Yli yksinäisten vuorten paimentolaisten maailmaan

Tässä kirjoituksessä seuraani liittyi uskollinen matkakumppanini Sorina, jonka kanssa olimme jo valloittaneet Kirgiisian ja Tadzikistanin syrjäseutuja edellisenä vuonna. Suunnitelmani Georgiassa oli sama.

Lähtökohta: en ollut syönyt kahteen päivään. Mahani oli edelleen heikossa kunnossa. Tapasin Sorinan Zugdidin juna-asemalla ja hyppäsimme saman tien taksiin, jonka komensimme ajamaan meidät niin kauas kuin autolla suinkin pystyi ajamaan, eli Mukhuriin. Matkalla ostimme ruokaa seuraavaksi viikoksi Tsalenjikhan basaarissa.

Matka venäläisessä metsätyörekassa ylös vuoristoon

Tämä oli minun ja Sorinan taipaleemme alku kohti Egrisi- vuoria, joka erottavat Svanetian Samegrelosta. Se on täysin asumaton transitioalue vuoriston ja alamaan välissä - siellä ei ole koskaan edes asunut ketään, jolloin matkaamme ei tule osumaan edes vanhojen kylien raunioita. Yhteensä suunnittelmamme reitti taittaa noin 60 kilometriä pitkin vuoristoa. Täysin vierailematon kohde se ei kuitenkaan ole, sillä olin lukenut siitä satunnaisten vaeltajien blogeista, joka sai mielenkiintoni heräämään.

Oletusarvomme oli, että ensimmäiset pari päivää käyttäisimme talsien metsätyötietä ylös kohti vuoristoon. Onneksemme näin ei kuitenkaan käynyt, sillä pian astuttuamme ulos taksista ajoi vanha venäläinen metsätyörekka ohitsemme, joka oli jo innoissaan komentamassa meitä kyytiinsä. Miten onnekkaita voimmekaan olla! Tämä rekka ajaa ylös vain kerran pari viikossa, ajaen männynrunkoja ylös ja alas. Tämä tarkoitti sitä, että pääsimme yli 20 kilometriä ja 1200 metriä nousua ohi kaikkein tylsimmän pätkän suoraan yli 2000 metrin korkeuteen, josta voisimme aloittaa vaelluksemme. Tämä uutinen oli hunajaa minulle, jonka kehon suola-arvot eivät varmasti vastanneet mitenkään tervettä ollessani mahataudissa pari päivää.

Matka rekalla ylös vuoristoon ei missään nimessä ole kuitenkaan niin yksinkertainen. Tie on äärettömän huonokuntoinen, kapea, mutkainen ja rapainen, jolloin rekka ajoi keskimäärin nopeudella 5-10 kilometriä tunnissa. Se pomppuili puolelta toisella isä-poika- duon kuunnellessa sekä venäläistä poppia että reggaetonia surkeilla kaijuttimilla, jolloin korvani tinnittivät koko loppupäivän. Nousu kesti yhteensä viitisen tuntia (mitättömän 20 kilometrin taittamiseen!). Myös Sorina sai koittaa rekalla ajamista, vaikkei tällä ole edes ajokorttia. Koska lämpötila oli tuskallisen korkea, pysähdyimme vesiputoukselle viilentymään. Täällä tapasimme paikallisen perheen pelaamassa korttia, syöden vesimelonia ja juoden chachaa. Kuulit oikein, heillä oli mukanaan yli litran pullo kotitekoista chachaa, jota he sekoittivat coca-colaan. Myös me jouduimme maistamaan tätä polttonesteeltä maistuvaa litkua, mutta näkö säilyi.

Loputtoman matkan jälkeen tulimme metsätyömaalle tien päätepisteeseen paikkaan 2200 metrin korkeudessa huipulle, joka myös nimellä Natipuru tunnetaan. Täällä tapasimme myös Vitalin, urhean ukrainalaisen seikkailijan, joka oli yksin matkassa Egrisi- vuoristossa. Melko uhkarohkea temppu, ellen sanoisi. Hän oli melko kateellinen, sillä hänellä oli mennyt 12 tuntia kävelemiseen siinä, missä me tulimme alle viidessä tunnissa rekan kyydissä. Koska oli jo melkein pimeä, oli aika hyvästellä metsätyömiehet ja etsiä sopiva paikka yöpymseen. Vaikka alusta olikin liki täydellinen, häiritsi yöuniani jatkuva rapina metsässä - ties mitkä eläimet olivat kiinnostuneita ruoistamme. Emme nähneet muuta kuin metsähiiriä, jotka aiheuttivat varmasti suurimman osan rapinasta, mutta saattoihan liikkellä olla myös kettuja, kärppiä ja muita metsän elukosita.

Karhujahdissa läpi lumisten solien

Seuraavana päivä tarkoitukseni oli jatkaa Tobavarchkhili- järvelle, jonne matkaa ei pitäisi olla kuin 11 kilometriä, josta nousua 950 metriä. Vaikuttaa helpolta? Jo ensimmäisten tuntien aikana oli päivän suurin haaste selvillä - kuumuus. Taivas oli täysin pilvetön. lämpöasteita liki 30  ja ilma täynnä paarmoja ja hevoskärpäsiä, jotka purivat minkä kerkesivät hikeä valuvaan ihoomme. Egrisi- vuoristo on pahamaineinen huonosta säästään - pilvistä, sateesta, tuulesta, ja niin edelleen, mutta mistään näistä ei ollut tietoakaan. Kai minun pitäisi olla onnellinen vallitsevista olosuhteista. Vitali jäi taaksemme, sillä hänen tahtinsa oli liian hidas. Matkalla tapasimme yksinkertaisessa teltassa eilen rekkaa ajaneet isän ja pojan. He olivat kuulemma matkalla hevosensa kanssa karhujahtiin vuoristoon, johon me olimme tervetulleita mukaan. Liekö mukana jopa itse kalashnikov. Tällä kertaa jätimme karhut rauhaan.

