lauantai 18. toukokuuta 2019

Elämää arjen tuolla puolen - Atitlan järvi

Viime postauksessa kerroin enimmäkseen arjesta El Paredonissa, jota elämä enimmäkseen on, vaikka joidenkin mielestä jatkuva kuvien postaaminen Instagramiin kertookin jatkuvasta matkustelusta (vaikkakin suurin osa kuvista on ihan tästä kulman takaa ;)). Kaiken keskellä olen onnistunut pakenemaan arkea muutamaan otteeseen - näistä merkittävimpiä ovat neljä irtiottoa. Koska olen jo vieraillut kaikissa suosituimmissa turistikohteissa, jotka ovat tällä puolen Guatemalaa (etelä/länsi), olen keskittynyt kaivamaan sellaisia paikkoja, joissa hyvin harva ulkomaalainen käy. Tutkimaan sitä puolta maailmasta, joka minua suurenmoisesti kiinnostaa.

Koska työskentelen "turismin" parissa, tulee minun jaettua pari sanaa turistien kanssa liki päivittäin, ja heidän kokemuksiaan Guatemalasta. Liki joka ikinen turismikokemus Guatemalassa on hyvinkin samanlainen. Melkein kaikki ulkomaalaiset turistit käyvät tismalleen viidessä eri kohteessa Guatemalassa. He majoittuvat useimmiten samoihin pakkoihin, käyttävät yksityisiä turistikuljetuksia ja jakavat sosiaalisessa mediassa nämä viisi paikkaa (Tikal, Semuc Champey, Antigua, Lago Atitlan, El Paredón). Onko siis ihme, että kaikki muutkin käyvät tismalleen näissä paikoissa. Jäljelle jää suunnilleen kaikki muu Guatemalassa, joka on aika paljon maalle, joka on yksi maailman monimuotoisimmista maista niin kulttuurinsa, historiansa kuin luontonsakin puolesta. Ehkä voisin nähdä tämän positiiviselta kannalta - melkein koko kaunis Guatemalan valtio on liki koskematon turisteilta, täynnä toinen toistaan kauniimpia kohteita, joita massaturismi ei ole saastuttanut. Ehkä minun pitäisikin pitää suuni kiinni. Jaan kuitenkin muutaman kokemuksista viimeisen neljän kuukauden aikana, ja muutaman edelliseltä reissultani, joita ne ole ikinä saanut kirjoitettua ylös.

Tässä postauksessa kerron Guatemalan yhdestä erityisimmistä paikoista, Atitlan- järvestä, sillä en siitä ole koskaan kirjoittanut. Vaikka se onkin yksi Guatemalan vierailluimmista kohteista, on siellä helppo poiketa turistijärvellä, ja kokea pala aitoa Guatemalaa.

Se oikea Atitlan järvi






Ei niin kauan aikaa sitten Atitlan järvi oli kokonaisuudessaan tavallisen tallaajan tavoittamattomissa - sen rantoja kansoittaen eri maya- kulttuurin edustajat, kuten tzutujilit ja kakchiquelit, jotka eivät juurikaan tienneet mitä toisella puolella järveä on. Ei ollut riksatakseja, lauttoja, hotelleja, yökerhoja, katuja täynnä käsityömyymälöitä. Hyvin kaukana olivat äänekkäät teknobileet, värikkäät yoga- ja reikiyhteisöt, tai rikkaiden ulkomaalaisten talot - niiden, jotka haluavat eläkkeellään elää kuin kuninkaat. Kauniit käsityöt olivat ainoastaan paikallisten päällä, ja aamuyön linnunlaulua tahditti ainoastaan maissijauhamon jyystäminen.


Jotain on edelleen jäänyt jäljelle. Aika paljonkin on jäänyt edelleen jäljelle, mutta sen käsittely on useimmille hyvin pinnallista. Shoppailua käsityömyymälissä, kauniiden maya- pukujen kuvaamista, matkamuistojen ostamista. Se vanha maailma tuntuu edelleen elävän jossain siellä riksojen ja teknomusiikin taustalla. Markkinoilla kuulee edelleen pääasiassa puhuttavan tzutujilia tai kaqchiquelia, ja naiset, ja usein myös miehet, pukeutuvat pääasiassa värikkäisiin kansallisasuihinsa. En ole ikinä käynyt Balilla tai edes Kaakkois-Aasiassa, joten toivon etten ole liian kaukana sanoessani, että nykyinen Järvi tuo minulle mieleen sen, mitä olen kuullut Balista. Ulkomaalaiset, jotka ovat tuoneet oman kulttuurinsa jonnekin, minne se ei kuulu, mutta joka tuntuu jo liki luonnollisesti sulautuvan Atitlan järven maisemaan. Keskipäivän cocktail- kerho, ylihinnoiteltu yoga- retriitti, vegaaniravintolat, yökerhot täynnä pääkaupunkilaisia guatemalalaisia.

Kymmenen kuukauden aikana Guatemalassa olen käynyt Atitlan järvellä viisi kertaa. Kerran työn vuoksi Panajachelissa, kerran Santa Cruzissa ja Jaibalitossa, kolme kertaa San Juanissa (osittain työn vuoksi), ja kerran Santiagossa ja Santa Catarina Palopóssa. Ohimennen myös San Lucas Tolimanissa, San Pablossa, Santa Clarassa ja San Pedrossa. Ehkä tämä antaa ainakin auttavan kattauksen siihen, mistä on kyse. Näistä eniten minua kosketti viimeinen vierailuni, jolloin kävin Santiagossa ja Santa Catarinassa. Useinhan on kyse sattumista ja siitä, mitä paikanpäällä tulee tapahtumaan. Periaatteessa niin kauan, kun et ole Panajachelissa, San Pedrossa tai San Marcossa, olet valtaturistireitin ulkopuolella.

Santiago Atitlan 





Santiago on suurempi kylä Atitlan järvellä, jonka asukkaat ovat pääsasiassa tzutujileja. Turisteilla on yleensä kaksi syytä tulla Santiagoon - käsitöiden ostaminen tai Maximónin näkeminen. Maximón on Santiago- kylän 'nahual', joka nähdään kylän suojelijana muinaisista ajoista lähtien, ja monet tulevat katsomaan siitä tehtyjä patsaita. Saapuessani Santiagoon olin päättänyt yöpyä "Hostal Santiaguito" nimisessä paikassa, joka on paikallisen kaksikielisen koulun ylläpitämä hostelli, jonka tuotot menevät koulun ylläpitämiseen. Kun sanon kaksikielinen, se ei suinkaan tarkoita espanjaa ja englantia, vaan tzutujilia (heidän äidinkieltään) ja espanjaa. Hostellilla on upea puutarha, josta on yhä ainutlaatuisempi näkymällä järvelle ja San Pedron tulivuorelle. Yksityinen huone irtosi alle kymmenellä eurolla, josta huolimatta olin ainoa vieras. Illan tullessa olin yhä vakuuttuneempi siitä, että olin ainoa vieras koko Santiagossa. Illan kohtaamispaikaksi on muodostunut uusi urheilukenttä, jota kiersivät useammat juoksijat, ja keskellä pelattiin sekä koripalloa että jalkapalloa. Istuessani kentällä sain tyypillisten koirien lisäksi seurakseni nuoren tytön. Yhä yllättävintä oli, että yksi ensimmäisistä asioista, mitä hän minulle kertoi, oli että hänellä oli pikkuveli, muttei enää. Se vain lopetti itkemisen. Pian hänen mummonsa huikkasi minulle, että enhän ryöstä hänen tyttöään. Vanhemmat sukupolvet muistavat edelleen turhankin kirkkaasti sen, miten ulkomaalaiset kidnappasivat paikallisten lapsia. Tyttö kuitenkin vastasi, että olen hänen uusi ystävänsä, ja niin hän kertoi minulle hieman elämästään Santiagossa.




