torstai 8. helmikuuta 2018

Se päivä, kun tästäkin matkasta tuli liftausreissu

Lähtökohtaisesti tämä ei ollut liftausmatka. Jos olisin yksin ollut matkassa, olisi tilanne varmasti ollut toinen, mutta ystäväni Sorina toivoi, että voisimme matkustaa julkisilla kulkuvälineillä, jotta tietäisimme suunnilleen, milloin saavumme minnekin, emmekä vietä aikaa seisoen/istuen tienvarressa.  Olin siis selvittänyt, että liki koko reitillä pitäisi kulkea jonkinlaista julkista liikennettä. Tiesin kuitenkin, ettei se tulisi koko matkan ajan onnistumaan, jonka peitin tältä tyypillisellä valkoisella valheellani "kyllä siellä pitäisi bussi kulkea".

Käveltyäemme vuorelta alas Kyzartin kylään heitti ystävällinen nuori mies meidät työnsä lomassa kuorma-autolla ison tien varteen, kun Sorina tältä kysyi marshrutkasta (eli siis marsubussista).  Hänelle oli kunniatehtävä auttaa turisteja. Siinä istuskeltuamme liki tunnin ilman juuri minkäänlaista liikennettä alkoivat Sorinan ensimmäiset epäilyt siitä, pitikö väitteeni paikkansa, että reittini pystyisi kulkemaan julkisilla. "Voi olla että ei, koitetaan liftata". Nopea neuvottelu siitä, kannattaako meidän ollenkaan lähteä mitättömiin pikkukyliin, vai palata suosiolla pääkaupunkiin, johti minun jääräpäisyyteni riemuvoitoon.  Pian meidät lastattiinkin pakettiauton perälle, joka olisi soveltunut mainiosti kidnappaukseen. "Suunta on oikea", tuumasin, ja tunnin päästä vapauttivat he meidät pölyisestä kopista.  Istuskellessamme liki tunnin paahtavan auringon alla piti kioskin tyttö meille seuraa, uteliaana kylään saapuneista harvinaisista matkailijoista. Sorina kyseli marsubusseista, joista oli kuitenkin turha edes haaveilla, eikä takaisinkaan enää päässyt. Aloimme olla virallisesti paikallisellakin mittakaavalla tallatun reitin ulkopuolella.  Minulla ei ole hajuakaan missä olimme, sillä meillä ei ollut karttaa, ja puhelimestani loppui akku.

Matka jatkui yhä edelleen liftaten muutamalla kulkuneuvolla tienhaaraan, josta seuraamme liittyi jopa ranskalainen pariskunta, jotka olivat menossa samaan kylään, jonne itse halajin: Kyzyl-Oihin. Emme siis olekaan ainoita hulluja, jotka liftaavat täällä! Vaikka he tulivatkin eri suunnasta isoa tietä pitkin, eikä sitä neljän tunnin hiekkatietä läpi pienten kylien, mistä me tulimme. Maisemat muuttuivat hiekkaisista viljelysmaista jyrkkiin, punaisiin vuoriin, vuoristotien seuraten kanjonia, jossa vieressämme pauhasi sini-vihreä koski. Olin totaalisen tyytyväinen kaikesta siitä, mitä päivä oli meille tullut - olimme aamulla vielä lähellä Song Kul- järveä telttailemassa, ja nyt olemme jossain ehkä 200 kilometrin päässä pienessä vuoristokylässä. Koska olimme taas viettäneet usemman päivän kävellen ja likaisina, investoimme hyvään vierastaloon, jossa meille löytyi lämmin suihku (vaikkakin ulkoa), ja mukava pikkukeittiöä, jossa muiden vieraiden kanssa vietimme iltaa juoden Vitalin omenaviiniä ja syöden espanjalaisen Luisin kokkauksia. Seurassamme olivat myös italialainen eläkeläispariskunta, jotka olivat vuokranneet auton kierrelläkseen "Staneja" pari kuukautta. Luis oli matkassa polkupyörällä Kiinasta Espanjaan. He kuvastavat jotakuinkin tyypillisiä turisteja, joihin Keski-Aasiassa kohtaa: jokainen jollain tapaa "hullu".

Kyzyl-Oin kylänraitti


Majatalon sisältä - takana Luis ja italialainen nainen

Kyzyl-Oista poistuminen olisi voinut olla kovan työn takana, sillä sieltä ei todellakaan kulje mitään julkisia, ei edes kimppatakseja, mihinkään suuntaan, eikä oikeastaan mitään muutakaan kulkuvälinettä hevosta lukuunottamatta. Onneksemme italialainen pariskunta jeepillään heitti meidät seuraavaan pieneen kylään tunnin matkan päähän, Suusamyriin, jossa ajattelimme haistella elämää päivän, sillä seuraava etappimme Osh oli melkoisen kaukana, enkä uskaltanut vielä Sorinalle kertoa, että tuskin pääsisimme sinne marsubussilla taikka muullakaan julkisella kulkuvälineellä. Istuskelimme tunnin verran kylän raitilla seuraten muutaman juopon aamuista keskustelua - he olivat juuri ostaneet vodkapullon, jota he joivat vuoron perään. Kello oli kahdeksan aamulla, ja he olivat jo voimakkaasti humalassa. Muutama lapsi kävi tervehtimässä meitä kädestä pitäen, muiden kyläläisten lähinnä keskittyen jatkamaan elämäänsä, kuten kasaamaan heinää seipäisiin ja ripustamaan vaatteita kuivamaan. Elämä Suusamyrissä oli todellakin seesteistä - miehet keskittyivät ryyppäämiseen, naiset työntekoon, ja lapset diplomaattisiin suhteisiin ulkomaalaisten kanssa.

Liikennettä ei lehmien lisäksi ollut


Suusamyrin kylä

Heinää riittää pitkäksi talveksi

Suusamyrin autio kylänraitti


Sen seuraaminen ei loppupeleissä ollut niin kovin mielenkiintoista, joten tartuimme mahdollisuuteen vanhan Ladan tarjotessa kyytiä "Pariisiin". Ei meille heti oikein selvinnyt, että missä tai miten kaukana se Pariisi on, mutta se kuulosti hyvältä. Lada päästeli osittain off-roadina, sillä Kirgisiassa tiet ovat joskus niin huonokuntoisia, että tietöntä tasankoakin pitkin on parempi ajella. Päästyään varsin laadukkaalle "moottoritielle" se jätti meidät jonkinlaiselle taukopaikalle, joka oli täynnä monenlaista kauppiasta - paikka, joka kulkee nimellä "Pariisi". Myöhemmin kuulin, että tämä nimi juontaa juurensa aikaan, jolloin paikka oli tärkeä kauppapaikka asutusten välillä, ja se saatettiin havaita jo kaukaa sen kirkkaista valoista.


Pariisi sijaitsee juurikin valtatiellä Bishkekin ja Oshin välillä - kahden maan suurimman kaupungin. Muuan taksikuski osasi saksaa, viitaten meille, että jos hän ajaa nopeasti, olisimme Oshissa jo viidessä tunnissa. Jos hän ei saa asiakkaita, lähtee hän ajamaan sinne kolmen tunnin kuluttua, jolloin voisimme päästä ilmaiseksi. Ennen tätä meidät nappasi kyytiin meidän ikuinen pelastava enkelimme. Talant.

Olen unohtanut mainita jotain. Kirgisiassa liftaaminen on harvoin ilmaista. Koska julkista liikennettä ei ole paljoa, ja vain harvalla on auto, on jokaisella melkeimpä vastuu ottaa kyytiinsä sitä tarvitseva. Monesti kuski sanoo "maksa mitä pystyt", mutta joskus he myös luulevat yhtäkkiä olevansa taksikuskeja, ja pyytävät hulppeita hintoja. Siksi on tärkeää selvittää tilanne ennen kyytiin hyppäämistä, ettei tule kiistatilanteita.



Talant oli kuitenkin toista maata. Hän osasi hippusen englantia ja sanoi heti aluksi, kun kysyimme hinnasta, ettei hän halua mitään. Hän voisi viedä meidät Oshiin asti, hänen mukaansa kahdeksan tunnin matka.

