailounas

Minun ikioma charangoni!

Näkymiä kukkultalta

Siinä vaiheessa kun meillä oli yhteensä vain 100 bolivianoa jäljellä, eli reilu kymmenen euroa, päätimme lähteä viimeiseen kohteeseemme, eli Sorataan, kunnes rahamme loppuvat kokonaan. Sorata on reilu tunnin matka käsittämättömän mutkikasta tietä altiplanolta laskeutuen laaksoon 1500 metriä alas päin. Sorata on ehdottomasti lempipaikkani boliviassa. Ensinnäkin sen ilmasto on ihanteellinen – edes yöllä ei ole kovin kylmä. Vihreä, hedelmiä täynnä oleva laakso laskee vuoren rinteitä laakson pohjalla olevalle joelle, lumihuippuisten vuorten ympäröimänä. Kanat, siat ja lampaat pomppivat Soratan jyrkkiä katuja ylös ja alas, kaupunki on kuin valmis valokuvattavaksi postikortteihin, mutta turisteja Sorataan päätyy vain kourallinen. Tämä on todellinen mysteeri, sillä Sorata tarjoaa lukemattomia vaellusmahdollisuuksia, on suhteellisen helposti lähestyttävissä (4 tuntia La Pazista) ja ilmapiiriltään hyvin ystävällinen. Koska meidän bolivianomme olivat jo vähissä, päätimme laskeutua joen varrelle telttailemaan. Löysimmekin mukavan paikan luomufarmin kupeesta, jossa muodollista maksua vastaan saimme luvan käyttää myös puu-uunia ja keittiötä. Luomufarmia isännöi väliaikaisesti argentiinalainen hippi, kun bolivialainen omistaja oli matkoilla. Paikassa vallitsi uskomaton rauha – lehmät laidunsivat vapaasti pihassa, kissat ja koirat leikkivät keskenään, linnut lauloivat ja joki virtasi rauhallisesti vieressä. Sinne olisimme voineet jäädä vaikka miten pitkäksi aikaa.

Oikeastaan Sorata viimeisteli täydellisesti yhteisen Bolivian matkamme, jonka varrella oli nähty monenmoista. Bolivia on kulttuurillisesti niin kaukana Argentiinasta tai etenkin Suomesta, ympäristöltään niin moninainen ja rikas ja osittain niin saavuttamattomissa, että yhdessä kuukaudessa maasta ymmärtää vasta hippusen. Moni turisti pyrähtää nopeasti Bolivian ohi tehden johtopäätöksen: kylmä, epäystävällisiä ihmisiä, pahaa ruokaa, rumia kaupunkeja. Vain n e, jotka oikeasti vaivautuvat viettämään enemmän aikaa Boliviassa ottamaan selvää, mitä kuoren alla on, ymmärtävät, mikä on tämä maa, joka voimakkaasti pyrkii säilymään perinteisenä, jonka ihmiset ovat oikeasti niin ujoja, etteivät tiedä, miten asioida ulkomaalaisen gringon kanssa, maa, joka on suureksi osaksi vielä turistien saavuttamattomissa, tarjoten erinomaiset pohjat seikkailulle. Viimeisenä iltana mutustellen puu-uunissa valmistettua pizzaa viimeisillä penneillämme (pizza on oikeasti yksi halvimpia ruokia – valmistimme kahdella eurolla kaksi pizzaa, kunhan käytimme juustin sijaan avokadoa, joka ei maksa juuri mitään boliviassa) totesimme, että Bolivia vaatii tulevaisuudessa ehdottomasti lisätutkimuksia, niin paljon paikkoja jäi vielä käymättä.

Kun keräsimme kaikki kolikot yhteen, rahat riittivät matkaan pois Soratasta, ja Ezequielilla oli säästössä riittävästi rahaa palatakseen Buenos Airesiin, joka on kolmen päivän bussimatka. Nousimme bussiin kohti La Pazia, josta noin puolentoista tunnin päästä Huarinassa minun tuli jäädä pois. Huarinassa tie risteää – länteen päin mennessä tie kulkee Peruun, itään tie kulkee La Paziin. Nopeammin kuin huomasinkaan olin taas yksin, kylmällä ja tuulisella altiplanolla, odottaen, että bussi kohti Copacabanaa nappaisi minut kyytiinsä.

Jouduin odottelemaan bussia pitkän tovin, noin tunnin. Oikeastaan se oli ihan hyvä aika kelailla sitä, että on taas pitkästä aikaa yksin tiellä, enkä ollut oikeastaan edes suunnitellut sitä, minne menen tai mitä aion tehdä. Viimeinen kuukausi oli kulunut kuin virtaus, seuraavan kohteen tullen aina tuulesta. Lopulta bussi nappasi minut kyytiinsä, jossa vierustoverina olikin joukko tuttuja argentiinalaisia artesaaneja ja muusikkoja matkalla Copacabanaan, jossa on kuulemma halpa Mariela- hostelli. Sinne siis. Oikeastaan tämä ei ollut niin yksinkertaista – minulla oli vain 12 bolivianoa, eli reilu euron, ja matka kustansi kuskin mukaan 20 bolivianoa. Sympatialla pääsin kuitenkin kyytiin. Copacabanassa on jopa pankkiautomaatti ja voisin nostaa vähän lisää rahaa, kunnes pääsen Peruun.

