Joskus se mikä on lähellä kaikkein kauneinta: Katsaus kotimaahan.

Elän vaihetta elämästäni, jossa kahdesta vuodesta vain 6 kuukautta viivyn kotimaassani. Eikä tulevaisuus näytä paljoa "valoisammalta", sillä Tanskasta tullee koti vähän pidemmäksikin aikaa. Ainakin muutamaksi vuodeksi. Olin kuitenkin melkein koko kesän, siis ainakin kaksi kuukautta, poistumatta kotimaan rajojen ulkopuolella. Päätin ottaa kesästä sateesta ja kylmästä huolimatta kaiken irti ja rakastaa sitä maata, joka minulle kuuluu, niin kauan kun täällä olin. Mikä saa suomalaisen jättämään kotimaan taakseen, mitä suomalainen tuntee palatessaan takaisin maahansa, ja mikä saa suomalaisen jäämään tänne? 

Olisi järjetöntä sanoa, että matkailu tai ulkomailla asuminen tarkoittaisi sitä, ettei rakasta omaa maataan. Meille on annettu oikeus maailman parhaaseen passiin (eniten viisumivapaita maita) sen takia, että me sitä käyttäisimme, ja tutustuisimme ympäröivään maailmaamme ymmärtääksemme omaamme paremmin. Matkailu on uteliaisuutta, halua nähdä uutta ja erilaista, sekä kerätä kokemuksia, joita kertoa myöhemmin elämässään. Ja ennenkaikkea halua ymmärtää. Jokainen suomalainen, joka on asunut ulkomailla, on varmasti kokenut samanlaisia tuntemuksia kotimaankaipuusta. Minulla jo siinä vaiheessa, kun olin ollut kuusi kuukautta ulkomailla pystymättä käyttämään omaa kieltäni tai tapaamaan suomalaisia ihmisiä, aloin kokemaan tarvetta harjoittaa omaa kulttuuriani.

En kiellä, ettenkö vaikeuksista huolimatta rakastanut elämääni Etelä-Amerikassa, ja ettenkö haikaile sinne paluusta. Organisoidusta ja proaktiivisesta luonteestani huolimatta minua kuvaa hyvin huolettomuus, sosiaalisuus, sekä sammumaton halu juhlia, jotka kaikki täyttyivät mainiosti Etelä-Amerikassa. Jaksaako sitä kuitenkaan koko elämäänsä? Sitä en tiedä. Näitä elementtejä olen hakenut niiden kuukausien aikana, jotka paluuni jälkeen olen viettänyt Suomessa. Ja tänä kesänä olin melko lähellä kotimaaonnellisuuteni saavuttamista, vaikka asuinkin kotipaikkakunnallani Vimpelissä. Viikkojani vallitsi huolettomuus asuessani kesämökillä ja ollessani melko leppoisessa työpaikassa ilman ylityövaaraa, kun taas viikonloppujani hallitsi sosiaalisuus ja juhliminen sinkoillessani pitkin Suomea viettämättättä yhtäkään viikonloppua kotonani. Vinkki jokaiselle, joka maailman teille lähtee - älkää polttako siltoja takananne, niitä tulette vielä tarvitsemaan. Me kaikki tarvitsemme oman paikkamme tässä maailmassa, joka on yleensä siellä, jossa tähän maailmaan varttui. 

Etenkin palattuani Suomeen olen yhä enemmän alkanut pohtimaan kysymystä - miksi matkailu aina kohdistuu ulkomaille? Miksei voi harrastaa kotimaanmatkailua ja nauttia omasta maastaan? Olen tänä kesänä ajellut autolla ympäri Suomea tuhansia kilometrejä havaiten, että joka kulmalla maaseutua myöten on jotain nähtävää. Elämme yhdessä matkailun maailman tutkimattomista aarteista, jossa lähes mikä tahansa kohde voidaan maailmanlaajuisesti Lonely Planetin oppaissa luokitella listalle "off-the-beaten-track" (tallatun reitin ulkopuolella). Me tallaamme sitä jatkuvasti, mutta emme avaa silmiämme nähdäksemme sitä. Tässä postauksessa haluaisin valottaa muutamia helmiä, joihin olen törmännyt tämän  kesän aikana, ja koko elämäni aikana.

