Kuumasta kylmään - toinen puolikas Boliviaa

Cochabambassa tulimme umpikujaan – emme tienneet mihin suuntaan jatkaa. Lähteäkkö Santa Cruzin suuntaan, itään, kohti kuumaa ja kosteaa alamaata, etelään Toro Toron luonnonpuistoon vaiko länteen kohti Chulumanin maailman vaarallisimpia teitä ja ylämaaviidakkoa. Lopulta lähdimme yhdessä tuumin Jesuksen ja Diegon kanssa itään, kohti Santa Cruzia, Villa Tunarin kylään lähelle merenpintaa, jossa lämpöasteita on luvattoman paljon. Matkaa on vain 150 km, mutta koska tie on kapea ja on vuori ylitettävänä, kestää matka arviolta noin neljä tuntia. On uskomatonta, että tie kahden maan suurimman kaupungin (Santa Cruzin ja La Pazin) välillä on niin kapea, että siinä hädin tuskin pääsee auto ohittamaan, ja tie on täynnä bussi- ja rekkaliikennettä, jotka hidastavat matkan kulkua. Kuten arvata saattaa, onnettomuuksia sattuu, ja nytkään ei säästytty vahingotta. Noin kolmen tunnin matkan jälkeen bussi pysähtyi pitkän autoletkan päähän, ja lyhyen selvityksen jälkeen saimme kuulla, että on sattunut onnettomuus, joka on tukkinut tien. Paikallisen miehen mukaan voi olla, että joudumme viettämään yömme parkissa. Päätimme istahtaa vieressä olevaan baariin oluelle, jonne paikallinen mies seurasi meitä. Ilma oli kuumankostea, satoi vettä, alkeellinen baari oli täynnä hyönteisiä. Yksi perhonen oli minun kämmentä suurempi ja kun katselin sitä lähempää mies huikkasi: “älä vain koske siihen, tuo perhonen laskee munansa ihmisen ihon alle, josta niistä kehittyy toukkia, todella kivuliasta”, ja näytti haavoja käsissään, joista on joutunut poistamaan jättiläisperhosen toukkia. Mies alkoi kertomaan ihmeellisiä tarinoita, ja myös kertoi, että kylä jonne olemme matkalla, on hyvin kallis, ja voisimme mennä tämän kotiin yöksi, jossa hän asuu yksin ja hänellä on yksi huone tyhjänä. Jokin ei täsmännyt ja päätimme hylätä tarjouksen. Kun matka neljän tunnin odottelun jälkeen jatkui ja saavuimm Villa Tunariin, havaitsimme, että ensimmäisessä kysymässämme yösijassa peti kustansi vain kaksi euroa, joka oli tähän mennessä halvin löytämämme yksityisen huoneen hinta, epäilymme osoittautuivat todeksi: ehkäpä tällä miekkosella oli pahoja taka-ajatuksia.

Yö sujui ilmastoimattomassa 30- asteisessa huoneessa vilkkaasti liikennöidyn tien varrella ilman äänieristeitä nihkeästi, mutta aamu valkeni upeana. Sade oli väistynyt ja havaitsimme saapuneemme todelliseen viidakkoon – viidakkoa jatkui kaikkiin suuntiin kumpuilevana vuoristona ja horisontissa siinti myös lumihuippuisia vuoria. Jo aamulla lämpöasteita oli ainakin 30, kun menimme ostamamaan torilta vastapuristettua mehua aamupalaksi suunnitellen sitä, miten pääsemme halvimmiten syvemmälle viidakkoon. Lopulta päätimme ottaa taksin kohti Isiboro-Sécure luonnonpuistoa, joka on osa amatsonin sademetsää. Pysähdyimme noin puolen tunnin matkan jälkeen (joka kustantaa taksilla noin 4 euroa) kasvitutkimuskeskukseen, jossa kyselimme, minnekköhän täällä voisi pystyttää teltan. Meitä tervehti apina ja pari coatia, jotka yrittivät varastaa hedelmiämme. Meidät opastettiin noin kilometrin päähän joen varrelle, jonka laguunilla voisimme turvallisesti telttailla. Nyt olimme jo keskellä viidakkoa, jossa emme kuulleet minkään ajoneuvon ääniä, sen sijaan metsä oli täynnä papukaijojen huutoa, sammakoiden kurnutusta ja sirkkojen siritystä apinoiden pomppiessa oksalta toiselle. Joen vesi oli mukavan vilvoittavaa tuskallisen kuumassa ja kostessa ilmastossa. Pystytimme teltan ja lilluimme joessa koko päivän.

Näkymä aamulla hotellihuoneesta

Illalla Jesus ja Diego lähtivät etsimään lähimmästä kylästä ruokaa minun ja Ezequielin kohentaessa nuotiota. Oli kulunut jo neljä tuntia ja oli säkkipimeää, mutta Jesuksesta ja Diegosta ei kuulunut mitään. Minua ei myöskään houkutellut lähteä vaeltamaan pimeään viidakkoon, ja meidän laguunille päästäkseen on lisäksi ylitettävä joki kahlaten. Kun olin jo varma, että pimeän yllättäessä he olivat päättäneet jäädä kylään yöksi, kuului metsästä huutoja ja lähdimme taskulamppujen kanssa etsimään heitä johdattaen leiriin. He olivat joutuneet liftata 20 km lähimpään kylään, jossa edes myytiin jotain – spaghettia, purkkisardiineja ja tomaatteja. Yö sujui tarinoita kertoen, kitaraa soittaen ja viidakon mieletöntä öistä meteliä kuunnellen.

Yöllä minulle tuli mielettömän huono olo. Liekö yhdistelmä kuumaa ilmastoa, aurinkoa ja ei-niin-puhdasta vettä. Aamulla pakkasimme siis kamamme ja aloitimme matkan kohti kylää. Pahavointisena ei ollut hääviä kävellä ensin noin 3 kilometriä päätielle, josta liftasimme lava-auton, jonka lavalla pääsimme kylään, sillä siellä ei kulkenut takseja tai julkista liikennettä. Seuraavat kaksi päivää vietin samaisessa ilmastoimattomassa kovaäänisessä huoneessa toivoen, että mahatauti menisi ohi. Yhtenä yönä kylässä juhlittiin lisäksi keskustorin vuosijuhlaa, joka bolivialaiseen tapaan tarkoitti cumbiaa ja ilotulituksia viiteen asti aamulla huolimatta siitä, että oli tiistaipäivä.

Kauppatorin vuosijuhlat

Lopulta olin riittävän kunnossa jatkamaan matkaa – palasimme Cochabambaan, tällä kertaa vain kolmessa ja puolessa tunnissa edellisen kahdeksan sijaan. Cochabamba ei ole sen kauniimpi kuin ennenkään. Päädyimme harhailemaan valtavaan kauppatoriin, jossa jumituimme musiikkiosastoon. Musiikkiosasto oli täynnä upeita charangoja, quenoja ja muita perinteisiä instrumentteja. Mieleeni palasi Humahuaca ja Ricardo Wilcan musiikki täynnä nostalgiaa. En ole täysin varma miten siinä niin kävi, mutta kahden tunnin päästä kävelin kohti terminaalia upouuden charangon kanssa. Näen itseni jo tulevaisuudessa Suomen ainoana charangistana. Pian olimme istuimme jo bussissa kohti La Pazia, Bolivian pääkaupunkia.

Tässä vaiheessa kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että Villa Tunarissa oli kuuma, ja Cochabambassakin lämmin. Meillä oli shortsit ja t-paita. Miettimättä mitään, nousimme bussiin samoissa vaatteissa. Nukahdin pariksi tunniksi, kunnes heräsin kylmään viimaan. Olimme nousseet pari tuhatta kilometriä ylöspäin ja pihalla alkoi olla jo liki pakkasta, joka tukki sisään vetävistä ikkunoista. Viimeiset tunnit tunnit siis värisin kylmästä toivoen, että olisimme jo perillä. Viimein, noin neljältä aamulla, kun saavuimme La Paziin, pihalla oli nolla astetta ja me ääliön näköisinä kesävaatteissa. Pikaisen vaatteidenvaihdon jälkeen jouduimme värjöttelemään aamuun asti avonaisessa bussiterminaalissa, kunnes nappasimme taksin kohti meille suositeltua halpahippihostellia eli pahamaineista El Carreteroa.

