maanantai 4. joulukuuta 2017

Vähän vodkaa ja paljon hevosia - oikean Kirgisian juurilla

Suunnitelma oli selvä: haluamme päästä sivilisaatiosta eristetylle Song Kul- vuoristojärvelle. Sen pitäisi vastata kirgisialaista perinnemaisemaa, jossa ei ole sähköä, puhelinverkkoa tai teitä - ainoastaan jurttia, paimentolaisia ja paljon eläimiä. Sinne vie kaksi tietä, joista molemmat ovat yli 40 kilometriä pitkiä, sisältäen 3000 metrisen vuoriston ylityksen.  Yksikään julkinen kulkuneuvo ei aja noita 40 kilometriä järvelle, sillä siellä ei ole kuin yksittäisiä jurttia, ja Narynissa meille viitattiin jeeppikyydin hinnaksi 4000 somia, joka on yli 50 euroa. Muitakin keinoja on pakko olla!

Kello seitsemän aamulla seisoimme Narynin bussiasemalla, kun taksikuskit huutelivat meille tarjouksiaan. Sen sijaan olimme enemmän kiinnostuneita vanhoista marsubusseista, joihin paikallisia nousi kyytiin. Yksi niistä sattuukin pyhähtymään Ak-Talissa, josta on vain 40 kilometriä pientä vuoristotietä pitkin järvelle, joten se tuntui olevan ainoa vaihtoehtomme.  Ehkäpä siis siellä voisimme löytää jonkin halvemman keinon päästä järvelle, tai kävellä jos ei muuta. Ennen bussin lähtöä kohtasimme kuitenkin ongelman: yksi jos toinenkin paikallinen kertoi, että Ak-Talista Song Kuliin johtava tie ylittää sillan, joka on mennyt rikki, eikä jokea voi ylittää. Siinä taas heiteltiin hintoja jotain toista kautta ajamisesta, jotka eivät miellyttäneet meitä.

Baetoviin vievä bussi, joka kulkee Ak-Talin ohi
Oli tehtävä tiukka päätös: lähdemme katsomaan, onko silta oikeasti ikki, ja voiko jokea ylittää. Ak-Taliin on noin kahden tunnin matka, eikä sieltä ole enää samana päivänä paluubussia, joten saattaisimme jäädä sinne jumiin. Arpa oli heitetty!

Matkalla aloimme asioimaan vieressämme istuvien paikallisten kanssa, jotka olivat niinikään menossa Ak-Taliin. He vahvistivat, että silta on mennyt rikki, mutta se on myös jokseekin korjattu, ja joen voi ylittää, vaikkakin ainoastaan jalan, ei autolla. Iloksemme hän myös ilmoitti, että hän tuntee jonkun, jolla on auto sillan toisella puolen, ja joka voisi ehkä viedä meidät järvelle. Muutaman puhelun jälkeen hän vahvisti: tuhannella somilla, eli noin 12 eurolla, pääsemme järvelle! Tämä oli vain neljäsosa meille aiemmin ilmoitetusta hinnasta, ja bussi Ak-Taliin maksoi hädin tuskin kaksi euroa. Ak-Talissa joukko miehiä viittoi meidät rekan lavalle, joka kuljetti meidät rikkoutuneelle sillalle, jonka ylitimme jalan. Sillan toisella puolella meitä jo odottikin meille luvattu autokyyti!

Perillä Ak-Talissa 

Kyyti rekan lavalla kohti siltaa.  
Korjauksen alla oleva silta

Meille luvattu Audi 

Emme voineet kuitenkaan olla enemmän väärässä sen suhteen, että saisimme jälleen luksuskyydin yksityistaksissa. Pian kyytiin hyppäsi peräti 9 muuta ihmistä - 5 lasta ja 4 aikuista. Ja automme oli siis pieni henkilöauto, joka on todellakin mitoitettu vain viidelle. Hiljaa hyväksyen auto lähti rämisten läpi tomuisen hiekkatien kohti ylös kohoavia vuoria, jotka meidän pitäisi ylittää vanhalla autonrämällä, joka on lastattu yhdellätoista ihmisellä. Jutun juoni alkoi varmistua meille - rahoitimme juuri tämän perheen bensat, jotta he pääsisivät perheineen jurtalleen Song Kul- järvelle. Minusta se on paljon parempi tapa käyttää rahani, kuin kruisailla kuin porho kahdestaan tyhjällä taksilla pitkin köyhää maata. Matkalla pysähdyimme kerran jos toisenkin ottamaan kuvia, ja minut laitettiin jatkuvasti soittamaan charangoani, etenkin "Despacito"- coverini aiheuttaen riemukkaat suosionosoitukset (Despacito on tottakai kova hitti myös Kirgisian vuoristossa). Naiset huomioitiin kauniilla kukilla miesten puolesta. Kiemurtelimme serpentiinitietä yli 3000 metrin korkeuteen, jossa Song Kul- järvi kutakuinkin sijaitsee - se on joka puolelta vuorien ympäröimä.

Ak-Talin kyläkauppa. Jäätelöä kaupan (morozhenoe).

Kohti vuoria. 

Osa kyydissä olevasta seurueesta. 

Audi puolivälissä matkaa

Tämän serpenttinitie nousimme 11- henkisellä lastilla

Kukkia naisille perheen miehiltä



Saavuttuamme laaksoon, vierailimme ensin perheen jurtalla, jossa meille tarjottiin käytettyä hevosenmaitoa, kaimakkia (vastaa smetanaa), sekä vastapaistettua naan- leipää. Minulla oli pussi Pandan vadelmalakritsia, joka maistui heille erinomaisesti vaihtokauppana. Lisäksi olimme ennen matkaa tehneet itse Suomi- ja Romania- aiheisia magneetteja, joita jaoimme aina uusille tuttavuuksillemme. Nyt on aika monta poroa sekä tunturi- ja järvimaisemaa koristamassa jurttia ja taloja ympäri Kirgisiaa. Etenkin kaupungissa asuneet tuntevat Suomen melko hyvin - mainittiin Mannerheim, jääkiekko ja Ville Haapasalo (joka on näytellyt monessa tunnetussa venäläisessä elokuvassa ja sarjassa). Mannerheim on kuuluisa Kirgisiassa, sillä tämä otti valokuvan Etelän Kuningattaresta eli Kurmanjan Datkasta vuonna 1907 vieraillessaan vaikoilumatkalla Kirgisiassa, joka on ainoa kuva tästä harvinaisesta hallitsijanaisesta, koristaen nykyään 50 somin seteliä.  Kaikenkaikkiaan Suomi vaikuttaa hyvin pidetyltä maalta Kirgisiassa.




Jurttavierailun jälkeen oli aika täyttää kanisterit hevosenmaidolla, joka viedään Ak-Taliin tai Naryniin myytäväksi. Vierailimme useammalla jurtalla jättäen kullekkin 10 litran muovikanisterin, jonka pitäisi olla täynnä ehtaa hevosenmaitoa paluumatkaan mennessä. Pieniä ongelmia aiheutti, että Audin ovet jumittuivat, ja jouduimme poistumaan autosta ikkunan kautta. Emme itseasiassa tienneet, minne meitä viedään. Jättävätkö he meidät jonkun jurtalle, missä voimme nukkua, vai dumpataanko meidät yksinkertaisesti järven rantaan? Onneksi ensimmäinen epäilymme osoittautui oikeaksi, ja meidät jätettiin jurtalle, jossa meille järjestyisi myös yösija. Järven eteläpuolella olevat jurtat kuuluvat Ak-Talin asukkaille, kun taas pohjoispuolella ne kuuluvat Kyzartille. Kesällä karja tuodaan suuren Song Kul- järven vihreään laaksoon laiduntamaan, mutta talveksi kaikki palaavat kyliinsä, sillä järvi jäätyy ja laakso peittyy lumen alle. Pelkästään eteläpuolella on jurttia satakunta. Järvi on suuri, ympärysmitaltaan noin 50 kilometriä, eli kyllä siinä on lääniäkin antaa hevosten, lampaiden ja lehmien laiduntaa. Sähköä tai juoksevaa vettä ei ole, joten olosuhteet ovat varsin primitiiviset. Jurttakylän yhteinen generaattori ja muutama aurinkopaneelia tuottavat riittävästi energiaa tuomaan valoa illan pimeksi tunneiksi. Koska puita ei ole, jurttien lämmittämiseen ja ruoan valmistamiseen käytetään polttoaineena kuivattua eläimenlantaa. Haisee melko epäilyttävältä, ja kuulimme jälkikäteen, että se savu on melko epäterveellistä hengittää. Onneksi emme tienneet sitä silloin.

Hevosenmaitokaupoilla




Olimme hädin tuskin kerenneet asettua, kun meidät jo kutsuttiin yhteen jurtista. Ystävät Bishkekistä olivat tulleet kylään, ja ruokaa oli varmasti sadalle hengelle, vaikka jurtassa oli vain reilu kymmenen ihmistä. Kaksi heistä osasi englantia, sillä he olivat töissä kansainvälisissä järjestöissä. Itse kukin oli jo hiprakassa meidän tullessa sisään, eikä mennyt aikaakaan, kun meidän eteemme lykättiin shottilasit, ja ehtaa kirgisialaista vodkaa alettiin tarjoamaan. Myös ruokalautasia pullollaan kaikenlaista ruokaa oli tarjolla. "Tsyt tsyt", sanoin.. "vähäsen". Ei kai sitä koko lasia tarvitse kitaan kaataa. "Davai Suomi!".. minua komennettiin tyhjentämään koko lasi. Ja pian lasi täytettiin uudelleen, ja oli puheen paikka. Skoolasin vapaalle Kirgisialle, olihan pian itsenäisyyspäivä. Sitten skoolattiin uusille ystäville, ja taas lasi täytettiin. Haitari ja charango tahdittivat tanssia ympäri jurttaa. Pian joku, joka oli jo suhteellisen humalassa, tarttui auton rattiin katkaisten kahden jurtan välissä kulkevan sähköjohdon, mutta sai ohjattua auton jurtan eteen tuomaan lisää musiikkia. Siinä sitä sitten tanssittiin ripaskaa auton edessä.





Tuli pikkuhiljaa semmoinen olo, että pakko ottaa vähän paussia, tai nousee vodka hattuun. Kello oli vasta neljä päivällä. Sorina meni päikkäreille, ja minä lainasin yhtä hevosta (jonka luvattiin olevan kova juoksemaan), ja lähdin kiitämään pitkin aavaa laaksoa järvenrantaan. Hevonen juoksi suoraan lammaslauman läpi, jotka sitten hajaantuivat joka puolelle edessäni. Todentotta oli hevonen kova juoksemaan! Siinä sitten laukkasin pitkin järvenrantaa käyden muutamalla jurtalla vierailulla. Tuo päivä piirtyy mieleeni yhtenä mahtavimpina. Olin nähnyt videoita ja dokumentteja, sekä lukenut lukemattomia reportaaseja Kirgisiasta, miettien, pääsisinkö oikeasti kosketuksiin sen oikean Kirgisian kanssa. Tuona päivänä olin matkustanut ikivanhassa marsubussissa pikkukylään, liftannut rekan perävaunussa, hommannut autokyydin paikan päällä täyttäen pikkuauton 11 ihmisellä, auttanut paikallista miestä hevosenmaitokaupoissa (ja nauttinut itse kaksi kupillista), tyhjentäen useamman shotin paikallista vodkaa harmonikan tahdittaessa tanssia jurttajuhlissa, sekä laukannut yksin pitkin idyllistä "Jailoo"- maisemaa - jos tämä ei ole oikea Kirgisia, mikä sitten on?








Paikalliset pelasivat ulakia, eli hevosen selässä pelattavaa peliä, jossa kuollutta lammasta kiikutetaan maaleihin, jotka on tehty renkaasta. 



Palatessani Sorina asioi paikallisen nuoren pojan kanssa venäjäksi ostamamme sanakirjan avulla. Sorina on verraton luomaan uusia suhteita. Pian pojat kutsuivat meidät heidän kanssaan ajelulle vanhalla Nivalla - pitäisi lähteä ostamaan pullo konjakkia juhliin magazinista, eli kaupasta. Gde magazin...? "Missä on kauppa", ihmettelin, eihän täällä ole kuin jurttia. Pojat vain nauroivat, ja ajoivat melko huimaa vauhtia pitkin tietöntä laaksoa. Alkoi olla jo melko pimeä. "Sorina, oletko nyt ihan varmasti tulkinnut nämä nuoret miehet oikein?". Pojat lauloivat venäläisiä juomalauluja. Lopulta saavuimme jurtalle, jossa toden totta oli "magazin". Jurttakauppa. Sieltä löytyi muun muassa alkoholia ja karkkia - ainoa mitä ehta kirgiisi tarvitsee leivän ja lihan lisäksi. Täydensimme vesikanisterit vuoristopurossa poikien korkatessa konjakkipullot. "Älä kerro äidille!", sanoi poika, joka oli ehkä 18- vuotias. Hänen naamansa oli auringon polttama ainakin kymmeneen kertaan, kuten kaikilla, jotka asuivat vuoristossa, joka sai hänet näyttämään ikäistään vanhemmalta.



Palattuamme jurttakylään oli kitara otettu esille, ja nyt porukka istui kitaransoittajan ympärillä laulaen. Vodkaa oli edelleen tarjolla.

Päivä oli ollut suuri menestys.

Seuraavana päivänä ideamme oli päästä järveltä pois vaihtoehtoisella tavalla. Tulostin vanhoja Neuvostovallan aikaisia karttoja, joissa näytetään polkuja vuoriston yli. Kyzartin kylä on lähinnä järveä - sinne on alle 20 kilometriä järveltä järven pohjoispuolelta. Paikalliset ihmettelivät meidän rohkeuttamme, mutta niin lähdimme kuuden aikaan aamulla vaeltamaan kohti järven pohjoispuolta. Tasaisessa laaksossa on vaikea arvioida etäisyyksiä - se näytti olevan melko lähellä, mutta todellisuudessa sinne oli liki 20 kilometriä matkaa. Matkalla ohitimme yksittäisiä jurttia, jotka eivät olleet osana suurempia jurttakyliä. Kolme lasta lähti juoksemaan peräämme huutaen: "chai, chai, kumus, kumus!!", ja viittoen meitä jurttaansa. Koska alkoi satamaan, päätimme ottaa kutsun vastaan. Perheen isä istui ovella polttaen piippua korkea valkoinen kirgiisihattu päässään. Sisällä äiti jo keitti teetä ja valmisteli pöytää. Jätimme rinkat ulos, mutta pian ne kannettiin sisälle, ja meitä pyydettiin jäämään yöksi. He osasivat venäjääkin vain hyvin vähän, jolloin kommunikointi sujui lähinnä käsillä. Koska päivä oli vielä nuori ja matka pitkä, oli meidän kuitenkin jatkettava matkaa. "Kyzart daleko". Kyzart on kaukana, sanoin. He myönsivät ja hyvästelivät meidät.






Sää muuttui huonommaksi ja huonommaksi. Tuuli puhalsi ja vettä satoi satunnaisesti. Kun vesisade alkoi yltyä, saavuimme onneksemme vanhalle hylätylle asuntovaunulle. Ei siis sellaiselle asuntovaunulle, mitä Suomessa näkee, vaan vanhalle puiselle neuvostoasuntovaunulle. Testattuani sen kestävyyttä vaikutti, että sen sisälle voisi mennä. Asetuimme sinne kodiksemme levittäen makuualustamme ja sytyttäen trangian tulille. Ruokavarantomme olivat hupenemassa - ruokaa oli jäljellä ehkä kahdeksi tai kolmeksi ateriaksi. Tällä kertaa keitimme jonkinlaista venäläistä pikapuuroa tattarisuurimoilla, josta saimme hyväksyttävän makuista lisättyämme kaikenlaisia mausteita kokkauspaketistani. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta tunsimme olomme kotoisaksi vanhassa homeisessa vaunussa tuulen ja sateen piiskaten seiniä, joita oli paikoittain korjattu muovinpalasilla. Lähellä olevat vuoret alkoivat muuttua valkoisiksi tuoreesta lumesta. Toinen lumisateemme elokuisessa Kirgisiassa, mahtavaa! Kun sade hieman hellitti, oli matkaa jatkettava. Olimme suorittaneet 20 kilometriä järven toiselle puolelle, ja lähellä vuorten juuria. Koska yli 30 vuotta vanha karttani ei välttämättä ollut ihan täsmäävä, kävimme kysymässä jurtasta neuvoa. He eivät ymmärtäneet kartan päälle mitään, mutta tarjosivat teetä ja viittoivat vuoristoon päin.. "Kyzart tut tam". Kyzart on tuolla päin. Mutta kaukana se on edelleen, kuulemma. Kartasta katsottuna se on suoraan pohjoiseen päin, joten otimme kompassista suunnan ja lähdimme seuraamaan polkua siten, että ainakin etenemme oikeaan suuntaan.





Noin tunnin kuluttua huomasin kauhukseni, että kännykkäni oli jäänyt jurttaan. Jätin Sorinan sinne pistämään teltan pystyyn sillä aikaa, kun käyn noutamassa puhelimeni. Onneksi Kirgisiassa on varsin rehellistä porukkaa, ja he olivat jo kovasti etsimässä puhelimen omistajaa. Voin myöntää olevani aklimatisoitunut, sillä keuhkoni eivät pistäneet pahaksi 45 minuutin juoksulenkkiä 3000 metrin korkeudessa. Koska kello oli jo melkein kuusi illalla, eli olimmet olleet tien päällä 12 tuntia, oli aika kohottaa malja Vitalin omenaviiniä (rinkassa on aina tilaa litralle kotiviiniä). Emme päässeet Kyzartiin asti kuten toivoimme, mutta olemme nyt ainakin paljon, paljon lähempänä.

Vetäydyttyämme telttaan kuulin raskasta hengitystä ulkopuolelta. Sorina kysyi: "Anniina.. se olet sinä joka hengität, eikö vain?". Kumpa olisinkin. Jotain liikkui ulkopuolella ja hengitti raskaasti. Rohkaistuin avaten teltan oven, ja täytyy myöntää, että olin melko kauhuissani aluksi näkemästäni. Ympärillemme oli kerääntynyt noin viitisen kymmentä lehmää ja sonnia, osa niistä todella isokokoisia, ja osa pieniä uteliaita vasikoita. Niistä muutamat olivat aivan teltassa kiinni, haistellen ja tutkien sitä. Sorina pelkää lehmiä kuollakseen, kun taas minä maalaistyttönä uskon, että lehmät ovat lempeitä eläimiä. Oli silti kieltämättä epämiellyttävää olla lehmien piirittämänä, etenkin, kun ne alkoivat huutamaan kovaa toisilleen, ikään kuin kommikoiden jotain. Sorina sanoi: "Ne suunnittelevat jotain strategiaa. Ne aikovat tappaa meidät!". Minä taas uskoin, että ne vain haluavat varmistua, että meistä ei ole heille vaaraksi. Menin teltasta ulos ja yritin vähän neuvotella lehmien kanssa - täällä on kyllä tilaa meille kaikille nukkua. Lopulta he uskoivat minua ja nousivat korkeammalle. Vetäydyttyäni takaisin telttaan laukkasi lauma hevosia ihan telttamme vierestä. Olimme takuulla jollain kulkuväylällä. Viimeiset lehmän ja hevosen huudot kuuluivat yhdeksän aikaan, kunnes oli täysin hiljaista.



Yöllä oli kylmä. Nukuin epätasaisesti, kunnes ulkona oli valoa. Veteni oli jäätynyt, ja teltta, joka kastui sateessa, oli jäästä koppurainen. Myös kenkäni olivat umpijäässä, sillä ne olivat ulkopuolelta märät. Ulkona ei ollut yhtäkään lehmää eikä hevosta onneksemme. Nurmi oli kuurassa, ja hieman ylempänä oli tuoretta lunta. Yöllä oli täytynyt olla useampia pakkasasteita. Nousimme hieman ylemmäksi rinnettä keittämään puuroa, jotta aurinko voisi sulattaa kenkäni. Onneksi taivas oli pilvetön ja kirkas, eikä tuulta ollut. Taivalsimme kompassin avulla ylemmäs ja ylemmäs, kunnes jyrkkä polku vei korkeimmalle huipulle. Siellä voimme huokaista helpotuksesta: Kyzartin kylä siinti allamme!



Viimeiset näkemät Song Kul- järvelle. Eilen kävelimme toiselta puolelta järveä tänne. 




Tämä retki järvelle oli ehkä Kirgisian matkani kohokohta, juuri näiden sattumien vuoksi. Emme tienneet miten pääsemme sinne, emme tienneet missä voimme nukkua, emme tienneet miten pääsemme sieltä pois. Joskus on pelottavaa lähteä ilman selkeää suunnitelmaa. Meillä oli vain vähän rahaa, ruokaa, kartta, kompassi ja teltta, jotka riittävät usein paikkaan kuin paikkaan pääsemiseen, kunhan on vähän seikkailumieltä. Järvellä voi vierailla ihan hyvin osana järjestettyä turistiretkeä joko autolla tai hevosen selässä. Vaikka minulla olisikin ollut varaa maksaa järjestetty matka, olisimme jääneet paitsi kaikista niistä kokemuksista, joita koimme noiden kahden seikkailuntäyteisen päivän aikana. Monet turistit kommentoivat Song Kulia äänensävyllä "en pitänyt siitä, sillä kaikki tuntui olevan turisteille järjestettyä". Jos lähtee osana pakettimatkaa, ei mitään muuta voikaan odottaa. Song Kul on kuitenkin täynnä autenttisuutta, ja siitä vain hyvin pieni osa on varattu turisteille, joita vierailee kesällä järvellä päivittäin kymmeniä.