maanantai 16. kesäkuuta 2014

Jalkapallohuumaa ja bachataa tähtien alla

Jalkapallon maailmanmestaruusottelut ovat täällä, siltä ei voi kukaan välttyä. Joka ikinen mainos liittyy jollain tavalla jalkapalloon, yhä useampaan ikkunaan on alkanut ilmestyä lippuja, ihmisiä kulkee kaduilla Argentiinan pelipaidat päällä ja kadut täyttyvät Argentiina- krääsää myyvistä kauppiaista. Yksi esimerkki jalkapallo- aiheisesta mainoksesta esimerkiksi tässä: https://www.youtube.com/watch?v=YWZoEFSY4_M , josta ehkä saa myös käsityksen maan valtaavasta jalkapallohuumasta. Esimerkiksi pelipäivinä meillä on koulussa luennot peruttu, ja jopa yritykset sulkevat pelin ajaksi ovensa, tai vähintään keskeyttävät työnteon ottelun ajaksi, ja kadut tyhjenevät ihmisistä, sillä kukaan ei halua missata Argentiinan otteluita. Tämä tunne on ehkä tuttu monelle vimpeliläiselle, jotka pesäpallon suomenmestaruusotteluiden aikaan menettävät yöunensa ja pyörittelevät peukaloitaan hermostuneina Nelimarkan kahvilassa, ainoana erona, että täällä näitä fanaatikkoja on noin 40 miljoonaa. Tai ei oikeastaan - kämppäkaverini Sefo ei voi sietää jalkapalloa. Itse menin Argentiinan läksiäisotteluun River Platen kentälle kokemaan jalkapallohuumaa, ja stadioni olikin täynnä sini-valko-raidallista porukkaa, joka lauloi ja hyppi hilpeänä. Siellä oikeastaan tajusin, miten tärkeä osa jalkapallolla on argentiinalaista kulttuuria. Ensimmäisen Argentiinan ottelun seurasin kulmapizzeriassa, mutta ehkäpä seuraavaa peliä sitten katsomaan puiston jättiscreenistä fanijoukkojen kanssa. Siinä missä maan (tai kaupungin) sisäiset jalkapallo- joukkueet saavat fanit kiihkon vallassa puolustamaan omia joukkueitaan - oli se sitten River, Boca tai mikä tahansa, joskus jopa turhankin innokkaasti, yhdistää maailmanmestaruusottelu kaikki yhdeksi jalkapallokansaksi, jolle jalkapallo kuuluu osaksi isänmaallisuutta ja identiteettiä. Kaikki tämä on minusta ihailtavaa, ja tulenkin olemaan itse mukana sini-valko- paidassa jonkun ruudun takana huutamassa Argentiinaa voittoon!



Lisää "kansankiihkoa" tuli koettua vallankumouksen päivänä, jolloin Plaza de Mayo täyttyi meidän arviolta noin puolesta miljoonasta argentiinalaisesta seuraamaan vallankumouksenpäivän ohjelmaa ja samalla edustamaan poliittisia puolueitaan. Ystäväni Santa Fe:stä olivat tulleet tänne asti seuraamaan ohjelmaa, johon kuului musiikkia maan tunnetuimmilta artisteilta, presidentin puhe ja ilotulituksia. Paikka oli niin tupaten täynnä ihmisiä, että puolen kilometrin pätkän taittamiseen kuului noin tunti, ja meteli oli mieletön, ikään kuin 50 mielenosoitusta olisi puhjennut yhtä aikaa. Jokainen poliittinen puolue yritti kilpailla siitä, kuka pitää eniten meteliä ja kenen puolue on eniten huomattavissa. Kaiken sekamelskan keskellä kärisi choripan ja väkijoukossa vilisi laittomia olutmyyjiä, tai parhaimmillaan coca-fernet- myyjiä.  Presidentin puhe oli myös jotain, johon ei Euroopassa törmää - se oli puoliksi huutamista ja patrioottista kansankiihotusta. Oli ihailtavaa huomata, miten presidentti tuntui saavan koko kaupungin hiljenemään ja kuuntelemaan puhetta. Erikoinen piirre tässä suuren mittakaavan tapahtumassa oli se, ettei paikalla tuntunut olevaan yhtäkään poliisia tai turvamiestä lavan ulkopuolella. Vaikka osa porukasta olikin etenkin iltaa kohden hieman humalassa, ei välikohtauksia näkynyt. Tässä pätkä tapahtumasta filmattuna https://www.youtube.com/watch?v=HvLtOhnMfp4 , josta saa vähän käsitystä tapahtumasta. Jotenkin juhlan keskellä tuli itsekin ylpeäksi kaikista argentiinalaisista kaiken sen uskomattoman isänmaallisuuden keskellä. Silloin vain tuumasin, että kylläpä valitsin maan hyvin. 







Kaupunki järjestää muutenkin uskomattoman määrän ilmaista kulttuuriohjelmaa. Oikeastaan joka ikinen päivä on ainakin jotain ilmaista ohjelmaa, esimerkiksi teatteria, musiikkia, tanssia tai taidetta. Jokainen kulttuurin ystävä, joka saapuu Buenos Airesiin, ei tule ikinä kyllästymään. Olen käynyt jo muun muassa mexicolaisten ja ecuadorilaistan "kollektiivien" järjestämissä katujuhlissa sekä indie- musiikkifestivaaleilla (uudehkoja argentiinalaisia yhtyeitä esittämässä musiikkiaan). Oikeastaan jokaisessä lähiössä on kulttuurikeskus, joka järjestää viikoittain ilmaista kulttuuritoimintaa. Informaatio tästä kaikesta ei välttämättä ole kovin hyvin saatavilla, eli sitä kannattaa etsiä aktiivisesti, ettei missaa hyvää tapahtumaa. Hyvänä lähteenä esimerkiksi vuenosairez- sivusto, josta käy ilmi, että joka päivä kaupungissa on noin 100-300 pienen tai suuren mittakaavan tapahtumaa.

Kaiken muun lisäksi elämä jatkuu yhtälaisen kiinnostavana. Olen jatkanut Techo:lla vapaaehtoistöitä Lujan- lähiössä ja nyt olen jo saanut oikeasti tehdä töitä, enkä ollut vain apumiehenä seuraamassa ja oppimassa. Ensinnäkin minä en ollut aluksi edes varma, miten köyhien kanssa tulisi asioida tai miten heihin tulisi suhtautua, mutta vastaus tähän on yksinkertainen: kohtelet ihan kuin kohtelisit ketä tahansa tulotasosta riippumatta. "Hei, mitä kuuluu, onko kaikki hyvin elämässä? Hyvä juttu, niin minullakin." Pussata poskelle tervehdykseksi ja jakaa matea tarkemmin miettimättä. Pahin virhe on alkaa säälimään. Silti vaatii kohtalaisesti itseluottamusta mennä ulkomaalaisena jonkun röttelötaloon tekemään kyselytutkimusta tuloista ja elämäntasosta. Onneksi en ole itse kovin herkkää sorttia enkä tunne mitenkään oloani pahaksi köyhyyden keskellä. Tästä työstä pidän enemmän kuin opetustyöstä jota tein ennen, tunnen etten ole oikeastaan opettaja-ainesta, eikä minulla olekaan juuri kokemusta lasten kanssa olemisesta. Jotkut on kyselleet (ja olen itsekin miettinyt), eikö ole vaarallista mennä "slummiin" ilman minkäänlaista turvajoukkoa (kävelemme aina kahdestaan toisen vapaaehtoisen kanssa). Juttelin koordinaattorin kanssa, ja hän sanoi, ettei Techolle ole koskaan raportoitu yhtään suurempia ongelmia. Kerran jouduimme kieltäytymään talon sisälle menemisestä, kun tyypit olivat selkeästi huumeissa. Juttelimme pitkän toviin erään vanhemman miehen kanssa, joka on asunut oikeastaan koko elämänsä slummissa, ja hän kertoi hyvistä ja huonoista ihmisistä, joita tänne ajautuu. Esimerkiksi eräs mies popitti musiikkia niin käsittämättömän lujaa, että minua sattui korviin ohi kävellessä - musiikki oli kovemmalla kuin yhdessäkään Palermon yökerhossa. Ja perheessä on pieniä lapsia. Mutta kukaan ei voi sanoa mitään, sillä eivät halua ongelmia, tämä nimittäin kuuluu alueisiin joihin poliisi tuskin on jalallaan astunut. Alue on kuin "no-mans-land" jonka ylläpito ei kuulu kenellekään, jonka huomaa esimerkiksi siitä, ettei sinne pääse kuin kävellen tai hevosella (joka on suosittu kulkuneuvo). 

On mainittava uusi asia elämässäni, josta olen valtavan innostunut - tanssi! En ikinä ole tanssinut mitään, mutta nyt neljä kuukautta salsaa ja bachataa treenanneena olen viettänyt jo muutaman kokonaisen yön tanssien aamunkoittoon asti. Salsakerho Azúcarin tiivis jengi, joka koostuu kaikista taustaan katsomatta 20-40v tanssin ystävästä, tarjoaa mainion ilmapiirin tanssin oppimiselle. Itse olen ainoa ei- latino, muut ovat argentiinalaisia tai maahanmuuttajia Perusta tai Boliviasta. Viime perjantaina kokoonnuimme Mauricion kämpälle, viritimme katolle vilkkuvalot ja stereot ja tanssimme kolmeen asti. Siinä tuli tanssittua niin salsaa, bachataa, että cumbiaa ja cuartetoa. Tämän jälkeen tietenkin vielä jatkoimme Palermon salsaklubille, jossa tanssimme niin kauan, ettei paikalla ollut enää muita ihmisiä ja meitä pyydettiin ystävällisesti poistumaan paikalta. Itse en normaalisti ole yökerhoihmisiä enkä missään nimessä voisi kuvitella jaksaa olla yökerhossa kuuteen asti aamulla, mutta tanssien jaksaa mitä vain! Toisaalta olen myös onnistunut rikkomaan suomalaisen yksityisalueen - eli noin puolimetriä eikä lähemmäksi saa tulla - ja puolituntemattomien kanssa tanssiminen ei tuota mitään ongelmia. Täällä on myös hyvin tyypillistä pussata poskelle, halata tai koskettaa ilman sen suurempaa merkitystä, joka suomalaisesta vaikuttaa aluksi oudolta. 

Latinoistumisen keskellä päässäni on tällä hetkellä dilemma - en halua lähteä Buenos Airesista, mutta toisaalta tekee mieli matkustaa ja nähdä muutakin Latinalaista Amerikkaa. Erityisesti olen rakastunut kotiini ja sen asukkaisiin, jotka muodostavat tiiviin Fraga- perheen. Taistelemme olohuoneen mehevimmästä sohvasta, kokkaamme aina sunnuntaisin jotain yhdessä, käymme spontaanisti ostamassa pullon halvinta viiniä ja tanssimme kuuteen asti cuartetoa - näin voidaan kuvailla elämää Fragassa, joka huonon sijaintinsa vuoksi kerää vain harvoja ja valittuja (sijaitsee lähiössä kulman takana slummista, syrjässä yöelämästä). Surukseni ja ilokseni heinäkuun puolessa välissä aloitan matkani kohti Ecuadoria Bolivian ja Perun halki, joka tulee kestämään kokonaisuudessaan noin kaksi kuukautta. En kuitenkaan unohda nauttia näistä viikoista, joita minulla on vielä Buenos Airesissa edessä..