Olin asunut vasta viikonpäivät Roskildessa, kun minibussi kiidätti minua Øresundin siltaa pitkin kohti Malmön lentokenttää, jossa kaverini Emil hyppäsi matkaan kohti toistaiseksi meille tuntematonta maata - Bosnia & Hertsegovinaa. Maa, jonka moni yhdistää lähinnä sotaan ja pakolaisiin. Mitä siellä itseasiassa on? Keitä ovat bosnialaiset? Miten he elävät? Nämä kysymykset askarruttivat meitä.
Lentokoneessa oli lähinnä Ruotsissa asuvia bosnialaisia. Osa heistä puhui ruotsia, osa bosniaa. Kun Bosniassa syttyi sota 90- luvulla, oli Ruotsi yksi anteliaimmista maasta ottamaan heitä vastaan, entisestä Jugoslaviasta ja Bosniasta tuli Ruotsiin yli 100 000 pakolaista. Astuessa ulos lämmin tuulenpuuska tarttui hiuksiin. Yksinkertaiselta vanhalta armeijan lentokentältä löytyi rahanvaihtopiste, ja paettuamme ahnaita taksikuskeja lähdimme seuraamaan kulkukoiraa kohti lähintä kylää. Pysäytimme satunnaisen vastaan tulevan bussin, joka kahden markan, eli yhden euron hinnalla vei meidät lähimpään kaupunkiin, eli Tuzlaan.
Tuzla on kaupunki, jota ei mainita yhdessäkään turistioppaassa. Tämän vuoksi emme nähneet siellä ainoatakaan ulkomaalaista. Myös hostellit loistivat poissaoloaan. Emme löytäneet syytä mysteerille. Vanha kaupunki on kompakti, sievä, osittain kunnostamaton ja täynnä elämää. Kapeat kävelykadut olivat täynnä kahviloita, joissa paikalliset neuvottelivat kiivaaseen sävyyn juoden joko eskpressokahvia, tai bosnialaista (eli turkkilaista) kahvia pienistä kupeista. Oli tiistaipäivä. Lunastimme omat cevapimme nälkäiseen mahaamme kahden euron hinnalla. Tuzla valloitti meidät ensi hetkistä lähtien. Ikävä kyllä kuvia ei tullut otettua (tai kamera, jolla ne otin, varastettiin myöhemmin).
Yövyimme sohvasurffaaja Amran kotona, joka asuu monta kilometria Tuzlasta pienessä kyläyhteisössä vuorilla. Sanoimme osoitteen taksikuskille, ja tämän soiteltua pari puhelua kysellen missä tämä paikka voisi olla, lähdimme matkaan tiedustelematta hintaa (aloittelijan virhekkö?). Englantia hän ei tietenkään osannut, saksaa hieman. Matka kesti noin 15 minuuttia, jonka jälkeen etsimme oikeaa taloa, sillä niiden numerointi oli täysin sekava. Ensin kuskimme ajoi erään talon pihaan ja alkoi kyselemään pihassa istuvilta ihmisiltä missä Amra asuu. He alkoivatkin neuvomaan meitä toiseen taloon. Taksikuski avasi rohkeasti oven ja alkoi huuelemaan "Amraa? Amraa?". Yllätykseksemme paikalle tuli juuri suihkusta tullut alaston mies, joka neuvoi meidät edelleen toiseen taloon. "Hullu mies!", huudahti taksikuski. Taksikuski odotti, että soitimme Amralle ja totesimme, ettei tämä ole juuri nyt kotona, ennen kuin suostui poistumaan paikalta.
Matka maksoi 5 markkaa eli 2,5 euroa. Se, että olet länsimaalainen Itä-Euroopassa osaamatta kieltä tai tietämättä hintoja, ei Bosniassa välttämättä tarkoita sitä, että sinua tullaan vedättämään. Esikuvamme maasta vaikutti yhä paremmalta.
Vietimme iltaa Amran ystävän syntymäpäiväjuhlilla Tuzlan keskustassa. Olimme jo aiemmin päivällä kiinnittänet huomiota, ettei kukaan juonut olutta, joka myös tuli esiin myös illalla. Ainoastaan myöhään siirtyessämme toiseen baariin jotktu tilasivat olutta. Mielikuva Itä-Euroopan alhokoholin suurkulutuksesta oli kaukana siitä, mitä näimme Tuzlan kaduilla, ja myöhemmin Sarajevossa ja Hercegovinassa. Juoppoja ei oikeastaan ollut laisinkaan, kännisiä ihmisiä näin ainoastaan myöhään yöllä viikonloppuna Sarajevossa.
Keskustellessani Amran ystävien kanssa en voinut olla huomaamatta muutamaa seikkaa bosnialaisista nuorista. 1) Heidän englanninkielentaitonsa on huomattavan hyvä. 2) Kenelläkään ei ole työpaikkaa, eivätkä he kovin aktiivisesti elätä toivoa työpaikan löytymisestä. 3) Kaikki tavoittelevat pääsyä ulkomaille, "Eurooppaan". Vaikka olot sodan jälkeen ovat luonnollisesti kohentuneet, ei kenelläkään ole korruptoituneesta hallituksesta mitään positiivista sanottavaa, työttömyysluvut tavoittelevat pilviä ja kehitys on hidasta. Silti kaikki tapaamani bosnialaiset olivat asenteeltaan äärimmäisen positiivisia, hyväksyen asemansa sellaisena kuin se on. Todennäköisesti he tulevat lähtemään maasta ennen, kuin jotain muutosta tapahtuu. Siitä vähästä mitä on, on otettava kaikki irti. Meille Bosnian hinnat ovat naurettavan halpoja, mutta heidän tulotasoonsa (jos heillä ensinkään on työpaikka) nähden hinnat ovat melko korkeat. Palkat pyörivät muutaman sadan euron tietämillä.
Matka jatkui Sarajevoon. Mitättömään 150 km matkaan kului yli kolme tuntia, sillä kapea tie kiemurteli kuin käärme pitkin vuoristoa ylös ja alas, pysähtyen toinen toistaan upeammissa pikkukylissä. Omissa mielikuvissani ennen matkaa näin Bosnian äärimmäisen kehittymättömänä, sotkuisena ja köyhänä. Yllätyksekseni talot ovat yllättävän hyväkuntoisia, ja niiden omistajilla on suuri ylpeys ylläpitää näyttävää puutarhaa. Moni taloista on jopa länsimaisella mittakaavalla todella prameita. Luonnollisesti suurkaupunkeja kehystää myös harmaa betonilähiö 20- kerroksisia kalseita tornitaloja. Päättelin, että tontit, talot ja talojen rakentaminen on Bosniassa niin edullista, että vähän varakkaampien on helppo pröystäillä etenkin kaupunkien ulkopuolella. Heinätyöt oli juuri saatu päätökseen ja maaseutu oli täynnä monta metriä korkeita heinäseipäitä. Heinäpaaleja ei käytetä, vaan uskotaan vanhanaikaiseen tekniikkaan. Kerrostalojen varastot olivat täynnä näyttäviä puupinoja. Talvella lämpötila voi pudota -20 asteeseen, jolloin huoneistot lämmitetään puilla.
