keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Kohti Pamiria ja sen yli

Blogeissa tulee aina väistämättä annettua hyvin ruusuinen kuva matkustamisesta. Tosiasiassa kulissien takana tapahtuu vaikka ja mitä - draamaa, kiistelyä ja välienselvittelyä. Siispä en tässä kirjoituksessa jätä näitä ulos tekstistä, sillä minusta on mahdotonta, että kaksi ihmistä voisi matkustaa pitkiä aikoja yhdessä ilman, että ristiriitoja syntyisi. Tosiasiassa minä ja Sorina väittelimme jo ensimmäisestä päivästä lähtien, joka yllätti minut, sillä normaalisti emme koskaan väittele mistään, ja olimme kämppäkavereita yli vuoden. Olin aina matkustanut yksin, joten ehkä myös minulle oli haastavaa ottaa toisen ihmisen mielipiteet mukaan päätöksentekoon, kun olen aina ollut sellainen, joka menee oman mielensä mukaan. Joten suuntaan jos toiseen tämä matka oli haaste. Lisäksi stressi ja epävarmuus etenkin alussa saivat hermot tiukalle. Nyt soppaan lisättiin myös kolmas ihminen, jonka minä tunsin jotenkin, ja jota Sorina ei ollut ikinä nähnytkään. Toinen, joka oli tottunut tekemään päätöksiä yksin ilman muiden mielipiteitä. Siispä seuraavat pari päivää olivat suorastaan yhtä draamaa lyhyitä rauhanjaksoja lukuunottamatta, joka melkein johti totaaliseen välirikkoon. Voin kirjoittaa tästä avoimesti, sillä sotakirves on haudattu jo aikoja sitten, ja nauramme kaikelle tälle.



Edessämme oli ehkä matkamme suurin haaste, eli Pamirin vuoriston ylittäminen Tadzikistaniin. Olin aiemmin esittänyt Sorinalle, että matkustamme kimppataksilla (tai tässä tapauksessa kimppajeepillä) rajan yli, joka on liki 5000 metrin korkeudessa vuoristossa. Ennen rajan ylitystä halusin kuitenkin käydä Lenin- huipun juurella, joka on Kirgisian korkein huippu, nousten yli 7100 metriin. Tämä vuorennyppylä sijaitsee juurikin maiden rajalla, joten toivoin, että käytyämme siellä löytäisimme tilaa jostain kimppajeepistä, jolla pääsemme Murghabiin, joka on ensimmäinen kaupunki vuorten toisella puolella Tadzikistanissa.  Kaikki alkoi tarunomaisen hyvin, kun astuttuamme hostellista ulos kysyi paikallinen mies, joka oli juuri lähdössä autollaan, että minne olemme matkalla. "Sary Tashiin", sanoin, joka on lähellä Tadzikistanin rajaa. "Hypätkää kyytiin, olen menossa sinne päin". Matkalla mies kuunteli Despacitoa repeatilla kerta toisensa perään, ja joi kaljaa.




Jäimme jokseenkin keskelle ei mitään. Onneksemme joka ikinen kulkuneuvo, joka ajoi ohitsemme, nappasi meidät kyytiin, ja noin viiden auton kombolla pääsimme Sary Moghuliin, jonne halajimme. Heitimme heille aina vähän hiluja, eli emme aivan ilmaiseksi matkustaneet. Lopulta se siinti edessäni: "Maailman katto", yksi korkeimmista vuoristoista, suuri Pamir. En ole eläessäni nähnyt vastaavaa - lumihuippuinen, taivasta tavoitteleva seinämä toinen toistaan korkeampia huippuja, joista suurin osa ylittää 6000 metrin. Kuin hypnotisoituneina tuijotimme tuota kaunista, mutta samalla pelottavaa näkymää. Samainen vuoristo meidän olisi ylitettävä päästäksemme Tadzikistaniin. Ohitimme Sary Moghulin yksinkertaisen kivimajakylän ja lähdimme määrätietoisesti kävelemään hädin tuskin havaittavissa olevaa hiekkatietä pitkin kohti vuorista, toivoen, että joku veisi meidät sinne asti.




Sary Moghulin kylä

Joen ylitys vesimelonin kanssa. Takana suuri Pamir. 

