Abkhazia ja Etelä-Ossetia: Maat, joita juuri kukaan ei myönnä olevan olemassa

Trooppisista rannoista lumihuippuisiin vuoriin - mikä on Abkhazia? 

Zugdidissa bussikuskit repivät Mestiaan tai Batumiin vievään bussiin - sinnehän kaikki turistit haluavat! Ei, haluamme Abkhazian rajalle, Inguri- joelle. Heidän katseensa synkkeni. Monet georgialaiset ajattelevat, ettei Abkhaziaan ole mahdollista mennä. Se on kuin maa, joka on Georgiassa kiinni, mutta sitä ei ole olemassa. Zugdidista on vain muutama hassu kilometri rajalle, mutta täältä ei mene ketään sinne eikä sieltä tule ketään tänne. Ainoastaan rajavyöhykkeellä asuvilla on erikoislupa ylittää raja vieraillakseen sukulaistensa tai ystäviensä luona, tai tehdäkseen ostoksia. Kun kerroimme suunntelmistamme mennä Abkhaziaan, oli vastaus yleensä "mahdotonta" tai ainakin "hyvin vaarallista". Mutta meillä oli lupapaperit kunnossa ja palava into ylittää raja. 

Kaikki kuitenkin tietävät sen Inguri- bussin, joka sinne kirottuun paikkaan vie. Meidät heitettiin Georgian rajalla ulos. Tympääntyneet vartiomiehet ottivat passimme vastaan kopissa. Miltä heistä tuntuu olla töissä rajalla, jota Georgia ei edes tunnista rajaksi, eli vaikka ylittäisimme tämän laittomasti, ei se heitä kiinnostaisi sillä heidän näkökulmastamme olemme edelleen Georgiassa. He protestoivat tätä tilannetta vastaan pitämällä passejamme puoli tuntia pöydällä heidän katsoessa televisiota. Jos kysyimme, miten kauan kestää, murahtivat he vihaisesti. Lopulta saimme jatkaa matkaa. 

Jalan rajan ylittämisessä on aina jotain mahtipontista. Massiivinen silta, joka ylittää Inguri- joen, merkitsee Abkhazian rajaa. Pitkät, korkeat piikkilanka-aidat oli vedetty pitkälle rajaa pitkin, joiden päällä vartiotorneissa vahdittiin rajaa kalashnikovit kädessä. Noin kilometrin pitkä siltä johtaa seuraavalla tarkastuspisteelle, jota pitävät abkhazialaiset. Yllätykseksemme kohtasimme kolme ulkomaalaista - yhden pojan Luxembourgista, sekä kaksi saksalaista pappia. He olivat odottaneet rajalla kuusi tuntia, mutta heille ei oltu annettu lupaa ylittää rajaa, vaikka heillä oli lupalaput kunnossa. Ketään muita ulkomaalaisia ei heidän mukaansa rajalla ollut näkynyt tänä päivänä. Rajavartijat näppäsivät passista ja lupalapustani puhelimella kuvan. Lahjoitin muille turisteille hieman mukanani olevaa hatsapuria, sillä raukoilla alkoi jo olemaan kova nälkä. Tässä vaiheessa asennoiduin siihen, ettemme välttämättä pääse Abkhaziaan. Yllätyksekseni puolen tunnin odotuksen jälkeen minä, Sorina ja yksi saksalainen pappi saimme luvan ylittää raja. Minusta tuntui liki pahalta, että muut olivat odottaneet liki koko päivän kun taas me istuimme siellä vain puoli tuntia. 

Seuraavaksi saavuimme Venäjän raja-asemalle. Tilanne on siitäkin varsin erikoinen, ettei Abkhazia kuulu Venäjään, eikä minulla ole Venäjän viisumia. Venäjä kuitenkin turvaa Abkhazian rajoja ja varjelee tasavallan itsenäisyyttä, jolloin he pitivät tiukinta seulaa siitä, kuka pääsee rajasta yli. Täällä minut ja Sorina erotettiin, ja Sorina vietiin toiseen paikkaan minusta näkymättömiin kuulusteltavaksi. He tekivät siinä virheen, että meistä minä olin se, joka puhuu venäjää, ja he veivät venäjää puhumattoman kuulusteltavaksi, vaikkeivat itse osaa englantia. Käsky kuului kutakuinkin näin: "Romania - tuonne! Suomi - jää tänne!". Kirgiisin näköisen venäläisen rajatarkastajan seuloessa kamojani rinkassa tunsin pahaa oloa siitä, minne Sorina oli viety, ja mitä tältä kysellään. Minulta ei kysytty yhtään mitään. Lopulta Sorina palasi puolen tunnin kuluttua, ja tämän kokemuksen mukaan hänet oli laitettu istumaan penkkiin, ja kun kuulustelija totesi, ettei Sorina puhu venäjää, ei tämän tarvinnut kuin istua puoli tuntia penkissä. Lopulta he totesivat, että olemme vaarattomia turisteja, ja meidät päästettiin ylittämään raja. 

Koska oli jo myöhä, viimeinen bussi oli lähtenyt Suhumiin ja lähimpään kaupunkiin eli Galiin. Saksalainen pappi neuvotteli rajavartijoiden kanssa ja onnistui palkkaamaan yhden heistä ajamaan meidät Suhumiin noin 40 eurolla. En tiedä, oliko tämä paikallisesti käypä summa, mutta kun alkoi olla jo hämärää ja olimme melkein-oikean-maan raja-alueella, ei meille jäänyt oikein vaihtoehtoja. Tämä epämääräinen rajanyritys ei antanut meille kovin vakaata oloa maasta, eikä passissamme ollut edelleenkään mitään merkintää siitä, että olisimme vaihtaneet maata. Tiesin tämän kuitenkin esimerkiksi kyrillisistä aakkosista ja siitä, ettei georgialainen SIM- korttini enää löytänyt verkkoa. Myös valuutta oli muuttunut rupliksi. Kuski vei meidät sopimamme vierasmajan ovelle, jossa Natalia otti meidät mitä ystävällisimmin vastaan. Ilmasto oli trooppinen ja puutarha täynnä vehreitä hedelmäpuita. Puutarhassa liehui Venäjän lippu, eikä siitä ollut epäilystäkään, etteikö Natalian perhe ollut venäläisiä, eikä suinkaan abkhazialaisia (tai georgialaisia). En haluaisi liikaa mainostaa blogissani, mutta jos yövytte Suhumissa, valitkaa ihmeessä "Guesthouse u Nataliy" - kahden hengen huone maksaa 1000 ruplaa yöltä, eli noin 15 euroa, talo on moderni ja miellyttävä, ja lisäksi Natalia valmisti meille aamupalan ja pesi pyykkimme samaan hintaan. Kukaan ei puhu yhtään englantia tosin, joten jos ei puhu venäjää, niin kannattaa ottaa sanakirja mukaan ;-). Tämä tosin soveltuu kaikkialle Abkhaziaan ja oikeastaan Georgiaankin - pääkaupunki Tbilisiä lukuunottamatta englanninkielen osaaminen on liki olematonta. 

Suhumissa, ja koko Abkhaziassa, on omanlainen tunnelmansa. Miten voisin sitä parhaiten kuvailla? Kahlasimme läpi Suhumin keskustaa, joka tulvi rankkasateista, kuravettä ollen keskellä tietä puolisen metriä. Joka toinen talo oli sammalen valloittama ja ovet lankuilla naulattu kiinni. Toisinaan kallis Mersu Abkhazian rekisterikilvillä kurvasi ohitsemme heittäen vedet päällemme. Ylpeä rantapromenadi oli täynnä baareja ja ravintoloita - joissa ei ehkäpä rankkasateiden vuoksi ollut ketään. Kaupungin keskustassa patsasteleva massiivinen Abkhazian ministeriö oli kokonaisuudessaan poltettu, jolloin maan herroina toimivat nyt kulkukissat ja -koirat, koristeellisista rapistuneista seinistä nyt kasvaen puita ja pensaita. Myös kukkulan puutarha marmorisine pylväineen, parvekkeineen ja patsaineen oli joko täysin vihertynyt tai peittynyt graffitien alle. Emme kuitenkin voineet olla huomaamatta edelleen loistokkaita huviloita. Tuntui, kuin jokin olisi vialla. Kuin kaupunki eläisi 80- luvun Neuvostoliittoa, kun taas ihmiset yrittivät älypuhelimineen parhaansa mukaan elää 2018- lukua. Tunsin jotain keinotekoista, jotain teennäistä. Abkhazia yrittää parhaansa mukaan olla Abkhazia, samalla kun se jakaa vuosituhansien historian Georgian kanssa, puhumattakaan Abkhazian omasta pitkästä historiasta, mutta joka on nyt kuin sätkynukke Venäjän narujen vedeltävänä. En voi valehdella, etteikö tunnelma Abkhaziassa minusta muistuttanut enemmän Venäjän Murmanskia, kuin reilu sadan kilometrin päässä olevaa Georgian Zugdidia. Ja se sai ilman tuntumaan minusta melko raskaalta. 

Astuimme paikalliseen kuppilaan rankkasadetta pakoon. Yksi Abkhazian vitsauksista ovat valehtelematta miehet. Jos Georgiassa miehet vahtaavat ulkomaalaisia naisia häpeilemättä, viedään se Abkhaziassa ihan toiselle tasolle. Etenkin minä blondina tyttönä olin kuin suurennuslasin alla, ja miehet tuijottivat minua häpeilemättä, sekä jopa ehdottivat sopimattomia asioita. Riippumatta siitä, että kerroin olevani lomalla aviomieheni kanssa, joka on juuri nyt toisaalla. Saimme jopa joillekin uhkailla soittavamme poliisin, elleivät he jätä meitä rauhaan (tuskin Abkhazian poliisi olisi tilannetta paljoa parantanut). Abkhaziassa tilanne oli mielestäni pahempi kuin missään muussa maassa, jossa olen vieraillut. Tämän vuoksi en välttämättä tuntisi siellä itseäni turvalliseksi, jos matkustaisin yksin. Onnekseni tässä kuppilassa tapasimme kolme melko asiallista nuorta abkhazialaista, jotka puhuivat jopa englantia. Yksi heistä oli itseasiassa venäläinen, joka oli asettunut Moskovasta Suhumiin vanhempiensa vuoksi. Tämän isä kuoli sodassa Georgiaa vastaan, jonka vuoksi tällä ei hänen mukaansa ollut lupaa mennä Georgiaan (vaikka Venäjän passilla saa normaalisti mennä Georgiaan ilman viisumia).  Kaksi muuta poikaa olivat abkhazialaisia yliopisto-opiskelijoida Suhumissa. He katsoivat kiinnostuneina kuviamme Svanetiasta. Tyhmän väliinpitämättömänä tokaisin: "kannattaa käydä, siellä on todella hienoa!". Tästäpä he loivat minuun tympääntyneen silmäyksen: "Meillä on Abkhazian passi, et kai tosiaan luule, että meillä olisi lupa mennä Svanetiaan? Ei meidän passilla pääse kuin Venäjälle!". 

Vierailu Suhumiin on kuin aikamatka, jota voin suositella lämpimästi kaikille rappioromantiikan ja vanhan neuvostoarkkitehtuurin ystäville. Sen kaduilla on aitoa melankoliaa ja ripaus siitä loisteesta, mitä Suhumi joskus Neuvostoliiton aikana edusti. En voinut uskoa, kun kuulin mummoni käyneen Suhumissa 80- luvulla - ennen, kuin mitkään konfliktit Venäjän, Georgian ja Abkhazian välillä olivat alkaneet, ja se kuului "onnellisesti" Neuvostoliittoon. Suomesta järjestettiin pakettimatkoja, joissa käytiin sekä Sotsissa että Suhumissa - jotka eivät ole niin kaukana toisistaan. Nykyään kukaan Suomessa ei ole edes kuullutkaan Suhumista, Abkhaziasta puhumattakaan. Molemmat jäivät sodan ja rajakiistojen nostattaman pölyn alle hautumaan ja odottamaan parempia aikoja. 

Halusimme matkustaa koko Abkhazian halki lähelle Venäjän rajaa. Löysinkin sattumalta internetistä meille sopivan paratiisin mustan meren rannalta lähellä Pitsundaa nimeltä "Shlypra". Hurjaa vauhtia päästelevä marsubussi viiletti läpi loputtomien vihreiden vuorten, jotka minusta muistuttivat jopa Väli-Amerikan vehreyttä hedelmäviljelmineen. Abkhazia on todellakin kuin paratiisi, enkä ihmettele, miksi jopa itse Stalin rakensi sinne enemmän huviloita, kuin minnekään muualle, ja loma-asunto Abkhaziassa maksoi enemmän kuin Moskovassa. Vaikka Abkhazia yrittää nousta uudelleen venäläisten investointien voimin, on menneiden aikojen loisto vielä suhteellisen kaukana. Pitsundasta menimme venetaksilla Shlypraan, joka on laguuni vuorten ympäröimänä, jolloin ainoa pääsy sinne on veneellä. Voin kertoa, ettei ollut helppoa löytää tietoa tästä paratiisista, jossa ainoa mahdollisuus yöpyä on teltassa - kaikki tieto, jonka löysimme, oli venäjäksi, ja sekin oli harvassa. Pitsundassa tiedettiin kuitenkin heti, kun saavuimme telttojemme kanssa, että haluamme mennä Shlpyraan, jolloin he soittivat paikan omistajaa noutamaan meidät veneellään - joka ei niinikään puhunut englantia, ja oli hyvin yllättynyt siitä, miten löysimme ensinkään koko paikan olemassaolon. Suurin osa vieraista on venäläisiä vakioasukkaita, jotka tulevat telttailemaan Shlypraan viikoiksi, jopa koko kesäksi. Ulkomaalaisia vieraita näkee äärimmäisen harvoin. Meidät otettiinkin vastaan suurella mielenkiinnolla, ja nuori venäläinen poika auttoi meitä pystyttämään telttamme. Luokittelen heidät suhteellisen varakkaiksi venäläisiksi, mutta jotka arvostavat luonnonläheisyyttä ja yksinkertaista lomaa luksusta enemmän. Monet heistä olivat matkustaneet ympäri maailmaa, ja he puhuivat englantia, mutta Shlypra oli heidän salainen lomaparatiisinsa. Paikassa oli tiettyä taikaa, ja olisin ehdottomasti halunnut jäädä sinne viikoiksi. Katsellessa auringonlaskua oli helppoa unohtaa kaikki se epävarmuus jossa se "maa" elää - se oli kuin oma pieni maailmansa kallioiden ympäröimänä. 

Paluumatkalla pois Abkhaziasta satoi kaatamalla. Odottaessamme marsubussia pysähtyi taksi ja toinen matkustajista ilmoitti, että pääsemme taksilla samalla hinnalla Suhumiin, kuin mitä bussi kustantaisi. Taksikuski ymmärsi, että olimme matkalla Georgian rajalle, jolloin kerroin, että meidän on käytävä Suhumissa ulkoministeriössä hakemassa viisumimme ennen maasta poistumista (miten kätevää - viisumin tarvitsee maasta poistumiseen, ei maahan saapumiseen). Lyhyt venäjänkielinen neuovottelu sai minut ymmärtämään, että hän voi käyttää meidät ulkoministeriössä, jonka jälkeen hän voi ajaa meidät rajalle. Hinnasta en ihan saanut selvää, joten totesimme, että mennään nyt ensin sinne ulkoministeriöön, ja katsotaan sitten. 

