torstai 30. kesäkuuta 2016

Tasamaantallaaja - ajatuksia Tanskan maalta

Kirjoittaessani tätä en voi uskoa, että asuin melkein vuoden Tanskassa. En voi myöskään uskoa kaikkea sitä, mitä olen vuoden aikana kokenut, miten elämäni on muuttunut, miten tämän hetkinen olotilani on haluan tehdä juuri tätä!

Tanska on ihmeellinen maa. Voi olla, että elin Suomessa aina silmät kiinni, enkä nähnyt sitä kaikkea, mitä oikeasti tapahtuu. Tanska on avannut minulle ovet ja näyttänyt kaiken sen, mistä pidän - kaiken sen, mitä haluan tehdä. Tanskalaisten avoimuus uudelle, innovatiiviselle, sosiaaliselle, ekologiselle, yhteisölliselle ja tasa-arvoiselle on ihailtavaa. Se on kaapannut minut mukaansa halulla olla mukana luomassa kaikkea sitä.




Miksi lähdin Tanskaan ja tekemään mitä? Tajusin, että kuljin väärällä reitillä, etten tehnyt juuri sitä, mihin minut oli luotu. En usko, että tarvitsemme koulutusta tekemään juuri sitä mitä haluamme, mutta minusta tuntui, että alkamalla opiskelemaan täällä haluamani alan maisteritutkinnossa pystyn rakentamaan paremmin elämäni sen ympärille. Ja olin siinä oikeassa. Aloitin yhteiskunnallisen yrittäjyyden ja johtamisen maisteritutkinnossa Roskilden yliopistossa, minne rakensin pesäni ja onnellisuuteni tanskalaiseen maalaismaisemaan Sjællannin saarella. Mitä se oikeasti tarkoittaa? Se tarkoittaa uusien, innovatiivisempien ratkaisujen kehittämistä, jotka samalla tukevat yhteiskuntaa luoden siitä tasa-arvoisemman ja tasapainoisemman käyttäen yrittäjyyden keinoja. Sen sijaan, että tarkoituksena on tuottaa niin paljon tulosta kuin mahdollista rahallisesti mitattuna, mittariksi asetetaankin vaikutus ('impact'), joka yhteiskuntaan saadaan aikaan esimerkiksi työllistämällä pitkäaikaistyöttömiä, vähentämällä ruokajätettä tai auttamalla maahanmuuttajia integroitumaan. Meidän työnä on kehittää 'ongelmasta' kestävä liiketoimintamalli. Ala ja periaate on periaatteessa vanha ja aina ollut olemassa, mutta siitä on vasta viimevuosien aikana tullut trendikäs ala niin yliopistoissa, kunnissa kuin yrityksissä.



Vuoden aikana kirjoitin projektin siitä, miten yrittäjyys pystyy poistamaan yhteiskunnallisia ongelmia lahjoituksista riippuvaisia vapaaehtoistyöjärjestöjä paremmin, sekä siitä, miten järjestö tai yritys voi innovoida hyödyntäen minimaalisia resursseja uudella tavalla. Molemmat projektit olivat yhteistyössä paikallisten järjestöjen ja yritysten kanssa, joissa voin samalla pilotoida ja tehdä haastatteluja. Lisäksi kehitimme uusia rahoitus- ja palvelukanavia paikalliselle yhteiskunnalliselle yritykselle. Roskilden yliopisto on yllättänyt sekä hyvässä että pahassa. Hyvässä siinä mielessä, että opetus perustuu käytännön projekteihin, jotka saa itse valita ja rakennella, mahdollistaen maksimaalisen oppimisen ja opitun välittömän soveltamisen. Todella joustava aikataulu mahdollistaa omien projektien kehittelemisen - esimerkiksi minä olin mukana yrityskiihdyttämössä omalla ideallani, kolmen kuukauden yrittäjyyskoulutuksessa, vapaaehtoisena yhdessä järjestössä, sekä perustin opiskelijajärjestön, joka tällä hetkellä vie ison osan ajastani. Toisaalta, jos joku ei ole varma, mitä haluaa, eikä ole valmis ottamaan aloitetta, yliopisto tarjoaa todella heikot puitteet, ja se on erittäin heikosti organisoitu. Oma-aloitteisuus on valttia.