Yhtään autoa ei tullut. Kävelimme puhumatta toisillemme tunti toisensa perään kuivan preerian halki - vuoristo näytti olevan ihan vieressä, mutta tosiasiassa pelkästään vuorten juurelle on yli 20 kilometriä matkaa. Ennen kuin olimme edes tavoittaneet vuoristoa, laskeutui aurinko vuorten taakse, ja pimeä nappasi meidät pian syleilyynsä. Pystytimme telttamme tasaiselle preerialle, kun kylmä alkoi käydä luihin ja ytimiin - olimme jo nyt noin 3000 metrin korkeudessa, ja oli melkein syyskuu. Sorina vetäytyi vällyihin syömättä, kun taas minä ja Niklavs söimme limaisia spagetteja haisevan venäläisen savumakkaran ja purkkiherneiden kanssa. Se oli totisesti yksi etovimpia ruokia, joita olin syönyt, mutta pakko se oli saada alas, sillä olin oppinut, että korkealla ja kylmässä tärkeintä on syödä paljon. Näin ollen pääasiallinen tehtäväni olikin olla Sorinan teltanlämmittäjä, joka oli edelleen vähän huonossa kunnossa, eikä hänellä ollut ruokahalua. Ehkä tämä matka ei ollut juuri sitä, mitä hän oli odottanut, eikä tilannetta helpottanut yhtään se, että seuraavat kolme pävää nousemme vain korkeammalle vuoristoon. Tässä vaiheessa vesivarantomme olivat melkein loppuneet. 

Elleivät maisemat seuraavana päivänä olisi olleet niin uskomattomat, olisivat kattilat lähteneet jakoon jo tässä vaiheessa. Vihreät, kirkasvetiset lammet kimmelsivät violettien vuorten juurella, joihin oli sijoiteltu yksittäisiä jurttia ikään kuin tarkoituksella satumaisen maiseman luomiseksi. Lauma jakkeja tukki tiemme aina silloin tällöin. Pilviin kohoavilta lumisilta vuorilta laskeutui jäätiköitä ja sulamisvettä harmaisiin puroihin, joka muistutti minua Taru Sormusten Herrasta trilogiasta tuttua Mordor- vuorta (vaikkakin tulielementit puuttuivat). Näissä korkeuksissa luonnon valtavan voiman alkaa oikeasti huomaamaan, ja itsensä tuntee hyvin pieneksi ja haavoittuvaiseksi. Horisontissa näin joukon vuorikiipeilijöitä matkalla jäätikköä ylös päin - he olivat matkalla Leninin huipulle. Vannon, että joskus tulevaisuudessa minä olen yksi heistä, nousemassa jäistä vuorenrinnettä piikkikengät jalassa, hakku kädessäni ja köysi vyötäröni ympärillä. Näin heidät silmissäni suurina sankareina, kun me jäimme pällistelemään jäätikön alareunaan varusteettomina, vähän niinkuin lintuina, jotka eivät osaa lentää. Olimme kuin pingviinejä heihin verrattuna. Saimme yösijan jurtasta, vaikka olisin luultavasti tarennut ihan hyvin teltassakin, yöllä oli vain muutama pakkasaste. Söimme jälleen limaisia spagetteja - Sorina ei edelleenkään voinut syödä.









Kuin onnen kaupalla onnistuimme pysäyttämään ehkäpä sen ainoan vanhan Nivan romun, joka sinä päivänä sillä tiellä sattui kulkemaan, joka vei meidät tielle, josta pääsimme noin tunnin odottelun jälkeen (jolloin luulimme jo hetken kuolevamme sinne janoon) rekanromun kyydissä viimeiseen ravintolaan Sary Tashissa ennen armotonta vuoristoa ylittävää tienraakiletta. Rekkakuski kertoi, että hän syö yhden lampaan kolmessa päivässä, näyttäen ylpeänä suurta mahaansa. "Miksi te kävelette, kun autotkin on keksitty? Kävely on hulluille!". Noh, ehkä meillä ei sillä hetkellä ollut autoa käytössä, emmekä ehkä halua yhtä isoa mahaa. Ikävä kyllä ravintolassa ei ollut kasvisvaihtoehtoja Sorinalle, jolloin ruoka rajoittui taas leipään ja perunoihin.

Niva saapui juuri, kun pysähdyimme pesemään kattiloita.


Meillä oli suunnitelma. Suunnitelma, jonka mukaan menemme kimppataksilla Murghabiin, joka on ensimmäinen kaupunki Tadzikistanissa noin kuuden tunnin matkan jälkeen maastoautolla vuoriston yli. Ottaen huomioon että meillä oli tämä suunnitelma, en ole täysin varma, miten päädyimme rajavartioiden Nivan perälle suuntanamme Kirgisian raja-asema. Matkalla joimme viimeisen lasillisen kumusia jurtassa - toisaalta olin haikea siitä, että jätimme taaksemme Kirgisian, joka on tuonut meille niin paljon kokemuksia ja tunteita, ja jossa olimme oppineet niin paljon uutta, mutta toisaalta olin iloinen, etten enää joutuisi juomaan käytettyä hevosenmaitoa, joka ei enää maistunut niin iljettävältä. Meille Tadzikistan oli alusta alkaen se maa, jota odotimme, mutta nyt meistä tuntui, että Kirgisia oli laittanut tason niin korkealle, että sitä oli hankala ylittää.




