lauantai 29. maaliskuuta 2014

Uruguay: Rutkasti matea ja rentoa meininkiä!

Istun Montevideossa, Uruguayn pääkaupungin cyber- kahvilassa kuluttamassa aikaani ennen yöbussia kohti Buenos Airesia. Vielä kolme tuntia istumista edessä ja yritän keksiä tapoja miten kuluttaa aikaa - ostin jo puoli kiloa yerbaa matea varten ja seuraavaksi alan kerjäämään kahviloista kuumaa vettä termokseeni. Viimeaikoina Buenos Airesissa on tapahtunut kaikenlaista - kotibileitä miljoonäärilähiössä pomppulinnalla ja ulkoilmadiskolla, täyden kuun juhlintaa tamboriineilla ja kokolla Palermon puistossa sekä tiukkaa salsan ja bachatan opiskelua. Mutta katsaus siihen mitä seikkailuja Uruguayssa tapahtuikaan.
 
Uruguayn matkalla oli muutama syy. 1) Minulla oli neljä päivää lomaa ja lisäksi otin kaksi päivää omaa lomaa professorin luvalla (täällä on kysyttävä lupa professorilta poissaoloihin, eikä poissaoloja saa olla 20 % enenmpää). 2) Tarvitsin lisää rahaa, joten Uruguay on lähin paikka, josta gringon sitä kannattaa nostaa, Uruguaysta saa dollareja automaatista. 3) Jo kolme viikkoa miljoonakaupungissa uuvutti. 4) Miksipä ei? Laiva-aikataulut eivät sopineet suunnitelmiini, joten torstai-iltana yliopiston jälkeen (eli noin 10 illalla) suuntasin suorinta tietä bussiterminaaliin ja kohti Uruguayta. Myös kaksi kurssikaveriani olivat saaneet samoja suunnitelmia ja olivat niinikään samassa bussissa, mutta aamun koittaessa Montevideossa tiemme erosivat. Itse nappasin bussin kohti Punta del Diabloa, rannikolle lähelle Brasilian rajaa. Matkalla vieressa istuva paikallinen maanviljelijä kertoi Rocha- alueen historiasta. Etelä-Amerikassa on mahdotonta viettää bussimatka tuppisuuna, jos vain puhuu espanjaa.





En oikeastaan tiennyt kauanko bussi kestää, katsoin vain kartasta, ettei se kovin kaukana ole. Uruguay on Argentiinaan verrattuna hyvin pieni. Lopulta (ehkä noin 6 tunnin päästä) oli jo pimeää kun saavuin paikkaan, jossa olin neuvonut kuskia pudottamaan minut pois, lähellä Julion kotia, joka minut majoittaa Punda del Diablossa. En oikeastaan ollut aivan varma, että olikohan tämä nyt varmasti oikea paikka, sillä minut jätettiin keskelle metsää pimeyteen. Soitin Juliolle ja tämä tuli hakemaan minua crossipyörällä, joka oli oikeastaan ainoa järkevä kulkuneuvo lähestyä Julion kotia, joka oli keskellä metsää. Matkalla kymmenet vahtikoirat räksyttivät meidän suihkiessa pitkin pientä hiekkapolkua metsän siimekseen. Paikan päällä (paikka on jonkinlainen camping/"hostel") oli lisäksi kaksi brasilialaista poikaa ja yksi humalainen amerikkalainen mies, joka pian sammui riippukeinuun. Mietin hetken aikaa, että mitä ihmettä teen täällä. Parempi chillata, joten raivasin sohvalta koirien keskeltä tilaa itselleni ja aloin nauttimaan matea, brasilaisen Roberton kohentaen takan tulta ja pian opettaen minulle uutta korttipeliä. Oikeastaan tunsin oloni kotoisaksi, vaikka "portuñol" eli portugalin ja espanjan sekoitus tuotti aluksi hieman ongelmia.



Aamun valjetessa Julion "majaan" oli saapunut uusi vieras, saksalainen Gabriel. Gabriel oli kolumbiassa vaihto-oppilaana ja viimeinkin löytyi joku, joka oli jossain määrin samalla aallonpituudella, toisin kuin puoli-bimbo brasilialaispoika tai humalainen jenkki, joka pian onneksi lähti majasta. Suurin osa Roberton tarinoista ei sovi julkaistavaksi tässä blogissa, mutta rento ja mielenkiintoinen heppu. Käytimme päivan Gabrielin kanssa vaellellen pitkin Santa Teresan luonnonpuistoa, joka oli lähinna koskemattomia hiekkarantoja. Löysimme uskomattoman määrän kuolleita eläimiä. Rochan lääni on todella ruraalia - suurimmassa kaupungissa eli Rochassa on 20 000 ihmistä, Punta del Diablossa ehkä tuhat. Punta del Diablon metsä on täynnä uruguaylaisten artesaanien huolella rakennettuja pieniä puumajoja, ja meininki on keskinkertaisen hippimäinen. Illalla paikalle saapui kaksi paikallista poikaa viettämään asadoa, eli grillijuhlaa. Nuotiolla valmistui monenmoista makkaraa ja kylkipalaa. Rochan todellisuus paljastui hiljalleen viinin huvetessa ja tähtien välkkyessä.





Uruguaylaiset ovat erittäin chilliä porukkaa. Se, että maassa asuu vain kolmisen miljoonaa ihmistä, ja heistä suurin osa pääkaupungissa, kertoo jotain. Elämä koostuu maatilatöistä, maten nauttimisesta ja asadosta. Melkein kaikki Rochassa työskentelevät maatalouden parissa ja Uruguay onkin maailman suurin lihantuottaja asukaslukuun nähden. Keskimäärainen Uruguaylainen syö 70 kiloa naudanlihaa vuodessa. Toisen pojan tilalla oli vaatimattomat 800 nautaa, joka on Uruguayssa pieni lukumäärä. Myöhemmin tapasin Nachon, jonka perheen tilalla on 1500 nautaa, plus muut eläimet. Kadulla joka viidennella ihmisellä on kädessä termos ja mate, tämä onnistuu myös pyörällä ajaessa tai hevosella ratsastaessa. Nacho opetti minulle Uruguaylaisen ajotyylin: jaloilla ohjataan ja käsillä valmistetaan matea. Argentiinan matenjuonti vaikuttaa mitättömältä. Lisäksi maa on Etelä-Amerikan vapaamielisin, tai ehkä yksi maailman vapaamielisimpiä. Toisin kuin muissa Etelä-Amerikan maissa, täällä abortti ja homoavioliitot ovat laillisia, ja lisäksi täällä esimerkiksi on laillista polttaa ja kasvattaa marihuanaa. Jopa pääkaupungissa näin ihmisten polttavan pilveä kadulla poliisin ollessa lähellä, ja melkein jokaisesta puutarhasta löytyi "kukkia". Kaikesta tästä huolimatta Uruguay hallitsee taloutensa huomattavasti naapurimaitaan paremmin, ja pikkukylän pojat jakoivatkin kokemuksiaan matkoiltaan Argentiinasta, ja miten hullua meininki siellä on. Voisin kuvitella Vimpelissä sellaisten paikallisten, jotka harvoin poistuvat Etelä-Pohjanmaalta, kertovan samanlaisia tarinoita Virosta. Uruguay on loppujen lopuksi jopa eurooppalaisempi kuin Argentiina, ja Rochassa meininki on verrattavissa Etelä-Pohjanmaan "villimpään" seutuun (eli juurikin Järviseutuun), jossa ovia ei lukita yöksi ja voi tehdä mitä vain, koska poliisia ei ole. Tunsin siis oloni hyvin kotoisaksi, ainoastaan meri, hiekkarannat, palmut ja täydellinen ilmasto muistuttivat, että kaukana kotoa ollaan.




Seuraavana päivänä lähdin Gabrielin kanssa toiseen kyläpahaseen hieman etelään päin, ja argentiinalainen pariskunta heitti meidät ystävällisesti autolla. Ensin päädyimme muutaman sadan ihmisen Barra de Valizaan, jossa söimme erittäin maukkaat vajaa kolme euroa kustantavat hampurilaiset ja nautimme tietenkin matea ennen seuraavaa siirtoa, eli 12 km taivalta kohti Cabo Poloniota. Barra de Valizas on pieni hippi/surffikylä jossa ei ole tähän aikaan vuodesta ketään, itseasiassa siellä oli vain yksi kauppa ja yksi grilli auki. Tomuinen hiekkatie keskellä kylää ammotti tyhjyyttään lukuunottamatta yhtä kärryjä vetävää miestä. Matka Cabo Polonioon on paahtavan kuuma, autio, villi ja luvattoman kaunis. Jopa kymmeniä metrejä korkeat hiekkadyynit levittäytyvät satoja kilometrejä pitkin rannikkoa ja leveyttä on jopa kilometri. Matkalla näimme vain kaksi ihmistä. Illan jo hämärtyessä saavuimme Cabo Polonioon, 87 ihmisen (kyllä, kysyimme) kylään hiekkadyynien keskellä, jossa ei ole esimerkiksi sähköä ollenkaan, eikä sinne vie tietä. Voin kertoa varauksetta: Tämä on yksi kauneimpia kyliä, joita olen koskaan nähnyt. Täynnä sieviä, pieniä taloja, eikä kenelläkään ole kiire minnekkään, vaan jengi nauttii rentona matea riippumatoissaan. Löysimme avoinna olevan vierasmajan, jossa oli lisäksemme kaksi vierasta. Cabo Polonio sijaitsee niemenkärjessä, joten sieltä voi nauttia niin auringonnoususta kuin auringonlaskustakin. Illalla keskustelimme kynttilänvalossa Etelä-Amerikan historiasta, nautimme viinistä ja niin monestä tähdestä, että taivas vaikutti enemmänkin valkoiselta tähtimatolta. Tässä paikassa on sanoinkuvaamatonta magiaa, ja voisin jäädä sinne viikoiksi katselemaan tähtiä ja nauttimaan matea.













Poistuimme Cabo Poloniosta jalkapatikalla lähimmälle tielle 7 km päähän. Olin kulkenut jo kaksi päivää ilman kenkiä, mutta nyt jouduin antautumaan ja laittamaan kengät jalkaan, silla hiekka oli polttavan kuumaa. Saavuttuamme tielle päätimme liftata taas hiukkasen etelään päin. Odottelimme noin puoli tuntia ennen ensimmäistä autoa. Paahtava kuumuus ja pitkät pellot saivat välillä näkemään näkyjä: "tuleekohan tuolta tien päästä auto vai ei? ..ei.". Lopulta Gabriel sanoi auton lähestyessä hiljalleen: "vannon, että tuo ottaa meidät kyytiin". Ja niin kävi, brasilianrajalta Chuysta sujuvaa portuñolia höpöttävä totaalisella autonrämällä ajava nuorukainen nappasi kuin nappasikin meidät kyytiinsä. Auto oli niin ruosteessa, ettei siitä voinut enää sanoa, minkä merkkinen se on, nokkapelti oli sidottu kiinni eivätkä ovetkaan meinanneet pysyä kiinni. Yrittäessäni avata ikkunaa kahva jäi käteeni. Nautimme matea ja lopulta pääsimme La Palomaan, liki tunnin matkan etelään. 


La Paloma on kuolleisuuden huipentuma. Lomakuukausina tammi-helmikuussa se on täynnä uruguaylaisia ja argentiinalaisia, mutta nyt maaliskuun lopussa keskusta suljettuine ravintoloineen ja baareineen vaikutti aavekaupungilta. Majoittajamme Nacho toi kuitenkin eloa taipumuksellaan laulaa jatkuvasti vanhoja uruguaylaisia kansanlauluja ja kutsuen kaikki, ketä kylässa nyt sattui olemaan, hänen taloonsa viettämään asadoa. Enkä ole kuunaan ole syönyt niin maukasta lihaa! Nachon piti seuraavana päivänä seitsemältä mennä maatilalle töihin, mutta uruguaylaisen rentoon tyyliin nautimme vielä kolmelta yöllä viiniä ja fernettiä. Seuraavna päivänä Gabriel lähti omille teilleen ja minä ja Nacho kehitimme jotain järkevää tekemistä - lähdimme Rochan laguunille ulkoiluttamaan koiria, nauttimaan matea ja katsomaan auringonlaskua. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes päätimme palata La Palomaan. Paluumatkamme katkesi, kun jäimme kiinni hiekkaan, joka vaikutti aluksi vaarattomalta. Auto kuitenkin upposi syvemmälle ja syvemmälle, ja lähdimme hakemaan lähellä olevasta kalastajatorpasta apua. Laguna de Rochalla niinikään ei ole sähköä ja siellä asuu vain 16 kalastajaperhettä (kyllä, kysyimme!). Saimme avuksi kaksi nuorikaista, Martinin ja Angelin, jotka toivat taskulampun, pari lankkua ja kylän ainoan lapion. Kolme tuntia lapioimme, asettelimme lankkuja ja yritimme parhaamme, ilman tuloksia. Ilmeisesti Martinille (19v) ja Angelille (23v) tämä oli suurin viihdyke mitä laguunilla oli nähty vuosiin, joka huikui heidän innokkuudestaan auttaa. Heidän elämänsä koostuu katkarapujen kalastamisesta, ja torpat ovat todella yksinkertaisia metalli/puuhökkeleitä. Lopulta luovutuimme ja päätimme soittaa hinauspalvelun, joka ei ollut kovin helppoa, sillä puhelimista oli akku loppu eikä laguunilla ollut oikeastaan signaaliakaan. Tilanne ei ollut kuitenkaan niin paha: meillä oli vielä hieman matea jäljellä, taivas oli täynnä tähdenlentoja ja katkarapupyydykset loistivat kirkkaina rauhallisessa laguunissa. Lopulta Angel lainasi puhelintaan ja kipusimme korkeammalle hiekkadyynille soittamaan. Soitettuamme koko La Paloman läpi löysimme lopulta kärttyisen vanhuksen, jolla on nelivetoauto ja tuli vastentahtoisesti rahastaen liki 50 euroa vetämään automme hiekasta. Nacho lupasi tarjota pojille asadon. Nälkäisinä, likaisina ja väsyneinä menimme Nachon kanssa syöttölään syömään itsemme ähkyyn.




Aika poistua Uruguaysta. Nacho heitti minut Rochaan, josta pian vanhempi nainen nappasi minut kyytiinsä ja toi Montevideoon asti, missä olen nyt. Matkalla en saanut suunvuoroa kun Liliana jauhoi kolme tuntia Uruguayn ongelmista, mutta myös sen positiivisista puolista. Kävin katsastamassa Montevideon keskustan ja olen pettynyt. Kaupunki on Buenos Airesiin verrattuna hyvin pieni, se vaikuttaa enemmänkin Buenos Airesin lähiöltä, eikä yhtään sen turvallisemmalta. Itseasiassa hieman vilkkaamman kävelykadun ulkopuolella en edes uskaltanut ottaa kameraani esille, sillä repun kanssa paineleva blondi tyttö tuntui keräävän turhankin paljon huomiota autoiden katujen reunoilla makoilevien, matea nauttivien artesaanien katseissa. Rochalle 10 pistettä, Montevideolle 3, ne rappioromantiikasta, yhdestä sievästä aukiosta ja siitä, että pullonkerääjä kulki hevosella.


keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

English summary: Adventure, the greatest teacher of all

So many friends asked me to finally write something in English. I tell you something: putting few months in a blog test is not an easy task, nor did I find time previously to write. My main purpose of the blog was finding and easy way to inform my family and relatives that everything is fine in this side of the globe, as well as writing down memories for later use. I'm happy I got so much positive feedback and so many relatives of relatives who I didn't even know are reading my blog. Anyway, I'm trying to put something down in English.

Let me tell first the principles: I came to South America with poor knowledge of Spanish and I was to start en exchange semester in Buenos Aires in a university that is entirely taught in Spanish and it wouldn't be easy for me.  Instead of taking an expensive Spanish course I decided to do something else - go traveling around the country, meet people, do little discoveries and learn the language "on the street". So I arrived in Buenos Aires after a memorable farewell week in France to discover that this wouldn't be easy - I was confronted by 35 degrees and an approaching thunderstorm, I was nearly dead by the weight of my backpack and countless hours of traveling, in a World that was new to me, in a language that I had only been studying for a while and practiced even fewer. Now this all this seems like a distant memory.

I left half of my belongings in Buenos Aires and decided to start discovering the continent from the southest point - Ushuaia. The plan was basically this: Go from Ushuaia to Santiago, the budget is 800 euros, I have 6 weeks, how I will do it... that will be improvised. Basically I counted on my dear friend Couchsurfing.org to solve my problems. And that's how it was: I got a host in Ushuaia who didn't speak any English and my Spanish started to slowly build-up, word by word, being surrounded by the natural beauty of Ushuaia.

This is Ushuaia, the World's southernmost city.
The word "improvised" came to it's real meaning when I figured out my budget is definitely not enough to cover all these kilometers, which would be around 4000, and then I should make it back to Buenos Aires somehow, which is 1500 km more. So what happened was definitely not planned beforehand - I ended up hitch hiking up north. Basically the idea was me, my backpack and my tent, let's go! After 5 min of waiting this became the true adventure. I met countless nice people, who took me thousands of kilometers; who shared dinners with me; offered me accommodation; taught me Spanish and much more. What happened between Ushuaia and Santiago in 6 weeks.. is not a secret, but too much to tell, as you can see from this blog which has been filled with weird Finnish words trying to express something. I tried to capture some of my favorite moments in form of pictures.

I was sitting on the deck in Ushuaia waiting for the sun go down, when it was almost midnight. Someone else came sitting on the same deck with me and asked: "I'm sorry but I had the exactly same idea as you. If I don't say anything, do you mind if I sit here too?"



Mate - this wonderful drink. This is when I tried it first time and I was taught how to properly make and enjoy it. Also in Ushuaia. 





Everyone who's been hitch hiking knows the feeling..


Alejandro took me 800 km from Ushuaia to Puerto Natales in his car. We were driving along this lonely Ruta 40 seeing only 3 cars during a 5- hour drive. In the middle the car broke. Eventually the trip continued. He taught me Spanish and I taught him English.


One of my life-challenges  - Torres del Paine in the extreme south of Chile. I hiked total 100 km in 4,5 days.  After this picture I made a stupid decision and left hiking alone the last 12 km when the night was already coming and ended up struggling for every single step, climbing up and down canyons and ladders, actually a bit horrified if I will ever make it to the camp site, surrounded by a deadly nature : a wide glacier on the left, spiky mountains and powerful streams on the right. That was.. great!
Few days after I could enjoy the piece of nature with my private beach along the trek..




Unfortunately I don't have pictures of the next great moments because I broke my camera.. I cannot either explain how it is to sit 4 hours on the side of Ruta 40 (see pic above) hoping for a car to come and pick me up, and then hoping the person is actually not going to kid nap me (or "Finn nap like my friend Jeremie told). It was a wild and free moment, spiced with a healthy sense of fear.


I slept one night in slum- like conditions and caught a salmonella which took me down for almost 4 days. Then I met at the camp site a French couple who took me in their car 3 days across the border of Chile to a place which was not as brutal as Argentinian Patagonia, where nothing grows. Now when I listen to "Rodrigo y Gabriela", whose CD we listened through many times in the car, I can remember the feeling of salvation when I was finally getting away from the dead part of Patagonia.



If you have been almost two weeks in a nature that is constantly trying to kill you with it's winds and constantly changing weather, thanks to our close proximity to the South Pole,  a Chilean Patagonia felt like a true paradise. Oh, and it is a paradise. The nights might be so cold you need 3 huge dogs to warm you up, but after all you might even use a T-shirt during the day. Chilean Patagonia became a place that must be visited again. The green-blue colors of the lakes and streams, the snow-capped mountains, the picturesque little villages, hundreds of flowing waterfalls and of course the Aysen people, listed it one of my all-time favorites, no matter if the summer might not be actually any warmer than in Finland, actually a bit colder. Oh, and black sky that has so many stars I had no idea before... This place I miss.

What comes to the picture above.. It was taken 3 minutes before Oscar took me in his car and brought me 3 days back to Argentina. Unfortunately that time I didn't find in Argentina (I was in El Bolsón and Bariloche) what I was looking for and another adventure brought me soon back to Chile. Basically what thrives and shapes my adventure are the people. And the decision was not regretted, I was soon admiring the gorgeous Valley of Cochamo with a group of Chileans, who soon became my good friends.



 Most people find Chilean accent very ugly, but in my opinion there's something very cute in it, whether I completely understand what they are trying to tell me or not.


After somewhat crazy days with a plenty of Pisco in Cochamo and Puerto Varas I found myself in a truck going to Chiloé island which was never part of my travel plans. The truck driver was trying to prove me I definitely need a Chilean boy friend, like him. The invitation was surprisingly not accepted and I left to check the tranquil island of Curaco de Velez.

Our Fiesta de la Luna in Chiloe


After few days I was back in a truck to Puerto Montt, and after admitting that it's the ugliest city of Chile I headed back to Puerto Varas wondering if there's still some Pisco left. No, I continued to Santiago.

In Santiago I was hosted by a Chilean guy who was in exchange in Finland and we shared some crazy "teekkari"- memories along Terremotos. Good times.
I found my all-time favorite city, Valparaiso, which smells so bad and is partly too dangerous to walk at any time of the day, but oh I felt so connected with the city. 

Now it is 6 weeks since I left Ushuaia and I was hosted by a young Spanish- teacher Diego who approved that my Spanish could be called "fluent". How did it happen that I just happened to hitch hike, camp, couchsurf and do silly things 6 weeks and suddenly I have a fluent Spanish? well, that's basically how it happens... I was ready to return to Buenos Aires.


Between Santiago and Buenos Aires there's just one last stop - Mendoza, where we were so bored that at 1 o clock at night we 4 decided to drive up to the mountains and make a fire, so we weren't that bored anymore.

And then I was back in Buenos Aires ready to find out that my Spanish skills are one of the best of all my class and I'm many times mistaken to be a Spanish girl thanks to my accent. This blog text is missing a lot of great stories that should be told.. but it was a great example how traveling can be a great teacher and a girl can definitely travel solo even in South America.

Now I'm living a boring regular life in Buenos Aires (oh, there's plenty of irony, I'm trying to live a regular life but it's not possible) and waiting for my next big adventure..


tiistai 11. maaliskuuta 2014

Professorin silmätikkuna ja pieniä ilonhetkiä

Välillä jotkut asiat ärsyttävät suuresti. Liikenne on hidasta, mitään tuotteita ei löydä ja ne ovat huonolaatuisia (ellei halua syödä pihvejä 24/7), haisee pahalle, jatkuvasti täytyy olla silmät edessä, takana ja sivulla, palvelu on hidasta. Tällöin kannattaa listata niitä positiivisia kääntöpuolia, mitä voi löytää.

Metrotunnelissa.

Negatiiviset uutiset: Fakta on, että missä tahansa suurkaupungissa on ruuhkaista ja liikenne matelee. Positiiviset uutiset: Onneksi metro kuitenkin on kulkenut toistaiseksi sutjakkaasti. Itse saan aina pieniä kiksejä vanhoista, nuhjuisista busseista ja metroista. Esimerkiksi illalla jos huvituksiin lähteminen on venynyt liian pitkäksi eikä hiuksia kerkeä kuivata ennen lähtöä, voi pään työntää kevyesti bussin, eli colectivon ikkunasta pihalle, jolloin trooppinen yöilma kuivattaa hiukset. Mahtava tunne!

Perulaisen perheen vihannespuoti.
Ruoan kanssa on opittava elämään. Negatiiviset uutiset: Tosiasia on, että pääasia Argentiinan arkiruoasta on erittäin epäterveellistä - rasvassa paistettua perunaa tai bataattia, naudanlihapihvejä (ei niin epäterveellistä, mutta kun itse syö paljoa lihaa niin ei kovin tervetullutta), empanadoja, erittäin vaaleaa (ja pahaa) leipää... Yliopiston kasvisruokavaihtoehdot ovat melko uskomattomia - aina on tarjolla "kasvisruoka", mutta esimerkkinä kerran sain lautaselleni ranskalaisia ja pari siivua paahdettua kurpitsaa, kun taas lihavaihtoehto oli tortilloja naudanlihalla, kasviksilla ja avokadolla (pyysin, voinko saada lautaselleni myös kasviksia ja avokadoa - ei onnistunut), sekä paistettua perunaa. Positiiviset uutiset: Onneksi salaattibaareja löytyy jonkun verran, jotka pelastavat tilannetta. Näin ollen kokkailen paljon kotona. Negatiiviset uutiset: Lähikaupoista ei meinaa löytyä mitään tuotteita. Esimerkiksi juustoja on vain vähän ja ne ovat kalliita, ja soija- ym. tuotteita sain lähteä etsimään kiinalaisesta lähiöstä. Suomessakin vihanneksia ja hedelmiä on enemmän kuin täällä. Kaupat vastaavat suomalaisen kioski-siwan valikoimia erotuksena, että lisäksi vihannekset, liha ja leipä ostetaan usein eri puljusta. Kala kannattaa unohtaa. Lähin supermarket on kilometrien päässä, ja minä laiskana hervantalaisena en varmasti kävele yli 500 m kauppaan. Positiiviset uutiset:  On kuitenkin nautittava siitä, mitä on tarjolla. Appelsiinit ovat herkullisia. Avokado on halpaa (n. 30 cent/kpl) ja erinomaista. Sitä käytän kaikissa ruoissa. Lisäksi iso meloni irtoaa pöytään eurolla.  Täällä on jotain vihanneksia, joita Suomessa ei ole, tai ei käytetä paljon, kuten kurpitsaa, bataattia ja lopuksi lempparini eli zapallito, kesäkurpitsamainen mainio kasvi. Mielikuvitukella voi lopulta saada aikaan jotain kasvispitoista, herkullista, terveellistä ja taloudellista. Eikä sovi moittia: ovathan ne joka kadunkulmasta löytyvät empanadat herkullisia, ja yöllä baarista palatessa pancho sopii käteen mainiosti, vaikkei voitakaan chileläistä completoa. Halutessaan täällä voi lihoa paljon, etenkin ottaen huomioon kaikista positiivisista uutisista positiivisin, eli viini on erinomaista ja halpaa. Eurolla irtoaa litra juotavaa viiniä ja kahdella eurolla pöytään saa jo hyvää viiniä. Suomessa pullo viiniä viikossa kuulosti paljolta, täällä se ei kuulosta juuri miltään. Lopulta negatiiviset uutiset vaikuttavat minimaalisilta.

Kämppäni vieressä sijaitseva Buenos Airesin (ellei koko Argentiinan) suurin hautausmaa

Palataampa siis terveellisiin elämäntapoihin. Tutustuttuani viikon Buenos Airesin yöelämään olin lopen kyllästynyt ja päätin hankkia terveellisiä harrastuksia. Jotain muuta kuin viinin maistelu. Onneksi asun kaupungissa, joka tarjoaa kaikkea kaikille. Siispä sovin kämppiksieni kanssa, että joka aamu kello kymmenen on lähtö juoksulenkille Chacaritan puistoon. Tämä oli suuri menestys ja pian löysimme, että vain parin kilometrin päässä meidän kotoa on lehmiä ja lampaita.  Keskellä Buenos Airesia. Tämän lisäksi bongasin tango- ja salsatunteja, joista käyn koittamassa molempia ja valitsen sen, josta pidän enemmän. Kämppikseni Matias on joga- ohjaaja, joka sekin kiinnostaisi. Lisäksi tapasin amerikkalaisen tytön, jonka kautta menen jatkossa aina lauantaisin pelaamaan jalkapalloa eteläisen Buenos Airesin köyhien lähiöiden lasten kanssa. Ottaen huomioon, että yliopistoni sijaitsee Buenos Airesin suurimman puiston kyljessä, joka on noin 10 km päästä päähän täyttä luonnonrauhaa (toden totta, toisessa päässä ei voisi edes kuvitella olevansa miljoonakaupungissa), ja yliopistoni tarjoaa parilla eurolla kuussa kuntosalin, sekä vitosella kuussa vielä läheltä uimahallinkin käyttöön, ei empanadojen ja viinin nauttiminen toivottavasti näy puolen vuoden kuluttua. 

Kyllä se naurattaa, kun yliopistosta pääsee kotiin jo kello 7 illalla!

Näkymä yliopistosta ulos astuttaessa hieman kello 7 jälkeen

Pilvenpiirtäjiä Puerto Maderossa yliopiston lähellä

BA toisesta vinkkelistä illalla

Mistä tiedät, ettet ole Euroopassa? Tällainen vanha Fordin rähjä on yleinen kulkuväline metropolissa. Argentiinalaiset rakastavat näitä.


Olen viimeinkin päättänyt yli kaksi kuukautta kestäneen lomani (en ole lomaillut näin pitkään viiteen vuoteen), ja aloittanut yliopiston. Minulla on kolme kurssia, jotka kaikki ovat ylettömän mielenkiintoisia ja toteutukseltaan niin Suomesta poikkeavia. Ensimmäinen, "comercio exterior" on katsaus Argentiinan taloustilanteeseen ja ulkomaankauppaan, siihen mitä tapahtui vuosien 2002 ja tämän päivän välillä ja mihin Argentiinan talous johtaa. Opetus on koulumaista - meitä on alle 20 (minä olen ainoa ulkomaalainen), ensimmäisellä tunnilla tutustuimme toisiimme ja keskustelimme aiheesta. Professori on todella mukava ja ottaa erinomaisesti huomioon sen, että olen ulkomaalainen, puhumalla espanjaa hitaammin, oppilaiden täydentäessä minulle vierasta sanastoa. Toinen kurssi onkin sitten pitkä harppaus alaspäin - kurssi "analisis y modelos de procesos de negocios" eli englanniksi "business model analysis" (en edes osaa kääntää suomeksi) on itsessään hyvä ja teemme projektin oikean yrityksen kanssa, mutta professori on aivan järkyttävä. Olen taaskin ainoa ulkomaalainen ja olemme vain noin 10 oppilasta. Professori istui minun eteeni ja alkoi mumisemaan aiheesta todella nopeasti ja hiljaa, jolloin ymmärsin vain puolet.  Kaiken lisäksi professori otti minut silmätikukseen ja syyti jatkuvasti vaikeita kysmykysiä, joita joko en ymmärtänyt, en tiennyt sanastoa tai en osannut vastata. Tunsin olevani jotenkin erityisen tyhmä. Jouduin pariksi täysin "nörtille" pojalle, jota ilmeisesti ärsyttää paljon se, että joutuu tekemään projektin ulkomaalaisen kanssa. Ei siis kovin hyviä fiiliksiä tästä kurssista. Viimeinen kurssi kuitenkin palauttaa uskon ITBA:n maineeseen (joka on siis yksi koko Etelä-Amerikan maineikkaimpia yksityisiä insinöörikouluja). Yrittäjyyskurssilla on neljä enemmän tai vähemmän pätevää yrittäjää opettamassa, ja neljän hengen ryhmissä tarkoituksenamme on kehittää yritysidea. Yksi opettajista aiheuttaa ristiriitaa luokassa - yhdessä ryhmämme kanssa tulimme siihen tulokseen, että hän on yksi maailman suurin "boludo" (käännetään sievästi "mulkero"). Itseään rakastava karsmaattinen yrittäjähahmo kehottaa kysymään, mutta lopulta keskeyttää kysyjät omilla nerokkailla kommenteillaan ja viisaudellaan, ja sillä, miten hän on opettanut jo 2000 oppilasta, joista 10 % perusti menestyksekkään, miljoonia tuottavan yrityksen. Onneksi muut opettajat ovat todella päteviä ja pidän kurssikavereistani, jotka heti spottasivat luokassa olevan ainoan ulkomaalaisen ja yrittivät saada minut heidän ryhmiinsä. Näiden kurssien lisäksi minulla on muutama seminaari, joten työtaakka ei ole päätä huimaava, mutta koska kerrankin pääsin ilmaiseksi näin laadukkaaseen yliopistoon (joka sopii ainakin minulle paljon paremmin kuin yliopistoni Tampereella), aion ottaa siitä kaiken irti ja panostaa kunnolla kursseihin. 


Keskustassa itsenäisyyden aukiolla on aina 24/7 mielenosoituksia, jolloin paikalla on aina myös panssarivaunuja ja parikymmentä mellakkapoliisia varmuuden vuoksi.


Lopulta olen hieman pettynyt siihen, ettei blondiuteni aiheuta suurta huomiota. Nopeiden laskelmien perusteella yliopistossani on noin 10 % blondeja argentiinalaisia. Minua ei siis leimata ulkomaalaiseksi blondin tukkani vuoksi.  Minun päähäni on vaikea mahduttaa, että blondi, sinisilmäinen henkilö voi olla "latino". Tervetuloa Argentiinaan, maahanmuuttajien valtakuntaan. Lopuksi päätin hieman kuvata taloani ja lähiötäni, sillä minulta pyydettiin kuvia. Tunsin oloni yhtä tyhmäksi kuin miltä kiinalainen näyttää ottaessaan kuvia Hervannassa. Tämä ei todellakaan ole mikään gringo- lähiö.

Minun huoneeni, seinällä Argentiinan/Chilen sekä Aisen- alueen kartta

Mitä turhaan siivoamaan - työpöytäni ei ole täysin siisti. Tärkeitä elementtejä ovat kuitenkin mate ja termos.

Hylly ei  niinikään ole priimakunnosa, mutta Vimpelin Veto on hyvin edustettuna.


Talossa on neljä kerrosta - alakerrassa yhteiset tilat, kahdessa kerroksessa 4 makuuhuonetta ja ylhäällä vielä yksi makuuhuone ja kattopartsi, josta on jo aiemmin julkaistu kuva!

Patio

Patio ja talon sisäänkäynti. Voit nähdä vilauksen kämppiksestäni Selenestä syömässä aamupalaa.

Minun katuni ja kulmakahvila.

Kahden korttelin matka metropysäkille.

Naapurin "koti" juna-aseman nurkalla - huomaa junan muotoinen "hyllykkö-naulakko". Tämä perhe paistelee työkseen leipäsiä, kuten vasemmalla voi huomata. 

Loistavat kulkuyhteydet: Vasemmalla busseja joka suuntaan, keskellä metro eli "Subte" ja oikealla juna-asema, jolla pääsee melkein Paraguayhin asti jos vaan haluaisi (harva haluaa).