Välillä jouduin puistelemaan päätäni siitä vauhdista, millä kiidettiin eteenpäin ja rakenneltiin raameja elämälle. Juoksireittini on piirtynyt jo syvälle Roskilden puistoihin, jotka luovat puitteet korkeimmalle mahdolliselle tanskalaiselle pikkukaupunki-idyllille. Niihin liittyy jo niin monia muistoja - auringonlaskuja satamassa, iltoja paikallispubissa, pyöräretkiä pitkin maaseutua. Nostalgia voi rakentua jo hyvin lyhyessä ajassa. 

Mistä pidän eniten Tanskasta? Sen rentoudesta ja vapaudesta. Minä en ole koskaan pitänyt institutionaalisesta järjestelmästä, jossa kaikki toimii samalla, monotonisella tavalla, ja kaiken pitäisi näyttää juuri samalta. Ehkä täällä on vähän enemmän porsaanreikiä kuin Suomessa - keskimäärin 50 % junista on myöhässä tai peruttu, metrojen ikkunoista ei näe ulos graffitien alta, jotkin asemat näyttävät enemmänkin Itä-Euroopalta (ja myös haisevat siltä) ja kelpo kansalainen joutuu hyvin helposti huijauksen ja riiston kohteeksi, etenkin kun on kyse asumisesta. Mutta toisaalta moni asia, joka Suomessa olisi ennenkuulumatonta tai vähintään outoa, on normaalia. Esimerkiksi satunnainen viininmaisteruravintola haisevan sillan alla, jatkobaari, joka avautuu kello 4 aamulla, pyöräväylät, jotka ovat paikoin ajoteitä leveämmän, ilmainen tai erittäin halpa 'kansankeittiö' tarjoten roskapöntöistä dyykattya ruokaa (jota myös hyvin palkatut ihmiset syövät hyvällä ruokahalulla),  ja toinen toistaan innovatiivisemmat ja erikoisemmat tapahtumat. Kööpenhamina ei koskaan jätä kylmäksi, mutta myös Roskilde pienempänä kaupunkina osaa tarjota paljon mielenkiintoista ja 'erikoista'. Täällä lait ovat monelta osalta paljon löyhemmät, jolloin kansalaisilla on mahdollisuus kokeilla mitä erilaisempia asioita turhan byrokratian tulematta vastaan. Täällä ketään ei arvostella vaatetuksen tai ulkonäön perusteella, ja rikkaalta näyttäminen voi olla jopa paheksuttavaa. Toisaalta, ei paikallinen verotus korkeaa palkkaa houkuttelekaan, sillä jo minun veroprosenttini köyhänä opiskelijana on noin 38 %, josta se lähtee nopeasti kipumaan ylös päin, helposti ahmaisten puolet palkasta. Toisaalta, paikallinen opintotuki on 800 euron luokkaa (verojen jälkeen), joka on maailman korkein.




Se mikä vaikutti aluksi mahdottomalta, on mahdollista. Ymmärrän tanskaa jo siinä määrin hyvin, että pystyn seuraamaan keskustelua, vaikken ihan jokaista sanaa ymmärtäisikään. Pystyn kommunikoimaan riittävän hyvin ottaakseni osaa peruskeskusteluun - vaikka kuulostankin oudolta, on se mongerrus jo ymmärrettävää. Pääsin läpi jo melkein kaikki kielimoduulit, ainoastaan viimeinen puuttuu etappina semisujuvaan kieleen. Suullisessa lopputentissä pidin puheen pakolaistilanteesta Tanskassa, jossa suurin paniikkimonenttini oli, osaanko sanoa sanan "kansalaiset" - "medborgere", oikealla tavalla, sillä se lausutaan kutakuinkin "melbooaa" (mahdoton kirjoittaa), joka toistelin viimeisenä aamuna tunnin saadakseni sen kuulostamaan oikealta.




Tämä postaus tulee melkoisen myöhässä, sillä olen tällä hetkellä Guatemalassa, josta kirjoitan lisää seuraavassa postauksessa. Vaikken tuskin koskaan tule asettumaan latinalaiseen amerikkaan pysyvästi, oli unelmaduunin vastaanottaminen puoleksi vuodeksi väistämätön mahdollisuus. Olen elämässäni lähtenyt ja jättänyt 'kotini' taakse melkoisen monta kertaa. Lähdin Vimpelistä, oikeasta kotoani, lähdin Tampereelta, lähdin Buenos Airesista, lähdin Quitosta, ja nyt lähdin Tanskasta. Usein lähdin, koska en jostain syystä nähnyt tulevaisuutta kyseisessä paikassa, koska se ei edistänyt minun elämääni kohti unelmiani, koska näin, että minun oli lähdettävä jonnekin muualle. Koskaan en kokenut, että minun on välttämättä palattava, vaan lähdin lopullisesti. Tällä kertaa lähtö oli kaikista haastavin, sillä en lähtenyt kyseisistä syistä. Tanska tarjosi minulle kaikki mahdollisuudet edetä urallani, ja elämäni oli kiireinen kaikista niistä asioista, joista pidin - täynnä ihmisiä, joita rakastan. Viimeisinä päivinä pyörittelin oikeasti mielessäni, että mitä oikein ajattelin päättäessäni lähteä Guatemalaan, ja halusin lykätä koko ajatusta mieleni perukoille. Tässä istuessani uudessa työpaikassani Quetzaltenangossa olen kuitenkin päätökseen tyytyväinen, mutta sitäkin tyytyväinen varmuudesta, että palaan Tanskaan, elämäni pariin.

Aika lähteä seilaamaan!

torstai 23. kesäkuuta 2016

Italiassa et koskaan jää nälkäiseksi

Kiireinen syksy Tanskassa oli lumeton ja lämmin. En osannut odottaa, että pian oli jo joulu, ja minulla alkoi loma. LOMA! Sen jälkeen, kun on painanut koulu- ja muita hommia 16 tuntia päivässä parin viikon ajan, vaatii taitoa osata rentoutua. Tunsin olevani hyödytön. Heräsin öisin painajaisiin tekemättömistä töistä, vaikka niitä ei enää ollut. En edes huomannut matkustaneeni Suomeen joulun viettoon, ja pian istuin taas lentokoneessa matkalla Italiaan.

Rooma - hallittu kaaos ja kliseisiä pizzoja

Jos jotain tapahtuu kolmena vuotena peräkkäin, voiko sitä jo kutsua perinteeksi? Kehoni tiesi sen. Aloin rentoutumaan. Uusi vuosi ulkomailla TTY kaveriporukan kanssa on jotain, jota odotan nykyään aina siitä lähtien, kun edellinen päättyy. Näitä kavereita näen nykyään enää noin kerran vuodessa, joka on juuri riittävästi pitämään siteet lujina. Roomassa paistoi aurinko ja villapaita riitti juuri ja juuri pitämään kehoni lämpimänä. Umpi-italialainen ystäväni Vittorio esitteli meille roomalaiseen autokulttuuriin. Kaistat on piirretty vain näön vuoksi, ja vilkku on täysin turha uloke. Auton voi parkkeerata hyvin toisen taakse niin, ettei tämä pääse pois, tai sen voi hyvin jättää myös keskelle tietä hätävilkut päällä. Parhaimmillaan autoja on parkkeerattu peräkkäin T-risteyksen keskelle, sillä kyllähän oikealta ja vasemmalta puolelta vielä mahtuu kääntymään, vaikka keskellä olisikin autoja. Autokaaos veti vertoja jopa Buenos Airesille, jossa on selväsit haettu vaikutteita heidän italialaisilta esi-isiltään. Onneksi minä en ajanut autoa.