Matka vei meidät Suusamyrin vihreiltä ylängöltä läpi Talasin mystisten maiden, Togtomulin sinistä hohkaavan järven, syvien kanjonien, hiekkaisten vuorten, seuraten auringossa välkehtivää Naryn- jokea, päätyen tasaiseen ja kuumaan Fergana laaksoon auringon laskiessa. Paikkaan, joka oli kiinnittänyt huomioni lukemissani tarinoissa yhtenä verisimpänä konfliktipesänä. Myös viimeiset kymmenen vuotta ovat tuoneet Ferghana laaksoon ongelmia, vaikka tällä hetkellä tilanne vaikuttikin vakaalta. Oli ällistyttävää, miten erilaista Fergana- laaksossa on verrattuna pohjoiseen Kirgisiaan. Perinteinen kirgisialainen nomadikulttuuri vaihtuu uzbekki- vaikutteiseen, huomattavasti konservatiivisempaan elämänmuotoon. Ravintolassa riisutaan kengät ja istutaan maton päälle ruokailemaan matalta pöydältä. Naisilla on yhä useammin huntu päässä. Ilmassa oli jotain uutta ja erilaista, ja se kiehtoi minua. Talant tarjosi meille ateriat ravintolassa, jolloin Sorina jäi ikävä kyllä ruoatta, sillä he eivät voineet tarjota mitään ilman lihaa. Myöhemmin tämä sai onneksi vesimelonia syödäkseen, joka jäi hänen ainoaksi ateriakseen tuona päivänä. Talant on kotoisin juurikin Kara-Suusta Uzbekistanin rajalta, josta olin lukenut useita tarinoita ongelmapisteenä näiden kahden maan rajapinnassa. Tässä vaiheessa matkaa minusta tuntui siltä, kun olisin juuri avaamassa kirjani jännittävintä kappaletta: "tämä on se mistä on puhuttu paljon! Nyt olen pääsemässä siihen!"

Ravintolassa Sorinalle tarjottiin vain teetä ja leipää (lihatonta ruokaa ei ollut saatavilla)


Naryn- joki

Talant oli niin innokas turistiopas (kierrättäen meitä puuvillapellolla ja näköalapaikoilla), että oli jo säkkipimeää, ja meillä olisi vielä ainakin neljä tuntia matkaa Oshiin (vaikka olimme matkustaneet jo yhdeksän tuntia). Emme voineet mitenkään saapua Oshiin keskellä yötä ilman yösijaa, eikä Talant voinut meitä majoittaa Kara-Suussa. Aloimme olla tunnin päässä Jalal-Abadista, eikä meillä ollut hajuakaan missä nukkua. Nopean neuvottelun jälkeen oli tehtävä vaikea ratkaisu - Talant ajaa sivutietä pari kilometriä ja jättää meidät pellon reunaan, missä nukumme teltassa. Kello oli melkein kymmenen ja alkoi olla turha etsiä majataloa pienestä kylästä. Tästä opimmekin, että tulisi aina etsiä yösija ennen pimeää.




Talantin jätettyä meidät pellonreunaan huomasimme, että pellosta vain hyvin kapea osa on leikattu lyhyeksi, ja pian se on korkeaa maissipeltoa. Tämä johti siihen, että pystytimme teltan vain noin kymmenen metrin päähän tiestä. Säkkipimeässä yritimme parhaamme mukaan estää, ettei se täyttyisi hyönteisistä, joita pelto oli täynnä. Vaikka oli jo myöhä, oli tuskallisen kuuma, ja heinäsirkat sirittivät kovaäänisesti. Asetuttuamme telttaan häiriinnyimme jatkuvasti ohi ajavista autoista, joiden ajovalot pyyhkäisivät telttamme. Vaikka toivoimme olevamme suojassa näkeviltä silmiltä, en saanut nukuttua koko yönä ajatellessani sitä, että nukumme teltassa suojaamattomina pellon reunassa alueella, josta kaikkialla varoitellaan. Mielikuvat konservatiivisista kiihkoilijoista, isis- taistelijoista ja etnisistä ristiriidoista valtasivat levottomat yöuneni.

Onnekseni kaikki se oli ylivilkkaan mielikuvitukseni ja liioitellun varoittelun aikaansaannosta, ja heräsimme täysin sielun voimin uuteen alkuun Fergana laaksossa.