En ollut kuullut Sarajevosta kovin positiivista sanottavaa, mutta jo ensimmäisistä hetkistä olin ihastunut siihen. Sarajevossa itä kohtaa lännen. Moskeija. ortodoksinen kirkko ja katolinen kirkko kohoavat vierekkäin. Kaupungintalon nurkkaa on hieman kulotettu mielenosoituksessa. Vanhat miehet ovat kerääntyneet puistoon pelaamaan shakkia. Suurin osa taloista on täynnä luodinreikiä. Osa niistä on paikattu. Jotkin talot ovat sortuneet sodassa. Rehevöityneenä tiilikasana ne muistuttivat menneiden vuosien taisteluista. Ruotsin kuningattaren 40 vuotta sitten lahjoittamat raitiovaunut kiidättävät epävarmasti ihmisiä puolelta toiselle pitkin vuorien ympäriöimässä solassa olevaa kaupunkia. Sarajevossa oli maailman ensimmäienn raitiovaunu. Sähkökatkon vuoksi raitiovaunu pysähtyy ja heittää matkustajat kadulle. Lämpötila kipuaa kaduilla 35 asteeseen. Vanhan kaupungin lukemattomat mukulakiviset kävelykadut kuhisevat kahviloita, joissa paikalliset neuvottelevat kiivaasti. Monet naiset ovat pukeutuneet huntuun. Kuumuuteen auttaa ympäri kaupunkia sijoitetut lähteet, joista voi juoda vuorilta tulevaa raikasta lähdevettä. Viimeinkin: maa, jossa en joudu koskaan ostamaan pullotettua vettä! Kaupunki kohoaa kaikkiin suuntiin vuoren rinnettä kohti korkeuksia. Kipusimme kuumuutta uhmaten tasanteelle ja ihailimme sitä, miten Sarajevon yli 200 minarettia toivat eksotiikkaa kaupungille, joka oli yhtä aikaa kaikkea. Yhdellä puolella asuvat serbit, yhdellä kroaatit ja yhdellä bosnialaiset, jotka ovat pääasiassa muslimeja. Monelta osin kaikki asuvat jo sulassa sovussa. En tiedä pystynkö mitenkään kuvailemaan sitä mieletöntä tunnelmaa, mikä on Sarajevossa.
Nopean Sarajevo- visiitin jälkeen lähdimme Kiseljakiin, jossa kroatialainen Goran otti meidät lämpimästi vastaan. Goran ei puhu sanaakaan englantia, joten keskustelua käytiin minun äärettömän vahvalla saksantaidolla (jota Emil ei osaa sanaakaan), siihen sekoitettuna vähän ruotsia ja espanjaa. Goran oli sodan ajan paossa Italiassa ja Saksassa, joten hän osaa vähän muita kieliä, muttei ymmärrä lainkaan englantia. Alkukankeudesta selvittyämme keskustelu sujui suhteellisen sutjakkaasti ja oma saksankielentaito alkoi palautua sieltä kymmenen vuoden takaa (terveisiä Riitta- opettajalle, jolle sanoin aikanaan, etten tule ikinä saksaa tarvitsemaan). Goran kertoi Sarajevon ja Bosnia-Hercegovinan jakautuneisuudesta eri kulttuureihin. Se on kuin Balkanin kulttuurien sulatusuuni, joka ei ole aina tehtävästään selvinnyt kivutta ottaen huomaan kaikki ne sodat, joita sen mailla on käyty. Kiseljakissa on periaatteessa yksi erikoinen piirre. Siellä on Bosnian suurin kivennäisvesipullottamo. Tätä kuplivaa vettä on saatavilla niinkin paljon, että sitä suihkuaa hanoista yötä päivää, jolloin voi vaikka pestä hiuksensa vichy- vedellä, jos niin suinkun haluaa.
Matka jatkui ylös kohti Bosnian korkeimpia huippuja, turisteille tuntemattomille teille. Niille reiteille ei todellakaan pääse millään julkisella kulkuneuvolla - ajoimme liki kaksi tuntia surkeakuntoista kärrytietä liki 2000 metrin korkeuteen Prokosko Jezero- nimiselle järvelle. Bosnia on yhtä vuoristoa ja maisemat siellä muistuttavat suuresti alppeja, mutta hinnat ovat vain kymmenesosan. Turisti-infrastruktuurin puutteen ja huonon PR- työn vuoksi turisteja tulee Bosniaan vain kourallinen, ja he vierailevat lähinnä Sarajevossa. Toisaalta sekin on otettava huomioon, ettei missään muussa Euroopan maassa ole niin paljoa räjähtämättömiä maamiinoja, joista varoiteltiin pitkin tienvartta. Pissatauolla ei kannata mennä pusikkoon, vaan tulee pysyä tiukasti tiellä. Näin ollen vapaa vaeltaminen pitkin vuoria ja leiriytyminen minne haluaa kannattaa jättää väliin, ellei ole varma siitä, mitä tekee. Muuten voi palata kotiin yksijalkaisena, kuten moni Bosniassa konkkaava epäonninen. Jos palaa. Tästä huolimatta Goran jätti auton tasanteelle ja kertoi, ettei ollut ikinä kavunnut edessämme avautuvalle kukkulalle. Siellä tallusti pari lehmää ja paimenta, joten lähdimme pelottomina valloittamaan huippua, jonka saavutimme tunnin nousun jälkeen. Matkalla söimme mustikoita ja puolukoita. Maisemat olisivat olleet vaikka parin räjähtäneen raajan arvoisia. Onneksi palasimme kaikkine jalkoinemme ja käsinimme autolle jatkaen itse kylään. Kylässä asui 10 vuotta sitten vain muutama perinteinen lehmäpaimen upean kirkasvetisen vuoristojärven rannalla. Nyt sinne on tulvinut bosnialaisia rakentaen kesämökkejään, joista kaikki jätevesi johdetaan järveen. Tämän vuoksi nyt se onkin leväinen ja haiseva lätäkkö. Lisäksi rannalla parveili useita burka-pukuisia arabialaisia turisteja. Jostain syystä he ovat ainoita turisteja, jotka tulevat pikkubusseilla pitkän matkan Sarajevosta Prokosko- järvelle. Kävelimme hieman syrjemmässä olevan puron rannalle kuunnellen hiljaisuutta ja lehmänkellojen kalkatusta. Olimme onnellisia. Emilkin oli oppinut jo vähän saksaa: "Das ist sehr schön". Makasimme tunnin vuorenrinteellä katsellen taivatta halkovia lentokoneita.