Matkalla sattui jos minkälaista kommervenkkiä - ensinnäkin taksikuski ajoi aivan hervottovan lujaa, ja sai matkalla poliisilta sakot, joka sai tämän vasta pahalle päälle (mutta ei hidastanut vauhtia yhtään). Saavuttuamme Sukhumiin ilmoitti hän, että matka rajalle maksaakin 1500 ruplaa lisää sen 400 päälle, jonka olimme maksaneet Pitsundasta Suhumiin - tämä on noin 20 euroa. Kun ilmoitimme ottavamme mielummin vain 300 ruplaa maksavan bussin, alkoi valtava huuto - ilmeisesti matka Suhumiin oli maksanut niin vähän vain sen vuoksi, koska aioimme jatkaa rajalle asti. Kuulemma hinta oli selvä alusta asti, mutta en ollut sitä ymmärtänyt. Tässä jupakassa taksikuski veti mukaan joitakin kadunkulkijoita, jotka moittivat minua: "miksi edes matkustat tänne, jos et puhu riittävän hyvin venäjää!". Minulla ja Sorinalla meni hermot - löimme heille 400 ruplaa käteen ja kävelimme pois kuullen heidän herjauksen selässämme. "Äkkiä takaisin Georgiaan", oli mielessämme. 

Poistuminen maasta oli helppoa - meitä muistettiin rajalla huudahduksella "Suomi ja Romania!" . Lunastamamme seitsemän euron viisumi otettiin passistamme pois, etteivät georgialaiset luule, että tunnustamme Abkhazian omaksi maakseen, jolloin meitä sakotettaisiin, tai meidät voitaisiin jopa pidättää. Olemme vakaasti takaisin Georgian kaikkien maiden myöntämällä maalla ilman merkkiäkään siitä passissamme, että olisimme ikinä käyneetkään maassa, joka kutsuu itseään nimellä Abkhazia. Aatteemme visiitistämme ovat ristiriitaisia. Tuntuu, kuin ylittäessämme rajan teimme aikamatkan 80- luvun Neuvostoliittoon, jossa asiat joko sujuivat tai sitten eivät, ja tämän myös me saimme kokea. Epäilemättä Abkhazialla on suuri potentiaali turismin kehittymiseen, mutta nykyisessä tilassaan se ei ole missään mielessä helppo ei-venäläisille, ja tunsin itseni surulliseksi siitä, että vaikka olin ahkerasti opiskellut venäjää, sain lähinnä moitteita siitä, etten puhunut sitä paremmin, enkä kehuja siitä, että ylipäätään yritin oppia kieltä. Kaikenkaikkiaan olimme kuitenkin hyvin tyytyväisiä siitä, että olimme päättäneet vierailla Abkhaziassa, ja olimme myös yhtä mieltä siitä, että meidän olisi pitänyt varata sinne enemmän aikaa, kuin vain 4 päivää. 

Pakolaisia ja lasikoruja - Etelä-Ossetia

Kuten monet tietävät, Georgiassa ei ole vain yksi itsensä itsenäiseksi julistama maa, vaan myös Etelä-Ossetia julisti itsensä itsenäiseksi 1991 osittan siksi, että se halusi liittyä Venäjään kuuluvaan Pohjois-Osseatiaan. Osaongelmana oli myös se, että kuten Abkhaziassa, siellä puhutaan omaa kieltänsä- osseettiä. Näin ollen Georgian itsenäistyessä haasteena oli maan kielen yhtenäistäminen, kun eri puolilla maata puhuttiin eri kieliä (kuten abkhaziaa ja osseettiä). Etelä-Ossetian tilanne on kuitenkin vielä askeleen Abkhaziaa kriittisempi, sillä vuonna 2008 Venäjä hyökkäsi Etelä-Ossetiaan miehittäen sen kokoaan, ja georgialaiskylät poltettiin (joita oli noin kolmasosa), jolloin niiden asukkaat häädettiin rajan taakse Georgiaan. 

Kysymys siitä, voisinko vierailla Etelä-Ossetiassa turvallisesti, oli auki. Selvää on kuitenkin se, että raja Georgiasta oli suljettu kokonaan, jolloin sinne mennäkseen oli välttämättä mentävä Venäjän kautta. Oli selvääkin selvää, että minun seikkailuni tutustua Etelä-Osseatiaan jäi näihin haasteisiin. Tällöin on kuitenkin muistettava, että rajat ovat vain ilmaan piirrettyjä viivoja, jotka jaottelevat sitä, kuka kuuluu millekin puolelle. Etelä-Ossetian rajan eteläpuolella on suuria pakolaiskyliä, tai "IDP- kyliä" (internally replaced people), joita kansoittavat Etelä-Ossetiasta vuonna 2008 kotinsa jättäneet georgialaiset. Yksi näistä kylistä on Tserovani. Minun mielessäni Tserovanissa vierailu oli kuin Etelä-Ossetiassa vierailu. 

Hyppäsin marsubussin kyydistä ennen Tbilisiä bussikuskin ihmetellessä, miksi ihmeessä haluan jäädä siellä pois. "Ei tämä ole vielä Tbilisi! Ei täällä ole mitään". Miten ihmeessä voisin selittää, että olen menossa vierailemaan Tserovanin pakolaisleirille? Suurin osa georgialaisista ei edes tiedä sen olemassaolosta, vaikka ajavat sen ohi päivittäin. Olin aikaisemmin ollut sähköpostiyhteydessä Nanan kanssa, joka työskentelee Ikorta- nimisessä yrityksessä Tserovanissa. Nana on yksi georgialaisista, joka joutui jättämään kaiken taakseen paetessaan kotikaupungistaan Tskhinvalista. Perinteisiä lasikoruja valmistavassa pienyrityksessään Nana yrittää auttaa paikallisia naisia työllistymään ja rakentamaan uutta elämää vain 50 kilometrin päässä vanhasta kodistaan. 

Sen lisäksi, että näin, miten koruja tehdään, ja ostin upean kaulakorun sekä korvakorut, kierrätti Nana minut kylässä kertoen elämästä siellä. Ensimmäinen yllätykseni oli se, että osseatialaiset muuttivat pakolaiskylään kymmenen vuotta sitten, mutta kaikki asuvat siellä edelleen. Onko heillä toivoa palata koteihinsa Osseatiaan? Aikovatko he rakentaa elämää jossain muualla Georgiassa? Miksi he jatkavat elämistä pienissä ja yksinkertaisissa kivitaloissa? Ei, heillä ei ole toivoa palata kotiinsa ikinä. Ossetialaiset elävät perinteisesti samassa kylässä perheensä kanssa koko elämän, jolloin muuttaminen ei ole heille tyypillistä. Nyt, kun heillä oli uusi kylä täynnä tuttuja ihmisiä, rakentavat he uuden elämänsä sinne. Pikkuhiljaa kivitaloja oli laajennettu, niille oli rakennettu puutarhoja, jopa autotalli. Niiden infrastruktuuri ja kaavoitus muistutti silti edelleen suuresti pakolaisleiriä eikä perinteistä kylää. Vaikka osa matkustaa Tbilisiin töihin, on etenkin naisille todella vaikeaa löytää työpaikkaa. Kantaessani kaulassa kaunista lasikorua, kannan mukanani näiden naisten tarinaa. Todella moni on kommentoinut kaulakoruani ja kysynyt, mistä olen sen ostanut. Kertoessani tarinan jaan samalla Etelä-Ossetian tarinaa, josta vain harva tietää. Vaikka visiittini oli lyhyt, toi se minut paljon lähemmäksi myös Etelä-Ossetian kriisiä, sekä sen ihmisiä, ylittämättä rajaa.

En muistanut ottaa kuvia Tserovanissa, joten tässä kuva Venäjän armeijan tien varrella olevasta Venäjän ja Georgian ystävyyden muistomerkistä. 

Tämä viimeinen retkeni toi minut yhä lähemmäksi matkustusmuotoa, joka tuo minulle eniten nautintoa - ihmislähtöinen matkustaminen. Kyse ei ole kauniista vuorista ja järvistä, kulttuurinähtävyyksistä, patsaista ja raunioista. Kyse on yksinkertaisesti erilaisista ihmisistä ja niiden tarinoista. Tähän Georgia on yksi mahtavimmista esimerkeistä maana, jossa ihmisillä on rajattomasti kerrottavaa.