Viime postauksessa kerroin enimmäkseen arjesta El Paredonissa, jota elämä enimmäkseen on, vaikka joidenkin mielestä jatkuva kuvien postaaminen Instagramiin kertookin jatkuvasta matkustelusta (vaikkakin suurin osa kuvista on ihan tästä kulman takaa ;)). Kaiken keskellä olen onnistunut pakenemaan arkea muutamaan otteeseen - näistä merkittävimpiä ovat neljä irtiottoa. Koska olen jo vieraillut kaikissa suosituimmissa turistikohteissa, jotka ovat tällä puolen Guatemalaa (etelä/länsi), olen keskittynyt kaivamaan sellaisia paikkoja, joissa hyvin harva ulkomaalainen käy. Tutkimaan sitä puolta maailmasta, joka minua suurenmoisesti kiinnostaa.
Koska työskentelen "turismin" parissa, tulee minun jaettua pari sanaa turistien kanssa liki päivittäin, ja heidän kokemuksiaan Guatemalasta. Liki joka ikinen turismikokemus Guatemalassa on hyvinkin samanlainen. Melkein kaikki ulkomaalaiset turistit käyvät tismalleen viidessä eri kohteessa Guatemalassa. He majoittuvat useimmiten samoihin pakkoihin, käyttävät yksityisiä turistikuljetuksia ja jakavat sosiaalisessa mediassa nämä viisi paikkaa (Tikal, Semuc Champey, Antigua, Lago Atitlan, El Paredón). Onko siis ihme, että kaikki muutkin käyvät tismalleen näissä paikoissa. Jäljelle jää suunnilleen kaikki muu Guatemalassa, joka on aika paljon maalle, joka on yksi maailman monimuotoisimmista maista niin kulttuurinsa, historiansa kuin luontonsakin puolesta. Ehkä voisin nähdä tämän positiiviselta kannalta - melkein koko kaunis Guatemalan valtio on liki koskematon turisteilta, täynnä toinen toistaan kauniimpia kohteita, joita massaturismi ei ole saastuttanut. Ehkä minun pitäisikin pitää suuni kiinni. Jaan kuitenkin muutaman kokemuksista viimeisen neljän kuukauden aikana, ja muutaman edelliseltä reissultani, joita ne ole ikinä saanut kirjoitettua ylös.
Tässä postauksessa kerron Guatemalan yhdestä erityisimmistä paikoista, Atitlan- järvestä, sillä en siitä ole koskaan kirjoittanut. Vaikka se onkin yksi Guatemalan vierailluimmista kohteista, on siellä helppo poiketa turistijärvellä, ja kokea pala aitoa Guatemalaa.
Se oikea Atitlan järvi
Ei niin kauan aikaa sitten Atitlan järvi oli kokonaisuudessaan tavallisen tallaajan tavoittamattomissa - sen rantoja kansoittaen eri maya- kulttuurin edustajat, kuten tzutujilit ja kakchiquelit, jotka eivät juurikaan tienneet mitä toisella puolella järveä on. Ei ollut riksatakseja, lauttoja, hotelleja, yökerhoja, katuja täynnä käsityömyymälöitä. Hyvin kaukana olivat äänekkäät teknobileet, värikkäät yoga- ja reikiyhteisöt, tai rikkaiden ulkomaalaisten talot - niiden, jotka haluavat eläkkeellään elää kuin kuninkaat. Kauniit käsityöt olivat ainoastaan paikallisten päällä, ja aamuyön linnunlaulua tahditti ainoastaan maissijauhamon jyystäminen.
Jotain on edelleen jäänyt jäljelle. Aika paljonkin on jäänyt edelleen jäljelle, mutta sen käsittely on useimmille hyvin pinnallista. Shoppailua käsityömyymälissä, kauniiden maya- pukujen kuvaamista, matkamuistojen ostamista. Se vanha maailma tuntuu edelleen elävän jossain siellä riksojen ja teknomusiikin taustalla. Markkinoilla kuulee edelleen pääasiassa puhuttavan tzutujilia tai kaqchiquelia, ja naiset, ja usein myös miehet, pukeutuvat pääasiassa värikkäisiin kansallisasuihinsa. En ole ikinä käynyt Balilla tai edes Kaakkois-Aasiassa, joten toivon etten ole liian kaukana sanoessani, että nykyinen Järvi tuo minulle mieleen sen, mitä olen kuullut Balista. Ulkomaalaiset, jotka ovat tuoneet oman kulttuurinsa jonnekin, minne se ei kuulu, mutta joka tuntuu jo liki luonnollisesti sulautuvan Atitlan järven maisemaan. Keskipäivän cocktail- kerho, ylihinnoiteltu yoga- retriitti, vegaaniravintolat, yökerhot täynnä pääkaupunkilaisia guatemalalaisia.
