Pako pääkaupungista pohjoiseen

On mainittava vielä yksi asia, joka tapahtui ennen lähtöäni Buenos Airesista. Yritin lähteä matkaan mahdollisimman vähällä tavaramäärällä, joten ennen lähtöäni lahjoitin puolet vaatteistani kodittomille. Päätin jättää vaatteet vaatepesulaan, jossa kävin aina kerran viikossa pesemässä vaatteitani. Vaatepesulassa työskenteli kaksi ihmistä, noin viisikymppinen pariskunta, joiden kanssa tuli aina jutusteltua vähän. Viimeisellä kerralla menin haikein mielin ja sanoin, tämä on viimeinen kerta kun tulen tänne, maksan näiden vaatteiden pesun mutten tule enää noutamaan niitä, ne saa lahjoittaa niille, jotka niitä enemmän tarvitsevat. Tällöin nainen halasi minua, vaikuttaen surulliselta siitä, että minä muutan, toivottaen turvallista matkaa ja kaikkea hyvää elämälle. Minä aloin melkein itkemään. En ollut vain asiakas, olin heille oikeasti ihminen, jolla on väliä.

Lopulta tunsin oloni mahtavaksi, kun selässäni oli rinkka, noin 15 kiloa, eli koko tämänhetkinen maallinen omaisuuteni, matkalla Onceen, yhteen Buenos Airesin sekavimmista lähiöistä. Oncessa kaikki on halpaa. Se on täynnä pieniä yrityksiä, jotka myyvät uskomattomia määriä halpakrääsää, ja paikka on aina täynnä säpinää, ihmisvilinää ja taskuvarkaita. Ihmisiä kaikista Etelä-Amerikan maista. Lähiö on kertakaikkisen ruma eikä pimeän jälkeen suositeltava. Minulla oli syy Onceen menemisellä – suuntasin Misiones- kadulle, josta löytyy jotain minulle hyödyllistä halpaa, eli pari puolilaitonta halpabussifirmaa, jotka kuljettavat ihmisiä ja kauppatavaraoita Buenos Airesin ja Pohjois-Argentiinan Jujuyn välillä. Lunastin matkalipun puolet halvemmalla, kuin mitä se oikeasti maksaisi. Matkalippu kädessä lähtö oli sinetöity. Saavuin paikalle tunnin ennen oletettua lähtöaikaa. Katu on melko kapea, yksikaistainen, ja sen laitama oli jo täynnä tummanpuhuvaa, intiaanisävytteistä kansaa. Ainoana valkoisena liityin seuraan. Ystäväni Mafe ja tämän veli eivät voineet lähteä vielä, vaan odottavat pari päivää, joten lähdin yksin. Tuntu kului, mutta mitään ei tapahtunut – ihmismäärä lisääntyi. Arviolta parisataa ihmistä odotteli rauhallisena tienlaidalla. Bongasin toisenkin, joka selvästi ei kuulunut joukkoon, ja menin juttelemaan. Hän oli Pepe, espanjalainen artesaani ja reppureissaaja, joka on jo 4 vuotta kuluttanut Argentiinassa. Hän oli yhtä pihalla kuin minäkin. Kysyimme neuvoa yksinäiseltä Jujuylaiselta pojalta, joka oli myös pihalla, jolloin meitä oli jo kolme pihalla olevaa. Enrique oli laivasto-opiskelija matkalla kotiin Jujuyhin lomille. Tunnit kuluivat, mutta mitään ei tapahtunut, yö lähestyi. Enrique kertoi laivastotarinoita, Pepe kertoi härkäjuoksuista. Uskoni siihen, että täältä oikeasti lähtee joku bussi pohjois-Argentiinaan, hiipui hiljalleen. Lopulta jono vaikutti etenevän, mutta mihin suuntaan ja miksi? Kolme tuntia kului. Lopulta tulimme jonon päähän ja minulle ojennettiin värillinen pala paperia, jossa oli numero, ja rinkkaani samanlainen lätkä. Rinkkani vietiin muiden matkatavaroiden kanssa pois ja meidät ohjattiin toiselle kujalle. Olin hämmästynyt, sillä täällä todella odotti kolme suurta bussia, joita lastattiin tavaroilla. Paperilappuni värin mukaan meidät ohjattiin busseihin, jolloin minä, Enrique ja Pepe menimme samaan bussiin. Kuski huusi bussissa vitsikkäästi asiakkaille – “meillä on hieman ylipainoa, jolloin bussi voi heilua puolelta toiselle, mutta olkaahan rauhallisia”. “Ruokaa ja juomaa ei tarjoilla, joten toivottavasti teillä ei ole nälkä tai jano”. Minulla oli kilo mandariinejä ja pullo vettä. “Vessa ei toimi, joten jos tulee hätä, pyytäkää kuskia pysähtymään. Pysähdymme matkalla yhden kerran, noin 1000 km päässä Buenos Airesista”. Matka alkoi 4 ja puoli tuntia suunniteltua myöhemmin.

Bussissa jytäsi kovalla “cumbia villera” joka on slummien rytmikästä diskomusiikkia. Myöhemmin televisiosta laitettiin kauhuelokuvia, jolloin untani haittasi jatkuva pauke ja kirkuminen. Laitoin napit korville ja yritin kuunnella rauhallista musiikkia, ja suureksi yllätyksekseni nukahdin. Tämä oli yllätys myös siksi, että penkki ei juurikaan kallistunut taaksepäin, ja jalkatilaa oli niin vähän, että edes minä lyhyillä kintuilla en saanut jalkoja suoriksi. Heräsin yöllä pari kertaa, elokuva pyöri edelleen ja cumbia soi taustalla. Kun aamu valkeni, noin 10 tunnin kuluttua, olimme Santiago de Esterosissa, jossa pidimme paussin huoltoasemalla. Huoltoasema oli täynnä kerjäläisiä. Juttelin Enriquen kanssa Jujuyn perinneruoista ja musiikista ja nautimme matea. Mandariinit olivat loppuneet, Enrique tarjosi minulle pari keksiä. Matka jatkui, ja päätin aloittaa uuden projektin, jonka vuokraemäntäni oli antanut minulle läksiäislahjaksi, eli aloin virkkaamaan otsapantaa. Kyllä, virkkaamaan. Pähkäilimme Enriquen kanssa, että miten niitä silmukoita oikein tehtiin. Pari kertaa poliisi pysäytti bussin ja kävi tutkimassa tilannetta. Lopulta virkkausprojektissa jotain tulosta alkoi syntymään, ja kahdeksan tunnin kuluttua, joka sujui kuin hujauksessa, otsapanta oli valmis ja minulle ilmoitettiin, että olen perillä.

Minun lisäkseni bussista poistui yksi paikallinen tyttö. Totesin, etten todellakaan ole Saltassa, tämä oli pieni kyläpahanen, kun taas Salta on yli puolen miljoonan ihmisen kaupunki. Selvisi, että tämä bussi menee Jujuyhin eikä mene Saltan kautta, joten Güames on lähin Saltaa oleva kylä, joka on matkan varrella. Tyttö oli myös matkalla Saltaan ja onneksi tiesi, miten sinne pääsee. Ensin nappasimme kadulta satunnanvaraisen auton, joka ilmeisesti oli “taxi”, joka vei meidät toiseen paikkaan, jossa odotti toinen auto ja pari ihmistä. Yritimme lykätä autoa käyntiin, mutta se ei käynnistynyt. Nyt meitä oli neljä matkalla Saltaan, ja vaihdoimme toiseen autoon. Pääsimme matkaan. Kun nousimme kukkulan ylös, näin todella vaikuttavan näkymän – vuorten keskellä olevan laakson, jossa lepäsi Salta, “Salta hermosa, Salta la más bonita”, jota sanotaan Argentiinan kauneimmaksi kaupungiksi, josta olen täysin samaa mieltä. Maksoin 50 km matkasta puolitoista euroa.

Olin hämmentynyt. Salta oli häkyllättävän kaunis, sekoitus espanjalaista ja arabialaista rakennustyyliä, siistit kadut, satoja vuosia vanhoja mukulavikiä, tuulahdus historiaa, kansanmusiikkia, uunituoreita empanadoja ja intiaanisävytteisiä kadunkulkijoita. Kulkukoirilla oli jonkun hyväsydämmisen ihmisen toimesta kaikilla takit päällä. Kuljin perhosia vatsassa kohti majoituspaikkaani ihmetellen tätä kaupunkia, joka on kuin sekoitus intiaanikulttuuria, kolonia-aikaista Espanjaa ja puhdasta latinalaista amerikkaa. Ikävä Buenos Airesiin katosi hujauksessa. Löysin hostellin, jossa majoituin puolilaittomasti, sillä omistaja on sohvasurffaaja, ja tarjosi minulle katolta ylimääräisestä huoneesta majapaikkaa ilmeiseksi. Tästä en voinut puhua mitään asukkaiden kanssa, vaan majoituin salaisessa huoneessa numero seitsemän.

Hostellin omistaja Diego osoittautui minulle todella hyödylliseksi, sillä hän oli asunut Boliviassa 5 vuotta ja antoi minulle kullanarvoisia vinkkejä matkan varrelle. Ensimmäisenä iltana menimme Saltan sohvasurffaajamiittiin, josta löytyi sekä paikallisia “salteñoja”, että satunnaisia matkaajia Brasiliasta, Uruguaysta, Yhdysvalloista ja Ukrainasta asti. Käytinkin tilaisuutta hyödykseni pyytäen ukrainalaista poikaa tekemään minulle kattavan reportaasin siitä, mitä Ukrainassa on tapahtunut viimeisen puolen vuoden aikana ja miksi. Empä olisi uskonut, että tämänkin asian opin Argentiinan Saltassa. Evgeny työskenteli Ukrainan hallitukselle ja oli itsekin joutunut venäjämielisten hyökkäyksen kohteeksi, joten tavaraa alkoi tulemaan, ja tunnin jälkeen viimein olin ainakin Ukrainan näkökannalta täysin kärryillä. Myöhemmin siirryimme “bolicheen” eli yökerhoon, jossa live cumbia- bändi soitti tunnettuja cumbia- viisuja, ja kansa tanssi ja lauloi. Saltan yöelämä yllätti minut täysin, meininki oli täysin verrattavissa Palermon keskustaan. Kaikki yökerhot ja baarit olivat yhden kävelykadun varrella, ja kadut olivat tulvillaan nuoria.

Seuraavana päivänä lähdin australialaisen pojan, Danielin, kanssa kiertelemään kaupunkia, ja kohosimme kaupunkin laidalla olevalle kukkulalle. Ansaitsin ensimmäisen ilmaisen teekupillisen opettamalla Danielille espanjaa. Siinä missä suurin osa hostellin asukkaista ärsytti minua, Danielin kanssa tulin hyvin toimeen. Hän kertoi tarinoita esimerkiksi 15 kuukauden pyöräreissulta Englannista Australiaan. Vaikken missään nimessä halua esittää olevani jotenkin muita parempi, minua ärsyttää suunnattomasti nämä turistihattupäiset, laamapuseroon ja vyölaukkuun pukeutuneet “true travellerit” , jotka pitävät kovaa meteliä omalla kielellään, seuraavat tiukasti Lonely Planetin gringo- reittiä, käyvät nopeasti nappaamassa kuvat “must see”- nähtävyyksistä, vetävät lärvit hostellissa tai paikallisessa gringo-bolichessa (jossa heidän juomaansa laitetaan tyrmäystippoja ja heidän tavaransa mystisesti katoavat), ja jatkavat matkaa kartta kourassa, tarkasti suunniteltua reittiä pitkin, jonka kaikki majoitukset on varattu booking.comin kautta kuukautta ennen. Pahimpia ovat amerikkalaiset, brittiläiset ja australialaiset 18- vuotiaat välivuosireissaajat. Mutta jokainen taplaa tyylillään, olinhan minäkin joskus yksi heistä. He ovat kuitenkin syy, miksi itse nykyään välttelen mielummin hostelleja, ainakin näitä Lonely Planet/Tripadvisor/Hostelworld #1 hostelleja.

Toisen illan Saltassa vietin saltalaisen yliopistokaverini Felixin ja tämän kaverin Santiagon kanssa. Muutaman oluen ja viinin jälkeen (noin kello 4 aamulla) he haastoivat minut biljardiotteluun, jolloin totesin, etten pelaa kovin hyvin. Lopulta päihitin molemmat pojat. Oli uskomatonta, että vielä viideltä aamulla keilahallissa oli täysi säpinä käynnissä. Oli outoa nähdä ihmiset, jotka aiemmin kuuluivat elämääni Buenos Airesissa, täällä toisella puolella Argentiinaa, heidän kotonaan.

Valitettavasti tällä hetkellä minulla ei juurikaan ole aikaa kirjoittaa, ja olen yöpynyt kylissä, joissa internettiä vielä tunneta, joten tekstit tulevat jatkossa viipymään!

Miten vaikeaa on lähteä?

Silloin helmikuun lopussa kun minulle ojennettiin avaimet Fragaan, oli elämä suurkaupungissa vielä hämmentävää, epäselvää ja pelottavaa. Vielä viiden kuukaudenkin jälkeen kaupunki saa aikaan kylmiä väreitä, sekä positiivisista että negatiivisista asioista, jotka molemmat muodostavat tärkeän osan muistojen verkostoa. Minun oli alunperin tarkoitus lähteä tänään. Kuitenkin maattuani kolme tuntea kykenettömänä huoneen lattialla ja todeten, etten ole vielä tehnyt mitään lähdön eteen enkä ole vielä henkisesti valmistautunut siihen, lähtöä siirrettiin parilla päivällä. Kaupunki lähettelee minulle viestejään "älä mene".

Oli upea kokemus elää Argentiinassa jalkapallon maailmanmestaruusotteluiden aikaan, etenkin kun Argentiina pääsi niin lähelle mestaruutta. Paikalliset ystäväni kertoivat, ettei heidän aikanaan kaupunkissa ole nähty vastaavaa kaaosta. Semifinaaliottelua menimme katsomaan Parque Centenarion amfiteatteriin, jossa oikeastaan tunsi olevansa Brasiliassa, kun noin 100 000 paikalle saapunutta katsojaa hurrasi ja huusi Argentiinaa voittoon, joka sieltä lopulta tulikin. Sydämeni on harvoin hakannut niin lujaa, melkein silmäkulmasta valui kyynel jokaisen maalin syntyessä, eikä pelin jälkeen ollut enää epäselvää, että kyllä osa sydämestä on nyt Argentiinalla. Pelin jälkeen jäimme noin tunniksi tanssimaan ja hyppimään rumpujen paukkeessa argentiinalaisten kehittämälle MM- hymnille eli "Brasil decime que se siente", jossa lauletaan kutakuinkin "Brasil, kerro minulle miltä tuntuu, sinun isäsi kotona, vannon, että vaikka vuodet kuluvat, emme tule koskaan unohtamaan" jne. Juhlat jatkuivat kodin kautta keskusaukiolla (Obeliskillä), jossa keskustan suurimmat kadut olivat täynnä ihmisiä, paikalla oli noin miljoona juhlijaa lippujensa kanssa laulaen, hyppien ja juhlien enemmän kuin koskaan ennen. Päivä jää ikuisesti mieleni syövereihin. Hienointa on, että tämä ilonäytelmä nähtiin vieläpä Argentiinan itsenäisyyspäivänä. Tässä videomateriaalia juhlinnasta: https://www.youtube.com/watch?v=OqzotfmvAPI (suosittelen, harvoin näkee noin paljon ihmisiä yhdessä paikassa, ja minä olin yksi heistä!) Finaalin lähestyessä oli selvää, että tilanne kiristyi ja hermostuneisuus lisääntyi. Varsinaisena H-hetkenä menimmekin kaverin kotiin katsomaan peliä, sillä kaduilla tilanne oli kaoottista. Koko keskustan alue oli suljettu autoilta ja varustettu isoilla näytöilä, joista väkijoukko voi seurata peliä. Sää suosi ja päivä oli talven lämpimin, liki 20 asteinen. Paikalla oli varmasti yli miljoona ihmistä. Keskustaan pääseminen oli ongelmallista - busseihin ei ollut asiaa, sillä ne olivat niin täynnä ihmisiä, että jopa katolla oli pari hullua lipun kanssa heilumassa, ja kymmeniä faneja pursuili ikkunoista ulos. Vaihtoehto B, eli juna, ei ollut paljon parempi, sillä se tuo koko Buenos Airesin provinssista hulluja (ja humalaisia) juhlijoita, jotka hyppivät ja paukuttivat kattoa laulaen tuttua MM- hymniä. Juna on yleensä "köyhemmän luokan" suosima kulkuväline, sillä se tuo myös kauempaa keskustasta, jopa 30 km päästä (joka yleensäottaen on köyhempää), eikä maksa juuri mitään. Pääsimme keskustaan, jossa ihmisiä sinkoili pitkin katua osaamatta päättää minne mennä, ampuen ilotulitusraketteja. Jopa pelin aikaan kaduilla sinkoili tuhansia ihmisiä, joilla ei riittänyt kantti pelin seuraamiseen. Vaikka tappio tulikin, onneksi moni argentiinalainen ymmärtää olla ylpeä siitä, mitä on saavutettu. Pelin loppumisen aikaan jouduimme odotella pari tuntia että katuja avattaisiin, ja kaveri heitti autolla kotiin, sillä valitettavasti kaikki eivät ottaneet tappiota aivan niin kevyesti enkä ole ikinä nähnyt niin paljon sekopäisiä humalaisia, jotka eivät osanneet päättää juhliakko vai valittaakko, vaiko rikkoa paikkoja. Ainakin poliiseille, sairaanhoitajille ja siivoojille riitti töitä. Paikalla oli mellakkapoliiseja suihkuttamassa vettä ja kyynelkaasua väkijoukkoa rauhoittaakseen. Meininkejä voi seurata tästä videosta: https://www.youtube.com/watch?v=f4NKjyZ6rjw . Lopputuloksena oli 120 pidätettyä ja 70 loukkaantunutta. Seuraavana päivänä kuitenkin kaduilla käveli ylpeitä argentiinalaisia pelipaidat päällä tappiosta huolimatta.

Jätetään jalkapallo sikseen, vaikka se onkin muodostanut tärkeän osan viimeistä kuukautta. Viime aikoina olen miettinyt sellaisia keskeisiä tekijöitä, jotka ovat toistuneet elämässäni Buenos Aireisssa. Näitä ovat

• linjan B metro, jossa soitti usein joko perulainen panhuilu- soittaja tai nelihenkinen huilucoverbändi, joille annoin hiluja jos minulla sattui olemaan (vaihtoraha on kullanarvoista)
•  legendaarinen linjan 39- bussi eli "bondi", jonka kuski päästää blondit naiset ilmaiseksi
• kulman vihannesmyymälä, jonka naismyyjä, ilmeisesti perheen äiti, aina muistutti, että olen tämän kaupan kaunein asiakas)
•  "juustokauppa", josta ostin AINA Mar del Plata- nimistä juustoa 60 peson (5 euroa) kilohinnalla
• leipomo josta ostin aina "vahingossa" leipää ostaessa myös pari pullaa, jotka maksavat 4 pesoa (25 senttiä) kappale
• Azucar salsaklubi, jonka viimeisella tanssikerralla tanssiopettajani pyysi kaikilta 10 sekunnin hiljaista hetkeä minun lähtöni vuoksi
• Los Andes- puisto, jossa juoksin aina aamuisin kello 10, jolloin siellä oli noin 10 "dog sitteriä", joilla jokaisella noin 50 koiraa. 

Tulen kaipaamaan monia pieniä yksityiskohtia kuten sitä, että jos kaupassa ei ole vaihtorahaa (kuten usein ei ole), annetaan vaihtorahana karamellejä. Yksinkertainen ratkaisu siihen ongelmaan, että pitäisi antaa kymmenen sentin arvosta hiluja.

Viimeisten viikkojen aikana on tullut käytyä monia rakentavia keskusteluita elämästä, matkustamisesta, siitä, että vaihtaa jatkuvasti paikkaa ja tapaa uusia ihmisiä, ja kasvattaa omaa identiteettiään. Olen pohjimmiltani rutinoitunut ihminen, jolloin paikan, rutiinien ja ihmisten vaihtaminen stressaa ja jopa ahdistaa hieman. Kuitenkin olen sydämeni pohjasta reissaaja, eikä minulla ole tarkoitusta asettua minnekään pysyvästi ainakaan ennen 30 ikävuotta (vaikkei koskaan tiedä). Kävin erään hyvän ystävän kanssa, joka on kaikin puolin samanlainen reissaaja kuin minäkin, pitkän keskustelun siitä, miten jatkuvasti vaihtuva ympäristö ja ihmiset vaikuttavat, ja miten niihin olisi suhdauduttava. Lopputulos on se, että tämän elämäntavan valinneena on hyväksyttävä totuus, että uusia ihmisiä tulee ja vanhoja menee, ja on uskalettava jatkaa matkaa tietäen, ettei välttämättä enää koskaan näe niitä, joihin ystävystyi, ja joiden kanssa loi siteitä. Kuitenkin se päivä, jolloin nämä kaksi matkalla tapaamaa ihmistä kohtaavat uudelleen, tulee olemaan ihmeellinen ja uskomaton. Ne ihmiset, joista eniten pitää, ja jotka haluaa aina pitää mukana elämässään, tulee tallettaa omaan "hyvien ihmisten taskuun", eikä unohtaa pitää yhteyttä. Kun uskaltaa ylittää meri, tulee huomaamaan, että tämä maailma on täynnä samanhenkisiä "sielunkumppaneita", joiden olemassaoloa ei tule unohtaa, vaikka kilometrejä olisikin tuhansia. 

 Tunnen muuttuneeni niin merkittävästi viimeisen seitsemän kuuukauden aikana, että symboloidakseni tätä muutosta päätin tehdä jotain, joka muistuttaa minua ikuisesti siitä, mitä Argentiina antoi. Tämän upean vesiväritatuointi-quetzalin olkapäähäni loi salsakerhossa tavattu ystävä. Quetzal on yksi kauneimmista linnuista, joka elää väli- ja etelä- amerikassa, ja esittää merkittävää roolia maya- intiaanian legendoissa. Quetzal oli vapauden symboli, lintu, jota ei voinut lukita häkkiin, sillä se kuolisi suruun. Se symboloi minusta paremmin kuin mikään tätä uutta valitsemaani elämän polkua.

Kuvan mustat pallurat ei kuulu asiaan vaan on varjostusta! ;)

Nämä ajatukset lohduttivat hieman kieriskellessä lähdön tuskissa, ja lähdin lopulta kiertelemään kaupungille selvittelemään ongelmia. Ongelmiin kuuluu esimerkiksi murtunut pikkuvarvas, joka ilmeisesti lopulta ei olekaan murtunut. Yksi tärkeä lopputentti, josta en päässyt läpi, ja maa tuntuu syöneen professorin, jolta voisin pyytää uusintaa tai jotain korvaavaa, etten menetä stipendiäni. Liian paljon maallista omaisuutta, josta on päästävä eroon. Mihin ihminen tarvitsee yli 10 kg vaatteita?? Juna on puoli tuntia myöhässä, mutten edes huomaa sitä. Metrossa on tuskastuttavan kuuma. Yritin hommata itselleni perjantaiaamuksi junalippuja halparomujunassa Pohjois-Argentiinaan Tucumaniin tuloksetta, kaikki myydään loppuun kuukautta ennen. Lopullinen tulos on se, että torstai-iltana loputon To-Do- lista täytyy olla suoritettuna ja puolilaiton perulainen halpabussi lähtee matkatavaroinaan minä, kaverini Mafe ja tämän veli Juan kohti Saltaa Pohjois-Argentiinassa, kohti uusia seikkailuja. 

Kuvassa Buenos Airesin ydin, eli kämppäkaverit ja vuokraemäntä!

Oli hienoa asettua paikoilleen hetkeksi, mutta purjeet on nostettava ja matka jatkuu kohti uusia seikkailuja, kohti oikeaa Latinalaista Amerikkaa.

Visiitti joen toiselle puolelle ja elämäni massiivisimmat synttäribileet

Olen jo aiemmin kertonut Argentiinan erikoisesta rahatilanteesta useampaankin otteeseen. Nyt euro- ja dollarivaraston pohja alkoi näkyä, ja tälle oli tehtävä jotain. Apu tuli kuin tilauksesta: kämppäkaverini Sefon kaveri Cristobal oli menossa Uruguayhyn purjeveneellään, jolloin pääsisin niinikään siivellä ilmaiseksi Uruguayhyn nostamaan rahaa. Sefo sanoi, että 7 aamulla on oltava valmis lähtöön.

Heräsin kello 6 ja pakkasin laukut. Sefo vaikutti nukkuvan vielä. Aloin paistamaan munia ja lukemaan tenttiin, vieläkään ei kuulunut mitään Sefosta. Aurinko jo nousi. Koputtelin oveen ja totesin, ettei Sefoa ole kämpässään, minne lie hukkunut illan karkeloissa. Kello oli kahdeksan, luovutin, ja siirryin olohuoneeseen jatkamaan tenttiin lukua. Siellä yön sankari röhnötti sohvalla, mutta toipui nopeasti tökkäyksestä ja alkoi hämmentyneenä säntäilemään ympäriinsä tajutessaan nukkuneensa pommiin. Pian olimme taksilla matkalla juna-asemalle, tunnin myöhässä aikataulusta. Kuulemma lämmintä vastaanottoa oli turha odottaa. Lisää huonoa tuuria: juna lähti juuri kun ehdimme koskettaa sitä. Huonoksi onneksi on lisäksi juhlapäivä (Suomessa juhannusaatto, Argentiinassa Argentiinan lipun juhlapäivä), joten seuraavaa junaa San Fernandaan saa odottaa 20 minuuttia. Meitä nauratti. Lopulta pääsimme junaan, joka lipui tavalliseen tapaansa tuskastuttavan hitaasti, jolloin 20 km matkan taittamiseen kestää liki tunti. On juna onneksi suhteellisen halpa, tai siis - se on ilmainen - sillä pääteasemien ulkopuolella ei myydä lippuja eikä ole lipputarkastuksia. Matkalla Cristobal soittaa - lisää ongelmia, meitä on 5, kun taas veneessä ei virallisesti saisi olla kuin 4 matkustajaa, josta tulee moitteita rajaviranomaisilta. Sefo ystävällisesti luovuttaa paikkansa minulle, joten tilanne on nyt se, että olen menossa purjeveneellä Uruguayhyn ihmisten kanssa, joita en ole ikinä ennen nähnytkään. Sefo sanoo: "hei, menithän yksin Patagoniaan liftaten, etkä tuntenut ketään, ne on mun kavereita ja hyviä ihmisiä!". Joten arpa on heitetty.

Veneessä on siis Cristobal, Guillermo ja Mario. Lisäksi Uruguayhyn menee kaksi muuta venettä, josta toisessa on Cristobalin äiti, sisko, ja muita tuttuja. Päivä oli täydellinen - noin 12 astetta, pilvetön taivas, sopivasti tuulta joka takasi hyvän vauhdin kohti Coloniaa Uruguayssa, joka on 70 km vettä pitkin San Fernandasta. Matkalla muut rentoutuivat ja minä luin tenttiin - auringon laskiessa kello 6 olimme jo Uruguayssa (noin 7 tuntia satamasta lähdön jälkeen). Auringonlasku Uruguaysta oli uskomattoman kaunis ja värjäsi taivaan ja joen (joka vaikuttaa mereltä, koska on noin 50 km leveä) punaisen, violetin ja oranssin sävyiksi. Ulappa oli tyyni. Vaikka Argentiinasta ei voi nähdä Uruguayta, Uruguaysta voi nähdä Argentiinan. Buenos Airesin korkeimmat pilvenpiirtäjät kohosivat horisontissa palkkeina ja taivas hohkasi keltaisena kaupungin valoista. Melkeen saatoin kuulla autojen tööttäyksen, poliisiautojen ulinan ja helikopterien pärinän.  Sen sijaan Colonia oli hiirenhiljainen, rauhallinen ja uskomattoman kaunis liki keskiaikainen kyläpahanen, jonka helmoista voi turvallisesti katsella joen toisella puolella myllertävää metropolia. Kävelimme ympäri kuollutta kaupunkia, jonka himmeät valot loivat tunnelmaa liki 500 vuotta vanhoille katukivetyksille ja rapistuneille, ikivanhoilla espanjalaistyylisille kivitaloille, jotka portugalilaiset tänne aikoinaan rakensivat. Tunsin matkustaneeni ajassa taaksepäin. Kaupungissa ei tuntunut olevaan ketään muuta kuin me. Sen sijaan satamassa kävi kuhina, kun argentiinalaiset, uruguaylaiset ja brasialaiset purjehtijat juhlivat perjantai-iltaa. Siirryimme toiseen purjeveneeseen syömään asadoa ja nautimme pullon jos toisenkin viiniä, juhlien "juhannusta" keskellä Uruguayn talvea. Lopulta päädyimme Colonian keskusaukiolle puistonpenkille istuskelemaan ja toteamaan, että kyllä Uruguayssa sitten osaa olla rauhallista. Edelleenkään kaupungissa ei ollut ristin sielua. Buenos Airesissa ei olisi puhettakaan kulkea yöllä hämärillä kaduilla.

Seuraavana päivänä ei ollut puhettakaan, että Coloniasta voisi vielä lähteä, sillä Argentiinan ottelu oli nähtävä. Noin satakunta argentiinalaista olikin kokoontunut paikalliseen raflaan hurraamaan voittoa - joka viimehetkellä saatiinkin. Paluumatkalla oli ongelmia tullin kanssa, sillä argentiinalaiset eivät Schengenin tapaisen Mercosur- sopimuksen takia tarvitse passia eikä maahantuloselvityksiä, kun taas minun täytyi kävellä toiselle puolelle kaupunkia kaupalliseen satamaan leimaa pyytämään. Paluumatkalla oli täydellisen tyyntä, joten jouduimme palaamaan moottorin avulla. Kuuntelimme musiikkia ja katselimme tähtitaivasta purjeveneen kannelta. Tulliselvitykset muuttuivat Argentiinassa entistä mutkaisemmaksi. Uruguayssa ei jostain syystä oltu otettu ollenkaan ylös minun passinumeroa ja siinä laivaston pojat soittelivat Coloniaan ja pähkäilivät, että olinko minä siellä oikeasti ollut. Lisäksi leimojen kanssa oli möhlitty ja vaikutti siltä, että olin saapunut samana päivänä kuin lähtenyt. Tunnin odottelun jälkeen asia selvisi ja sain lähteä, tosin he UNOHTIVAT leimata minut saapuneeksi Argentiinaan, jota menimme jälkikäteen pyytämään. Sekä Uruguayn että Argentiinan yksityisen sataman maahanmuuttoviranomaiset vaikuttivat olevan täysin pihalla siitä, mitä tekevät. Helpommalla olisin päässyt, jos en olisi kertonut kenellekään, että kävin Uruguayssa.

Oikeastaan viimeaikoihin liittyy huomattava määrä mainittavia asioita, mutta mainitaampa vielä viime perjantaina vietetyt synttäribileet, joita oli suunniteltu (ja harjoiteltu) viikkoja. Oikeastaan minulla oli ala-astemainen kotibiletunnelma - menimme Oncen kiinalaishalpakrääsä- lähiöön ostamaan läjän juhlakoristeluita, kuten palloja, serpentiiniä ja muuta roinaa. Paikalle kutsuttiin noin 50 vierasta ja sai tuoda avecin. Playlist suunniteltiin huolella ja kaiuttimet asennettiin sekä olohuoneeseen että kattoterassille. Olohuoneeseen lisäksi diskovalot ja katolle kynttilävalaistus.  Juhlat sujuivat odotetun lailla - vieraita alkoi valumaan 11 jälkeen ja niitä oli yhteensä liki 100. Jos mietit katsoessasi amerikkalaisia elokuvia, että onko sellaisia massiivisia omakotitalobileitä oikeasti, niin vastaus on, että kyllä niitä on, ainakin Buenos Airesissa (olen itsekin osallistunut aiemmin useampiin). Viimeisille lähtijöille avattiin ovi seitsemän tietämissä. Kaikki sujui ilman mitään järjestyshäiriöitä, mitään ei mennyt rikki eikä mitään kadonnut. Kaikilta tuli palautetta, että yksi vuoden parhaista bileistä. Jossain vaiheessa koko olohuone tanssi salsaa tai cumbiaa, eikä haitannut, että moni ei tuntenut toisiaan ja oli täysin eri piireistä tai "yhteiskuntaluokasta" (joka ikävä kyllä on todellisuutta Argentiinassa). Kaikki eivät tosiaan olleet minut kavereitani, vaan yli puolet olivat kämppikseni Sefon, jolla oli yhtäaikaa synttärit, kavereita.  

 Pikkuhiljaa loppu lähestyy ja lasken, kuinka monta kertaa tulen enää matkustamaan B- linjan metrolla, tai numero 39 "bondilla". Sydän sykkii Buenos Airesille ja Argentiinalle kovempaa kuin koskaan. Kirjoittelen vielä ennen lähtöä loppufiiliksiä ja tiivistelmää siitä, mitä Buenos Aires on minulle antanut.