Ylitettävänä oli pääasiassa yksi sola 3000 metrin korkeudessa. Mikä tästä solasta tekee entistä haastavamman on se, että Sorinalla ei ole vaelluskenkiä, ja hän oli liikkeellä lenkkareilla, siinä missä minulla on Lowa- vaelluskengät Vibram- pohjalla, joissa on ihan mahtava pito. Koko jyrkkä sola oli lumimassan alla, josta oli sulaessaan muodostunut todella liukasta. Vaikka jäähokeista olisi ollut hyötyä, oli sauvojen kanssa nousu melko vaivatonta. En ihan heti tajunnut tätä kun lähdin etunenässä nousemaan solaa ylös. Sorina otti kirjaimellisesti yhden askeleen, kunnes kuulin tämän kiljahduksen ja tämä valui kovaa vauhtia solaa alas kohti kivikkoa. Saatuani pelastettua tämän sauvoilla putosi Sorina uudestaan, nyt vielä vähän kauemmas loukaten kätensä ja polvensa terävään jäähän ja kiviin. Ei auttanut, vaikka antaisin molemmat vaellussauvani hänelle, sillä kengissä ei ollut yhtään pitoa. Ainoa vaihtoehto olisi, että veisin Sorinan kädestä pitäen koko solan ylös, ja sitten toiselta puolelta alas.

Näky olisi pitänyt saada ikuistettua - taipaleemme ylös solaa käsi kädessä, yksi askel kerrallaan. Siinä oli jotain todellista toveruuden tunnetta. Koko nousussa kesti muutama tunti, jonka jälkeen olin aivan puhki - olin oman painoni lisäksi vetänyt toisenkin ihmisen huipulle. Mutta mitäpä sitä ei tekisi ystävän vuoksi, ei sitä muuten olisi voinut ylös päästä! Joskus myös osat vaihtuvat, jolloin Sorina joutuu uhrautumaan minun puolestani. Sitäpaitsi, näkymä huipulta oli kerrassaan uskomaton, ja allamme häämötti sekä lasku yhä jyrkempää lumisolaa pitkin, että Okhoje- järvi. Alas meno oli kuitenkin vielä nousuakin haastavampaa - jouduin toisella kädelläni pitelemään Sorinaa, ettei tämä lähde liukumaan alas, ja toisella kannatella meidän molempien painoa sauvan varassa. Ehdotinkin, että lasketaan liukumäkiä alas, ja käytetään kantapäätä ja sauvan piikkiä stopparina ettei vauhti kiihdy liikaa. muuten emme pääse ikinä alas. Siinä vaiheessa kun Sorina kiiti hurjaa vahtia huutaen kyljellään mäkeä alas totesin, että tämä oli todella huono idea. Onneksi hengissä selvittiin tästäkin, ja saimme ainakin selätettyä muutaman sata metriä todella nopeasti. Kun viimein saavuimme Okhoje- järvelle, olin hieman pettynyt siitä, että oli jo ilta, muttemme olleet saaneet taivallettua edes niitä 11 kilometriä, jotka suunnittelin. Tämä ei haitannut, sillä Okhoje- järvi oli takuulla yksi kauneimmista paikoista, joihin olen telttani pystyttänyt, eikä paikalla ollut merkkiäkään kenestäkään muusta. Vain syvä hiljaisuus, ja jäätiköltä sulava vesi, joka yhtyi järvee, joka vaikutti taivaaseen jatkuvalta uima-altaalta

Aamulla Vitali oli liittynyt joukkoomme - tämä oli saapunut vasta 11 aikaan yöllä. Sola oli tuottanut hänellekin suuria haasteita, etenkin pimeässä. Matkan oli jatkuttava kohti Tobavarchkili- järveä. Tämä tarkoitti toisen vastaavan lumisen solan ylittämistä, joka tällä kerralla oli vielä edellistäkin haastavampi. Nähdessämme ylös nousevan seinämän lunta katsoimme hiljaa toisiamme tietäen, että tästä tulisi haastava päivä. Käytimme liki kolme tuntia solan nousemiseen siksakkia ylös jykkää lumimassaa, aina ottaen tavoitteeksemme jokin kivi, jolla voisimme levähtää ennen seuraavaa osuutta. Kaikki vaiva oli kuitenkin sen arvoista nähdessämme tavoitteemme, eli  auringossa kimaltelevan Tobavarchkhili- järven.

Tuona päivänä myös oma energiatasoni oli heikko, sillä en ollut vieläkään ihan parantnut mahataudista, eikä minulla ollut juurikaan ruokahalua. Lisäksi koin muitakin outoja oireita, kuten minulla oli jatkuvasti jano, vaikka join paljon, suutani kuivasi ja minua heikotti. En ollut ihan varma mistä tämä johtui - opin sen vasta myöhemmin vaeltaessani Kazbegin alueella. En ollut tullut ajatelleeksi, että viimeiset 7 päivää olin juonut vain jäätikköjen sulamisvettä. Normaalisti voisimme ajatella, että sen terveellisempää ei vesi voi olla. Se aiheuttaa kuitenkin myös ongelman - siihen liuenneiden aineiden ja mineraalien määrä on alhainen, jonka hyvin harva tietää. Periaatteessa join sulatettua lunta, johon ei ollut liuennut juuri mitään mineraaleja. Tämä aiheuttaa kehon suola-arvojen ja nestetasapainon heittelemistä, joka sai minut tuntemaan itseni siltä, että vesi ei sammuta janoani. Tämän takia vastaavilla pitkillä vaelluksilla, jossa ollaan niin korkealla, että kaikki vesi on sulamisvettä, kannattaa varmaankin ottaa mukaan lisäravinteita. Venäläiset vuorikiipeilijät Kazbegilla ottivat annoksen isotoniccia joka aamu (veteen sekoitettava urheilujuomajauhe), eikä minulle sillon tullut vastaavia ongelmia. Tähän kuitenkin myös vaikutti se, että olin mahataudissa juuri ennen vaellusreissua.

