Toinen Maailma

Tätä kirjoittaessa olen jo Boliviassa. Internetin löytäminen on osoittautunut erittäin haasteelliseksi, jonka vuoksi tekstejä ei ole tullut julkaistua. Kuitenkin minusta tuntuu, että mitä hitaammin Internet toimii, sitä uskomattomampia paikat ja tarinat ovat.

Viime tarina johti siihen, että olin seitsemältä aamulla täysin kohmeessa odottamassa bussia kohti Cachia. Oli vielä pimeää ja reippaasti pakkasta. En ollut nukkunut yöllä paljoa kylmän vuoksi, sillä majoituspaikassa ei ollut mitään lämmitystä, ja sisällä oli juuri ja juuri plus- asteita. Bussin lopulta saavuttua toivoin pääseväni lämmittelemään lämpimään bussiin, mutta kyseessä olikin täysi rämä, jonka ikkunoista veti kylmää ilmaa eikä oikeastaan ollut paljoakaan sen lämpimämpää kuin ulkona. Vieressäni istuva paikallinen nainen tarjosi minulle palan vilttiä. Saavuttuamme Cachiin, yli 3000 metrissä oleva kyläpahaseen, totesin, että haluan päästä lämmittelemään kaupunkiin, ja päätin jatkaa Saltaan asti. Taukopaikassa vieressäni istuva nainen, Elsa, tarjosi minulle kupin kuumaa teetä, ja aloimme jutella. Elsa kertoi olevansa pienestä kylästä vielä neljä tuntia Seclantasista syvemmälle vuoristoon. Hän oli tänä aamuna matkustanut sieltä lava-auton lavalla Seclantasiin ottaakseen bussin Saltaan. En muista mikä kylä on nimeltään, mutta hän kertoi siellä asuvan vain kourallisen ihmisiä, ja kylässä on vain yksi puhelin, joka on kylän yleisessä käytössä. Elämä kylässä, omavaraisesti kotieläinten ja pienten viljelmien varassa, oli Elsan mielestä kuitenkin hyvää. Lähtiessäni Elsa jätti minulle lapun, jossa oli hänen nimensä ja kylän puhelinnumero, jos haluan joskus mennä käymään. Saavuttuani Saltaan jäin ihmettelemään pienten vuoristokylien ihmisten hyvyyttä.

Viiden minuutin varoitusajalla sohvasurffaaja Adrian tarjosi minulle yösijan, ja lähdimmekin samantien pieneen kylään Saltan kupeessa artesaanijuhliin. Juhlissa tarjoiltiin kotitekoisia leivonnaisia ja mojitoa. Lopulta tanssimme villiste pomppien paikallisen rumpuryhmän kanssa nuotion ympärillä. En oikeastaan olisi voinut toivoa enempää paluultani Saltaan.

Matka jatkui kuitenkin seuraavana päivänä Tilcaraan, pieneen kylään Jujuyn provinssissa pohjoisessa noin neljän tunnin bussimatkan päässä. Matkan varrella näin taas ihmeellisiä näkyjä. Tässä muutamia kuvia kertomaan lisää.

Tilcara oli melkoinen pettymys. Koko kaupunki tuntui koostuvan kahdesta kadusta, jotka olivat täynnä turisteille tarkoitettuja ravintoloita, majoitusliikkeitä ja käsityömyymälöitä. Kukkulalla kohosi paikallisten kansoittama lähiö, joka oli erosi huomattavasti koloniamaisesta mukulakivikeskustasta. Bussista lähtiessäni bongasin kaksi selkeästi budjettimatkaajaa – he olivat argentiinalais-brasilialainen pariskunta Benjamin ja Clara. Yhdessä lähdimme etsimään jotain, joka vastaisi meidän budjettia – eli alle 50 pesoa (4 euroa) per yö. Lopulta turistikadun päätyttyä tulimme pienelle farmille, josta kysyimme yösijaa, ja meille tarjottiin ulkorakennusta, jonne he ystävällisesti toivat pari patjaa, jossa voisimme nukkua. Hinnaksi tuli kaksi euroa per yö. Farmilla olimme onnellisen eristäytyneinä turistihälinästä, ja talon isäntä alkoi kertomaan meille tarinoita. Hän oli koko päivän työn ohessa ottanut hiljalleen viiniä veteen laimennettuna, joten juttua alkoi tulemaan. Olin todella yllättynyt hänen tietomäärästään – hän oli opiskellut Buenos Airesissa, mutta päättänyt palata kotiinsa Tilcaraan. Kotona on juuret. Aluksi hän kertoi elämästä Tilcarassa. Lopulta juttelu kääntyi Jujuyn lithium- kaivoksiin, joissa ulkomaalaiset yritykset, kuten Toyota, kaivavat lithiumia akkuihin, mistä rahasta ei paljoa jää Jujuyn ihmisille ihmeteltäväksi, jolloin se aiheuttaa paljon ristiriitaa alueen ihmisissä. Vuoret kuuluvat luontoäidille ja paikalliselle väestölle. Keskustelu jatkui länsimaalaisten maidenriistoon, ja Isäntä huomautteli minulle vähän väliä: “ymmärthän varmasti kaikki mistä puhumme? Kysy, jos et ymmärrä, niin selitän sinulle”. Toisinaan on loukkaavaa, kun eurooppalaisena minusta puhutaan “ensimmäisen maailman asukkaasta, joka ei ymmärrä” tai yhdistetään länsimaisiin yhtiöihin, jotka riistävät latina-amerikkalaisia maita. Olen täällä oppimassa ja ymmärtämässä, kaikella kunnioituksella.

Majoituspaikkani

Jatkoin Tilcarassa toisenkin päivän, jolloin lähdin pienelle vaellusretkelle lähellä olevalle kanjonille. Siellä yllättäen törmäsin yliopistokavereiini Buenos Airesista, jonka kyllä tiesin pyörivän Saltan tietämillä. Illalla kutsuin Johanneksen maatilallemme viettämään asadoa. Oli jäätävän kylmä, yöllä pakkasasteita, eikä meidän ulkorakennuksessa ollut edes ovea. Olimme noin 2500 metrin korkeudessa. Tiukassa paketissa makuupussissa yö kuitenkin sujui ongelmitta, enkä kahdella eurolla olisi oikeastaan voinut parempaa toivoa, olihan meillä käytössä myös ulkokeittiö ja saimme käyttää sisävessaa ja suhteellisen lämmintä suihkua.