Kuten moni matkaileva ystäväni on todenut, omassa kaupungissaan on haastavinta olla turistioppaana, sillä kaikki on itselle arkista. Pikkuhiljaa olen kuitenkin alkanut oivaltamaan, mitä hienoa Tampereella (ja etenkin Hervannassa), sekä Vimpelissä on.

Hervanta eli Herwood

Hervanta Hervannan vesitornista

Asuin kutakuinkin neljä vuotta yhdessä Suomen pahamaineisimmista lähiöistä, eli Hervannassa. Siellä asuvat naurahtavat kuullessaan tuon lauseen, sillä tiedämme, että se on yksi miellyttävimmistä lähiöistä asua Tampereella. Ei välttämättä jos haluaa punaisen talon ja perunamaan, tai paljon viihtyisiä kahviloita ja kuppiloita. Tiedämme, että Hervanta on lähinnä tiheää betoniblokkia ja viehättävin kuppila on Kultainen Apina, jossa puukko on heilunut kerran jos toisenkin siellä käydessäni. Kotikansainvälistymistä pääsee harjoittamaan kymmenien eri kansallisuuksien asuessa sulassa sovussa, ja keväällä kukkien noustessa maasta kaivautuvat myös juopot koloistaan puistonreunoja koristamaan. Jos ei puhuta niistä eduista, että kaikki on kilometrin kävelymatkan päässä (yliopisto, ystävät, ostoskeskus, liikuntapalvelut), haluaisin valottaa, mitä kuuluu Hervannan turistikierrokseen.

Hervanta Kanjonin vanhasta mäkihyppytornista

Hervannan turistikierros alkaa Tampereen kätketystä helmestä, eli Hervannan vesitornista, jossa toimii myös Pizzeria Häränsilmä. Astuessasi 70- luvun hissiin, joka painettuasi muutamaan kertaan lähtee epävarmasti nousemaan yläilmoihin, havaitset matkustavasi itse suoraan 70- luvulle. Kun pääset huipulle, sinua tervehtii eläkeikäinen maahanmuuttajaomistaja. Jotta ulkotasanteelle pääsee, on ostettava jotakin, esimerkiksi ylihintainen kivettynyt korvapuusti. Huokeat seitsemän euron pizzat eivät erityisesti houkuttele, sillä paikka on täynnä rojua ja siellä haisee erikoiselta. Papparainen tuijottaa vanhaa putkitelevisiota koko päivän odottaen satunnaista vierailijaa. Kerran söin kuitenkin jopa häneltä pizzan, joka oli oikein maittava. Todellinen arvo paljastuu kuitenkin ulos astuessa, sillä näkymä pesee mielestäni Pyynikin munkkikahvilan tornin näkymät mennentullen. Yhdellä puolella näkyy Tampereen keskusta ja Näsinneula, yhdellä puolella loputtomasti Lempäälään päin jatkuvaa havumetsää ja kukkuloita, ja yhdellä puolella kaikkien rakastama Hervanta, jonka kauneutta on joskus myös Tsernobyliin verrattu. Arkkitehtuurista ihannetta on 70- luvulla haettu itänaapurista. Asuin itse 3,5 vuotta juurikin niissä Länsi-Hervannan 70- luvun ankeissa betoniblokeissa, eläen yhdet elämäni parhaista vuosista. Viimeisen puoli vuotta asuin pakon edestä Itä-Hervannan moderneissa opiskelija-asuntoloissa. Vein ulkomaalaisia vesitorniin niin tiuhaan tahtiin, että papparaisen olisi pian pitänyt alkaa maksamaan minulle provikkaa asiakkaiden tuomisesta, sillä ketään muita ei siellä juurikaan käynyt.

Turistikierros jatkuu kohti luonto-osuutta. Hervannan ympärillä on neljä järveä, joiden ympäri pääsee kävelemään tai juoksemaan viehättäviä metsäpolkuja pitkin, jolloin betoniblokkien läheisyyden voi unohtaa kokonaan. Latuja ja vaelluspolkuja on kymmeniä kilometrejä, olen kerran tehnyt jopa yönylivaelluksen Hervannasta käsin yhdelle monista ympäristön laavuista. Olen viettänyt kymmeniä tunteja Hervannan metsissä aina löytäen uusia polkuja.  Omasta mielestäni Hervanta on ehdottomasti Tampereen paras ulkoilukohde, joka peittoaa Pyynikin mennen tullen.