Tilanne oli siis se, että leimasimme itsemme ulos Kirgisiasta raja-asemalla, jonne Niva meidät jätti. Tästä alkaa laaja vuoristoinen "no-man's-land", eli ei-kenenkään-maa. Rajavartija katsoi meitä kysyen "missäs teidän automme on?". "Ei meillä ole", vastasimme. "Entäs pyöränne?". "Ei ole niitäkään. Peshkom. Kävellen".

"Oletteko hulluja? Tästä on 30 kilometriä Tadzikistanin raja-asemalle, yöllä on 20 astetta pakkasta ja matkalla susia ja karhuja". Nyökkäsimme ja lähdimme kävelemään, jolloin Niklavs korjasi: "itseasiassa matkaa on vain 26 kilometriä. Pötypuhetta!". Toivottavasti maininnat kylmyydestä ja villieläimistä eivät myöskään pitäneet paikkaansa.

Tässä vaiheessa Sorina ainoana järkevänä ihmisenä alkoi hermostua, sillä tämän ei koskaan pitänyt olla meidän suunnitelmamme. "Kyllä me pian pääsemme jonkun auton kyytiin", vakuuttelin.

Kirgisian raja-asema takana, päättäväisinä kohti ei-kenenkään-maata.


Kului kolmisen tuntia, olimme taittaneet noin 10 kilometriä ylämäkeen. Yhtäkään autoa ei ollut tullut takaa eikä edestä. Tie oli osittain maanvyöryjen ja jokien halkoma, jolloin oli utopista edes ajatella, että siellä kulkisi auto. Ukkospilvet peittivät taivasta, tuuli alkoi puhaltamaan vaatteiden alle voimakkampana, pimeys lähestyi. Maisemat olivat kuin kuussa - missään ei kasvanut mitään, ja ympärillämme oli vain 6000 metriin kohoavia vuoria - itse seisoimme noin 4000 metrin korkeudessa. Viimein takaamme ilmestyi auto. Sen lähestyessä täyttyi mielemme siitä, miten pääsemme tänään nukkumaan johonkin lämpimään tupaan, jossa meille tarjotaan teetä ja lampaanläskikeittoa.


Pamirin valtatie ei välttämättä ole tittelin "valtatie" arvoinen.


Nämä haaveet kuitenkin katosivat auton takavalojen mukana. Rajan ylittäminen on tien huonokuntoisuuden vuoksi niin kallista, ettei yksikään auto lähde sitä ylittämään, ellei se ole lastattu niin täyteen, ettei sinne mahtuisi kissanpoikaakaan. Nousua nimittäin on noin 2000 metriä erittäin huonokuntoista tietä pitkin, jolloin Oshista Murghabiin matkaan voi mennä 12 tuntia. Kun oli jo melkein pimeää, ja mietimme, miten voisimme nukkua kolmistaan yhdessä teltassa niin, ettemme jäädy kuoliaiksi (meillä ei todellakaan ollut varusteita -20 lämpötilaan), kurvasi toinen auto mutkan takaa.

Kuten kaikki muutkin siellä päin liikkuvat autot, myös se oli täyteen pakattu. Meillä oli kuitenkin onni matkassa: yksi matkustajista oli pienestä Langarin kylästä Wakhan- laaksossa kotoisin oleva Gulnigor, joka asuu Berliinissä, ja oli matkalla kotiinsa. Hän teki kaikkensa käännyttääkseen kuskin ja muiden matkustajien päät, jotta meidät voitaisiin ajaa lähimpään taloon, johon on noin kymmenen kilometriä matkaa. Tästä alkoi meidän ystävyytemme - tätä kirjoittaessa puoli vuotta myöhemmin kävin juuri tervehtimässä Gulnigoria Berliinissä. Miten ihmeellisissä olosuhteissa voivat ystävyydet alkaa!