Illalla palasin hostellille aikeinani maalata maisemia. Pian seuraani liittyikin hostellin työntekijän noin kuusivuotias tytär. Yhdessä maalasimme useampiakin taideteoksia. Koska hän on tzutujil ja niin nuori, ettei vielä ollut oppinut espanjaa koulussa, oli hänen espanjansa hyvin kankeaa. "Mitä sinun nimeni on" (qué te llamo) tai "mitä sinä maalaan" (qué tú pinto) olivat tyypillisiä virheitä, ja monesti hän sekoitti tzutujil sanoja espanjan joukkoon. Seuraavana päivänä tyttö ja hänen äitinsä veivät minut mukanaan paikallisille perjantaimarkkinoille, jotka kuljettavat matkaajan suoraan siihen Atitlan- järveen, joka eli kymmeniä vuosia sitten ennen turismin saapumista. Kadut tulvivat perinteisiin asuihin pukeutuneita naisia ja miehiä kaupitellen kaikkea taivaan ja maan välillä - mausteita, maissia, avokadoja, hedelmiä, vihanneksia, polttopuita, kattiloita, puukauhoja, monia sellaisia asioita, joista en edes osannut sanoa, mitä ne olivat. Joihinkin kulmauksiin oli kerääntynyt rinki kuuntelijoita megafonilla tzutujiliksi markkinoivan kauppamiehen ympäirllä, jolla taisi olla joitain luontaislääkkeitä kaupattavana. Kaikki tämä oli kehystettynä satoja vuosia vanhalla kirkolla ja aukiolla, joka sai mielikuvituksen lentämään.

Santa Catarina Palopó 




Toinen kylä, joka on jäänyt huomaamatta monelta vierailijalta, on mielestäni koko Atitlan- järven kuvauksellisin kylä. Vuonna 2016 aloitettu projekti sen kokonaisuudessaan maalaaminen eri alkuperäisväestön väreillä on kuitenkin tarkoitettu tuomaan Santa Catarinan maailmankartalle. Saapuessani Panajachelista lava-auton perällä Santa Catarinaan majoituin noin neljällä eurolla omaan yksityiseen huoneeseeni pienessä majatalossa keskustassa, "Hospedaje Santa Catarina", joka oli ainoa majoituspaikka, jonka löysin Santa Catarinan keskustasta. Kaqchiquel - kielinen kylä nousee jyrkästi vuorenrinteitä yhä ylemmäksi kohti sipuli- ja maissiviljelmiä, katujen ollen parhaillaan vain metrin leveitä, eikä niistä auton, tai edes moottoripyöränmentävä, ole kuin pääkatu. Labyrinttimainen sokkelikko jyrkällä rinteellä tuo mieleen ajoittain favelan, talojen ollessa maalattu kirkkailla väreillä, lasten kantaessa polttopuita ylemmäksi ja kanojen juostessa jaloissa. Santa Catarina on kuitenkin todella turvallinen paikka - kylässä ei ole poliisia, mutta se on järjestäytynyt rikollisuutta vastaan, kuten moni muukin guatemalalainen kylä. Jos joku tulee ryöstetyksi, laitetaan kunnantalon sireeni soimaan, kunnes rosvo paikannetaan, ja yleisestä päätöksestä mahdollisesti poltetaan elävältä tai rangaistaan jollain muulla julmalla tavalla. Kuulostaa raa-alta, mutta Santa Catarinassa ei sattuneesta syystä ole rosvoja näkynyt.




Kulutinkin koko illan seikkaillessa pitkin labyrinttia, löytäen aina uusia kujia tutkittavaksi. Tapasin noin 4- vuotiaan tytön, joka kysyi minulta, "haluatko ostaa?". "Riippuu mitä myyt", sanoin. Hän vei minut kotiinsa, jossa hänen äitinsä kutoi lantiovyö- tekniikalla upeaa pöytäliinaa. Tätä alkoi naurattaa, että niin nuori mutta mainio kauppanainen. Juteltuani hetken heidän kanssaan päädyin lopulta ostamaan pöytäliinan, sillä se oli mielestäni yksi upeimpia, jonka olin nähnyt. Koska kerroin olevani yksin matkassa, kutsui hän minut illalla luokseen tekemään tortilloja, ja syömään illallista. Odotellessa kaksi nuorempaa tyttöä pyysivät minut heidän kanssaan potkimaan palloa järvenrantaan. Koko aikana muut turistit olivat loistaneet poissaoloaan Santa Catarinassa, joka on ihme, sillä kylä on mielestäni kaunein, rauhallisin, autenttisin ja ystävällisin, jossa olin vieraillut koko Atitlan- järvellä.





Illalla läpsyttelimme maissitaikinasta tortilla- lättyjä avotulen päällä. Olen El Paredonissa tehnyt aika paljon tortilloja, mutta aina Maseca- maissijauhoista, joka ei tartu niin helposti käsiin kiinni, kuin aito criollo- maissitaikina. Siinä naureskeltiin, kun en saanut hyvän kokoista tortillaa pyöriteltyä käsissäni. Koska olin jo hyvin nälkäinen, sain alkupalaksi tortillan voilla ja suolalla - autenttisen yksinkertainen, mutta herkullinen guatemalalainen ruoka. Myöhemmin koko suurperhe kokoontui pienen asunnon maalattialle päivälliselle - makaronikeittoa tortilloilla ja grillatulla jalopenolla. Tarjosin heille avokadoa, jota olin ostanut aiemmin Santiagon markkinoilla. Heidän sopertaessa kaqchiquelia keskenään olin yllättynyt heidän kaikkien vieraanvaraisuudestaan minua kohtaan. Kun lisää perheenjäseniä pukkasi ovesta, olivat kaikki aina positiivisesti yllättyneitä siitä, että heillä oli vieras, ja he esittelivät itsensä minulle ylpeinä. Talon naisella, Griseldalla, on yhteensä kahdeksan lasta, jotka hän elättää tekemillään käsitöillä. Vanhemmat lapset ovat jo töissä, ja nuoremmat auttavat myymään käsitöitä. Griselda kuitenkin haluaa, että kaikki hänen lapsensa hankkisivat koulutuksen, sillä käsitöillä ei ole helppoa elättää itseänsä, etenkin, kun Santa Catarinassa vierailee harvakseltaan turisteja. Maalausprojektin tarkoituksena on kuitenkin tuoda kylään lisää turisteja, jotka ovat kiinnostuneita heidän perinteistään, kulttuuristaan ja taiteestaan.



San Juan La Laguna






Olen vieraillut San Juanissa jo kolme kertaa. San Juan poikkeaa muista kylistä siinä, että he ovat äärimmäisen organisoituneita erilaisiin osuuskuntiin, yrittäen jakaa kylän varallisuuden mahdollisimman hyvin kaikkien kesken. Osuuskuntia on esimerkiksi käsityöläisten, kahvi- ja maissiviljelijöiden kesken. On myös huomattavaa, että San Juan vaikuttaa vauraammalta, kuin monet muut kylät - se on myös hyvin puhdas, turvallinen ja ennenkaikkea ystävällinen vierailijalle. Vaikka se ei ehkä ole se kaikkein alkukantaisin ja kuvauksellisin kylä, suosittelen ehdottomasti visiittiä San Juaniin - se on osoitus siitä, miltä 'kehitys' näyttää paikallisen alkuperäisyhteisön käsissä, josta he ovat hyvin ylpeitä. San Juanista on myös lähtöisin hyvin alkuperäinen tzutujil- räppi, sekä ehkäpä koko maan hienoimmat ja laadukkaimmat käsityöt. San Juanissa käy yhä enemmän turisteja päiväretkellä, ja siellä alkaa pikkuhiljaa olemaan joitain yöpymisvaihtoehtoja ja ravintoloita. Vieraillessani siellä kolme vuotta sitten olivat vaihtoehdot hyvin vähissä, ja yövyimme isäni kanssa kotimajoituksessa, mutta nyt näittäisi turismin tuulet puhaltavan sielläkin voimakkaasti, ja keskustaan on avattu suhteellisen edullinen majatalo. Plussana on tietenkin vaellus Nariz del Indio- vuorelle. Suosittelen ehdottomasti vierailua paikalliseen kahviosuuskuntaan, jos on kahvi-ihmisiä.