Paimentolaisten valtakunnassa 'varjojen maassa'

Jatkoimme alas Tobavarchkhililtä kohti Skurin kylää, jonne oli reilu 30 kilometriä matkaa. Hyvin nopeasti laskeuduttamme kosteus nousi huippulukemiin ja hikoilimme kuin saunassa. Jokin työnsi trooppista ilmamassaa mustalta mereltä kohti Egrisi- vuoristoa, jolloin se jäi roikkumaan noin 2500 metrin korkeuteen. Sen alapuolella alkoi sankka vesihöyry ja sumu, jonka nimesimme "varjojen maaksi". Otimme luonnonsuihkun jäätävässä vesiputouksessa päästäksemme eroon pahimmasta hiestä, jota valui naamaa ja selkää pitkin. Varjojen maassa oli pimeää ja kosteaa, mutta luonto oli täynnä mitä ihmeellisimpiä kukkia, joita Sorina kuvasi minun ihmetellen vastaani tulevia ötököitä ja perhosia. Koska minusta tuntui, etten kertakaikkiaan kykene jatkamaan matkaa, sillä koko kehoni tärisi, pystytimme telttamme lähelle jokea suhteellisen tasaiselle paikalle. Vietimme illan sumun keskellä teltassa laulaen kaikkia niitä lauluja, jotka suinkin vain muistimme.

Seuraava päivä jatkui tasaisesti läpi varjojen maan. Koko päivän satoi vettä seuratessamme pauhaavaa koskea yhä alemmaksi ja alemmaksi. Paikoin vaelsimme metsän läpi, joka oli kuin viidakko saniaisineen, jotka olivat minua korkeampia. Monet polut olivat myös täynnä jättiläiskoiranputkia, joista yksi onnistui tekemään Sorinalle palovamman käteen. Totisesti tämä matka oli tuonut monenlaista maastoa ja nähtävää. Ikävä kyllä edessä oli vielä yksi kukkula noistavana - nuo 500 metriä olivat minulle todella yhtä tuskaa, sillä välillä minusta tuntui, että silmissäni sumenee ja oksennan kohta. Lopulta koin pelastuksen Vitalin minulle antamasta ukrainalaisesta marjateestä, joka oli kuin elämän eliksiiriä mauttoman sulamisveden rinnalla. Vitali oli jäänyt Tobavarchkhili- järvelle, joten muistelin tätä nyt lämmöllä. Jotenkuten selvisimme lopulta Skuriin johtavalle metsätyötielle, josta olisi enää vajaa 10 kilometriä matkaa.

On jäänyt mainitsematta, että vettä satoi jatkuvasti lakkaamatta - olimme märkiä kuin uitetut koirat. Kovin lämminkään ei ollut, ja kello oli jo noin kuusi illalla. Olin uskomattoman väsynyt, ja minusta tuntui, etten enää pystyisi montaa kilometriä kävellä. Silti jatkoimme eteenpäin toiveenamme löytää sopiva paikka pystyttää teltta. Lopulta näimme paimenten puuhökkelin, joiden koirat hyökkäsivät haukkuen kimppuumme. Onneksi ne olivat lopulta ystävällisiä, joten kysyin paimenilta, mihin voisimme pystyttää telttamme. Vastaus oli: "Ei mitään telttaa! Tulkaa tupaan". Miten voisimme kieltäytyä kutsusta astua lämpimään tupaan, kun jalkani hädin tuskin kantoivat, olin likomärkä,  kylmissäni ja nälissäni? Läpi upottavan kurakon ja lehmien astuimme savua täynnä olevaan yksinkertaiseen puumajaan, jossa he antoivat meidän yksin vaihtaa märät vaatteemme kuiviin. Pian he alkoivat touhuamaan todenteolla tarjoten lämmintä lehmänmaitoa, alkaen valmistamaan ruokaa ja siivoten parhaimman patjan meille pediksi. Kaksi heistä voisi nukkua samalla patjalla.

Elämä paimenena on jotain, jota ei monissa länsimaissa enää harrasteta. Monissa maissa se on kuitenkin vielä elämäntapa, joko omasta valinnasta tai pakotteesta. Olin törmännyt moniin heidän yksinkertaisiin telttoihinsa, ja minut oli vallannut aina suurin uteliaisuus siitä, ketä he oikein ovat, ja miten he elävät. Nämä kolme miestä päästivät nyt päiväksi meidät osaksi heidän yksinkertaista paimemen elämäänsä. Yksi miehistä, heistä pisin, on kotoisin Suhumista Abkhaziasta. Sisällissodan puhjettua noin vuosien 1991 ja 1993 välillä pakotettiin suurin osa georgialaisista poistumaan Abkhaziasta, eli suurin osa Abkhazian asukkaista - yli 200 000. Abkhazia onkin Georgian viimeisen vuosisadan suurimmista surunäytelmistä, jossa on vaikea osoittaa ketään sormella. Käytettyäni tunteja lukien Wikipediaa ja historiankirjoja yrittäen ymmärtää konfliktia, määrittelin sen itselleni ongelmien eskaloitumisesta siten, että toinen osapuoli vastasi toiselle aina hieman agressiivisemmin, jolloin päätyttiin nykyiseen tilanteeseen, eli epävirallisesti itsenäiseen Abkhazian tasavaltaan, jonne georgialaiset eivät saa mennä, eivätkä abkhazialaisetkaan ole tervetulleita Georgiaan. Georgialaisen silmissä Abkhaziaa ei ole, venäläisten ja abkhazialaisten silmissä se on täysin itsenäinen valtio. Tässä vaiheesa on tietenkin selvää, että minulla ja Sorinalla oli jo taskussa Abkhazian ulkoministeriön myöntämä lupa vierailla maassa, jolloin meistä oli jännittävää tavata ensimmäinen ihminen Abkhaziasta - yksi niistä monista georgialaisista, jotka joutuivat hylkäämään kotikontunsa. Nyt hän siis asui mökissään Egrisi- vuoristossa, ei kovin kaukana Abkhazian rajasta, eläen metsästäen karhuja ja peuroja, ja hoitaen lehmiään. Hänellä oli yksi 15- vuotias tytär, joka asui Zugdidissa.