El Carretero on yksinkertaisuudessaan ghetto, artesaanien ja hippien yösija, jossa voi joko viihtyä tai sitten ei. Onneksi itse pidän suhteellisen rustisista paikoista. Ensinnäkin majatalo on suuri, siinä on ainakin 5 kerrosta ja lukemattomia sänkyjä. El Carreterosta kulkee lukemattomia tarinoita, ja jokainen voi miettiä mielessään sitä, miksi ovi on takalukossa ja sänkypaikka annetaan vain sille, joka näyttää naamaltaan riitävän köyhältä. Eurooppalaisia ei juuri ole, tai he ovat niitä, jotka ovat jo vähintään puoli vuotta eläneet Etelä-Amerikassa, sen sijaan 80 % El Carreteron asukkaista (joista moni asuu kuukausia) on argentiinalaisia, jotka elättävät itsensä myyden kadulla käsitöitään ja leivonnaisiaan tai tehden temppuja liikennevaloissa. Tämä avaa oven toisenlaiseen tapaan matkustaa, joka etenkin argentiinalaisten, joiden pesoilla ei juuri matkustella ja joille ei dollareja anneta, keskuudessa on erittäin suosittua: ansaita rahaa paikanpäällä tavalla tai toisella. Etelä-Amerikassa kuka tahansa voi myydä kadulla mitä tahansa eikä esimerkiksi hostelleissa tai baareissa väliaikaisesti työskentelemiseen paljoa viisumeja kysytä tai veroja makseta. Jokaiselle, joka halajaa Etelä-Amerikkaan, mutta jolla ei ole rahaa, tämä on mielenkiintoinen tapa kokeilla toisenlaista elämäntapaa, jossa eletään suoraan kädestä suuhun. Boliviassa tienesti voi olla parista eurosta jopa pariin kymppiin päivässä, riippuen siitä, mitä tekee. Tämä kuitenkin riittää elämiseen, kuten myöhemmin tullaan havaitsemaan.

La Paz on häkellyttävä. Kuin suuri muurahaispesä identtisiä, puolivalmiin oloisia tiilitaloja, jotka kiipeävät pitkin vuoren rinnettä 4000 metriin, taustalla siintäen liki 7000 metrisiä lumihuippuisia vuoria. La Pazissa on tähän mennessä vieraillesta pääkaupungeista surkein julkinen liikenne – siellä on todellakin nopeinta kävellä paikasta toiseen. Bussit ovat pienenpieniä minibusseja eli trufeja, joihin ei todellakaan mahdu mitään matkatavaroita, ja joiden reitit kulkevat ainoastaan suusta-suuhun tietona. Takseilla on kiinteä hinta eli 15 bolivianoa (1,5e) minne tahansa, mutta jos matka on lyhyt, hintaa voi tinkiä. Kuitenkin uudet tuulet puhaltavat Bolivian kehityksen tiellä – noin kuukausi sitten La Paziin on avattu häkellyttävä julkinen liikenne, eli “teleférico”, talojen yläpuolella kulkeva gondolihissi. Tämä kallis vaihtoehto on kuitenkin ainoa järkevä kaupungin epämääräisen infrastruktuurin keskellä, jonka kadut ovat liian kapeat junan tai ratikan rakentamiseen, eikä maaperän vuoksi metrosta ole puhettakaan. Telefericolla on vasta kolme asemaa, ja sillä pääsee 3 bolivianolla eli 30 centillä keskustasta 300 metriä korkeammalle El Altoon 10 minuutissa, josta monet tulevat keskustaan töihin. Nyt matkaan, johon ennen kului ruuhka-aikana yli tunti, kuluu vain 10 minuuttia. Olin tästä modernista kötöksystä ällikällä lyöty – sveitsistä tulleilla aurinkopaneeleilla liikkuvat supermodernit gondolihissit pyyhältävät tiilitalohökkeleiden yläpuolella paljastaen erilaisen perspektiivin kaupungista, myös palvelu on ehkä Bolivian parasta: gondolihisseihin asteltiin punaista mattoa pitkin ja hienoihin vaatteihin pukeutuneet ovimiehet toivottivat tervetulleeksi ja miellyttävää matkaa. Empä olisi uskonut moderneimman julkisen liikenteen, jota olen koskaan nähnyt, löytyvän Boliviasta.

Telefericon sisäänkäynti

Kuitenkin La Pazin vilkkaus, saasteisuus ja meluisuus sai minut lähtemään sieltä jo yhden yön jälkeen Achacachiin, noin kolmen tunnin matkan päässä olevaan pikkukaupunkiin, jossa sohvasurffaaja Milton otti meidät sydämmellisesti vastaan. Achacachi on kerrassaan erinomainen paikka. Siella ei ole oikeastaan mitään mutta siellä on kaikkea. Puolen tunnin matkan yksi maailman korkeimmalla olevista järvistä, ja Etelä-Amerikan suurin järvi eli Lago Titicaca, ja toiselle puolella tunnin matkan päässä on seitsemään tuhenteen metriin kohoava rivi vuoria. Kaupungista löytyy myös La Pazin läänin suurimmat sunnuntaimarkkinat, jossa hedelmät ja vihannekset ovat laittoman halpoja: ostimme neljällä eurolla suuren ananaksen, 25 banaania, 20 mandariinia, 5 suurta sipulia, kaksi kiloa tomaatteja, kaksi kurkkua, kaksi keräsalaattia, ja lisäksi markkinoiden naiset lahjoittivat meille paljon kaikkea pientä, kuten valkosipulia, chiliä ja yrttejä. Täällä Potosin kylmä vastaanotto oli jo kaukana ja saimme kokea todellista bolivialaista ystävällisyyttä: “yapa, yapa, yapa” (lahja, lahja, lahja) jauhoi markkinoiden hampaaton vihannesmyyjä nauraen latoen lisää vihanneksia kasseihimme. Tämä oli meille tervetullutta, sillä bolivianomme hupenivat päivä päivältä. Milton itsessään oli suurimpia tapaamiani persoonallisuuksia. Kuka olisi arvannut, että suttuisiin vaatteisiin ja lierihattuun pukeutunut aymara- boliviano, joka perii rahaa julkisen vessan käytöstä työkseen, on oikeasti koulutukseltaan opettaja, joka osaa neljää kieltä ja tietää esimerkiksi muumeista ja kantaa lempinimeä “nuuskamuikkunen”? Milton alkoi majoittamaan sohvasurffaajia pari vuotta sitten ja on majoittanut jo noin 200 ihmistä tuoden elämäänsä lisää virkistystä. Nyt hänellä on noin 100 CD- levyä täynnä musiikkia eri maista, joita hän kuuntelee työnsä lomassa. On musiikkia Ranskasta, Venäjältä, Japanista ja Suomesta asti. Koko Miltonin perhe oli meille myös äärettömän ystävällisiä. Ensimmäisenä iltana teimme argentiinalaistyylistä pizzaa, joka ei tietenkään vastannut oikeaa, sillä Boliviassa tunnetaan vain yksi juusto: kotitekoinen tuore lehmänmaitojuusto. Lisäksi ongelmana oli kylmyys, sillä talon sisälläkin oli vain reilu 10 astetta eikä taikina meinannut kohota. Pizza oli kuitenkin erinomaista myös Miltonin vanhemmat, että sisko ja veli perheineen tulivat nauttimaan työmme tuloksia.

Milton ja minä uunituoreen pizzan kimpussa

Neljän euron ostokset

Seuraavana päivänä Ezequiel sai tehtäväkseen valmistaa argentiinalaistyylinen asado, ja lihaa piti paistaa 15 hengelle takapihan parillassa. Lopputulos oli tyydyttävä, vaikkakin bolivialaisen lihan laatu ja leikkaus ei ole lähelläkään sitä, mihin Argentiinassa on totuttu. Lopulta vietimme viisi päivää Achacachissa, jossa periaatteessa ei ole mitään, mutta lopulta siellä on kaikki elämään tarvittava. Teimme päiväretkiä lähellä oleville kukkuloille ja Lago Titicacalle, opettelin soittamaan Ricardo Wilcaa charangolla ja kuuntelimme Miltonin laajaa musiikkivalikoimaa. Kaikki illat jaoimme yhdessä Miltonin ja tämän perheen ja ystävien kesken kokaten ruokia Argentiinasta ja Suomesta, muun muassa yhtenä päivänä tein korvapuusteja (mukana oli jopa kaardemummaa, josta loput lahjoitin Miltonille). Vastalahjaksi aina herätessämme Milton oli tehnyt bolivialaisen aamupalan, kuten kotitekoista apia ja jotain, joka muistutti riisipuuroa. Toisinaan palatessamme päiväretkeltä pöydässä odotti quinoa- tai maníkeitto. Bolivia on maaperältään rikas ja altiplanon ulkopuolella ilmastoltaan suotuisa kasvattamaan mitä tahansa vihanneksia ja hedelmiä, joita ikävä kyllä bolivialaiset eivät hyödynnä niin paljoa, kuin he voisivat – ravinto koostuu kanasta, lukuisista perunoista, riisistä, pastasta ja quinoasta, esimerkiksi kasvisruoka on jotain ennenkuulumatonta, soppaan lykätään aina vähintään kanan jalka tuomaan makua.

Valmistamassa grilliä

Valmis argentiinalainen sunnuntailounas

Minun ikioma charangoni!

Näkymiä kukkultalta

Siinä vaiheessa kun meillä oli yhteensä vain 100 bolivianoa jäljellä, eli reilu kymmenen euroa, päätimme lähteä viimeiseen kohteeseemme, eli Sorataan, kunnes rahamme loppuvat kokonaan. Sorata on reilu tunnin matka käsittämättömän mutkikasta tietä altiplanolta laskeutuen laaksoon 1500 metriä alas päin. Sorata on ehdottomasti lempipaikkani boliviassa. Ensinnäkin sen ilmasto on ihanteellinen – edes yöllä ei ole kovin kylmä. Vihreä, hedelmiä täynnä oleva laakso laskee vuoren rinteitä laakson pohjalla olevalle joelle, lumihuippuisten vuorten ympäröimänä. Kanat, siat ja lampaat pomppivat Soratan jyrkkiä katuja ylös ja alas, kaupunki on kuin valmis valokuvattavaksi postikortteihin, mutta turisteja Sorataan päätyy vain kourallinen. Tämä on todellinen mysteeri, sillä Sorata tarjoaa lukemattomia vaellusmahdollisuuksia, on suhteellisen helposti lähestyttävissä (4 tuntia La Pazista) ja ilmapiiriltään hyvin ystävällinen. Koska meidän bolivianomme olivat jo vähissä, päätimme laskeutua joen varrelle telttailemaan. Löysimmekin mukavan paikan luomufarmin kupeesta, jossa muodollista maksua vastaan saimme luvan käyttää myös puu-uunia ja keittiötä. Luomufarmia isännöi väliaikaisesti argentiinalainen hippi, kun bolivialainen omistaja oli matkoilla. Paikassa vallitsi uskomaton rauha – lehmät laidunsivat vapaasti pihassa, kissat ja koirat leikkivät keskenään, linnut lauloivat ja joki virtasi rauhallisesti vieressä. Sinne olisimme voineet jäädä vaikka miten pitkäksi aikaa.