Santa Cruz  La Laguna / Jaibalito






Vielä häntänä Atitlan- järven kohteista haluan jättää Santa Cruzin ja Jaibaliton,  joiden välillä (sekä sieltä Tzununaan) on mahdollista vaeltaa turvallisesti järven rantaa pitkin. Jaibalito on koko järven vähiten kehittynyt ja pienin kylä, josta löytyy saksalaisen Hansin majatalo, josta on muodostunut vuosikymmenien saatossa jonkinlainen paikallinen johtajahahmo. Santa Cruzin kylässä ylhäällä on yksi lempiravintoloistani, CECAP, jossa opiskelijat valmistavat upeissa maisemissa kaqchiquelien ja tzutujilien perinneruokia kohtuullisen hintaan, kuten subanik ja pepian - tämän parempaa perinneruokaa ei Guatemalassa ole!!




tiistai 5. maaliskuuta 2019

Elämää kukonlaulun aikaan tyynen meren rannalla

Kello on viisi aamulla. Kanabussi tööttäilee kylän keskustassa ilmoittaen, että nyt pitää kiirehtiä jos haluaa kyytiin kohti pääkaupunkia. Se on päivän ainoa bussi, jos ei lasketa muutamaa minibussia, jotka menevät Puerto San Joseen. Kukot kiekuvat, siat röhkivät, koirat haukkuvat, mutta on vielä pimeää.



Kello on kuusi aamulla. Ensimmäinen naapuri on laittanut cumbian soimaan kaiuttimista. Aurinko alkaa kajastamaan. Alkaa kiihkeä joka-aamuinen terassinlattian jynssääminen, hiekkaisen pihan haravoiminen, kalaverkkojen oikominen ja pyykin peseminen. On vielä viileää, jolloin on hyvä aika suorittaa kotityöt pihalla. Halusit tai et, sisäinen kellosi kertoo jo ennen seitsemää, että on korkea aika nousta ylös. Sisäinen kellosi asettuu kyläaikaan hyvin nopeasti ja oppii, että aikainen lintu madon nappaa. Kello yhdeksän lämpöasteita on jo liki kolmekymmentä, ja hiekka niin kuumaa, ettei sitä tee mieli talloa. Koska kaikkien naapureiden pihat ovat niin siistit, niin hävettäähän se, jos oma hiekka on aamulla jäänyt haravoimatta ja pesemättä.

El Paredonissa ei ole pikiteitä. Ei ole sorateitä. Ei ole pyykinpesukoneita. Ei ole supermarketteja. Ei ole kaltereita ikkunoissa tai piikkiaitoja pihan ympärillä. Ei ole yökerhoja tai kuntosaleja, pankkiautomaatteja tai poliiseja. Ei edes jätehuoltoa. Siinä missä monen asian hoitaminen on uutta ja pitää oppia kädestä pitäen, on elämä pääasiassa virran mukana kulkemista, ja elämistä kylän sisäisen kellon mukana.




Mikä ihme on El Paredón ja miksi tämä paikka, pitkän ja tomuisen hiekkatien päässä maailman unohtamana on yhtäkkiä noussut kaikkien huulille Guatemalassa? Kaksikymmentä vuotta sitten joku keksi, että täällähän on ihan koskematonta hiekkarantaa kymmeniä kilometrejä, ja todella hyvät aallot surffaamiseen. Siitä meni kuitenkin vielä 15 vuotta, ennen kuin ulkomaalaiset oikeasti alkoivat investoimaan hotellien ja hostellien rakentamiseen. Tuloksena on 10 rakennettua hotellia/hostellia viimeisen viiden vuoden aikana, sekä toistakymmentä yksityistä taloa, jotka ovat joko pääkaupunkilaisten tai ulkomaalaisten omistuksessa, eikä kylä ole varma, onko se valmis näin nopeaan kehitykseen. Hotellialue, joka on kilometri kylästä, tuntuu olevan niin kaukana kylän todellisuudesta, mutta joka silti joutuu elämään samassa infrastruktuurissa - epävarma sähköverkko, elintarvikkeet ostettava muutaman kerran viikossa vierailevasta lava-autosta, kaikki jätteet poltetaan itse tai maksetaan jollekkin, joka hakee ne ja polttaa. Melkein kaikki, joka ei ole päivittäinen peruselintarvike,  kuten vessapaperi tai pussi suolaa, pitää hakea vähintään puolen tunnin matkan päästä.

El Paredonissa voi ihan hyvin kulkea kengättä, paitsi keskipäivällä kun hiekka on liian kuumaa.



Siinä missä osa paikallisista hyötyy turismista, ovat hinnat alkaneet nousemaan yli monen kipukynnyksen, ja suuri osa turismin tuomasta rahasta tuntuu silti jäävän ulkomaalaisten hotellinomistajien käsiin, sillä harva turisti edes lähtee pois hotellialueelta. Joissakin hotelleissa ei ole yhtäkään paikallista työntekijää, vaan kaikki ovat joko ulkomaalaisia/pääkaupungista, tai vapaaehtoisia. Toisaalta suurin osa paikallisista ei ole riittävän pätevä työskentelemään korkeamman tason hostelleissa/hotelleissa, sillä kukaan ei puhu englantia, moni ei osaa edes lukea tai kirjoittaa, harva osaa käyttää tietokonetta, hyvin harvalla on mitään korkeampaa koulutusta tai edes kokemusta työskennellä virallisessa työympäristössä. Sen sijaan, että hotellin omistaja päättää kouluttaa paikallisia henkilöitä työskentelemään hotellissaan, palkkaavat he ulkopuolisia tai vapaaehtoisia, jotka asuvat mielellään trooppisella hiekkarannalla ilmaiseksi työtä vastaan. Onneksi myös jotkin hotellit ovat päättäneet palkata yksinomaan paikallisia, vaikka niiden koulutus ja sopeuttaminen työskentelyyn hotelliympäristössä voikin viedä aikaa ja resursseja.

Kuten moni ymmärtää, vastaava toiminta ei välttämättä ole kovin eettistä eikä kestävän kehityksen mukaista. Tähän kun vielä lisätään se, että paikallinen yhteisö on pääasiassa evankelisia, jotka eivät juo alkoholia tippaakaan, uivat vaatteet päällä eivätkä välttämättä edes tanssi, ei bikiineissä kaljapullo kädessä kävelevä turisti ole tervetullut näky katukuvassa - joka monen mielikuvassa on, kun puhutaan surffauskohteesta. Ja tätä monet turisteista myöskin harjoittavat, etenkin supersuositussa biletyshostellissa Driftwood Surfferissa yöpyvät, jolloin on hyvinkin ymmärrettävää, että heitä kehotetaan pysymään hotellialueella. Suurin osa ei tiedä, että täällä on kylä täynnä elämää ja paikallisia ihmisiä, vaan heille El Paredón on yksi hiekkainen tie, jolla on monta hotellia - ja hiekkaranta täydellisine aaltoineen.




Mutta kuten kerroin, täällä on myös kylä täynnä elämää. Kylä, jossa on minun kaunis punainen tupani. Naapurin koira Osa, joka tulee vierailemaan minun luonani aina, kun olen kotona - ja käpertyy nukkumaan sisälle viileälle laattalattialle. Naapurini pikkupoika Alessandro, joka pukkaa kysymättä sisään etsimään jotain ajanvietettä. Lähikauppani herttainen rouva Angela, ja tämän villi nuori koira Gringo. Kapea tomuinen ja hiekkainen kotikatuni, jonka varrella naapurini ovat kauniisti koristaneet pienen pihansa kasveilla ja kukilla, ja hiekka on viimeistään puoli seitsemän aamulla haravoitu. Pikkuhiljaa kaikille kylän reilulle 800 asukkaalle tulee nimi ja kasvot. Alkaa ymmärtämään, kuka on kenenkin veli, serkku ja rakastaja, keneltä kannattaa kysyä apua eri asioihin liittyen. Quichesta kotoisin oleva Ixcoyn perhe, jotka iloisesti aina tervehtivät pyöritellessään tortilloja käsissään. Perezin perhe, jotka eivät ainoastaan pyöritä kylän menestyneintä ravintolaa, jolle he ylpeinä rakensivat uuden katon palmunlehvistä joulun alla, vaan Perezin veljekset myös pyörittävät suurinta osaa meidän mangroveretkistämme. On Cruzin perhe, jotka ompelevat vaatteemme samalla kun myyvät sivubisneksenä jäätä, ja Velasquezin perhe, jotka asuvat joen toisella puolella tilallaan, jonne pitää mennä veneellä. Se perhe, joka pyörittää parhaat pupusat, ja se toinen, joka tekee verrattomia sämpylöitä grillatuilla lihanpaloilla. Kokonaiset 70 % kylän asukkaista ovat alle 30- vuotiaita, jolloin katukuva on väritetty lapsista, jotka jahtaavat toisiaan puupistooleillaan, nuoria potkimassa jalkapalloa tai surffaamassa.

