Maailma kadunkulkijan silmin: Palkaton opettaja ja kahvitilan vanki

Paikalliset kysyvät minulta usein: Mistä pidän eniten Guatemalassa? Tähän voisin helposti vastata esimerkiksi kymmenet tulivuoret ja uskomattomat maisemat, tai monimuotoinen kulttuuri kielineen ja perinteineen. Mutta vastaukseni on yksinkertainen: ihmiset. Kulmakaupan Don José, Momostenangon koulun opettaja Abraham, bussissa vieressäni istuva englanninopettaja Elmer, Huehuetenangon terminaalissa katuruokaa kokkaava tyttö, Nueva Santa Rosan kylässä synnytyslääkärinä toimiva Carolina - jokainen, joka ottaa minut vastaan hymyllä, ystävyydellä ja rakkaudella, vaikka emme tunne toisiamme. Seuraavaksi suosituin kysymys on: Mistä pidän vähiten Guatemalassa? Tähänkin löytäisin helposti vastauksen vaikkapa rikollisuudesta, saasteisuudesta tai epäjärjestelmällisyydestä. Vastaus ei ole mikään näistä.  Vastaus on epätasa-arvoisuus. Mitä enemmän ystävyyssuhteita luon paikallisiin ihmisiin, sitä enemmän minuun sattuu nähdä se epätasa-arvoisuus missä he elävät. Sitä enemmän tuijotan kattooni miettien, miksi minulla on mahdollisuus tehdä melkein mitä vain, koska olen suomalainen, kun taas monien guatemalalaisten ystävieni elämä rajataan hyvin kapeaksi pelkästään sen perusteella, missä he ovat syntyneet. Siinä missä minä voin suunnitella matkojani minne vain maailmassa, heille pelkästään rajan yli Meksikoon on jo suuri ponnistus. Siinä missä osa maasta elää rikkauksien keskellä, guatemalalaisten omistaessa enemmän yksityisiä helikoptereita per asukas kuin mikään muu maa maailmassa, elää suurin osa hyvin rajallisten resurssien varassa. Se on asia, joka minua satuttaa eniten Guatemalassa, kuten liki kaikissa Latino- valtioissa.

Se on asia, jonka vuoksi paikallisten ystävieni kanssa ollessa puhun mieluiten mistä tahansa muusta kuin kokemuksistani eri matkoilla, jotten turhaan kasvattaisi tätä kuilua meidän välissä. Toisinaan haluaisin olla samalla tasolla kuin he, ettei minusta tuntuisi niin pahalta, etten voi koskaan toivottaa heitä tervetulleeksi Suomeen samalla ystävällisyydellä ja rakkaudella, jolla minut on otettu vastaan Guatemalaan. En ole koskaan tuntenut olonani pahaksi nähdessäni köyhyyttä ja kurjuutta, mutta sydämeni särkee nähdä, miten niille ihmisille, jotka koskettavat sydäntäni ja jotka ansaitsevat paljon, on annettu hyvin vähän. 

Taidan jo toistaa itseäni sanoessani, että kaikilla parasta matkailussa ovat tapaamani ihmiset, ja se, mitä he minulle opettavat. Tällä kertaa aion kertoa joistakin matkoistani tapaamieni ihmisten näkökulmasta. Siitä, mitä he ovat opettaneet minulle elämästä. Aion jakaa tämän useampaan kappaleeseen, sillä kerrottavia tarinoita on aivan liikaa. 

Abraham - Momostenango

Siitä on aikaa jo monta kuukautta. Olin hädin tuskin saapunut Guatemalaan, kun istuin keskuspuistossa lukemassa kirjaa. Pian kohdalleni osui lyhyenläntä, noin 150 cm pitkä, yli 50- vuotias mies. Tämä ojensi minulle lapun, jossa luki englanniksi "Espanjan tai kitchen tunteja, Q20/h" sekä tämän osoite Momostenangossa, 1,5h matkan päässä, sekä sähköpostiosoite. Tässä vaiheessa monen reaktio on "ei kiitos". Väliinpitämättömyys, koska en tunne tätä ihmistä, hän selkeästi loukkaa yksityisyyttäni tullessaan puhumaan minulle vaikka luen kirjaa, eikä hänellä selvästikään ole mitään annettavaa minulle. 

Väärin. Kerroin osaavani jo espanjaa, mutta osoitin kiinnostustani kitchen oppimiseen, sillä vai harva opettaa tätä kieltä, jota puhuu yli miljoona ihmistä Guatemalassa äidinkielenään. Kerroin hänelle työstäni yrittäjyyden parissa, ja Abraham kertoi minulle omasta elämästään. Hän kertoi, mitä on syntyä kitcheä puhuvana alkuperäisasukkaana köyhään Momostenangon kuntaan keskellä sisällissotaa, jossa rasistinen ladino- hallitus pyrki pääsemään eroon maan monikulttuurisuudesta hyvin kiisteltävin keinoin. Hän kertoi periksiantamattomuudesta - miten hän oppi lukemaan ja puhumaan espanjaa teini-ikäisenä, ja pitkän taistelun jälkeen systeemiä vastaan onnistui pääsemään kouluun lukemaan opettajaksi. Hän kertoi päättäväisyydestä muuttaa niiden ihminen todellisuus, jotka elävät hänen yhteisössään, alkaessaan opettamaan yksinkertaisesti puun alla niitä, joilla ei ollut mahdollisuutta maksaa kouluun menemisestä, eivätkä he osanneet espanjaa. Hyvä palkitaan hyvällä. Vuosien mittaan yhdysvaltalainen hyväntekeväisyysjärjestö perustettiin Abrahamin kunniaksi, joka rakensi tälle koulun ja maksoi henkiläkunnan kymmenen vuoden ajaksi. Tämä järjestö on kuitenkin lopetettu viime vuonna, jonka vuoksi Abraham opettaa jälleen ilman palkkaa, koulun katon alkaessa vuotaa. 

Tästä alkoi meidän ystävyytemme. Olen vieraillut Momostenangossa useita kertoja yrittäen löytää tapoja auttaa. Abraham on opettanut minulle parhaalla mahdollisella tavalla elämästä Momostenangon sivukylässä, jossa melkein kaikki puhuvat äidinkielenään k'itcheä ja elävät reippaasti köyhyysrajan alapuolella. Hänen seurassaan pääsin mukaan Maya kalenterin uudenvuodenjuhliin, jossa heitettiin tuleen erinäisiä pyhiä raaka-aineita laulun säestämänä. Hän kutsui minut kerran kahdessa vuodessa juhlittaviin juhlamenoihin, jossa eläinasuihin pukeutuneet hahmot pystyttivät melkoisen shown laskeutuessaan kirkontornista pelkän lasson varassa. He harjoittelevat tätä monta vuotta, viettäen kuukauden ennen seremoniaa metsässä tunteakseen itsensä eläimellisimmiksi. Eläimillä on suuri merkitys heidän kulttuurissaan. Hänen kanssaan vierailimme pienessä kansallispuistossa hänen talonsa kupeessa, jossa juuri kukaan ei koskaan vieraile, mutta joka on todellakin vierailun arvoinen. Tämän lisäksi olen opettanut hänen oppilailleen englantia, sekä soittanut kitaraa ja charangoa tämän suunnilleen minun ikäisten poikien kanssa. Minut on aina otettu vastaan suurella rakkaudella, tarjoten ruokaa heidän vähäisistä resursseista. Lounas (joka on Guatemalassa suurin ateria) on ollut yleensä simppelisti tortilla- lättyjä avokadolla tai perunalla. Kaikki ne raaka-aineet löytyvät heidän pienestä kasvimaastaan. Talossa asuu hänen vaimonsa ja neljän lapsen lisäksi veli lapsineen, sekä joitakin pieniä veljenpoikia ja yksi lapsenlapsi. En ole edes ihan täysin varma kuinka monta ihmistä siellä asuu.

Luonnollisesti koin sen olevan väärin, että niin altruistinen, hyvä ihminen joutuu elämään köyhyydessä vain sen vuoksi, että hän ei halua periä oppilailtaan maksua, sillä he eivät muuten voisi käydä koulua. Hän on omien sanojensa mukaan yksi rikkaimpia henkilöitä, ja useissa taloissa ei ole sähköä tai juoksevaa vettä, kuten hänellä. Hänen tulonsa koostuvat lähinnä huonekaluista, joita hän rakentaa vapaa-aikanaan tutuilleen, sekä yhden tyttären avustusrahasta, joka asuu Yhdysvalloissa. Monet lähtevät Yhdysvaltoihin töihin tavalla tai toisella, eläen siellä minimikulutuksella ja lähettäen suurimman osan palkastaan sukulaisilleen Guatemalaan. Osa jää sinne, mutta olen tavannut useita, jotka palasivat, sillä he eivät pitäneet elämästä siellä. Yhdysvalloista lähetetty apuraha on Guatemalan suurin yksittäinen tulonlähde, maahan tullessa liki 600 miljoonaa dollaria sukulaisilta Yhdysvalloista kuukaudessa. Tämä näkyy hulppeina omakotitaloina köyhilläkin alueilla, joita koristellaan toisinaan Amerikan lipuilla.

Tämän vuoksi päätin auttaa Abrahamia. En tiennyt tarkalleen miten, mutta jostain oli aloitettava. Otin Abrahamilta muutamia kitche- tunteja, jotka tosin maksavat vain 2€/tunti, eikä aikani riitä siihen kuin kerran-kaksi kuussa, sillä minun pitää matkustaa Momostenangoon, eikä se ole työaikanani mitenkään mahdollista. Siispä päätin etsiä Abrahamille lisää asiakkaita. Kehitimme hänen kanssaan pienen turistikierroksen Momostenangossa, jossa turistitkin saisivat mahdollisuuden tutustua paikallisväestön elämään. Hän tuli minun kanssaan Quetzaltenangoon, jossa kiersimme pitkin kaupunkia puhuen turisteille ja levitellen minun teettämiäni esitteitä, jotka olivat suuri harppaus eteenpäin Abrahamin edellisestä lähestymiskeinosta.

Totesin tehtävän olevan kuitenkin oletettua haastavampi. Työtaakkani ja yliopistoprojektini kasvaessa niin suureksi, ettei minulla ollut kerta kaikkiaan enempää kuin tunti-kaksi viikossa uhrata projektille, totesin, ettei sillä panoksella saada tuloksia aikaan. Minulla on ikävä tapa yrittää auttaa kaikkia, huomioimatta resurssejani (lähinnä aikaa). Konsulttityöhöni ei todellakaan kuulu Excel- pohjaisten tilinpito- työkalujen suunnittelu asiakkaiteni tarpeisiin, mutta olen viime aikoina huomannut kuluttavani suuren osan vapaa-ajastani auttaen joitakin asiakkaita parantamaan heidän kirjanpitoaan tai tehden heille kasvuennusteita, sekä sopivani asiakastapaamisia viikonlopulle, joita en edes kirjaa työajaksi, enkä oikeastaan edes puhu niistä työkavereilleni. Toisinaan en koe työtäni työksi, vaikka teen sitä melkein 12 tuntia päivässä, sillä pidän siitä. Palkaksi riittää se, että voin oikeasti auttaa, ja näen työni tuloksen hetkessä. Suomen näkökulmasta voi olla uskomatonta, mutta täällä suurin osa pienyrityksestä ei kirjaa mitenkään myyntejään, eivätkä he tee inventaariota. Heillä ei ole mitään dataa, millä voisivat kertoa, mitkä tuotteet myyvät hyvin ja mitkä eivät. He eivät ymmärrä käsitystä "kasvu". Näillä lähtökohdilla jopa minun pienehköllä tietämykselläni uskon voivani tehdä suuren vaikutuksen heidän yritystoimintaansa.

Totuus on kuitenkin se, että resurssien puutteessa en saa tehtyä hyvin monia projekteja, jolloin petyn itseeni. Koen itseni jopa tarpeettomaksi ja hyödyttämäksi. Unohdan asioita. Yhtäkkiä mieleeni pälkähtää: "ainiin, senkin lupasin tehdä!". Puhelimessani pärähtää hälytys tapaamisesta, jote en edes muistanut kaiken muun keskellä. Lopulta päätin luovuttaa Abraamin koulu-projektin jollekin, joka osaa viedä sen kunnialla eteen päin. Otin yhteyttä yhteen Guatemalan suurimmista seikkailumatka- yrityksistä, "Adrenaline Tours", sillä kukaan ei oikeastaan vielä tarjonnut mitään Momostenangoon, ja minusta se on todella kiehtova ja kaunis paikka, jossa on paljon potentiaalia turisteille, jotka haluavat nähdä kulissien taakse. Yllätyksekseni he olivat innoissaan, sillä he ovat yrittäneet jo aiemmin avata markkinoita Momostenangoon, mutta heillä ei ole siellä paikallista opasta eikä ketään, joka tietäisi paikkoja. En voisi kuvitella parempaa opasta kuin Abraham, joten päätin luvouttaa tietoni heille vain sillä ehdolla, että he palkkaavat Abrahamin oppaaksi, jonka työstä 100 % menee koulun ylläpitämiseen. Tämä parantaisi samalla heidän sosiaalista vastuullisuutta. Tällä hetkellä kehitämme Abrahamin kanssa eri mittaisia turistikierroksia Momostenangossa, joita Adrenaline Tours aikoo pilotoida. Toivottavasti kaikki menee hyvin!

Abraham on opettanut minulle uskomattoman paljon siitä Guatemalan todellisuudesta, josta vain harva turisti tietää. Esimerkiksi työn saaminen riippuu pitkälti siitä, mihin poliittiseen puolueeseen kuuluu, ja miten se menestyy. Mustat tortilla- lätyt ovat erityisessä merkityksessä alkuperäisväestölle. Naisen palkka viljely- tai rakennustöissä on noin 2-3 euroa päivässä. Tälle tarinalle tulee toivottavasti vielä jatkoa!

Carolina - Caserio Nueva Santa Rosa, Colomba

Tämä on jo kolmas maa, jossa osallistun TECHOn toimintaan. Aiemmissa kirjoituksissani olen kertonut kokemuksistani Buenos Airesissa tekemässä kyselyjä talosta toiseen Lujan- lähiössä, kun taas Ecuadorissa rakensimme talon Pimampiro- kylässä. Tällä kertaa lähdin yli sadan guatemalalaisnuoren matkaan Caserio Nueva Santa Rosa- kylään Colomban kunnassa, noin tunnin matkan päässä Xelasta.

Matkaan lähtö on aina jännittävää. Koskaan ei tiedä, minkälainen määränpää on, sillä harvoin edes tiedän minne ollaan menossa, tai siitä ei ainakaan löydy mitään tietoa internetissä. Buenos Airesin Lujan- lähiön asukkaat asuivat roskan keskellä pääkaupungin laitamilla, pellinpalasista kasatuissa taloissa. Ecuadorissa matkustimme monta tuntia syrjäiseen vuoristokylään, jossa harrastettiin edelleen vaihtotaloutta. Tällä kertaa viiletimme vanhoilla koulubusseillamme kohti rannikkoa, kunnes saavuimme Nueva Santa Rosaan johtavaan tienhaaraan. Täällä bussiemme katoille hyppäsivät aseistetut turvamiehet, sillä riski bussien aseistetusta ryöstöstä on liian suuri. Colomba  sijaitsee strategisessa pisteessä huumeiden salakuljetukselle Meksikoon, ja se on surullisenkuuluisa järjestäytyneestä rikollisuudesta.

Bussi mahtui juuri ja juuri kulkemaan pitkin kapeaa, kuoppaista ja kivistä hiekkatietä noin 30 minuutin matkan metsän keskelle. Majoituimme kylän ainoan koulun lattialla, eikä meillä ollut lupaa poistua koulurakennuksesta omin päin minnekään, vaan ovella vartioivat turvamiehet. Tämä oli TECHO- projektien todellisuuksista ehkä rajuimpia. Yksi TECHOn tavoitteista on, että keski- ja yläluokkaan kuuluvat nuoret oppivat tuntemaan toisen todellisuuden, ja epäoikeudenmukaisuuden, jossa heidän maansa elää. Seuraavana päivänä tutustuimme perheeseen, jolle aioimme rakentaa talon, ja käytimme paljon aikaa heidän kanssaan, jotta oppisimme elämästä kaukana siitä, mitä se Xelan kaupungissa on. Carolina asui pienessä pellinpalasista rakennetussa talossa miehensä ja neljän lapsensa kanssa. Huoneeseen mahtui juuri ja juuri kolme sänkyä - ulkona oli toinen katettu tila, jossa tulella voi valmistaa ruokaa.

Nueva Santa Rosa muodostaa surullisenkuuluisan todellisuuden siitä, mistä meidän kahvimme tulee. Guatemala on yksi maailman suurimpia kahvintuottajia, joka myy suurimman osan valmistamastaan kahvista ulkomaille, jossa se jauhetaan, pakataan hienoihin pusseihin ja myydään kalliilla kahviloihin ja kuluttajille. Carolina ja hänen miehensä, kuten suurin osa Nueva Santa Rosan asukkaista, ovat kuin moderneja maaorjia. Heidän perheensä olivat köyhiä, joten he etsivät parempaa tulevaisuutta. Kahvitila tarjosi heille palan maata ilmaiseksi, jos he tulevat töihin kahvitilalle. Tila on syrjässä keskellä vehreää sademetsää, eikä siellä alunperin ollut juuri mitään palveluita. Se keräsi kasaan useita perheitä, jotka etsivät parempaa tulevaisuutta. Pikkuhiljaa rakentui ala-astetta vastaava koulu, pieni terveyskeskus ja sali urheilua ja tilaisuuksia varten, jotka palvelevat liki 5000 asukasta. Palkan ollessa minimaalinen, on kuitenkin vaikea olettaa, että heillä olisi jotain, jolla rakentaa talo, vaikka maanpalanen olikin. Niinpä pieni talo on kasattu erinäisistä pellinpalasista. Sähköä tai juoksevaa vettä ei ole. He ovat sinänsä onnekkaita, että noin 50 metrin päässä asuvalla naapurilla on vettä, jonka luota he käyvät sitä aina aamulla hakemassa saaveilla täyttääkseen pesuvadit ja tiskinpesualtaan.

Usein köyhyydessä elävät ihmiset elävät roskan ja sekasorron keskellä. Heidän talonsa oli kuitenkin kaikin puolin tip top - jopa kotoisa. Pihassa oli jopa pieni puusta rakennettu häkki, jossa oli kaksi lemmikkikania. He olivat sydämmellisiä ihmisiä, jotka auttoivat meitä rakennusprojektissa parhaansa mukaan. Carolina kertoi, että ennen TECHOa kylässä meni todella huonosti. Se ei ollut mitenkään organisoitunut, jolloin mitään ei voitu oikeastaan rakentaa yhdessä. Kahvitilalla ei ole pienintäkään intressiä auttaa yhteisöä - antoivathan he kaikille jo palan maata. TECHO on auttanut kylää järjestäytymään ja rakentamaan yhdessä puuttuvia palveluita, kuten kaivoja juomavedelle, terveyskeskus ja koulu. Carolina oli käynyt kurssia Xelassa synnytyslääkäriksi (en tosin tämän koulun laadusta tiedä, sillä hän matkustaa Xelaan pari kertaa kuussa osallistuakseen kurssiin), jolloin hän auttaa terveyskeskuksessa synnytysten kanssa. Kylässä on nyt johtaja, ja kyläläiset kokoontuvat keskustelemaan kehitystarpeista. Yhteisöllisyys luo luottamusta, ja heidän järjestäytyessä myös rikollisuutta on onnistuttu vähentämään. Carolinan mukaan suurin osa kylästä kuuluu jo kyläyhdistukseen, jolloin naapurit voivat vetää yhtä köyttä ja tokea toisiaan.

Ikävä kyllä kaikki eivät kuulu tähän kastiin. Carolinan mies ei voi jättää illalla taloaan vartioimatta, sillä hän pelkää jonkun tulevan ja ryöstävän hänen talonsa, tai vahingoittavan hänen perhettään. Lähdin yhden kerran noin 100 metrin päässä olevaan kioskiin ostamaan sipsejä kolmen guatemalalaisen pojan saattamana, jolloin tunnelma oli todella outo ja epämiellyttävä. Jotkut vastaantulijat katsoivat minua vihamielisesti, ja kävelivät leveästi tietä pitkin, jolloin jouduimme väistämään ojaan. Suuri osa oli todella juovuksissa, jopa sammuneena maahan. Lopulta palasimme koulun turvaan ja annoin paikalliselle pikkupojalle rahaa, jotta tämä käy ostamassa minulle sipsipussin, sillä tunsimme olomme niin turvattomiksi. Hän oli luotettava kauppamies ja toi minulle sipsit sovitun mukaisesti.

Talon ollessa valmis koristelimme sen ilmapalloilla ja toivotimme perheen tervetulleeksi. Carolina purskahti itkuun. Hän sanoi, ettei ikinä voinut kuvitella, että hänellä voisi olla niin kaunis talo. Hän oli jo menettänyt toivonsa. Mekin aloimme itkemään, itkimme kaikki yhdessä. Nyt hänellä on 20 neliön yksinkertainen puumökki, jonka ikkunasta (joka on puinen luukku) hän voi katsella aamulla sademetsään. Edelleenkään ei ole vessaa tai keittiötä, mutta on ainakin kunnollinen lattia ja seinät. On kuvottavaa ajatella, että tässä maassa on enemmän yksityisiä helikoptereita per asukasmäärä kuin missään muussa maassa. Että joillekin on niin paljon tärkeämpää haalia itselleen kaikki omaisuus, kuin katsoa, missä heidän "veljensä ja siskonsa" elävät, toiset guatemalalaiset, joille ei annettu samoja mahdollisuuksia heidän syntyessään.

Näitä mahdollisuuksia kannattaisi itse kunkin miettiä välillä arvioidessaan omaa elämäänsä. Jos sinulle on anettu se mahdollisuus, käytä se hyväksesi antaaksesi myös muille se mahdollisuus. En tarkoita rahan lahjoittamista, vaan pieniä tekoja, oman tietotaitonsa hyväksikäyttämistä, ja ymmärtämistä. Älä pidä mahdollisuuttasi omana etuoikeutenasi, vaan jaa se muiden kanssa. Tämä maailma ei enää toimi omistamis- periaatteella, vaan jakamis- periaatteella. Näitä asioita pohdin käydessäni mielessäni läpi esimerkiksi Abrahamin ja Carolinan tarinoita, jotka ovat vain yksiä miljoonista. 

Vaellus itsenäisesti Guatemalassa - juu vai ei?

Ennen Guatemalaan saapumista tein hieman taustatutkimuksia Guatemalasta, ja miten voisin harrastaa täällä rakastamaani harrastusta eli vaeltamista. Kuten ehkä edellisistä kirjoituksistani voi päätellä, en mielelläni käytä turistipalveluita vaan suoritan retkeni omin päin. Löytöni olivat hyvin ristiriitaisia. Jotkin lähteet ovat toisesta ääripäästä, jonka mukaan pelkästään paikanpäälle pääseminen on vaivalloista, ja kun sinne pääsee niin todennäköisesti ryöstetään tai eksyy. Joidenkin mielestä telttailu Guatemalassa ei tule kuuloonkaan, minkä vuoksi jätin teltan Tanskaan. Toiset lähteet taas rohkaisevat tutkimusmatkalle omin päin, kuitenkin noudattaen tiettyä varovaisuutta ja kysyen aina paikallisilta neuvoja (jotka nekin ovat hyvin ristiriitaisia). Nyt olen kavunnut neljälle tulivuorelle omin päin, yhdelle jopa yksin, joten jaan kokemuksiani pienistä tutkimusretkistäni. 

Volcán y Laguna Chicabal 

Chicabal on laguuni (korkeus 2712m, nousua 600 metriä) vanhan tulivuoren huipulla San Martin Saqatéquez- nimisen kylän vieressä. Lähdin valloittamaan sitä yksin ensimmäisenä viikonloppuna, sillä työkaverini olivat menossa autolla, joka oli jo täynnä. Katsoin kartasta mikä on lähin kylä (joksi löysin San Martín Saqatépequez), ja otin sinne mikrobussin alle euron hintaan kävelymatkan päässä kotoani. Bussissa melkein kaikki puhuivat Mam- kieltä ja olivat pukeutuneet uskomattoman värikkäisiin perinnevaatteisiin. Jäin pois kylän keskustassa kysellen reittiä Chicabal- tulivuorelle. Minua alkoi auttamaan perinteiseen punakirjailtuun, upeaan huipileen ja corteen pukautunut nainen kertoen, että se on hyvin kaukana (matka kestäisi koko päivän), ja minun tulisi matkustaa sinne "doblella" (joka tarkoittaa nelivetoista lava-autoa). Tällä tavalla he matkustavat sinne liki poikkeuksetta. Hän ei myöskään suositellut sitä minulle yksin matkustavana tyttönä, koska pelkäsi minun eksyvän. Ellei hänellä olisi ollut paljoa töitä, hän olisi lähtenyt näyttämään minulle laguunia. Aloin olla hieman epätoivoinen - oliko idea lähteä yksin julkisilla kulkuneuvoilla huono? Lopulta toinen mies tuli paikalle neuvoen, että minun täytyy vain seurata tietä suoraan kääntymättä minnekään, ja löydän perille. Matka kuitenkin kestää monta tuntia. Hän neuvoi ottamaan tuk tuk- taksin, johon en kuitenkaan suostunut, ja lähdin kävelemään tietä pitkin. Pian kylä loppui ja muuttui peltomaiksi, joissa maamiehet kyntivät peltoa käsityönä. Kanoja juoksenteli ympäriinsä. Olin ensimmäistä kertaa keskellä autenttista ja idyllistä guatemalalaista maaseutua, kenenkään kiinnittämättä minuun suurempaa huomiota. 

Tie alkoi nousta ylös kohti vuorelle muuttuen hiekkatieksi. Noin tunnin kävelyn jälkeen saavuin parkkipaikalle, josta alkaa jyrkkä nousu huonokuntoista tietä pitkin Chicabalille. Se on viimeinen piste, johon pääsee normaalilla autolla, ja josta tulisi matkaa jatkaa nelivetoisella lava-autolla ylemmäksi vuorelle. Tämä kyyti maksaa vajaa 2 euroa, mutta kyseisellä hetkellä paikalla ei ollut lava-autoja. Kysyin putiikista matkan kestoa, ja yllätyksekseni he sanoivat minun olevan vain tunnin päässä laguunilta, jonka voi maastoauton sijaan hyvin taittaa jalkapatikalla. Kuten tähänkin asti, ylös vei vain yksi tie. Matkalla tapasin kaksi muuta porukkaa kävelemässä - meksikolainen pariskunta sekä joukko poikia Huehuetenangosta, jotka olivat isojen rinkkojen kanssa matkalla telttailemaan laguunille. Tässä vaihessa olin varmistunut siitä, ettei naisella, joka asui kylässä, ollut hajuakaan siitä, miten lähellä laguuni oikeasti on, sillä hän on aina matkustanut sinne lava-autolla. Kävelyä kylän keskustasta on alle 10 kilometriä, tie on helppokulkuinen vaikkakin jyrkkä, eikä se haaraudu minnekkään. 

Noin puolen tunnin kävelyn päästä saavuin pieneen kylään tasaisella paikalla, jossa sijaitsee ns. "Laguna Seca", paikka jossa laguuni sijaitsi ennen, mutta josta ei ole jäljellä enää mitään. Yllätyksekseni paikalla oli paljon turisti-infrastruktuuria, muutamia turistiryhmiä jotka olivat tulleet lava-autolla järjestetyllä retkellä, sekä minun kollegani, jotka olivat tulleet autolla parkkipaikalle, josta he jatkoivat lava-autolla tänne asti. He olivat hieman yllättyneitä minun saapuessani paikalle jalkapatikalla kylästä, jonne olin mennyt mikrobussilla. Jouduin jopa maksamaan reilun kahden euron sisäänpääsymaksun. Täältä laguunille on matkaa kolme kilometriä todella jyrkkää polkua pitkin, jonka voi suorittaa vain kävellen. Nousun jälkeen taivallus palkittiin - alhaalla häämötti Laguna Chicabal, pyhä laguuni jonne paikalliset nousavat tekemään rituaaleja. Laguunia ympäröi useat alttarit eri jumalille. Paikalla oli kaksi turistiryhmää, joitakin paikallisia kyläläisiä sekö joukko humalaisia guatemalalaisia laulaen kovaan ääneen. Kävelin laguunin ympäri mystisessä sumussa tavaten joitakin paikallisia suorittamassa uskonnollisia rituaaleja. Palattuani lähtöpisteeseen puolen tunnin kävelyn jälkeen paikalla oli enään jo tapaamani joukko meksikolaisia ja guatemalalaisia nuoria, joihin olin aiemmin kirinyt puoli tuntia etumatkaa. Palattuani Laguna Seca:lle kohtasin turistiryhmän oppaan kanssa, joihin liittouduin palatakseni takaisin Xelaan. He olivat hieman seikkailumielisempää kastia ja kävelivät koko tunnin matkan valtatielle, josta pystyimme nappaamaan mikrobussin takaisin Xelaan. Yksi heistä oli amerikkalainen mies, joka oli päättänyt myydä kaiken omaisuutensa kierrelläkseen viisi vuotta Latinalaista Amerikkaa moottoripyörällä. Ilman espanjankieltä vastaavan retken tekeminen ilman opasta on kuitenkin haastavaa, sillä joutuu kysymään reittiohjeita useaan kertaan, minkä vuoksi hän, ja kaksi muuta amerikkalaista lapsensa kanssa, olivat päättäneet palkata oppaan viemään heidät paikan päälle, kuitenkin käyttäen julkisia kulkuneuvoja. Heiltä opin, että jos olisin jatkanut mikrobussilla hieman pidempään, olisin välttänyt noin puolen tunnin kävelyn kylän läpi.

Lopputulokseni on, että jokainen keskivertokuntoinen ihminen, joka osaa jonkun verran espanjaa, voi vaivatta kiivetä Chicabalille, eikä oppaaseen tai järjestettyyn retkeen ole mitään tarvetta. En nähnyt pienintäkään mahdollisuutta eksyä, ja pelottavinta olivat maamiehet viidakkoveitsiensä kanssa. Lisäksi plussana voi kävellä juuri niin nopeaa (tai hitaasti) kuin itse haluaa, välttää turistijoukossa kulkemista ja nähdä enemmän guatemalalaista maaseutua. 

Hintavertailu: 

Järjestetty retki Chicabalille: 15-35 € (kalleimmasta päästä jenkkiläinen suosittu Adrenalina Tours versus jokin pieni paikallinen organisaatio, sisältää matkat Laguna Secaan asti ja oppaan), matkan kesto noin 4 tuntia Xelasta. 

Do-It-Yourself retki Chicabalille: 3€ (matkat Xela-San Martín Sacatépequez-Xela ja sisäänpääsy), matkan kesto noin 5-6 tuntia Xelasta riippuen miten hyvä kunto on. 

Itse tehty matka on siis kaikin puolin win-win. 

Pro-tip: Seuraavalla kerralla ehkä teltan kanssa (jonka ostin myöhemmin oppien virheistäni), sillä Laguna Chicabal on mahtava ja turvallinen telttailukohde, jossa on jopa järjestetty leirintäalue vessoilla. 

Volcán Cerro Quemado

Xelaa lähinnä oleva vanha tulivuori, Cerro Quemado aka La Muela (korkeus 3161m, nousua 800m), purkautui aikoinaan tuhoten Xelan kaupungin melko totaalisesti, jättäen jälkeensä kasan laavakiveä. Enää se ei muistuta tulivuorta, mutta on sen sijaan yksi Guatemalan parhaista paikoista harrastaa kalliokiipeilyä. Vuorenhuipun voi saavuttaa tunnin kävelymatkalla Xelan keskustasta, joten ihmettelen, miksi kukaan edes ottaisi opasta. Noustakseen huipulle on ensin päästävä kylään nimeltä "Canton Chicua", noin puolen tunnin kävelymatkan päässä Xelan keskustasta. Jos on erityisen laiska, voi ottaa bussin kohti Almolongaa ja jäädä pois tienhaarassa, josta voi ottaa lava-autokyydin (jolla paikalliset nousevat Canton Chicuaan). Lähdin matkaan espanjanlaisen kollegani Rafan kanssa kysyen matkalla reittiohjeita, jolloin paikan löytämiseen ei ollut mitään ongelmia. Canton Chicuan alue on hyvin perinteistä maanviljelijäkylää sievillä maissi-, sipuli- ja rypsiviljelmillä.

Saapuessamme Canton Chicuaan paikansimmekin helposti kyltin, jossa luki La Muela. Jyrkkä ja kivinen nousu johtaa huipulle, jossa on jyrkkiä kallionseinämiä, täydellisiä kalliokiipeilyyn. Jo kivutakseen tänne on kiivettävä jonkin verran, sillä etenkin loppupäästä matkalla on paljon todella suuria kiviä, eikä sitä voi kutsua poluksi. Reitti on kuitenkin jokseenkin merkitty nuolilla. Täältä näkymät ovat melko makeat Xelaan ja ympärillä oleville vuorille. Matkalla näimme yhteensä neljä guatemalalaista vuorikiipeilijää, ja toisella kauempana olevalla kukkulalla oli satakunta paikallista suorittamassa uskonnollisia rituaaleja. Heidän laulunsa kaikui mystyisesti läpi vuorenhuipun. He nousevat vuorelle pikkukengillä ja paikallisiin vaatteisiin pukeutuneina, jopa viettäen yönsä kivikolla. Palatessamme alas kohtasin ison ryppään turisteja oppaan kanssa. He valittivat polun kivikkoisuutta ja nimittivät sitä jopa vaaralliseksi.

Cerro Quemado on oiva mahdollisuus lähteä kaupungista luonnon helmaan ja harrastaa hieman urheilua. Jos osaa vähän espanjaa ja on keskivertokunto, en missään nimessä suosittelisi opasta. Kaksin oli mukavaa nauttia linnunlaulusta ja luonnonhelmasta, seuraten paikallisten elämää, ei 20 hengen turistiryppäässä valittamassa kivikkoisuutta. Jos haluaa harrastaa kalliokiipeilyä, ja esimerkiksi laskeutua lassolla eri onkaloihin, on luonnollisesti opas ja vastaavat varusteet oltava, ellei ole oikeasti osaava ihminen, sillä henki voi lähteä. 

Hintavertailu: 

Järjestetty retki Cerro Quemadolle: 10-20€ (aika harva edes järjestää tätä retkeä, lähinnä kalliokiipeilymielessä, enkä löytänyt tarkkoja hintoja)

Do-It-Yourself retki Cerro Quemadolle: 0€

Pro-tip: Saapuessamme Cerro Quemadon huipulle olimme hieman pettyineitä, sillä huomasimme ylempänä olevan paljon korkeamman huipun, joka tunnetaan nimellä Cerro Candelaria. Kuitenkin meidän ja sen välissä oli melko armoton kivikko vanhan laavan jämiä, jota emme suurin surmikaan lähteneet ylittämään. Xelassa suoritin kyselyä miten sille huipulle voisi nousta, jolloin selvisi, että alempaa, Los Vahos- saunalta lähtee polku Cerro Candelarialle. Reitillä on kuitenkin eksynyt yksi jos toinenkin, joten ehkä porukalla lähdemme tutkimaan, miten sinne huipulle pääsisi. Tämä on paljon pitempi retki, joka kestää viitisen tuntia, verrattuna tunnin kestävään Cerro Quemado- retkeen. 

Volcán Santo Tomas

Oli aika kiivetä ensimmäinen kunnollinen, suuri, mahtava tulivuori. Tavoitteenamme oli Tajumulco, Väli-Amerikan korkein piste, kohoten 4222 metriin (joka ei tosin ole paljoa mitään verrattuna korkeimpaan pisteeseen jossa olen vieraillut, noin 5000 metriä Boliviassa). Ostin halvan teltan ja kaikki tarvittavat varusteet, sekä keräsin pari rohkeaa kaveria lähteäksemme valloittamaan sitä omin päin, joka ei aina ole suositeltavaa. Kaksi päivää ennen lähtöä saimme kuitenkin kuulla, että Tajumulcon juurella on aseellinen konflikti, johtaen jo muutamaan kuolemaan, jolloin sinne ei ole turvallista mennä. Viime hetkellä päätimme muuttaa suunnitelmaa hyvin vähän tunnettuun tulivuoreen, Santo Tomakseen, tunnetaan myös nimellä Cerro Pecúl, mistä en löytänyt muuta kuin muutaman blogipostauksen (osa vuosia vanhoja) ja nettiin skannatun kartan jostain 10 vuoden takaa. Niiden mukaan sen pitäisi olla mahdollista ilman opasta. Vakuutin ystävälleni olevani varma tästä suunnitelmasta ja sen turvallisuudesta, mutta on myönnettävä, että näin painajaisia muutamana yönä ja minua jännitti ensimmäistä kertaa todenteolla. 

Aamulla kello seitsemän istuin huoltoasemalla odottaen ystäviäni, jotka ovat adoptoineet guatemalalisen tavan ja saapuivat puoli tuntia myöhässä. Nyt kun istuimme kanabussissa kohti Zunilia aloin olemaan enemmän varma tästä suunnitelmasta. Zunilissa hyppäsimme lava-auton lavalle, jolla pääsimme Fuentes Georginas- kuumien lähteiden juurelle. Kyselimme kyläläisiltä reitin turvallisuudesta ja he vakuuttelivat, ettei ole mitään ongelmaa nousta ilman opasta. Kysyimme varmuuden vuoksi heidän puhelinnumeroaan johon voisimme soittaa pahan paikan tullen. Olin innoissani - seikkailu sai alkaa!

Ensimmäinen nousu oli tiukka taivallus mutaista ja äärimmäisen jyrkkää polkua pitkin. Minut oli laitettu kameliksi sillä lupasin viedä ystäväni tulivuorelle (kuvitellen tietäväni, mitä oikeasti teen), jolloin rinkassani olivat ruoat, teltta, makuualusta ja kaksi makuupussia - noin 15 kiloa (sisältäen 3 litraa vettä), kun taas joillakin muilla oli vain viitisen kiloa. En ollut koskaan ennen noussut mäkeä niin raskaalla lastilla, joten ensimmäinen nousu alkoi jo arveluttamaan. Saavuttuamme ensimmäiselle tasanteelle helpotuin, sillä koko matka ei tulisi olemaan yhtä jyrkkä. Polku jatkui läpi bambumetsän, jonka onneksemme joku oli juuri avannut machetellaan, jolloin sitä oli melko helppo kulkea. Monet kohdat olivat niin jyrkkiä ja mutaisia ettei kenkien pito meinannut pitää raskaan rinkan kanssa. Maa oli pääosin täynnä katkenneita bambunlehtiä. Kaikesta huolimatta paikka oli vihreä paratiisi, taustamusiikkina satunnaista linnunlaulua, mutta pääosin hiljaista. Lämpötila oli täydellinen, taivas pilvetön ja joistakin kohdista näimme taustalla kohoavia muita tulivuoria (muistakaamme, että Guatemalassa, alle Lapin kokoisessa alueessa, on 33 tulivuorta, joista 3 aktiivista). Noin kolmen tunnin tasaisen kipuamisen jälkeen saavuimme tasanteelle, jossa tie jakautui. Tämä täsmäsi karttamme kanssa - toinen polku johtaa Zunil tulivuorelle, toinen Santo Tomas tulivuorelle. Minua ei epäilyttänyt enää lainkaan reissumme - nautin jokaisesta hengenvedosta satumaisen kauniissa pilvimetsässä, jossa jokainen puunrunko oli täynnä vihreää sammalta, liaaneja ja orkideoja. 

Polku alkoi nousemaan yhä jyrkemmin, jolloin jouduimme pitämään taukoja puolen tunnin välein. Emme tunteneet toisiamme ennen reissua juuri lainkaan, joten kulutimme matkan tutustuaksemme toisiimme. Meitä yhdisti moni tekijä - olimme suunnilleen samanikäisiä tyttöjä, joista me kaikki olimme asuneet usealla eri maanosalla. Kaksikymmentäseitsemän- vuotias Alexandre on saksalainen tyttö, joka oli asunut aiemmin ainakin Perussa, Ecuadorissa, Australiassa, Skotlannissa ja Yhdysvalloissa, ja meillä sattui olemaan jopa yhteinen saksalainen tuttu, johon minä olin tutustunut Ruotsissa 5 vuotta sitten. Kaksikymmentäyhdeksän- vuotias yhdysvaltalainen Sari oli asunut ainakin Myanmarissa ja Marokossa ja matkustanut pitkin maailmaa. Kaksikymmentäneljä- vuotias puertoricolainen Daniela vuorostaan oli asunut Yhdysvalloissa ja Skotlannissa, sekä tämä oli puoliksi meksikolainen. Kaikki me olimme nyt töissä Xelassa. Vain tällainen yhdistelmä kansallisuuksia, kokemuksia ja seikkailua oli valmis lähtemään valloittamaan lähes tuntematonta tulivuorta ilman opasta Guatemalassa! Kuuden tunnin vaelluksen jälkeen tiesimme jo kaikkien perheet, harrastukset, uroteot, vahvuudet, heikkoudet, sisarukset ja ex-poikaystävät. 

Loppumatka kulki pitkin "satulaa" näiden kahden tulivuoren välillä. joka on tasainen kapea polku, jonka molemmilla puolilla on jyrkkä kallionkieleke. Suorapudotusta on noin 1200 metriä, jolloin on parempi, jos ei katso alas polunreunalta. Olimme jo pilvien yläpuolella, jolloin emme täysin edes nähneet, miten syvä putoama on. Liki seitsemän tunnin matkan jälkeen (josta taukoa yhteensä ehkä tunti) saavuimme tulivuoren juurelle, josta on enää viimeinen alle tunnin tiukka nousu. Koska taivas peittyi pilvistä ja alkoi satamaan, päätimme asettaa telttamme paikalle, jossa oli selkeitä merkkejä leirinnästä. En tähän mennessä ollut huomauttanut, että ostin 15 euron "festariteltan" neljälle hengelle, jota en edes kokeillut ennen tänne lähtöä. Voi olla vähän riskaabelia lähteä pienellä kangasräppänällä telttailemaan 3000 metrin korkeuteen vuoristoon. Onneksi ostin lisäksi kolmen euron pressun, jonka viritimme puihin katoksi. Mahduimme juuri ja juuri neljästään sisään - tunnelma oli kotoisa. Sateen vuoksi tulenteosta ei tullut puhettakaan, eikä meillä ollut kaasukeitintä, joten ruoka tuli syötyä raakana (papuja, avokadoja ja tortilla- lättyjä). Säästyimme kuivana ja meillä oli mukavaa. Illan hämärtyessä metsä täyttyi lentävistä tulikärpäsistä, sumun peittäessä horisontin ja tuulen tuivertaessa. Horisontissa jossain kaukana loistivat Xelan valot, meidän tarkkaillen sitä korkeuksista. Kerroimme tarinoita kynttilänvalossa vaatimattomassa teltassamme. Päivä oli ollut suuri menestys.

Kello viisi aamulla herätyskello soi. Metsä oli sankan sumun peitossa ja oli vielä pimeää, mutta vaisto sanoi, että nyt oli lähdettävä ylös päin taskulampun valossa. Daniela tunsi olonsa heikoksi ehkä korkeuden vuoksi ja jäi leirille, minä lähdin paahtamaan niin nopeaa kuin pystyin ylös nähdäkseni auringonnousun. Jossain vaiheessa kuitenkin maitohapot iskivät minunkin reisiini ja tunsin hapen vähyyden keuhkoissani, askeleet alkoivat käydä raskaammiksi. Olin noin 3500 metrin korkeudessa. Vajaassa tunnissa saavutin huipun, joka oli yhtälailla sumun peitossa. Monet ehkä odottavat näkevänsä kraaterin tulivuoren huipulla, mutta tämä on tuhansia vuosia sitten sammunut tulivuori, jonka kraateri on havupuiden peitossa. Tuuli tuiversi ja aloin olla melko kohmeessa pulssini laskettua rankasta noususta. Kello oli seitsemän enkä vieläkään voinut nähdä sumun läpi - olin kieltämättä melko pettynyt, mutta päätin jäädä vielä hetkeksi, sillä kumppanini eivät olleet vielä saavuttaneet huippua. Yhtäkkiä aurinko puski sankan sumuverhon läpi ja paljasti uskomattoman näyn. Olen harvoin ollut niin ilmeisen hämmästynyt, että aloin haukkomaan henkeäni ja hokemaan "ohhoh! wau! ei ole totta!". Kaikilla kielillä mitä osasin. Yritin huutaa muita katsomaan tätä ihmettä, mutta eihän paikalla ollut ketään muita.

Toisella puolella kohosi Santa María ja Tajumulco, sekä Santiaguito tupruttaen savua kraaterista, jonka näin nyt ylhäältä käsin. Toisella puolella hopeana hohtavan Atitlan- järven ympärillä tulivuoret San Pedro, Atitlan ja Toliman, sekä kauempana Acatenango ja Fuego. Tyttöjen saapuessa kulutimme liki tunnin ihaillen ja valokuvaten näkymää. Paluumatkan piti olla simppeli. 

Niinhän sen piti. Jossain vaiheessa huomasimme, että polku ei ole sama jota tulimme, sillä ylös päin polku oli paljon selkeämpi. Jatkoimme kuitenkin eteenpäin oletettua polkua pitkin, sillä se johti alas päin, jossa meidän leirinkin tulisi olla. Lopulta polku kuitenkin loppui, mutta jostain ihmeen syystä me jatkoimme eteenpäin risukon läpi, sillä oletin meidän olevan jo aivan lähellä leiriä. Huusimme Danielaa jos tämä vastaisi meille, ilman vastausta. Jatkettuamme eteenpäin puoli tuntia, olettaemme jatkuvasti juuri saapuvamme leiriin, saavuimmekin jyrkänteelle, josta emme päässeet enää eteenpäin. Tajusimme kaartaneemme tulivuoren toiselle reunalle, josta on suorapudotus alaspäin. Koska takaisin ei ollut enää paluuta (olimme todella tulleet lähinnä painovoiman avulla läpi liki lävitsepääsemättömän risukon), päätimme kaartaa vasemmalle löytääksemme toisen polun. Alamäessä on kuitenkin melko vaikea suunnistaa, ja tajusimme jatkuvasti palaavamme kallionreunalle. Karttakin oli jäänyt leiriin. Muistikuvieni mukaan kuitenkin tulivuori on jyrkkää mäkeä leirintäalueelle asti, joten päätimme lähteä seuraamaan kallionreunaa turvallisen etäisyyden päässä. Paikoittain oli todella vaikea päästä metsän läpi, käteni alkoivat olla verinaarmuilla, vaatteet täynnä takiaisia ja hiukset risuissa. Nostaaksemme energiaa pysähdyimme vähän väliä miettimään viisaita ratkaisuja ja syömään pähkinöitä, joka oli ainoa ruokavaramme. Aloin mielessäni miettimään saksalaista tyttöä, joka eksyi juurikin täällä, ja joka pelastettiin helikopterilla neljän päivän päästä. Pystyimme kuitenkin paikantamaan meidät melko hyvin, sillä olimme tänne tullessamme nähneet tämän kallionkielekkeen toiselta puolelta kuilua. Energiavarat alkoivat olla kuitenkin melko vähissä, sillä risukon läpi paineleminen kulutti paljon energiaa. Lopulta kuulimme Danielan äänen, ja yllätykseksemme miehien ääniä, jotka löysivät meidät meidän ollessa vain 100 metrin päässä leirintäalueelta. Tämä seikkailu kesti noin kaksi tuntia. Leirintäalueellemme oli saapunut yli 10 guatemalalaisen vaeltajan joukko, jotka olivat kolmen päivän vaellureissulla. Keräsimme telttamme kasaan ja lähdimme paluumatkalle heidän kanssaan.

Kuvassa meidän käyttämä karttamme, sekä punaisella kaksi kohtaa, missä menimme hieman eksyksiin, tuo tarinan mukainen on tuolla "Volcan Santo Tomas"- kohdassa. Toinen oli aika mitätön, kävelimme ehkä 50 metriä ja totesimme, että polku päättyi ja palasimme tienhaaraan. Paikan päällä oli melko vähän suuntamerkkejä, oli joitakin kylttejä ja maalattuja pisteitä puissa.

Alas on paljon vaikeampi mennä kuin ylös, sillä polku on todella jyrkkä ja painovoima meinaa viedä mukanaan. Me kaikki kaaduimme tuon tuostakin. Matkaa ei helpottanut se, että puolessa välissä alkoi ukkostaa ja sataa rankasti, jolloin polusta muodostui joki. Pyörimme ja kierimme kuka mitenkin mutaista mäkeä alas, ollen päästä varpaisiin ravassa. En ollut syönyt koko päivänä muuta kuin pähkinöitä, ja aamun seikkailu oli verottanut energiavarojani. Jalkani tärisivät ja lihakseni meinasivat kramppailla. Onneksi olin ottanut reilusti vettä mukaan. Vaikka paluumatka kesti vain puolet siitä mitä nousu, se tuntui paljon pidemmältä ehkäpä väsymykseni, huonon sään ja vaikean laskun vuoksi. En voi sanoin kuvata sitä tunnetta, kun saavuimme taas kuumille lähteille, jonne heittäydyimme heitettyämme kuraiset vaatteemme pois. Siinä vaiheessa mietin sitä hetkeä, kun vielä viisi tuntia sitten olemme lievästi eksyksissä keskellä pahinta risukkoa. Käsieni kymmeniä pieniä haavoja kirveli, ja hiuksissani oli noin 50 takiaista. Tilasimme ansaitut viiden euron pihvit. Reissu oli edelleen mielestämme menestys!

Kaiken tämän kerrottuani voin edelleen suositella Santo Tomas- vuorelle kipuamista ilman opasta. Opin kuitenkin tärkeän läksyni, etten ikinä luota intuitiooni tai suuntavaistooni vuorella, ellen ole varma, että polku on oikea. Oli suoranaista tyhmyyttä luulla, että kaikki tiet jotka vievät alas, johtavat leirintäpaikalle, etenkin ollessamme alueella, jonne nousee vain muutama porukka viikossa. Palasimme kotiin samalla lava-auto-bussi-yhdistelmällä, kaiken rinkassani ollen likomärkää, etenkin koska bussissa matkatavarat heitetään katolle ilman mitään sateensuojaa. Sisälle ei todellakaan mahdu, sillä siellä on jo 100 ihmistä perunasäkkiensä ja kanojensa kanssa. Ilmeisesti kaikki tämä oli systeemilleni vähän liikaa, sillä seuraavana päivänä olin kovassa mahataudissa maaten sängyssäni kalman kalpeana nesteyttäen itseäni iljettävän makuisella suololiuoksella. Se  kuitenkin menee ohi päivässä kuten aina näillä leveyspiireillä (neljä mahatautia kokeneena). 

Hintavertailu:

Järjestetty matka Santo Tomas- tulivuorelle: 50-100€ (erittäin harva  edes järjestää tätä vaellusta, enkä löytänyt mistään hintoja, koska se järjestetään vain erikoispyynnöstä).
Do-It-Yourself: 7€ (sis. sisäänpääsy kuumille lähteille ja matkat, tähän päälle ruoat ja teltta, lopulta noin 15€/hlö). 

Volcán de Pacaya

Nyt kun olin nähnyt jo monenlaista tulivuorta - yksi missä on laguuni, yksi joka on täysin räjähtänyt ja yksi joka on metsittynyt, oli aika kiivetä aktiiviselle tulivuorelle. Olin työn puolesta Antiguassa, jonka lähellä olevat kaksi aktiivista tulivuorta, Fuego ja Pacaya, vetivät puoleensa. Koska Fuego on melko vaarallinen ja heittää laavapalloja, sekä sitä lähestyäkseen on tehtävä yönylireissu, suuntasin Pacayaan niinikään Alexandren, Danielan, sekä guatemalalaisen ystävämme Josén kanssa. He luottivat minun suunnittelukykyyni jo edellisten kokemuksien perusteella, joten päätimme taas lähteä paikallisbussilla ilman opasta. Suunnitelma karahti jo kättelyssä kun kuulimme, että Pacayalle mennäkseen on otettava kolme eri bussia ja tehtävä koukkaus Escuintlan kautta. Lähdimme siis matkaan kello 6 aamulla. Kaikki meni melko suunnitelmallisesti kolmannen bussin ottamiseen asti (johon mennessä oli kulunut melkein tunti), joka mateli tuskallisen hitaasti vuorenrinnettä ylös, päätyen San Vicente de Pacaya kylään jossa se kulutti liki tunnin puskien läpi kapeiden mukulakiviteiden ja ruuhkaisen torin läpi. Kulutimme 35km matkaan liki 3 tuntia, ja olimme jo paikalle saapuessamme väsyneitä ruuhkaisessa bussissa vaeltamisen tuloksena. Pettymykseni määrä kasvoi uusiin sfääreihin kun polun alkupäässä oli paikallisen turistijärjestön tönö jossa meille ilmoitettiin, että pitää maksaa 5€ pääsymakso per henkilö ja ilman opasta meitä ei päästetä läpi. Ja oppaan palkkaaminen maksaisi noin 20 euroa (yhteensä). Tapeltuamme aikamme yhdistimme voimamme kahden guatemalalaisen kanssa, joka puolen tunnin päästä tuotti tulosta ja meille myönnettiin alennus, jolloin ulkomaalaiset pääsivät sisään guatemalalaisen hinnalla ja guatemalalaiset opiskelijan hinnalla. Lopputuloksena sisäänpääsy + opas tuli maksamaan reilu 5 euroa per henki ja olimme jokseenkin tyytyväisiä.

Pettymyksekseni tulivuorelle ei voi nousta kasvaneen aktiivisuuden vuoksi. Joudumme olemaan sellaisella etäisyydellä, että jos sieltä alkaa tulemaan laavaa niin pääsemme nopeasti pakoon, eli noin kilometrin päässä kraaterista. Kokemus oli silti melko huikea. Pacaya purkautuu melkein joka vuoksi, viimeksi vuosi sitten, jonka tuloksena kaikki sen rinteet ovat laavamassaa, josta osa on vielä tulikuumaa vaikka purkauksesta on vuosi aikaa. Matkalla näkyi joitakin taloja jotka olivat jääneet purkauksen alle. Jotkin onkalot muodostivat luonnollisia saunoja, jonne pystyi istua ja heittää löylyä laavakiville, jotka olivat yli 100- asteisia. Täytyi katsoa tarkkaan mihin jalkansa pisti, sillä joissain paikoissa kengänpohjat voivat sulaa. Käristimme vaahtokarkkeja ja harmittelimme kun emme tuoneet mukana vaikka makkaraa tai muuta mitä voisi grillata laavassa. Kuulemma tämä tulivuori on huikeimmillaan joitakin päiviä purkauksen jälkeen, jolloin laava on vielä juoksevaa ja virtaavaa, hohtaen punaisena. Ymmärrän jokseenkin oppaan tarpeen - vaikka eksymiseen ei ole mahdollisuutta (paikalla ei ole oikeastaan puita ja reittiä on helppo seurata), pitää polulta poistuessaan tietää missä talloo. Jotkut voivat typeryyttään kiivetä liian lähelle kraateria tai vaikkapa pudota tulikuumaan onkaloon.

Maisemat olivat mahtavat ja kokemus opea. Opas myös kertoi meille paljon tarkempaa tietoa tulivuoresta ja sen aktiivisuudesta, joka oli mielenkiintoista kuultavaa. Paikallinen järjestö jakaa opasvuorot paikallisten miesten kesken siten, että jokainen kiipeää tulivuorelle kerran viikossa ja saa suoraan käteen sen 20 euroa meiltä. Tämä on reippaasti enemmän kuin mitä Guatemalassa päivssä voi tienata, joten hänelle se on todella suuri raha. Pacaya on helppo päiväreissu jonka huonokuntoisempikin voi tehdä parissa tunnissa. Suosittelisin kuitenkin ottamaan sen opastetun retken Antiguasta, sillä se ei todellakaan maksa paljoa, ja ajassa ja säätämisessä säästää huimasti. Eli tässä tapauksessa vastaus on todennäköisesti "juu ei". Onneksemme nämä guatemalalaiset heittivät meidät autolla pisteeseen, josta olimme bussilla puolessa tunnissa Antiguassa, jolloin paluumatka kesti vain reilu tunnin. Muuten olisimme itseasiassa jääneet tappiolle, vaikka saimme alennettua yli puolet sisäänpääsyhinnasta. 

Hintavertailu: 

Järjestetty retki Antiguasta Pacayaan: 12-50€ (halvin Antiguasta taitaa olla tuo 12€, johon kuuluu kuljetukset, opas ja sisäänpääsy)

Do-It-Yourself retki Antiguasta Pacayaan: 9€ (matkat 3€ (olisi maksanut 5€ jos emme olisi saaneet liftiä uusilta ystäviltämme), sisäänpääsy 2€ (alennettu, normaalisti 6€), opas 4€/hlö. 

Eli päätän tämän sarjan tulivuorille kiipeämisistä toteamiseen, että ottakaa hyvät ihmiset se opastettu retki Antiguasta älkääkä olko yhtä jääräpäisiä kuin minä. Ainoa miinus on, että matkaatte isossa ryhmässä, kun meitä oli lopulta vain 6, jolloin saimme aikalailla päättää rytmin. 

Loppuhuomautuksena, että euroissa kaikki hinnat vaikuttavat minusta naurettavilta. Kukaan ei Suomessa tekisi noin suuria uhrauksia säästääkseen vaikkapa 5 euroa. Minut aivoni kuitenkin toimivat jo aikalailla quetzaleilla. Viidellä eurolla (eli 45 quetzalilla) voin syödä luonaan, päivällisen ja juoda oluen, tai nukkua yön hotellissa (puhutaan nyt lounaasta ja päivällisestä edullisessa ruokalassa tai markkinoilla, ja oluesta kioskista ostettuna, sekä edullisesta hostellista, ei mistään luksuksesta). Lopulta se viisi euroakin alkaa vaikuttamaan melko suurelta määrältä rahaa, etenkin kun se täällä voi tarkoittaa kukkarontäydeltä seteleitä (pienin seteli on 1 quetzal, jonka arvo on vain reilu 10 centtiä). Se on kutakuinkin minun päivän budjettini täällä, jolla syön aamupalan, lounaan, päivällisen, sekä käyn illalla oluella, kuntosalilla tai tanssitunnilla, sekä ostan jotain herkkuja välipalaksi. Suomessa keskivertoihminen kuluttaa ehkä 15 euroa päivässä (minä tosin kulutin Suomessakin sen viisi euroa päivässä, tarkoittaen että täällä elintasoni on noin kolme kertaa korkeampi), jolloin se viiden euron säästö täällä tarkoittaa noin 15 euron säästöä Suomessa. 

Arkea ja seikkailua guatemalalaiseen tapaan

En ole kirjoittanut kuin yhden postauksen saapumiseni jälkeen, vaikka olen kuluttanut maassa jo reilun kuukauden. Tämä ei missään tapauksessa tarkoita, etteikö täällä tapahtuisi mitään. Päinvastoin: minulla ei ole aikaa tehdä juuri mitään ylimääräistä. Aloittaessani kirjoittaa en edes tiedä, mitä kirjoittaisin. Kirjoittaisinko viikonloppuretkistäni tulivuorille, tutustumisesta pikkukyliin joista jokaisessa puhutaan melkein eri kieltä, reissuista hieman kauemmaksi kuten Huehuetenangoon, pääkaupunkiin tai Hondurasiin asti, mielenkiintoisesta työstäni paikallisten yrittäjien parissa, omasta projektistani, vai ihan yksinkertaisesta arjesta Guatemalassa. 

Kaiken tämän keskellä minulla ei ole ollut motivaatiota kirjoittaa yhtään mitään. Sen sijaan, että kirjoittaisin kymmeniä sivuja pitkiä tarinoita kaikesta siitä, mitä ensimmäinen kuukausi on elämääni tuonut, yritän kiteyttää sen muutamaan kappaleeseen. 

Xela on kuin kylä kaupungin keskellä. Elämä täällä on yhtä aikaa kovaäänistä, verkkaista, vauhdikasta, villiä ja rentoa. Kuudelta aamulla kaupungissa on jo vauhti päällä. Kuntosalissa pumpataan rautaa teknon tahtiin, kovaääniset mainosautot megafooneillaan alkavat kiertämään katuja, koulun soittokulkue rummuttaa pitkin pääkatuja, joku ampuu ilotulitusraketteja, mikrobussin apukuski huutaa aamusta vielä kirkkaalla äänellään pysäkkejä yrittäen saada bussin täyteen. Tähän yleensä herään viimeistään kuudelta aamulla, asuessani yhdellä vilkkaimmista kaduista Xelan ydinkeskustassa, ikkunani ollen olematon muoviräppänä, jolla on oikeastaan ihan sama onko se auki vain kiinni. Xelan keskustassa on hiljaista noin viisi tuntia vuorokaudesta - sen jälkeen kun baarit aseistettujen poliisien toimesta suljetaan kello yhdeltä, siihen asti kunnes aurinko nousee ja uusi vilkas päivä alkaa, eli noin kello puoli kuusi. En löydä tähän muuta ratkaisua kuin itsekin herätä kello kuudelta ja mennä kuntosalille aerobik- tunnille. Tempo tunnilla on saman verran korkeampi kuin Xela merenpinnasta Suomeen verrattuna, joka saa varmasti unihiekan katoamaan silmistä pomppiessa taukoamatta yli 2500 metrin korkeudessa tunnin ajan.

Keskuspuistossa on jo täysi säpinä kello seitsemän. Kengänkiillottajat asettautuvat paikoilleen, tacoja käristetään rasvassa, tikkarikauppiaiden telineet on jo pystyssä ja jäätelökuski lykkää kärryään, jonka kilisevä kello ilmoittaa olemassaolostaan. Monet istuvat penkeillä lukien sanomalehteä tai yksinkertaisesti tarkkaillen elämää. Keskuspuisto on Guatemalaisten kaupunkien ja kylien mielenkiintoisin paikka. Viikonloppuisin istun puistoon lukemaan kirjaa, mutta useimmiten keskittymiskykyni herpaantuu jatkuvasti seuraamaan puiston elämää. Joku tulee kerjäämään rahaa. Toinen myy matkamuistoja. Juoppo yrittää hakeutua seuraan. Pikkutyttö haluaa antaa pusun. Kulkukoirat leikkivät. Rakastunut pari suutelee kiihkeästi. Joltain karkaa ilmapallo. Jokainen hetki on täynnä toimintaa. Vaikka Xelassa asuu liki puoli miljoonaa ihmistä, tapaan jatkuvasti kadulla ihmisiä, jotka tunnen. Tunnelma on kylämäinen. Täällä asuu paljon ulkomaalaisia, jonka syy ei ohikulkumatkalla olevilla turisteille heti selviä. Ensivaikutelmana se on saasteinen, vilkas, kehittymätön ja ruma kaupunki, jolla ei ole mitään tarjottavaa. Kun Xelaan kuitenkin tutustuu, on se ihastuttava paikka asua, eniten sen kylämäisyyden ja ihmisten ystävällisyyden vuoksi. En koskaan täysin ymmärtänyt sitä, miksi joku kutsuu tätä rumaksi, sillä sitä se ei ole. Tämä on yksi Guatemalan turvallisimmista kaupungeista, jossa yölläkin on turvallista palata kotiin, jos välttelee pimeit{ pikkuteitä. Tottakai täälläkin tapahtuu ryöstöjä, mutta verrattuna pääkaupunkiin, jossa jokaisen putiikin ovella on aseistettu turvamies ja rikosjengit ryöstävät busseja aseistettuna keskellä kirkasta päivää, on tämä rauhallisuuden tyyssija.

Jos haluaa ostaa ruokaa halvalla, ovat La Democracia ja La Minerva markkinapaikat oivia paikkoja siihen. 

Yksi suosikkejani kaupungissa onkin yöelämä. Vaikka baareja onkin vain kourallinen, ja yökerhoja ei periaatteessa ole, ovat ne persoonallisia ja tarjoavat elävää musiikkia ilmaiseksi liki päivittäin. Ekologinen hipsteriaalto yrittää puskea Xelaan, jolla baarit yrittävät houkutella modernimpaa asiakaskantaa, joka arvostaa muutakin kuin halpaa Gallo- kaljaa. Toisaalta vaatimattomammalle rahvaalle löytyy kanttiineja, joissa voi ystävystyä juoppojen kanssa. Yhdeltä yöllä aseistettu poliisipartio tunkeutuu jokaiseen auki olevaan pubiin ja baariin komentaen tiukasti kaikki ulos. Sen jälkeen maassa vallitsee "kuiva laki", eli alkoholia ei saa käyttää. Muutamat salabaarit päästävät vauhdissa olevaa juhlakansaa sisään, jossa saa iltaa jatkaa, jos on hissukseen. Uskon, että poliiseille on maksettu pieni (tai suuri) provikka siitä, että he jättävät nämä paikat rauhaan, sillä sattumalta kaikki tietävät näiden salabaarien olemassaolon. 

Tuhansien värien maa. Guatemala on tähän mennessä tuntemistani maista epämukavin matkustaa. Jos haluaa maksaa, voi matkustaa mukavasti turistibusseilla, mutta niiden hinnat ovat luokkaa 5€/tunti, kun taas paikallisbusseilla tunnin matka ei maksa euroakaan. Tunteja kertyy nopeasti bussin kiemurrellessa pitkin vuoristoteitä. Kuten aiemmin mainitsin, bussina toimii vanha amerikkalainen koulubussi, josta on kaikki pakokaasuja vähentävät lisäkkeet, kuten katalysaattori, poistettu ja myyty länsimaihin. Normaalisti penkit mitoitettiin niin, että yhdellä penkillä istuu kaksi lasta. Täällä yhdellä penkillä istuu viisihenkinen perhe, ja käytävällä seisoo vielä toiset 50 ihmistä. En edes halua tietää, miten nämä ihmiset pääsisivät bussista pois onnettomuuden sattuessa. Kaikesta huolimatta kanabussissa on käsittämätöntä tyyliä. Sen lähemmäksi paikallista elämää ei länsimainen pääse. Olen täällä ollessani käynyt eri puolilla maata viikonloppureissuilla tai työn puolesta, aina pyrkien käyttämään paikallisia kulkuneuvoja, vaikka firma ei sitä suuremmin suosittele. Rahan säästön lisäksi siinä on jotain tavattoman kiehtovaa ja eksoottista. Kertokoon kuvat tarinoita kylistä, joihin olen tutustunut.

Salcajassa, lähellä Xelaa, sijaitsee Väli-Amerikan vanhin kirkko, jolla on ikää liki 500 vuotta. Tyypillisesti sen nimi on "Valloittaja", sillä se oli espanjalaisten uskonkäännytyksen kantakivi. 

Monet tuntevat Salcajan parhaiten Caldo de Frutas nimisestä hedelmäviinistä, jota valmistetaan vain Salcajassa. Kuvassa yhden tuttuni isovanhemmat tarjoilevat meille kotitekoista Caldo de Frutaa. 

Momostenango on yksi perinteisistä K'iche Maya kylistä puolentoista tunnin matkan päässä Xelasta Totonicapanin kunnassa. Kuvassa juhlistetaan Maya kalenterin uutta vuotta 4.7 uskonnollisilla rituaaleilla. Paikalle minut kutsui paikallinen tuttavani Abraham, josta kerron jossain vaiheessa lisää. Periaatteessa tilaisuus on ulkopuolisilta suljettu. 

K'iche Maya naiset pukeutuvat lähes poikkeuksetta perinteisiin asuihin: "Huipil"een (yläasa) ja "Corte"en (alaosa). Vaatteet tehdään alusta loppuun käsityönä. Päässä pidetään usein huivia. 

Maissi on perinteisen guatemalalaisen ravinnon pohja. Alkuperäisväestölle maissi on liki pyhä raaka-aine. Kuvassa valmistetaan mustasta maissista tortilla- lättyjä, joita syödään poikkeuksetta kaiken ruoan ohella. 

Abraham, paikallinen tuttavani, jonka tarinasta kerron myöhemmin lisää. Abraham on ollut merkittävässä asemassa kertoen minulle alkuperäisväestön elämästä. Hän puhuu äidinkielenään K'icheä. 

Opetin hieman englantia Abrahamin koulussa, joka on tarkoitettu kaikkein köyhimmille K'iche' nuorille.  

Laguna Chicabal, pyhä laguuni tulivuoren huipulla, jonne Mam Maya- kulttuurin edustajat tulevat tekemään rituaaleja. 

Aguacatan: Joen alkulähde Huehuetenango- maakunnassa. 

Aguacatan. Maanviljelijäkylä, jolla on oma kielensä. 

Tyypillinen paikallinen nainen kuljettamassa tavarotiaan päänsä päällä. 

Perinteinen guatemalalainen ruoka-ateria ja keittiö. Vaikka monissa moderneissa kodeissa on jo kaasu- tai sähköhella, on puuhella niin merkittävä osa kulttuuria, että monet käyttävät sitä edelleen. Köyhempi väki (yli 50 %) omistaa ainoastaan puuhellan. 

Cuchumatanes- vuoriston huipulla. 

Aiemmin esittelin guatemalalaisen kulkuneuvon, vanhan amerikkalaisen koulubussin. Yhtä lailla suosittu kulkuneuvo on mikro eli minibussi, jonka kapasiteetilla ei tunneta rajoja. Sitä käytetään lyhyemmillä matkoilla sekä vuoristoteillä.  

Antigua - Guatemalan äärimmäinen turistikeskittymä, jossa joka toinen vastaantulija on amerikkalainen. Perinteinen Guatemala on hyvin kaukana Antiguasta, joka kaikesta huolimatta on kaunis ja suositeltava pikkukaupunki. 

Perinteiset juhlamenot Momostenangossa. 

Perinteistä Marimba- musiikkia paikallisten miesten toimesta Momostenangossa. 

Kerran kahdessa vuodessa juhlistettavat juhlamenot sisältävät muun muassa lassolla laskeutumista kirkontornista pukeutuneena leijonapukuun. Nämä veijarit harjoittelevat juhlamenoja vuosia, sekä viettävät yli kuukauden metsässä tunteakseen itsensä eläimiksi. Eläinhahmoilla on merkittävä merkitys eri Maya- kulttuureissa. 

Maailman vaarallisimpia kaupunkeja - totta vai tarua? Olen viettänyt työni puolesta jo noin viisi päivää pääkaupungissa, siinä rikollisuuden tyyssijassa. Kaikkien tarinoiden pelossa mielikuvani siitä olivat karmaisevat. Kaikesta huolimatta Guatemala City on melko mahtava kaupunki, jolla on valtavasti tarjottavaa. Se on koko Väli-Amerikan talouden ja kulttuurin keskus, sekä moderneinta mitä tältä maanosalta voit löytää. Suurensuuria lasisia ostoskeskuksia kalleilla amerikkalaisilla vaateliikkeillä, halleja täynnä jenkkien pikaruokaketjuja, korkeita lasisia liikerakennuksia ja hotelleja, hintoja jotka hipovat Suomen hintatasoa. Ja paljon aseistettuja turvamiehiä. Toistaiseksi tunnen vain kaksi lähiötä - Zona 10, joka on moderni ja kallis liikekeskus, sekä Zona 4, jossa pieni alue on pyhitetty urbaaneille hipstereille, muistuttaen suuresti Buenos Airesin Palermoa. Näillä alueilla voi kävellä päiväsaikaan melko huoletta, kunhan ei heiluttele puhelintaan tai muuta arvotavaraa muiden nähtävillä, eikä käyttäydy "epäilyttävästi". On kuitenkin muistutettava, että suuret alueet kaupungista ovat "ghettoa", jotka on huumejengien vallassa, ja jonne edes poliisi ei halua mennä. Nämä jengit uhkailevat bussikuskeja maksamaan heille veroa siitä hyvästä, etteivät he hyökkää bussiin ja vahingoita matkustajia. Kaikille muille paitsi niille, jotka elävät omassa kuplassaan rikkauksien keskellä, on elämä Guatemala Cityssä kaikin puolin hyvin stressaavaa. Sääli, sillä pidin siitä modernista tuulahduksesta, jonka Guatemala City minulle tarjosi perinteiseen Xelaan verrattuna.

Zona 4:n "hipsterilähiö". Ainoat kuvat jotka nappasin kännykällä.

Kun mikään ei riitä - "Maailman vaarallisin maa" - Honduras

Honduras on yksi niistä maista, joiden nimi palauttaa mieleen Discovery Channelin sarjat titteleillä "Maailman vaarallisimmat paikat", "Murhapääkaupungit" jne. Liki mikään uutinen Hondurasista ei ole positiivinen, ja se luokitellaan usein maailman vaarallisimmaksi maaksi jatkuvan huumesodan vuoksi. Ei kai titteli ole ihan turha, sillä pienessä maassa murhataan päivittäin yli 20 ihmistä. Syy on selvä: melkein kaikki kokaiini joka lähtee Yhdysvaltoihin, käy Hondurasissa. Toiset rikastuvat, toiset köyhtyvät ja elävät jatkuvan pelon vallassa. Ollessani työmatkalla Teculutanissa, parin tunnin päässä Hondurasista, mieleeni pälkähti idea lähteä rajan toiselle puolelle. Minua ei usein lannisteta otsikoilla, ja satuin tietämään paikasta lähellä Guatemalan rajaa, jossa olisi paljon nähtävää, joten päätin lähteä rajan toiselle puolelle. Työkaverini kanssa olimme ainoita matkustajia minibussissa rajalle "El Florido"- nimiseen paikkaan, jossa meitä odotti pitkä letka rekkoja. Tullissa ei ollut ketään, sillä Väli-Amerikassa on sopimus, että paikalliset voivat ylittää rajan ilman tarkastusta. 

Hondurasissa meno oli leppoista. 

Saavuimme Copániin, idylliseen pikkukaupunkiin sademetsän keskellä. Copán on yksi mannerhondurasin turvallisimpia paikkoja (monet saaret ovat turistien turvallisia sukellusparatiiseja), joten se ei anna meille ihan todellista kuvaa Hondurasista, mitä emme välttämättä edes halua tietää.  Se ei kuitenkaan ole mikään aseistettujen poliisien vartioima turistikeskus, vaan ihan tavallinen maanviljelijäkylä. jossa ei poliiseja ollut juuri ollenkaan. Siitä muodostui yksi suosikkikohteistani Väli-Amerikassa. Hondurasilaisia turisteja on paljon, sillä Copánissa sijaitsee maan merkittävin arkeologinen kohde, aikoineen sijainnut Maya kuningaskunnan pääkaupunki Copán Ruinas. Pidin raunioista jopa Machu Pichua enemmän, sillä turisteja ei ollut aamulla kuin kourallinen. Suuren kaupungin reunioiden tutkimisee meni puoli päivää. Tunsin olevani suuri seikkailija löytäen raunioita metsän siimeksestä, puna-arojen lennellen puusta toiseen. Illalla seurasin tuntikausia elämän lipumista keskusaukiolla. Pikkupojat pelasivat jalkapalloa, perheitä kerääntyi syömään katukojuille. Kaikki hymyilivät ja vaikuttivat onnellisilta elämäänsä. Majoituimme paikallisessa perheessä, joiden kanssa teimme tamaleja ja kävimme ratsastamassa. He kertoivat siitä Hondurasista, josta luen uutisissa, josta kaikki on totta. Etenkin suurimmissa kaupungeissa ei koskaan tiedä, mitä päivä tuo tullessaan - yhden ihmisen elämä ei ole juuri minkään arvoinen. Melkein janosin lähteä tutkimaan Hondurasia syvemmälle, mutta oli kuitenkin palattava kotiin Xelaan, liki 12 tunnin matkan päähän. 

Luonto on joka puolella. Vaikka Guatemala on vain kolmasosa Suomesta, luetaan se maailman monimuotoisimpien maiden joukkoon. Sen lisäksi, että maassa on 23 virallista kieltä, voi yhden viikon aikana lokoilla hiekkarannalla, kiivetä aktiivisia tulivuoria, vaeltaa havumetsässä, seikkailla viidakossa, ja nähdä kaikkea näiden välillä. Ehkä tämä kuulostaa kertaukselta siitä, miten aikoinaan kuvailin Ecuadoria, joka ei ole kovin kaukana todellisuudesta - Guatemala todella muistuttaa luonnoltaan paljon Ecuadoria, poikkeuksena, että Ecuadorissa vuoristot ja tulivuoret ovat korkeampia, Guatemalassa ei ole esimerkiksi jäätikköä kuten Ecuadorissa. Vaikka asun puolen miljoonan ihmisen kaupungissa, vain 1,5 tunnin kävelymatkan päässä keskustasta olen jo ensimmäisen tulivuoren huipulla luonnon ympäröimänä.

1h kävelymatka Xelan keskustasta - Cerro Quemado- tulivuori, jonne sadat Maya- kulttuurin edustajat kiipeävät viikonloppuisin suosittamaan uskonnollisia menoja. Kaikki värikkäät pisteet kuvassa ovat ihmisiä. 

Ehkä mahtavin kokemukseni oli telttailu Cuchumatanes- vuoriston huipulla kaveriporukan kanssa. Koko tarina on sinänsä kertomisen arvoinen, joten olkoon se ainut jakamani tarina tällä kertaa. Kaikki alkoi lauantaiaamuna lähtiessäni melko spontaanisti Huehuetenangoon, yhteen Guatemalan suurimmista kaupungeista Xelan ja pääkaupungin jälkeen 3 tunnin bussimatkan päässä. Tarkoituksenamme oli lähteä noin 15 henkisellä porukalla telttailemaan Cuchumatanes- vuoriston huipulle, joka on Väli-Amerikan korkein vuoristo.  Guatemalalaisilla on kuitenkin latinalaiseen tapaan joitakin negatiivisia ominaisuuksia. Epätäsmällisyys, suunnittelemattomuus ja päättämättämyys.

- Millä me menemme sinne?
- Kaverin kaveri vie ehkä.
- Milloin?
- Kyllä me tästä kohta lähdetään. Pari kaveria puuttuu vielä.
(neljä tuntia kuluu)
- Kello on jo 7 illalla.  Eikö tässä pitäisi jo lähteä?
- Yksi kaveri puuttuu vielä. Eikä meillä ole muuten autoa. Millähän sinne pääsee?
(puolen tunnin selvittely)
- Ei sinne enää mene busseja. Liftataan.

Ajatus 15 ihmisen leirintävälineineen liftaamisesta 2 tunnin päässä olevalle vuorenhuipulle kuulosti siltä, että päädymme telttailemaan takapihalle. Pojat alkoivat kuitenkin neuvottelemaan poliisin kanssa sillä aikaa kun me, kaksi blondia tyttöä, yritimme pysäyttää lava-auton, joka voisi kuljettaa meidät. Uskomattomuudeksi poliisit päättivät viedä meidät puolen tunnin päässä olevan Chiantlan kylään, josta voisimme helpommin löytää kyydin ylemmäksi vuoristoon. Seitsemän poikaa ahtautuivat kaikkien leirintävarusteiden päälle lava-auton lavalle, ja me, neljä tyttöä, istuimme auton sisällä jutellen mukavia poliisimiesten kanssa, kuljettajan selaten jatkuvasti Facebookkia ajaessaan. Radiosta soi bachata. Loput 4 tulivat moottoripyörällä ja skootterilla perässä. Poliisi vaikuttaa olevan ystävä jopa Guatemalassa. Chiantlassa nautimme maukkaat cheveret, eli kuumat koirat, ja jatkoimme jatkokyydin etsimistä, kellon ollessa jo 9 illalla. Siinä vaiheessa, kun vettä alkoi tulla taivaan täydeltä, oli pakko löytää nopeita ratkaisuja. Palkkasimme lava-autokuskin noin 15 euron hinnalla kuljettamaan meidät vuoren huipulle. Lava oli sentään katettu pressulla, joten säästyimme kuivana, ainakin siihen asti, kunnes auto hyytyi ja jouduimme hypätä lykkäämään autoa jyrkissä ja mutaisissa kohdissa. Vuorelta tulvi vettä muodostaen jokia ja mutavyöryjä, jotka halkoivat kapeaa vuoristotietä. Lopulta jäähdytysvesi oli loppu eikä auto enää noussut, olimme noin puolessa välissä 2000 metrin korkeudessa, ja ulkona totaalinen myrsky. Pysäytimme vastaantulevan auton lahjoittamaan vettä (täällä kaikki kuljettavat pari kanisteria vettä kyseisiä tilanteita varten), ja lopulta matka jatkui. Kuski kiroili kovaan ääneen. Saapuessamme huipulle vesisade lakkasi.

Minä lähdin matkaan melko spontaanisti tietämättä mistä on kyse. Sanat "teltta" ja "vuori" ovat jo riittäviä saamaan minut mukaan. Kyseessä on kuitenkin vuoriston toiseksi suurin tapahtuma "Ascenso a los Cuchumatanes", eli puolimaraton Cuchumatanes vuoren huipulle. Puolimaraton on kuitenkin merkityksetön siihen verrattuna, mitä muuta sen ympärille oli rakenneltu. Noin 200 nuorta oli saapunut telttailemaan, tarkoituksenaan viettää yö nukkumatta, nähdä auringon nousevan yhdestä Guatemalan korkeimmasta pisteestä, nauttia lukuisien kojujen ruoka- ja juoma-antimista, ja ehkä nähdä myös pari juoksijaa (ei välttämätöntä). Tunnelma oli verrattua siihen, kuin ottaisit 200 vauhdikkainta festarimenijää provinssirokista, ja kuljettaisit ne jonnekkin vuoren huipulle rakentamaan leirinsä muutaman autioituneen mökin raunioihin. Tämä on jokaisen seikkailumielisen guatemalaisnuoren unelma. Yöllä ei luonnollisesti nukuttu.

Aamulla kello 5:30 aurinko alkoi nousta, ja väki alkoi liikehtiä tiettyihin pisteisiin ihailemaan auringonnousua. Tekno soi edelleen lujaa, luoden epätodellisen kontrastin idylliseen vuoristomaisemaan, jossa ei ollut taloja sen enempää kuin teitäkään. Päätin paeta tätä festaritodellisuutta jonnekkin vähän syvemmälle vuoristoon, missä elektroninen musiikki vaihtui linnunlauluun ja kotieläinten ääniin, jotka kaikuivet kätketystä kylästä, jonne ei edes johtanut oikeaa tietä. Paikka oli kaunein, mitä olin kaiken Guatemalan kauneuden keskellä nähnyt. Kello alkoi olla 6 aamulla, aurinko heijastui vuorten seinämiin, vanha nainen paimensi lehmiä vuoristoon, taloista nousi savua. Oli epätodellista, miten toisella puolella vuorta sadat nuoret juhlivat teknomusiikin tahtiin, kun taas toisella puolella alkuperäiskylä elää elämäänsä kuten on elänyt satoja vuosia. Palatessani leiripaikalle kello oli 7 aamulla ja kylään oli saapunut jo tuhansia vierailijoita. Rasvassa paistui kanaa, maissia ja tacoja, pöydät olivat täynnä ruokailijoita. Kadulla oli yksi alkoholikoju, pieni pressulla katettu  koppi jossa kaksi Todos Santos- kylästä tullutta perinnevaatteisiin (joita he käyttävät aina) pukeutunutta miestä myi olutta ja Quetzaltekaa (paikallista väkevää) 24/7. Se oli yksi suosituimmista kojuista jo seitsemältä aamulla. Guatemalalaiset ovat melko taipuvaisia alkoholin käyttöön, joka näkyy kaduille sammuneista juopoista, joita näkee tuon tuostakin. Radiosta raikasi jatkuvasti marimba, perinteinen guatemalalainen musiikki, joka alkaa tunnin jälkeen käydä hermojen päälle. Kirjoita Youtubeen "Marimba musica Guatemala" ja kuvittele se soimaan taustalla aamusta yöhön. Elämä Guatemalassa voi toisinaan vaikuttaa länsimaalaisen silmiin varsin erikoiselta.

Jospa tämä kattaus antaa alustavan kuvan siitä, mitä tämä maa kätkee sisälleen, kun takana on vasta vajaa kaksi kuukautta. Jokainen päivä on uuden oppimista, pienistä iloista nauttimista ja hetkessä elämistä. Asioita, joita olisi hyvä itse kunkin sisällyttää jokapäiväiseen elämäänsä missä ikinä elääkin.