Kuten viimeisessä postauksessa kävi ilmi, olin Puolassa. Puolassa vietin suunnitelmista poiketen kaksi viikkoa. Tämä reissu tuli vastaan vain noin viikko sen jälkeen, kun olin palannut Suomeen Etelä-Amerikasta, mutta tie kutsui. Palasin Puolasta noin kaksi kuukautta sitten, mutta kahden viikon päästä lähden sinne uudestaan, ikään kuin vahingossa. Reissusta on muutama huomautettava pointti.
Kuten postauksessa Kori shampanjaa, s'il vous plaît käy ilmi, suurin osa ystävistäni asuu ulkomailla, joka ei ole estänyt meitä tapaamasta jatkuvasti. Vuosi sitten näimme Pariisissa, nyt kokoonnuimma Puolan Gdanskiin. Viikko Gdanskissa oli jälleen kerran täynnä taikaa, murheiden ja ongelmien purkamista puolalaisen kaljan avustamana, riemunkiljahduksia venäläisen shampanjan kiihdyttävänä ja vatsan turpoamista herkullisten puolalaisten ruokien äärellä. Yleistä hämmennystä aiheutettiin muunmualla kilpailemalla siitä, kunka monta puolalaista kerkeää halata yhden illan aikana. Gdansk sopi sielullisesti minulle paljon edellistä kohtaamispaikkaa Pariisia paremmin. Kaupunki itsessään on todella suositeltavissa kenelle tahansa, sinne lentää Suomesta alle 50 eurolla edestakaisin, eikä matka kestä kuin 1,5 tuntia. Periaatteessa siis lähempänä kuin Tallinna, mutta miksi silti niin harva menee sinne? Gdansk itsessään on vähintään yhtä mielenkiintoinen kuin Tallinna, täynnä upeita rakennuksia (jotka ovat kylläkin uudelleen rakennettuja) ja historiaa. Halpaa ruokaa ja juomaa löytyy lukemattomista pienistä ja suurista rafloista sitä kaipaaville, kaikkiin budjetteihin ja makuihin sopivaa. Kuka sanoi, että puolalainen ruoka on pahaa? Väärin! Ainakin maukkaampaa kuin meidän umpitylsä suominuonamme.
Moni ehkä muistaa Gdanskin satamakaupunkina satamatyöläisten vallankumouksesta. Tämän kunniaksi pystytetty Solidarnosc museo onkin yksi parhaita, joissa olen käynyt. Se saa myös ymmärtämään paremmin tätä suurta maata, joka on yksi maailman homogeenisimpiä kansalaistensa suhteen (vain hyvin vähän maahanmuuttajia), ja jonka asukkaat ovat laajemmin levittäytyneet ympäri maailmaa kuin minkään muun maan. Myös minun kaveripiirissäni on paljon puolalaisia, tai Puola- taustaisia. Aika valaista hieman Puolassa opittuja asioita.
En tiedä onko Etelä-Amerikassa asuminen saanut näkökantani muuttumaan, mutta minusta Puolassa ei ollut nykyään sen ihmeellisempää, kuin vaikkapa Saksassa. Kävin edellisen kerran Puolassa kolme vuotta sitten, jolloin se vaikutti minusta jännittävämmältä paikalta. Olen ilmeisesti siis umpikaraistunut, sillä minusta kaikki toimi erinomaisesti ja kaikkialla oli siistiä ja järjestynyttä. Länsimaiset yritykset ja kaikkien käsillä oleva ilmainen wifi ovat levittäytyneet tähän laajaan maahan, jonka kaupungit ovat toinen toistaan sievempiä. Maaseutu on täynnä romanttisia maataloja ja pieniä mökkeröjä. Konsonantteja on enemmän kuin suu pystyy ääntämään. Hervantaa muistuttavat laatikkotalolähiöt kuitenkin muistuttavat siitä, että ei-niin-kauan sitten maa oli vielä Neuvostoliiton vallan alla. Minä kuitenkin olen rappioromantiikan suurin ystävä. Vaikka Puola ulkoisesti puskee kohti Saksaa ja läntistä Eurooppaa, on kuoren alla jotain, joka on jäänyt neuvostovallasta jäljelle, ja josta ei muutamassa vuosikymmenessä päästä eroon.
