Carretera Australin, eli etalan valtatien alkupiste on Villa'O'Higginssissa, mutta logistisista syista aloitan taman tien Cochranesta, noin 150 km pohjoisemmasta. Etelan valtatie jatkuu Pohjois-Patagoniaan Chaiteniin asti, josta se katkeaa salmeen, joka on ylitettava veneella. Koska tie pohjoisessa on viela etelaakin huonompi, myoskin logistisista syista kiersin salmen Argentiinan puolelta. Kaikkiaan kilometreja etelan valtatiella on 1000 km, itse taitoin tasta 750 km. Tie on paasaantoisesti huonokuntoista soratieta ja siella on vain yksi kaupunki: Coyhaique, noin 50 000 asukkaan kaupunki. Loput ovat muutaman sadan tai jopa muutaman tuhannen asukkaan tuppukylia.
Cochranessa asuu noin 3000 ihmista, eli kuin Vimpelissa. Turisteja on vain hyvin vahan, silla kaupungilla ei ole oikeastaan mitaan tarjottavaa. Oikeastaan. Toisaalta, se on sijoitettuna kuvakauniiseen laaksoon lumihuippuisten vuorien ymparoimana, siella ihmiset viettavat ikuista siestaa, kanat juoksentelevat kadulla ja ovia ei lukita. Itse asuin Camilon talossa, joka asuu veljensa ja toisen pojan kanssa. Paikkaa voisi luonnehtia jonkinlaiseksi hippikommuuniksi - kaikki ovat kasvissyojia (mika helpotus minulle, viimeinkin ei lihaa!) ja talosta huokuu tiettya henkisyytta. Parvekkeella kasvaa "rauhan puu". Talossa asuu myos kolme koiraa, jotka aina oisin tunkivat nukkumaan samalle patjalle minun kanssani. Ja nama eivat ole mitaan puudeleita, vaan niista suurin oli melkein 50 kilonen mohkale, joka kuitenkin luuli olevansa kaapiovillakoira. Ainakin minulla oli lammin nukkua. Cochrane oli taydellinen paikka rentoutua liftaustetken paatteeksi. Kaikki pojat ovat arkkitehteja ja haaraavat Cochranen keskustassa eri rakennusten parissa. Itse istuskelin lahinna puistossa syoden empanadoja ja seuraten kylan hitaasti lipuvaa elamaa. Jokaisen (todellakin jokaisen) chilalaisen kylan ja kaupungin keskella on pyorea puisto, jonka ymparilla suurin osa liikkeista on. Toinen Cochranen aktiviteetti on maata heinikolla, haistella hevosen lantaa ja paijata kissanpentuja. Kaikki aktiviteetit minulle oikein tervetulleita. Valilla siesta keskeytyy, kun kukko juoksee minun ylitseni. Poikien kanssa kavimme kiivasta keskustelua Chilen Patagonian ymparistonsuojelusta. Kukaan ei voi valttya kamppanjalta, jolla pyritaan estamaan suurien sahkolinjojen virittaminen Patagoniaan. Naita lehtisia, graffiteja ym. on joka ikisessa kulmassa. Patagonialaiset huolehtivat kauniista ja ainutlaatuisesta luonnostaan.
Cochranesta jatkoin peukulla kohti pohjoista - miten kauas, en oikeastaan tiennyt. Sain maata hiekkatien reunassa heinikolla tunnin ennen kuin toinen auto ajoi ohitseni ja vei minut tietyomaalle, josta toinen auto vei toiselle tietyomaalle, ja lopulta kolmas auto 100 km paahan Puerto Tranquiloon. Alejandrolla ja Pablolla oli paassa tyypilliset espanjalaistyyliset "baskerit", paalla poncho ja radiosta soi lujaa chilelainen kansanmusiikki. Tiella makasi pari isrealilaista liftaria sanoen, etta turha liftata, he ovat odottaneet jo nelja tuntia, ei taalla ole liikennetta. Kavelin kymmenen metria ja ojensin peukkuni tielle, kun kaljakuljetusauto pysahtyi ja nappasi minut kyytiinsa. Blondilla tukalla ja vihreilla silmilla on etunsa. Kaljakuljetusauto jakoi kaljaa tuppukyliin janoisille sankareille. Radiosta pauhasi juomalaulut. Yhdessa sanottiin muun muassa "minulla on ystava, joka haluaa joka paiva vain ottaa, kunnes ei pysty enaa kavelemaan". Yksi miehista myos maisteli kuljetuksen tuotteita. Itse passasin ja nukuin rekan makuuosastolla. Illalla oli Coyhaiquessa, kaupungissa, sivilisaatiossa, 330 km paassa Cochranesta. Miten voi kestaa 10 tuntia matkustaa 330 km? No, matka ei etene kovin nopeaa jos tiet sallivat vain 20 km/h nopeuden.