Illalla pizza nro. 1 oli edessäni. En vielä tiennyt, että tämä tuli olemaan ensimmäinen kerta niistä 16 kerrasta, jolloin söin pizzaa seuraavan kahden viikon aikana. Tuossa skaalassa tämä pizza kategorioitui häpeällisesti heikoimpien viiden joukkoon: keskiverto-turkkilainen Hervannassa tekee paremman pizzan. Ongelma Rooman ravintoloissa on se, että jokainen tarjoaa samaa ruokaa samoilla hinnoilla ja samoilla kulisseilla, mutta vain harva niistä panostaa laatuun, sillä nämä asiakkaat tulevat joka tapauksessa vain kerran. Oikeastaan tämä kyseinen ongelma vaivaa koko Roomaa. Se on niin kliseinen ja täynnä "tämä on aito oikea italialainen kokemus"- paikkoja, että turisti menettää luottamuksensa hyvin nopeasti kaikkeen, missä lukee "real italian", tai edes "italiano". Siinä vaiheessa kun jonotin tunnin päästäkseni katsomaan sitä paikkaa, josta kaikkien argentiinalaisten rakastama paavi esittää puheitaan, olin kyllästynyt koko Roomaan. Kaltaiseni ihminen, joka inhoaa yli kaiken pinnallista nähtävyyksien katsomista, ei missään nimessä kuulu Roomaan, ellei tällä ole paikallinen ystävä mukana, joka tuntee kaupungin kuin omat taskunsa. Ei kannata ymmärtää väärin - Rooman nähtävyydet ovat toki upeita, onhan kaupunki yksi maailman merkittävimpiä. Kolmelle päivälle se on kuitenkin aivan liikaa kaikkea.



Miten paljon on mahdollista syödä? Tivoli ja Mamma Vittorio

Pelastus oli lähellä. Vittorio vei meidät idylliseen pieneen kylään Rooman kupeessa, joka tunnetaan samalla nimellä kuin Köpiksen tunnetuin nähtävyys: Tivoli. Tässä vaiheessa kannattaa alkaa epäilemään italialaisen navigaattorin luotettavuutta, joka johdatti meidät paikkaan pientä kärrypolkua pitkin (vitsailematta se oli niin huonossa kunnossa, ettemme meinanneet päästä autolla läpi). Seuraava seikkailu vei meidät läpi Tivolin kapeiden katujen, jossa auton sivupeilin liki viistivät seiniä. Vittorio joutui tosissaan vakuuttelemaan suomalaisia, että tämä katu, joka helposti luokiteltaisiin Suomen kapeimmaksi kaduksi, on oikeasti autotie. Rakastuin keskiaikaiseen Tivoliin hyvin nopeasti, ja ylistin sitä Roomaa paljon miellyttävämmäksi kohteeksi. Etenkin superylellinen Villa d'Este pröystäilevine vesiputouksineen ja suihkulähteineen vakuutti minut, että Italiassa on oikeasti paljon upeaa nähtävää ilman jonottamista tai selfie- tikkuja myyviä afrikkalaisia.




Siinä missä Roomassa oli syöty epäaidoissa turistirysissä ja pihtailtu syöden supermarketin pizzoja hostellissa halvalla kuohuvalla punaviinillä eli Lambruscolla höystettynä (kyllä, kupliva punaviini on olemassa), Tivolissa pääsimme syömisen ytimeen. Sivukadulta löysimme pienen paikallisen aperitivo- ravintolan, jossa ei sillä hetkellä ollut muita asiakkaita. Ilmeisesti he eivät myöskään ole tottuneita ulkomaalaisiin asiakkaisiin, sillä yksikään ei osannut englantia, jolloin Vittorio tulkkasi meille. He halusivat osoittaa ystävällisyyttään tarjoamalla personalisoidun kokoelman kaikkia paikallisia herkkuja vain hintaan 10€/henkilö. Ruokavirralla ei ollut loppua. Tarjotin toisensa jälkeen pöytään kannettiin erilaisia kinkkuja, lihoja, makkaroita ja juustoja. Eri variaatioita oli ainakin 30 - niin paljon, että vaikka ylitimme kaikki rajamme, emme mitenkään pystyneet syömään kaikkea. Näistä ravintoloitsija loihti meille paketin huomiseksi. Olin entistä tyytyväisempi päätöksestä poistua Roomasta.