Tein yhden erinomaisen valinnan. Sen sijaan, että olisin matkustellut viikon, jonka olin yksin Puolassa, päätin mennä vapaaehtoiseksi opettamaan englantia ja espanjaa pieneen rantakaupunkiin nimeltä Kolobrzeg. Paikallisessa perheessä asuminen opettaa enemmän maasta kuin mikään muu. Maciekin perhe olikin paras mahdollinen erilaisesta puolalaisesta perheestä, mutta joka kuitenkin tietää varsin hyvin, mikä on tavallinen puolalainen perhe. Maciek syntyi Neuvostoliittoon, ja vietti nuoruutensa tiukkaan kontrolloidussa yhteiskunnassa, jossa ulkomailla ei puolalaisilla ollut asiaa. Koko maa tuntui olevan turtunut ja väsynyt asemaansa, jonka lopulta vallankumous ja itsenäistyminen ratkaisi. Mutta kuten ehkä vanhimmat sukupolvet Suomessa tietävät, kehittynyttä ja ulospäinsuuntautunutta yhteiskuntaa ei muutamassa vuosikymmenessä rakenneta, ja vuodet Neuvostoliiton alla jättävät jälkensä itse kuhunkin, koko systeemiin. Erityisesti Puolalla on hyvin raska ja monimutkainen historia, josta minä ymmärrän hyvin vähän. Maciekin elämässä oli kuitenkin tärkeää, että Puolan saatua itsenäisyyden, hän, 16 vuotias nuori tavallinen puolalainen poika, kävellessään kesälomalla metsässä, törmäsi Sateenkaariperheen (hippiyhteisö) tapaamiseen, jotka olivat tuleet katsastaneet maata, jonka ovet olivat juuri avattu ulkomaalaisille. Tulkin avulla he kertoivat Maciekille ulkomailla olevista ihmeellisyyksistä ja hippielämästä, ja lopulta ottivat Maciekin hippiautoonsa ja veivät tämän mukanaan espanjaan. Maciekin, joka ei osannut sanaakaan englantia, jolla ei ollut penniäkään ja joka ei ollut unelmoinutkaan lähtevänsä ulkomaille tuoreella puolalaisella passillaan, jolla rajan saa ylittää nyt ihan laillisesti. Kun kotiinpalun aika koitti, he neuvoivat Maciekia liftaamaan kotiin ja kirjoittivat englanninkielisiä sanoja vihkoon, joilla voisi kertoa kuskille, että on puolalainen opiskelija ja matkalla kotiin. Tottakai juuri itsenäistyneen valtion asukas herätti ihmetystä, ja tälle tarjottiin matkalla taskurahaa, ruokaa ja yöpaikkoja. Tämän ihmeellisen tarinan takia hän on nykyään erilainen puolalainen, joka opettaa englantia ja on tehnyt useita jopa vuoden mittaisia pyörämatkoja ympäri Eurooppaa, mukanaan pienet lapsensa. Mitä tämä tarina opettaa?
Tavallinen puolalainen pelkää muutosta, ulkomaita, ja kaikkea, mikä on erilaista. Vanhaan kaavaan kangistunutta kansaa on vaikea muuttaa moderniksi, etenkin, kun kaikki hieman seikkailunhaluisemmat ja avoimemmat lähtivät maastaan ulkomaille porttien avattua, jättäen "taantuneemmat" jäljelle. He ovat tottuneet asumaan neuvostomaisissa laatikkotaloissa, mataliin tuloihin ja tasaiseen elämään. Tulot Puolassa ovatkin alle kolmannes siitä, mitä Suomessa, mutta niin suurin osa hinnoistakin. Nyt on kuitenkin kasvamassa uusi sukupolvi puolalaisia, jotka ovat yhä enemmän ulospäinsuuntautuneita ja kielitaitoisia, joten muisto siitä, mitä tämä maa oli joskus, alkaa olla pian kaukana takana. Mutta onko se hyvä asia? Gdanskista Kolobrzegiin menin Saksassa asuvan miehen kyydissä, joka kuitenkin syntyi ja vietti lapsuutensa Puolassa Neuvostoliiton vallan aikana. Tämä kertoi nostalgisia muistoja lapsuudestaan, mutta jokainenhan tietää, että aika kultaa muistot. Hän ei enää halua tulla Puolaan, sillä se ei ole enää se maa, jonka hän muisti lapsena, jossa hän koki parhaimmet lapsuudenmuistonsa. Pienen sievän kaupan tilalle on tullut saksalainen ketju, kylissä ei ole niin paljoa säpinää, ihmiset ovat liian itsenäisiä eikä toisista välitetä enää samalla tavalla. Tämän havaitsemiseen ei tosin tarvitse varttua Puolassa, onhan meidänkin kotimaamme muuttunut minunkin elinikänäkin aivan toisennäköiseksi, niin hyvässä kuin pahassakin. Tärkeää olisikin erottaa, mikä kehitys on hyvää, ja mikä pahaa.
Tottakai reissusta olisi paljon muutakin kerrottavaa, kuten lihavat kissat Karlinon juna-asemalla, öinen tuulta vastaan taistelu pitkin Kolobrzegin hiekkarantaa tai maailman herkullisin pizza viimeisenä iltana Gdanskissa, mutta jätetään ne tämän blogin puitteissa mielikuvituksen varaan.
Tämän kaksiviikkoisen taipaleen ansiosta olin kuitenkin valmis palaamaan Suomeen, jossa lopulta kehitin elämästäni sellaisen näköisen, kuin minkälaiseksi minä sen haluan. Tähän kuuluu yrttien kasvatusta ikkunalaudalla, latinotansseja kaksi kertaa viikossa, värikäs ja siisti kämppä (todentotta olen pitänyt kämppäni täysin puhtaana jo kaksi kuukautta - en ole koskaan lähtenyt sieltä jättäen sen sotkuiseksi!). Yritän tervehtiä ihmisiä enemmän, jakaa enemmän, ja auttaa aina kun voin. Ainakin koen kasvaneeni yhä onnellisemmaksi elämääni. Miksi silti lähden taas kahden viikon päästä Puolaan? Yksi asia johti toiseen. Ensin päätin lähteä huhtikuussa erään järjestön tapaamiseen Riikaan, sitten huomasin, etten ole ikinä käynyt Liettuassa ja minulla on huhtikuussa viikon pääsiäisloma, joten sinne pitäisi kohdentaa viikko. Sitten huomasin, että halvinta mennä Liettuaan olisi lentää Gdanskiin, kunnes tajusin, että minullahan on paljon kavereita Puolassa, joita pitäisi käydä tapaamassa, nyt kun siellä taas olen. Kiitos Maciekin tutustuin myös paikallisiin nuoriin, jotka näyttivät minulle Kolobrzegin heidän näkökulmastaan. Lopulta tämä reissu tulee paisumaan noin kuukauden liftausreissuksi halki Puolan ja Baltian, sillä minulla ei ole paljoakaan kursseja meneillään yliopistossa.
Elämä näyttää taas todella jännittävältä, ja olen innoissani voidessani oppia lisää Puolasta ja Baltian maista. Koskaan ei tiedä, mihin tällaiset reissut johtavat. Se ei ole Etelä-Amerikka, mutta jokaisessa maassa ja jokaisessa kansassa on kauneutta, jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan, jos sen vain haluaa kuulla.