Kaksi muusta miestä olivat tyypillisiä lyhyenläntiä poikamiehiä Tsalenjikhasta, jotka viettivät kesänsä paimenpoikina vuorilla. Heillä ei ollut niin perhettä kuin naistakaan. Oli selvää, että pitkä mies Suhumista oli heistä pätevin, ja osasi venäjää parhaiten. Hän johti usein keskustelua. He valmistivat meille ruoaksi maissijauhoista ja kotitekoisesta juustosta tulella paistettavaa massaa, jonka he lopulta levittivät lankulle. Tästä sitten näykittiin palasia, jota syötiin. He kertoivat, että tätä he valmistavat vain, kun vieraita tulee kylään. En usko, että siellä on kovin usein vieraita kylässä - itseasiassa mekin olimme hiukkasen eksyneet polulta sateessa, kun päädyimme heidän tönölleen. Pian otettiin esille myös pullo kotitekoista viinirypälelikööriä. Tarinoita alkoi satelemaan - ensin rauhalle, sitten uusille ystäville. Meidän aikeenamme oli ottaa vain yksi lasi, mutta aina meidät houkuteltiin ottamaan yksi lisää - "tämä on kuolleelle ystävällemme, näethän hänen kuvansa seinällä? ota nyt hänen kunniakseen! Hän ajoi autolla vuorelta alas". Lauluksihan se lopulta meni, ja pullo oli tyhjä. Mökissä ei ollut ikkunoita, ja sitä valaisi vain avotuli keskellä lattiaa. Koko maja oli niin täynnä savua, että silmäni vuotivat jatkuvasti vettä. Lopulta painuimme yöpuulle parhaalle patjalle, eikä minulla mennyt yli viittä minuuttia saada unenpäästä kiinni.

Kello viisi alkoi aamulypsy ja tulen kohentaminen. Lehmiä ruokittiin ja lääkittiin. Aamupalaksi he lämmittivät meille eilistä ruokaa, jota myös pakattiin matkaevääksi. He kirjoittivat vihkoonsa muistiinpanoja, joita heillä on jokaikiseltä päivältä. Liekö siihen vain merkitty, mitkä lehmät on lääkitty ja mikä on tiineenä, vai jotain paljon runollisemaa heidän jokapäiväisestä elämästään. Huolimatta heidän risaisesta ulkomuodostaan he olivat mitä sydämmellisimpiä ja kunnioittavimpia ihmisiä, jotka kohtelivat meitä suurella arvostuksella ja kohteliaisuudella, saaden olomme tuntemaan savuisessa ja rähjäisessä majassa kuin prinsessoina. Paljon myöhemmin Tbilisissä tapasin Georgiassa asuvan ruotsalaisen, joka kertoi, miten vaarallista oli yöpyä heidän talossaan, sillä vain hetki sitten paimen oli tappanut kokonaisen amerikkalaisen perheen. On surullista, että yksi hyvin erikoinen esimerkki saa kaikki uskomaan, että se, että olet yksinkertainen paimen, tekee sinusta verenhimoisen luolamiehen.

Lopulta oli hyvästien aika, ja jatkoimme matkaamme kävellen kohti Skurin kylää 10 kilometrin päässä. Tuona päivänä tunsin itseni terveeksi, voimakkaaksi ja hyvinvoivaksi. Oli aika mennä sinne, mistä georgialaiset eivät mielellään puhu - Abkhaziaan. 

Abkhazia ja Etelä-Ossetia: Maat, joita juuri kukaan ei myönnä olevan olemassa

Trooppisista rannoista lumihuippuisiin vuoriin - mikä on Abkhazia? 

Zugdidissa bussikuskit repivät Mestiaan tai Batumiin vievään bussiin - sinnehän kaikki turistit haluavat! Ei, haluamme Abkhazian rajalle, Inguri- joelle. Heidän katseensa synkkeni. Monet georgialaiset ajattelevat, ettei Abkhaziaan ole mahdollista mennä. Se on kuin maa, joka on Georgiassa kiinni, mutta sitä ei ole olemassa. Zugdidista on vain muutama hassu kilometri rajalle, mutta täältä ei mene ketään sinne eikä sieltä tule ketään tänne. Ainoastaan rajavyöhykkeellä asuvilla on erikoislupa ylittää raja vieraillakseen sukulaistensa tai ystäviensä luona, tai tehdäkseen ostoksia. Kun kerroimme suunntelmistamme mennä Abkhaziaan, oli vastaus yleensä "mahdotonta" tai ainakin "hyvin vaarallista". Mutta meillä oli lupapaperit kunnossa ja palava into ylittää raja. 