Coyhaiquessa minut majoitti Rodrigo, joka asui isansa ja veljensa Felipen kanssa. Paikan paalla oli myos kaksi israelilaista, jotka eivat ilmeisesti tulleet kovin hyvin toimeen Rodrigon isan kanssa. Yksi viinilasillinen johti siihen, etta lahdemme "kaymaan" yokerhossa. Chilessa "kaymaan" on hieman arveluttava kasite. Tulimme nimittain kotiin puoli 7 aamulla jatkojen, ja jatkojen jatkojen jalkeen. Nyt minusta jo tuntui, etta tunsin puoli Coyhaiqueta. Parasta jaada tanne vahaksi aikaa haistelemaan elamaa.
Minulla on taipumus kotiutua hyvin nopeasti uusiin paikkoihin, kuten myos tahan patagonialaiseen kaupunkiin. Pian minua tervehdittiin tottuneesti kaduilla ja minulla oli ystavia, joille soittaa. Sain kunnian paasta maistamaan chilelaista pitsaa ja nahda, miten hulppeissa taloissa paikalliset asuvat. En vitsaile, tassa kaupungissa totta totiseti on rahaa. Aina vietiin seuraaviin bileisiin taloon, joka oli viela edellistakin upeampi. Sain nahda Coyhaiquen yolla kukkulalta miljoonine tahtineen. Taalla taivas on sama kuin Suomessa, mutta kuitenkin taysin erilainen. Aloin kiroamaan sita, etta minun taytyy taas jatkaa matkaa. Olin sitapaitsi kerennyt rakastua kulkukoiraan, joka seurasi minua kaikkialle ja halusi kapertya syliini nukkumaan tuijottaen kauniilla nappisilmilla. Tama hurmuri sai nimekseen "Patas cortas", eli lyhyet jalat. Onneksi en joutunut lahtea yksin, silla paatimme Coyhaiquessa tehtyjen tuttujan kanssa lahtea Puerto Cisnesiin kalafestivaaleille. Patas cortas jai nappisilmineen Coyhaiqueen.
Puerto Cisnes kerasi koko alueen vaen vauvasta vaariin. Tassa tuhannen ihmisen tuppukylassa oli valehtelematta ainakin 10 000 festivaalivierasta, eika liki jatkuva sade haitannut menoa. Itse olin ainoita ulkomaalaisia ja sain sen mukaista kohteluakin - jokainen pyrki olemaan minun ystavani. "Mita? Olet Suomesta? Oikeasti?". Festarit olivat myos elamani halvimmat - selvisin leirinta-alueesta maksutta, livahdin keikalle takaovesta maksutta, sain karistettya kalaa liki maksutta, ja maistelin chilelaista viinia, joka on liki ilmaista (1,5 litraa kustantaa reilu kaksi euroa, ja tama ei siis ole mitaan alaluokkaista viinia). Chilessa tosin viinin nauttiminen julkisilla paikoilla on laitonta, joten tunsin palaavani teinivuosille nauttien viinia hiekkarannalla veneen takana suojassa cabarineroilta, eli poliiseilta. Pian joku huutaa: "cabarinero! paetkaa!". Mita pahaa yhdessa lasissa viinia hiekkarannalla voi olla? Paasin todistamaan chilelaista perinnetta eli "La Minga", jossa koko alueen vaki veti koyden avulla merelta pienen talon rannalle, ja tieta pitkin halki kylan. Ihmiset hurrasivat ja vetivat koytta yhdessa. Olin itsekin mukana vetamassa taloa. Festivaaleilla esiintyi ilmeisesti Chilessa todella tunnettu yhtye "Las Jaivas", jonka musiikkia paasin nauttimaan lahietaisyydelta sen jalkeen, kun olimme livahtaneet takaovesta alueelle, joka periaatteessa on vian tyontekijoille. Illalla tanssitiin aamu viiteen asti, ja paikalla saattoi olla jopa lapsia viiteen asti. Chilelaiset yrittivat opettaa minulle paikallisia folk- tanssiliikkeita. Viidelta ei kuitenkaan ole aika nukkua, vaan jatkojen - ja jatkojen jatkojen - ja jatkojen jatkojen jatkojen kautta kello on lopulta kymmenen aamulla ja leirinta-alueella soi edelleen kitara ja laulu raikaa. Yritin selittaa, etta minun pitaisi parin tunnin paasta lahtea pois taalta, mutta armoa ei annettu. Musiikki hiljeni noin 11 aikaan, ja sain nukuttua tunnin.