On mainittava vielä jotain: kotitekoisen juuston ostaminen. Saavuimme Goranin kanssa vanhaan maataloon kyselemään juustoa. Meidät istutettiin pöytään, jossa tarjottiin kotijuustoa, puolukkahilloa ja jotain kotitekoisen piimän tapaista. Goran alkoi juttelemaan kolmen talossa asuvan kanssa, joka jossain vaiheessa vaikutti muodostuvan tappeluksi. He osoittelivat meitä ja puhuivat meille meidän ymmärtämättä mitään. Tilanne vaikutti uhkaavalta keskustelun jatkuen yhä kiivaampana. Lopulta maksoin juustostani pari markkaa ja hyvästelimme maamiehet ystävälliseen sävyyn. Kysyin Goranilta: "Mistä te oikein puhuitte?". Goran vastasi: "he olivat todella ystävällisiä, kyselivät teistä ja halusivat että olisitte jääneet yöksi". Oppitunti numero 1: Bosniassa ystävällinen keskustelu vaikuttaa suomalaisittain kiivaalta riitelyltä. Pysy siis rauhallisena, heillä on oikeasti hyvät aikeet.
Palasimme siis rakastamaani Sarajevoon, jossa lämpötila on ainakin 15 astetta korkeampi, kuin vuoristossa. Näin Sarajevossa uruguaylaisen ystäväni Imanolin, jota en ollut nähnyt sen jälkeen, kun lähdin Buenos Airesista yli vuosi sitten. Oli jotenkin hämmentävää nähdä tämä ihan eri kontekstissa, toisella puolella maailmaa. Ihan kuin hän ei kuuluisi tähän todellisuuteen, ja ihan kuin elämä Argentiinassa olisi ollut täysin eri. Illalla lähdimme yhdessä tuumin muiden sohvasurffareiden kanssa taksilla ylös kukkulalle nauttimaan pari olutta. Taksikuski kuitenkin vei meidät ihan eri paikkaan kuin oli tarkoitus. Etsiessämme oikeaa paikkaa Emilin ja Imanolin kanssa päädyimme vahingossa aution talon sisäpihalle, jossa muutama armeijapukuinen heppu piti nuotiota. Paikka oli täysin sodan jäljiltä raunioilla ja sisäinen vaisto käski meitä lähtemään välittömästi. Päädyimme toiseen paikkaan, jossa iloinen joukko reppureissaajia nautti rakijaa. He kysyivät: "Ketä etsitte?". Vastasimme: "Etsimme ystäviämme. Tulimme väärään paikkaan.". Heidän vastauksensa oli: "Miten niin? Me olemme teidän ystäviämme, te ette vaan tiedä sitä vielä". Niinpä liityimme heidän seurueensa ja olimme välittömästi kuin vanhoja ystäviä. Oli reissumiehiä Ruotsista, Englannista, Uudesta Seelannista ja Yhdysvalloista. Jopa pari hullua, jotka olivat pyörämatkalla Irlannista Pakistaniin. Rakijaa tarjottiin, ja pian syntyi uusia lauluja. Balkanilaisista naisista ja rakijasta. Aurinko laski Sarajevon horisontissa siintävien vuorien taakse, joita pitkin nousevat talot välkehtivät kipinöiden lailla. Joskus väärä paikka onkin oikea paikka, sen olen oppinut elämässäni monta kertaa. Älä siis epäröi seurata tietä, joka ei ole tarkalleen se, minne suunnittelit mennä. Pian joukkoomme liittyi myös pari bosnialaista opiskelijaa, jotka olivat uteliaita laulavasta muukalaisjoukosta. Pian myös loput meidät joukostamme löysivät meidät. Meitä lähti bosniaan vain kaksi, mutta nyt ympärilläni oli ainakin 20 ystävää.
Ilta jatkui Imanolin majoittajan Emren baarissa, jota ei lupabyrokratian vuoksi voi pitää auki. Jostain sinne kuitenkin ilmestyi pari baarimikkoa ja meidän porukasta löytyi soittajia instrumenteille. Bosnialaiset ystävämme sopertivat noloina, ettei heillä ole itseasiassa senttiäkään rahaa. Tässä talossa ei onneksi raha puhu, joten tarjosimme heille oluet ystävyyden merkiksi. Livemusiikki pauhasi, tutustuimme uusiin ystäviimme ja tanssimme hullun lailla yksiön kokoisessa pikkubaarissa. Tämän improvisoidumpaa iltaa en voi kuvitella Sarajevolle. Harmi että se päättyi siihen, että minun reppuni varastettiin klubilla (sillä ainoalla, joka on auki yli kahteen yöllä). Yöllä oli käsittämättömän lämmin. Seikkailimme pitkin kapeita mukulakivikatuja, kun koko kaupunki nukkui. Monelta osin mieleeni tuli Quito, erona se, että Sarajevo on täysin turvallinen paikka kävellä sekä yöllä että päivällä. Itseasiassa se on yksi itä-Euroopan turvallisimmista kaupungeista. Sarajevo sitoi itseään minuun yhä tiukemmin.
Minun oli tarkoitus lähteä seuraavana päivänä kohti Hercegovinaa (eli maan eteläosaa), mutta kuten niin usein aiemminkin, en vain saanut sitä aikaiseksi, ja näinollen jäin Sarajevoon. Emil suuntasi Tuzlan kautta takaisin Göteborgiin, joten nyt jäin myös periaatteessa "yksin" (vaikka "yksin" matkalaisen ei koskaan tarvitse olla). Kulutin aikaani lähinnä puistoissa leväten, suojassa paahtavalta kuumuudelta. Lopulta pääsin myös sinne, minne taksikuski ei meitä viimeksi osannut viedä, eli vanhan linnan raunioille korkealle kukkulalle. En voinut kuin istua hiljaa tuijottaen alhaalla aukeavaa näkymää. Auringon laskiessa rukouskutsu kaikui sadoista minareteistä. Siinä on jotain, joka saa minut hiljaiseksi ja kunnioittavaksi. Emre kertoi minulle islaminuskosta. Oli lämmin, tuulta ei ollut juuri laisinkaan. Heinäsirkat sirittivät luoden taustamusiikkia rukouskutsuille. Juttelimme historiasta, uskonnoista ja elämän filosofiasta. En voinut kuvitella olevani onnellisempi. Se oli yksi niistä hetkistä, jotka piirtyvät muistooni ikuisiksi ajoiksi. Sarajevo on kaivertanut paikkansa sydämeeni ehkäpä yhtenä upeimmista pääkaupungeista Euroopassa. Jotta minulle ei jäisi siitä pahoja mielikuvia, roisto oli päättänyt palauttaa reppuni samaan klubiin tavaroineen. Ainoastaan vanha rikkinäinen kamerani oli viety. Sen aika oli mennä, muistot ovat kuvia rakkaampia.
Lopulta, kaupungin vielä nukkuessa, taivalsin yksin läpi hiljaisen kaupungin kohti juna-asemaa, jossa lopulta vaivuin uneen junanpenkille. Vieressäni istuva turkkilainen poika herätti minut konduktöörin tullessa. Matkani jatkui Mostariin, kaupunkiin Hertsegovinan sydämmessä. Auringon noustessa viiletimme läpi satojen tunnelien pitkin kanjonia, vihreän alppimaiseman nopeasti vaihtuen kuivaan ja yhä korkeampaan kivikkoiseen vuoristoon. Maisema toi minulle mieleen Kreikan. Työnsin pääni ulos ikkunasta ja hengitin kuumaa välimerellistä ilmastoa. Lämpötila hipoi kolmeakymmentä jo varhain aamulla. Aloin juttelemaan vieressä istuvan turkkilaisen pojan kanssa, joka osoittautui olevan myös reppureissulla Balkanin maissa. Kahdestaan matkaa on aina miellyttävämpi jatkaa. Koko kehoni vaikutti väsymyksestä huolimatta hymyilevän paratiisimaisille maisemille, jotka saivat minut sanomaan "wau" jokaisesta tunnelista poistuttuamme. Junamatka oli varmasti upein, mitä olen koskaan tehnyt.
Saavuimme Mostariin, jossa ensimmäinen ajatukseni oli päästä jokeen vilvoittelemaan. Lämpötila kipusi liki neljään kymmeneen, eikä tuulesta ollut tietoakaan. Mostar on koko Bosnia-Hertsegovinan ehdottomasti suosituin turistikohde. Kierrettyämme vanhan kaupungin päädyimme turkoosinsinisen joen rannalle pakettimatkalaisten piirittäen minut. Siellä vertailtiin eri aurinkorasvojen voimakkuuksia ja ryppyvoiteiden toimivuutta. Voin pahoin. Mostar itsessään on upea, mutta sen tarina on verhottu tuhansien turistien alle. Mikä edes on Mostar? Lähdimme harhailemaan sivukatuja pois vanhasta kaupungista.Lentokoneessa oli lähinnä Ruotsissa asuvia bosnialaisia. Osa heistä puhui ruotsia, osa bosniaa. Kun Bosniassa syttyi sota 90- luvulla, oli Ruotsi yksi anteliaimmista maasta ottamaan heitä vastaan, entisestä Jugoslaviasta ja Bosniasta tuli Ruotsiin yli 100 000 pakolaista. Astuessa ulos lämmin tuulenpuuska tarttui hiuksiin. Yksinkertaiselta vanhalta armeijan lentokentältä löytyi rahanvaihtopiste, ja paettuamme ahnaita taksikuskeja lähdimme seuraamaan kulkukoiraa kohti lähintä kylää. Pysäytimme satunnaisen vastaan tulevan bussin, joka kahden markan, eli yhden euron hinnalla vei meidät lähimpään kaupunkiin, eli Tuzlaan.
Tuzla on kaupunki, jota ei mainita yhdessäkään turistioppaassa. Tämän vuoksi emme nähneet siellä ainoatakaan ulkomaalaista. Myös hostellit loistivat poissaoloaan. Emme löytäneet syytä mysteerille. Vanha kaupunki on kompakti, sievä, osittain kunnostamaton ja täynnä elämää. Kapeat kävelykadut olivat täynnä kahviloita, joissa paikalliset neuvottelivat kiivaaseen sävyyn juoden joko eskpressokahvia, tai bosnialaista (eli turkkilaista) kahvia pienistä kupeista. Oli tiistaipäivä. Lunastimme omat cevapimme nälkäiseen mahaamme kahden euron hinnalla. Tuzla valloitti meidät ensi hetkistä lähtien. Ikävä kyllä kuvia ei tullut otettua (tai kamera, jolla ne otin, varastettiin myöhemmin).
Yövyimme sohvasurffaaja Amran kotona, joka asuu monta kilometria Tuzlasta pienessä kyläyhteisössä vuorilla. Sanoimme osoitteen taksikuskille, ja tämän soiteltua pari puhelua kysellen missä tämä paikka voisi olla, lähdimme matkaan tiedustelematta hintaa (aloittelijan virhekkö?). Englantia hän ei tietenkään osannut, saksaa hieman. Matka kesti noin 15 minuuttia, jonka jälkeen etsimme oikeaa taloa, sillä niiden numerointi oli täysin sekava. Ensin kuskimme ajoi erään talon pihaan ja alkoi kyselemään pihassa istuvilta ihmisiltä missä Amra asuu. He alkoivatkin neuvomaan meitä toiseen taloon. Taksikuski avasi rohkeasti oven ja alkoi huuelemaan "Amraa? Amraa?". Yllätykseksemme paikalle tuli juuri suihkusta tullut alaston mies, joka neuvoi meidät edelleen toiseen taloon. "Hullu mies!", huudahti taksikuski. Taksikuski odotti, että soitimme Amralle ja totesimme, ettei tämä ole juuri nyt kotona, ennen kuin suostui poistumaan paikalta.
Matka maksoi 5 markkaa eli 2,5 euroa. Se, että olet länsimaalainen Itä-Euroopassa osaamatta kieltä tai tietämättä hintoja, ei Bosniassa välttämättä tarkoita sitä, että sinua tullaan vedättämään. Esikuvamme maasta vaikutti yhä paremmalta.
Vietimme iltaa Amran ystävän syntymäpäiväjuhlilla Tuzlan keskustassa. Olimme jo aiemmin päivällä kiinnittänet huomiota, ettei kukaan juonut olutta, joka myös tuli esiin myös illalla. Ainoastaan myöhään siirtyessämme toiseen baariin jotktu tilasivat olutta. Mielikuva Itä-Euroopan alhokoholin suurkulutuksesta oli kaukana siitä, mitä näimme Tuzlan kaduilla, ja myöhemmin Sarajevossa ja Hercegovinassa. Juoppoja ei oikeastaan ollut laisinkaan, kännisiä ihmisiä näin ainoastaan myöhään yöllä viikonloppuna Sarajevossa.
Keskustellessani Amran ystävien kanssa en voinut olla huomaamatta muutamaa seikkaa bosnialaisista nuorista. 1) Heidän englanninkielentaitonsa on huomattavan hyvä. 2) Kenelläkään ei ole työpaikkaa, eivätkä he kovin aktiivisesti elätä toivoa työpaikan löytymisestä. 3) Kaikki tavoittelevat pääsyä ulkomaille, "Eurooppaan". Vaikka olot sodan jälkeen ovat luonnollisesti kohentuneet, ei kenelläkään ole korruptoituneesta hallituksesta mitään positiivista sanottavaa, työttömyysluvut tavoittelevat pilviä ja kehitys on hidasta. Silti kaikki tapaamani bosnialaiset olivat asenteeltaan äärimmäisen positiivisia, hyväksyen asemansa sellaisena kuin se on. Todennäköisesti he tulevat lähtemään maasta ennen, kuin jotain muutosta tapahtuu. Siitä vähästä mitä on, on otettava kaikki irti. Meille Bosnian hinnat ovat naurettavan halpoja, mutta heidän tulotasoonsa (jos heillä ensinkään on työpaikka) nähden hinnat ovat melko korkeat. Palkat pyörivät muutaman sadan euron tietämillä.
Matka jatkui Sarajevoon. Mitättömään 150 km matkaan kului yli kolme tuntia, sillä kapea tie kiemurteli kuin käärme pitkin vuoristoa ylös ja alas, pysähtyen toinen toistaan upeammissa pikkukylissä. Omissa mielikuvissani ennen matkaa näin Bosnian äärimmäisen kehittymättömänä, sotkuisena ja köyhänä. Yllätyksekseni talot ovat yllättävän hyväkuntoisia, ja niiden omistajilla on suuri ylpeys ylläpitää näyttävää puutarhaa. Moni taloista on jopa länsimaisella mittakaavalla todella prameita. Luonnollisesti suurkaupunkeja kehystää myös harmaa betonilähiö 20- kerroksisia kalseita tornitaloja. Päättelin, että tontit, talot ja talojen rakentaminen on Bosniassa niin edullista, että vähän varakkaampien on helppo pröystäillä etenkin kaupunkien ulkopuolella. Heinätyöt oli juuri saatu päätökseen ja maaseutu oli täynnä monta metriä korkeita heinäseipäitä. Heinäpaaleja ei käytetä, vaan uskotaan vanhanaikaiseen tekniikkaan. Kerrostalojen varastot olivat täynnä näyttäviä puupinoja. Talvella lämpötila voi pudota -20 asteeseen, jolloin huoneistot lämmitetään puilla.
En ollut kuullut Sarajevosta kovin positiivista sanottavaa, mutta jo ensimmäisistä hetkistä olin ihastunut siihen. Sarajevossa itä kohtaa lännen. Moskeija. ortodoksinen kirkko ja katolinen kirkko kohoavat vierekkäin. Kaupungintalon nurkkaa on hieman kulotettu mielenosoituksessa. Vanhat miehet ovat kerääntyneet puistoon pelaamaan shakkia. Suurin osa taloista on täynnä luodinreikiä. Osa niistä on paikattu. Jotkin talot ovat sortuneet sodassa. Rehevöityneenä tiilikasana ne muistuttivat menneiden vuosien taisteluista. Ruotsin kuningattaren 40 vuotta sitten lahjoittamat raitiovaunut kiidättävät epävarmasti ihmisiä puolelta toiselle pitkin vuorien ympäriöimässä solassa olevaa kaupunkia. Sarajevossa oli maailman ensimmäienn raitiovaunu. Sähkökatkon vuoksi raitiovaunu pysähtyy ja heittää matkustajat kadulle. Lämpötila kipuaa kaduilla 35 asteeseen. Vanhan kaupungin lukemattomat mukulakiviset kävelykadut kuhisevat kahviloita, joissa paikalliset neuvottelevat kiivaasti. Monet naiset ovat pukeutuneet huntuun. Kuumuuteen auttaa ympäri kaupunkia sijoitetut lähteet, joista voi juoda vuorilta tulevaa raikasta lähdevettä. Viimeinkin: maa, jossa en joudu koskaan ostamaan pullotettua vettä! Kaupunki kohoaa kaikkiin suuntiin vuoren rinnettä kohti korkeuksia. Kipusimme kuumuutta uhmaten tasanteelle ja ihailimme sitä, miten Sarajevon yli 200 minarettia toivat eksotiikkaa kaupungille, joka oli yhtä aikaa kaikkea. Yhdellä puolella asuvat serbit, yhdellä kroaatit ja yhdellä bosnialaiset, jotka ovat pääasiassa muslimeja. Monelta osin kaikki asuvat jo sulassa sovussa. En tiedä pystynkö mitenkään kuvailemaan sitä mieletöntä tunnelmaa, mikä on Sarajevossa.
Nopean Sarajevo- visiitin jälkeen lähdimme Kiseljakiin, jossa kroatialainen Goran otti meidät lämpimästi vastaan. Goran ei puhu sanaakaan englantia, joten keskustelua käytiin minun äärettömän vahvalla saksantaidolla (jota Emil ei osaa sanaakaan), siihen sekoitettuna vähän ruotsia ja espanjaa. Goran oli sodan ajan paossa Italiassa ja Saksassa, joten hän osaa vähän muita kieliä, muttei ymmärrä lainkaan englantia. Alkukankeudesta selvittyämme keskustelu sujui suhteellisen sutjakkaasti ja oma saksankielentaito alkoi palautua sieltä kymmenen vuoden takaa (terveisiä Riitta- opettajalle, jolle sanoin aikanaan, etten tule ikinä saksaa tarvitsemaan). Goran kertoi Sarajevon ja Bosnia-Hercegovinan jakautuneisuudesta eri kulttuureihin. Se on kuin Balkanin kulttuurien sulatusuuni, joka ei ole aina tehtävästään selvinnyt kivutta ottaen huomaan kaikki ne sodat, joita sen mailla on käyty. Kiseljakissa on periaatteessa yksi erikoinen piirre. Siellä on Bosnian suurin kivennäisvesipullottamo. Tätä kuplivaa vettä on saatavilla niinkin paljon, että sitä suihkuaa hanoista yötä päivää, jolloin voi vaikka pestä hiuksensa vichy- vedellä, jos niin suinkun haluaa.