Oikeastaan Sorata viimeisteli täydellisesti yhteisen Bolivian matkamme, jonka varrella oli nähty monenmoista. Bolivia on kulttuurillisesti niin kaukana Argentiinasta tai etenkin Suomesta, ympäristöltään niin moninainen ja rikas ja osittain niin saavuttamattomissa, että yhdessä kuukaudessa maasta ymmärtää vasta hippusen. Moni turisti pyrähtää nopeasti Bolivian ohi tehden johtopäätöksen: kylmä, epäystävällisiä ihmisiä, pahaa ruokaa, rumia kaupunkeja. Vain n e, jotka oikeasti vaivautuvat viettämään enemmän aikaa Boliviassa ottamaan selvää, mitä kuoren alla on, ymmärtävät, mikä on tämä maa, joka voimakkaasti pyrkii säilymään perinteisenä, jonka ihmiset ovat oikeasti niin ujoja, etteivät tiedä, miten asioida ulkomaalaisen gringon kanssa, maa, joka on suureksi osaksi vielä turistien saavuttamattomissa, tarjoten erinomaiset pohjat seikkailulle. Viimeisenä iltana mutustellen puu-uunissa valmistettua pizzaa viimeisillä penneillämme (pizza on oikeasti yksi halvimpia ruokia – valmistimme kahdella eurolla kaksi pizzaa, kunhan käytimme juustin sijaan avokadoa, joka ei maksa juuri mitään boliviassa) totesimme, että Bolivia vaatii tulevaisuudessa ehdottomasti lisätutkimuksia, niin paljon paikkoja jäi vielä käymättä.

Kun keräsimme kaikki kolikot yhteen, rahat riittivät matkaan pois Soratasta, ja Ezequielilla oli säästössä riittävästi rahaa palatakseen Buenos Airesiin, joka on kolmen päivän bussimatka. Nousimme bussiin kohti La Pazia, josta noin puolentoista tunnin päästä Huarinassa minun tuli jäädä pois. Huarinassa tie risteää – länteen päin mennessä tie kulkee Peruun, itään tie kulkee La Paziin. Nopeammin kuin huomasinkaan olin taas yksin, kylmällä ja tuulisella altiplanolla, odottaen, että bussi kohti Copacabanaa nappaisi minut kyytiinsä.

Jouduin odottelemaan bussia pitkän tovin, noin tunnin. Oikeastaan se oli ihan hyvä aika kelailla sitä, että on taas pitkästä aikaa yksin tiellä, enkä ollut oikeastaan edes suunnitellut sitä, minne menen tai mitä aion tehdä. Viimeinen kuukausi oli kulunut kuin virtaus, seuraavan kohteen tullen aina tuulesta. Lopulta bussi nappasi minut kyytiinsä, jossa vierustoverina olikin joukko tuttuja argentiinalaisia artesaaneja ja muusikkoja matkalla Copacabanaan, jossa on kuulemma halpa Mariela- hostelli. Sinne siis. Oikeastaan tämä ei ollut niin yksinkertaista – minulla oli vain 12 bolivianoa, eli reilu euron, ja matka kustansi kuskin mukaan 20 bolivianoa. Sympatialla pääsin kuitenkin kyytiin. Copacabanassa on jopa pankkiautomaatti ja voisin nostaa vähän lisää rahaa, kunnes pääsen Peruun.

Copacabana on Bolivian äärimmäinen turistirysä. Tämän vuoksi en sinne oikeastaan koskaan aikonut mennä. Lago Titicacan rannalla oleva rantakohde on täynnä moderneja hotelleja, ravintoloita ja käsityömyymälöitä, ja vaikuttaa Aurinkomatkojen lomakohteelta välimeren rannalla. Lago Titicaca on niin suuri, että horisonttia ei ole näkyvissä. Mariela on noin viisi korttelia keskustasta syrjässä paikallisessa lähiössä, josta ei oikeastaan keskustan hälinästä tiedä mitään. Alle kahdella eurolla majoittuu “mukavasti”. Toisaalta hostelli on melko kylmä, sillä yleisillä tiloilla ja keittiöllä ei ole kattoa, ja käytössä on yksi haaleaa vettä tarjoava suihku. Toisaalta mitäpä muutakaan voisin odottaa. Kaikki olivat oikeastaan argentiinalaisia äärimmäisiä budjettireissaajia. Ensimmäisenä iltana oli erään tytön syntymäpäivät, jollon paikalle olo kokoontunut noin 30 argentiinalaista, chileläistä ja muutama muusta maasta tuleva artesaani. Halpa pahvitölkkiviini virtasi, ja patiolle syntyi suuri nuotio, jonka ympärillä tanssittiin sateesta ja kylmästä huolimatta. Samoissa merkeissä jatkoi toinenkin päivä Marielissa, kunnes lähdin Isla del Solille, eli auringon saarelle.