Kulma kotini lähellä - oikealla Priscillan kauppa, vasemalla Auran tupa. 

Lisää kotikulmia

Kotikatuni - taloni on tämän tien päässä. Oikealla evankelinen kirkko, vasemalla Angelan kauppa. 

Toisinaan minusta tuntuu, ettei elämä täällä ole niin kaukana siitä 90- luvun Vimpelistä, missä kasvoin. Nuoriso kokoontuu iltaisin urheilukentälle tai omaan salaiseen paikkaansa, kaikki tuntee kaikki, tietyt ihmiset aina istuvat tietyssä paikassa, jokainen päivä tuntuu olevan edellisen toistuma. Lapset ostavat papatteja ja paukuttelevat niitä leikkiessään futsal- ottelussa katsomon alla. Ihan kuin eläisi jatkuvassa kierteessä, jossa aika ei kulu. Viimeisen kahden kuukauden aikana sää on ollut joka päivä samanlainen - joka poikkeaa melko paljon tietenkin Suomessa siitä, sillä siellä odotetaan aina sitä kaunista kuumaa kesäpäivää. Vaikka ei puhuta paljoa säästä, ei oikeastaan ole ilmiötä nimeltä sää. Joka päivä paistaa aurinko ja on kuuma. Ehkä parin kuukauden päästä sataa vettä sadekauden viimein alkaessa liki puolen vuoden kuivan jakson päätyttyä.

Mitä ihmettä minä siis teen täällä? Jos totta puhutaan, en ole todellakaan rantaihminen. Enkä edes pidä kuumasta ilmastosta. Mieluiten asuisin vuoristossa hieman viileässä. Mutta minulla oli kaksi toivetta - halusin tehdä töitä yhteiskunnallisen yrittäjyyden parissa Latinalaisessa Amerikassa, erityisesti liiketoiminnan kehityksen saralla, ja pienessä kaupungissa/kylässä. Jossain kohtaa täytyy tehdä kompromissejä - täällä on tasaista ja kuumaa.  Mutta työ on juuri sellaista, jota etsinkin - La Choza Chulan liiketoiminnan kautta (oma vaatebrändi ja retkipalvelu luonnonpuistoon) autamme paikallista yhteisöä integroitumaan paremmin kasvavaan turismiin, joka liittyy edenkin opiskelimahdollisuuksien parantamisena. Samalla edistämme paikallista taloutta sekä investoimalla koulutukseen, että luomalla suoraan työpaikkoja (työllistämme yli 30 paikallista). La Choza Chula on rakentanut kylään ylä-asteen, jota ei ennen ollut, kirjaston, tietokoneluokan sekä luomupuutarhan vihanneksien kasvattamiseen. Periaatteessa jokaisen projektin tarkoitus on vastata johonkin puutteeseen, kuten rajalliseen lukutaitoon. Minun roolini on toiminnanjohtajana, jolloin tavoitteenani on kasvattaa liiketoimintaamme myös muihin Guatemalan kaupunkeihin sekä ulkomaille. Olemmekin ensimmäisen kahden kuukauden aikana tehneet ensimmäisen postituksen Yhdysvaltoihin ja Portugaliin.

Charangokonsertti rannalla argentiinalaisen kaverini Itatin kanssa

Kalastusretkellä isomman ryhmän kanssa, joita yrityksemme myös järjestää

Ensimmäiset fiilikset ovat kuitenkin, että olen superonnellinen siitä, että olen takaisin Latinalaisessa Amerikassa. Aika kuluu nopeasti, nautin työstä, jossa viimeinkin minulla on yrittäjän vapaus, ja monelta osin tunnen olevani elementissäni. Oppien uusia asioita päivittäin, ja tuntien olevani siellä, minne kuulun. Se, minne kuuluu, koostuu niin monesta asiasta, ja se voi löytyä monesta eri paikasta maailmassa. Siihen kuuluvat ympärillä olevat ihmiset, se, missä asuu, se, mitä tekee työkseen, se, miten muut ihmiset ympärilläsi suhtautuvat sinuun, ja etenkin se, voitko toteuttaa itseäsi. Olen aina tuntenut olevani maalaisihminen - olenhan kotoisin Vimpelistä. Se, että kaupungissa en tunne ympärilläni olevia ihmisiä, enkä ole heille kukaan, ahdistaa minua aavistuksen. En sitä ehkä koskaan suoranaisesti tiedostanut sellaiseksi, mutta se, etten tunne suurinta osaa ympärilläni kulkevia ihmisiä, saa minut tuntemaan oloni hieman yksinäiseksi. Kasvoin ympäristössä, jossa kaupoista puhuttiin nimellä "Liisan kauppa" tai "Maijan leipomo" (keksittyjä nimiä), ja kylällä kävellessä tulee aina kohtaamaan tuttuja, joiden kanssa tulee vaihdettua pari sanaa. Eläessäni Buenos Airesissa, Tampereella, Quitossa tai Kööpenhaminassa ei vastaavia suhteita luo kovin helposti, ja suurin osa ympärilläni olevista ihmisistä jää minulle täysin tuntemattomiksi. Tottakai se on tunne, jonka tuntee jatkuvasti matkustaessaan - kohtaan jatkuvasti uusia ihmisiä, enkä tunne ketään - mutta se onnellisuus mitä saan matkustamisesta, ja se onnellisuus mitä saan elämisestä, on täysin erilaista.

Sen takia ehkä täällä El Paredonissa tunnen oloni oudolla tavalla kotoisaksi. On Angelan kioski ja Christianin rautakauppa ja Pedron vihannesmyymälä. Ravintoloistakin puhutaan nimellä "Sandran luona" tai "Yelinan luona" - ei ravintoloillakaan ole varsinaisesti nimeä, ja vaikka niillä olisikin, ei kukaan sitä nimeä tiedä. Pienessä kylässä elämää ei tarvitse suunnitella paljoa. Vapaapäivänäni kierrän kylää läpi juuri hankkimallani polkupyörällä ja katson ketä satun kohtaamaan - aina yksi kohtaaminen johtaa toiseen, ja suunnitelmien syntyyn. Erona Vimpeliin täällä on se, että ihmiset vaihtuvat vähän väliä. Paikalliset pysyvät, mutta ulkomaalaiset tai ulkopaikkakuntalaiset ovat täällä aina vähän väliä - osa ympäri vuoden, osa talvella, osa viikonloppuisin, osa vain pari kuukautta, jolloin aina tutustuu uusiin ihmisiin, vaikka suuri osa pysyykin samana vanhana. Olen saanut eritoten koirista hyviä ystäviä, tässä esittelen siis kolme minun rakkainta koirakaveriania. 

En ole ikinä omistanut omaa koiraa, mutta olen aina hoitanut muiden koiria. Täällä tilanne jatkuu edellisenä. Naapurini Angelan koira Gringo on muuttanut minun luokseni siinä määrin, että Angela on päättänyt hankkia toisen koiran, kun Gringo vartioi öisin minun taloani. Gringo on vajaa vuoden ikäinen rohkea villikko, jolta ei koskaan lopu energia leikkimiseen tai rapsutusten kerjäämiseen. Gringon kanssa käymme usein aamu- ja iltalenkillä merenrannalla, jossa Gringo jahtaa lintuja ja rapuja. 

Toinen vakioasukas on naapurini Blancan koira Osa, jolle syntyy kohta katras pentuja. Osa on hyvin rauhallinen ja rakastaa naaman nuolemista ja mahan rapsutusta. Se ei koskaan lähde kahta korttelia kauemmaksi kotoa ja vartioi sitä ärhäkkäästi yöllä, jolloin vieraat eivät uskalla tulla käymään.  
Moreno on kolmannen naapurini koira, joka oli aluksi hyvin arka, mutta kahden kuukauden kuluttua se uskalsi antaa minun rapsutaa sitä, ja nyt se ei muuta haluaisikaan. Moreno on aika mustasukkainen muille koirille ja haluaisi nyt yksinomaan minun huomiotani. Moreno on vähän raukka ja sillä näkyy kylkiluut, muttei sille tunnu silti ruoka maistuvan. Se on onnellisimmillaan jos saa nukkua jalkojeni juuressa ja nuolla varpaitani. 

Gringo joskus harvoin rauhoittuu ja ottaa minun kanssa päikkärit riippumatossa. Kylässä Gringo mielletään jo minun koirakseni, koska se juoksee pyöräni vierellä aina pitkin kylää. 

Tunnen olevani enemmän kiinni latina-amerikkalaisessa arjessa, kuin koskaan ennen. Minulla on tupa siivottavana ja hoidettavana. Pesen pyykit nyrkkipyykkinä pihalla. Joudun käymään isolla kirkolla (Sipacatessa tai Puerto San Josessa) pankissa tai kaupoilla hoitamassa asioitani. Ostin polkupyörän. Olen vienyt ompelukoneita korjattavaksi ja ostanut metrikaupalla kangasta vaatteitamme varten. Olen maksanut sähkölaskuja ja tilannut viikoittain sanomalehden (jonka sanomalehtimies tuo minulle omakätisesti, koska postia ei ole). Vaikka konteksti on hiukan eri, tavallaan elämä pyörii samaa rataa joka puolella, ja minusta asiat täällä vaikuttavat niin normaaleilta - vaikka se, että aamuisin olen naapureideni musiikin ristitulessa, kun kaikki pistävät kaijuttimensa pihalle ja soittavat joko uskovaisten ranchera- musiikkia, cumbiaa tai reggaetonia täydellä volyymilla.


Ainoa keino El Paredóniin saapumiseen on lautalla (joka on hankalaa joen ollessa kuiva, kuten kuvassa), tai pitkin pitkää ja huonokuntoista hiekkatietä. 


Olen tehnyt muutamia retkiä El Paredonin ulkopuolelle - näistä paasiassa yksi retki Lago Atitlan- järvelle, ja toinen Meksikoon. Näistä tarinoista ehkä eri kirjoituksissa, koska tällä hetkellä elämääni hallitsee viikoittainen arki! 

tiistai 18. joulukuuta 2018

Uteliaiden kulkijoiden maa - El Salvador

Siinä missä turistit ovat merkittävä rooli osana katukuvaa etenkin maissa kuten Meksiko, Peru ja Brasilia, jotka johtavat Latinalaisen Amerikan turismitilastoja, roikkuu El Salvador surkeana häntäpäässä yhdessä epäsuositun ystävänsä Paraguayn kanssa. Siinä missä Paraguay ei houkuttele turisteja tasaisena ja kuumana maana, jolla ei ole naapurimaihinsa verrattuna paljoa tarjottavana, on El Salvador leimattu väkivallan ja huumesodan ytimenä, jota jopa hieman uskoutuneemmat reppureissaajat karttavat kuin ruttoa, ja ohittavat sen nopeasti matkallaan mantereen läpi, vieraillen ehkä biletys- ja surffausmekassa El Tuncossa. Murhatilastoja katsoessa ei totisesti hymyilytä, mutta kertovatko ne koko totuutta maassa? Onkohan niin, että Discovery Channelin dokumentit jengeistä kuten MS-13 ja Barrio 18 hautaavat turhaan maan toiveet houkutella ulkomaalaisia turisteja?



Sain mahdollisuuden vierailla El Salvadorissa osana projektia, jossa olin mukana Tanskassa useamman vuoden ajan. Oikeastaan matka tuli parhaaseen mahdolliseen saumaan, sillä olin päättänyt muutta takaisin Guatemalaan ainakin joksikin aikaa, ja sain houkuttelevan työtarjouksen. Samalla minulle annettiin mahdollisuus tutustua sekä El Salvadorin historiaan, nykytilanteeseen ja politiikkaan, ja kysyä kaikki ne kysymykset paikallisilta, joihin palavasti halusin kuulla vastauksen.

Sen lisäksi, että majoituin viikoksi Suchitoton alueelle, jossa tutustuimme paikallisen järjestön La Plataforma Global työhön, käytin noin viikon reppureissaamiseen ympäri maata samalla tavalla, kuin reissaisin missä tahansa muussa maassa. Tähän kuului ruuhkaisia paikallisbusseja, liftaamista lava-auton perällä, suuria ja pieniä kyläjuhlia, syrjäisiä kyliä maaseudulla sekä pääkaupungin hulinaa. Mukanani minulla oli kaksi kaveriani Tanskasta, jotka eivät olleet koskaan käyneet Latinalaisessa Amerikassa, eivätkä he puhuneet espanjaa oikeastaan sanaakaan.

Värikäs Suchitoto

Vaikka yritin vakuutella itselleni, että matkailuviraston varoittelut ovat pääasiassa puppua, olin hiukkasen hermostunut saapuessani maahan. Tarkoituksenamme oli ottaa lentokentältä suoraan paikallisbussi taxin sijaan. Etenkin Guatemala City:n lentokenttä on järkyttävällä paikalla keskellä kaupunkia, jossa saapumisterminaalia ei ole laisinkaan ja katu vilisee jos minkälaista kadunkulkijaa nykimässä hihasta. Sen sijaan San Salvadorin lentokenttä on kaukana kaupungista, keskellä vehreää maaseutua, eikä ulkona ollut kuin yksi taksikuski kysylemässä kyydin tarvetta. Odotettuamme hetken saapui mikrobussi kohdalle karkkimyyjän heittäessä meidät sisälle (heillä on tapana auttaa kuskia rahastamaan, jos apukuskia ei ole). Siitä hetkestä lähtien kaikki huoleni hautautuivat mieleeni palautuvan nostalgian myötä - hymyilin kuin hullu bussin viilettäessä läpi trooppisia teitä cumbian pauhaten taustalla, matkustajien hyppiessä sisään ja ulos. Kaikki oli niin kuin ennen. Vaikken ole ikinä käynyt El Salvadorissa, minulla oli kumman kotoisa ja turvallinen olo. Kaikki toimii niin kuin muistikuvissani. Tästä alkoi kahden viikon retkeni El Salvadoriin, jossa mukanani kulkivat "lapseni" eli vapaaehtoistyökaverini Tanskasta: Beer ja Nicklas.

Mitä turistin pitää tietää maasta, jossa vierailee? 

Turistina on helppo tehdä täysin harjaanjohtavia johtopäätöksiä, jos ei tunne maan taustoja. Monia asioita saattaa jäädä huomaamatta, tai maasta voi saada jopa täysin vääristyneen kuvan. Etenkin vieraillessaan maassa, kuten El Salvadorissa, taustalla vaikuttavien historiallisten ja poliittisten vaikutteiden tunteminen on äärettömän tärkeää. Voit hyvinkin viettää maassa viikkoja ihaillen upeita trooppisia hiekkarantoja, bilettäen El Tuncossa tai syöden pupusoita aamupalaksi, lounaaksi ja päivälliseksi (juustolla ja lihalla/vihanneksilla täytetyt maissi- tai riisilätyt jotka välillä tuntuvat kattavan 90% salvadorilaisen ruokavaliosta). Jokainen tietysti hakee matkaltaan mitä haluaa, mutta minulle matkustaminen on tilaisuus ymmärtää maita, ja sitä kautta koko maailmaa, paremmin.



Mitä Suomessa ja Euroopassa kuulee El Salvadorista liittyy yleensä joko huumejengeihin tai laittomiin maahanmuuttajiin. Todellisuudessa siellä matkustaessa nämä ovat asioita, joita ei juuri näe eikä kuule muuta kuin sanomalehdessä, jossa retostellaan väkivaltaisilla kuvilla kylväen pelon ilmapiiriä. Viettäessämme viikon Suchitotossa paikallinen järjestö varmisti, että saamme kunnon kattauksen maan historiaan ja politiikkaan, tutustuttamalla meitä vanhoihin guerrilla- taistelijoihin, viemällä syvälle maaseudulle näkemään, minkälaisessa epätasa-arvossa osa maasta elää, järjestämällä visiitin paikalliseen feministiorganisaatioon, sekä näyttäen keinoja, joilla paikalliset taistelevat tehdäkseen maastaan tasa-arvoisemman ja kaikille paremman elää.

Välillä monet ihmettelevät, että miksi juuri nämä kolme maata (Guatemala, Honduras ja El Salvador) täällä Väli-Amerikassa ovat niin väkivaltaisia, ja jääneet kehityksessä muista maista jälkeen. Miksi esimerkiksi Costa Rica on niin rauhallinen ja kehittynyt? Maailmassa on yksi asia, joka hidastaa kehitystä luultavasti enemmän kuin mikään muu: sota. Samasta syystä myös nämä kolme maata jäivät kehityksessä jälkeen, sisällissodan runnellen niitä pahimmillaan liki 40 vuotta, aina 90- luvun puoliväliin asti. Samalla, kun Costa Ricassa ei ollut edes armeijaa. Asian surullisuutta lisää vielä se, että koko sodan juurena oli se, että rikkaat halusivat rikastua köyhien kustannuksella, johon köyhät eivät enää suostuneet. Ja rahat tähän sotaan tulivat pääasiassa Yhdysvalloilta. Kun tästä rakennetaan aasinsilta jengeihin, ei Väli-Amerikassa ollut jengejä ennen kuin ne syntyivät Yhdysvalloissa sisällissotaa paenneiden perheiden teineistä, jotka kamppailivat asemastaan LA:n kaduilla - ja jotka lopulta lähetettiin takaisin Väli-Amerikkaan levittämään jengikulttuuria. Tämän tarinan halusin jakaa vain siksi, että on helppoa osoitella maata sormella, "sinä paha maa", kun tosiasiassa kaikki on niin monen asian summa.

Matkustin itse koko maan päästä päähän vieraillen sekä pääkaupungissa että syvällä maaseudulla, huomaamatta mitään tavallisesta poikkeavaa, enkä muilta matkustajiltakaan ole kuullut mitään epämääräistä. Tottakai on tiedettävä perus turvallisuustekijät, kuten välttää yöllä matkustamista tietyillä alueilla, joitakin alueita välttää kokonaan, jättää se Rolex kotiin jos jostain syystä semmoisen omistaa, kulkea pimeällä jalan vain turvallisilla alueilla ja AINA varmistaa paikallisilta, onko täällä turvallista kulkea ja miten kohteeseen pääsee turvallisesti. Jos he kehottavat ottamaan bussin, ota bussi. Jos he kehottavat kävelemään, kävele. Jos neuvotaan ottamaan uber, ota uber. Itseasiassa minun matkallani kukaan ei kertaakaan sanonut, että älä kävele täällä tai älä ota bussia täällä, eli kovin vaikeaa ei ole pysyä turvallisilla alueilla.

Kohtaamisia paikallisten kanssa

Olen aiemmin maininnut ihmiskeskeisen matkustamisen, joka korostuu entisestään El Salvadorissa, jonka ihmiset eivät epäröi aloittamasta keskustelua turistin kanssa. Myös ystäväni Beer ja Nicklas yllättyivät siitä, miten monta hyvin englantia puhuvaa paikallista siellä on. Tämä johtuu osittain siitä, että 80-90- luvulla sisällissodan aikaan hyvin moni lähti Yhdysvaltoihin, oppien siellä englantia. Monella on myös sukulaisia Yhdysvalloissa, jolloin kuulin myös hyvin mielenkiintoisia "spanglish" keskusteluja, joissa lapset puhuivat englantia ja espanjaa sekaisin. Lisäksi etenkin pääkaupungissa monet nuoret panostavat paljon englannin oppimiseen. Oman kokemukseni mukaan paikallisten uteliaisuus ja avoimuus matkailijaa kohtaan, sekä halu auttaa, oli korkeampi kuin missään aiemmin vieraillessani latinoamerikkalaisessa maassa. Toisaalta koin suuren ristiriidan Yhdysvalta- vastaisuudessa. Siinä missä Yhdysvaltojen lippuja levitetään kaikkialle, ja melkein kaikilla on siellä asuvia tuttuja, on monella hyvin negatiivinen asenne amerikkalaisiin - luultavasti johtuen politiikasta, jota Yhdysvallat on harjoittanut El Salvadoria ja heidän kansaansa vastaan. Jotkut luulivat, etten ymmärrä espanjaa, ja kuulin heidän puhuvan hieman loukkaavaan sävyyn meistä, kunnes korjasin, että olemme Euroopasta, jolloin yhtäkkiä heidän suhtautumisensa meihin muuttui. Tämä ei toki koske kaikkia - monet luulivat, että olemme amerikkalaisia, mutta silti he olivat ystävällisiä meitä kohtaan.

Luis, vanha guerilla- taistelija

Yhtenä esimerkkinä kohtaamisista paikallisten kanssa liittyy iltaan Atacon kaupungissa. Minä ja Beer lähdimme oluelle paikalliseen kanttiiniin, kun oikeastaan mitään muuta paikkaa ei torstai-iltana ollut auki. Ovelta iäkkäämpi lihava mies mahtavalla nahkasolkivyöllä jo huusikin meille englanniksi "C'mon in!". Hän oli käynyt koulunsa Yhdysvalloissa ja nyt hän oli omien puheidensa mukaan suuri maanomistaja kahvitiloineen Atacon alueella. Muita asikkaita kanttiinissa olivat kaksi nuorta tyttöä Santa Anasta ja yksi nuorehko mies, jotka kutsuivat meidän pöytäänsä. Siinä missä yksi tytöistä kosiskeli vitsikkäästi Beer:iä, kertoi toinen minulle, että tänään on suuret kyläjuhlat Jujutlassa, puolen tunnin matkan päässä Atacosta. Niin siinä kävikin, että puolen tunnin kuluttua istuimme oluinemme lava-auton perällä kymmenen paikallisen nuoren kanssa matkalla kohti Jujutlaa. Oletusarvoni oli joitain suuria vanhoja maailmanpyöriä, ruokakojuja, ja ehkä cumbia- bändi. Yllätykseni olikin suuri, kun kylän pääkatu oli valjastettu valtavilla disco- valoilla ja kaijuttimilla live DJ:n soittaen pääasiassa elektronista musiikkia niin kovaa, että luulin tärykalvojeni halkeavan, nuorison pomppien hullun lailla. Oletusarvoni perinteisistä kyläjuhlista oli tästä aika kaukana, kun minulle mainittiin siellä olevan "musiikkia ja tanssia". Näin kehitys pukkaa myös El Salvadoriin. Koska meillä ei ollut muuta mahdollisuutta palata Atacoon kuin lava-auto, jolla tulimme, oli meidän pakko olla siellä kolmeen asti, kunnes bileet loppuivat. Tämän jälkeen he ajoivat vielä toiseen kylään, Apanecaan, syömään grillattuja lihanpalasia (mikä tarve mennä toiseen kylään syömään tuohon aikaan yöstä, kun tuollakin oli ruokaa?). Lopulta kylmästä hytisten tunnin lava-autokyydin jälkeen pääsimme omaan petiimme nukkumaan viiden aikaan aamuyöstä Nicklaksen ihmetellen, että kylläpä meni pitkäksi se yksi olut kanttiinissa. 

Papaturron kyläjuhlat syvällä maaseudulla - vuosittainen juhla sisällissodan päättymisen kunniaksi. Ohjelmaan kuului tanssia, laulua, räppiä ja break dancea. 
Jujutlan kyläjuhlat - ulkoilmadisco

Miettimässä kello 4:30 aamulla, että milloin täältä pääsee nukkumaan

Kun puhutaan juhlista, ne ovat yleensä asia, joka tulee ensimmäisenä mieleen Latinalaisesta Amerikasta. Ja tässä kohtaa stereotypia pitää täysin paikkansa - se on pienten ja suurten juhlien luvattu maa, eikä El Salvador ole tässä todellakaan poikkeus - päin vastoin - siellä juhliminen otetaan mielestäni vielä Guatemalaakin vakavammin, eikä tiukkia aikarajoitteita juhlien loppumiselle tai alkoholin myymiselle ole. Kannattaa siis seurata milloin mikäkin kylä ja kaupunki järjestää heidän "fiesta patronal" eli juhla sen kaupunkin/kylän/lähiön pyhimykselle (joka ei missään tapauksessa tarkoita, että juhla olisi jotenkin uskonnollinen). Väliamerikassa näistä massiivisin on Carnaval de San Miguel El Salvadorisssa, jossa itsekkin vierailimme, jonne kerääntyy parhaimmillaan puolisen miljoonaa ihmistä, ja kaupungin jokaisessa kulmauksessa on yksi esiintymislava, joita on yhteensä yli 50. Parhaimmillaan nämä kaikki soittavat musiikkia yhtä aikaa, ja juhlat jatkuvat aamuyöhön asti. Tämä voi tosin olle monelle vähän liikaa, jolloin myös pienempien kaupunkien, kuten Ataco, Apaneca tai Jujutla, juhlat tarjoavat varmasti riittävästi viihdettä. Yleensä juhlissa on paljon poliiseja, eikä varsinaisia turvallisuusriskejä taskuvarkaita lukuunottamatta ole - en nähnyt yhtäkään, joka olisi ollut todella humalassa, käyttäytynyt häiritsevästi tai tapellut. Tällaiset ihmiset poistetaan katukuvasta hyvin nopeasti. 



Missä El Salvadorissa kannattaa vierailla? 

On tullut pälätettyä paljon yleistä El Salvadoriin liittyvää, mutta minkälainen maa se on turistille? Mitä siellä on nähtävää? Voi olla, ettei siellä ole mieltä mullistavia nähtävyyksiä kuten Guatemalan pyramiidit ja tulivuorijärvet, mutta sen sijaan monia mielenkiintoisia pieniä kohteita on roppakaupalla, ja niihin voi ihan hyvin tutustua vaikka paikallisbusseilla kulkemalla ihan niin kuin missä tahansa muussa maassa. Mikä El Salvadorista tekee mahtavan on se, että siellä on hyvin vähän turisteja, jolloin kukaan ei varmasti halua kiskoa sinulta ylihintaa vain sen vuoksi, että olet turisti. Sen sijaan he antavat sinulle erikoiskohtelua, jotta voisit toimia El Salvadorin sanansaattajina muillekin ulkomaalaisille. Ja monet ovat lähinnä yksinkertaisesti kiinnostuneita siitä, mitä ajattelemme heidän maastaan, ja minkälaista meidän maassamme on.  Koska maa on hyvin pieni, ei bussimatkoihin ikinä tule kulumaan liikaa rahaa, ja matkustaminen uskomattoman halpaa. Kallein matkamme, liki 4 tunnin matka San Miguelista San Salvadoriin, maksoi 4 dollaria. Yleinen sääntö onkin, että tunnin matka maksaa dollarin, tai vähän vähemmän, jos etäisyyttä ei ole kovin paljoa. Näin ollen koko maan voi matkustaa päästä päähän noin 7 dollarilla. Tässä kerättynä muutama kohde, joissa kävin, ja oma mielipiteeni niistä.

El Zonten kylä



El Salvador tunnetaan kaikkein parhaiten upeista hiekkarannoistaan ja mantereen parhaista aalloista surffaamiseen. Aaltoja on paikasta riippuen kaikensorttisia helpoista aloittelijoiden aalloista massiivisiin ja haastaviin aaltoihin. Myös hiekkaa löytyy sekä valkoisena että mustana että siltä väliltä, mutta mikä kaikkia paikkoja yhdistää on se, että kaikkialla on turkasen kuuma, jolloin yhdeksän jälkeen aamulla ja ennen viittä illalla ei oikeastaan voi tehdä muuta kuin roikkua riippumatossa. Itse kävin kolmella hyvin erilaisella rannalla: El Zonte, El Tunco ja El Cuco. El Zonte on todella pieni kylä lähellä La Libertadin kaupunkia, jonne pääsee kätevästi bussilla La Libertadista. Kylä tuntuu uinuvan ikuista unta, ja päivän pääaktiviteetti onkin, kun ruoka-auto saapuu kylään, ja megafonista kajahtaa "mehukkaita tomaatteja, kilo dollarilla! Avokadoja, banaaneja, tamarindoja, pienissä ja suurissa erissä!".   Leipäkuljetus saapuu polkupyörällä kuskin ilmoittaen tästä kelloaan kilistelemällä. Kylässä on kaksi pientä ravintolan tapaista ja muutama pikkuinen kioski - eikä oikeastaan mitään muuta.  Muutamassa päivässä kauppiaspoika tulee varmasti sinulle tutuksi, sillä tylsistyessäsi käyt siellä ainakin viisi kertaa päivässä kuluttamassa aikaasi (ja syöminen on aina sopiva aktiviteetti). Aktiivisimmillaan kylä onkin kuudelta aamulla ja viideltä illalla, kun taidokkaat paikalliset ja ulkomaalaiset surffaajat hyppäävän aallonharjalle. Jos surffata ei osaa, voi aikaa kuluttaa myös rannalta ihailemalla heidän taitojaan (tai arvioimassa, kuka heistä on parhaimman näköinen...). Kahdeksalta illalla oikeastaan kaikkialla on hiljaista ja itse kukin painuu pehkuihin, jotta viiden jälkeen on taas valmis surffaamaan. Kun puhun surffareista, lasken tähän myös suuren osan paikallisista pojista, jotka taisivat myös syntyä aallonharjalla. Vaikka kylässä taitaakin olla yksi ekologinen, laadukkaampi hotelli, ei sitä todellakaan ole hiottu turismia varten, vaan se säilyttää rustisen alkukantaisen miljöönsä, jolloin se vetoaa yhtälailla yksinkertaisiin vierailijoihin, jotka eivät tulleet ottamaan aurinkoa, syömään laadukasta ruokaa tai bilettämään. Minusta oli mainiota viettää siellä pari päivää, vaikken edes surffaa. Sain kokonaisen kirjan luettua ja söin 8 pupusaa - sekä näin muutaman upean auringonnousun ja -laskun kävellessäni upeaa pikimustaa hiekkarantaa pitkin. Sekä tietysti näin surffareita. Mitään muuta en tehnytkään. 

Lähellä El Zontea onkin aivan toisenlainen kylä nimeltään El Tunco, joka varmasti on kaikkien maassa vierailevien ulkomaalaisten huulilla. Se on kuin oma pieni maailmansa turistipoliiseineen, jonne sekä pääkaupunkilaiset että ulkomaalaiset tulevat syömään ja juomaan, ja osa myös surffaamaan. Hiekkarantaa ei ole. Siellä ei oikeastaan ole mitään muuta kuin hotelleja, baareja ja ravintoloita - vähän niinkuin El Salvadorin Mallorca. Monen mielestä siinä on kuitenkin paljon charmia. On siellä ihan hauska käydä bilettämässä, mutten itse olisi yhtä iltaa pitempään viihtynyt.

El Cucossa olin tanskalaisen porukkamme kanssa ainoastaan La Tortuga Verde- nimisessä rantaresortissa (hyvin rustinen sellainen tosin, en ihan kutsuisi sitä nimellä 'resort'), jolloin itse El Cucosta en osaa paljoa sanoa. Hiekka on valkoista ja jatkuu rajattomasti jokaiseen suuntaan, ja sitä on paljon. Paikka on suosittu San Miguel- kaupungissa asuville salvadorilaisille, jotka tulevat sinne viettämään rantalomaa suhteellisen edullisessa, mutta turvallisessa miljöössä. Monet tulivatkin vain päiväreissulle syömään ja juomaan, sekä pulahtamaan meressä. Vaikka majoitus siellä on halpaa (10$/yö), oli ruokailu ökykallista, jolloin läheltä löysinkin yhden koko El Salvadorin lempipaikoistani - "Adele's Pupusas y Más...", eli Adelen pupusat ja muuta. Tämä "muuta" on itseasiassa aika paljon muuta: heillä on myös hostelli/leiriytymisalue meren rannalla ja ravintola kaikenkattavalla ruokalistalla, mutta koska Adele tekee maan parhaat pupusat, on sopivaa nimetä ravintola tuolla nimellä. Tietysti "y más" viittaa myös itse Adeleen ja hänen perheeseensä, joka on itsessään syy vierailla hänen luonaan ja syödä vaikkei olisi edes nälkä. Esimerkiksi meille Adele järjesti ilmaiseksi kyydin autossa San Migueliin syötyämme hänen luonaan kolme kertaa yhden päivän aikana (oikeastaan vietettyämme suurimman osan rantalomastamme hänen luonaan, eikä suinkaan resortissa, josta maksoimme).