Pelastajamme Gulnigor minun ja Sorinan välissä


Ei-kenenkään-maalla on tasan yksi tönö - joka on enemmänkin jakkien navetta, jonka kupeessa on kaksi vaatimatonta huonetta ilman huonekaluja. Toisessa huoneista on sentään kamina. Muodollista korvausta vastaan meille tarjottiin yösijaa eteisestä, johon levitimme makuualustamme. Löytyi heiltä meille tarjottavaksi myös hieman itsetehtyä naan- leipää, voinokare ja teetä. Olimme kaikesta tästä äärettömän kiitollisia. Siitä, että Gulnigor onnistui kuljettamaan meidät tänne, ja siitä, että meillä on seinät ympärillämme suojaamassa vuoriston tuulelta ja tuiskeelta. Perheen pyöreäposkiset lapset parveilivat ympärillämme rämpyttäen charangoani ja ihmetellen kameraani. Vanhemmat lapsista osasivat hippusen venäjää. He asustavat kesän vuoristossa jakkien kanssa - heidän lähin naapurijurttansa on noin kolmenkymmenen kilometrin päässä, kun taas lähimpään asuttuun taloon on liki viitisen kymmentä kilometriä, jonka taittamiseen menee kaksi tuntia maastoautolla. Talveksi he vievät jakkinsa alemmaksi Karakoliin, jonne on yli 100 kilometriä matkaa. Miltä matka syksyllä lumen läpi jakkien kanssa sata kilometriä mahtaa näyttää? Heidän elämänsä oli niin kaukana omastani, mutta nyt he olivat pelastajiamme.


Tekemässä seuraavan päivän suunnitelmia karttamestarien kanssa.

Majatalomme


Aamuyöllä kuulimme ison rekan ajavan talon ohitse. Melkein olin juoksemassa sen perään pysäyttääkseni sen, sillä tiesin, ettei sieltä pois pääseminen tulisi olemaan helppoa. Auringon noustessa olivat reput jo selässämme - hyvästelimme perheen ja lähdimme taivaltamaan läpi absurdien puna-violettien vuorten yhä ylemmäksi kohti Tadzikistanin raja-asemaa. Matkalla kohtasimme kalashnikoveilla varustettuja, kommandopipoon pukeutuneita miehiä. Onneksemme heidän tarkoituksena on ilmeisesti vain pysäyttää huumeiden salakuljettajia, eikä meitä. Pamirin valtatie on myös heroiinin valtatie - yksi merkittävimpiä väyliä, josta heroiinia virtaa Afghanistanista kohti Venäjää ja edelleen Eurooppaa.

Talon vessa.




Taivallettuamme noin tunnin tiukkaa ylämäkeä oli meillä juhlallinen olo - olimme saapuneet Tadzikistanin rajalle 4200 metrin korkeudessa. Vain kaiku vastasi meidän onnen kiljahduksiimme - en usko, että on majesteettisempaa tapaa ylittää tämä raja, kuin omin jaloin. Yhtäkään autoa emme olleet vielä nähneet, mutta raja-aseman näkeminen toi meille toivonkipinöitä.

"Vuoristo-Badakshanin ihmiset toivottavat sinut tervetulleeksi" - Olemme Tadzikistanissa, tai tarkemmin Vuorito-Badakshanin autonomisessa valtiossa Pamirin alueella, jonne jopa tarvitsee lisäviisumin Tadzikistanin viisumin päälle.

Saavuttuamme tyhjän näköiselle raja-asemalle pongahti mies yhtäkkiä kopin takaa huudahtaen lujaa "WELCOME TO TAJIKISTAN!". Liekö vodkalla ollut osuutta. Leimat olivat nopeasti passissa, ja meidän viisumimmekin oli kelvollinen, vaikka omani oli kärsinyt pahasti matkalla. Hämmennystä tietysti aiheutti se, että me tulimme jalan, ja pystytimme leirin raja-aseman viereen keittäen nuudeleita trangialla. Viitisen tuntia kului, eikä mitään tapahtunut. Yhtäkään autoa ei mennyt mihinkään suuntaan. Sen ensimmäisen lopulta ilmaannuttua noin kello 11 aamulla olimme innosta piukeina, sillä se oli puoliksi tyhjä. Harmiksenne matkustajat olivat turisteja, jotka katsoivat meitä kuin saastaisia rottia - "meidän autoomme ette kyllä astu". Niinpä auto jätti meidät odottamaan raja-asemalle. Yksi jos toinenkin polkupyörä sutasi molempiin suuntiin, lastinaan roppakaupalla tarinoita pyöräreissuilta Euroopasta Aasiaan.

Ruokailu raja-asemalla

Liftatessa Pamirilla on kärsivällisyys valttia


Keskipäivän jälkeen yltyi tuuli, ja alkoi olla kylmä. Lisäksi niin korkealla auringossa koko päivän makaaminen ei ole tervettä. Rajavartijat kutsuivat meidät tupaansa. Ensin kaadettiin lähinnä samovaarista teetä, mutta kun heille selvisi, että on Niklavsin syntymäpäivä, kutsuivat he meidät juhlallisesti takahuoneeseen, jonne ilmestyi kuppeja ja pullo vodkaa, joiden kylkiäisinä tomaatteja ja kurkkua. Vanhasta nokialaisesta soi tadzikistanilainen musiikki, jolle muutaman vodkalasin jälkeen alkoi löytyä jo tanssiaskelia. He lupasivat pitää huolta siitä, että kun autoja tulee, kysyvät he kuskilta, mikäli mahdumme autoon. Näin ollen meillä on paremmat mahdollisuudet päästä pois raja-asemalta. Aina kun auto ilmestyi, sulkivat he takahuoneen oven, tsekkasivat viisumit, leimasivat passit, ja palasivat vodkan ääreen. Tarinan mukaan yhteenkään autoon ei mahtunut.



Ilta alkoi kolkutella, toinen pullo vodkaa oli avattu. Turistit joutuivat aina lahjomaan raja-vartijoita, joiden annista me saimme nauttia. Lihaa, leipää, vesimelonia, tomaatteja. Ja lisää vodkaa. Vessassa käydessäni pelkäsin, että tipahdan kuoppaan, joka huteran puukopin sisällä muodosti käymälän, jonka päällä tasapainoiltiin lankkujen varassa. Aluksi rajavartijat olivat hyvin tarkkoja siitä, ettemme saa ottaa kuvia. Nyt kuitenkin käsiimme lyötiin kalashnikovit, ja kuvia pyydettiin ottamaan. Pian yksi miehistä kantoikin tyhjän vodkapullon vuorenrinteelle, ja meitä pyydettiin ampumaan sitä kalashnikovilla. Koko tilanne vaikutti minusta absurdilta - join vodkaa rajavartijoiden kanssa ammuskellen tyhjiä vodkapulloja kalashnikovilla, joka potkaisi lauetessaan niin kovaa, etten edes nähnyt mihin luoti laskeutui, ja korvani piippasivat puoli tuntia. He lupasivat viedä meidät seuraavana päivänä Khorogiin - voisimme yöpyä siellä.



Kaikki oli siihen asti hauskaa, kunnes yksi miehistä alkoi olla vähän turhan läheinen Sorinan kanssa, ja pyyteli tätä huoneeseen. Sorinan kanta oli selvä - sieltä oli päästävä pois. Yöpyminen heidän kanssaan ei tulisi kyseeseen, etenkin, jos he ottavat lisää vodkaa. Kun paikalle saapui auto, jossa oli yksi paikka, ehdotinkin, että Sorina ottaisi sen paikan, ja me tulemme myöhemmin perässä. Tässä vaiheessa kattilat menivät ihan oikeasti jakoon, Sorinan heittäen trangiani kattiloineen rinkastaan, ja ystävyytemme päättymisen merkiksi paiskasi auton oven kiinni kadoten horisonttiin. Koko se kohtaaminen, jossa minä yritin estää Sorinaa menemästä, oli suoraan kuin jostain elokuvasta. Sorina oli siis tulkinnut tilanteen niin, että matkustan mielummin latvialaisen kaverini kuin hänen kanssaan, jonka kanssa koko matka oli suunniteltu, vaikka tämä ei missään tapauksessa ollut ajatukseni.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, että siinä istuessani pihalla ymmälläni hieman vodkan päihdyttämänä koko päivän tapahtumat vaikuttivat yhä absurdemmilta. Sorina oli lähtenyt jonnekkin Tadzikistaniin ilman puhelinta tai internetyhteyttä, enkä tiedä, mistä tämän löytäisin. Kello oli jo kahdeksan illalla, ja alkoi olla hämärää. En ollut varma, oliko tämä kaksivuotisen tiiviin ystävyytemme päätepiste. Istuimme lähinnä hiljaa olematta varmoja, pitäisikö itkeä vai nauraa, samalla kun Sorinaan ihastunut tadzikkimies kirosi toiselle sitä, miksi päästi tämän menemään. Myöhemmin hän esitteli muille Sorinasta kuvaamia videoitaan. Miehet asuvat raja-asemalla aina kuukauden putkeen, eivätkä he siellä ovikulkevia matkustajia lukuunottamatta paljoa naiskauneutta näe.

Onneksi onni oli matkassa. Ehkä illan viimeisenä toivona paikalle saapui auto, jossa oli juurikin kaksi tyhjää paikkaa, jotka lunastimme rahaa vastaan. Heidän kyydissämme pääsisimme Karakoliin, lähimpään kylään, josta ehkä voisimme löytää Sorinan. Auton kuljettajalla oli majatalo, jossa voisimme yöpyä Karakolissa. Saavuttuamme oli liki pimeää - koko kylä vaikutti niin erilaiselta Kirgisiaan verrattuna. Se toi mieleeni jotain paljon kaukaisempaa, kuin Afghanistanin, yksinkertaisilla kivisillä tasakattoisilla taloillaan, ja pumpattavilla kaivoillaan. Korkeat vuoret nousivat joka puolella heijastuen sinivihreästä järvestä. Puita tai muitakaan kasveja ei ollut - vain hiekkaa ja kiveä. Kuljin pitkin kylää huutaen Sorinan nimeä, tuntien itseni tyhmäksi. Mutta jossain sisälläni tunsin, että Sorina on kuin onkin siellä.

Sorinan perässä kohti Karakolia

Kylä, josta toivoin Sorinan löytäväni


Huudeltuamme aikamme lähestyi jurtasta tuttu hahmo - Sorina! En ollut varma, saisinko vastaan läimäytyksen vai halauksen, mutta onneksi vastaanotto oli lämmin - lampaanläskikeitto, josta Sorina oli poiminut lampaanpalaset pois, oli leppyyttänyt tämän sydämen, ja halasimme toisiamme ystävyytemme jatkumisen merkiksi. Löydettyämme majapaikan emme voineet kuit nauraa kaikelle sille, mitä päivä oli tuonut tullessaan, ja lupasimme, ettemme enää ikinä edes ehdota toisistamme eroamista.

Kukonhuuto herätti meidät varhaiseen Karakoliin, jossa kaivosta jo pumpattiin vettä. Koska kylässä ei ole juoksevaa vettä laisinkaan, emmekä olleet peseytyneet neljään päivään, tarjosi kirkasvetinen vuoristojärvi meille unohtumattoman miljöön peseytymiseen. Suureksi yllätykseksemme vesi ei ollut aivan jäätävän kylmää, vaan ehkä jopa 10- asteista. Katsokaa ympärillemme, olemme Tadzikistanissa! Tämä oli kuin uusi alku. Lyhyen kyselyn jälkeen selvisi, ettei sieltä lähde mitään kimppatakseja eikä muutakaan julkisen liikenteen tapaista mihinkään, joten matkamme tulisi jatkumaan peukalokyydillä tavalla tai toisella. Kuin onnen kaupalla kohtasimmekin noin tunnin odottelun jälkeen amerikkalais-englantilaiset kaverukset omalla kuskillaan ja jeepillään, joille oli kunnia-asia saada meidät kyytiinsä. Heistä oli uskomatonta, että matkustamme siellä karussa vuoristossa luottaen siihen, että joku ottaa meidät autonsa kyytiin. Totisesti emme olleet muita liftaajia sillä tiellä nähneet.

Niklavs auttaa talomme emäntää täyttämään talon vesisäiliöt

Karakolin karu kylä


Matkalla aamupesulle Karakol- järveen

Kymmenenasteinen vesi on optimaalinen hiustenpesuun, tuumaan minä, paitsi että varpaat jäätyy

Sorina otti ensimmäisenä pulahduksen järven syvyyksiin


Matkanteko oli turhankin helppoa - pysähdyimme eri paikkoihin ottamaan kuvia, kuuntelimme heidän valitsemaansa musiikkia, juttelimme maailmanmenosta englantia puhuvan kuskin kanssa (joka oli ensimmäinen paikallinen viikkoihin, jonka kuulimme puhuvan edes auttavasti englantia). Vaikka tämä luksusmatka oli mukavaa vaihtelua tähän asti kestäneeseen epämääräiseen liftausmatkaan, sekä minä että Niklavs olimme Murghabiin saavuttuamme sitä mieltä, että jatkamme sieltä eteenpäin liftaamalla, vaikka olisimme voineet jatkaa ilmaiseksi heidän kyydissään seuraavana päivänä. He olivat jo maksaneet koko seitsemän päivän matkasta Oshista Dushanbeen kuskille, jolloin heille oli ihan sama, vaikka tulisimme heidän siivellämme ilmaiseksi niin pitkälle kuin haluamme. Koska Sorina ei ollut ihan samaa mieltä suunnitelmastamme lähteä ilman tietoa kyydistä, päätimme antaa onnen johdatella meitä: odotamme tiellä kaksi tuntia - jos saamme kyydin, lähdemme, jos emme, yövymme hotellissa ja jatkamme matkaa seuraavana päivänä meidän kanssaan.

Murghabin konttibasaari

Murghabin kylä - suurin ainakin kuuden tunnin ajomatkan säteellä

Onni oli minun ja Niklavsin toiveiden puolella, ja heti päästyämme tielle pysähtyi auto ja kuskin kysyen, tarvitsemmeko kyytiä. Maksoimme heille hippusen kyydistä Alichoriin, jonne oli noin kolmen tunnin ajomatka. Kohtalo todella halusi tämän retken jatkuvan seikkailuna.

Alichor on sellainen kylä kuin Karakol, joka laittaa ajattelemaan, että miten ihmiset voivat yksinkertaisesti asua siellä. Korkealla vuoristossa, keskellä aavaa, hiekkaista maisemaa, muodostaa rypäs yksinkertaisia savitaloja Alichorin kylän. Yhtäkään kylää ei ole monen tunnin säteellä Alichorista. Kompressori pätkytti energiaa kyläläisten iltatouhuihin. Meitä kyseltiin yötä yhteen jos toiseenkin taloon kymmenen euron kustannusta vastaan, mutta koska olimme jo joutuneet maksamaan hieman kolmesta edellisisestä yöstä paikallisille, oli teltta meidän paras vaihtoehtomme. Kymmenen euroa on aika riistohinta siitä, että nukut jonkun lattialla ilman sähköä, puhelinverkkoa tai juoksevaa vettä. Pitkän matkan pyörälijöille, jotka nukkuvat pääasiassa teltassa, koska taloja ei ole, tämä on kuitenkin melkoisen hyvä diili. Joen varrella valmistui juhla-ateria Murghabin konttibasaarista löytämistämme tuotteista. Viimeinkin jotain muuta kuin limaspaghettia ja venäläisiä purkkiherneitä. Koska Murghab on melko lähellä Kiinan rajaa, tuodaan sieltä rekalla Murghabiin yhtä jos toistakin tavaraa, jota myydään suoraan konteista, jonka vuoksi nimesin tämän siis konttibasaariksi. En usko, että purkkiananas on koskaan tuonut vastaavaa riemua kenellekään. Emme voineet pidätellä onnenkiljahduksia jakaessamme makeita ananasrenkaita. Onnistuneen päivän jälkeen minusta tuntui viimeinkin siltä, että olimme kaikin puolin toimiva reissukolmikko, vaikka kolmannen pyörän tuominen kuvioihin olikin aiheuttanut melkoisesti kitkaa alussa.

Alichorin kylänraitti

Alichorin kylä ei ollut paljoa Karakolia kummoisempi

Tunnelmallinen telttapaikkamme

Unohtumaton jälkiruokahetki - purkkiananaksia


Niin koitti aamu Alichorin kyläläisten jahdaten karanneita jakinvasikoita. Kasasin kivistä kekoja maatessani tuntitolkulla tiellä odottaen maagisen auton saapumista. Yksi meistä tähysti aina vartiopaikalla horisonttiin lähestyvän auton odottamista, valmiina huudahtamaan ilouutiset. Aamupäivästä ohitsemme ajoi vain pari paikallista autoa, jotka ajoivat työläisiä paikasta toiseen. Ilmeisesti lähellä oli jonkinlainen kaivos. Kello oli neljä iltapäivällä, emmekä olleet juuri syöneet muuta kuin rusinoita ja pähkinöitä, sillä emme voineet alkaa valmistamaan ruokaa, jos auto tulisi sattumalta juuri sillä hetkellä. Ensimmäiset epäilyt "voi olla, että joudumme jäämään tänne toiseksi yöksi" nousivat esiin.

Pakomatka Alichorista alkakoon!

Näinkin voi kuluttaa aikaa


Oli minun vahtivuoroni, kun näin horisontista pölyn nousevan. Zoomasin kamerallani nähdäkseni tarkemmin, ja siellä se häämötti - kokonainen jono rekkoja! Riemusta kiljuen kasasimme tavaramme ja odotimme kärsivällisesti rekkojen saapumista. Noin kymmenen minuutin kuluttua koko rekkajono pysähtyi kohdallemme, ja mies viittoi meitä nousemaan rekkoihin - yksi kuhunkin! He olivat matkalla Dushanbeen, jolloin pääsisimme hyvin heidän kyydissään Khorogiin, jonne oli noin 200 kilometrin matka. Arvelimme matka kestävän noin viisi tuntia, jolloin pääsisimme hyvin illaksi sinne.

Matka alkakoon, moottoritie on kuuma!