Kymmenen kuukauden aikana Guatemalassa olen käynyt Atitlan järvellä viisi kertaa. Kerran työn vuoksi Panajachelissa, kerran Santa Cruzissa ja Jaibalitossa, kolme kertaa San Juanissa (osittain työn vuoksi), ja kerran Santiagossa ja Santa Catarina Palopóssa. Ohimennen myös San Lucas Tolimanissa, San Pablossa, Santa Clarassa ja San Pedrossa. Ehkä tämä antaa ainakin auttavan kattauksen siihen, mistä on kyse. Näistä eniten minua kosketti viimeinen vierailuni, jolloin kävin Santiagossa ja Santa Catarinassa. Useinhan on kyse sattumista ja siitä, mitä paikanpäällä tulee tapahtumaan. Periaatteessa niin kauan, kun et ole Panajachelissa, San Pedrossa tai San Marcossa, olet valtaturistireitin ulkopuolella.
Santiago on suurempi kylä Atitlan järvellä, jonka asukkaat ovat pääsasiassa tzutujileja. Turisteilla on yleensä kaksi syytä tulla Santiagoon - käsitöiden ostaminen tai Maximónin näkeminen. Maximón on Santiago- kylän 'nahual', joka nähdään kylän suojelijana muinaisista ajoista lähtien, ja monet tulevat katsomaan siitä tehtyjä patsaita. Saapuessani Santiagoon olin päättänyt yöpyä "Hostal Santiaguito" nimisessä paikassa, joka on paikallisen kaksikielisen koulun ylläpitämä hostelli, jonka tuotot menevät koulun ylläpitämiseen. Kun sanon kaksikielinen, se ei suinkaan tarkoita espanjaa ja englantia, vaan tzutujilia (heidän äidinkieltään) ja espanjaa. Hostellilla on upea puutarha, josta on yhä ainutlaatuisempi näkymällä järvelle ja San Pedron tulivuorelle. Yksityinen huone irtosi alle kymmenellä eurolla, josta huolimatta olin ainoa vieras. Illan tullessa olin yhä vakuuttuneempi siitä, että olin ainoa vieras koko Santiagossa. Illan kohtaamispaikaksi on muodostunut uusi urheilukenttä, jota kiersivät useammat juoksijat, ja keskellä pelattiin sekä koripalloa että jalkapalloa. Istuessani kentällä sain tyypillisten koirien lisäksi seurakseni nuoren tytön. Yhä yllättävintä oli, että yksi ensimmäisistä asioista, mitä hän minulle kertoi, oli että hänellä oli pikkuveli, muttei enää. Se vain lopetti itkemisen. Pian hänen mummonsa huikkasi minulle, että enhän ryöstä hänen tyttöään. Vanhemmat sukupolvet muistavat edelleen turhankin kirkkaasti sen, miten ulkomaalaiset kidnappasivat paikallisten lapsia. Tyttö kuitenkin vastasi, että olen hänen uusi ystävänsä, ja niin hän kertoi minulle hieman elämästään Santiagossa.
Illalla palasin hostellille aikeinani maalata maisemia. Pian seuraani liittyikin hostellin työntekijän noin kuusivuotias tytär. Yhdessä maalasimme useampiakin taideteoksia. Koska hän on tzutujil ja niin nuori, ettei vielä ollut oppinut espanjaa koulussa, oli hänen espanjansa hyvin kankeaa. "Mitä sinun nimeni on" (qué te llamo) tai "mitä sinä maalaan" (qué tú pinto) olivat tyypillisiä virheitä, ja monesti hän sekoitti tzutujil sanoja espanjan joukkoon. Seuraavana päivänä tyttö ja hänen äitinsä veivät minut mukanaan paikallisille perjantaimarkkinoille, jotka kuljettavat matkaajan suoraan siihen Atitlan- järveen, joka eli kymmeniä vuosia sitten ennen turismin saapumista. Kadut tulvivat perinteisiin asuihin pukeutuneita naisia ja miehiä kaupitellen kaikkea taivaan ja maan välillä - mausteita, maissia, avokadoja, hedelmiä, vihanneksia, polttopuita, kattiloita, puukauhoja, monia sellaisia asioita, joista en edes osannut sanoa, mitä ne olivat. Joihinkin kulmauksiin oli kerääntynyt rinki kuuntelijoita megafonilla tzutujiliksi markkinoivan kauppamiehen ympäirllä, jolla taisi olla joitain luontaislääkkeitä kaupattavana. Kaikki tämä oli kehystettynä satoja vuosia vanhalla kirkolla ja aukiolla, joka sai mielikuvituksen lentämään.
Santa Catarina Palopó
Toinen kylä, joka on jäänyt huomaamatta monelta vierailijalta, on mielestäni koko Atitlan- järven kuvauksellisin kylä. Vuonna 2016 aloitettu projekti sen kokonaisuudessaan maalaaminen eri alkuperäisväestön väreillä on kuitenkin tarkoitettu tuomaan Santa Catarinan maailmankartalle. Saapuessani Panajachelista lava-auton perällä Santa Catarinaan majoituin noin neljällä eurolla omaan yksityiseen huoneeseeni pienessä majatalossa keskustassa, "Hospedaje Santa Catarina", joka oli ainoa majoituspaikka, jonka löysin Santa Catarinan keskustasta. Kaqchiquel - kielinen kylä nousee jyrkästi vuorenrinteitä yhä ylemmäksi kohti sipuli- ja maissiviljelmiä, katujen ollen parhaillaan vain metrin leveitä, eikä niistä auton, tai edes moottoripyöränmentävä, ole kuin pääkatu. Labyrinttimainen sokkelikko jyrkällä rinteellä tuo mieleen ajoittain favelan, talojen ollessa maalattu kirkkailla väreillä, lasten kantaessa polttopuita ylemmäksi ja kanojen juostessa jaloissa. Santa Catarina on kuitenkin todella turvallinen paikka - kylässä ei ole poliisia, mutta se on järjestäytynyt rikollisuutta vastaan, kuten moni muukin guatemalalainen kylä. Jos joku tulee ryöstetyksi, laitetaan kunnantalon sireeni soimaan, kunnes rosvo paikannetaan, ja yleisestä päätöksestä mahdollisesti poltetaan elävältä tai rangaistaan jollain muulla julmalla tavalla. Kuulostaa raa-alta, mutta Santa Catarinassa ei sattuneesta syystä ole rosvoja näkynyt.
Kulutinkin koko illan seikkaillessa pitkin labyrinttia, löytäen aina uusia kujia tutkittavaksi. Tapasin noin 4- vuotiaan tytön, joka kysyi minulta, "haluatko ostaa?". "Riippuu mitä myyt", sanoin. Hän vei minut kotiinsa, jossa hänen äitinsä kutoi lantiovyö- tekniikalla upeaa pöytäliinaa. Tätä alkoi naurattaa, että niin nuori mutta mainio kauppanainen. Juteltuani hetken heidän kanssaan päädyin lopulta ostamaan pöytäliinan, sillä se oli mielestäni yksi upeimpia, jonka olin nähnyt. Koska kerroin olevani yksin matkassa, kutsui hän minut illalla luokseen tekemään tortilloja, ja syömään illallista. Odotellessa kaksi nuorempaa tyttöä pyysivät minut heidän kanssaan potkimaan palloa järvenrantaan. Koko aikana muut turistit olivat loistaneet poissaoloaan Santa Catarinassa, joka on ihme, sillä kylä on mielestäni kaunein, rauhallisin, autenttisin ja ystävällisin, jossa olin vieraillut koko Atitlan- järvellä.
Illalla läpsyttelimme maissitaikinasta tortilla- lättyjä avotulen päällä. Olen El Paredonissa tehnyt aika paljon tortilloja, mutta aina Maseca- maissijauhoista, joka ei tartu niin helposti käsiin kiinni, kuin aito criollo- maissitaikina. Siinä naureskeltiin, kun en saanut hyvän kokoista tortillaa pyöriteltyä käsissäni. Koska olin jo hyvin nälkäinen, sain alkupalaksi tortillan voilla ja suolalla - autenttisen yksinkertainen, mutta herkullinen guatemalalainen ruoka. Myöhemmin koko suurperhe kokoontui pienen asunnon maalattialle päivälliselle - makaronikeittoa tortilloilla ja grillatulla jalopenolla. Tarjosin heille avokadoa, jota olin ostanut aiemmin Santiagon markkinoilla. Heidän sopertaessa kaqchiquelia keskenään olin yllättynyt heidän kaikkien vieraanvaraisuudestaan minua kohtaan. Kun lisää perheenjäseniä pukkasi ovesta, olivat kaikki aina positiivisesti yllättyneitä siitä, että heillä oli vieras, ja he esittelivät itsensä minulle ylpeinä. Talon naisella, Griseldalla, on yhteensä kahdeksan lasta, jotka hän elättää tekemillään käsitöillä. Vanhemmat lapset ovat jo töissä, ja nuoremmat auttavat myymään käsitöitä. Griselda kuitenkin haluaa, että kaikki hänen lapsensa hankkisivat koulutuksen, sillä käsitöillä ei ole helppoa elättää itseänsä, etenkin, kun Santa Catarinassa vierailee harvakseltaan turisteja. Maalausprojektin tarkoituksena on kuitenkin tuoda kylään lisää turisteja, jotka ovat kiinnostuneita heidän perinteistään, kulttuuristaan ja taiteestaan.
San Juan La Laguna
Olen vieraillut San Juanissa jo kolme kertaa. San Juan poikkeaa muista kylistä siinä, että he ovat äärimmäisen organisoituneita erilaisiin osuuskuntiin, yrittäen jakaa kylän varallisuuden mahdollisimman hyvin kaikkien kesken. Osuuskuntia on esimerkiksi käsityöläisten, kahvi- ja maissiviljelijöiden kesken. On myös huomattavaa, että San Juan vaikuttaa vauraammalta, kuin monet muut kylät - se on myös hyvin puhdas, turvallinen ja ennenkaikkea ystävällinen vierailijalle. Vaikka se ei ehkä ole se kaikkein alkukantaisin ja kuvauksellisin kylä, suosittelen ehdottomasti visiittiä San Juaniin - se on osoitus siitä, miltä 'kehitys' näyttää paikallisen alkuperäisyhteisön käsissä, josta he ovat hyvin ylpeitä. San Juanista on myös lähtöisin hyvin alkuperäinen tzutujil- räppi, sekä ehkäpä koko maan hienoimmat ja laadukkaimmat käsityöt. San Juanissa käy yhä enemmän turisteja päiväretkellä, ja siellä alkaa pikkuhiljaa olemaan joitain yöpymisvaihtoehtoja ja ravintoloita. Vieraillessani siellä kolme vuotta sitten olivat vaihtoehdot hyvin vähissä, ja yövyimme isäni kanssa kotimajoituksessa, mutta nyt näittäisi turismin tuulet puhaltavan sielläkin voimakkaasti, ja keskustaan on avattu suhteellisen edullinen majatalo. Plussana on tietenkin vaellus Nariz del Indio- vuorelle. Suosittelen ehdottomasti vierailua paikalliseen kahviosuuskuntaan, jos on kahvi-ihmisiä.
Santa Cruz La Laguna / Jaibalito
Vielä häntänä Atitlan- järven kohteista haluan jättää Santa Cruzin ja Jaibaliton, joiden välillä (sekä sieltä Tzununaan) on mahdollista vaeltaa turvallisesti järven rantaa pitkin. Jaibalito on koko järven vähiten kehittynyt ja pienin kylä, josta löytyy saksalaisen Hansin majatalo, josta on muodostunut vuosikymmenien saatossa jonkinlainen paikallinen johtajahahmo. Santa Cruzin kylässä ylhäällä on yksi lempiravintoloistani, CECAP, jossa opiskelijat valmistavat upeissa maisemissa kaqchiquelien ja tzutujilien perinneruokia kohtuullisen hintaan, kuten subanik ja pepian - tämän parempaa perinneruokaa ei Guatemalassa ole!!