Copacabana on Bolivian äärimmäinen turistirysä. Tämän vuoksi en sinne oikeastaan koskaan aikonut mennä. Lago Titicacan rannalla oleva rantakohde on täynnä moderneja hotelleja, ravintoloita ja käsityömyymälöitä, ja vaikuttaa Aurinkomatkojen lomakohteelta välimeren rannalla. Lago Titicaca on niin suuri, että horisonttia ei ole näkyvissä. Mariela on noin viisi korttelia keskustasta syrjässä paikallisessa lähiössä, josta ei oikeastaan keskustan hälinästä tiedä mitään. Alle kahdella eurolla majoittuu “mukavasti”. Toisaalta hostelli on melko kylmä, sillä yleisillä tiloilla ja keittiöllä ei ole kattoa, ja käytössä on yksi haaleaa vettä tarjoava suihku. Toisaalta mitäpä muutakaan voisin odottaa. Kaikki olivat oikeastaan argentiinalaisia äärimmäisiä budjettireissaajia. Ensimmäisenä iltana oli erään tytön syntymäpäivät, jollon paikalle olo kokoontunut noin 30 argentiinalaista, chileläistä ja muutama muusta maasta tuleva artesaani. Halpa pahvitölkkiviini virtasi, ja patiolle syntyi suuri nuotio, jonka ympärillä tanssittiin sateesta ja kylmästä huolimatta. Samoissa merkeissä jatkoi toinenkin päivä Marielissa, kunnes lähdin Isla del Solille, eli auringon saarelle.

Isla del Sol on yksi Etelä-Amerikan tärkeimmistä kohteista, sillä sieltä on löydetty Etelä-Amerikan vanhimpia elonmerkkejä, vanhimmat jäänteet ovat vuodelta 2200 ekr. Saari on täynnä vanhoja raunioita ja mystiikkaa, ja sen halki kulkee kuuluisa Inkojen tie, joka kulkee Quitosta, Ecuadorista aina Santiagoon Chileen asti. Tärkein raunio on Chucaripupata, joka oli Tiwanaku- kulttuurin uskonnollinen uhrauspaikka. Siinä missä Tiwanaku- kulttuuri on vielä Inka- kulttuuriakin vanhempaa, myös Inkoille Isla del Sol oli tärkeä pyhiinvaelluskohde. Saaren eteläpää on täynnä moderneja hotella ja ravintoloita ja parveilee turisteja, kun taas pohjoinen on perinteisten maanviljelijöiden kansoittamaa, ja sieltä löytyy vain muutamia rustisia majapaikkoja. Suuntasin Marielissa tehtyjen tuttavuuksien kanssa Challapampaan, Isla del Solin pohjoisosassa sijaitsevaan pikkukylään, jonne on tunnin matka veneellä. Kylä on todella idyllinen ja perinteinen upealla hiekkarannalla, jossa ei retkota yhtäkään turistia. Challapampasta on vain puolen tunnin kävelymatka Chucaripupataan, jossa olimme ainoat vierailijat. 600 vuotta vanhat Tiwanaku- rauniot huokuvat mystiikkaa ja suositellaankin, että pyhillä raunioilla kävellään ilman kenkiä kerätäkseen energiaa. Yövyimme paikallisen perheen kotona, jossa majaansa piti myös argentiinalainen mies bolivialaisen vaimonsa ja lapsensa kanssa. Tämä oli jo kaksi vuotta matkustanut ympäri Boliviaa tutkien raunioita ja soittaen kansanmusiikkia. Ilta olikin yksi mieleenpainuvimmista – hän istui kuin opettajana kertoen Boliviasta, Tiwanaku- ja Inka- kulttuureista ja soitti kansanlauluja, ja me istuimme ympärillä kuunnellen. Pihalla ukkosti ja järvi pauhasi villinä. Isla del Solissa on käsittämätöntä taikaa. Suosittelen todellakin kaikille, jotka menevät Isla del Solille, yöpymään Yumanin sijaan Challamapampassa, tai Challassa, joka on keskellä oleva vieläkin pienempi kylä.

Seuraavana päivänä päätin taivaltaa pohjoisesta etelään kuuluisaa Inkatietä pitkin. Matka kestää noin neljä tuntia ja on täynnä historiaa, vanhoja raunioita ja perinteisiä maanviljelijätaloja. Ikävä kyllä matkalla joutuu maksamaan myös muutaman “tietullimaksun” ahnaille paikallisille, jotka haluavat laskuttaa turisteja siitä, että he kävelevät Inkatietä pitkin. Tämän johdosta minulle ei jäänyt juuri penniäkään, ja jouduin pikimmiten palaamaan mantereelle, vaihtamaan jo ostamani bussilipun lähtöaikaa ja suuntaamaan kohti Perua. Lähtö ei sujunut sekään niin kivuttomasti, sillä huomaamattani olin ollut Boliviassa yli 30 päivää, jonka turistiviisumi sallii, ja jouduin maksamaan noin kymmenen euroa sakkomaksuja.

Inkojen pyhiinvaellusreitti

Challan kylän hylätty ranta

Bolivia oli siis jätetty taakse.  

Bolivia: ilotulitusten ja soittokulkueiden maa.

Bolivian raja on oikeastaan yksinkertaista ylittää. Ensin mennään bussilla La Quiacaan, Argentiinan pohjoisimpaan kaupunkiin, johon niinsanotusti kaikki päättyy. La Quiacasta kävellään kymmenen korttelia sillalle, joka on Argentiinan raja, jossa yksinkertaisesti vilautetaan passia, täytetään paperilappu, joka on säilytettävä visusti tallessa, ja lyödään leima hyvästeiksi Argentiinalle ja tervetuliaisiksi Bolivialle. Tai käytännössä tämä onnistuu näin. Kun annoin passini, minua pyydettiin astumaan sivuun odottelemaan. Odottelin puoli tuntia kun rajaviranomaiset pyörittelivät passiani tutkien tietokannasta tietojani. Lopulta minut pyydettiin luokse: “Mitä oikein teit Argentiinassa 6 kuukautta?”. Onneksi olin varautunut tähän, sillä turisti saa olla Argentiinassa vain 90 päivää. Minulla oli yliopiston opiskelutodistukset sekä väliaikaisen kansallisuuden paperit valmiina, joita alettiin setvimään. Noin tunnin päästä minut toivotettiin tervetulleeksi Boliviaan.

Rajan toisella puolella kaikki muuttuu. Kaduilla parveilee cholitoja, eli perinteisiin vaatteisiin pukautuneita naisia, jotka kantavat selässään värikkääseen huiviin käärittynä joko lasta tai kauppatavaroita. Autoja sinkoilee sinne tänne, kaduilla tirisee rasvassa pikkupurtavaa, outoja hajuja, slummimaisia päällystämättömiä punatiilirakennuksia, paljon suurempia ja pienenpiä busseja, joissa huudellaan kaupunkien nimiä “Tupiza Tupiza, Potosi Potosi, La Paz La Paz”. Argentiinalainen “organisoitunut” bussiterminaalisysteemi, jossa kyselet eri firmojen lippuluukuilta matkojen hintoja, oli unohdettava, ja sopeuduttava epämääräiseen systeemiin, jossa kadut ovat täynnä eri firmojen busseja, lippuvälittäjien huudellessa paikkojen nimiä, yrittäen saada bussit nopeasti täyteen. Tekniikka on selkeä: kilpailutus ja tinkiminen. Useampi firma tarjosi matkoja Tupizaan, jolloin kyselimme kaikilta hintoja ja yritimme saada hintaa alas päin “tuo firma pyytää 15 bolivianoa, jos pääsemme 10 bolivianolla, ostamme liput teiltä heti”. Tekniikka toimi, säästimme heittäen 10 bolivianoa, eli euron. Oli aika istua hetkeksi alas siistille keskuspuistolle tarkkailemaan Villazonin rajakaupunkielämää.

Yllättäen matka alkoi aikataulussa ja saavuimme myös Tupizaan suunnitelmien mukaisesti. Tupiza on erikoinen kaupunki. Se on äärimmäisen bolivialainen, kaikkien talojen ollessa punaisesta tiilestä ilman päällystettä, ikään kuin ne olisivat keskeneräisiä, suurempia kauppoja ei ole vaan kaupankäynti tapahtuu keskustorilla, jossa myydään oikeastaan kaikki, mitä elämiseen tarvitsee. Vapaa kaupankäynti kukoistaa ja kadunreunat ovat täynnä cholitoja myyden appelsiinimehua, tamaleja, rasvassa paistettua kanaa, hampurilaisia, jäätetelöä tai mitä ikinä myivätkin. Turismi on kuitenkin tunkeutunut Tupizaan kymmenisen vuotta sitten, johon kaupungin infrastruktuuri ei ole vielä valmis. Nyt muutamalle kadulle on pystytetty länsimaisia hostelleja ja ravintoloita, joissa myydään pizzaa ja pastaa tyydyttämään “länkkäreiden” makutottumuksia, jotka eivät ehkä uskalla mennä torille syömään. Edullisia hintoja voikin olla hankala löytää, eikä niitä etenkään haluta tarjota gringolle. Lopulta saimme majoituksen noin 3€/hlö hintaan bolivialaisille kaivostyöläisille tarkoitetussa majatalossa, kun kalleimmissa hostelleissa pyydettiin liki 10€ hintaa. Ystävällistä palvelua, wifiä tai hyvin varustettua keittiötä oli turha odottaa, mutta lämmin suihku ja yhteiskäytössä oleva terassi ylitti odotukset, ja keittiö oli olemassa, vaikkakin tuli olla omat kattilat, paistinpannut ja lautaset (jotka meillä onneksi oli).

Tupizasta on syntynyt uusi keskus kuten Uyuni, josta tehdään pidempiä ja lyhyempiä maastoauto- tai ratsastusretkiä ympäristöön ihmettelemään luonnonihmeitä. Tupizassa on kuitenkin hyvä hengailla pari päivää haistellen bolivialaista elämää, ja vältellen mahatautia heikon hygienian vuoksi. Aktiviteettejä on lukuisia, mutta niistä harva tarjotaan turisteille ilmaiseksi, vaan kerrotaan, että kaikkeen tarvitaan opas. Tämä on osittain totta – Bolivian turisti-infrastruktuuri on niin kehittymätöntä, ettei reittejä merkitä mitenkään, sillä ei oleteta, että kukaan menisi omin päin ilman opasta “seikkailemaan”. Reppu täynnä eksoottisia hedelmiä lähdimme kuitenkin uhmaamaan Tupizan luontoa. Minulle tulee Boliviasta mieleen Latino-Venäjä. Mikään ei toimi selkeän systeemin mukaan ja voit kohdata ihan mitä vain. Ensinnäkin kartta oli todella huonosti piirretty ja matka, joka vaikutti kahdelta korttelilta, olikin oikeasti useampi kilometri. Polun varrella oli villikoiria ja suuri kaatopaikka, josta lenteli roskia pitkin polkua. Kaatopaikan kupeessa roskatalossa asui vanha nainen, joka vei vuohensa kaatopaikalle syömään roskia. Polkuja vilisti pitkin poikin preeriaa ja totesimme, ettei kartta anna minkäänlaista referenssiä vaan on ainoastaan piirretty osoittaakseen, että nähtävyyksiä on. Oli merkitty monenmoista kanjonia, luonnonsiltoja ja kivimuodostelmia, joita emme kuitenkaan löytäneet. Aurinko paistoi 3000 metrin korkeudessa tuskallisen kuumana ja söimme ihmeellisiä hedelmiä tietämättä, mitä en ovat. Palasimme majapaikkaan ilman valokuvia suurista nähtävyyksistä.