Matkalla Vittorion kotiin Marche- läänissä navigaattori taas johdatteli meitä ylös ja alas vuorenrinnettä pitkin pujottelevia vuoristoteitä. Ajaessamme jälleen kapeaa kärrypolkua liki tunnin, uskomme moottoritien löytymisestä alkoi hiipua. Yllätykseksemme se löytyi. Tuon tuostakin äimistyin tien reunoilla vilisevistä keskiaikaisista kivikylistä, joissa kaikissa oli linna jos toinenkin. Italiassa on niin paljon Unesco- maailmanperintökohteita, kyliä joilla on yli 1000 vuotta historiaa ja priimakunnossa olevia linnoituksia, että kaikkien niiden näkemiseen menisi yksi elinikä. Näinollen jokainen voi löytää itselleen oman turistivapaan kylän, jossa voi kuvitella elävänsä roomanaikaisessa Italiassa.  

Kun jokaisen vatsa vielä kivisteli Tivolin loputtomasta kattauksesta, oli "Mamma Vittorio" (eli Vittorion äiti) laittanut pöydän koreaksi. Alkuruokien jälkeen siirryttiin loputtomaan lasagneen. Ruoan erinomaisuuden vuoksi koetimme venyttää vatsaamme vielä äärimmilleen, jotta mitään ei varmasti jäänyt maistamatta. Sanomattakin on selvää, että kaikki voivat pahoin, mutta ruoka oli hyvää. Vittorion isä viimeisteli ruoan vielä kotitekoisella grappalla, eli jonkinlaisella voimakkaalla viinirypäleliköörillä. Etenkin Emilin lasi oli vähän turhan täynnä. Päivä ei ollut vielä pulkassa, vaan ilta jatkui paikallisessa olutbaarissa. Koska baarihenkilökunta oli Vittorion kavereita ja paikassa käy erittäin harvoin ulkomaalaisia, saimme normaalisti arvokkaat pienpanimo-oluet liki ilmaiseksi. Ikävä kyllä pöytään ilmestyi myös tarjotin jos toinenkin ranskalaisia, nugetteja ja muuta baariruokaa maukkailla dipeillä. Liki jo kakoen jatkoimme syömistä. Pöydässä käynnistyikin villi konsertti, jossa soitettiin improvisoiden kaljapulloja, kitaraa sekä huuliharppua, Jeremien sanoittaen säveltä. Pääsimme jopa baarin Facebook- sivuille hurjalla esityksellämme, ja ansaisitsimme ilmaisia anis- shotteja. Aloimme olla kohtalaisen kuuluisia San Benedetto del Tronto- kaupungissa. Ilta päättyi biitsikonserttiin neljän aikaan aamulla, ja kylläiset vatsamme pääsivät viimeinkin sulattelemaan ruokaa Vittorion vanhempien peitellessä meidät nukkumaan. 

Uusi vuosi kodittomana ja uusia ystäviä

Aamulla aloimme ymmärtää tämän pienen kylän, Aqcuaviva Picena:n kauneutta. Vittoriolle se on kuin mikä tahansa kylä, mutta meille se oli uskomaton historiallinen aarre vuorenrinteillä. Päivä jatkui San Benedetto del Trontossa rajattomien ruoka- ja juomaostosten myötä. Vuokrasimme viideksi päiväksi asunnon merenrannalta, missä vuodenvaihdetta oli tarkoitus juhlistaa. Tästä muodostuikin suruhupaisa näytelmä, sillä kolmen ruokalajin ja muutaman limoncellon jälkeen kello oli keskiyö, me olimme ulkona ja avaimet olivat sisällä. Onneksi käsiimme oli jäänyt muutama pullo Proseccoa, joilla jaksoimme tanssia viiteen asti aamulla unohtaen sen faktan, että loppuillasta jouduimme kävelemään useita kilometrejä Vittorion siskon asunnolle, josta häpeällisinä ajoimme Mamma ja Pappa Vittorion talolle yösijaa kysymään. Kaikki 8 ihmistä mahtuivat taloon: Mamma Vittorio tarjosi meille pyjamat ja peitteli meidät lämpimästi peteihin. Sen lisäksi, että Mamma Vittorio oli antanut meille 8 peittoa meidän vuokra-asuntoon, löytyi talosta vielä 8 peittoa peittelemään meidät kaikki. Laskutoimituste mukaan heiltä löytyy siis petaussetti ainakin 20 ihmiselle - varmuuden vuoksi.




Loput päivät San Benedetto del Trontossa jatkuivat samoin elementein varustettuna - rajattomasti pizzaa, pastaa ja viiniä. Viimeisen - sen "rauhallisimman" - illan valloittivat Vittorion 10 ystävää, jotka toivat asuntoomme elämää keittiöbändillä - kattiloista ja vispilöistä syntyi erinomaisia soittimia. Heille oli jäänyt käsiin vähän ylijäämäruokaa uudenvuodenjuhlista, joilla ruokki vielä noin 20 ihmistä. Viiniäkin oli jäänyt yli sellaisen 10 litraa. Tärkeintähän on, ettei ruoka ja juoma lopu kesken. Ystävämme istuivat bussissa kohti Roomaa kello 6 aamulla yhden tunnin yöunien jälkeen, kun taas minä jatkoin seikkailuani Italiassa, vaikka tämä intensiivinen viikko olikin syönyt melkein kaikki energiani.

Matkalaisen painajainen - matkamasennus Folignossa.

Seuraavia päiviä minua vaivasi se inhottava tunne, joka vain harvoin matkustaessa yllättää - kyllästyminen. Miksi olen täällä, mitä minun pitäisi tehdä, mitä pitäisi nähdä? Enkö voi mennä takaisin Tanskaan, nähdä ystäviäni ja jatkaa projektieni parissa? Istuin junassa kohti Perugiaa olematta varma, miksi. Vettä satoi kaatamalla ja oli kylmä. Satumainen, vihreä Umbrian alue ei vaikuttanut ollenkaan niin kiehtovalta kuin olin sen tarinoissa kuullut olevan.



Tätä tilannetta pahensi vielä ehkä yksi elämäni oudoimmista Couchsurfing kokemuksista. Pienessä Folignon ylässä majoituin minut sinne kutsuneen Couchsurffarin luokse, joka lupasi pyöräretkiä lähialueille ja oman huoneen. Lähtökohtana hän oli todella hiljainen kaveri, joka ei puhellut juuri mitään. Yritin turhaan kehitellä keskustelua useita kertoja. Lisäksi hänen talossaan ei ollut lämmitys päällä, vaikka lämmitys löytyikin. Tämän seurauksena asteita sisällä oli noin 10, eikä hän edes antanut minulle kunnon peittoa - ainoastaan ohuen huovan. Kävimme pyöräretkellä, kuten hän lupasi, ja myönnän pitäväni paljon Spellon kylästä. Oudot piirteet senkun jatkuivat. Hän ei tuntunut syövän mitään. En ollut varma, pitäisikö minun ehdottaa jos menemme syömään, tai jos tekisimme jotain ruokaa. Koko asetelma oli jotenkin outo. Lisäksi hän kulutti kaiken aikansa puunaten taloa, mihin kului suurin osa ajasta, eikä meillä ollut niin paljoa aikaa käydä pyöräilemässä. Hänellä oli vain yksi ystävä, hän oli työtön ja kulutti iltansa katsoen televisiota. Tämä masennus tuntui tarttuvan jopa minuun. Vetäydyin huoneeseeni, luin toppatakki ja huopa päällä Eduardo Galeanon synkkää vasemmistokirjaa latinalaisen amerikan hyväksikäytöstä, suunnitellen nopeaa pakoani tästä paikasta.

Äkkikäännös - miten paljon hyvä Couchsurfing hosti oikeasti vaikuttaa? Perugia, Firenze, Bologna.