Isla del Sol on yksi Etelä-Amerikan tärkeimmistä kohteista, sillä sieltä on löydetty Etelä-Amerikan vanhimpia elonmerkkejä, vanhimmat jäänteet ovat vuodelta 2200 ekr. Saari on täynnä vanhoja raunioita ja mystiikkaa, ja sen halki kulkee kuuluisa Inkojen tie, joka kulkee Quitosta, Ecuadorista aina Santiagoon Chileen asti. Tärkein raunio on Chucaripupata, joka oli Tiwanaku- kulttuurin uskonnollinen uhrauspaikka. Siinä missä Tiwanaku- kulttuuri on vielä Inka- kulttuuriakin vanhempaa, myös Inkoille Isla del Sol oli tärkeä pyhiinvaelluskohde. Saaren eteläpää on täynnä moderneja hotella ja ravintoloita ja parveilee turisteja, kun taas pohjoinen on perinteisten maanviljelijöiden kansoittamaa, ja sieltä löytyy vain muutamia rustisia majapaikkoja. Suuntasin Marielissa tehtyjen tuttavuuksien kanssa Challapampaan, Isla del Solin pohjoisosassa sijaitsevaan pikkukylään, jonne on tunnin matka veneellä. Kylä on todella idyllinen ja perinteinen upealla hiekkarannalla, jossa ei retkota yhtäkään turistia. Challapampasta on vain puolen tunnin kävelymatka Chucaripupataan, jossa olimme ainoat vierailijat. 600 vuotta vanhat Tiwanaku- rauniot huokuvat mystiikkaa ja suositellaankin, että pyhillä raunioilla kävellään ilman kenkiä kerätäkseen energiaa. Yövyimme paikallisen perheen kotona, jossa majaansa piti myös argentiinalainen mies bolivialaisen vaimonsa ja lapsensa kanssa. Tämä oli jo kaksi vuotta matkustanut ympäri Boliviaa tutkien raunioita ja soittaen kansanmusiikkia. Ilta olikin yksi mieleenpainuvimmista – hän istui kuin opettajana kertoen Boliviasta, Tiwanaku- ja Inka- kulttuureista ja soitti kansanlauluja, ja me istuimme ympärillä kuunnellen. Pihalla ukkosti ja järvi pauhasi villinä. Isla del Solissa on käsittämätöntä taikaa. Suosittelen todellakin kaikille, jotka menevät Isla del Solille, yöpymään Yumanin sijaan Challamapampassa, tai Challassa, joka on keskellä oleva vieläkin pienempi kylä.

Seuraavana päivänä päätin taivaltaa pohjoisesta etelään kuuluisaa Inkatietä pitkin. Matka kestää noin neljä tuntia ja on täynnä historiaa, vanhoja raunioita ja perinteisiä maanviljelijätaloja. Ikävä kyllä matkalla joutuu maksamaan myös muutaman “tietullimaksun” ahnaille paikallisille, jotka haluavat laskuttaa turisteja siitä, että he kävelevät Inkatietä pitkin. Tämän johdosta minulle ei jäänyt juuri penniäkään, ja jouduin pikimmiten palaamaan mantereelle, vaihtamaan jo ostamani bussilipun lähtöaikaa ja suuntaamaan kohti Perua. Lähtö ei sujunut sekään niin kivuttomasti, sillä huomaamattani olin ollut Boliviassa yli 30 päivää, jonka turistiviisumi sallii, ja jouduin maksamaan noin kymmenen euroa sakkomaksuja.

Inkojen pyhiinvaellusreitti

Challan kylän hylätty ranta

Bolivia oli siis jätetty taakse.