Lisää kätkettyjä helmiä löyty Hervannan laskettelukeskukselta Kanjonissa. En ole ikinä ollut siellä sen aukioloajoilla, mutta sinne on kaksi syytä mennä sen ollessa kiinni: 1) Yöllä ei löydy paljon verrattomampaa pulkkamäkeä (en ota vastuuta jos lähtee henki) 2) Jo vuosia sitten suljettuun puiseen mäkihyppytorniin pääsee kiipeämään nokasta käsin, jolloin pääsee näkemään taas uuden perspektiivin Hervannasta hieman seikkailumielellä höystettynä (en myöskään ota vastuuta). 

Unohda siis Tampere, lähde Hervantaan ja vietä siellä koko päivä iloinen!

Vimpeli - pieni pitäjä, paljon nähtävää

Asustelin tänä vuonna neljä kuukautta Vimpelissä, pitempään kuin viiteen vuoteen. Minulla on ollut Vimpelissä useita ulkomaalaisia ja kotimaisia vieraita, joille olen toiminut turistioppaana tajuten, että täältä löytyy oikeasti uskomattoman paljon nähtävää. Me, jotka olemme eläneet täällä koko elämämme, olemme ehkä turtuneet kaikkeen siihen pelto- ja järvimaisemalle, jonka keskellä olemme varttuneet. Meidän mökillä on ollut vieraita Italiasta, Saksasta, Itävallasta, Ranskasta, Sudanista ja Pakistanista. Mökin vieraskirja on täyttynyt vieraista kielistä ja oudoista koukeroista, joissa ylistetään paikan kauneutta ja ainutlaatuista tilaisuutta päästä käymään Vimpelissä. Silloin aloin itsekin miettimään sitä että olisiko se paikka, jossa olen viettänyt suurimman osan elämästäni, oikeasti yksi maailman kätketyistä helmistä.

Yhdessä viikonlopussa ei kerkeä nähdä kuin osan Vimpelin turistinähtävyyksistä. Pääkohteita ovat Lakeaharju, Pyhävuori ja Saarikenttä (tietenkin pesäpallopelin aikaan). Yleensä viikonlopun "pakettimatka" meidän mökille on sisältänyt nämä kohteet, sekä kolopallon mätkimistä Kivitipussa, yhdessä Suomen komeimmista golfkentistä. Erään ranskalaisen ystäväni viipyessä täällä viikko kiersimme lisäksi pyörällä kaikki sivukylät läpi, jolloin tämä olisi halunnut jäädä kylään koko kesäksi. Moni ihmetteleekin - "Oikeasti olet elänyt melkein 20 vuotta täällä? Oikeasti asut tässä mökissä koko kesän tämän järven rannalla? Uskomatonta!". Aina iltaisin kun pyöräilen ilta-auringossa Pokelan suoraa pitkin kuovien huudellessa ympärilläni, saan perhosia vatsaani.

Silmät auki autoillessa

Nyt kun olen paljastanut salaisuuksia niistä paikoista, joissa olen viettänyt suurimman osan elämästäni, on aika paljastaa totuus - näitä paikkoja on maamme täynnä jokaisessa kolkassa! Katselkaapa ympärillenne autolla ajaessanne ja ihmetelkää sitä, miten monta näköalapaikkaa, nähtävyyttä, museota ja muuta löytyy jokaisesta pitäjästä ja niiden väliltä. Ajelen noin kerran-kaksi kuukaudessa Vimpelin ja Tampereen väliä, toisinaan vaihdellen reittejä ja vieraillen eri kohteissa. Sen lisäksi, että tällä välillä on muutama suurempi kohde (Seitsemisen ja Helvetinjärven kansallispuisto), väliltä löytyy myös monia pieniä kohteitan, kuten Keisarinharjun näkötorni, josta on mielettömät näköalat Kangasalan vesistöön. Tämän paikan löysin käydessäni huvin vuoksi katsastamassa kaikkia matkan varrella olevia paikkoja, joissa on joku nähtävyys. Ruoveden, Visuveden ja Virtojen seutu saa aina fiilistelemään upeissa järvimaisemissa, jotka Alavuden ja Kuortaneen seudulla muuttuvat ylväiksi peltomaisemiksi juuri sellaisilla vanhoilla pohjalaistaloilla, jollaisen minäkin vielä joskus haluan. Matka venyy aina aiottua pidemmäksi pysähtyessäni nauttimaan tuon tuostakin siitä, miten hienoja paikkoja tämä maa on täynnä.

Ainoa paikka, joka saa tavallisenkin suomalaisen hiljaiseksi, on tietenkin Lappi. En tässä aio kuitenkaan kirjoittaa sanaakaan Lapista, sillä sen upeus tuskin yllättää ketään. Jos taasen haluaa kokeilla erämaaelämää etelämmässä, suosittelen vilpittömästi Salamajärven kansallispuistoa. Olen siellä tallustellut jo viisi kertaa, ja yöpynyt pari kertaa. Salamajärvellä voi tehdä jopa 70 kilometrin vaelluksen totaalisen erämaassa törmäämättä taloihin tai autoteihin. Siellä voi myös havainnoida monia eläimiä, joita harva suomalainen näkee. Olen itse nähnyt metsäpeuroja (poron villi muoto), metsoja, lumikkoja, monia erikoisempia vesilintuja, ja kerran jopa karhun. Yöpyessä laavussa olo oli todellakin kuin jossain Lapin erämaassa, sillä lähimpään asutuskeskukseen on kymmeniä kilometrejä. Tämä upeus löytyy vain 50 kilometriä minun kotoani, Perhon, Kivijärven ja Kinnusen kunnista. Maasto on todella vaihtelevaa - paikoin kivikkoista "pirunpeltoa", paikoin kilometrejä leveää suota, paikoin kuivaa kangasmetsää, välillä kuusikkoa tai lehtoa. Järviä kansallispuistosta löytyy ainakin kymmenen. Jos siis haluat päästä maistamaan palasen Lapin erämaatunnelmaa, lähde Salamajärvelle!

Lopuksi esimerkki paikasta, joita Suomessa on lukuisia, mutta maailmanlaajuisesti muualta niitä ei juurikaan löydy. Puhun tietysti kaikkien käytössä olevista erämajoista ja saunoista. Parasta tässä maassa onkin se, että matkailu täällä on äärettömän halpaa - monet palvelut ovat jopa ilmaisia, siinä missä muissa maissa niistä saa maksaa itsensä kipeäksi. Pienen paratiisin voi saada täysin omaan käyttöönsä. Ollessani ystäväni mökillä Merikarvian Trolssissa päätimme lähteä tämän työkaverin vihjaamaan paikkaan Isojoelle nimeltä Sarvijärvi. Tämän suojärven rannalla on vain kaksi mökkiä, sekä kaikkien ilmaiseksi käytössä oleva autiotupa, sauna ja soutuvene. Pieni paratiisi jokaisen käytettävissä!

Tästä postauksesta käy varsin hyvin ilmi se, että minä en ole kaupunki-ihminen. En kotimaassa enkä ulkomailla. En ole viimeiseen neljään kuukauteen viettänyt kuin kaksi yötä kaupungissa (yksi Tampereella ja yksi Helsingissä). Näen kuitenkin, että suurimmalla osalla on vietti päästä metsään haistelemaan pihkaa, kuuntelemaan hiljaisuutta ja keskittymään maamme kauneuteen. Ehkä sinä, joka et nauti näistä kuvailemistani aktiiviteeteistä tai maisemista, löydät jotain muuta kaupungista, tai sitten koet itsesi täysin kuulumattomaksi tähän maahan. Lähde kuitenkin edes katsomaan silmät auki, mitä omalla maallamme on tarjolla, ja saatat yllättyä.

Muutettuani Tanskaan olen kaivannut suunnattomasti sitä elementtiä: metsää. Täällä jokainen maatilkku on käytetty maatalouteen, teollisuuteen tai tuulivoimaloihin. Siksi onkin turhaa etsiä täältä sitä, mihin olen rakastanut Suomessa, vaan ymmärtää miksi he rakastavat niin paljon omaa maataan. Tämän kirjoituksen siivin sanon hyvästi kotimaalleni määrittämättömäksi ajaksi. Haluan silti korostaa, että kotini ja sydämeni on Suomessa.