Matka jatkui kohti Iruyaa, kuvankaunista pientä vuoristokylää neljä tuntia pohjoiseen. Ensin oli noustava yli 4000 metriin, ja sieltä laskeuduttava 2400 metriä laaksoon, jossa Iruya lepäsi. Iruya saa sanattomaksi. En tiedä miten kuvailla tämän vuoren rinteillä kumpuilevan alkuperäisväestökylän kauneutta, joka on vasta hetki sitten alkanut ottamaan vastaan turisteja, eikä sieltä vielä löydy yhtäkään länsimaista yhtiötä. Majoitus on pääasiassa paikallisissa perheissä, jotka ovat asettaneet kiinteän hinnan kaikille majoituspaikoille - 50 pesoa eli noin 3,5 euroa. Ravintolat ovat “comedor”:eja, eli kotiruokaa paikallisten ihmisten kotona, joissa he ovat muuntaneet yhden huoneen “ravintolaksi” parilla pöydällä. Yleensä ruokavaihtoehtoja oli vain muutamia per päivä. Kohosin kukkulalle ihmettelemään Iruyan kauneutta, ja aloin nauttimaan matea, joka keräsi pari argentiinalaista turistia kyselemään, josko heillekin liikenisi hiukkasen matea. Matea ei kuulu juoda yksin, vaan se jaetaan muiden kanssa, olisivat ne sitten tuntemattomia tai ystäviä. Istuskelimme pari tuntia huipulla juttelemassa niitä näitä, rämpyttelemässä kitaraa ja nauttien matea. Lähdimme laskemaan vuorelta alas päin, kunnes näimme lapun eräällä ovella: “myydään omenapiirakka, 20 pesoa”. Vesi herahti kierelle. Vanhempi señora ilmoitti, että piiras menee kohta uuniin, puolen tunnin päästä voi noutaa. Piiras oli meidän. Lopulta jyrkällä mukulakivikadulla piirasta syödessä emme saaneet sanaa suustamme mutustellessamme uunituoretta kotitekoista omenapiirasta. Jatkoimme matkaa keskusaukiolle, jossa kylän poikia oli potkimassa palloa. Haistoimme tuoreen leivän. Kyllä, yhdessä talossa valmistettiin kotitekoista leipää, joka uunista tullessaan myytiin meille 8 peson, eli noin 50 sentin hintaan. Nyt mutustelimme tyytyväisenä leipää, jatkoimme maten nauttimista, rämpyttelimme kitaraa kadun reunalla ja seurustelimme kylän koirien kanssa. Iruyan leppoisa ilmapiiri, jossa kaupankäynti ei ole vielä länsimaistunut, vaan yksinkertaisesti tuotteet myydään suoraan kotoa ilman suurempia välikäsiä, vetosi meihin. Asukkaat ottavat turistit vastaan uteliaina, mutta hieman varautuneina, vaikkakin kaikki turistit olivat käytännössä argentiinalaisia.

Päästäkseni syvemmälle pohjois-Saltan ja alkuperäisväestön kulttuuriin sisälle, päätin jatkaa kyliin, joihin ei pääse kuin maastoautolla, aasilla tai kävellen. Minä valitsin kävelemisen eilen tapaamieni buenosairesilaisten kanssa. Ensimmäinen kylä oli San Isidro, joka oli helpon 8 kilometrin kävelymatkan päässä kivistä joenpohjaa pitkin, jonka voi suorittaa myös nelivetoauton lavalla, jos on laiska. Melkein kaikki Iruyassa vierailevat turistit käyvät myös San Isidrossa, sillä se on sopivan eristäytynyt, mutta sinne on kuitenkin helppo mennä. Harva kuitenkin viettää siellä yön, joten minä päätin tehdä sen. Meidän kanssamme lähti kylästä pieni kulkukoira, jolle joku oli tehnyt pari värikästä rastaa korvanjuureen. Koira sai nimekseen “perro hippie” eli hippikoira. Minut majoitti Teresa kotonaan samalla 50 peson hinnalla. Istuskelin koko päivän Teresan terassilla ja juttelin muiden matkailijoiden kanssa, joita olivat esimerkiksi buenosairesilainen pariskunta Ricardo ja Jasmin sekä buenosairesilainen poika Ezequiel ranskalaisen ystävänsä Simonin kanssa. Hippikoira oli matkasta väsynyt ja nukkui sikeästi auringossa. Teresa antoi sille ruokaa. Suunnitelmat muotoutuivat siihen, että seuraavana päivänä lähden ylittämään vuorta San Juaniin kylään, joka on vielä San Isidroa eristäytyneempi, jossa ei vieraile juuri ketään turisteja, ja vallitseva kieli on edelleen quetchua. Ricardo ja Jasmin menevät San Juaniin Iruyasta, joka on pitempi, mutta helpompi reitti, kun taas minä sain ylipuhuttua argentiinalais-brasilialaisen pariskunnan, Jaimen ja Roberton, lähtemään kanssani ylittämään vuorta varhain seuraavana aamuna. San Isidrossa vietti yönsä yhteensä 8 turistia.

San Isidron pääkatu

Majapaikkani ja hippikoira

Reitti on harvoin kuljettu, eikä erityisen hyvin merkitty. Naapurin herra selitti meille reitin tarkoin. Hippikoira lähti luonnollisesti mukaamme. Ensin seurasimme joenpohjaa noin tunnin, kunnes löysin kiven, johon oli maalattu nuoli ja kirjoitus: “Subida para San Juan”, eli nousu San Juaniin. Lähdimme nousemaan. Nousimme ja nousimme. Alhaalla vaelsi aasikaravaaneja vieden kauppatavaroita kaukaisista kylistä “pääkaupunkiin” eli Iruyaan. Nousimme noin kolme tuntia. Matkaa hidasti brasilialainen Roberto, jolla oli ongelmia ohuen vuoristoilman kanssa, ja jouduimme pysähtyä levähtämään 15 minuutin välein. Nousimme yhteensä noin 1000 metriä vuoren laelle. Näkymä salpasi hengen. Noin 1000 metriä alempana, vuoren toisella puolen, näkyi pienenpieni San Juanin kylä perinteisine terassimaisine viljelymaineen, joita näkee paljon andien alkuperäisväestöyhteisöissä. Hippikoira katseli ihmeissään vuoren laelta aukeavia maisemia, se ei todennäköisesti ollut koskaan ollut niin korkealla. Annoimme sille osan vesivarastoistamme ja se nukahti hetkeksi. Robertoa heikotti ohut vuoristoilma ja joutui laskeutumaan jyrkkää vuorenrinnettä todella hitaasti, joten minä päätin lähteä nopeammin hippikoiran kanssa laskeutumaan kohti kylää ja kyselemään yöpymisvaihtoehtoja. Jätin veteni pojille, sillä he olivat lähteneet matkaan ilman vettä. Noin tunnissa olin alhaalla kylässä, joka oli kuin suoraan 1500- luvulta. Ei sähköä, ei juoksevaa vettä. Perinteisiin vaatteisiin pukeutuneet naiset kutoivat lankaa vesivoimalla toimivalla rukilla, kasasivat kaisloista nippuja kattomateriaaleiksi ja lapset ruokkivat pieniä laamoja ja vuohia. Eläinten äänten ja linnunlaulun lisäksi oli täysin hiljaista. Kävelin vähin äänin tervehtien ohi kohti kylän keskustaa, josta ehkä löytäisin majoituspaikan. Koulun pihassa olikin säpinää ja kyselin, missä voisin viettää yöni. Minut ohjattiin eräälle talolle hieman korkeammalla, josta tuprusi savu – siellä asuva perhe kuulemma majoittaa matkailijoita. Valitettavasti talon señora oli asioilla “kaupungissa” (Iruyassa) ja lapset olivat 15- vuotiaan tyttären hoiteilla, jolloin he eivät voineet majoittaa. Minulle kuitenkin kerrottiin señor Leonelista, joka majoittaa matkailijoita “pueblo viejo”:ssa, elin San Juanin vanhassa kylässä parin kilometrin kävelymatkan päässä. Olin nälkäinen, janoinen ja väsynyt kävelystä, muttei minulla ollut muuta vaihtoehtoa, kuin jatkaa vanhaan kylään. Lepäsin hetken “kadun” reunalla aasien ja kanojen parveillessa ympärillä. Viimeisillä voimilla lähdin siis nousemaan taas ylös päin vanhaan kylään. Reitistä näki, että aasikaravaanit olivat tallanneet sitä jo satoja vuosia. Kapea polku kulki pitkin kallion reunaa. Kun olin jo melkein menettänyt toivoni, ettei täällä ketään asu, minua tuli vastaan Richard ja Jasmin, jotka kertoivat, että Leonelin majapaikka on vain 5 minuutin kävelymatkan päässä. Olin siis pelastunut. Leonel perheineen olivat todella ystävällisiä ja tarjosivat teetä väsyneelle matkaajalle. Juttelin perheen suunnilleen minunikäisen pojan kanssa, joka kertoi elämästä San Juanissa ja Iruyassa. Rouva valmisti ruokaa hartaudella tulella suuressa metallipajassa. Perheen isäntä oli varakas mies, jolla oli talo sekä Iruyassa, San Juanissa, sen vanhassa kylässä, sekä kesämökki vuoren laella, satakunta vuohta ja kymmeniä aaseja. Tosin talo tarkoittaa noin 10 neliömetrin kivihökkeliä kaislakatolla. Pimeä tuli, mutta Jaimesta ja Robertosta ei kuulunut mitään. Näin mielessäni jo kauhukuvia heistä suistuneena kuiluun polun varrella, tai eksyneen pimeässä. Lopulta naapurin rouva toi väsymyksestä ja pelosta tärisevää pariskuntaa Leonelin majatalolle, jossa heillekin järjestyi petipaikka. Ruoka tarjoiltiin meille yhtäaikaa perheen kanssa, joten jouduimme odottamaan sitä ilta puoliyhteentoista asti. Roberto parka oli niin nälkäinen, että söi melkein mandariininkin kuorineen.

Paluumatka oli paljon helpompi eikä sisältänyt niin jyrkkiä nousuja ja laskuja. Vuorien värit olivat loivat paikalle magiaa satoja, jopa tuhansia vuosia vanhojen raunioiden, aitojen ja viljelmien kiiveten pitkin vuorten rinteitä aina kolmeen tuhanteen metriin asti.

Iruyaan saapuessani törmäsin toista kertaa sattumalta yliopistokaveri Johannekseen, johon jo törmäsin Tilcarassa. Olin sopinut Ezequielin kanssa, johon tutustuin San Isidrossa, että näemme kolmelta ottaaksemme bussin Humahuacaan, josta minä jatkaisin Boliviaan. Sattuman kautta majapaikassani yöpyi opettaja, joka oli matkalla Humahuacaan ja tarjosi minulle kyytiä. Saamatta mahdollisuutta ilmoittaa buenosairesilaiselle ystävälleni suunnitelman muutoksesta päätin ottaa tarjouksen vastaan. Sain siis jakaa parin tunnin matkan yli 4000 metrisen vuoren kolmen kylän opettajan kanssa, jotka opettavat viikot Iruyassa ja menevät viikonlopuksi koteihinsa. Vicuñojen pomppiessa tienreunoilla saavuin Humahuacaan.

Minulla ei ollut aavistustakaan missä yöpyä, joten aloin kyselemään majopaikkojen hintoja. Yritin löytää 50 peson hintaa, johon olin tottunut Iruyassa, ilman suurta menestystä. Lopulta rinkan painosta jo melkein uupuneena lähdin kulkemaan sivukatua poispäin keskustasta, kunnes kuulin erään talon sisältä musiikkia ja laulua. Siellä juhlittiin Pachamamaa, eli Äiti-Maan juhlaa, joka alkoi juurikin tuona päivänä, ensimmäinen elokuuta. Ovessa oli tulostettu paperilappu “Hostal Otro Mundo”, eli “Hostal Toinen Maailma”. Koputin oveen ja minulle avasi oven Miguel toivottaen tervetulleeksi. Toisesta Maailmasta minulle tarjottiin sähkypaikkaa juurikin 50 peson hinnalla. Minulle tarjottiin fernettiä ja pyydettiin osallistumaan Pachamama- juhlaan Miguelin perheen sekä Buenos Airesista saapuneen tyttöbändin kanssa. Päätin lähteä kylän ainoaan kahvilaan, josta löytyi wifi, soittaakseni Vimpeliin ilmoittaaksni matkan etenemisestä. Poistuttuani kahvilasta, jossa oli tuskallisen hidas netti, suoraansanottuna törmäsin kadulla Ezequieliin, joka oli etsimässä majapaikkaa. Tämä oli kuulemma etsiskellyt minua Iruyassa, ja kysellyt muuan espanjalaiselta pojalta mikäli tämä olisi nähnyt sattumalta suomalaista blondia tyttöä, huolestuneena siitä, oliko minulle sattunut jotain matkalla San Juaniin. Tämä oli todennut: “Ai Anniina? Kyllä, matkustimme yhdessä bussilla Buenos Airesista pari viikkoa sitten Saltaan, mutta sen jälkeen emme ole nähneet”. Maailma on pieni, muuan espanjalainen oli Pepe. Johdatin Ezequielin Toiseen Maailmaan, jossa tällekin sattui olemaan sänkypaikka.

Yö oli täynnä sanoinkuvaamatonta magiaa. Olin löytänyt matkailun ytimen. Se on epämääräisten sattumien kautta oikeiden ihmisten päätyen tiettyyn paikkaan tiettyyn aikaan. Muutaman viinin ja fernetin jälkeen Miguel kertoi vakavana: “en el otro mundo no existe casualidades ni causalidades, todo pasa por algo”. Toisessa maailmassa ei ole olemassa satunnaisuutta tai syy-seuraus-suhteita (sanoja, joille en löydä suomalaista käännöstä), kaikki tapahtuu jonkin vuoksi. Pöytään kerääntyi suuria muusikkoja ympäri Humahuacaa ja fernettiä ripoteltiin maahan lahjaksi Äiti-Maalle. Muusikkona Ezequiel kyseli, mikäli he tunsivan Ricardo Wilcan, kuuluisan muusikon Humahuacasta, jonka musiikkia Ezequiel ihailee suuresti. Pöydässä nousivat kulmakarvat. “Ai Ricardo Wilca? Kyllä, olimme hänen hyviä ystäviään.” ja he alkoviat kertomaan edesmenneestä ystävästään. Myöhemmin meille selvisi, että pöydässä istunut vanhempi mies, “El Chato”, oli soittanut Ricardo Wilcan kanssa, ja myöhemmin Buenos Airesin Luna Parkissa (vastaa Hartwall Areenaa) Ricardo Wilcan musiikkia yhdessä Divididosin kanssa, joka on yksi Argentiinan kuuluisimpia yhtyeitä. Molempia muusikkoja yhdistää nöyryys, kumpikaan suurista muusikoista ei halunnut, että heitä kohdeltaisiin sen kummemmin kuin muitakaan ihmisiä. Olimme päässeet pohjois-argentiinalaisen folkmusiikin juurille.

Ilta jatkoi musisoiden, minäkin sain näyttää osani rämpyttäen kitaralla Eppu-Normaalia yleisön osallistuessa lauluun parhaansa mukaan. Tunnelma oli todella maaginen. Miguel soitti omaa espesialiteettiään: kahta lusikkaa, joita hakaten hän sai aikaan villejä rytmejä. Myöhemmin jatkoimme etsien baaria, jossa voisimme jatkaa iltaa, sillä Miguelin äiti halusi jo nukkua. Eräs baari oli jo sulkemassa oviaan, mutta koska kyseessä oli suuria muusikkoja, avasivat he ovensa ja tytöt mukana tuomien instrumenttiensa kanssa alkoivat soittamaan ja laulamaan, meidän nauttiessa erinomaista pohjois-argentiinalaista viiniä. Suorastaan erinomainen ilta, joka päättyi liki auringon jo noustessa.

Kuten Miguel osasi jo arvata, seuraavana päivänä ilmoitin, etten aio vielä lähteä Humahuacasta. Bolivia sai odottaa. Itseasuassa Humahuaca itsessään on upea, maaginen kaupunki, täynnä historian siipien havinaa ja kansanperinnettä. Siinä missä keskusaukio parveilee turisteja, riittää autioita katuja tutkittavaksi. Yhdeltä kadulta löysimmekin paikalliset makeismarkkinat, joissa myytiin kotitekoisia makeisia ja leivonnaisia, ja cumbia soi laittoman lujaan, kutan tapaan kuuluu. Keskusaikiolla “El Chato” ystävineen loi kansanmusiikkia ja nautti fernettiä ikäänkuin jatkumona eiliselle. Hän tervehti meitä kuin suuria ystäviään ja kutsui mukaan juhlintaan. Illalla Miguel, hieman ottaneena kylläkin, kertoi meille suuria tarinoita. Humahuacan tarina päättyi kulttuurikeskukseen, jossa paikalliset yhtyeet esittivät kansanmusiikkia, ja saimme kunnian olla ainoita ulkopuolisia, jotka oli kutsuttu paikalle. En koskaan unohda Toista Maailmaa, ja ehkäpä kannan aina mukanani palan sitä, minne ikinä kuljenkin.

Oli tullut aika hyvästellä Argentiina. Kuusi kuukautta oli saanut minut tuntemaan Argentiinan ikään kuin toiseksi kodikseni, ja tulen aina kantamaan mukanani leimaa siitä. Koska Ezequielillä ei oikeastaan ollut vielä mikään kiire palata Buenos Airesiin, lähti tämä minun kanssani Tupizaan asti, joka on ensimmäinen kaupunki Boliviassa rajakaupunkien, eli La Quiacan ja Villazonin jälkeen.  

Kylmä, jota ei pääse pakoon. Tervetuloa Altiplanolle.

Etelä-Amerikka.... tropiikkia, hiekkarantoja, palmuja, salsaa ja caipirinhoja? Unohda. Etelä-Amerikka on paljon muutakin. Tällä hetkellä tutustun kaikkein kylmimpään osaan, eli Altiplanoon, ja kirjoitan tätä blogitekstiä sormet kohmeessa lämpötilan ollessa nollassa (ulkona pakkasta).

Viime tekstissä pyörittiin vielä Saltassa. Totta, Saltassa ilmasto on pääasiassa ympäri vuoden lämmin, koska Salta on vain noin 1000 metrissä. Vietinkin Saltassa viikon. Viime blogitekstin jälkeisenä päivänä kävimme vaeltamassa San Lorenzossa, puolen tunnin matkan päässä Saltasta, vuorilla, jotka kuuluvat Yungaan, eli subtrooppiseen, vihreään metsään. Paikkoja meille näytti paikallinen sohvasurffaaja Rodrigo ja tämän kaveri koiriensa, Inkin ja Tinkin, kanssa. Oli mahtavaa päästä ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen vaeltamaan vuorille, ja neljän tunnin vaellus luonnon keskelle sai sisäisen seikkailijan taas heräämään. Maailma on muutakin kuin kaupunkeja, kuten Buenos Aires ja Salta. Vuoren huipulla, noin 2500 metrissä, nautimme matea ja totesimme, että tämä on sitä elämää. 

Yhtenä päivänä Felix kutsui minut ja pari muuta yliopistokaveriani tämän maatilalle asadolle (eli grillijuhlalle, jos sanaa ei ole vielä opittu), ja tämä täyttikin kaikki rentouttavan loman elementit. Tarjolla oli enemmän lihaa kuin kykenimme syömään ja päivä oli paahtava. Muistelimme kuluneen lukukauden kommelluksia. Felix asui noin 40 km Saltan keskustasta upealla yli 100 vuotta vanhalla estancialla, eli ranchilla, johon kuului valtava patio uima-altaalla. Illalla lähdimme viettämään viimeistä iltaa yhdessä melkein 10 yliopistokaverin kanssa. Viikko Saltassa ei ole täydellinen ilman visiittiä casonaan, eli perinteiseen peña- taloon. Peña, jossa olinkin käynyt jo kahdesti aiemmin Buenos Airesissa ja Santo Toméssa, on perinteinen pohjois-argentinalainen iltama, jossa lauletaan paikallisia lauluja, chacareraa ja sambaa, ja mahdollisesti myös tanssitaan. Koska oli maanantai, ilta oli suhteellisen rauhallinen, ja kolme oli tuonut mukanaan instrumenttejä. Peña ei perinteisesti ole mikään “esitys”, vaan casonaan kokoontuu paikallisia musiikin ystäviä omien instrumenttiensä kanssa, ja yleisö osallistuu laulun ja tanssin muodossa. Tämä oli täydellinen päätös Salta- täyteiselle viikolle, ja fiilistelinkin kavereideni kanssa ennen lopullisia hyvästejä chacareran tahdissa, nauttien maailman parhaita empanadoja, sekä maistellen viinejä ehkä yhdestä maailman tunnetuimmasta viinintuottaja-alueesta. 

Seuraavana aamuna varhain matka jatkui kohti Cafayatea, parisataa kilometriä eteläänpäin. Matkalla näin sellaisia luonnon taidenäytteitä, että olin mykistynyt ihastuksesta. Katoskaa kuvia ja päätelkää, miten näihin voi reagoida, kun uusia ihmeellisiä kivimuodostelmia tulee jokaisen kulman takaa vastaan. 

 

 

Saavuin Cafayateen uskomattoman tuulen saattelemana, pari tuntia aikataulusta myöhässä. Minun oli tarkoitus nähdä majoittajani Daniel tämän ovella yhdeltä, mutta saavuin paikalle puoli kolmelta. Minulla oli vain tämän osoite, joten lähdin kyselemään niiltä ihmisiltä, joita satuin löytämään, joita ei ollut monia. Kaupunki vaikutti aavekaupungilta tyhjine katuineen, tuulen nostattaen hiekkatieltä pölyä, joka tunkeutui silmiin ja sieraimiin. Kaikki liikkeet ja ravintolat olivat kiinni. Kysellessäni ohjeita kadunkulkijoilta minua ohjattiin keskustan ulkopuolelle lähiöön, joka ei “buenosairesilaisen” näkökulmasta vaikuttanut kovin houkuttelevalta. Lähiö vaikutti slummilta, jossa työskentelin Buenos Airesissa, ilman rapaa ja hieman siistimpi. Kadunkulkijat ohjasivat minua sinne tänne ja kadun löytäminen tuntui mahdottomalta, sillä katujen nimiä ei ollut merkitty ja numerot tuntuivat menevän miten sattuu. Oikeastaan oli haastavaa löytää edes joku, sillä kaduilla ei todellakaan ollut ketään. Kaikki löytämäni ihmiset olivat kuitenkin ystävällisiä ja auttoivat löytämään kadunpätkän, josta Danielin talo löytyi lopulta. Daniel ei tietenkään ollut kotona, joten asetuin ovelle odottelemaan. Käärin itseni huiviin suojatakseni lentävältä pölyltä, laitoin napit korviin ja aloin nauttimaan matea. Oikeastaan epätoivoinen tilanne talon ovella, hiekkamyrskyssä, nälkäisenä ja ilman yösijaa vaikutti heikolta, mutta luotin siihen, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Näin kului pari tuntia, kunnes Daniel saapui paikalle moottoripyörällään. 

Daniel oli uskomaton ihminen, sellainen, jota tämä maailma tarvitsee lisää. Hän työskentelee Cafayaten lähellä luonnonpuistossa, ja sattuman kautta päätyi sohvasurffaajaksi, tai päätyi majoittamaan ulkomaalaisia asunnollaan, jossa työnsä vuoksi viettää hyvin vähän aikaa, eli se on joutilaana. Daniel lähti näyttämään Cafayatea, joka on viinikeidas kymmenine kuuluisine viinitiloineen. Täältä löytyy myös juuret yhdille Argentiinan varhaisimmille intiaanisuvuille, joiden jättämiä merkkejä saattoi löytää sieltä täältä. Daniel oli syntynyt Cafayatessa ja hänellä oli todella paljon informaatiota alkuperäisväestöstä ja alkueen historiasta. Daniel kertoi: “Täällä asuivat Santa Marina- intiaanit, ja puhuivat kakán, kunnes Inkat tulivat Cuscosta ja valloittivat alueen, jolloin väki alkoi puhumaan quechuata*. Espanjalainen valloittaja osasi puhua quechuata, joka todennäköisesti auttoi valloittamaan Saltan ja Jujuyn alueet, kuka tietää, ehkä muuten he eivät olisi koskaan valloittaneet Saltaa ja Jujuyta”. Tällöin kiinnostuin todella alueen historiasta, ja päätin ottaa enemmän selvää siitä, mitä täällä on oikein tapahtunut ja mitä täällä tapahtuu tällä hetkellä, liittyen alkuperäisväestöön, jotka edelleen asuvat Saltassa ja Jujuyssa. 

Myöhemmin menimme syömään empanadoja, jotka sanotaan olevan Cafayatessa maailman parhaita. Ja voin vain olla samaa mieltä siitä, etten missään ole maistanut näin hyviä empanadoja. 12 empanadaa ja litra viiniä kustansi noin 6 euroa ravintolassa. Maistelimme empanadoja yksi kerrallaan arvostellen, mikä on paras (kaikissa oli eri täyte: juustoa, kanaa, nautaa, kananmunaa, sipulia, chiliä, maissia jne..). Daniel kertoi lisää elämästä Cafayatessa. Cafayate sijaitsi kuvankauniilla paikalla ja siella on valmistettu viiniä jo kymmeniä vuosia, jolloin se on aina houkutellut vierailijoita. Ensimmäiset ulkomaalaiset kuitenkin hoksasivat Cafayaten vasta 2000- luvun alussa, ja heitä alkoi tulemaan vuodesta vuoteen enemmän, kylään, joka ei ollut valmis ottamaan vastaan sellaista määrää ulkomaalaisia. Cafayatessa asui vain 3000 ihmistä. Tuli rikkaita ulkomaalaisia ja buenosairesilaisia perustaen viinitilojaan, hotellejaan ja golfkenttiään, lisää rikkaita turisteja, jotka ostivat huviloitaan Cafayaten ihanneilmastossa vuorten syleilyssä. Alkoi tulemaan ravintoloita ja baareja. Mitä tapahtui Cafayatelle? Maan hinnat nousivat pilviin. Pala maata pienelle talolle saattaa maksaa kymmeniä tuhansia euroja. Mitä tapahtuu paikallisille ihmisille, jolla ei ole tähän varaa? He putoavat köyhyyteen. Normaali “keskitason” ihminen joutuu elämään paikassa, jota kutsutaan Cafayaten favelaksi, identtisissä kivitaloissa, joissa on pari huonetta. Cafayaten idyllisyys on ikävä kyllä kadonnut ikuisuuksiksi, kun kylä on kasvanut 10 000 ihmisen pikkukaupungiksi, jota hallitsevat rikkaat ulkomaalaiset ja buenosaireilaiset yksityisillä maillaan, sekä paikalliset, jotka joutuvat elämään heikoissa elinolosuhteissa. Se, mitä minä kuvailen slummiksi, on oikeasti normaalien, työssä käyvien, “keskitason” Cafayatelaisten lähiö. Vaikka Cafayateen on pikkuhiljaa saapumassa kaupunkien ongelmia, on se edelleen turvallinen pikkukaupunki, jossa uskaltaa yölläkin kävellä ilman suurempia pelkoja. Täällä Pohjois-Argentiinassa havaitsee ensimmäistä kertaa sen pahan mitä länsimaat ovat Latinalaiselle Amerikalle tehneet, todellisuus, jonka tulen havaitsemaan päivä päivältä voimakkaampana, mitä pohjoisemmaksi menen. Vaikka pahin harmi on tehty jo satoja vuosia sitten, Etelä-Amerikan törkeä hyväksikäyttö jatkuu edelleen.

Ikävä kyllä Danielin piti lähteä seuraavana aamuna varhain Saltaan koulutukseen, mutta hän luottavaisesti jätti minulle kämpän ja skootterin avaimen, jolloin molemmat ovat vapaasti käytössäni niin kauan kun vain haluan. Seuraavana päivänä siis heräsin yksin ilman yhtäkään ihmiskontaktia Cafayatessa, vaikka minulla olikin käytössäni asunto ja skootteri, eli “La Poderosa”, jonka nimesin “Che” Guevaran mukaan. Näin “Che Heikkilä” otti siis “La Poderosan” alleen ja lähti tutkimaan tutkimattomia reittejä. Päädyin Kallchakí- alkuperäisyhteisön “El Divisadero” kylään Cajón vuoren juurella, 6 kilometriä Cafayaten keskustasta. Siinä missä ihmiset elivät edelleen alkukantaisesti vuohineen savi- ja risumajoissaan, myyden käsitöitään, oli näillä jo dollarin kuvat silmissä väittäen, etten saa mennä kävelemään joenvartta, ellen maksa 150 pesoa oppaalle. “Opas” alkoi selittämään uskomattomia tarinoita vaaroista, joita minulla siellä tulee odottamaan. Daniel oli kertonut minulle näistä ihmisistä, ja sanoi, että jos seuraan jokea, enkä mene yksin, ei minulle käy mitään. Toisaalta minua hämmensi myös se, että paikalla oli paljon poliiseja. Näitä “oppaita” tuntui olevan paikka täynnä hyökäten turistien kimppuun pesojen perässä. Onneksi löysin pian kaksi argentiinalaista suunnilleen saman ikäistä opiskelijaa La Platasta, joiden kanssa lähdimme auktoriteettia uhmaten vaeltamaan joenvartta. Reitti on nimeltään “seitsemän vesiputousta”, sillä joki nousee jatkuvasti ylös päin, seitsemän vesiputouksen verran. Seitsemännelle vesiputoukselle nouseminen vaatii jo huomattavasti vuorikiipeilykokemusta ja se on kahden päivän nousu, kun taas kolmannelle nousee helposti ilman opasta, neljännelle ja viidennellekin saman päivän aikana, mutta pienen kiipeilyn tuloksena. Alanin ja Hermanin kanssa kipusimme melko pienin ponnistuksin puolessatoistatunnissa kolmannelle vesiputoukselle, kunnes nouseminen alkoi vaikuttamaan jo melko tekniseltä, ongelmalliselta, ja ehkä jopa vaaralliselta. Onneksi takaa tuli kaksi englantilaista paikallisen oppaan kanssa. Oppaalla oli paikalliseen tapaan poski täynnä kokalehtiä, joita hän imeskeli rauhallisesti. 

 

 

Niin, on kerrottava jotain koka- kasvista, jota moni Euroopassa ei tiedä. On totta, että kokasta tehdään kokaiinia, joka on voimakas huume. Alunperin kokaa käytettiin kuitenkin piristävänä ja lääkekasvina, jota jauhetaan ja imeskellään poskessa, tai siitä tehdään teetä. Täällä myydäänkin kokalehtiä kaikissa kioskeissa ja kaupoissa. Koka- kasvilla on paljon piristäviä vaikutuksia, ja se auttaa jaksamaan ohuessai vuoristoilmassa. Ikävä kyllä kokaa ei saa kuitenkaan viedä mukanaan esimerkiksi Euroopaan, sillä se koetaan huumeena.

Matka jatkui – oppaan, englantilaisten turistien, Alanin ja Hermanin kanssa lopulta nousimme viidennelle vesiputoukselle. Nousu oli jo sen verran tekninen, etten ilman opasta tähän olisi välttämättä ryhtynyt. Lasku sujui kuin hujauksessa. Olimme jo matkalla ystävystyneet sen verran, että päätimme nähdä illalla poikien kanssa, joka kuitenkin osoittautui ongelmalliseksi, sillä minulta oli saldo loppu eikä kylässä voinut ladata saldoa. Internettiäkään ei tietenkään ollut käytössä. Täällä jostain syystä minulle ei voi edes soittaa, jos minulla ei ole saldoa. Oli siis siirryttävä retro- aikaan, joka on onneksi vielä hyvin suosittua Argentiinassa, eli vanhanaikaiseen puhelinkoppitekniikkaan.

Ennen iltaa päätin kuitenkin jatkaa seikkailuja “La Poderosan” kanssa. Jotta pääsisin syvemmälle Saltan historiaan, oli välttämätöntä käydä alueen vanhimmassa kaupungissa, eli San Carlosissa, 20 kilometrin päässä. Tämän mission toteuttamista autti ystäväni “La Poderosa”, jonka kanssa kiisin pitkin kuuluisaa Ruta 40:n pitkin, joka vie Argentiinan pohjoiskärjestä Ushuaiaan asti. San Carlos perustettiin 1500- luvulla, eli se on yksi Argentiinan vanhimpia kolonisaatiokaupunkeja, mutta kaupunki vaikutti nukkuvan ikuista siestaa. Sievällä keskusaukiolla tarkkaili tilannetta muutama vanhempi mies, mutta muuten kylä oli autio. Museo, jossa olin ainoa vieras, tarjosi minulle kattauksen Calchaquie- laakson värikkääseen historiaan aina alkuperäisväestön alkuajoista inkojen ja lopulta espanjalaisten valtaukseen asti. Olin vierailuun ja tietokattaukseen tyytyväinen ja palasin Cafayateen.

Illalla yhdeksän aikaan suuntasin siis keskustan “locutorioon” eli puhelinkioskiin. Tämä oli jännittävää, sillä en ollut koskaan ennen käyttänyt puhelinkoppia tai puhelinkioskia, miten sitä nyt kutsuisi. Näppäilin numeron moneen kertaan, mutten saanut sitä toimimaan. Kioskin nainen auttoi minua, mutta pettymyksekseni en kuullut vastausta. Olin kuluttanut kolme pesoa. Päätin kuluttaa toiset kolme pesoa uuteen puheluun, ja lopulta sainkin vastauksen, ja sovimme tapaamisajan tiettyyn kellonaikaan keskuspuiston keskellä. Kaikki hyvin retroa, pidän siitä. Argentiinalaiseen tapaan 15 minuuttia myöhässä. Koska opiskelijoina heilläkään ei ollut paljoa rahaa käytössä, päätimme suunnistaa huhujen mukaan olemassaolevaan työläisruokalaan kaupungin laidalla. Ohjeet olivat melko epäselvät “10 korttelia kunnes tie muuttuu soratieksi, sitten kolme korttelia sinne, sitten 2 korttelia tänne” jne.. Kysellen, melkein 30 minuutin kävelyn jälkeen löysimme “Comedor La Juanita”, eli Juanitan työläisruoakalan. Retrotunnelma jatkui, ruokala oli yksi kolkko huone, jossa oli muutamia epäsiistejä pöytiä, yksi perhe syömässä ja televisiosta pauhasi jalkapallo. Tilasimme locroa, eli paikallista maissikeittoa, ja litran viiniä. Yhteensä ruoka ja viini kolmelle maksoi 6 euroa. Ruoka ja viini oli maukasta. Ulkona oli jäätävän kylmä. Retroilta sai täydellisen lopun biljardiottelulla paikassa, joka voisi olla suoraan 80- luvulta kirkkaanvihreine seinineen, täynnä vanhoja flippereitä, pelikoneita ja biljardipöytiä. Taustalla soi cumbia.

Matka jatkui niin pitkälle, kuin julkisille kulkuneuvoilla pääsee, eli Angastacoon, pieneen tuppukylään vuorten helmassa. Saavuin Angastacoon, joka vaikutti olevan vielä San Carlosiakin kuolleempi. Kuvankauniisti vuorten keskellä lepäävä kaupunki tuntui olevan täysin hylätty. Keskusaukion laidalla näin yhden käsitöitä tekevän naisen pienen pojan kanssa, ja menin kyselemään yösijaa. Tomera 8 vuotias Miquel lähti näyttämään minulle yösijaa, eli kunnan yöpymistiloja. Kunnalla oli yksi sänkyjä täynnä oleva huone, josta saisin yöpaikan rehdillä kolmen euron hinnalla. Miquel oli innoissaan turistista, ja lähti näyttämään minulle kylää. “Tässä on kirkko, tuolla asuu Señor Juan Pablo, tuossa on posti ja tuossa huoltoasema”. Kysyin, mistä urheilusta Miquel pitää. Miquel kertoi: “Pidän koripallosta, opettaisin Teidät pelaamaan koripalloa, jos minulla olisi koripallo. Cafayatessa kuulemma myydään koripalloja”. Lupasin ostaa, jos menen käymään siellä. Kysyin, mistäköhän kylästä saisi ostettua ruokaa. Miquel kertoi, “kyllä, on yksi ruokala jossa tehdään voileipiä; ensin otetaan leipä, sitten laitetaan salaatti, leikataan tomaatti, paistetaan milanesa (kuorrutettu pihvi), kananmuna, laitetaan kaikki yhteen, sitten tuodaan lasi johon kaadetaan limsaa, ja se maksaa yhteensä 30 pesoa”. Todella kattava kuvaus. Ikävä kyllä kello oli viisi ja ruokala aukeaa vasta kahdeksalta illalla. Miquel vei minut kioskiin jossa myytiin alfajoreja, joita söin pahimpaan nälkääni. Miquel ei tajunnut, etten oikeasti asu Angastacossa, ja kyseli: “Tunnetteko Te señor tämän ja tämän, onko Teillä täällä paljon ystäviä?”. Hauska piirre oli, että Miquel oli ensimmäinen argentinalainen, joka teititteli minua. Myöhemmin selvisi, että pohjoisessa ihmiset ovat paljon kunnioittavampia, ja teitittelevät kaikkia, joita eivät tunne ennestään. Vaikutti siltä, että Miquelia kiusattiin koulussa. Miquel kertoi: “Voin kuvitella, että siellä Buenos Airesissa on vielä paljon enemmän poikia, jotka kiusaavat. Täällä on poikia, jotka kirjoittavat seinille, mutta minä en koskaan ole kirjoittanut seinille”. Yllätyin hieman, kun Miquel yllättäen kysyi: “Paljonko rahaa Teillä on?”. Sanoin: “minulla on 10 pesoa”, joka on alle euron. Miquel laskeskeli päässään ja lopulta vaikutti yllättyneeltä. “Wau.... sillä saa 20 lasikuulaa. Osaatko pelata? Mennään ostamaan, huoltoasemalla myydään”. Angastacossa ei vielä tunneta internettiä, ja koska Miquel on köyhästä perheestä eikä hänellä todennäköisesti ole videopelejä, ovat lasikuulat vielä kova juttu. Siispä menimme ostamaan lasikuulia, ja Miquel opetti pelaamaan lasikuulilla, voittaen kaikki minun 20 kuulaani. Miquel kertoi: “Tiedän Saltassa paikan, jossa myydään lasikuulia, nyt kun osaat pelata, voit käydä ostamassa ja pelata Saltassa poikien kanssa”. Miquelin piti mennä kotiin syömään, joten palasin majoituspaikkaani seuraten paikallisten poikien jalkapallopeliä. Illalla kävin syömässä Miquelin kuvaileman voileivän. Angastaco oli täyttänyt odotukset. Majoituspaikkaan oli saapunut saltalainen perhe, joka otti minut vastaan suurella rakkaudella kutsuen kotiinsa Saltaan, jos joskus vielä palaan. 

Seuraava päivä alkoi epävarmasti, sillä halusin jatkaa syvemmälle vuorille, mutta yksikään bussi ei enää mennyt eteenpäin. Minua varoitettiin liftaamasta, sillä Bolivian rajalla on viimeaikona kadonnut ihmisiä. Olin edellisenä päivänä tutustunut Gabrieliin, paikalliseen englanninopettajaan, jota kiinnosti minut epätavallinen matkani ja hän halusi auttaa minua. Gabrielilla oli melko epätavallinen tarina: Hän oli ollut huumeaddikti, kunnes kääntyi uskovaiseksi ja oli jopa käynyt Suomessa ja Ruotsissa kirkon lähettämänä. En voinut uskoa, että täältä Argentiinan syrjäisestä tuppukylästä löytäisin jonkun, joka oli käynyt Isojoella, joka on vain muutama tunti minua kotoani. Nykyään Gabriel opettaa englantia alkuperäisväestön kylässä neljän tunnin kävelymatkan päässä Angastacosta. Gabrielin opettajaystävä oli matkalla vesikuljetusrekalla syvemmälle vuoristoon, jolloin minulle järjestyi kyyti samassa rekassa. Veimme vettä pieniin tuppukyliin, maatiloihin ja yksittäisiin taloihin ympäri Calchaquie- laaksoa, rekkakuskin ja opettajan kertoen minulle kylistä ja ihmisistä. 

Päädyin Seclantásiin, kylään, joka ei ollut yhtään Angastacoa suurempi, eikä kaduilla ollut yhtään enempää ihmisiä. Satuin kuitenkin löytämään porukan nuoria Buenos Airesista, jotka olivat järjestämässä aktiviteettejä kylän lapsille viikon ajan. Sain majoituksen parilla eurolla kunnan majoitustiloista heidän kanssaan. Illalla käveleskelin pitkin kylää, kunnes muuan vanhempi mies, Luis, kutsui minut juttelemaan kanssaan katukivetykselle. Hän kyseli: “missä mahtaa olla Suomi, miten sinne pääsee, hevosella vai kenties bussilla?”. Juurikin keskusaikiolle laukkasi neljä hevosta, ja Luis kertoi: “Nuo ovat hevosia. Ne syövät ruohoa ja niillä voi ratsastaa. Ymmärrätkös?”. Jätin Luisin jatkamaan elämän tarkkailua ja palasin majoituspaikkaan. Illalla lähdimme yhdessä tuumin paikalliseen kuppilaan, jossa meitä opetettiin tanssimaan chacareraa, paikallista tanssia. Tämäkin tuppukylä oli ylittänyt kaikki odotukseni. Yöllä oli jäätävän kylmä, viisi pakkasastetta. Seuraavana aamuna kello seitsemän pääsin taas bussilla jatkamaan matkaani kohti seuraavaa etappia.