Siinä vaiheessa kun ei tunne oloaan tyytyväiseksi, on lähdettävä mahdollisimman nopeasti pois. Niin minä teinkin. En koskaan kirjoittanut hänelle negatiivista palautetta, sillä hän pahoitteli käytöstään ja kertoi, että yrittää oppia olemaan sosiaalisempi ja parempi Couchsurfing hosti. Ymmärrän, että hänellä on yksinäinen ja tylsä elämä. Jatkoin kohti Perugiaa, jossa kaikki muuttui Angelon majoittaessa minut. Hän on yksi esimerkillisimmistä Couchsurfareista, joita voi löytää. Saavuttuani Perugiaan hän kierrätti minut ympäri kaupunkia, joka on ehdottomasti lempikaupunkini Italiassa. Umbrian sankka sumu loi tunnelmaa hämyiselle keskiaikaiselle Perugialle, jota pitkin noustiin ja laskettiin vanhoja laakeita kiviportaita pitkin, jotka oli alunperin rakennettu hevosille. Angelo on käsittämättömän älykäs ja tietää Italian historian uskomattoman tarkkaan. Hän tunsi jokaisen maalauksen, patsaan ja kirkon, sekä niihin liitetyn tarinan, unohtamatta ainoatakaan yksityiskohtaa. Kolme päivää, jotka vietin Perugiassa, olivat kuin elävässä dokumentissa mukana oleminen. Söin ehkä elämäni parhaan napolilaisen pizzan, pääsin yksityiseen jazz- konserttiin (Perugia on yksi maailman top- jazz kaupunkeja), tutustuin liutaan mahtavia ihmisiä, sekä kävin useissa paikoissa Perugian ympäristössä, kuten historiallisessa Assisissa ja Lago Trasimenolla. Tämä kaikki höystettynä uskomattomalla ruoalla ja keskusteluilla, joita jäin miettimään pitkään lähdettyäni Perugiasta. Hän on yksi niistä ihmisistä, joiden vuoksi olen valmis uhraamaan oman aikani ja rahani, jotta matkalaiset tuntisivat olonsa hyväksi minun luonani.




Matka jatkui, vettä satoi kaatamalla. Saavuin Firenzeen. Kylmä ilma ja sade eivät kannustaneet minua kaupunkikierrokseen. Ensin istuin kaksi tuntia juna-aseman kirjastossa lukien kirjoja Firenzestä. Sen jälkeen jatkoin David- patsaan juurelle, jossa istuin kolme tuntia syöden rusinoita ja tarkkaillen ihmisiä. Tämä kaupunkiko on tuottanut enemmän taiteelle ja tieteelle kuin mikään muu? Uskomatonta. Kun tarkkailuanalyysini oli vielä vaiheessa, hostini saapui paikalle. Yksi huono hosti palkitaan kymmenellä hyvällä. Meillä natsasi  alkumetreiltä lähtien, valehtelematta ikään kuin vanha kaveri olisi yhtäkkiä istahtanut viereen. Giulio on vastavalmistunut lääkäri, ja päätti majoittaa minut, vaikka hän paahtaakin 12 tunnin työpäiviä. Ei ollut epäilystäkään, että shottibaarin jälkeen suuntaisimme hänen kämpälle tekemään pastaa, mukanamme pullo viiniä ja pari pulloa kaljaa. Joskus sitä ihmettelee itsekkin, miten joidenkin ihmisten kanssa tulee niin hyvin toimeen, kun taas toisten kanssa se on niin nihkeää, vaikka kuinka yrittää. Tarinointitulvalla ei tuntunut olevan loppua, kunnes 5 tuntia ennen Giulion työpäivän alkamista oli pakko mennä nukkumaan. Firenze oli tehnyt tehtävänsä. Firenzestä minulle jäi mieleen David- patsas ja hervoton tarinatuokio halvan viinin äärellä. Olin valmis jatkaaman matkaani kohti Bolognaa.




Bologna oli jo viimeinen kohteeni. Siellä minut vastaanotti Marco - erinomainen kokki, historiantietäjä sekä hyvän musiikkimaun ja laajan ystäväpiirin omaava. Bologna sävytti viimeisiä hetkiäni Italiassa keskiaikaisilla taloillaan sekä romanttisilla kujillaan, jotka kutsuivat kulkijaa istumaan kadunreunaa viiniä maistelemaan. Matkani loppu lähenteli täydellisyyttä, mutta perhosit valloittivat jo vatsani ajatuksesta palata Tanskaan. Maahan, joka on kaapannut minut mystisesti itselleen, samalla tavalla kuin ensimmäinen pyöränikin kaapattiin Roskilden asemalta. Parasta matkailussa on palata sinne, minne kuuluu.