tiistai 25. helmikuuta 2014

Loppuhuipennus

Seitsemän viikon taival on tullut päätökseen ja olen palannut Buenos Airesin päätähuimaavaan metropoliin. Väliin mahtuu vain yksi kertomisenarvoinen retki. 

Tie Chilestä Argnetiinaan Andien yli

Viimeinen etappi siis oli Mendoza - yksi maailman tärkeimpiä viinintuottaja-alueita. Ehkäpä myös juuri sinä olet juonut lasillisen Mendozasta kotoisin olevaa viiniä, kuten kuuluisaa Malbec- viiniä. Kaupunki itsessään on tylsä, vajaa miljoonan ihmisen uudehko kaupunki joka tunnetaan yhtenä Argentiinan turvallisimpana kaupunkina eikä tarjoa suuria värinöitä. Tai niin sitä luulisi, jatka lukemista... Ensinnäkin ensimmäinen sohvasurffauspaikkani ei pystynytkään majoittamaan minua perheongelmien vuoksi, jolloin minut nopeasti adoptoitiin toiseen paikkaan, jossa oli lisäkseni norjalainen tyttö. Tänne sopeuduinkin hyvin nopeasti ja lähdimme yhdessä tuumin Cristinen, Fernandon ja tämän ystävän Alejandron kanssa wingseille. Kun kello oli noin yksi yöllä, pojat pähkäilivät, mitähän sitä voisi oikein tehdä. Tällöin toinen tokaisi: "Ajetaan vuorille ja tehdään nuotio". Tuumasta toimeen, tunnin päästä olimme jo matkalla vuorille teltat mukana. Tunnin matkan jälkeen saavuimme Potrelillos- nimiseen paikkaan reilu 1000 m korkeuteen, joka on osittain veden alla 15 vuotta sitten rakennetun padon vuoksi. Tunnelma oli aavemainen. Teimme leirinuotion ja Fernando ja Alejandro kertoivat seudulla liikkuvista kummitustarinoista. Tulen rätinän ja sirkkojen sirityksen lisäksi ympäristö oli hiirenhiljainen. Pian aurinko nuosikin ja olimme valmiita palaamaan Mendozaan. Tätä retkeä voisi jo sanoa jokseenkin ex tempore- retkeksi. 



Aamu valkeaa

Toinen päivä toi lisää värinöitä. Mietin pitkään kirjoittaisinko tätä ollenkaan, mutta ehkä myös muiden täällä liikkuvien on hyvä tietää ympäristössä uhkaavat vaaratekijät. Kulutin päiväni tutkien Mendozan kymmeniä puistoja (jos kaupungissa on jotain positiivistä, niin sen vehreät puistot, jotka luovat varjoa keskellä aavikkoa olevaan kuumaan kaupunkiin). Fernando kertoi minulle tarinoita Mendozan lähiöistä ja Argentiinan köyhyydestä. Lapsista, jotka yrittävät varastaa kaiken mitä autossa on, jos oven avaa. Lapsista, jotka eivät voi mennä kouluun, koska heidän perheellä ei ole varaa vaatteisiin. Fernando oli ollut vapaaehtoistyössä maalaamassa slummin lapsien kanssa talojen seiniä yliopiston rahoittamana, ja melkein itkin nähdessäni pienet herttaiset lapset maalaamassa slummin seiniä, eikä heillä välttämättä ollut jalassa kuin yksi kenkä. Argentiinassa voi elää koko elämänsä näkemättä köyhyyttä, sillä täällä on paljon rikkautta. Tosiasiassa on kuitenkin tiedettävä, että täällä on myös paljon köyhyyttä, joka tuo mukanaan rikollisuuden. Tästä kertookin tarina, joka olkoon opetuksena kaikille. Vietin viimeistä iltaani Mendozassa ja lähdimme paikalliseen baariin yhdelle. Yhden korttelin päässä Fernandon kadulta istui kolme juoppoa lipittäen kaljaa. Kun olimme kävelleet ohi, yksi heistä alkoi kyselemään, onko tulta. Hän lähti seuraamaan kysellen,  "eikö ole? onko jotain muuta? mitä teillä on?", lähestyi, ja lopulta nappasi Fernandosta kiinni laittaen kättään taskuun ikäänkuin ottaen jotain, jolloin minä pinkaisin pakoon. Juoksin korttelin päähän ravintolaan, jossa olisin turvassa. Muutaman minuutin päästä Fernando tuli ilman verinaarmua. Sen sijaan juoppo oli saanut nenän poskelleen. Tämä oli ensimmäinen kerta Fernandon elämässä kun hänet yritettiin ryöstää - ja vieläpä turvallisessa asumislähiössä. Tämä kertokoon, että kadulla, jossa ei ole paljoa liikennettä, ei ole koskaan yöllä turvallista, sillä tilanne voi tehdä rikollisen vaikkapa harmittomasta juoposta, josta ei onneksi ollut varkaaksi. Tämän opetuksen varjolla en koskaan kävele yöllä vilkkaiden katujen ulkopuolella. Taksi voi antaa väärennettyä rahaa tai kierrättää puoli kaupunkia ennen päämäärää, mutta virallinen taksi harvemmin ryöstää Argentiinassa.

Kaiken tämän päätteeksi otin 16- tuntisen bussin halki mantereen Buenos Airesiin. Nyt voi ehkä hieman koota ajatuksia koko reissusta. Moni varmasti ihmettelee, mistä ihmeestä löysin kaikki nämä ihmiset. Siihen on helppo vastaus. Internetissä on sivusto nimeltä "www.couchsurfing.org", jossa voi etsiä ilmaista majoitusta paikallisen kotoa. Periaatteessa kyse on kulttuurivaihdosta. Sivusto toimii siten, että sinä majoitat - sinä sohvasurffaat. Aina ei voi majoittaa, mutta periaatteessa katsotaan paheksuen, jos ainoastaan sohvasurffaa, muttet koskaan majoita. Moni ajattelee, että tämä on vaarallista, mutta siitä ei ole kyse. Sivustolle luodaan profiili, ja ensin kerätään luottamusta hankkimalla suosituksia esimerkiksi ystäviltä ja käymällä paikallisissa sohvasurffaus- tapahtumissa. Kun majoittaa tai surffaa, muut kirjoittavat referenssejä. Tämä on paisunut supersuosituksi ja esimerkiksi Buenos Airesissa on tuhansia sohvasurffaajia. Itse olen majoittanut Suomessa viisi kertaa, ja ennen tätä reissua sohvasurffannut myös Pietarissa ja Ukrainassa. Yksin matkustavalle tämä on lottopotti - saat ilmaisen majoituksen ja lisäksi paikallista seuraa. Minulla ei ole ollut yhtäkään negatiivista kokemusta, ja tämän reissun aikana sohvasurffasin 30 yötä. Yleensä kaikki sohvasurffaajat ovat saman henkisiä - kulttuureista kiinnostuneita reppureissaajia, kaikkia ikäluokkia väliltä 18 - 60 vuotta. Sohvasurffauksen lisäksi sovin kolme kertaa yöpymisen sohvasurffaajan ystävän luona paikassa, jossa minulla ei ollut muuta majoitusta.


Kuvassa matkani. 8500 km sisältää lento Buenos Airesista Ushuaiaan, joka on linnuntietä noin 2500 km. Maateitse siis tulin noin 6000 km, josta reilu puolet liftaamalla. 


Sohvasurffauksen lisäksi löysin ihmisiä liftaamalla. Monesti ne, jotka ottavat kyytiin, ovat itsekin seikkailuhenkisiä matkailijoita. Lisäksi liftatessa tutustuu muihin liftareihin, joita on etelässä sadoittain. Helpoin tapa löytää seuraa on mennä hostelliin, josta löytää pomminvarmasti seuraa. Täällä on myös melko paljon etelä-amerikkalaisia reppureissaajia, eli ellet halua reissata eurooppalaisten kanssa, sekin onnistuu. Itse en  tosin nukkunut yhtäkään yötä hostellissa. Yksin reissaaminen ei ehkä sovi kaikille, mutta minulle se on paras tapa matkustaa. Suomalaisena tuppisuuna se ei välttämättä toimi, mutta täällä voi huoletta alkaa juttelemaan bussissa vieressä istuvan kanssa, baarissa mennä istumaan toisen pöytään tai luonnonpuistossa kysyä porukalta, voiko liittyä heidän seuraansa. Yksin reissaajia on melko paljon, mutta löysin hyvin vähän muita yksin liftaamalla ja telttailemalla reissaavia naishenkilöitä, jolloin sain vastaavaa arvostustakin vastaani.