Kaikella hauskalla on hintansa. Herasin auringonpaisteeseen ja huomasin kauhukseni, etta repustani on havinnut lappari. Kaikki ystavat eivat ole ystavia. Jollakin naista "muchachoista" on nyt minun lapparini. Sen jalkeen kun purin kiukkuani liki rikkomalla telttani, pojat auttoivat minut hoitamaan rikosilmoituksen cabarineroilla. Ilmeisesti Puerto Cisnesissa rikos on jotain uutta, silla cabarinero ei tiennyt taysin mita tehda, vaan naputteli poytaa liki kolme tuntia ennen kuin sain paperin kouraan, jota en koskaan tullut tarvitsemaan, silla vakuutus ei korvaa teltasta varastettuja tavaroita. Hyvastien aika ja yritin toistella itselleni "Show must go on". Myrskyssa ei ole aikaa selvittaa koysia.
Onneksi liftin saaminen pois oli naurettavan helppoa, silla vaki purkaantui festivaaleilta kohti kotia. Minut jatettiin kuitenkin keskelle sademetsaa. Tassa vaiheessa tilanne ei ollut kovin hyva: olin todellakin keskella ei-mitaan kaatosateessa, nalkaisena ilman ruokaa, ilman yosijaa, likaisena ja yhden tunnin younilla. Taalla oli kuitenkin uskomattoman kaunista, joten pompin pitkin kuraista soratieta tietaen, etta kylla tama tasta viela iloksi muuttuu. Pian minut nappasi kyytiin yliopistoprofessori, jolla oli sama maaranpaa kuin minullakin: El Bolson noin 400 km paassa. Tasta alkoi minun kolmipaivainen matkani Oscarin kyydissa.
Joskus sita vain tulee toisen ihmisen kanssa todella hyvin toimeen. Oscar oli minulle kuin isa, ja hanella olikin minua vain vuoden vanehmpi tytar. Ensimmaisen yon nukuimme eraan talon pihassa. Paistoimme parillalla kanaa ja juttelimme elamasta. Talon vaki oli ystavallista ja tarjosi meille teeta ja kakkua. Seuraavana paivana sain viimeinkin karistettua neljan paivan liat kuumilla lahteilla. 40- asteinen hoyryava vesi La Juntan sademetsassa teki minusta kuin uuden ihmisen. Kadonnut tietokone, uuvuttavat festivaalit, likomarkana sademetsassa - mikaan ei oikeastaan tuntunut enaa miltaan. Oscar sanoi: "oho! naytat 10 vuotta nuoremmalta!". Lammitimme empanadoja auton moottorin lammossa ja joimme matea. Vetta tuli kaatamalla Pohjois-Patagonialaiseen tapaan. Sumusilta vuorilta laski satoja vesiputouksia turkooseihin puroihin ja jokiin. Oscar on valokuvaaja ja tekee kirjaa elaimista ja linnuista, joten vahan valia teimme akkijarrutuksia kuvataksemme ohiliitavaa lintua. Toisen yon Oscar halusi nukkua vierasmajassa, ja mina nukuin autossa. "Viiden tahden majoitus", sanoin Oscarille sen jalkeen, kun olin nukkunut 5 yota sateessa teltassa.
Kolmantena paivana oli edessa rajanylitys. Rajapaikka ei ole virallinen, joten jouduimme selvittelemaan poliisin kanssa rajanylitysta. Tata ei esimerkiksi loydy kartasta. Cabarinero naputteli meidan tietoja tietokoneella yksi-sormi-jarjestelmalla puoli tuntia. Han ei selvastikaan tiennyt, mita tehda, ja hanta arsytti se, etta hanen taytyi keskeyttaa jalkapallon katsominen. Lopulta olimme Argentiinassa. Soimme empanadoja ja facturoja, jotka ovat Esquelissa uskomattoman hyvia ja halpoja. Olin takaisin pampalla ja Ruta 40:lla. Kuuntelimme Abbaa ja saavuimme lopulta El Bolsòniin, jossa tiemme eroavaisivat. Ei kuitenkaan lopullisesti, silla viikon paasta aion palata Chileen ja Oscar lupasi majoittaa minut matkalla Santiagoon Chillanissa hanen perheessaan. Taas yksi osa matkaa oli takana, ja uusi alkaisi. Olin ensimmaista kertaa omillani, minulla ei ollut mitaan kontakteja El Bolsònissa. Menin turisti-informaatioon kysymaan halvimman leirinta-alueen tietoja ja iskin telttani sinne. Ensimmainen maksullinen yo (3 euroa).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti