keskiviikko 17. elokuuta 2016

Arkea ja seikkailua guatemalalaiseen tapaan

En ole kirjoittanut kuin yhden postauksen saapumiseni jälkeen, vaikka olen kuluttanut maassa jo reilun kuukauden. Tämä ei missään tapauksessa tarkoita, etteikö täällä tapahtuisi mitään. Päinvastoin: minulla ei ole aikaa tehdä juuri mitään ylimääräistä. Aloittaessani kirjoittaa en edes tiedä, mitä kirjoittaisin. Kirjoittaisinko viikonloppuretkistäni tulivuorille, tutustumisesta pikkukyliin joista jokaisessa puhutaan melkein eri kieltä, reissuista hieman kauemmaksi kuten Huehuetenangoon, pääkaupunkiin tai Hondurasiin asti, mielenkiintoisesta työstäni paikallisten yrittäjien parissa, omasta projektistani, vai ihan yksinkertaisesta arjesta Guatemalassa. 

Kaiken tämän keskellä minulla ei ole ollut motivaatiota kirjoittaa yhtään mitään. Sen sijaan, että kirjoittaisin kymmeniä sivuja pitkiä tarinoita kaikesta siitä, mitä ensimmäinen kuukausi on elämääni tuonut, yritän kiteyttää sen muutamaan kappaleeseen. 



Xela on kuin kylä kaupungin keskellä. Elämä täällä on yhtä aikaa kovaäänistä, verkkaista, vauhdikasta, villiä ja rentoa. Kuudelta aamulla kaupungissa on jo vauhti päällä. Kuntosalissa pumpataan rautaa teknon tahtiin, kovaääniset mainosautot megafooneillaan alkavat kiertämään katuja, koulun soittokulkue rummuttaa pitkin pääkatuja, joku ampuu ilotulitusraketteja, mikrobussin apukuski huutaa aamusta vielä kirkkaalla äänellään pysäkkejä yrittäen saada bussin täyteen. Tähän yleensä herään viimeistään kuudelta aamulla, asuessani yhdellä vilkkaimmista kaduista Xelan ydinkeskustassa, ikkunani ollen olematon muoviräppänä, jolla on oikeastaan ihan sama onko se auki vain kiinni. Xelan keskustassa on hiljaista noin viisi tuntia vuorokaudesta - sen jälkeen kun baarit aseistettujen poliisien toimesta suljetaan kello yhdeltä, siihen asti kunnes aurinko nousee ja uusi vilkas päivä alkaa, eli noin kello puoli kuusi. En löydä tähän muuta ratkaisua kuin itsekin herätä kello kuudelta ja mennä kuntosalille aerobik- tunnille. Tempo tunnilla on saman verran korkeampi kuin Xela merenpinnasta Suomeen verrattuna, joka saa varmasti unihiekan katoamaan silmistä pomppiessa taukoamatta yli 2500 metrin korkeudessa tunnin ajan.



Keskuspuistossa on jo täysi säpinä kello seitsemän. Kengänkiillottajat asettautuvat paikoilleen, tacoja käristetään rasvassa, tikkarikauppiaiden telineet on jo pystyssä ja jäätelökuski lykkää kärryään, jonka kilisevä kello ilmoittaa olemassaolostaan. Monet istuvat penkeillä lukien sanomalehteä tai yksinkertaisesti tarkkaillen elämää. Keskuspuisto on Guatemalaisten kaupunkien ja kylien mielenkiintoisin paikka. Viikonloppuisin istun puistoon lukemaan kirjaa, mutta useimmiten keskittymiskykyni herpaantuu jatkuvasti seuraamaan puiston elämää. Joku tulee kerjäämään rahaa. Toinen myy matkamuistoja. Juoppo yrittää hakeutua seuraan. Pikkutyttö haluaa antaa pusun. Kulkukoirat leikkivät. Rakastunut pari suutelee kiihkeästi. Joltain karkaa ilmapallo. Jokainen hetki on täynnä toimintaa. Vaikka Xelassa asuu liki puoli miljoonaa ihmistä, tapaan jatkuvasti kadulla ihmisiä, jotka tunnen. Tunnelma on kylämäinen. Täällä asuu paljon ulkomaalaisia, jonka syy ei ohikulkumatkalla olevilla turisteille heti selviä. Ensivaikutelmana se on saasteinen, vilkas, kehittymätön ja ruma kaupunki, jolla ei ole mitään tarjottavaa. Kun Xelaan kuitenkin tutustuu, on se ihastuttava paikka asua, eniten sen kylämäisyyden ja ihmisten ystävällisyyden vuoksi. En koskaan täysin ymmärtänyt sitä, miksi joku kutsuu tätä rumaksi, sillä sitä se ei ole. Tämä on yksi Guatemalan turvallisimmista kaupungeista, jossa yölläkin on turvallista palata kotiin, jos välttelee pimeit{ pikkuteitä. Tottakai täälläkin tapahtuu ryöstöjä, mutta verrattuna pääkaupunkiin, jossa jokaisen putiikin ovella on aseistettu turvamies ja rikosjengit ryöstävät busseja aseistettuna keskellä kirkasta päivää, on tämä rauhallisuuden tyyssija.
Jos haluaa ostaa ruokaa halvalla, ovat La Democracia ja La Minerva markkinapaikat oivia paikkoja siihen. 

Yksi suosikkejani kaupungissa onkin yöelämä. Vaikka baareja onkin vain kourallinen, ja yökerhoja ei periaatteessa ole, ovat ne persoonallisia ja tarjoavat elävää musiikkia ilmaiseksi liki päivittäin. Ekologinen hipsteriaalto yrittää puskea Xelaan, jolla baarit yrittävät houkutella modernimpaa asiakaskantaa, joka arvostaa muutakin kuin halpaa Gallo- kaljaa. Toisaalta vaatimattomammalle rahvaalle löytyy kanttiineja, joissa voi ystävystyä juoppojen kanssa. Yhdeltä yöllä aseistettu poliisipartio tunkeutuu jokaiseen auki olevaan pubiin ja baariin komentaen tiukasti kaikki ulos. Sen jälkeen maassa vallitsee "kuiva laki", eli alkoholia ei saa käyttää. Muutamat salabaarit päästävät vauhdissa olevaa juhlakansaa sisään, jossa saa iltaa jatkaa, jos on hissukseen. Uskon, että poliiseille on maksettu pieni (tai suuri) provikka siitä, että he jättävät nämä paikat rauhaan, sillä sattumalta kaikki tietävät näiden salabaarien olemassaolon. 

Tuhansien värien maa. Guatemala on tähän mennessä tuntemistani maista epämukavin matkustaa. Jos haluaa maksaa, voi matkustaa mukavasti turistibusseilla, mutta niiden hinnat ovat luokkaa 5€/tunti, kun taas paikallisbusseilla tunnin matka ei maksa euroakaan. Tunteja kertyy nopeasti bussin kiemurrellessa pitkin vuoristoteitä. Kuten aiemmin mainitsin, bussina toimii vanha amerikkalainen koulubussi, josta on kaikki pakokaasuja vähentävät lisäkkeet, kuten katalysaattori, poistettu ja myyty länsimaihin. Normaalisti penkit mitoitettiin niin, että yhdellä penkillä istuu kaksi lasta. Täällä yhdellä penkillä istuu viisihenkinen perhe, ja käytävällä seisoo vielä toiset 50 ihmistä. En edes halua tietää, miten nämä ihmiset pääsisivät bussista pois onnettomuuden sattuessa. Kaikesta huolimatta kanabussissa on käsittämätöntä tyyliä. Sen lähemmäksi paikallista elämää ei länsimainen pääse. Olen täällä ollessani käynyt eri puolilla maata viikonloppureissuilla tai työn puolesta, aina pyrkien käyttämään paikallisia kulkuneuvoja, vaikka firma ei sitä suuremmin suosittele. Rahan säästön lisäksi siinä on jotain tavattoman kiehtovaa ja eksoottista. Kertokoon kuvat tarinoita kylistä, joihin olen tutustunut.

Salcajassa, lähellä Xelaa, sijaitsee Väli-Amerikan vanhin kirkko, jolla on ikää liki 500 vuotta. Tyypillisesti sen nimi on "Valloittaja", sillä se oli espanjalaisten uskonkäännytyksen kantakivi. 

Monet tuntevat Salcajan parhaiten Caldo de Frutas nimisestä hedelmäviinistä, jota valmistetaan vain Salcajassa. Kuvassa yhden tuttuni isovanhemmat tarjoilevat meille kotitekoista Caldo de Frutaa. 

Momostenango on yksi perinteisistä K'iche Maya kylistä puolentoista tunnin matkan päässä Xelasta Totonicapanin kunnassa. Kuvassa juhlistetaan Maya kalenterin uutta vuotta 4.7 uskonnollisilla rituaaleilla. Paikalle minut kutsui paikallinen tuttavani Abraham, josta kerron jossain vaiheessa lisää. Periaatteessa tilaisuus on ulkopuolisilta suljettu. 

K'iche Maya naiset pukeutuvat lähes poikkeuksetta perinteisiin asuihin: "Huipil"een (yläasa) ja "Corte"en (alaosa). Vaatteet tehdään alusta loppuun käsityönä. Päässä pidetään usein huivia. 

Maissi on perinteisen guatemalalaisen ravinnon pohja. Alkuperäisväestölle maissi on liki pyhä raaka-aine. Kuvassa valmistetaan mustasta maissista tortilla- lättyjä, joita syödään poikkeuksetta kaiken ruoan ohella. 

Abraham, paikallinen tuttavani, jonka tarinasta kerron myöhemmin lisää. Abraham on ollut merkittävässä asemassa kertoen minulle alkuperäisväestön elämästä. Hän puhuu äidinkielenään K'icheä. 

Opetin hieman englantia Abrahamin koulussa, joka on tarkoitettu kaikkein köyhimmille K'iche' nuorille.  

Laguna Chicabal, pyhä laguuni tulivuoren huipulla, jonne Mam Maya- kulttuurin edustajat tulevat tekemään rituaaleja. 

Aguacatan: Joen alkulähde Huehuetenango- maakunnassa. 

Aguacatan. Maanviljelijäkylä, jolla on oma kielensä. 

Tyypillinen paikallinen nainen kuljettamassa tavarotiaan päänsä päällä. 

Perinteinen guatemalalainen ruoka-ateria ja keittiö. Vaikka monissa moderneissa kodeissa on jo kaasu- tai sähköhella, on puuhella niin merkittävä osa kulttuuria, että monet käyttävät sitä edelleen. Köyhempi väki (yli 50 %) omistaa ainoastaan puuhellan. 

Cuchumatanes- vuoriston huipulla. 

Aiemmin esittelin guatemalalaisen kulkuneuvon, vanhan amerikkalaisen koulubussin. Yhtä lailla suosittu kulkuneuvo on mikro eli minibussi, jonka kapasiteetilla ei tunneta rajoja. Sitä käytetään lyhyemmillä matkoilla sekä vuoristoteillä.  

Antigua - Guatemalan äärimmäinen turistikeskittymä, jossa joka toinen vastaantulija on amerikkalainen. Perinteinen Guatemala on hyvin kaukana Antiguasta, joka kaikesta huolimatta on kaunis ja suositeltava pikkukaupunki. 

Perinteiset juhlamenot Momostenangossa. 

Perinteistä Marimba- musiikkia paikallisten miesten toimesta Momostenangossa. 

Kerran kahdessa vuodessa juhlistettavat juhlamenot sisältävät muun muassa lassolla laskeutumista kirkontornista pukeutuneena leijonapukuun. Nämä veijarit harjoittelevat juhlamenoja vuosia, sekä viettävät yli kuukauden metsässä tunteakseen itsensä eläimiksi. Eläinhahmoilla on merkittävä merkitys eri Maya- kulttuureissa. 


Maailman vaarallisimpia kaupunkeja - totta vai tarua? Olen viettänyt työni puolesta jo noin viisi päivää pääkaupungissa, siinä rikollisuuden tyyssijassa. Kaikkien tarinoiden pelossa mielikuvani siitä olivat karmaisevat. Kaikesta huolimatta Guatemala City on melko mahtava kaupunki, jolla on valtavasti tarjottavaa. Se on koko Väli-Amerikan talouden ja kulttuurin keskus, sekä moderneinta mitä tältä maanosalta voit löytää. Suurensuuria lasisia ostoskeskuksia kalleilla amerikkalaisilla vaateliikkeillä, halleja täynnä jenkkien pikaruokaketjuja, korkeita lasisia liikerakennuksia ja hotelleja, hintoja jotka hipovat Suomen hintatasoa. Ja paljon aseistettuja turvamiehiä. Toistaiseksi tunnen vain kaksi lähiötä - Zona 10, joka on moderni ja kallis liikekeskus, sekä Zona 4, jossa pieni alue on pyhitetty urbaaneille hipstereille, muistuttaen suuresti Buenos Airesin Palermoa. Näillä alueilla voi kävellä päiväsaikaan melko huoletta, kunhan ei heiluttele puhelintaan tai muuta arvotavaraa muiden nähtävillä, eikä käyttäydy "epäilyttävästi". On kuitenkin muistutettava, että suuret alueet kaupungista ovat "ghettoa", jotka on huumejengien vallassa, ja jonne edes poliisi ei halua mennä. Nämä jengit uhkailevat bussikuskeja maksamaan heille veroa siitä hyvästä, etteivät he hyökkää bussiin ja vahingoita matkustajia. Kaikille muille paitsi niille, jotka elävät omassa kuplassaan rikkauksien keskellä, on elämä Guatemala Cityssä kaikin puolin hyvin stressaavaa. Sääli, sillä pidin siitä modernista tuulahduksesta, jonka Guatemala City minulle tarjosi perinteiseen Xelaan verrattuna.

Zona 4:n "hipsterilähiö". Ainoat kuvat jotka nappasin kännykällä.



Kun mikään ei riitä - "Maailman vaarallisin maa" - Honduras

Honduras on yksi niistä maista, joiden nimi palauttaa mieleen Discovery Channelin sarjat titteleillä "Maailman vaarallisimmat paikat", "Murhapääkaupungit" jne. Liki mikään uutinen Hondurasista ei ole positiivinen, ja se luokitellaan usein maailman vaarallisimmaksi maaksi jatkuvan huumesodan vuoksi. Ei kai titteli ole ihan turha, sillä pienessä maassa murhataan päivittäin yli 20 ihmistä. Syy on selvä: melkein kaikki kokaiini joka lähtee Yhdysvaltoihin, käy Hondurasissa. Toiset rikastuvat, toiset köyhtyvät ja elävät jatkuvan pelon vallassa. Ollessani työmatkalla Teculutanissa, parin tunnin päässä Hondurasista, mieleeni pälkähti idea lähteä rajan toiselle puolelle. Minua ei usein lannisteta otsikoilla, ja satuin tietämään paikasta lähellä Guatemalan rajaa, jossa olisi paljon nähtävää, joten päätin lähteä rajan toiselle puolelle. Työkaverini kanssa olimme ainoita matkustajia minibussissa rajalle "El Florido"- nimiseen paikkaan, jossa meitä odotti pitkä letka rekkoja. Tullissa ei ollut ketään, sillä Väli-Amerikassa on sopimus, että paikalliset voivat ylittää rajan ilman tarkastusta. 

Hondurasissa meno oli leppoista. 


Saavuimme Copániin, idylliseen pikkukaupunkiin sademetsän keskellä. Copán on yksi mannerhondurasin turvallisimpia paikkoja (monet saaret ovat turistien turvallisia sukellusparatiiseja), joten se ei anna meille ihan todellista kuvaa Hondurasista, mitä emme välttämättä edes halua tietää.  Se ei kuitenkaan ole mikään aseistettujen poliisien vartioima turistikeskus, vaan ihan tavallinen maanviljelijäkylä. jossa ei poliiseja ollut juuri ollenkaan. Siitä muodostui yksi suosikkikohteistani Väli-Amerikassa. Hondurasilaisia turisteja on paljon, sillä Copánissa sijaitsee maan merkittävin arkeologinen kohde, aikoineen sijainnut Maya kuningaskunnan pääkaupunki Copán Ruinas. Pidin raunioista jopa Machu Pichua enemmän, sillä turisteja ei ollut aamulla kuin kourallinen. Suuren kaupungin reunioiden tutkimisee meni puoli päivää. Tunsin olevani suuri seikkailija löytäen raunioita metsän siimeksestä, puna-arojen lennellen puusta toiseen. Illalla seurasin tuntikausia elämän lipumista keskusaukiolla. Pikkupojat pelasivat jalkapalloa, perheitä kerääntyi syömään katukojuille. Kaikki hymyilivät ja vaikuttivat onnellisilta elämäänsä. Majoituimme paikallisessa perheessä, joiden kanssa teimme tamaleja ja kävimme ratsastamassa. He kertoivat siitä Hondurasista, josta luen uutisissa, josta kaikki on totta. Etenkin suurimmissa kaupungeissa ei koskaan tiedä, mitä päivä tuo tullessaan - yhden ihmisen elämä ei ole juuri minkään arvoinen. Melkein janosin lähteä tutkimaan Hondurasia syvemmälle, mutta oli kuitenkin palattava kotiin Xelaan, liki 12 tunnin matkan päähän. 





Luonto on joka puolella. Vaikka Guatemala on vain kolmasosa Suomesta, luetaan se maailman monimuotoisimpien maiden joukkoon. Sen lisäksi, että maassa on 23 virallista kieltä, voi yhden viikon aikana lokoilla hiekkarannalla, kiivetä aktiivisia tulivuoria, vaeltaa havumetsässä, seikkailla viidakossa, ja nähdä kaikkea näiden välillä. Ehkä tämä kuulostaa kertaukselta siitä, miten aikoinaan kuvailin Ecuadoria, joka ei ole kovin kaukana todellisuudesta - Guatemala todella muistuttaa luonnoltaan paljon Ecuadoria, poikkeuksena, että Ecuadorissa vuoristot ja tulivuoret ovat korkeampia, Guatemalassa ei ole esimerkiksi jäätikköä kuten Ecuadorissa. Vaikka asun puolen miljoonan ihmisen kaupungissa, vain 1,5 tunnin kävelymatkan päässä keskustasta olen jo ensimmäisen tulivuoren huipulla luonnon ympäröimänä.

1h kävelymatka Xelan keskustasta - Cerro Quemado- tulivuori, jonne sadat Maya- kulttuurin edustajat kiipeävät viikonloppuisin suosittamaan uskonnollisia menoja. Kaikki värikkäät pisteet kuvassa ovat ihmisiä. 
Ehkä mahtavin kokemukseni oli telttailu Cuchumatanes- vuoriston huipulla kaveriporukan kanssa. Koko tarina on sinänsä kertomisen arvoinen, joten olkoon se ainut jakamani tarina tällä kertaa. Kaikki alkoi lauantaiaamuna lähtiessäni melko spontaanisti Huehuetenangoon, yhteen Guatemalan suurimmista kaupungeista Xelan ja pääkaupungin jälkeen 3 tunnin bussimatkan päässä. Tarkoituksenamme oli lähteä noin 15 henkisellä porukalla telttailemaan Cuchumatanes- vuoriston huipulle, joka on Väli-Amerikan korkein vuoristo.  Guatemalalaisilla on kuitenkin latinalaiseen tapaan joitakin negatiivisia ominaisuuksia. Epätäsmällisyys, suunnittelemattomuus ja päättämättämyys.

- Millä me menemme sinne?
- Kaverin kaveri vie ehkä.
- Milloin?
- Kyllä me tästä kohta lähdetään. Pari kaveria puuttuu vielä.
(neljä tuntia kuluu)
- Kello on jo 7 illalla.  Eikö tässä pitäisi jo lähteä?
- Yksi kaveri puuttuu vielä. Eikä meillä ole muuten autoa. Millähän sinne pääsee?
(puolen tunnin selvittely)
- Ei sinne enää mene busseja. Liftataan.

Ajatus 15 ihmisen leirintävälineineen liftaamisesta 2 tunnin päässä olevalle vuorenhuipulle kuulosti siltä, että päädymme telttailemaan takapihalle. Pojat alkoivat kuitenkin neuvottelemaan poliisin kanssa sillä aikaa kun me, kaksi blondia tyttöä, yritimme pysäyttää lava-auton, joka voisi kuljettaa meidät. Uskomattomuudeksi poliisit päättivät viedä meidät puolen tunnin päässä olevan Chiantlan kylään, josta voisimme helpommin löytää kyydin ylemmäksi vuoristoon. Seitsemän poikaa ahtautuivat kaikkien leirintävarusteiden päälle lava-auton lavalle, ja me, neljä tyttöä, istuimme auton sisällä jutellen mukavia poliisimiesten kanssa, kuljettajan selaten jatkuvasti Facebookkia ajaessaan. Radiosta soi bachata. Loput 4 tulivat moottoripyörällä ja skootterilla perässä. Poliisi vaikuttaa olevan ystävä jopa Guatemalassa. Chiantlassa nautimme maukkaat cheveret, eli kuumat koirat, ja jatkoimme jatkokyydin etsimistä, kellon ollessa jo 9 illalla. Siinä vaiheessa, kun vettä alkoi tulla taivaan täydeltä, oli pakko löytää nopeita ratkaisuja. Palkkasimme lava-autokuskin noin 15 euron hinnalla kuljettamaan meidät vuoren huipulle. Lava oli sentään katettu pressulla, joten säästyimme kuivana, ainakin siihen asti, kunnes auto hyytyi ja jouduimme hypätä lykkäämään autoa jyrkissä ja mutaisissa kohdissa. Vuorelta tulvi vettä muodostaen jokia ja mutavyöryjä, jotka halkoivat kapeaa vuoristotietä. Lopulta jäähdytysvesi oli loppu eikä auto enää noussut, olimme noin puolessa välissä 2000 metrin korkeudessa, ja ulkona totaalinen myrsky. Pysäytimme vastaantulevan auton lahjoittamaan vettä (täällä kaikki kuljettavat pari kanisteria vettä kyseisiä tilanteita varten), ja lopulta matka jatkui. Kuski kiroili kovaan ääneen. Saapuessamme huipulle vesisade lakkasi.




Minä lähdin matkaan melko spontaanisti tietämättä mistä on kyse. Sanat "teltta" ja "vuori" ovat jo riittäviä saamaan minut mukaan. Kyseessä on kuitenkin vuoriston toiseksi suurin tapahtuma "Ascenso a los Cuchumatanes", eli puolimaraton Cuchumatanes vuoren huipulle. Puolimaraton on kuitenkin merkityksetön siihen verrattuna, mitä muuta sen ympärille oli rakenneltu. Noin 200 nuorta oli saapunut telttailemaan, tarkoituksenaan viettää yö nukkumatta, nähdä auringon nousevan yhdestä Guatemalan korkeimmasta pisteestä, nauttia lukuisien kojujen ruoka- ja juoma-antimista, ja ehkä nähdä myös pari juoksijaa (ei välttämätöntä). Tunnelma oli verrattua siihen, kuin ottaisit 200 vauhdikkainta festarimenijää provinssirokista, ja kuljettaisit ne jonnekkin vuoren huipulle rakentamaan leirinsä muutaman autioituneen mökin raunioihin. Tämä on jokaisen seikkailumielisen guatemalaisnuoren unelma. Yöllä ei luonnollisesti nukuttu.



Aamulla kello 5:30 aurinko alkoi nousta, ja väki alkoi liikehtiä tiettyihin pisteisiin ihailemaan auringonnousua. Tekno soi edelleen lujaa, luoden epätodellisen kontrastin idylliseen vuoristomaisemaan, jossa ei ollut taloja sen enempää kuin teitäkään. Päätin paeta tätä festaritodellisuutta jonnekkin vähän syvemmälle vuoristoon, missä elektroninen musiikki vaihtui linnunlauluun ja kotieläinten ääniin, jotka kaikuivet kätketystä kylästä, jonne ei edes johtanut oikeaa tietä. Paikka oli kaunein, mitä olin kaiken Guatemalan kauneuden keskellä nähnyt. Kello alkoi olla 6 aamulla, aurinko heijastui vuorten seinämiin, vanha nainen paimensi lehmiä vuoristoon, taloista nousi savua. Oli epätodellista, miten toisella puolella vuorta sadat nuoret juhlivat teknomusiikin tahtiin, kun taas toisella puolella alkuperäiskylä elää elämäänsä kuten on elänyt satoja vuosia. Palatessani leiripaikalle kello oli 7 aamulla ja kylään oli saapunut jo tuhansia vierailijoita. Rasvassa paistui kanaa, maissia ja tacoja, pöydät olivat täynnä ruokailijoita. Kadulla oli yksi alkoholikoju, pieni pressulla katettu  koppi jossa kaksi Todos Santos- kylästä tullutta perinnevaatteisiin (joita he käyttävät aina) pukeutunutta miestä myi olutta ja Quetzaltekaa (paikallista väkevää) 24/7. Se oli yksi suosituimmista kojuista jo seitsemältä aamulla. Guatemalalaiset ovat melko taipuvaisia alkoholin käyttöön, joka näkyy kaduille sammuneista juopoista, joita näkee tuon tuostakin. Radiosta raikasi jatkuvasti marimba, perinteinen guatemalalainen musiikki, joka alkaa tunnin jälkeen käydä hermojen päälle. Kirjoita Youtubeen "Marimba musica Guatemala" ja kuvittele se soimaan taustalla aamusta yöhön. Elämä Guatemalassa voi toisinaan vaikuttaa länsimaalaisen silmiin varsin erikoiselta.










Jospa tämä kattaus antaa alustavan kuvan siitä, mitä tämä maa kätkee sisälleen, kun takana on vasta vajaa kaksi kuukautta. Jokainen päivä on uuden oppimista, pienistä iloista nauttimista ja hetkessä elämistä. Asioita, joita olisi hyvä itse kunkin sisällyttää jokapäiväiseen elämäänsä missä ikinä elääkin. 

2 kommenttia:

  1. Nämä sun tarinat on aina niin hienoja! Pitäisikö sitä lähteä Etelä-Amerikkaan seikkailulle, hmm.. koulukin loppuu kohta :D

    VastaaPoista