Mikä oli parasta: Ihmiset. Vaikka mielummin vaellankin yksin, on loppujen lopuksi yhdentekevää miten komeat maisemat ympärillä ovat, miten kaunista arkkitehtuuri on tai miten hyvää paikallinen ruoka on, jos kaiken joutuu jakamaan yksin. Kohokohtiani olivatkin muiden ihmisten kanssa jaetut hetket: autolla "popittaminen" läpi öisen Buenos Airesin, mate- tuokiot Ushuaiassa, perhepäivälliset Puerto Nataleksessa, grillaus El Calafaten "slummissa", tangotunti El Chaltenissa, pizzanteko ja öinen tähtitaivas Coyhaiquessa, viininjuonti salaa Puerto Cisnesin rannalla, pisco- bileet Barilochessa, kalastustetki Cochamoon, naistenilta Achaossa, suomenkielen opettaminen Valparaisossa, kitaransoitto Conconissa 14. kerroksessa, öinen nuotio Porterilloksessa ja moni muu. Paljon hetkiä muistettavana. Vaikka argentiinalaiset ja chileläiset eivät pidäkään toisistaan, minä rakastan heitä molempia. Siksi olenkin onnellinen, että valitsin Etelä-Amerikan. Jos minun täytyy valita lempi paikka, niitä on muutamia. Kaunein luonto oli ehdottomasti Torres del Painesilla, mutta siellä luonto on myös poikkeuksellisen armoton. Hieman armottomampi ja silti luvattoman kaunis on Lago General Carreran seutu, sekä Los Lagos- alue Chilessä. Pohjois-Aysén ja eteläinen Los Lagos on alueena upeaa, mutta ikävän sateista. Magallanesilla ja Tierra del Fuegolla on myös niin ikään kaunista, mutta tavattoman tuulista ja kylmää. Argentiinan Patagonia on pääsääntöisesti kylmää aavikkoa, joka on mielenkiintoista kokea kerran. Lempikyliäni olivat Puerto Puyuhuapi Aysénissa, Cochamó Los Lagosilla ja Curaco de Veléz Chiloessa (kaikki reippaasti turistireitin ulkopuolella). Lempikaupunkejani olivat Castro Chiloessa sekä Valparaiso.

Mikä oli pahinta: Hetkittäinen yksinäisyys, kylmyys ja väsymys. Pahimmat hetkeni olivat kolme tuntia yksin kävelyä illalla väsyneenä Torres del Painesilla, mahatauti El Chalténissa, läppärin varastaminen Puerto Cisnesissä ja kolme päivää liki yksin El Bolsónissa (tämä oli ehkä kaikista pahin). En myöskään muistele lämmöllä niitä öitä, jolloin olin käpertyneenä sikiöasentoon makuupussini jalkopäähän, kun Patagonian tuulet ja sade piiskasivat telttaani liki jäätävässä lämpötilassa. Neljän viikon matkustamisen jälkeen olin totaalisen väsynyt pysymään vain muutaman päivän yhdessä paikassa ja halusin vain jäädä yhteen paikkaan pitemmäksi aikaa. Lopulta se kaikkein pahin mikä ylittää kaiken muut: Hyvästit. Se, että jatkuvasti tapaa uusia ihmisiä, joista oikeastaan pitää ja haluaisi pitää ystävinä, mutta täytyy lähteä ja sanoa: "nähdään jossain joskus".

Lähtisinkö uudestaan? Todellakin, mutta jotain opin retkestäni. Ensinnäkin, aikaa tulisi varata paljon enemmän. Jokaisella on oma tapa matkustaa, mutta minulle olisi parasta varata viikko yhdelle paikalle ennen paikan vaihtamista. Jos ei viihdy, voi jatkaa matkaa, mutta jos viihtyy, voi jäädä pitemmäksikin aikaa. Jos tie vie johonkin toiseen suuntaan kuin olisi ajatellut, siihenkin on hyvä varata aikaa. Ei kannata suunnitella liian pitkälle vaan antaa intuition viedä. Aluksi suunnittelin matkani nähtävyyksien ja paikkojen mukaan - lopulta suunnittelin matkaani ihmisten mukaan. Kuukausi paikan vaihtoa on minulle kuitenkin maksimi, ja sen jälkeen tulisikin jumittua ainakin kuukaudeksi yhteen paikkaan tekemään jotain järkevää. Onneksi internet pursuaa esimerkiksi vapaaehtoistyömahdollisuuksia tai majoitusta ja ruokaa työtä vastaan.

Mitä maksaa?  Jos joku lukee tätä blogia ja ajattelee, että "taas yksi reissaa vanhempien rahoilla" - olet väärässä. Totta, isäni sponsoroi 600 euron menolippuni tänne, vaikka minullakin olisi ollut siihen rahaa. Kyse on säästämisestä. Viime kesänä sain kesätöistä säästöön 2000 euroa, syksyllä tein koulun ohella keikkatöitä joilla säästin 1000 euroa lisää. Yliopistolta sain 1500 euron sponsorirahan vaihto-opiskelua varten ja kun kuuden kuukauden vaihtojaksolta saan täydet opintotuet, alkoi budjetti olla kasassa. En juuri ikinä syö ulkona, teen ruokaa Lidlistä löytämistäni tarjoustuotteista, ostan vaatteeni käytettynä, matkustan Suomen sisällä vain VR:n ja Matkahuollon tarjouslipuilla, käyn vain harvoin baareissa ja yökerhoissa ja jos käyn, en osta juuri mitään. Näin opiskelijakin säästää pian riittävästi rahaa lähteäkseen vuodeksi Etelä-Amerikkaan. Toisaalta tämä vaatii myös jotain uhrauksia täällä. Lopullinen budjettini 7 viikon reissulta on noin 1000 €, johon sisältyy 200 euroa maksanut lentolippu Buenos Airesista Ushuaiaan, sekä uusi kamera, jonka ostin Coyhaiquessa. Sohvasurffaamalla ja telttailemalla säästin arviolta 500 - 700 € (toisaalta maksoin teltasta 200 €), liftaamalla säästin arviolta 300 €, söin ulkona alle 10 kertaa (kokkasin siis itse ruokani), ostin vain muutamia matkamuistoja (yksi toppi, poncho ja pari magneettia). Ei välttämättä sovi kaikille, mutta minulle kyllä. Ja tiedoksi kaikille, että Patagonia vastaa hintatasoltaan Keski-Eurooppaa. Mitä olen jutellut muiden reissaajien kanssa, normaali budjetti on noin 1500 € / kk.

Nyt olen viimeinkin jumittunut yhteen paikkaan: Buenos Airesiin. Sinkoilen pitkin kaupunkia busseilla ja metroilla etsien minun paikkaani - olen siis edelleen koditon. Onneksi täällä on paljon tarjontaa, minun kriteerini ovat kuitenkin korkeat: haluan viihtyisän ja persoonallisen kämpän, jossa on mukavia kämppiksiä, parveke parillalla (mielummin vielä kattoparveke), turvallinen sijainti ja max. 30 min yliopistoltani. Kaupungin koko tekee kämppien vierailusta tuskallisen pitkäveteisä ja hikistä korkean lämpötilan vuoksi.

Tunnelmat ovat siis edelleen korkealla ja pian voin sanoa olevani buenos airesilainen, eli porteña.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Paluu sivilisaatioon

Ensinnäkin on kerrottava ilouutiset: minulla on taas tietokone ja voin kirjoittaa ääkkösillä! Sivilisaatioon päästyä kaikki solmut alkoivat aueta ja seilasin taas tyynellä vedellä. Aukaistaampa tarinaa hieman. On mainittava jotain Chilen busseista: jumaloin niitä. Ne ovat sekuntilleen aikataulussa, noin neljäsosa Suomen hinnoista ja vastaavat suomalaista ykkösluokkaa junassa. Usein tarjolla on myös elokuvia ja ruokatarjoilua. Yö Puerto Monttista Santiagoon sujui hujauksessa. Kolmentoistatunnin yöbussi, joka sisältää peittelypalvelun ja aamupalan, kustantaa vain 25 euroa. Kiitos erinomaisen Chilen valtatien, sujuu 1200 km hujauksessa ilman mutkia. 

Olin siis Santiagossa. Seitsemän miljoonan asukkaan Chilen pääkaupungissa. Ja kaupunkiin pääasiassa hyvin pettynyt. Santiagosta saa hakemalla hakea seikkailua; se on eurooppalaisempi kuin moni Euroopan kaupunki. Kuin onnenpotkun kautta satuin löytämään myös tuotantotaloutta opiskelevan chileläisen pojan, joka oli Suomessa Aalto yliopistossa vaihto-oppilaana, joten sain majoituksen hänen kotoaan, ja teekkarimuistoja tulikin jaettua. Teekkarimeininki kohosi huippuunsa kun joukkuun liittyi myös Helsingissä tuotantotaloutta opiskeleva tuttuni Leo, ja pian Rodrigon kotona valmistuikin makaronilaatikko. Oli outoa puhua suomea tai ensinnäkin nähdä suomalainen, yhtä hämmentävää on toisaalta puhua espanjaa suomalaisen kanssa. Rodrigolla oli Helsingistä valkoiset sateenkaarikirjatut tutalaisen teekkarihaalarit, joka oli niin ikään hämmentävää nähdä chileläisen yllä. Teekkarityyliin lähdimmekin yhdessä Santiagon yöhön joukossa vielä neljäs tuotantotaloutta opiskeleva chileläinen, myöskin Rodrigo. Yhteiset opinnot yhdistävät; olimme hyvin pian kuin vanhoja tuttuja. Sama Rodrigo myös myi minulle tietokoneensa, jota ei tarvinnut, joka ratkaisi monia minun ongelmiani.


Santiagossa kiertely jäi minulla vähäiseksi. Leon kanssa kipusimme Santiagossa olevalle kukkulalle, joka osoittautui melkoiseksi seikkailuksi. Valitsimme "oikoreitin" joka ilmeisesti ei ollut polku, vaan sadeveden muodostama kanava tai kaasuputkelle tehty väylä. Puolessa välissä matkaa havaitsimme, että reitti on aivan liian jyrkkä kivuttavaksi ja täynnä pistäviä kaktuksia. Lopulta päädyimme umpikujaan ja jouduimme laskeutumaan jyrkkää, kivistä ja piikkisiä puskia täynnä olevaa rinnettä. Muistoksi saimme piikkejä kämmeniin ja vaatteisiin, mutta ainakin näimme komeita maiseia. Rodrigo (siis Rodrigon ystävän Rodrigo, hämmmentävää?) vei minut diktatuurista kertovaan museoon, joka avasi silmäni Chilen historialle. Olen itse ikäluokkaa, joka ei niin paljoa tiedä pinochetistä tai sotilasdiktatuurista, joten oli hyvä terästää tietämystä siitä, mitä kaikkea tämä maa on nähnyt. Vaikka Rodrigo on minua vain kolme vuotta vanhempi, hän syntyi sotilasdiktatuuriin, jolloin elämä Chilessä oli täysin erilaista kuin tänä päivänä. Se, mitä nyt näen Santiagossa - länsimainen, kehittynyt, demoktraattinen ja toimiva valtio (etelä-amerikkalaisittain, ei tietenkään voi verrata Suomeen)- on jotain aivan muuta kuin 25 vuotta sitten. Toisaalta, diktatuuri on yksi syy Chilen taloudelliseen kehittymiseen. Museokierroksen jälkeen Rodrigo kierrätti minut alueen läpi, joka gringon kannattaa yleensä kiertää. Alueella ovat Santiagon vanhimmat talot, ja tänne ensimmäiset asukkaat muuttivat. Punainen ilta-aurinko loi tunnelmaa tälle rapistuneelle, värikkäälle, haisevalle ja tunnelmalliselle lähiölle, jonka kadut olivat täysin tyhjät ja hiljaiset. Täällä turistialueet ovat täysin päinvastaiset kuin Euroopassa - Euroopassa vanha kaupunki on yleensä kallis ja ylellinen turistialue, kun taas Etelä-Amerikassa turistin kannattaa yleensä kiertää se kauempaa, sillä siellä asustavat kaupungin köyhempi väestö. Moni turisti on tullut ryöstetyksi, kun on epähuomiossa mennyt ihailemaan vanhaa rapistunutta arkkitektuuria ja päätynyt liian syvälle lähiöön. Yleensä se, että kadulla ei ole ihmisiä, ei ole hyvä merkki. Santiagon reissun viimeisteli visiitti yhteen Santiagoon vanhimpaan kuppilaan eli La Piojeraan, jossa tarjoillaan tyypillisiä "terremotoja" eli maanjäristyksiä, joka on käsittämättömän makea jäätelöllä höystetty juoma, joka osoittautuu makeutensa vuoksi monelle petolliseksi. Ravintolan nimi tarkoittaa paikkaa, jossa on täitä, joka kuvasi tätä rapistunutta ja likaista kuppilaa erinomaisesti. Itse tunsin oloni kotoisaksi ja siemailin terremotoa kuunnellen katusoittajan kitaran rämpytystä. La Piojera sijaitsee kaupungin vanhassa osassa, joten turvallisuustilanteen vuoksi kuppila sulkee ovensa jo ennen puolta yötä ja paikalta kannattaa poistua pikimmiten taksilla. Yöllä ilta-auringon kirjaama rappioromantiikka oli muisto vain, ja ainoa mitä voi havaita oli haisevat kasat jätettä ja kaduilla nukkuvat kodittomat. Tämä paikka oli kuitenkin ainoa Santiagossa, jossa sain jotain seikkailuvärinöitä, ehkä yöllä se kuitenkin tarjoaa vähän liikaakin värinöitä.






Santiagon jälkeen oli vuorossa Chilen loppuhuipennus oli Valparaiso. Tämä oli Chilen, ja itseasiassa koko Etelä-Amerikan, tärkeimpiä satamakaupunkeja heti Panaman jälkeen. Kaupunki kuhiseekin historiaa ja sai heti paikkansa minun lempikaupunkieni luettelossa muiden rappioromanttisten kaupunkien, kuten Ukrainan Chernivtsin ja Serbian Novi Sadin joukossa. Mitä Valparaisosta on hyvä tietää on, että se on myös Chilen vaarallisin kaupunki. Majoittajani sohvasurffaaja Diego toikin tämän heti esille ja vei minut ensimmäisenä iltana Puerto- lähiöön (satama), joka kuuluu alueeseen, jonne gringolla ei ole mitään asiaa päivällä eikä yöllä ilman paikallista. Kun olin ottamassa kuvia Diego huomauttu, että parempi pitää kamera laukussa ettei kukaan näe, että olen turisti. Puerto oli vielä yksi aste Santiagon vanhasta kaupungista alas päin ja tarjosi jo melkoisia värinöitä. Talot ovat satoja vuosia vanhoja, kaduilla juoksee rottia ja haju on paikoittain todella kuvottava. Diego sanoi, että hän vie yleensä kaikki vieraansa tänne, jolloin puolet tuntevat itsensä epämukavaksi ja haluavat lähteä pois, kun taas toinen puolikas, kuten minä, pitää paikan eksotiikasta. Nyt voin todella sanoa, että olen latinalaisessa ameriikassa. Puertosta ylöspäin kukkuloilla olevat lähiöt ovat kuitenkin niin vaarallisia, että sinne edes Diego ei mene. Siksakkia Valparaison rinteitä sinkoilevat microt ja collectivot, kymmenet ja kymmenet kukkuloille vievät ikivanhat hissit, värikkäät ja nuhjuiset talot sekä kadut, jotka olivat miltein jokaista neliömetriä myöten täynnä maalauksia ja taidokkaita graffiteja, saivat minut rakastumaan syvästi Valparaisoon. Diego oli minulle täydellinen majoittaja: hän opettaa ulkomaalaisille espanjaa ja on kiinnostunut kielistä, joten minä vuorostani opetin Diegolle suomea.








Toisena päivänä Diegon lähdettyä töihin lähdin yksin kiertelemään Valparaisoa. Diego selitti kartalla, mitkä paikat ovat turvallisia ja mitkä eivät. Oikeastaan kaikki kukkulavat taloineen muutamaa lukuunottamatta ovat vaarallisia. Diego asuu kukkulalla, joka on turvallinen, sillä siellä on yliopisto ja paljon opiskelijoita. Maantasalla satamalähiötä lukuunottamatta on turvallista. Diego kertoi tarinoita opiskelijoistaan, jotka ovat vahingossa kävelleet vaaralliselle alueelle (joka voi olla vain korttelin päässä turvallisesta alueesta), ja lapset ovat ryöstäneet heidät.  Ilmeisesti onnistuin kuitenkin päätymään hieman väärälle alueelle, sillä carabinero (poliisi) kehotti minua poistumaan, ellen halua että minut ryöstetään. En ole blogissani edes maininnut, kuinka monta kertaa olen eksynyt tämän matkan aikana, ottanut väärän bussin tai jäänyt pois väärässä paikassa. Tein saman taas Valparaisossa ja päädyin väärälle kukkulalle. Sen jälkeen kun kolme ihmistä oli kysellyt minulta mitä oikein etsin ja lopulta neuvonut poistumistien, olin vakuuttunut, etten ole oikealla kukkulalla. Täällä oloaan ei tunne vaarattomaksi - talot ovat kauniita ja värikkäitä ja kaduilla leikkii lapsia, mutta tosiasiassa ulkomaalainen spotataan ja saatetaan helposti ryöstää keskellä kirkasta päivää. Pääsin turvallisesti pois kukkulta ja oikealle kukkulalle. Kaikesta tästä huolimatta olen edelleen rakastunut boheemiin Valparaisoon.



Diegon kämpällä asuu paljon muutakin väkeä. Tämän vuoksi en Diegon töiden takia joutunut viettämään aikaani kuitenkaan yksin. Kolmantena päivänä lähdin Josen ja Sebastianin kanssa Valparaison eteläpuolella olevalle rauhallisemmalle hiekkarannalle Laguna Verdelle, sillä meistä kukaan ei oikeastaan siedä Valparaison, Viñan, Reñakan, Conconin tai muun turistirannan väenpaljoutta. Valparaison ilmaston erikoinen - joka aamu on pilvinen ja utuinen, mutta puolen päivän aikaan taivas alkaa kirkastumaan ja pian aurinko paistaakin paahtavasti. Laguna Verde oli ensin tyhjänä ihmisistä, mutta kahteen mennessä siellä oli ehkä satakunta ihmistä. Tämä on kuitenkin kaukana siitä, mitä muilla rannoilla on. Tämä on kuitenkin koko Chilen suosituin rantakohde, jonne niin paikalliset kuin ulkomaalaisetkin suuntaavat viettämään lomiaan.





Neljännen yön jälkeen vaihdoin hieman maisemaa, ja suuntasin hieman pohjoiseen Conconiin. Sovimme tapaamisen majoittajani Camilon kanssa Viñassa puoli kuudelta, mutta lopulta suomalainen saapui tyylikkäästi 45 minuuttia myöhässä seikkailtuaan taas kerran microilla väärään paikkaan. Viña, Reñaca ja Concon turistirantoineen suorastaan kuvottavat minua. Saan jonkinlaisen ahtaanpaikankammon ja stressaannun paikoissa, joissa on niin paljon ihmisiä, kaikki turisteja rantakuteissa. Camilon kämppä oli hieman sivussa ja 14 kerroksen parvekkeelta hulluutta voikin seurata turvallisen etäisyyden päästä. Hilluimme koko illan Camilon ja tämän ystävän, sekä kahden eurooppalaisen sohvasurffaajan kanssa parvekkeella siemaillen viiniä ja piscolaa. Tähän on hyvä lopettaa minun rantalomani Chilessä.


Ilmassa olin haikeutta: olin jättämässä Chilen. Olin kuin olinkin onnistunut selvittämään hieman chileläisen kieliviidakon salaisuuksia ja sanastoni oli rikastunut chileläisistä sanoista, jotka minun on Argentiinaan mentyä kuitenkin paras varastoida myöhempää käyttöä varten. Vaikka Chile on melko länsimainen, on kuitenkin muistettava, että se on latinalaista ameriikkaa, jonka mukaan on myös elettävä. Valparaiso oli hyvä muistutus siitä, ettemme todellakaan ole Euroopassa. Ja pidän siitä. Viimeisen yön vietin Santiagossa Rodrigon (siis Rodrigon ystävän Rodrigon) kämpällä, joka asui äitinsä kanssa, kuten oikeastaan jokainen chileläinen, ellei muuta toiseen kaupunkiin opiskelemaan tai töihin, tai mene naimisiin. Kämppä oli niin siisti ja täynnä huoliteltuja yksityiskohtia, että minua pelotti istua tai koskea mihinkään. Tunsin itseni likaiseksi ja epäkelvoksi tähän asuntoon. Rodrigo täytti matkamuistoksi MP3- soittimeni parhaalla chileläisellä musiikilla, jota voin kuunnella matkalla Argentiinaan miettiessä neljää Chilessä vietettyä viikkoa. Tulen ikävöimään Chileä ja vannonkin, että tänne vielä palaan, luultavasti jo tänä vuonna. Matkasta on jäljellä enää 1500 km matka Buenos Airesiin ja välissä stoppi Mendozaan, mutta olen tästä oikeastaan onnellinen. Jatkuva juokseminen väsyttää. 

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Chiloen mystiikkaa

Ensinnakin on taas pahoiteltava kuvien vahyytta - Chiloessa laitoin kameraani uuden muistikortin, jonka lopulta unohdin nettikahvilan tietokoneeseen, joten kuvia Chiloesta ei ole tarjolla kuin muutama. Tarinaa sen sijaan on!


Chiloe on merkillinen paikka. Koska se on saari, siella kulttuuri on hyvin erilaista ja perinteet juontavat juurensa kauas. Esimerkiksi Puerto Cisnesissa nakemani La Minga on Chiloessa vuosisatojen takainen perinne. Saari on taynna puisia toinen toistaan kauniimpia kirkkoja, josta se onkin tunnettu. Myos talot edustavat kauneinta chilelaista arkkitehtuuria. Tunnelma saarella on vahan samantapainen kuin Ahvenanmaalla, ja itseasiassa luontokin nayttaa hyvin samanlaiselta. Koska vuorivesivaihtelut ovat suuria, ovat rannikon talot rakennettu korkeiden pilareiden paalle. Itse olin Chiloessa laskuveden aikaan, jolloin ranta oli taynna kuiville jaaneita kalastusveneita, ja pystyin kavelemaan talojen alla. Koska olemme saaressa, ravintoa meresta on saatavilla runsaasti ja halvalla. Osterit, ravut ja kala (erityisesti lohi ja turska) ovatkin halpaa arkiruokaa, ja viidella eurolla saakin mahan jo hyvin tayteen.

Huom. kuva EI ole minun ottamani! Minun ollessa Chiloessa koko kuvassa nakyva alue oli kuivilla. Tasta saa kuitenkin vahan ideaa Castron kaupungista.


Aina ei ole aika purjehtia.

Castro on yksi saaren suurimmista kaupungeista (noin 35 000 asukasta) ja ehkapa myos kaunein Chilen kaupunki, jonka olen matkani aikana tavannut. Saavun aina oikeaan aikaan - saapumispaivanani oli nimittain kulunut 447 vuotta siita, kun Castron kaupunki perustettiin. Taman vuoksi kaupunki oli  taynna ihmisia - paakadulla oli valehtelematta liki 20 000 ihmista, jonka vuoksi jo liikkuminen oli hankalaa. Ihmiset eivat olleet saapuneet Castroon turhaan, syyna oli sataman ilmainen konsertti ja tunnettu chilelainen yhtye "the bunkers". Lisaksi saimme nauttia paikallisen Dj musiikista ja ilotulituksista. Chiloessa minut majoittaa sohvasurffauksesta Leonor, joka asuu noin 30 km paassa Castrosta toisella saarella Anchudissa. Vuosipaivaa vietinkin yhdessa Leonorin ja taman kahden ystavan kanssa. Se, etta Leonor asuu saarella, asettaa pienia haasteita kotiinpaluussa. Vaenpaljouden vuoksi myohastyimme 15 minuuttia kello yhden lautasta ja jouduimme odottamaan kolmeen asti seuraavaa lauttaa. Paatimme, etta turha meidan on autossa istua, mennaan yhdelle oluelle johonkin Dalcahuen (kyla, josta lahtee lautta Curaco de Velezin saarelle) ravintolaan. Kierreltyamme aikamme kaupunkia ympari jouduimme kuitenkin todeta, etta kylassa on vain yksi juottola auki.


Tassa paikassa oli tunnelmaa. Maali tippui seinilta, taustalla soi liian lujaa 80- luvun poppi, paikassa oli muutama poyta, jotka olivat erilaisia. Tiskin takana seisoi elamaansa tylsistynyt kuubalainen nainen. Juottolassa oli vain yksi asiakas meidan lisaksemme: nurkkapoydassa kaljaa lipittava mapuche- intiaani. Alkuvaikutelmaa ei kannata kuitenkaan pelata. Tilasimme oluen ja pian virittyikin kiihkea keskustelu intiaanien oikeuksista ja tamahetkisesta tilanteesta. Myos Leonor on osittain mapuche- intiaani ja kasvoi perheessa, jossa perinteita kunnioitettiin. Intiaanikulttuuri tekee Chilesta mielenkiintoisen - taalla on Argentiinaa huomattavasti enemman intiaaneja, ja myos mapuchen kielta puhutaan edelleen joissakin yhteisoissa. Intiaanit eivat kuitenkaan ole tyylia savimaja ja keihas, vaan kuten esimerkiksi saamelaiset, he asuvat kuten muutkin ihmiset, mutta harjoittavat kulttuuriaan ja puhuvat kieltaan.

Toisena paivana seuraamme liittyi myos venalainen tytto Nadja, joka niin ikaan puhui taydellista espanjaa. Viimeinkin olin pelkalla tyttoporukalla ja siita tyytyvainen. Koska liian monta paivaa oli mennyt rentoutuessa, uhrasin koko paivan pyorailylle. Suunnittelemani 50 km reitti ei kuitenkaan toteutunut odotusten mukaisesti, silla paahtava aurinko, tuuli ja suuret korkeuserot pakottivat karsimaan kilometreja. Sain silti kulutettua koko paivani pyoran selassa tutkien pienia tuppukylia, hylattyja puukirkkoja ja autioita rantoja. Jokainen eksoottinen kylan nimi ikaankuin kutsui tulemaan luokseen, ja ne olivat toinen toistaan idyllisempia. Vaikka Chiloessa ei ole vuoria, on se todella kumpulevaa, jonka vuoksi usein joutui taluttamaan pyoraa, koska tie on liian jyrkka pyorailtavaksi. Achaussa vietimme todellisen naistenillan juoruillen, juoden viinia ja syoden turskaa ja varenikeja (kiitos Nadjan!). Oli taysikuu, joka meresta heijastuessaan valaisi uskomattoman paljon. Seuraavana paivana tuli olevan yksi Chiloen suurimmista juhlista, "fiesta de la luna" eli "kuun juhla", joka keraa nuorison ympari Chilea juhlimaan rannalle taysikuun valossa. Ikava kylla minulla ei ole aikaa osallistua, eika juhlan turvallisuustilannekaan valttamatta ole suopea rinkalleni, jossa on koko omaisuuteni. Paikalla ei ole juuri mitaan fasiliteetteja, vaan ideana on, etta festivaalivieraat virittavat rannalle telttansa ja luovat itse juhlan musiikillaan, laulullaan ja nuotioillaan. Ehka ensi vuonna!


Tassa vaiheessa aika alkaa todenteolla loppumaan kesken. Kymmenen paivan paasta minun pitaisi olla jo Buenos Airesissa, eika minulla ole asuntoa eika mitaan. Siispa jouduin jattamaan Chiloen; nappasin rekkakyydin Puerto Monttiin ja ostin liput illaksi Santiagoon. Bussi on vasta illalla, joten minun pitaisi jotenkin viettaa koko paiva "Chilen rumimmassa kaupungissa". Makasin tunnin puistossa miettien, miten ihmeessa saan viisi tuntia kulumaan taalla. Yksi vaihtoehto on jattaa rinkka tavarasailytykseen ja kavella ympari kaupunkia, mutta jono oli tuskallisen pitka ja tama lysti maksaa nelisen euroa. Liikennevaloihin pysahtynyt micro- kuski (micro on paikallinen kulkuneuvo, minibussi, joka kulkee tiettya reittia poimien asiakkaita kyytiin) huikkasi "Hei! Haluatko menna Puerto Varakseen?". Mietin noin viisi sekunttia paassani, vastasin "si!" ja hyppasin microon. Microsta soitin Titolle: "Oletko kotona? Olen tulossa Puerto Varakseen!". Pian (40 min matkan jalkeen) olinkin taas Puerto Varaksessa Titon kampalla Cochamón reissulta tuttujen Juaniton ja Cristianin kanssa. "Tervetuloa takaisin!", tuntui kuin palaisin vanhojen ystavien pariin. Taalla aika kuluu paljon nopeammin. Lopulta pojat heittivat minut autolla takaisin Puerto Monttiin, josta starttasi 13 tunnin bussimatka Santiagoon. 

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Pari piscoa ja olin taas Chilessa

El Bolsónissa kohtasin ensimmaista kertaa yksin matkustavan ihmisen ongelman: olin hetken aikaa yksinainen. Huonon saan vuoksi leirinta-alueella ei ollut lisakseni ketaan muita, enka ollut sohvasurffauksenkaan kautta saanut ongittua kontakteja. El Bolsónissa on kuitenkin paljon sapinaa, se on Argentiinan ehdoton hippikaupunki. Huonollakin saalla puisto oli taynna katusoittajia ja artesaaneja elavoittaen kaupunkia, joka lepaa laaksossa vuorten valissa. Lopulta sohvasurffauksesta Martin tuli nauttimaan kanssani matea puistossa ja kertomaan El Bolsónista, joka ei ole kuin muutaman kadun kaupunki taynna ihmisia, jotka ovat muuttaneet tanne rennon ilmapiirin vuoksi. Kaupungissa ei sinansa ole mitaan mielenkiintoista, ilmapiirissa kylla.

Toisena paivana paatin tehda jotain, mita en viela koskaan ollut tehnyt - lahtea yksin oluelle. El Bolsón pursuaa pienia oluttuottajia, jotka valmistavat  toinen toistaan parempia artesaanisia oluita. Koska poydissa ei ollut tilaa, aloin ajankuluksi rupattelemaan baarimikkojen kanssa, joka tuottikin hedelmaa. Olinkin baarin ensimmainen suomalainen asiakas, joten illan olutmaistelut tulevat lahjana Argentiinalta. El Bolsón merkkinen punainen olut onkin nyt yksi ehdoton olutlempparini. Vieresta loytyi jo muutakin juttuseuraa: porukka porteñoja eli Buenos Airesilaisia kutsuivat suomalaisen poytaansa istumaan. Kun pubi sulki oviaan, baarin tyontekijat, kaksi tyttoa ja poika, pyysivat minut heidan kanssa viereiseen musiikkibaarin jatkamaan iltaa live reggae- bandin tahdissa. En ollutkaan enaa niin yksin. Yksin oluelle lahteminen ei ole siis jatkossakaan poissuljettu vaihtoehto. 

Tassa vaiheessa yksin matkustamisesta on sanottava sen verran, etta minulle on taman matkan aikana annettu useita mahdollisuuksia liittya toiseen porukkaan. Monesti on kysytty, etta etko haluaisi reissata meidan kanssa, koska olet yksin. Joskus olenkin pyorinyt monta paivaa samalla porukalla, kunnes tiet ovat eronneet, koska halusin tehda jotain muuta. Se, etta haluan usein tehda jotain muuta kuin muut, onkin suurin syy, miksi haluan nimenomaan matkustaa yksin. Toisekseen, on huomattavasti helpompi tutustua uusiin ihmisiin, joka avaa uusia mahdollisuuksia, joita ei anneta niin helposti porukalle. Otetaan vaikka esimerkiksi kaikki liftauskokemukset Alejandron, Irenen ja Samuelin tai Oscarin kanssa, tai saamani erityiskohteli Coyhaiquessa. Kolmanneksi, minua ei kiinnosta matkustaa muista maista, etenkaan Euroopasta, tulevien ihmisten kanssa, silla eurooppalaisia on ihan riittavasti Euroopassakin. El Bolsónissa oli oikeasti ensimmainen kerta kun mietin, etta olisipa minulla joku. 

Siksi lahdinkin lopulta porteñojen perassa Barilocheen, kaksi tuntia pohjoiseen. Liftikyyti napattiin minuutin odotuksella tien varresta, ja autosta loytyikin lisaa porukkaa Buenos Airesista, jotka niinikaan loytyvat nyt kontaktiluettelosta. Barilochessa minut majoitti Emmanuel, mutta vietin iltaa porteñojen hostellissa yhdessa chilelaisen porukan kanssa viettamassa Chilen kansallisjuoman, eli piscon, paivaa. Pisco virtasi ja pian olin myos saanut kutsun lahtea seuraavana paivana chilalaisporukan kanssa autolla telttailemaan ja kalastamaan Cochamóon, kuvankauniiseen paikkaan rajan toisella puolella. Olin ollut Argentiinassa vasta nelja yota, mutta nyt tuntui silta, etta Chileen on taas palattava, ja nopeasti. Kahden tunnin yo-unilla olinkin kymmenelta aamulla jo rajan toisella puolella ja hyvaa vauhtia Titon, Christopherin ja kumppaneiden kanssa matkalla kohti Cochamóa. El Bolsónissa vallannut yksinaisuuden tunne oli muisto vain. 

Cochamó on uskomaton paikka, nyt ehdottomasti TOP-3 paikkojeni luettelossa. Kylassa asuu vain kourallinen ihmisia ja se hieman turistireittien ulkopuolella. Talot edustavat herttaista chilelaista arkkitehtuuria suomumaisella puukirjailulla ja satamasta aukeaa uskomaton nakyma vuorten valissa pilkottavaan tulivuoreen. Pystytimme leirimme ilmaiseksi hiekkarannalle joen varteen, josta pitaisi pian nousta grilliin tuoretta lohta. Viimeinkin oli kesa ja voin upottaa jalkani rantahiekkaan. Viikonloppu Cochamóssa oli taytta rentoutumista, vaikka kalaa emme saaneetkaan. Se ei haitannut, silla nuotio oli liki jatkuvasti kuumana asadosta, eli grilliherkuista.


 Porukka hopotti koko viikonlopun ronskisti chilelaista puhekielta piittaamatta siita, etta olen ulkomaalainen, jonka vuoksi nyt ymmarrankin jo yli puolet puhutustakin kielesta, joka muistuttaa sita espanjaa, jonka opin yliopistossa, yhta paljon kuin narpion ruotsi muistuttaa ruotsinkielta. Joka ikinen lause kasittaa ainakin kerran sanan "huevón" eli "weón", joka ei tarkoita oikeastaan mitaan, mutta tarkoittaa mita vain. Ehka suomeksi voitaisiin kaantaa "jutska". Tama vai olla henkilo, asia, paikka ym. Monimutkaisemmaksi menee verbi "hueavar" eli "wear", joka taipuu kaikissa verbimuodoissa. Tama taas on tekemista jolle ei keksita mitaan muutakaan sanaa. Kielen rikkautta vai kielen koyhyytta, en tieda. Vahintaan joka kolmas lause kasittaa sanan "catchai?", joka voidaan suomentaa "kässääkkö?". Lisaksi perinteisten "Si" ja "No" lisaksi kaytetaan vahintaan yhta paljon, ellei enamman, sanoja "sipo" ja "nopo", seka tietenkin "yapo", joka ehka vastaa suomalaisen "niinpa". Monen lauseen ja sanan peraan lisataan paate "po". Naiden lisaksi Chilessa on todella paljon vain Chilessa esiintyvia sanoja ja chilelaiset mongertavat nielaisten sanoja lopusta, jonka tuloksena kieli ei lopulta edes kuulosta espanjalta. Kaiken taman paatteeksi olin todella tyytyvainen, kun pysyin edes karryilla mista pojat juttelevat.

Cochamón jalkeen palattiin Puerto Varakseen, Titon kampalle, joka tayttyikin pian chilelaisista ja yritin parhaani mukaan seurata keskustelua. Puerto Varas ei sinansa kaupunkina ole mielenkiintoinen, se voisi yhta hyvin olla Saksassa. Puerto Varaksen asukkaista suurella osalla onkin saksalaiset sukujuuret. Toisaalta jarveen heijastuva taydellisen muotoinen Osorno- tulivuori kertoo, etta emme ole Saksassa. Puerto Varaksessa Tito pyysi kokkaamaan jotain suomalaista. Lisahaasteen asetti, etta yksi chilelelaisista pojista oli kasvissyoja. Lopulta paatin napata vaikutteita Suomen naapurimaista ja valmistin borssikeittoa, jonka olin oppinut Ukrainassa. Tama upposikin porukkaan hyvin ja reseptin peraan kyseltiin. Maistelimme piscoa ja yritin parhaani mukaan osallistua chilelaisten nopeatempoiseen keskusteluun, jossa ei annettu armoa suomalaiselle.  Puerto Varaksestakin matkaa oli kuitenkin jatkettava. Olin paattanyt hieman muuttaa matkasuunnitelmiani ja suuntasin lahella olevalle Chiloe saarelle. Peukalokyydilla tietenkin.



Tito vei minut Puerto Monttiin asti autolla, josta olisi helpompi liftata kyytia saarelle. Tito kommentoi Puerto Monttia seuraavasti: "tervetuloa Chilen rumimpaan kaupunkiin". Mina olen Euroopassa kohdannut paljon rumempiakin kaupunkeja. En ole ikina nahnyt niin paljoa liftareita. Valehtelematta valtatien varrella oli noin sata nuorta liftaamassa, paa-asiassa chilelaisia poikia. Kaikki matkalla festareille Chiloe- saarelle, kuten minakin. En kuitenkaan joutunut odottamaan muutamaa minuuttia kauempaa, kun rekkakuski nappasi minut kyytiinsa. Joimme matea ja juttelimme rekkamiesten juttuja seka soimme rahtareiden ruokalassa erinomaista chiloelaista herkkua, eli milcaota. Jalkiruoaksi saksalaisvaikutteista kuchen- torttua. Taalla mahan saa tayteen parilla eurolla. Lisaa tarina Chiloesta myohemmin!


torstai 6. helmikuuta 2014

Carretera Australilla ei kannata kiirehtia

Carretera Australin, eli etalan valtatien alkupiste on Villa'O'Higginssissa, mutta logistisista syista aloitan taman tien Cochranesta, noin 150 km pohjoisemmasta. Etelan valtatie jatkuu Pohjois-Patagoniaan Chaiteniin asti, josta se katkeaa salmeen, joka on ylitettava veneella. Koska tie pohjoisessa on viela etelaakin huonompi, myoskin logistisista syista kiersin salmen Argentiinan puolelta. Kaikkiaan kilometreja etelan valtatiella on 1000 km, itse taitoin tasta 750 km. Tie on paasaantoisesti huonokuntoista soratieta ja siella on vain yksi kaupunki: Coyhaique, noin 50 000 asukkaan kaupunki. Loput ovat muutaman sadan tai jopa muutaman tuhannen asukkaan tuppukylia. 

Cochranessa asuu noin 3000 ihmista, eli kuin Vimpelissa. Turisteja on vain hyvin vahan, silla kaupungilla ei ole oikeastaan mitaan tarjottavaa. Oikeastaan. Toisaalta, se on sijoitettuna kuvakauniiseen laaksoon lumihuippuisten vuorien ymparoimana, siella ihmiset viettavat ikuista siestaa, kanat juoksentelevat kadulla ja ovia ei lukita. Itse asuin Camilon talossa, joka asuu veljensa ja toisen pojan kanssa. Paikkaa voisi luonnehtia jonkinlaiseksi hippikommuuniksi - kaikki ovat kasvissyojia (mika helpotus minulle, viimeinkin ei lihaa!) ja talosta huokuu tiettya henkisyytta. Parvekkeella kasvaa "rauhan puu". Talossa asuu myos kolme koiraa, jotka aina oisin tunkivat nukkumaan samalle patjalle minun kanssani. Ja nama eivat ole mitaan puudeleita, vaan niista suurin oli melkein 50 kilonen mohkale, joka kuitenkin luuli olevansa kaapiovillakoira. Ainakin minulla oli lammin nukkua. Cochrane oli taydellinen paikka rentoutua liftaustetken paatteeksi. Kaikki pojat ovat arkkitehteja ja haaraavat Cochranen keskustassa eri rakennusten parissa. Itse istuskelin lahinna puistossa syoden empanadoja ja seuraten kylan hitaasti lipuvaa elamaa. Jokaisen (todellakin jokaisen) chilalaisen kylan ja kaupungin keskella on pyorea puisto, jonka ymparilla suurin osa liikkeista on. Toinen Cochranen aktiviteetti on maata heinikolla, haistella hevosen lantaa ja paijata kissanpentuja. Kaikki aktiviteetit minulle oikein tervetulleita. Valilla siesta keskeytyy, kun kukko juoksee minun ylitseni. Poikien kanssa kavimme kiivasta keskustelua Chilen Patagonian ymparistonsuojelusta. Kukaan ei voi valttya kamppanjalta, jolla pyritaan estamaan suurien sahkolinjojen virittaminen Patagoniaan. Naita lehtisia, graffiteja ym. on joka ikisessa kulmassa. Patagonialaiset huolehtivat kauniista ja ainutlaatuisesta luonnostaan.

Cochranesta jatkoin peukulla kohti pohjoista - miten kauas, en oikeastaan tiennyt. Sain maata hiekkatien reunassa heinikolla tunnin ennen kuin toinen auto ajoi ohitseni ja vei minut tietyomaalle, josta toinen auto vei toiselle tietyomaalle, ja lopulta kolmas auto 100 km paahan Puerto Tranquiloon. Alejandrolla ja Pablolla oli paassa tyypilliset espanjalaistyyliset "baskerit", paalla poncho ja radiosta soi lujaa chilelainen kansanmusiikki. Tiella makasi pari isrealilaista liftaria sanoen, etta turha liftata, he ovat odottaneet jo nelja tuntia, ei taalla ole liikennetta. Kavelin kymmenen metria ja ojensin peukkuni tielle, kun kaljakuljetusauto pysahtyi ja nappasi minut kyytiinsa.  Blondilla tukalla ja vihreilla silmilla on etunsa. Kaljakuljetusauto jakoi kaljaa tuppukyliin janoisille sankareille. Radiosta pauhasi juomalaulut. Yhdessa sanottiin muun muassa "minulla on ystava, joka haluaa joka paiva vain ottaa, kunnes ei pysty enaa kavelemaan". Yksi miehista myos maisteli kuljetuksen tuotteita. Itse passasin ja nukuin rekan makuuosastolla. Illalla oli Coyhaiquessa, kaupungissa, sivilisaatiossa, 330 km paassa Cochranesta. Miten voi kestaa 10 tuntia matkustaa 330 km? No, matka ei etene kovin nopeaa jos tiet sallivat vain 20 km/h nopeuden. 

Coyhaiquessa minut majoitti Rodrigo, joka asui isansa ja veljensa Felipen kanssa. Paikan paalla oli myos kaksi israelilaista, jotka eivat ilmeisesti tulleet kovin hyvin toimeen Rodrigon isan kanssa. Yksi viinilasillinen johti siihen, etta lahdemme "kaymaan" yokerhossa. Chilessa "kaymaan" on hieman arveluttava kasite. Tulimme nimittain kotiin puoli 7 aamulla jatkojen, ja jatkojen jatkojen jalkeen. Nyt minusta jo tuntui, etta tunsin puoli Coyhaiqueta. Parasta jaada tanne vahaksi aikaa haistelemaan elamaa. 

Minulla on taipumus kotiutua hyvin nopeasti uusiin paikkoihin, kuten myos tahan patagonialaiseen kaupunkiin. Pian minua tervehdittiin tottuneesti kaduilla ja minulla oli ystavia, joille soittaa. Sain kunnian paasta maistamaan chilelaista pitsaa ja nahda, miten hulppeissa taloissa paikalliset asuvat. En vitsaile, tassa kaupungissa totta totiseti on rahaa. Aina vietiin seuraaviin bileisiin taloon, joka oli viela edellistakin upeampi. Sain nahda Coyhaiquen yolla kukkulalta miljoonine tahtineen. Taalla taivas on sama kuin Suomessa, mutta kuitenkin taysin erilainen. Aloin kiroamaan sita, etta minun taytyy taas jatkaa matkaa. Olin sitapaitsi kerennyt rakastua kulkukoiraan, joka seurasi minua kaikkialle ja halusi kapertya syliini nukkumaan tuijottaen kauniilla nappisilmilla. Tama hurmuri sai nimekseen "Patas cortas", eli lyhyet jalat. Onneksi en joutunut lahtea yksin, silla paatimme Coyhaiquessa tehtyjen tuttujan kanssa lahtea Puerto Cisnesiin kalafestivaaleille. Patas cortas jai nappisilmineen Coyhaiqueen.


Puerto Cisnes kerasi koko alueen vaen vauvasta vaariin. Tassa tuhannen ihmisen tuppukylassa oli valehtelematta ainakin 10 000 festivaalivierasta, eika liki jatkuva sade haitannut menoa. Itse olin ainoita ulkomaalaisia ja sain sen mukaista kohteluakin - jokainen pyrki olemaan minun ystavani. "Mita? Olet Suomesta? Oikeasti?". Festarit olivat myos elamani halvimmat - selvisin leirinta-alueesta maksutta, livahdin keikalle takaovesta maksutta, sain karistettya kalaa liki maksutta, ja maistelin chilelaista viinia, joka on liki ilmaista (1,5 litraa kustantaa reilu kaksi euroa, ja tama ei siis ole mitaan alaluokkaista viinia). Chilessa tosin viinin nauttiminen julkisilla paikoilla on laitonta, joten tunsin palaavani teinivuosille nauttien viinia hiekkarannalla veneen takana suojassa cabarineroilta, eli poliiseilta. Pian joku huutaa: "cabarinero! paetkaa!". Mita pahaa yhdessa lasissa viinia hiekkarannalla voi olla? Paasin todistamaan chilelaista perinnetta eli "La Minga", jossa koko alueen vaki veti koyden avulla merelta pienen talon rannalle, ja tieta pitkin halki kylan. Ihmiset hurrasivat ja vetivat koytta yhdessa. Olin itsekin mukana vetamassa taloa. Festivaaleilla esiintyi ilmeisesti Chilessa todella tunnettu yhtye "Las Jaivas", jonka musiikkia paasin nauttimaan lahietaisyydelta sen jalkeen, kun olimme livahtaneet takaovesta alueelle, joka periaatteessa on vian tyontekijoille. Illalla tanssitiin aamu viiteen asti, ja paikalla saattoi olla jopa lapsia viiteen asti. Chilelaiset yrittivat opettaa minulle paikallisia folk- tanssiliikkeita. Viidelta ei kuitenkaan ole aika nukkua, vaan jatkojen - ja jatkojen jatkojen - ja jatkojen jatkojen jatkojen kautta kello on lopulta kymmenen aamulla ja leirinta-alueella soi edelleen kitara ja laulu raikaa. Yritin selittaa, etta minun pitaisi parin tunnin paasta lahtea pois taalta, mutta armoa ei annettu. Musiikki hiljeni noin 11 aikaan, ja sain nukuttua tunnin. 

Kaikella hauskalla on hintansa. Herasin auringonpaisteeseen ja huomasin kauhukseni, etta repustani on havinnut lappari. Kaikki ystavat eivat ole ystavia. Jollakin naista "muchachoista" on nyt minun lapparini. Sen jalkeen kun purin kiukkuani liki rikkomalla telttani, pojat auttoivat minut hoitamaan rikosilmoituksen cabarineroilla. Ilmeisesti Puerto Cisnesissa rikos on jotain uutta, silla cabarinero ei tiennyt taysin mita tehda, vaan naputteli poytaa liki kolme tuntia ennen kuin sain paperin kouraan, jota en koskaan tullut tarvitsemaan, silla vakuutus ei korvaa teltasta varastettuja tavaroita. Hyvastien aika ja yritin toistella itselleni "Show must go on". Myrskyssa ei ole aikaa selvittaa koysia. 

Onneksi liftin saaminen pois oli naurettavan helppoa, silla vaki purkaantui festivaaleilta kohti kotia. Minut jatettiin kuitenkin keskelle sademetsaa. Tassa vaiheessa tilanne ei ollut kovin hyva: olin todellakin keskella ei-mitaan kaatosateessa, nalkaisena ilman ruokaa, ilman yosijaa, likaisena ja yhden tunnin younilla. Taalla oli kuitenkin uskomattoman kaunista, joten pompin pitkin kuraista soratieta tietaen, etta kylla tama tasta viela iloksi muuttuu. Pian minut nappasi kyytiin yliopistoprofessori, jolla oli sama maaranpaa kuin minullakin: El Bolson noin 400 km paassa. Tasta alkoi minun kolmipaivainen matkani Oscarin kyydissa. 

Joskus sita vain tulee toisen ihmisen kanssa todella hyvin toimeen. Oscar oli minulle kuin isa, ja hanella olikin minua vain vuoden vanehmpi tytar. Ensimmaisen yon nukuimme eraan talon pihassa. Paistoimme parillalla kanaa ja juttelimme elamasta. Talon vaki oli ystavallista ja tarjosi meille teeta ja kakkua. Seuraavana paivana sain viimeinkin karistettua neljan paivan liat kuumilla lahteilla. 40- asteinen hoyryava vesi La Juntan sademetsassa teki minusta kuin uuden ihmisen. Kadonnut tietokone, uuvuttavat festivaalit, likomarkana sademetsassa - mikaan ei oikeastaan tuntunut enaa miltaan. Oscar sanoi: "oho! naytat 10 vuotta nuoremmalta!". Lammitimme empanadoja auton moottorin lammossa ja joimme matea. Vetta tuli kaatamalla Pohjois-Patagonialaiseen tapaan. Sumusilta vuorilta laski satoja vesiputouksia turkooseihin puroihin ja jokiin. Oscar on valokuvaaja ja tekee kirjaa elaimista ja linnuista, joten vahan valia teimme akkijarrutuksia kuvataksemme ohiliitavaa lintua. Toisen yon Oscar halusi nukkua vierasmajassa, ja mina nukuin autossa. "Viiden tahden majoitus", sanoin Oscarille sen jalkeen, kun olin nukkunut 5 yota sateessa teltassa.

Kolmantena paivana oli edessa rajanylitys. Rajapaikka ei ole virallinen, joten jouduimme selvittelemaan poliisin kanssa rajanylitysta. Tata ei esimerkiksi loydy kartasta. Cabarinero naputteli meidan tietoja tietokoneella yksi-sormi-jarjestelmalla puoli tuntia. Han ei selvastikaan tiennyt, mita tehda, ja hanta arsytti se, etta hanen taytyi keskeyttaa jalkapallon katsominen. Lopulta olimme Argentiinassa. Soimme empanadoja ja facturoja, jotka ovat Esquelissa uskomattoman hyvia ja halpoja. Olin takaisin pampalla ja Ruta 40:lla. Kuuntelimme Abbaa ja saavuimme lopulta El Bolsòniin, jossa tiemme eroavaisivat. Ei kuitenkaan lopullisesti, silla viikon paasta aion palata Chileen ja Oscar lupasi majoittaa minut matkalla Santiagoon Chillanissa hanen perheessaan. Taas yksi osa matkaa oli takana, ja uusi alkaisi. Olin ensimmaista kertaa omillani, minulla ei ollut mitaan kontakteja El Bolsònissa. Menin turisti-informaatioon kysymaan halvimman leirinta-alueen tietoja ja iskin telttani sinne. Ensimmainen maksullinen yo (3 euroa).

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Halki Ruta 40 etelan valtatien alkupisteelle

Tassa vaiheessa blogin kirjoittamiseen ilmestyi lisaa haasteita: lapparini varastettiin. Talla hetkella kirjoitan siis blogia maksullisesti kahden euron tuntihintaan nettikahvilassa ilman skandinaaveja, mutta ei anneta sen haitata lopputulosta. Lapparin katoaminen haviaminen kaiken muun rinnalla ei kuitenkaan kaada minun maailmaani. Palataan ajassa pari viikkoa takaisin pain.

El Chalten, kello 8 aamulla, 21.1. Seisoin tien varrella peukku pystyssa toiveissa paasta taalta pois, mutta en ollut yksin: tiella oli kaksi argentiinalaista poikaa liftaamassa, pian niita oli nelja, ja pian liftareita oli kymmenia. Seisoin tuulen pieksemana kolme tuntia ja totesin, etta taalta on oltava toinen tapa paasta pois. Siispa menin bussiasemalle kitisemaan: haluan pois taalta. Argentiinalaiseen tapaan suomalaiseen kohdistunut palvelu oli kutakuinkin tallaista: "oooh.. que linda.. hermosa! de donde sos?", eli lahinna uppouduttiin vaaleisiin hiuksiin ja vihreisiin silmiin. Niista on kuitenkin etua: lopulta sain puhuttua itseni taynna olevan bussin ohjaamoon kuskin kanssa, joka jattaa minut valtatien (Ruta 40) varteen noin 100 km paahan, josta liftin saaminen pohjoiseen on helpompaa. Kuljettajan kanssa nautimme matea ja kuuntelin hanen vuolasta tilitysta elamasta, josta en nopeatempoisuuden vuoksi ymmartanyt kuin puolet. Moottoritie oli kuuma jalleen.



El Chaltenin tuuli on pienta tuulenviretta verrattuna, mika Ruta 40:lla oven avatessa (jos sen edes saa auki) kohtaa. Sain hadin tuskin raahauduttua liikennemerkin taakse tuulensuojaan miettien, etta mita ihmetta teen taalla keskella puutonta pampaa. Liikennemerkki on ollut jollekin muullekin turvapaikka: siihen oli kaiverrettu liftaustarinoita ja elamanohjeita. "Jos sinulla on nalka, tapa guanaco". Juureen oli kivista kasattu tuulensuojaa, joka oli ainoa suoja, mita nakopiirissa oli. Autoja meni noin yksi viidessatoista minuutissa. Olo oli yhta-aikaa villi ja vapaa etta suojaton. Lopulta kaksi poikaa otti minut saalista pieneen autoonsa, ja kuljettivat seuraavaan tuppukylaan, josta loytyisi edes jonkunlainen suojapaikka. Tasta eteenpain Ruta 40 on kaiken muun armottomuuden lisaksi surkeakuntoista soratieta. Pian kuitenkin argentiinalainen perhe nappasi minut kyytiinsa ja veivat noin 200 km lahimpaan "kaupunkiin" (3000 ihmista) asti, eli Gobernador Gregorekseen. Kaupunki vaikutti miellyttavalta: se oli kuin oasis joen varrella. Laaksossa olevassa kaupungissa tuulikaan ei haitannut kavelya pahasti. Koska kello oli jo kuusi ja seuraavaan "kaupunkiin" on ainakin 200 km matkaa, paatin asettaa telttani kaupungin ilmaiselle leirinta-alueelle, jonka ystavallinen omistaja avasi minulle oven jopa kuumaan suihkuun ja vessaan.

Aamun epatoivo oli pian vain muisto. Paikalle saapui paraguaylaisella autolla ranskalainen pariskunta, jonka autossa paasisin jatkamaan matkaa Chileen asti koko Ruta 40 halki. Tilanteessa oli aitoa riemua: en joudu enaa tuulenpieksemaksi! Viimeinkin pystyin syomaan kunnolla, ja paivallinen olikin runsas ja saestettyna kitaransoitolla ja laululla. Samuel ja Irene ovat minua vain muutaman vuoden vanhempia ja tulemme toimeen erinomaisesti. Seuraavat pari paivaa Chileen tulevat olemaan miltein liiankin helppoja.

Totta. Seuraavana paivana jatkoimme ensin Bajo Caracolekseen, jota luonnehditaan muun muassa lauseella "crossroads of insignificant importance with roads leading to all directions apparently to nowhere", eli merkitykseton riesteys, josta johtaa teita kaikkiin suuntiin, joista yksikaan ei johda minnekaan. Tama oli harvinaisen totta. Kylassa asuu 15 ihmista ja lahimpaan asutuskeskukseen on noin 200 kilometria. He korjaavat epaonnisten autoja, majoittavat hulluja pyorailijoita ja tayttavat tankkeja halvalla bensiinilla. Matka jatkui halki pampan valilla vaistellen tien yli kiitavia guanacoja ja ñanduja. Taustalla soi meksikolainen kitaramusiikki ja Patagonian aurinko paahtoi ilmastoimatonta autoa.

Lopulta olimme sivilisaatiossa. Los Antiguos on kuin paratiisi noin 600 km jatkuneen pampan jalkeen - Lago Argentinon rannalla oleva valimerimainen kaupunki pursuaa hedelmia ja vihanneksia, joista nappasimme omamme paikalliselta farmarilta. Leirimme asetimme joen rantaan, ilta sujui kertoen tarinoita leirinuotion aarella. Ilmasto oli jo inhimillinen, liki t-paitamainen.  Seuraavana paivana oli edessa rajan ylitys. Chilalaiset rajavartiat hymyilivat ivallisesti nahdessaan paraguaylaisen auton. Parasta olikin rentoutua tien varrella ja odottaa, etta he ovat syynanneet auton jokaisen kolon.

Nyt olin kolmatta kertaa kahden viikon sisalla Chilessa. Ja onnellinen siita. Lago Argentina on taalla nimeltaan Lago General Carrera - tama on koko Etela-Amerikan toiseksi suurin jarvi ja uskomattoman kaunis. Vesi on mineraaleista johtuen turkoosia ja heijastaa taustalla siintavat lumihuippuiset vuoret. Erittain huonokuntoisen tien ja hyvin vahaisen asutuksen vuoksi taalla on kuitenkin turisteja vain kourallinen. Matkalla oleva Puerto Guadal lukeutuu nyt yhdeksi kauneimmaksi kylaksi, jonka olen nahnyt.

Lopulta tulimme risteykseen, jossa tiemme tulivat eroamaan. Voisin jatkaa Irenen ja Samuelin kyydissa Santiagoon asti, mutta: seikkailu. Siispa jain tien varteen peukku pystyssa kohti etelaa. Taas. Pian minut nappatiinkin kyytiin ja paasin Puerto Bertrandiin asti. Taalta loysin muutaman paikallisen liftarin, joilla oli minun kanssani sama suunta. Sovimme, etta mikali kyytia ei ilmaannu, jaamme tanne yoksi. Jaime valmistelu oksista yosijaa, ja pian tien varrella olikin nuotio, jossa karistimme vaahtokarkkeja. Keskella ei mitaan yota vasten, mutta onnellisia. Odottelin liki nelja tuntia vain muutaman auton mennen ohi, kunnes lopulta rekkakuski vei minut Cochraneen asti. Pojat jaivat nuotion aareen. Rekkakuski tarjosi nalkaiselle matkalaiselle lohivoileipaa ja vei minut paamaaraani asti, Camilon talolle Cochranessa. Kello oli jo miltein keskiyo ja miljoonat tahdet tuikkivat pikimustalta taivaalta. Koirien haukunnan lisaksi oli kuoleman hiljaista. Taalta kuitenkin alkaisi monen mutkan, yllatyksen ja tuntemuksen liftausretki halki etelan valtatien eli Carretera Australin.