Oli Bolivian kansallispäivä, jota juhlittiin näyttävin kulkein pitkin katuja. Kaikki Tupizan koulut olivat edustettuina rumpujen ja trumpettien kanssa, ja illalla esiintyivät eri ammattiryhmät, kuten poliisit, palomiehet ja kaivostyöläiset, upeine soihtukulkueineen ja soittokuntineen. Ei voi olla huomaamatta bolivialaisten ihanteen kohdetta – ilotulitusraketteja. Vaaroja kaihtamatta ilotulituksia on ammuttava päivittäin, välittämättä turvallisuustekijöistä, esimerkiksi kulkueen perässä kulki pari pikkupoikaa jotka ampuivat kädestä ilotulitusraketteja, joista jotkut sinkoilivat lähellä oleviin rakennuksiin ja puihin. Tätä kirjoittaessa on kulunut jo neljä viikkoa Boliviassa, enkä ole elänyt päivääkään ilman ilotulitusraketteja.

Vaikka yleensä en koskaan osta mitään opstettuja retkiä, vaikutti siltä, että Boliviassa on monia nähtävyyksiä, joita ei yksinkertaisesti voi nähdä ilman “pakettimatkaa”. Noin puolet Boliviasta on niin huonojen tieyhteyksien päässä, ja ovat niin harvaan asuttuja, ettei sinne pääse millään julkisella kulkuneuvolla. Minua kiinnosti erityisesti Lounais-Bolivia, joka on kokonaisuudessaan 3000 – 6000 metrin korkeudessa olevaa Altiplanoa (“altura” = korkeus, “plano” = tasainen). Niinpä päätin tehdä suuren investoinnin, ja sijoitin noin 200 dollaria neljän päivän maastoautoretkeen, joka sisältää 1000 kilometriä pitkin Lounais-Boliviaa majoituksineen ja ruokineen. Bolivialle tämä on ökyhinta, ja minunkin kukkarooni tämä kolahti ikävästi. Mutta sijoitus oli tehty. Argentiinalaiselle ystävälleni Ezequielille, jonka devaluoidut argentiinan pesot eivät ole juuri minkään arvoisia ulkomailla, tämä oli kuitenkin niin suuri hinta, että hän joutui palaamaan Argentiinaan.

Matkaan lähdettiin kuskin Marion sekä paikallisen cholitan kanssa, joka toimi kokkina. Autossa oli lisäksi ranskalainen perhe, ja ikäväkseni havaitsin, että myös kolme muuta firman autoa, jotka lähtivät yhtä aikaa, oli lastattu ranskalaisilla. Onneksi perheen nuorempi 16- vuotias tyttö kuitenkin osasi hyvin englantia, joten oli jokin yhteinen kieli. Matka sujui halki vuorten, aavikoiden ja silmänkantamattomien tasankojen, matkalla näkyi pieniä kymmenien ihmisten yhdyskuntia, jotka kasvattivat satoja laamoja villaksi, näkyi vihreitä, valkoisia ja punaisia laguuneja täynnä flamingoja, oli laavaa pulputtavia lähteitä sekä geyshirejä, jotka puhalsivat paineella kaasuja maan uumenista, oli 5500 metrin korkeudessa olevia kuumia lähteitä, joihin voimme mennä uimaan, näkyi liki 7000 metriin kohoavia tulivuoria, välillä oli kuuma ja välillä satoi lunta, oli satoja kilometrejä laakeita suolajärviä, joiden keskellä oli kaktuksia täynnä olevia “saaria”. Yöt vietimme pienissä laama- tai kaivosyhteisöissä vierasmajoissa, joissa ei ollut minkäänlaista lämmitystä, ja yöllä lämpötila saattoi tippua pakkasen puolelle. Lisäksi kulutimme 8 – 10 tuntia päivässä autossa, sillä “tiet” sallivat korkeintaan 20 kilometrin tuntivauhdin huonon kuntonsa vuoksi. Retki ei todellakaan ollut luksusta odottaville. Koin myös ensimmäisen lievän vuoristotautini tehdessäni sen virheen, että söin paljon ja nautin oluen nukkuessani 5000 metrissä, johtaen koko yön jatkuviin vatsanväänteisiin ja pahoinvointiin. Vaikka näin ja koin monia ihmeellisiä asioita, olin jo ensimmäisen päivän jälkeen valmis jättämään retken kesken, sillä täysin opastettu ja suunniteltu retki on yksinkertaisesti tylsä. Ajoimme aina tiettyyn kohteeseen, jossa meille kerrottiin nopeasti mitä me nyt voimme nähdä, ja annettiin 5-10 minuuttia aikaa ottaa kuvia, paikalliset yhteisöt olivat totaalisen kyllästyneitä turisteihin eivätkä halunneet, että heitä tai heidän kyliään kuvataan, ruokailujen yhteydessä kaikki puhuivat ranskaa, enkä voinut osallistua millään tavalla keskusteluun, kaikesta haluttiin riistää rahaa. Paljon puhuttu Uyunin suola-aavikko ei ollut läheskään niin kaunis kuin kuvissa, sillä taivas oli tumma ja pilvinen ja tuuli oli tuonut aavikolle ruskeaa hiekkaa, jolloin se ei ollut edes valkoinen. Olisin toisinsanoen voinut sijoittaa 200 dollaria paremminkin, mutta ompahan tullut nähtyä monia luonnonihmeitä, joita voi nähdä vain Bolivian harvaan asutulla ja ankaralla Altiplanolla.

Kohokohtia olivat muutamat keskustelut kuskin kanssa, joka kertoi minulle asioita Boliviasta, jotka eivät kuuluneet hänen repertuaariinsa. Esimerkiksi heikolle turisti-infrastruktuurille on syynsä. Bolivia on alkanut ottamaan vastaan ulkomaisia turisteja vain muutama vuosikymmen sitten, ja tuolloin maa oli vielä huomattavasti nykyistä köyhempi, jolloin kenelläkään ei ollut varaa investoida hotelleihin tai parempiin kulkuyhteyksiin. Esimerkiksi vaellus ei kuulunut perinteisen bolivialaisen harrastuksiin, jolloin kenellekään ei tullut edes mieleen merkitä vaellusreittejä tai rakentaa leirintäalueita. Tiedot reiteistä kulkivat suusta suuhun, suvulta suvulle. Koska Bolivialalla on erityisen huonoja kokemuksia ulkomaalaisista investoijista (esim. Potosin kaivokset, joista tulee juttua myöhemmin), ei maahan haluta ulkomaalaisia firmoja tekemään yhtään mitään. Toisaalta hallitus ei halua kehittää maasta luksusturistikohdetta, vaan haluaa pitää sen perinteisenä ja alkuperäisenä, jolloin majoitus on alkeellista, liikkuminen vaivalloista, eikä maa houkuttele kuin kaikkein seikkailunhaluisimpia. Vain hienoimmista ja vauraimmista kaupungeista (Sucre) löytyy länsimaisia hotelleja, näiden ulkopuolella lämmitystä ei tunneta ja lämmin vesi ei ole todellakaan itsestäänselvyys.

Kaikeksi onneksi retki lopulta päättyi, ja päädyin Uyunin kaivoskaupunkiin, joka oli yksi ankeimmista joita olin elämässäni kohdannut. Halusin poistua pian. Uyunin keskusaukiolta kuitenkin löytyi tuttu kasvo rämpyttäen kitaraa – Ezequiel, joka oli päättänyt tyhjentää tilinsä argentiinan pesoista ja palannut Boliviaan. Matka siis jatkui yhdessä. Noin tunnin päästä olimme jo bussissa kohti Potosia.

Latinalaisen Amerikan historiassa Potosilla on erittäin tärkeä merkitys, ja on sääli, että niin harva tuntee Potosin historian Latinalaisen Amerikan ulkopuolella. La ciudad que más ha dado al mundo y la que menos tiene. Kaupunki joka on antanut eniten maailmalle ja jolla on vähiten. Ensinnäkin jo Potosiin saapuminen on suuri elämys – koko kaupunki on yli 4000 metrissä ja sen kupeessa kohoaa suuri kolmiomainen kukkula, eli “cerro rico”, rikas vuori. Cerro rico onkin syy siihen, miksi Potosí on se mitä se on. 1500- ja 1600- luvulla Potosí oli maailman rikkaimpia kaupunkeja – sen keskusta on kuin suoraan Euroopasta upeine colonia- rakennuksineen, jonka kaduilla rikkaat eurooppalaiset kulkivat kultaan ja jalokiviin käärittyinä, juhlivat päivittäin ja rakensivat kymmeniä kirkkoja ja palatseja, sillä eivät tienneet, mitä tekisivät kaikella sillä hopealla, jota cerro ricon uumenista kaivettiin, sen lisäksi että lähettivät sitä Espanjaan rakentaakseen lisää palatseja ja kirkkoja. Sanotaan, että sillä hopealla, joka cerro ricosta nousi, oltaisiin voitu rakentaa silta Etelä-Amerikasta Espanjaan. Hopea kuitenkin loppui aikanaan ja espanjalaiset valtaajat jättivät jälkeensä köyhyyden, rapistuvat kirkot ja palatsit, sekä 8 miljoonaa kaivoksiin kuollutta alkuperäisasukasta (ja joitakin afrikkalaisia orjia, jotka kuitenkin olivat huono investointi, sillä ne kuolivat vielä bolivialaisikin nopeammin kylmyyteen ja vuoristotautiin). Potosin kaduilla kävely saa täyteen nostalgiaa ja surua menneiltä vuosisadoilta, eikä länsimaista turistia kohdellakaan yhtään sen paremmin kuin länsimaalaiset kohtelivat bolivialaisia aikanaan. Sen sijaan että turistilta pyydetään suurempia hintoja, heille ei välttämättä myydä ollenkaan. Kärjistettynä esimerkkiä menet hedelmätorille ostamaan mandariineja, jotka näet silmiesi edessä, mutta cholita joko esittää, ettei osaa espanjaa (vaikka quetchuan lisäksi varmasti puhuu myös espanjaa), tai sanoo, ettei ole mandariineja, vaikka niitä selkeästi on. Tai hän kieltäytyy kokonaan puhumasta.

Potosin viidessä tuhannessa kaivosluolassa, joita espanjalaiset orjatyövoimalla kaivoivat cerro ricon uumeniin, käy edelleen kuhina. Mineraali on kuitenkin köyhää, ja sitä on kaivettava paljon, jotta hopeaa olisi myytäväksi asti. Negatiivisesta kokemuksesta huolimatta päätin investoida toiseen retkeen, eli vierailuun hopeakaivoksiin, joita järjestävät paikalliset entiset kaivostyöläiset, jotka eivät enää halunneet työskennellä kaivoksissa, ja päättivät alkaa näyttämään turisteille elämää kaivoksissa. Retki on melko kallis, noin 15 euroa, ja kestää viitisen tuntia. Ensin kaikki puettiin kaivostyöläisen vaatteisiin, jotka suojaavat sotkuiselta kaivokselta, jota ei todellakaan ole millään tavalla hiottu turismia varten. Tunkeuduimme kävellen kaksi kilometriä syvälle vuoren keskelle. Välillä oli tuhahduttavan kuuma, välillä jäätävän kylmä, välillä tunneli oli niin matala, että jouduimme liki etenemään nelinkontin, välillä jouduimme kiipeämään kymmeniä metrejä tikapuita pitkin, välillä seinämät olivat täynnä myrkyllistä arsenikkia ja muita oksideja. Ostimme kaivostyöläisille lahjoiksi limonadia ja kokalehtiä. Enää kaivoksissa ei ole tietenkään orjatyötä, vaan jokainen tekee töitä omasta tahdostaan. Tavallaan. Toisaalta he työskentelevät kaivoksisa köyhyyden vuoksi pakon edestä tuodakseen leipää pöytään. Suurimmalla osalla ei ole tuntipalkkaa, vaan he työskentelevät tuloksen mukaan. Joskus he tienaavat jopa parikymmentä dollaria päivässä, joskus vain muutaman. Jokatapauksessa kaivostyöläinen tienaa kuukaudessa keskimäärin kolme-neljä kertaa enemmän kuin muut perustyöläiset. Toisaalta he kuolevat 40-50- vuotiaina keuhkojen jo ollessa täynnä silikoosia ja ihon keltainen. Oppaamme selitti vitsikkäänä: “minäkin näytin nuorena Brad Pitiltä mutta nyt näytän tältä”. Toisaalta kaivostyöläiset ovat ylpeitä työstään – se ei ole pelkästään työ, se on elämäntapa. Cerro ricossa uskotaan edelleen Tioon, eli espanjalaisten luomaan paholaisjumalaan, joka uhkaa kaikkia, jotka eivät uhraa sille lahjoja, kuten alkoholia, tupakkaa ja kokalehtiä, ja jotka eivät työskentele ahkerasti. Mekin menimme tapaamaan Tioa ja uhrasimme alkoholia ja kokalehtiä. Ikävä kyllä vuoressa työskentelee edelleen noin tuhat lasta, joilla ei köyhyyden vuoksi ole muuta mahdollisuutta. Työolosuhteet eivät tietenkään ole sitä mitä olivat espanjan vallan aikana (orjat olivat kuusi kuukautta vuoren sisällä näkemättä päivänvaloa ja elivät jauhamalla kokalehtiä, kunnes menehtyivät), mutta edelleen tehdään 12 tuntista työpäivää poistumatta kertaakaan vuoren sisältä.

Raskaan kaivosretken jälkeen lepuutimme aivoja seuraamalla paikallista ylimmän liigan jalkapallopeliä, jossa meininki oli todella leppoinen, suurin kahakka oli kun yleisöstä heitettiin kentälle vessapaperirulla. Boliviassa ei virtaa jalkapalloveri yhtälailla kuin Argentiinassa, vaikka jokaisesta vähintään 50 hengen kylästä löytyy varmasti jalkapallokenttä, ja moni kulkee ylpeänä Boca Junior- tai Messi- paita päällä.

Potosista oli hyvä jatkaa toiseen historiallisesti erittäin tärkeään kaupunkiin, eli Sucreen, jossa julistettiin Bolivian itsenäisyys, ja joka on edelleen maan hallinnollinen pääkaupunki (vaikka virallisesti pääkaupunki on La Paz). Sucre on noin 2000 metriä Potosia alempana ja onkin siunattu hyvällä ilmastolla ja vehreällä luonnolla, joka tarjoaa asukkaille runsaasti hedelmiä ja vihanneksia. Potosin kurjuus onkin kaukana Sucren loiston keskellä, joka saa miettimään, olemmeko todella Boliviassa. Sucre, eli Chuquisaca alkuperäiseltä nimeltään, nautti yhtälailla Potosin rikkauksista, ja sen keskusta onkin vielä Potosiakin ylväämpi upeine palatseine ja kirkkoineen. Mukulakivikadut, valkoiset kivitalot ja punatiilikatot muistuttivat liikaakin Eurooppaa. Upeat siistit puistot, suihkulähteet ja patsaat korostivat Sucren loistoa, jonka kadut olivat täynnä bolivialaisia, jotka pukeutuivat ja käyttäytivät kuin länsimaalaiset, seurustellen puistossa ja nauttien kahvia eleganteissa kahviloissa. Olin ällikällä löyty, kun löysin Sucresta sen, mitä en uskonut Boliviassa olevan – länsimainen supermarket länsimaisine ruokatuotteineen, kaikki järjestyksessä ja hinnoiteltuna. Hämmästyttävää. Hetken unohdin, missä maassa oikein olen. Toisaalta Sucre tervehti meitä myös huomattavasti korkeammalla hintatasolla, mutta lopulta löysimme majoituksen (ilman keittiötä) 2,5 euron yöhinnalla viihtyisästä majatalosta ystävällisellä omistajalla. Tottakai Sucressa on myös keskustori, joka on erottamaton osa Boliviaa, joka kuitenkin yllätti meidät siisteydellään; missään ei haissut märännyt liha, kala tai vihannekset, suuri kauppapaikka vaikutti yllättävän organisoituneelta cholitojen antaessa meille hymyssäsuin maistiaisia eksoottisista hedelmistä, ja opastaen miten käyttää mitäkin meille tuntematonta maustetta tai vihannesta. Ero Potosin ja Sucren välillä oli todella häkellyttävä, vaikka matka kestää vain muutaman tunnin. Sucre on myös korkeasti koulutettu kaupunki – sieltä löytyy esimerkiksi yksi maailman ensimmäisiä moderneja yliopistoja, koko Amerikan (ottaen lukuun myös Pohjois-Amerikka) toinen yliopisto (ensimmäinen on Perussa), eli Universidad de Saint Francis Xavier, joka loistossa kilpailee muiden mahtavien yliopistojen kanssa. Sucre toi sopivan tuulahduksen toisenlaiseen Boliviaan, jonka kaduilta puuttuvat cholitat myyden rasvassa paistettuja kanankoipia. Toisaalta myös Sucressa koin ensimmäisen 10 peson eli 1 euron menun tuoman kirouksen, eli yhden yön halaten vessanpönttöä. Jos ei välttämättä halua kokea sitä, kannattaa investoida euro enemmän parempaan hygieniaan, kuin mitä siistiltä vaikuttava kauppahallin lounaspöytä houkuttelevine hintoineen tarjoaa.

Sucresta matka jatkui yhteen maan tärkeimmistä kaupungeista, joka lepää juurikin maan geografisessa keskipisteessä: Cochabamba. Matka Cochabambaan on kuitenkin oma seikkailunsa. Ainoa vaihtoehto on yöbussi, joka saapuu Cochabambaan neljältä yöllä. Koko matka on kivikkoista kapeaa vuoristotietä, josta tosin me emme tienneet juuri mitään, koska oli säkkipimeää. Ainoa mitä tiesimme oli se, että bussi tärisi ja pomppi villisti koko matkan, jonka vuoksi emme saaneet nukutuksi silmäystäkään. Saimme pähkähullun kuskin, jolla tuntui olevan jo kiire Cochabambaan, ja ohitteli tuon tuosta kapealla tiellä muita busseja ja rekkoja välittämättä vastaantulevasta liikenteestä. Pääsimme perille elossa, odotellen bussiterminaalissa aamunkoittoa, sillä rinkkojen kanssa viideltä yöllä bussiterminaalin ympäristössä kävely ei välttämättä ole fiksuin mahdollinen siirto. Cochabamba on bolivialaisin kaupunki, jota olin nähnyt. Se on suuri, saasteinen, likainen, vilkas ja yksinkertaisesti ruma. Ainoa mitä sillä on tarjota turistille on näyttää moderni bolivialainen kaupunki, johon espanjalaiset eivät ole jättäneet jalansijaansa. Ei supermarketteja, vaan useita suuria kauppatoreja, sekä teidenvarsia täynnä vihanneksia. Pahoja hajuja ja kodittomia. Ainoa asia, joka Cochabambasta tekee miellyttävän, on sen sijainti reilussa 1000 metrissä tarjoten erinomaisen vehreän ilmaston, ikäänkuin kevään, joka jatkuu koko vuoden. Ja toisaalta sen ympäristössä on useita mielenkiintoisia perinteisiä kyliä.

Mitä ihmettä siis teimme Cochabambassa. Uyunissa olin tavannut bolivialaisen perheen, joka kertoi minulle Quillacollossa, Cochabamban lähellä järjestettävästä suuresta festivaalista, eli kolmipäiväisestä “la fiesta de la virgen de Urkupiña”- festivaalista. Periaatteessa tämä on uskonnollinen Urkupiña- neitsyen juhla, mutta juhlassa oli uskonnollisuus kaukana. Mukana oli monia perinteisiä bolivialaisia elementtejä: suuria kulkueita, rumpuja, trumpetteja, tietenkin vaarallisia ilotulituksia, paljon cholitoja. Kulkue oli todella kaunis satoine samanlaisiin perinteisiin vaatteisiin puettuine soittokuntineen tanssien paikallisia tansseja aina espanjalaistyylisestä flamenco- tanssista alkuperäisväestön tansseihin asti. Jo kymmeneltä aamulla osa kulkueesta oli jo selkeästi humalassa nauttien olutmyyjien tuotteita. Kuulemma Cochañot* juovat Boliviassa eniten alkoholia. Jouduimme itsekin sortumaan muutamaan paikalliseen Paceñaan ja Taquiñaan. Illalla palasimme Cochabambaan valmiina majoittumaan Robertin luokse, joka oli ensimmäinen sohvasurffaaja Boliviassa, joka meidät oli kutsunut luokseen. Robert ei suinkaan ollut bolivialainen, vaan Afrikassa syntynyt belgialaisista vanhemmista lähtöisin oleva historian ja politiikan opettaja, joka oli kiertänyt Afrikan, Euroopan, Aasian ja Etelä-Amerikan maita löytääkseen paikkaa, jonne kuuluu, päätyen kolme kuukautta sitten Cochabambaan. Robertin luokse löytäminen oli oma seikkailunsa. Robert asui Frutillar- lähiössä, joka on todellakin ökylähiö opeine luksusomakotitaloineen, vartioineen ja korkeine aitoineen. Boliviaa kuitenkin vaivasi sama ongelma kuin Buenos Airesin slummeja – katuja ei oltu nimetty ja talojen numerointi meni miten sattui. Lisäksi bolivialainen ei missään olosuhteissa voi sanoa “en tiedä”, vaan aina on sanottava jotain. “Olen melko varma, että se on 4 korttelia ylös päin”. “Luultavimmin se on kolme korttelia alas päin”. Näin ramppasimme lähiötä ylös ja alas kolme tuntia, henkihievereissä, enkä voinut edes soittaa, sillä Boliviassa ei myydä ulkomaalaisille SIM- kortteja, ja sekä minun että Ezequielin argentiinalaisesta SIM- kortista oli saldo loppu. Lopulta ystävällinen rouva näytti meille puhelimen karttapalvelusta kadun sijainnin, jolloin lopulta edes löysimme kadun, jonka numerointi kuitenkin meni kuitakuinkin seuraavasti: 15, 54, 40, 150, 24. “Papa Alejandro XI 60” ei tuntunut olevan olemassakaan. Kun oli jo pimeää, ja olimme lähellä luovuttaa, päädyimme aidalle, jossa oli kuin olikin numero 60. Selvisimme. Robert tarjosi meille luksushuoneen, lämpimän suihkun, nopean wifin ja mielenkiintoisia tarinoita lapsuudesta Zimbabwessa, Swasimaassa ja Etelä-Afrikassa. Ilmaiseksi. Lisäksi ikkunasta ja parvekkeelta avautui upea näkymä Cochabambaan, joka tästä vinkkelistä vaikutti upealta välkkyvältä suurkaupungilta vuorten syleilyssä.

Seuraavana aamuna Robertin kotiin saapui kaksi muutakin sohvasurffajaa – perulainen insinööriopiskelija Diego setänsä Jesuksen kanssa. He olivat edellisenä yönä etsineet taloa taksin kanssa ilman tulosta, ja päätyneet kalliiseen ja surkeaan hotelliin. Välittömästi tulimme erinomaisesti toimeen Diegon ja Jesuksen kanssa ja lähdimme Quillacolloon Urkupiñan viettoon. Seurasimme väkijoukkoa ja musiikkia ja päädyimme jonkinlaiseen avonaiseen tanssiravintolaan, jossa jo yhdeltä muutama cochaño nojaili väsyneenä pöytään kellertävän juoman väsyttäminä. Bolivialainen iloinen pöytäryhmä kutsui meidät heidän pöytäänsä ja meillekin ilmestyi kannullinen (4 litraa) kellertävää juomaa, eli chichaa. Chichaa juotiin kookoskupista, jota pyöritettiin pöytäryhmässä ikäänkuin matea. Sitä tarjoiltiin perinteisesti neljän litran saviruukuista, mutta jos näitä ei ollut saatavilla, tuotiin chica tyylikkäästi muovisangossa. Kukaan ei tiedä tarkalleen kuinka paljon alkoholia chichassa on, vastaus oli aina “se vaihtelee”. Chicha on kotitekoista maissista valmistettua viinimäistä juomaa, joka ei missään nimessä ole pahaa. Ensimmäisen kannun jälkeen alkoi jo olemaan vientiä, ja minulle alettiin opettamaan paikallista kansantanssia eli cuecaa, jossa minun tuli pyöritellä kädessäni pöytäliinaa tanssien chacarera- maista tanssia. Myöhemmin Diego opetti minulle cumbia- liikkeitä. Ezequiel oli keskittynyt kuuntelemaan pöytäryhmän bolivialaista miehen ihmissuhdeongelmia. Olimme juhlien ainoat ulkomaalaiset ja etenkin minä blondina herätin paljon huomiota. Cholitat, joita olin tottunut näkemään vihanneshyllyjen takana vakavina, olivat nyt kuitenkin chichan päihdyttämiä ja tulivat halaamaan minua iloisina siitä, että minä pidän heidän musiikeistaan, tanssistaan, ja etenkin chichasta. Niinpä tanssimme kaikki yhdessä siihen pisteeseen asti, kunnes Jesus vanhempana ja viisaampana totesi, että on parempi, että lähdemme paluumatkalle. Paluumatkalla söimme pimeydessä aterian tuntematonta ruokaa tyytyväisinä, ja saimme tingittyä taksin niin halvaksi, että meitä nauratti. 20 kilometriä kolmella eurolla. Keskeytimme Robertin työnteon ja jatkoimme parvekkeellä vielä Ricardo Wilcan kansanlaulujen soittamista ja laulamista.

Lopulta ei ollut niin paha asia olla Cochabambassa.