Matka jatkui ylös kohti Bosnian korkeimpia huippuja, turisteille tuntemattomille teille. Niille reiteille ei todellakaan pääse millään julkisella kulkuneuvolla - ajoimme liki kaksi tuntia surkeakuntoista kärrytietä liki 2000 metrin korkeuteen Prokosko Jezero- nimiselle järvelle. Bosnia on yhtä vuoristoa ja maisemat siellä muistuttavat suuresti alppeja, mutta hinnat ovat vain kymmenesosan. Turisti-infrastruktuurin puutteen ja huonon PR- työn vuoksi turisteja tulee Bosniaan vain kourallinen, ja he vierailevat lähinnä Sarajevossa. Toisaalta sekin on otettava huomioon, ettei missään muussa Euroopan maassa ole niin paljoa räjähtämättömiä maamiinoja, joista varoiteltiin pitkin tienvartta. Pissatauolla ei kannata mennä pusikkoon, vaan tulee pysyä tiukasti tiellä. Näin ollen vapaa vaeltaminen pitkin vuoria ja leiriytyminen minne haluaa kannattaa jättää väliin, ellei ole varma siitä, mitä tekee. Muuten voi palata kotiin yksijalkaisena, kuten moni Bosniassa konkkaava epäonninen. Jos palaa. Tästä huolimatta Goran jätti auton tasanteelle ja kertoi, ettei ollut ikinä kavunnut edessämme avautuvalle kukkulalle. Siellä tallusti pari lehmää ja paimenta, joten lähdimme pelottomina valloittamaan huippua, jonka saavutimme tunnin nousun jälkeen. Matkalla söimme mustikoita ja puolukoita. Maisemat olisivat olleet vaikka parin räjähtäneen raajan arvoisia. Onneksi palasimme kaikkine jalkoinemme ja käsinimme autolle jatkaen itse kylään. Kylässä asui 10 vuotta sitten vain muutama perinteinen lehmäpaimen upean kirkasvetisen vuoristojärven rannalla. Nyt sinne on tulvinut bosnialaisia rakentaen kesämökkejään, joista kaikki jätevesi johdetaan järveen. Tämän vuoksi nyt se onkin leväinen ja haiseva lätäkkö. Lisäksi rannalla parveili useita burka-pukuisia arabialaisia turisteja. Jostain syystä he ovat ainoita turisteja, jotka tulevat pikkubusseilla pitkän matkan Sarajevosta Prokosko- järvelle. Kävelimme hieman syrjemmässä olevan puron rannalle kuunnellen hiljaisuutta ja lehmänkellojen kalkatusta. Olimme onnellisia. Emilkin oli oppinut jo vähän saksaa: "Das ist sehr schön". Makasimme tunnin vuorenrinteellä katsellen taivatta halkovia lentokoneita.
On mainittava vielä jotain: kotitekoisen juuston ostaminen. Saavuimme Goranin kanssa vanhaan maataloon kyselemään juustoa. Meidät istutettiin pöytään, jossa tarjottiin kotijuustoa, puolukkahilloa ja jotain kotitekoisen piimän tapaista. Goran alkoi juttelemaan kolmen talossa asuvan kanssa, joka jossain vaiheessa vaikutti muodostuvan tappeluksi. He osoittelivat meitä ja puhuivat meille meidän ymmärtämättä mitään. Tilanne vaikutti uhkaavalta keskustelun jatkuen yhä kiivaampana. Lopulta maksoin juustostani pari markkaa ja hyvästelimme maamiehet ystävälliseen sävyyn. Kysyin Goranilta: "Mistä te oikein puhuitte?". Goran vastasi: "he olivat todella ystävällisiä, kyselivät teistä ja halusivat että olisitte jääneet yöksi". Oppitunti numero 1: Bosniassa ystävällinen keskustelu vaikuttaa suomalaisittain kiivaalta riitelyltä. Pysy siis rauhallisena, heillä on oikeasti hyvät aikeet.
Palasimme siis rakastamaani Sarajevoon, jossa lämpötila on ainakin 15 astetta korkeampi, kuin vuoristossa. Näin Sarajevossa uruguaylaisen ystäväni Imanolin, jota en ollut nähnyt sen jälkeen, kun lähdin Buenos Airesista yli vuosi sitten. Oli jotenkin hämmentävää nähdä tämä ihan eri kontekstissa, toisella puolella maailmaa. Ihan kuin hän ei kuuluisi tähän todellisuuteen, ja ihan kuin elämä Argentiinassa olisi ollut täysin eri. Illalla lähdimme yhdessä tuumin muiden sohvasurffareiden kanssa taksilla ylös kukkulalle nauttimaan pari olutta. Taksikuski kuitenkin vei meidät ihan eri paikkaan kuin oli tarkoitus. Etsiessämme oikeaa paikkaa Emilin ja Imanolin kanssa päädyimme vahingossa aution talon sisäpihalle, jossa muutama armeijapukuinen heppu piti nuotiota. Paikka oli täysin sodan jäljiltä raunioilla ja sisäinen vaisto käski meitä lähtemään välittömästi. Päädyimme toiseen paikkaan, jossa iloinen joukko reppureissaajia nautti rakijaa. He kysyivät: "Ketä etsitte?". Vastasimme: "Etsimme ystäviämme. Tulimme väärään paikkaan.". Heidän vastauksensa oli: "Miten niin? Me olemme teidän ystäviämme, te ette vaan tiedä sitä vielä". Niinpä liityimme heidän seurueensa ja olimme välittömästi kuin vanhoja ystäviä. Oli reissumiehiä Ruotsista, Englannista, Uudesta Seelannista ja Yhdysvalloista. Jopa pari hullua, jotka olivat pyörämatkalla Irlannista Pakistaniin. Rakijaa tarjottiin, ja pian syntyi uusia lauluja. Balkanilaisista naisista ja rakijasta. Aurinko laski Sarajevon horisontissa siintävien vuorien taakse, joita pitkin nousevat talot välkehtivät kipinöiden lailla. Joskus väärä paikka onkin oikea paikka, sen olen oppinut elämässäni monta kertaa. Älä siis epäröi seurata tietä, joka ei ole tarkalleen se, minne suunnittelit mennä. Pian joukkoomme liittyi myös pari bosnialaista opiskelijaa, jotka olivat uteliaita laulavasta muukalaisjoukosta. Pian myös loput meidät joukostamme löysivät meidät. Meitä lähti bosniaan vain kaksi, mutta nyt ympärilläni oli ainakin 20 ystävää.
Ilta jatkui Imanolin majoittajan Emren baarissa, jota ei lupabyrokratian vuoksi voi pitää auki. Jostain sinne kuitenkin ilmestyi pari baarimikkoa ja meidän porukasta löytyi soittajia instrumenteille. Bosnialaiset ystävämme sopertivat noloina, ettei heillä ole itseasiassa senttiäkään rahaa. Tässä talossa ei onneksi raha puhu, joten tarjosimme heille oluet ystävyyden merkiksi. Livemusiikki pauhasi, tutustuimme uusiin ystäviimme ja tanssimme hullun lailla yksiön kokoisessa pikkubaarissa. Tämän improvisoidumpaa iltaa en voi kuvitella Sarajevolle. Harmi että se päättyi siihen, että minun reppuni varastettiin klubilla (sillä ainoalla, joka on auki yli kahteen yöllä). Yöllä oli käsittämättömän lämmin. Seikkailimme pitkin kapeita mukulakivikatuja, kun koko kaupunki nukkui. Monelta osin mieleeni tuli Quito, erona se, että Sarajevo on täysin turvallinen paikka kävellä sekä yöllä että päivällä. Itseasiassa se on yksi itä-Euroopan turvallisimmista kaupungeista. Sarajevo sitoi itseään minuun yhä tiukemmin.
 |
| Emre tämän asunnolla, johon hän hyväksyy kaikki kodittomat matkalaiset |
Minun oli tarkoitus lähteä seuraavana päivänä kohti Hercegovinaa (eli maan eteläosaa), mutta kuten niin usein aiemminkin, en vain saanut sitä aikaiseksi, ja näinollen jäin Sarajevoon. Emil suuntasi Tuzlan kautta takaisin Göteborgiin, joten nyt jäin myös periaatteessa "yksin" (vaikka "yksin" matkalaisen ei koskaan tarvitse olla). Kulutin aikaani lähinnä puistoissa leväten, suojassa paahtavalta kuumuudelta. Lopulta pääsin myös sinne, minne taksikuski ei meitä viimeksi osannut viedä, eli vanhan linnan raunioille korkealle kukkulalle. En voinut kuin istua hiljaa tuijottaen alhaalla aukeavaa näkymää. Auringon laskiessa rukouskutsu kaikui sadoista minareteistä. Siinä on jotain, joka saa minut hiljaiseksi ja kunnioittavaksi. Emre kertoi minulle islaminuskosta. Oli lämmin, tuulta ei ollut juuri laisinkaan. Heinäsirkat sirittivät luoden taustamusiikkia rukouskutsuille. Juttelimme historiasta, uskonnoista ja elämän filosofiasta. En voinut kuvitella olevani onnellisempi. Se oli yksi niistä hetkistä, jotka piirtyvät muistooni ikuisiksi ajoiksi. Sarajevo on kaivertanut paikkansa sydämeeni ehkäpä yhtenä upeimmista pääkaupungeista Euroopassa. Jotta minulle ei jäisi siitä pahoja mielikuvia, roisto oli päättänyt palauttaa reppuni samaan klubiin tavaroineen. Ainoastaan vanha rikkinäinen kamerani oli viety. Sen aika oli mennä, muistot ovat kuvia rakkaampia.
Lopulta, kaupungin vielä nukkuessa, taivalsin yksin läpi hiljaisen kaupungin kohti juna-asemaa, jossa lopulta vaivuin uneen junanpenkille. Vieressäni istuva turkkilainen poika herätti minut konduktöörin tullessa. Matkani jatkui Mostariin, kaupunkiin Hertsegovinan sydämmessä. Auringon noustessa viiletimme läpi satojen tunnelien pitkin kanjonia, vihreän alppimaiseman nopeasti vaihtuen kuivaan ja yhä korkeampaan kivikkoiseen vuoristoon. Maisema toi minulle mieleen Kreikan. Työnsin pääni ulos ikkunasta ja hengitin kuumaa välimerellistä ilmastoa. Lämpötila hipoi kolmeakymmentä jo varhain aamulla. Aloin juttelemaan vieressä istuvan turkkilaisen pojan kanssa, joka osoittautui olevan myös reppureissulla Balkanin maissa. Kahdestaan matkaa on aina miellyttävämpi jatkaa. Koko kehoni vaikutti väsymyksestä huolimatta hymyilevän paratiisimaisille maisemille, jotka saivat minut sanomaan "wau" jokaisesta tunnelista poistuttuamme. Junamatka oli varmasti upein, mitä olen koskaan tehnyt.
Päädyimme vanhalle Katjaz- talolle syvällä sivukaduilla. Talo on satoja vuosia vanha rikkaiden muslimien talo menneiltä vuosisadoilta. Astuimme sisään ja turkkilainen matkakumppanini selitti minulle talossa olevia esineitä, kun omistaja, Anis, saapui paikalle. Anis haisi lievästi rakijalle. Hän toivotti meidät tervetulleiksi ja tarjosi lasillisen kotitekoista ruusunkukkamehua, kertoen omaa tarinaansa. Hänen englanninkielensä oli todella heikko, mutta yllättäen meidän välillämme löytyi yhteinen kieli - ruotsi. Anis lähti Ruotsiin pakolaisena monen bosnialaisen tavoin, ja vietti siellä liki 20 vuotta elämästään. Minua huvitti hänen ruotsalaisuutensa - raidallinen vaaleanpunainen pikee- paita ja täydellinen riikinruotsalainen aksentti. Hänellä oli Ruotsissa kaikki - perhe, hyvä työpaikka, ystäviä. Kuulemma ruotsalaiset olivat ottaneet hänet hyvin vastaan ja hän tunsi siellä itsensä tasa-arvoiseksi muiden ruotsalaisten kanssa.
Hän kuitenkin oli päättänyt palata Bosniaan ylläpitämään sukunsa arvokasta Ottoman- taloa, joka oli yksi harvoista, joka ei tuhoutunut sodassa. Mostar oli yksi kaupungeista, joka vahingoittui pahiten sodassa, ja suurimman osan ihmisistä oli paettava kroaattien tuhoten armottomasti yhden tärkeimmistä uskonnollisista kaupungeista. Syy sotaan liittyikin kaupungin etniseen taustaan: siellä muslimit ja kristityt elivät sulassa sovussa idässä ja lännessä. Näitä puolia yhdisti 1566 vuonna rakennettu silta, jota pitkin 427 vuotta muslimit ja kristityt vierailivat toistensa puolilla. Kroaatit olivat toista mieltä eri kulttuurien rauhanomaisesta yhdessäelosta ja tuhosivat sillan 1993, joka rakennettiin kymmenen vuotta sitten uudestaan. Samalla jokainen moskeija tuhottiin läntiseltä puolelta, eikä niitä siellä ole vielä tänä päivänäkään. Sodan aikana idästä ei päässyt länteeen, ja ne kasvoivat erilleen toisistaan - jotkut eivät ole koskaan eläessään käyneet toisella puolella kaupunkia. Esimerkiksi molemmilla puolilla on oma linja-autoasema. Kaikkia kuvioita en onnistunut selvittämään Anis- miehen ruotsista, joka ei omalta osaltani ole vahvimpia kieliä (vaikkakin huomattavasti parempi kuin aiemmin käyttämani saksa), mutta näin tarinan ymmärsin hänen suustaan. Nyt hän on ylpeä Katjaz- talon omistaja, joka on saanut UNESCO- muistomerkki statuksen. Olimme kumonneet tarinan aikana muutaman shotin rakijaa. Anis kertoi, että ennen hänen paluutaan tässä talossa ei otettu alkoholia, sillä sen omistajat (eli hänen perheensä) noudattivat muslimien elämantapaa. Ruotsissa tuli kuitenkin nautittua schanpsia, jotta pääsisi vaikeista ajoista ohi, joten nykyään rakijaa juodaan myös Katjaz- talossa. Yritin kääntää ruotsista englantiin turkkilaiselle ystävälleni. Talossa asui ennen haaremi - rikas muslimimies useine vaimoineen. Vanhoista pergamenteista löytyy esimerkiksi tuntemattomalla kielellä (ilmeisesti vanhaa turkkia, jota kirjoitettiin erilaisilla aakkosilla) kirjoitettu vanha kirje, jossa Aniksen isoisoäiti luvattiin tämän isoisoisälle. Lopulta tunteja oli jo kulunut niin monta, että jatkoimme matkaa.
 |
| Lupaus avioliitosta menneiltä vuosisadoilta |
Aniksen talossa oli miellyttävän viileä. Palattuamme Mostarin paahtaville kaduille istahdimme sivukadun kahvilaan juomaan jotain kylmää. Vieressä oleva minun ikäinen bosnialaispoika kuuli keskustelun, ja liittyi keskusteluumme. Hän oli asunut kuusi vuotta Tanskassa, ja puhui jopa tanskaa kiitettävästi (johon minä en todellakaan pystynyt 4 kuukauden Duolingo- harjoitelun jälkeen). Franjo kertoi parhaista paikoista Kööpenhaminassa, ja vaihdoimme kontakteja siltä varalta, että hän palaa Tanskaan. Yllättävät kontaktit siis jatkuivat.
On joitakin asioita, joista Bosnian oppaissa kerrotaan hyvin selkeästi: älä mene sodan runtelemiin taloihin, sillä niissä saattaa olla edelleen räjähtämättömiä miinoja. Mostarissa on kuitenkin eräs erityisen hyytävä 8- kerroksinen sodassa pahasti kärsinyt vanha pankkirakennus, jonka valloittamista emme voineet vastustaa, sillä olin kuullut siitä huhuja Sarajevossa. Tämä tunnetaan nimellä "sniper tower", sillä kroaatit käyttivät sitä tukikohtana ampuessaan siviilejä silloin kun minä imin vielä peukaloani. Puhuttakoon siitä nimellä tarkka-ampujatalo. Tarkka-ampujatalo oli helppo löytää, mutta sen sisälle ei ollut niin helppoa päästä. Ovet oli tukittu ja sisäänpääsy estetty. Takaa löysimme improvisoidun kasan kiviä, joka oli selkeästi portaat aukkoon. Kiipesimme sisään. Tarkka-ampujatalon sisältä paljastuu uusi tarina. Kahdeksan kerrosta on melkein lattiasta kattoon täytetty graffiteilla, jotka kertovat erilaisia tarinoita tuhotuista unelmista, hajonneista elämistä ja kadotetusta toivosta. Nykyään ne, joille korruptoitunut yhteiskunta on liikaa, käyttävät taloa laittomana asuntolanaan. Päivällä siellä ei kuitenkaan ollut ketään (tai emme ainakaan löytäneet ketään, sillä kaikkiin huoneisiin emme uskaltaneet mennä). Kiipesimme ylös toivonamme löytää tyhjiä kiväärin panoksia, jotka ilmeisesti lukuisat siellä ennen käyneet rohkeat turistit ovat poimineet mukaansa (minulle vihjannut tyttö oli esimerkiksi löytänyt hauleja). Vannon, että tarkka-ampujatalo oli pelottavin paikka, missä olen ikinä käynyt. Niin moni henki riistettiin sieltä käsin, sillä se oli vankka, korkea talo, josta oli hyvä näkyvyys koko keskustan alueelle. Kirjoitimme merkiksi siellä olemisesta nimemme ylimmän kerroksen seinään.
Oli aika hyvästellä turkkilainen ystäväni, jonka kanssa vietimme mielenkiintoisen päivän paikassa, joka monelle turistille avautuu tylsänä ja sieluttomana. Jatkoin Ljubuskiin, jossa paikallinen poika, Zoran, tarjosi minulle yösijan (itseasiassa kokonaisen kerroksen hänen perheensä tarpeettoman suuressa talossa). Talot BiH:ssa ovat usein tarpeettoman suuria, useimmiten itse rakennettuja useiden vuosien projektina. Ensin aloitetaan yhdestä huoneesta jossa voidaan asua, ja pikku hiljaa talosta paisuu kolmekerroksinen möhkäle. Zoran oli monella tavalla perinteinen bosnialainen poika. Hänellä ei ollut töitä, mutta häntä ei oikeastaan huolettanut pätkääkään tulevaisuus. Jotain tulee vastaan jossain vaiheessa. Joimme oluen jos toisenkin paikallisessa baarissa ja puhuimme Bosnian politiikasta. Zoran perusteli joidenkin nuorien bosnialaisten ystävällisyyden sillä, että monet haluavat pois maastaan jonnekkin, missä on parempi tulevaisuus. On hyvä luoda lämpimiä välejä länsimaalaisten kanssa. Zoran oli ollut töissä risteilylaivassa, mutta saanut potkut ryypätessään työaikana. Tämä ei kuitenkaan häntä harmittanut ollenkaan. Seuraavana päivänä Zoran vei minut yhteen Herzegovinaan suosituimmista nähtävyyksistä - Kravica - vesiputoukselle. Koska oli vielä varhainen aamu, siellä ei ollut muita turisteja, jotka yleensä tulevat järjestetyillä bussikyydeillä. Paikka oli kuin paratiisi - tuskastuttavan kuuman metsän keskellä oleva vihreänsininen lampi, johon vesiputoukset valuivat ympäröivistä metsistä. Zoran näytti vielä lämpipaikkojaan Ljubuskissa vanhalla pikku-Fiatillaan (joka on ylivoimaisesti suosituin auto Bosnia-Hertsegovinassa). Lopulta tuskastuttavan kuuma matkani jatkui Tuzlaan, josta olinkin jo valmis palaamaan syksyiseen Kööpenhaminaan.
Bosnia & Herzegovina jätti minusta ehkäpä suurimman vaikutuksen kaikista käymistäni Balkanin maista. Voisin jopa luokitella sen lempimaihini Euroopassa. Miksi? Käy itse ottamassa selvää. Vakuutan, että ainoa vaara on miinaan astuminen, mutta senkin voi helposti välttää. Samalla matkani sai minut suhtautumaan eri tavalla bosnialaisiin, joita löytyy lukemattomia määriä kaikista pohjoismaista Suomi mukaanluettuna. Joskus juurien tunteminen auttaa näkemään kokonaiskuvan. Toivon, että minut otettaisiin kaikkiin maihin niin lämpimästi vastaan, kuin Bosnia & Hertsegovinaan, joka taas osaltaan opetti minulle paljon tärkeää elämästä. Ole siis aina avoimella mielin, äläkä kritisoi erilaisuutta. Eurooppa on paljon muutakin kuin se, mitä näemme matkaoppaissa, ja BiH on hyvä esimerkki siitä, miten suhteellisen tuntematon kohde voi tarjota mahtavat puitteet niin luonto- kuin kulttuurimatkailulle. Ja erittäin opiskelijaystävälliseen hintaan.