Rantojen jälkeen voimmekin siirtyä viihtyisiin pikkukaupunkeihin, joista suurin osa turisteista ei jostain syystä ole kuullut hölkäsen pölystä, sillä he eivät siirry kymmentä kilometriä kauemmaksi aallonharjoista ja rantahietikosta. Näistä pitää ehdottomasti mainita Suchitoto, Nahuisalco, Juayúa ja Concepción de Ataco, joissa itse kerkesin käydä, ja jotka vievät hyvin kauas siitä El Salvadorista, joka saattaa olla monen mielikuvissa. Etenkin korostaisin Suchitotoa erityisen viihtyisänä ja viehättävänä kaupunkina, joka on lisäksi hyvä tukikohta tutustua muihin kyliin, joihin minulla ei ollut aikaa tutustua. Kaikissa näissä kaupungeissa on suloisia, kapeita mukulakivikatuja, keskuspuisto täynnä elämää niin päivällä kuin illallakin, runsaasti ravintoloita joista valita, värikkäitä taloja täynnä toinen toistaan taidokkaampia seinämaalauksia, sekä monia lähellä olevia luontokohteita. Ja mikä parasta, niissä on turvallista tallustella yötä päivää, sekä tutustua paikallisiin, jotka ottavat turistit innolla vastaan.

Suchitoto


Julkinen vessa Juayúassa

Nahuisalcon keskuspuisto

Concepción de Ataco

Juayúa

Telttailu ei tule ehkä heti mieleen El Salvadoria ajatellessa, mutta maassa on itseasiassa paljon paikkoja, joissa teltta on hyvinkin sopiva vaihtoehto nukkumiseen. Itse vierailin näistä vain kahdessa - Cerro Verdessä ja Conchaguassa. Cerro Verde koostuu yhdestä nyppylästä ja kahdesta tulivuoresta, joista molemmille voi kiivetä. Yövyimme Campo Bello- nimisellä leirintäalueella, jossa olimme ainoat vierailijat. Näkymä sieltä merelle päin on illalla aivan mieletön - pilvet tanssivat niin allamme että päällämme, punaisen auringon laskeutuessa horisontissa kimmeltävään tyyneen valtamereen. Ainoana miinuksena retkessä on se, että laitoin upouuden, kalliin telttani nurmelle, jossa asui jonkin sortin ärhäkänlaisia muurahaisia, jotka söivät sormenmentäviä reikiä teltan pohjaan. Voit kuvitella öisen herätyksemme, kun tuhannen muurahaista ryömi jalkopäässämme. Kyseiset vekkulit myös tunkeutuivat kaikkialle rinkkaani, ja söivät myös joihinkin paitoihini reikiä. Jostain syystä kaikki tämä kohdistui minuun - ystäväni Nicklas, jolla oli toinen teltta halvalla, mutta vahvalla pressupohjalla, oli täysin vahingoittumaton öisestä hyökkäyksestä. En siis agressiivisista rikollisista tiedä, mutta muurahaiset olivat vaarallisin asia, jonka kohtasin El Salvadorissa. Aamulla kävimme huiputtamassa Santa Ana- tulivuoren, jonka kraaterissa kuplii sulfurijärvi. Koska aiemmin turisteihin kohdistui niin paljon aseellisia hyökkäyksiä (aiemmin on 2012, jonka jälkeen ketään ei päästetä nousemaan ilman aseistettua poliisia), saimme mekin ikioman poliisimme kävelemään kanssamme tulivuoren huipulle, joka on kaikkiaan vain parin tunnin edestakainen retki. Silti Santa Ana on koko El Salvadorin korkein tulivuori, ja toiseksi korkein huippu noin 2400 metrin varrellaan.

Henkilökohtainen poliisimme Santa Analle noustessa

Santa Anan sulfurikraateri

Nousu Santa Anaan

Auringon lasku merelle päin

Auringonlasku Campo Bellosta nähtynä, takana Izalcon tulivuori
Tavaroiden pelastamista verenhimoisten muurahaisten hyökkäykseltä

Ulkomaalaisten kesken melko tuntematon, mutta ehdottomasti suositeltava kohde on Conchagua- tulivuori La Unión- kaupungissa lähellä Hondurasin rajaa. Kaupungissa yleisesti tunnettu henkilö "El Chino" eli kiinalais-salvadorilainen mies, joka asui suurimman osan elämästään Yhdysvalloissa, on rakentanut tulivuoren huipulle leirintäalueen, jonne hän kuljettaa vierailijoita lava-auton perällä. Edestakainen retki kustantaa 15 dollaria per henkilö sisältäen leirintäalueen 'vuokran'. Ylhäältä on ainutlaatuinen näkymä merelle, jossa voi yhdellä katsauksella nähdä El Salvadorin, Hondurasin ja Nicaraguan. Pitemmittä puheitta suosittelen priorisoimaan tämän kohteen, mutta teltan lisäksi muuta yöpymisvaihtoehtoa ei toistaiseksi ole, mutta tähänkin on tulossa tulevaisuudessa muutosta muutaman vuokramökin valmistuessa.

Näkymä Conchagualta

Yksi monista kyydeistä lava-auton perällä

Hyvin harva turisti vierailee San Salvadorissa, maan pääkaupungissa, ja ymmärrän tämän. Se listataan usein maailman vaarallisimpien kaupunkien joukkoon, ja on oikeastaan koko maan rikollisuuden ydin. Niin pahamaineinen kuin tämä kaupunki onkin, on muistettava, että sielläkin on hyviä ja huonoja alueita. Hyvillä alueilla sopii kävellä vaikka yöllä - huonoja alueita on vältettävä päivin ja öin. Majoituimme hostellissa Flor Blanca- nimisessä lähiössä kävelymatkan päässä keskustasta, jossa oli ihan sopivaa kävellä myöhään illalla syömään ravintolaan, vaikkei kadulla ollut ketään. On totta, että San Salvador ei välttämättä ole turistille miellyttävin paikka vierailla, ellei ole mukana paikallista, joka tuntee kaupungin hyvin. Tallustellessa pitkin keskustaa saa aimo annoksen pakokaasua, ruuhkia ja melua osakseen. Voisinkin kuvailla kaupunkia parhaiten siten, että sinne on ripoteltu pieniä helmiä, joita on hankala yksin löytää ilman osaavaa paikallista. Kaikesta huolimatta se on maan pääkaupunki, joka on poliittinen ja kulttuurillinen keskus - näin ollen sieltä voi myös löytää enemmän kulttuurillisesti mielenkiintoista tekemistä, kuin mistään muualta maasta. Tutustuin sohvasurffauksen kautta nuoreen paikalliseen poikaan, joka esitteli muutamia salaisuuksia, joihin turisti ei ehkä pääse kosketuksiin - miten paikalliset viettävät aikaansa pääkaupungissa. Oli mahtavaa kiitää keskellä yötä autolla ympäri kaupunkia, jonka kadut kaikuivat tyhjyyttään - se vaikutti ihan toiselta paikalta kuin se, jonka saasteita hengitin päivällä talloessani kilometritolkulla pitkin keskustaa.  Ja söin tietenkin parhaimmat pupusani korkealla kukkulalla, josta voi nähdä koko kaupungin valot. Neuvoni onkin: ei välttämättä kannata mennä, ellei ole paikallista ihmistä mukana, jolla on auto käytettävissä, tai joka muuten osaa hyvin liikkua siellä. 

Naisten marssi San Salvadorissa


Loppusanat






Tähän loppuun on vielä sanottava, että vaikka turisti pystyy nauttimaan melko turvallisesti El Salvadorista, ei se kaikille ole turvallinen paikka asua. Maassa on noin 60 000 aktiivista jengiläistä, ja kun otetaan mukaan heidän perheensä ja sukulaisensa, on noin puoli miljoonaa salvadorilaista jollain tavalla kytköksissä jengeihin. Ja vaarallisimmassa osassa ovat juurikin ne, jotka ovat kytköksissä, tai jotka taloudellisen tilanteensa vuoksi joutuvat asumaan alueella, joka on jengien kontrollin alla. Monille vaihtoehdot ovat joko liittyä jengiin, kuolla tai paeta. Eikä aloittaminen nollasta toisella puolella maata, jos sinulla ei ole mitään resursseja, ole helppoa. Monelle varakkalle tai yrittäjälle kidnappauksen tai kiristetyksi tulemisen riski on päivittäistä, ja he tuntevat olonsa turvalliseksi vain piikkiaitojen sisällä tuhansien aseistettujen turvamiesten varjellessa maata. Ja niitä sitten riittää joka kulmaukselle - pelkästään huoltoasemalla saattaa olla neljä aseistettua turvamiestä. Vaikka siis antamani kuva maasta onkin varsin ruusuinen, ei se kaikille ole todellakaan näin ruusuinen - mutta tämän ei pitäisi estää turisteja vierailemasta maassa.