Minun kuskini ei ollut puheliaimmasta päästä - vaihdoimme venäjäksi muutaman sanan, jonka jälkeen keskityin katselemaan maiseman hidasta vaihtumista. Rekka ei ole todellakaan nopea kulkupeli niin huonokuntoisella tiellä, jolloin nopeutemme vaihteli 20 ja 40 kilometrin tuntivauhdin välillä. He olivat tulossa Kiinasta, josta rekat oli juuri ostettu, matkalla Dushanbeen myytäväksi. Sorinan kuski ei ollut itseasiassa koskaan ajanut rekkaa, mutta koska tarvittiin neljä kuskia rekkoja ajamaan, ei vaihtoehtoja ollut. Maisemat jatkuivat kuumaisina - aavikkoa, lunta, eriväristä kalliota, kiveä ja hiekkaa. Siellä täällä muutama jurtta ja lauma jakkeja. Kaikki jurtat ovat kirgiisien, kertoi kuskini. Vuoristo-Badakshanissa ja Pamirin vuoristossa asuu jonkin verran myös etnisiä kirgiisejä. Jurttahommat eivät ole kuitenkaan etnisille tadzikeille tai pamireille, joita matkan jatkuessa suurin osa ihmisistä on. Tadzikit ja kirgiisit ovat etnisesti täysin eri ryhmien edustajia - siinä missä kirgiisit periytyvät mongooleista, ovat tadzikit persialaisia, jolloin he myös näyttävät aivan eriltä, ja heidän kielensä on täysin toisenlainen. Onneksi heiltä myös venäjä taipuu erinomaisesti.



Noin viiden tunnin matkan jälkeen päivä kääntyi illaksi, ja näimme ensimmäistä kertaa puita ja asutusta matkustettuamme liki viikon läpi karua ylämaavuoristoa ja aavikkoa. Vihreät sypressipuut, vehreät viljelylaaksot ja kirkkaansininen kuohuva joki sievine puutaloineen oli jotain niin ihmeellistä, aivan kuin en  olisi koskaan nähnyt mitään vihreää. Kylät olivat tulvillaan kukkia ja lammaskatraita. Idyllinen, huolellisesti aseteltu kylä täynnä itsekyhättyjä aitoja, ruusupensaita ja huteria joen ylittäviä siltoja vaikutti olevan kuin suoraan satukirjasta. Vaikka Tadzikistan on todella köyhä, kirgisiaakin köyhempi, ei se aina paista läpi huolellisen ulkoasun läpi, sillä paikalliset tuntuvat pitävän todella hyvää huolta taloistaan ja pihoistaan. Matkalla pysähdyimme tuon tuostakin tarkistamaan rekkojen kuntoa, kunnes lopulta yhdestä puhkesi rengas, jota pysähdyimme paikkaamaan ensimmäiselle huoltoasemalle, joka monen tunteroisen jälkeen tuli vastaamme. Huoltoaseman omistajan tytär puhui erinomaista englantia ja oli utelias rekoista laskeutuvista ulkomaalaisista. Hän kutsui meidät huoltoaseman sisälle teelle ja leivälle, jonka otimme vastaa kiitollisina, sillä emme olleet koko päivänä syöneet muuta kuin rusinoita ja pähkinöitä, ja kello oli jo liki yhdeksän illalla. Vihdoinkin meistä tuntui siltä, että olimme saapuneet siihen unelmiemme Tadzikistaniin.


Voi vehreyttä, miten maailma onkaan kaunis!

Huoltoaseman sisällä teehetkellä


Rekat kiisivät pimeydessä Khorogiin jättäen meidän öisille valaisemattomille kaduille. Oli erikoista olla kaupungissa. Ainoastaan yksi kauppa oli auki, jonka omistajalla oli yläkerrassa pari sänkyä vieraille, jotka irtosivat meille parilla eurolla.



Ensimmäistä kertaa kuuteen päivään allani oli ihan oikea sänky, ja käytössämme olivat jopa suihku ja keittiö. Tiesin, että Pamirin ylittäminen tulisi olemaan matkan haastavin osuus, ja totta puhuen koko matkan oli pieni mysteeri, miten sen tulisimme tekemään polttamatta liikaa dollareita. Vaikka suurin osa tuosta ajasta kului odottamiseen, kaikki se odottaminen oli osa seikkailuamme, joka toi meidän Khorogiin - Gorno-Badakshanin ja Pamirin pääkaupunkiin. Siinä kun makasin puhtaana ja kylläisenä pehmeässä sängyssä, en olisi tehnyt yhtään mitään toisin. Laskimme, että kukin meistä käytti noin 50 dollaria yhteensä tuon kuluneen viikon aikana bensamaksuihin, majoituksiin ja ruokaan, johon olin kymmenen dollarin päiväbudjetillani varsin tyytyväinen. Yli 600 kilometrin mittainen pöllyävä vuoristotie oli takanamme, ja vehreä Pamir ja Wakhan- laakso oli edessämme!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti