Syksy on tullut Buenos Airesiin

Viime kirjoituksen jälkeen on tapahtunut paljon monen moista - oikeastaan yhtäkkiä elämä täällä on asettunut omiin uomiinsa. Eilinen kylmä (15 astetta) ja tuulinen päivä sekä maassa lojuvat keltaiset lehdet antavat merkkejä siitä, että myös syksy on täällä, ja jouduin nukkumaan extrapeiton kanssa. Luulempa, että talvella superlämmin makuupussini tulee tarpeeseen. Toisaalta oli mukava kääriytyä pontsoon ja nauttia kuumaa matea. Tällä hetkellä isäni ja äitini ovat 24 tuntia myöhästyneen lennon vuoksi edelleen ilmassa matkalla tänne.

Yksi lempipaikkojani Buenos Airesissa, Bosques de Palermo, eli Palermon metsät - kilometrejä laaja puisto keskellä kaupunkia.

Tiistaina luentojen jälkeen eräs paikallinen kurssikaverini huikkasi minulle ohimennen, "hei, lähetkö meidän kanssa purjehtimaan?". Mietin viisi sekunttia ja vastasin "en serio?" - "oikeastikko?" - ja kyllä, tunnin päästä olin purjehtimassa Guillermon ja kahden tämän kaverin kanssa kohti avomerta yliopiston purjeveneellä. Ensimmäinen purjehduskokemukseni ylitti kaikki odotukset ja nauroin onnesta veneen kallistuessa melkein 90 astetta, meriveden roiskuessa päälle, trooppisen ilman pyyhkien kasvoja ja auringon laskiessa pilvenpiirtäjien taakse horisonttiin. Oikeastaan tulin myös poikien kanssa todella hyvin juttuun, joten seuraavana päivänä lähdimmekin yhdessä heidän ja minun kaverieni kanssa viihteelle, jota voitaisiin kuvata sanalla "tramboliko", joka on paraguaylaisen juopon keksimä sana, joka ei tarkoita mitään. Ilta oli siis hupaisa! Perjantai-iltana noin kello 23.30 pojat soittivat minulle "hola Ani (minun nimeni täällä), lähdetkö purjehtimaan?" - "tähän aikaan?? en serio??" - ja kyllä, noin kello 1 yöllä Abe nouti minut autolla kotoa ja kello 2 purjevene siinti kohti avomerta. Merellä oli hiirenhiljaista ja suhteellisen tyyntä muutamaa rahtilaivaa lukuunottamatta. Lauloimme argentiinalaisia piraattilauluja ja huutelimme rahtilaivoihin, josko löytyisi rommia, tuloksetta. Lopulta BA:n pojille tuli kylmä (kun taas Patagonian poika seilasi tyytyväisenä t-paita päällä), ja palasimme satamaan ennen kuutta aamulla.

Alan viimeinkin tuntemaan Chacaritan kodikseni, enkä halua vaihtaa Palermoon, mitä joskus mietin. Tämä on alemman tulotason lähiö, jonka huomaa katukuvassa, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole vaarallinen lähiö, vaan tavallisten työssäkäyvien lähiö. Täällä minulla on kaikki palvelut 100 m kävelymatkan päässä. Noin 5 pientä ruokapuljua, joista saa vihanneksia, hedelmiä, leipää ja lihaa. Edullinen, vaikkakin pieni kuntosali, joka tarjoaa joka päivä naisille jumppatunteja. Vaatepesula, jossa saan pestyä, kuivattua ja viikattua vaatteeni reilulla kahdella eurolla. Viihtyisä kahvila-baari, jossa on joka viikko elävää musiikkia, ja päivällä se soveltuu erinomaisesti opiskeluun. Kaunis ja todella siisti puisto, joka soveltuu erinomaisesti juoksemiseen. Siinä missä Suomessa palvelut ovat paljon keskittyneempiä ja tarjonnaltaan monipuolisempia, täällä kaikki kadut ovat täynnä pienenpieniä liikkeitä ja puljuja. Toki muutama isokin ostoskeskus löytyy, muttei lähellä minun kotiani. Ihmisten ei tarvitse lähteä kauas kotoa palvelujen luokse, vaan palvelut tulevat heidän luokseen - tämän huomaa esimerkiksi erittäin kehittyneessä palvelukulttuurissa. Kadunvarrella on kengänkorjaajia ja -putsaajia eikä kotona käyvä siivooja ole ylellisyyttä (meilläkin käy siivooja kerran viikossa).

Jo kauan aikaa etsin vapaaehtoistyömahdollisuutta Buenos Airesissa, mutten löytänyt sitä omaa juttuani vasta kuin eilen (lauantaina). Erään paikallisen ystäväni sisko on jo pari vuotta työskennellyt Villa 31:ssa tai paremmin sanottuna Barrio Jorge Mujicassa, ja eilen sain mahdollisuuden liittyä Club El Campitoon. Retirossa sijaitseva barrio (lähiö) on kaikkien BA:ssa asuvien ja vierailevien tiedossa, ja jokaisessa matkaoppaassa mainitaan, että Retiron juna/metro/bussiaseman seutua tulee välttää kaikin keinoin sen juuressa leviävän laajan villan ansioista. Mikä oikeastaan on "villa"? Villa, eli "villa miseria" tarkoittaa Argentiinassa slummimaista asuinaluetta, joka koostuu tiilestä, metallista ja muista rakennusaineista kyhättyjä taloja, joissa voi olla useitakin kerroksia, tiet ovat harvoin päällystettyjä, villassa ei ole vesijohtojärjestelmää ja sähköä saatetaan ottaa laittomasti sähköverkosta, tai sitä ei ole. Arvioiden mukaan Buenos Airesissa asuu yhteensä liki miljoona ihmistä villoissa, joita tavalliset kansalaiset kiertävät kaukaa, sillä niitä pidetään rikollisten paratiiseina. Joka ei aina ole kovin kaukana totuudesta.

Olin siis hieman jännittynyt astuessani Jacquelinen kanssa "Villa 31":n , jota olin aina katsonut kylmät väreet niskassani bussiasemalta. Ollessani sisällä olin hieman yllättynyt - siellä tuntui rauhalliselta. Lapsia leikki kaduilla, muutama mummeli nautti matea. Villa 31 on kuin oma pieni kaupunkinsa juna-aseman ympärillä, ja se kasvaa jatkuvasti. Siellä on yli 40 000 asukasta. Minulle selvennettiin hieman barrion noin 50- vuotista historiaa, joka kulminoituu siihen, että 2000- luvulla villa on jo totaalinen toiminnallinen katastrofi sulkien kulkuyhteydet bussiterminaaliin ja satamaan, viivästyttänyt uusien tieden ja junaratojen rakentamista ja luoden bussi- ja junaterminaalista erittäin epäystävällisen paikan, jonne ei ole yöllä mitään asiaa. Onhan se kaupunkiin bussilla saapuvillekin turisteille hieman huonoa promoa, että bussiasema on oikeastaan slummin keskellä, vaikka Retiro on villaa lukuunottamatta koko Buenos Airesin hulppein lähiö Puerto Maderon rinnalla. 2010- luvulla villassa on jo 6- kerroksisia taloja ja viimeinkin kaupunki on päättänyt urbanisoida alueen ja muuttaa se laittomasta hökkelilähiöstä oikeaksi lähiöksi vuoteen 2015 mennessä, jolloin se tulisi kulkemaan nimellä Barrio Jorge Mujica. En kuitenkaan näe tätä tapahtuvan: lähiön tiet ovat päällystämättömiä ja pääosin liian kapeita autoille, katuvaloje ei ole, palveluja ei juurikaan ole.. Hallitus ei voi tehdä Villalle mitään, mutta ihmiset voivat.

Club El Campiton rakennus

Tällöin astuu kuvaan Julio, joka on asunut lähiössä vuodesta 2009 asti ja perusti Club El Campiton, ensimmäisen organisaation villan sisällä, joka järjestää ilmaisia aktiviteettejä, kuten jalkapallopelejä, musiikkia, illanistujaisia, sirkushuveja ja läksypiiriä vapaaehtoisten avulla. Samalla on järjestetty myös suuria siivousoperaatioita ja pienimuotoisia rakennusprojekteja, jolloin on syntynyt esimerkiksi leikkikenttiä. Itse olen nyt kunnia olla mukana pientä El Campitoa ja minut otettuun reilusti vastaan ensimmäisenä ulkomaalaisena vapaaehtoisena. Vietin ensimmäisen työpäiväni opettaen Ianalle, 8- vuotiaalle perulaiselle tytölle, matematiikkaa, ja lopulta Iana pääsi toimimaan opettajana lukien minulle satukirjaa ja selittäen espanjan sanoja, jotka olivat minulle vieraita. Villa 31 ei todellakaan ole pahimmasta päästä villoista, vaan suurin osa on työssäkäyviä ihmisiä, joista puolet ovat maahanmuuttajia. Argentiinan vääristyneen yhteiskuntarakenteen vuoksi heillä vain ei ole mahdollisuutta nousta ylös päin. Nyt olen mukana noin 10- henkistä porukkaa, jotka yhdessä kehittävät Villa 31:a kohti Barrio Jorge Mujicaa. Odotan innolla, mitä seuraavat 4 kuukautta vapaaehtoistöissä tuovat tullessaan, ja voiko tuossa ajassa nähdä pientä muutosta! Turvallisuustilanteesta huolehtiville: tämä ei ole ensisijaisesti huumelähiö, joten välikohtauksiin en tule joutumaan, päivällä olen turvassa niin kauan kun kuljen jonkun kanssa, tai en kulje kamera kädessä tai turistin näköisenä. Periaatteessa slummin sisällä on turvallisempaa kuin sen ulkopuolella, sillä sisälle harvoin menee yksikään turisti, eivätkä he halua ryöstää naapureitaan, "siskojaan ja veljiään", eivätkä varsinkaan ketään, joka yrittää auttaa lähiötä. Toisaalta ei minulle ole mitään ryöstettävääkään.

Vaikka syksy saapuu, elämä BA:ssa alkaa taas tuntumaan hienolta ja jännittävältä, vaikkei se onneksi kestäkään ikuisesti!

Mitä on olla yksi 13 miljoonasta?

Monelle reissaajalle syy matkustamiseen on itsensä etsiminen. Jos lähtee yksin ja irrottaa itsensä tutusta maailmasta, tutustuu erilaisiin ihmisiin ja näkee maailman eri vinkkelistä, voi ehkä oppia jotain myös itsestään. Oikeastaan ne asiat, mitkä tiesin jo ennestään, ovat korostuneet - nautin todellakin enemmän yksinkertaisesta, luonnonläheisestä elämästa maaseudulla, kuin kaupungin hulinasta. Ensimmäinen kuukausi Buenos Aireissa meni ensihetken ihastuksen vallassa - täällä on niin paljon tekemistä, ihmisiä, paikkoja. Buenos Aireissa on sanoinkuvaamatonta energiaa ja adrenaliinia. Tämä ihastus ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Matkalla yliopistooni, kuunnellessa Rodrigon antamaa chileläistä musiikkia niin lujaa, että kaikkien 10-18 kaistan (kyllä, täällä on maailman levein 18- kaistainen tie keskellä kaupunkia, ja jopa kapeammissa kaduissa on vähintään 4-8 kaistaa) autojen melu peittyy sen alle, pujotellessa loputtoman ihmisvirran läpi, odottaen jatkuvasti liikennevaloissa, varoen astumista koiranp*skojen päälle tai kompastumasta rikkinäiseen katulaattaan, puristaen tiukasti laukkua taskuvarkaiden varalta, pusertuen metrossa työmatkalaisten väliin kuunnellen samalla intohimoista tuote-esittelyä permanenttitusseista, jotka maksavat vain 10 pesoa... näinä hetkinä kaipaan Uruguayn autioita rantoja, Aysénin hyljättyjä hiekkateitä ja Cochamón rauhallista tulivuorimaisemaa. Buenos Aires on niin paljon kaikkea, että lopulta se tuntuu kuin hajanaiselta palapeliltä jota en saa kasaan - kaipaan Hervannan dynaamisuutta, jossa elämäni koostui parista korttelista, Mikontalosta ja yliopistosta, tai Vimpeliä, jossa kaduilla ei tule vastaan montaa ihmistä, jota en tuntisi. Täällä kadut ovat vain täynnä miljoonia vieraita kasvoja, vaikka tunnenkin jo kymmeniä, ellen jopa satakunta ihmistä Buenos Airesissa. 

 

Metroon pyrkiviä ihmsiä kello 9 aamulla. Yleensä joutuu odottelemaan pari metroa, ennen kuin itse mahtuu sillipurkkiin.

Metro kello 11 illalla.

Uruguayssa tapaamani Gabriel poikkesi Buenos Airesiin, jolloin yhdessä mietimme mammuttikaupungin ongelmia  maalaisen näkökulmasta. Yksi asia tuli mieleemme - täällä yhden ihmisen merkitys kadulla muiden joukossa tuntuu paljon mitättömämmältä. Olen vain yksi 13 miljoonasta. Se, että näkisi kadulla tutun ihmisen tai päätyisi samaan baariin tuttujen kanssa, on omien piirien ulkopuolella hyvin epätodennäköistä. Ystäviä on helppo löytää kun ihmisiä on niin paljon, mutta toisaalta tuntuu vaikeammalta muodostaa läheisiä suhteita, koska jatkuvasti tapaa uusia ihmisiä ja ystävyyssuhteet tuntuvat olevan moninaisten piirien verkosto. Ainoat paikat, joissa tunnen olevani "joku", ovat yliopisto (joka vaikuttaa enemmänkin koululta pienen kokonsa vuoksi) sekä kotikatuni, joka nyt koostuu vihannesmyymälässä ja kuntosalilla tapaamista ihmisistä, sekä tietenkin meidän pihapiirin 8 asukkaasta. Sain jonkinlaisen pikkukyläsensaation, kun unohdettuani kukkaron kotiin perulainen vihanneskauppias sanoi minulle "amiga, no drama, pagas mañana!", eli sanoi, että voin maksaa huomenna. Seuraavana päivänä menin ja maksoin vihannekseni. Heille en ole vain satunnainen blondi gringa, jolle voi huikata "hola rubia", vaan olen kulman takana asuva suomalaistyttö, joka ostaa aina avokadoa ja tarjousvihanneksia. Muita sydäntälämmittäviä kontakteja ovat salsatunneilla tavatut tavalliset, alemman luokan kansalaiset, jotka eivät ole miljonääriperheistä kuten yliopistoni ystävät. Jostain syystä nautin nykyään jopa rahan vaihtamisesta mustilla markkinoilla, sillä minun vakiopaikassani työskentelevälle kauniille sinisilmäiselle pojalle en ole enää turisti, jolle voi tarjota heikkoja vaihtokursseja, vaan vakioasiakas, jolta kysellään kuulumisia ja tarjotaan parasta mahdollista kurssia. Eilen sain yli dolarblue- kurssin (netissä ilmoitettu epävirallinen kurssi).

 

Elämä täällä on jokseenkin stressaavaa, mutta minulle rutiini ja tutut ihmiset tuovat turvallisuuden tunnetta, joita yritän rakentaa Buenos Airesiin. Loppujen lopuksi kuusi kuukautta on todella lyhyt aika, jossa ei välttämättä kerkeä rakentaa arkielämää, vaan olen loppujen lopuksi enemmän tai vähemmän turisti. Toisaalta ehkä parin kuukauden päästä ajatukset ovat taas erilaiset.