Kaikki kuitenkin tietävät sen Inguri- bussin, joka sinne kirottuun paikkaan vie. Meidät heitettiin Georgian rajalla ulos. Tympääntyneet vartiomiehet ottivat passimme vastaan kopissa. Miltä heistä tuntuu olla töissä rajalla, jota Georgia ei edes tunnista rajaksi, eli vaikka ylittäisimme tämän laittomasti, ei se heitä kiinnostaisi sillä heidän näkökulmastamme olemme edelleen Georgiassa. He protestoivat tätä tilannetta vastaan pitämällä passejamme puoli tuntia pöydällä heidän katsoessa televisiota. Jos kysyimme, miten kauan kestää, murahtivat he vihaisesti. Lopulta saimme jatkaa matkaa. 

Jalan rajan ylittämisessä on aina jotain mahtipontista. Massiivinen silta, joka ylittää Inguri- joen, merkitsee Abkhazian rajaa. Pitkät, korkeat piikkilanka-aidat oli vedetty pitkälle rajaa pitkin, joiden päällä vartiotorneissa vahdittiin rajaa kalashnikovit kädessä. Noin kilometrin pitkä siltä johtaa seuraavalla tarkastuspisteelle, jota pitävät abkhazialaiset. Yllätykseksemme kohtasimme kolme ulkomaalaista - yhden pojan Luxembourgista, sekä kaksi saksalaista pappia. He olivat odottaneet rajalla kuusi tuntia, mutta heille ei oltu annettu lupaa ylittää rajaa, vaikka heillä oli lupalaput kunnossa. Ketään muita ulkomaalaisia ei heidän mukaansa rajalla ollut näkynyt tänä päivänä. Rajavartijat näppäsivät passista ja lupalapustani puhelimella kuvan. Lahjoitin muille turisteille hieman mukanani olevaa hatsapuria, sillä raukoilla alkoi jo olemaan kova nälkä. Tässä vaiheessa asennoiduin siihen, ettemme välttämättä pääse Abkhaziaan. Yllätyksekseni puolen tunnin odotuksen jälkeen minä, Sorina ja yksi saksalainen pappi saimme luvan ylittää raja. Minusta tuntui liki pahalta, että muut olivat odottaneet liki koko päivän kun taas me istuimme siellä vain puoli tuntia. 

Seuraavaksi saavuimme Venäjän raja-asemalle. Tilanne on siitäkin varsin erikoinen, ettei Abkhazia kuulu Venäjään, eikä minulla ole Venäjän viisumia. Venäjä kuitenkin turvaa Abkhazian rajoja ja varjelee tasavallan itsenäisyyttä, jolloin he pitivät tiukinta seulaa siitä, kuka pääsee rajasta yli. Täällä minut ja Sorina erotettiin, ja Sorina vietiin toiseen paikkaan minusta näkymättömiin kuulusteltavaksi. He tekivät siinä virheen, että meistä minä olin se, joka puhuu venäjää, ja he veivät venäjää puhumattoman kuulusteltavaksi, vaikkeivat itse osaa englantia. Käsky kuului kutakuinkin näin: "Romania - tuonne! Suomi - jää tänne!". Kirgiisin näköisen venäläisen rajatarkastajan seuloessa kamojani rinkassa tunsin pahaa oloa siitä, minne Sorina oli viety, ja mitä tältä kysellään. Minulta ei kysytty yhtään mitään. Lopulta Sorina palasi puolen tunnin kuluttua, ja tämän kokemuksen mukaan hänet oli laitettu istumaan penkkiin, ja kun kuulustelija totesi, ettei Sorina puhu venäjää, ei tämän tarvinnut kuin istua puoli tuntia penkissä. Lopulta he totesivat, että olemme vaarattomia turisteja, ja meidät päästettiin ylittämään raja. 

Koska oli jo myöhä, viimeinen bussi oli lähtenyt Suhumiin ja lähimpään kaupunkiin eli Galiin. Saksalainen pappi neuvotteli rajavartijoiden kanssa ja onnistui palkkaamaan yhden heistä ajamaan meidät Suhumiin noin 40 eurolla. En tiedä, oliko tämä paikallisesti käypä summa, mutta kun alkoi olla jo hämärää ja olimme melkein-oikean-maan raja-alueella, ei meille jäänyt oikein vaihtoehtoja. Tämä epämääräinen rajanyritys ei antanut meille kovin vakaata oloa maasta, eikä passissamme ollut edelleenkään mitään merkintää siitä, että olisimme vaihtaneet maata. Tiesin tämän kuitenkin esimerkiksi kyrillisistä aakkosista ja siitä, ettei georgialainen SIM- korttini enää löytänyt verkkoa. Myös valuutta oli muuttunut rupliksi. Kuski vei meidät sopimamme vierasmajan ovelle, jossa Natalia otti meidät mitä ystävällisimmin vastaan. Ilmasto oli trooppinen ja puutarha täynnä vehreitä hedelmäpuita. Puutarhassa liehui Venäjän lippu, eikä siitä ollut epäilystäkään, etteikö Natalian perhe ollut venäläisiä, eikä suinkaan abkhazialaisia (tai georgialaisia). En haluaisi liikaa mainostaa blogissani, mutta jos yövytte Suhumissa, valitkaa ihmeessä "Guesthouse u Nataliy" - kahden hengen huone maksaa 1000 ruplaa yöltä, eli noin 15 euroa, talo on moderni ja miellyttävä, ja lisäksi Natalia valmisti meille aamupalan ja pesi pyykkimme samaan hintaan. Kukaan ei puhu yhtään englantia tosin, joten jos ei puhu venäjää, niin kannattaa ottaa sanakirja mukaan ;-). Tämä tosin soveltuu kaikkialle Abkhaziaan ja oikeastaan Georgiaankin - pääkaupunki Tbilisiä lukuunottamatta englanninkielen osaaminen on liki olematonta. 

Suhumissa, ja koko Abkhaziassa, on omanlainen tunnelmansa. Miten voisin sitä parhaiten kuvailla? Kahlasimme läpi Suhumin keskustaa, joka tulvi rankkasateista, kuravettä ollen keskellä tietä puolisen metriä. Joka toinen talo oli sammalen valloittama ja ovet lankuilla naulattu kiinni. Toisinaan kallis Mersu Abkhazian rekisterikilvillä kurvasi ohitsemme heittäen vedet päällemme. Ylpeä rantapromenadi oli täynnä baareja ja ravintoloita - joissa ei ehkäpä rankkasateiden vuoksi ollut ketään. Kaupungin keskustassa patsasteleva massiivinen Abkhazian ministeriö oli kokonaisuudessaan poltettu, jolloin maan herroina toimivat nyt kulkukissat ja -koirat, koristeellisista rapistuneista seinistä nyt kasvaen puita ja pensaita. Myös kukkulan puutarha marmorisine pylväineen, parvekkeineen ja patsaineen oli joko täysin vihertynyt tai peittynyt graffitien alle. Emme kuitenkin voineet olla huomaamatta edelleen loistokkaita huviloita. Tuntui, kuin jokin olisi vialla. Kuin kaupunki eläisi 80- luvun Neuvostoliittoa, kun taas ihmiset yrittivät älypuhelimineen parhaansa mukaan elää 2018- lukua. Tunsin jotain keinotekoista, jotain teennäistä. Abkhazia yrittää parhaansa mukaan olla Abkhazia, samalla kun se jakaa vuosituhansien historian Georgian kanssa, puhumattakaan Abkhazian omasta pitkästä historiasta, mutta joka on nyt kuin sätkynukke Venäjän narujen vedeltävänä. En voi valehdella, etteikö tunnelma Abkhaziassa minusta muistuttanut enemmän Venäjän Murmanskia, kuin reilu sadan kilometrin päässä olevaa Georgian Zugdidia. Ja se sai ilman tuntumaan minusta melko raskaalta. 

Astuimme paikalliseen kuppilaan rankkasadetta pakoon. Yksi Abkhazian vitsauksista ovat valehtelematta miehet. Jos Georgiassa miehet vahtaavat ulkomaalaisia naisia häpeilemättä, viedään se Abkhaziassa ihan toiselle tasolle. Etenkin minä blondina tyttönä olin kuin suurennuslasin alla, ja miehet tuijottivat minua häpeilemättä, sekä jopa ehdottivat sopimattomia asioita. Riippumatta siitä, että kerroin olevani lomalla aviomieheni kanssa, joka on juuri nyt toisaalla. Saimme jopa joillekin uhkailla soittavamme poliisin, elleivät he jätä meitä rauhaan (tuskin Abkhazian poliisi olisi tilannetta paljoa parantanut). Abkhaziassa tilanne oli mielestäni pahempi kuin missään muussa maassa, jossa olen vieraillut. Tämän vuoksi en välttämättä tuntisi siellä itseäni turvalliseksi, jos matkustaisin yksin. Onnekseni tässä kuppilassa tapasimme kolme melko asiallista nuorta abkhazialaista, jotka puhuivat jopa englantia. Yksi heistä oli itseasiassa venäläinen, joka oli asettunut Moskovasta Suhumiin vanhempiensa vuoksi. Tämän isä kuoli sodassa Georgiaa vastaan, jonka vuoksi tällä ei hänen mukaansa ollut lupaa mennä Georgiaan (vaikka Venäjän passilla saa normaalisti mennä Georgiaan ilman viisumia).  Kaksi muuta poikaa olivat abkhazialaisia yliopisto-opiskelijoida Suhumissa. He katsoivat kiinnostuneina kuviamme Svanetiasta. Tyhmän väliinpitämättömänä tokaisin: "kannattaa käydä, siellä on todella hienoa!". Tästäpä he loivat minuun tympääntyneen silmäyksen: "Meillä on Abkhazian passi, et kai tosiaan luule, että meillä olisi lupa mennä Svanetiaan? Ei meidän passilla pääse kuin Venäjälle!". 

Vierailu Suhumiin on kuin aikamatka, jota voin suositella lämpimästi kaikille rappioromantiikan ja vanhan neuvostoarkkitehtuurin ystäville. Sen kaduilla on aitoa melankoliaa ja ripaus siitä loisteesta, mitä Suhumi joskus Neuvostoliiton aikana edusti. En voinut uskoa, kun kuulin mummoni käyneen Suhumissa 80- luvulla - ennen, kuin mitkään konfliktit Venäjän, Georgian ja Abkhazian välillä olivat alkaneet, ja se kuului "onnellisesti" Neuvostoliittoon. Suomesta järjestettiin pakettimatkoja, joissa käytiin sekä Sotsissa että Suhumissa - jotka eivät ole niin kaukana toisistaan. Nykyään kukaan Suomessa ei ole edes kuullutkaan Suhumista, Abkhaziasta puhumattakaan. Molemmat jäivät sodan ja rajakiistojen nostattaman pölyn alle hautumaan ja odottamaan parempia aikoja. 

Halusimme matkustaa koko Abkhazian halki lähelle Venäjän rajaa. Löysinkin sattumalta internetistä meille sopivan paratiisin mustan meren rannalta lähellä Pitsundaa nimeltä "Shlypra". Hurjaa vauhtia päästelevä marsubussi viiletti läpi loputtomien vihreiden vuorten, jotka minusta muistuttivat jopa Väli-Amerikan vehreyttä hedelmäviljelmineen. Abkhazia on todellakin kuin paratiisi, enkä ihmettele, miksi jopa itse Stalin rakensi sinne enemmän huviloita, kuin minnekään muualle, ja loma-asunto Abkhaziassa maksoi enemmän kuin Moskovassa. Vaikka Abkhazia yrittää nousta uudelleen venäläisten investointien voimin, on menneiden aikojen loisto vielä suhteellisen kaukana. Pitsundasta menimme venetaksilla Shlypraan, joka on laguuni vuorten ympäröimänä, jolloin ainoa pääsy sinne on veneellä. Voin kertoa, ettei ollut helppoa löytää tietoa tästä paratiisista, jossa ainoa mahdollisuus yöpyä on teltassa - kaikki tieto, jonka löysimme, oli venäjäksi, ja sekin oli harvassa. Pitsundassa tiedettiin kuitenkin heti, kun saavuimme telttojemme kanssa, että haluamme mennä Shlpyraan, jolloin he soittivat paikan omistajaa noutamaan meidät veneellään - joka ei niinikään puhunut englantia, ja oli hyvin yllättynyt siitä, miten löysimme ensinkään koko paikan olemassaolon. Suurin osa vieraista on venäläisiä vakioasukkaita, jotka tulevat telttailemaan Shlypraan viikoiksi, jopa koko kesäksi. Ulkomaalaisia vieraita näkee äärimmäisen harvoin. Meidät otettiinkin vastaan suurella mielenkiinnolla, ja nuori venäläinen poika auttoi meitä pystyttämään telttamme. Luokittelen heidät suhteellisen varakkaiksi venäläisiksi, mutta jotka arvostavat luonnonläheisyyttä ja yksinkertaista lomaa luksusta enemmän. Monet heistä olivat matkustaneet ympäri maailmaa, ja he puhuivat englantia, mutta Shlypra oli heidän salainen lomaparatiisinsa. Paikassa oli tiettyä taikaa, ja olisin ehdottomasti halunnut jäädä sinne viikoiksi. Katsellessa auringonlaskua oli helppoa unohtaa kaikki se epävarmuus jossa se "maa" elää - se oli kuin oma pieni maailmansa kallioiden ympäröimänä. 

Paluumatkalla pois Abkhaziasta satoi kaatamalla. Odottaessamme marsubussia pysähtyi taksi ja toinen matkustajista ilmoitti, että pääsemme taksilla samalla hinnalla Suhumiin, kuin mitä bussi kustantaisi. Taksikuski ymmärsi, että olimme matkalla Georgian rajalle, jolloin kerroin, että meidän on käytävä Suhumissa ulkoministeriössä hakemassa viisumimme ennen maasta poistumista (miten kätevää - viisumin tarvitsee maasta poistumiseen, ei maahan saapumiseen). Lyhyt venäjänkielinen neuovottelu sai minut ymmärtämään, että hän voi käyttää meidät ulkoministeriössä, jonka jälkeen hän voi ajaa meidät rajalle. Hinnasta en ihan saanut selvää, joten totesimme, että mennään nyt ensin sinne ulkoministeriöön, ja katsotaan sitten. 

Matkalla sattui jos minkälaista kommervenkkiä - ensinnäkin taksikuski ajoi aivan hervottovan lujaa, ja sai matkalla poliisilta sakot, joka sai tämän vasta pahalle päälle (mutta ei hidastanut vauhtia yhtään). Saavuttuamme Sukhumiin ilmoitti hän, että matka rajalle maksaakin 1500 ruplaa lisää sen 400 päälle, jonka olimme maksaneet Pitsundasta Suhumiin - tämä on noin 20 euroa. Kun ilmoitimme ottavamme mielummin vain 300 ruplaa maksavan bussin, alkoi valtava huuto - ilmeisesti matka Suhumiin oli maksanut niin vähän vain sen vuoksi, koska aioimme jatkaa rajalle asti. Kuulemma hinta oli selvä alusta asti, mutta en ollut sitä ymmärtänyt. Tässä jupakassa taksikuski veti mukaan joitakin kadunkulkijoita, jotka moittivat minua: "miksi edes matkustat tänne, jos et puhu riittävän hyvin venäjää!". Minulla ja Sorinalla meni hermot - löimme heille 400 ruplaa käteen ja kävelimme pois kuullen heidän herjauksen selässämme. "Äkkiä takaisin Georgiaan", oli mielessämme. 

Poistuminen maasta oli helppoa - meitä muistettiin rajalla huudahduksella "Suomi ja Romania!" . Lunastamamme seitsemän euron viisumi otettiin passistamme pois, etteivät georgialaiset luule, että tunnustamme Abkhazian omaksi maakseen, jolloin meitä sakotettaisiin, tai meidät voitaisiin jopa pidättää. Olemme vakaasti takaisin Georgian kaikkien maiden myöntämällä maalla ilman merkkiäkään siitä passissamme, että olisimme ikinä käyneetkään maassa, joka kutsuu itseään nimellä Abkhazia. Aatteemme visiitistämme ovat ristiriitaisia. Tuntuu, kuin ylittäessämme rajan teimme aikamatkan 80- luvun Neuvostoliittoon, jossa asiat joko sujuivat tai sitten eivät, ja tämän myös me saimme kokea. Epäilemättä Abkhazialla on suuri potentiaali turismin kehittymiseen, mutta nykyisessä tilassaan se ei ole missään mielessä helppo ei-venäläisille, ja tunsin itseni surulliseksi siitä, että vaikka olin ahkerasti opiskellut venäjää, sain lähinnä moitteita siitä, etten puhunut sitä paremmin, enkä kehuja siitä, että ylipäätään yritin oppia kieltä. Kaikenkaikkiaan olimme kuitenkin hyvin tyytyväisiä siitä, että olimme päättäneet vierailla Abkhaziassa, ja olimme myös yhtä mieltä siitä, että meidän olisi pitänyt varata sinne enemmän aikaa, kuin vain 4 päivää. 

Pakolaisia ja lasikoruja - Etelä-Ossetia

Kuten monet tietävät, Georgiassa ei ole vain yksi itsensä itsenäiseksi julistama maa, vaan myös Etelä-Ossetia julisti itsensä itsenäiseksi 1991 osittan siksi, että se halusi liittyä Venäjään kuuluvaan Pohjois-Osseatiaan. Osaongelmana oli myös se, että kuten Abkhaziassa, siellä puhutaan omaa kieltänsä- osseettiä. Näin ollen Georgian itsenäistyessä haasteena oli maan kielen yhtenäistäminen, kun eri puolilla maata puhuttiin eri kieliä (kuten abkhaziaa ja osseettiä). Etelä-Ossetian tilanne on kuitenkin vielä askeleen Abkhaziaa kriittisempi, sillä vuonna 2008 Venäjä hyökkäsi Etelä-Ossetiaan miehittäen sen kokoaan, ja georgialaiskylät poltettiin (joita oli noin kolmasosa), jolloin niiden asukkaat häädettiin rajan taakse Georgiaan. 

Kysymys siitä, voisinko vierailla Etelä-Ossetiassa turvallisesti, oli auki. Selvää on kuitenkin se, että raja Georgiasta oli suljettu kokonaan, jolloin sinne mennäkseen oli välttämättä mentävä Venäjän kautta. Oli selvääkin selvää, että minun seikkailuni tutustua Etelä-Osseatiaan jäi näihin haasteisiin. Tällöin on kuitenkin muistettava, että rajat ovat vain ilmaan piirrettyjä viivoja, jotka jaottelevat sitä, kuka kuuluu millekin puolelle. Etelä-Ossetian rajan eteläpuolella on suuria pakolaiskyliä, tai "IDP- kyliä" (internally replaced people), joita kansoittavat Etelä-Ossetiasta vuonna 2008 kotinsa jättäneet georgialaiset. Yksi näistä kylistä on Tserovani. Minun mielessäni Tserovanissa vierailu oli kuin Etelä-Ossetiassa vierailu. 

Hyppäsin marsubussin kyydistä ennen Tbilisiä bussikuskin ihmetellessä, miksi ihmeessä haluan jäädä siellä pois. "Ei tämä ole vielä Tbilisi! Ei täällä ole mitään". Miten ihmeessä voisin selittää, että olen menossa vierailemaan Tserovanin pakolaisleirille? Suurin osa georgialaisista ei edes tiedä sen olemassaolosta, vaikka ajavat sen ohi päivittäin. Olin aikaisemmin ollut sähköpostiyhteydessä Nanan kanssa, joka työskentelee Ikorta- nimisessä yrityksessä Tserovanissa. Nana on yksi georgialaisista, joka joutui jättämään kaiken taakseen paetessaan kotikaupungistaan Tskhinvalista. Perinteisiä lasikoruja valmistavassa pienyrityksessään Nana yrittää auttaa paikallisia naisia työllistymään ja rakentamaan uutta elämää vain 50 kilometrin päässä vanhasta kodistaan. 

Sen lisäksi, että näin, miten koruja tehdään, ja ostin upean kaulakorun sekä korvakorut, kierrätti Nana minut kylässä kertoen elämästä siellä. Ensimmäinen yllätykseni oli se, että osseatialaiset muuttivat pakolaiskylään kymmenen vuotta sitten, mutta kaikki asuvat siellä edelleen. Onko heillä toivoa palata koteihinsa Osseatiaan? Aikovatko he rakentaa elämää jossain muualla Georgiassa? Miksi he jatkavat elämistä pienissä ja yksinkertaisissa kivitaloissa? Ei, heillä ei ole toivoa palata kotiinsa ikinä. Ossetialaiset elävät perinteisesti samassa kylässä perheensä kanssa koko elämän, jolloin muuttaminen ei ole heille tyypillistä. Nyt, kun heillä oli uusi kylä täynnä tuttuja ihmisiä, rakentavat he uuden elämänsä sinne. Pikkuhiljaa kivitaloja oli laajennettu, niille oli rakennettu puutarhoja, jopa autotalli. Niiden infrastruktuuri ja kaavoitus muistutti silti edelleen suuresti pakolaisleiriä eikä perinteistä kylää. Vaikka osa matkustaa Tbilisiin töihin, on etenkin naisille todella vaikeaa löytää työpaikkaa. Kantaessani kaulassa kaunista lasikorua, kannan mukanani näiden naisten tarinaa. Todella moni on kommentoinut kaulakoruani ja kysynyt, mistä olen sen ostanut. Kertoessani tarinan jaan samalla Etelä-Ossetian tarinaa, josta vain harva tietää. Vaikka visiittini oli lyhyt, toi se minut paljon lähemmäksi myös Etelä-Ossetian kriisiä, sekä sen ihmisiä, ylittämättä rajaa.

En muistanut ottaa kuvia Tserovanissa, joten tässä kuva Venäjän armeijan tien varrella olevasta Venäjän ja Georgian ystävyyden muistomerkistä. 

Tämä viimeinen retkeni toi minut yhä lähemmäksi matkustusmuotoa, joka tuo minulle eniten nautintoa - ihmislähtöinen matkustaminen. Kyse ei ole kauniista vuorista ja järvistä, kulttuurinähtävyyksistä, patsaista ja raunioista. Kyse on yksinkertaisesti erilaisista ihmisistä ja niiden tarinoista. Tähän Georgia on yksi mahtavimmista esimerkeistä maana, jossa ihmisillä on rajattomasti kerrottavaa.