Minä, teltta ja Meksiko

Olin tehnyt melkein kuusi kuukautta toimistotöitä 40h päivässä, yhdeksästä viiteen, useimmiten vähän enemmän. Vaikka olisit Guatemalassa, toimistotyö on toimistotyö. Elämäni koostui rutiinista - herää, mene töihin, tule töistä, käy kuntosalilla, kirjoita yliopistoprojektia, mene nukkumaan. Kunnes viikonloppu vei minua kohti seikkailuja. Ennen Suomeen paluuta sain kuitenkin mahdutettua kaksi viikon lomaa, jotka molemmat kohdistuivat Meksikon eteläisimpään osavaltioon, Chiapas'iin. Molemmissa kuvio oli sama: minä, teltta ja Meksiko. Oli selvää, ettei kukaan muu kuulu tähän kuvioon. 

Tutustuin Chiapasin osavaltioon noin puoli vuotta ennen matkaa, jolloin kulutin aikaa yliopiston kellarissa lukemassa vanhoja Latinalaista Amerikkaa koskevia poliittisia lehtiä 90- luvulta (kyllä, Roskilden yliopiston kellari on oikea aarreaita, jolloin kulutin yön jos toisenkin penkomassa sen arkistoja). Silloin löysin artikkelin poliittisesta zapatista- liikkeestä, joka sai juurensa juurikin Chiapasin osavaltiosta, joka on Meksikon köyhin, ja jonka asukkaat ova pääasiassa 'alkuasukkaita', jotka ovat Guatemalan tavoin jääneet hallituksen kiinnostuksen ulkopuolelle, eikä heidän ääntään juuri kuunneltu. Zapatismo oli, ja on edelleen, anarkistinen vasemmistoliike, joka on vastustaa maiden yksityistä omistusta, ja se sai paljon mediahuomiota maailmanlaajuisesti, sekä ulkomaiden sympatiaa. Katsoin useamman dokumentin aiheesta ja jo silloin päätin, että haluan tietää enemmän zapatismosta sen kotikonnuilla.

Lopullinen matka on esitetty seuraavassa kuvassa:

Kuvassa on siis vain noin 5 % koko Meksikosta, ja silti kahdessa viikossa sain koluttua vain kuvan verran, Vietin kuitenkin Ocosingossa neljä yötä, eli olisin sen ajan voinut käyttää tehokkaammin matkustamiseen.

Testimatka Colon- järville

Olkoon se kuin pohjustus matkalleni. Kävin itseasiassa Meksikossa kolme kertaa. Ensimmäinen matka oli pakollinen - minun viisumini meni vanhaksi ja oli pakko poistua maasta 72 tunniksi. Töiden vuoksi en voinut olla Meksikossa kuin alle 24 tuntia, jonka sain onneksi puhuttua rajavartijoiden kanssa. Matkustettuani neljä tuntia kanabussilla La Mesillaan Meksikon rajalla rajavartija kysyi minulta: "Kai tulet takaisin Guatemalaan?", ja vastasin välittömästi: "kyllä, heti huomenaamuna. Onko se ok?", "tottakai, nähdään huomenna!".  Samalla he rahastivat espanjaa osaamattomilta jenkkituristeilta laitonta 'rajanylitysveroa'. Kun katsoin epäluuloisena heidän toimintaansa, hän kuiskasi minulle: "sinulla on jo paljon leimoja passissa ja puhut hyvää espanjaa. Ei sinun tarvitse maksaa".

Bussilla ja kimppataksilla pääsin noin 45 minuutin päässä rajalta sijaitseville Colon- järville, joiden kauneus yllätti minut matkustettuani kimppataksilla hiekkatietä pitkin 20 minuuttia. Alue koostuu useista kirkasvetisistä pienistä lammista, järvistä ja matalista vesiputouksista, joita kehystävät grillikatokset ja vuokramökit. Se on meksikolaisten kesken suosittu viikonlopunviettopaikka, ja siellä olikin melko paljon väkeä. Löysin sopivan ruohikkoisen kohdan yhden lammen rannalta, jossa minulla olisi oma yksityinen laguunini, ja pystytin telttani sinne. Nuotissa grillasin maissia ja tortilloja, jotka söin guacamolen ja chilikastikkeen kanssa. Huomeen adaptoituneeni varsin hyvin paikalliseen ruokavalioon. Muutama tuli nappaamaan kuvan minun ja telttani kanssa. Kulutin päiväni kävellen pitkin järviä, lukien kirjaa, syöden jäätelöä ja jutellen asiakkaattomien taksikuskien kanssa, kunnes hämärä vaipui järvien ylle ja asetuin nukkumaan pieneen telttaani.

Jos sanon, ettei minua pelottanut pätkääkään nukkua yksin teltassa ensimmäistä yötäni Meksikossa, valehtelen. Yritin kuitenkin kertoa itselleni, että olen aidatussa turistikompleksissa, eikä kukaan täällä halua minulle mitään pahaa. Aamun valjetessa pulahdin järveen uimaan ja lähdin tutkimaan lähellä olevia pyramidejä. Ne kaivettiin esiin vasta muutama vuosi sitten, eivätkä ne ole vielä päässeet yleiseen tietoisuuteen. Kulutin tunnin tutkien pyramideja, tylsistyneen vartijan katsoessa, etten vahingossa tee mitään vaarallista, kuten kiipeä niiden pyramidien päälle, jotka eivät ole siihen tarkoitettu, tai kävele liian pitkässä heinikossa. Koko aikana ei paikalla ollut ketään muita, paitsi kaurisperhe.

Jouduin odottelemaan kimppataksin täyttymistä liki tunnin. Taksikuski kertoi, että hän oli kaivamassa pyramideja esille. Kun arkeologit eivät katsoneet, pihistivät he joitain löytämiään esineitä, kuten vaaseja ja koruja. Niistä sai hyvät rahat. Syvemmällä viidakossa on paljon lisää pyramideja, joita ei kukaan ole vielä kaivanut esille, sillä Chiapasin ja Guatemalan alueella on tuhansia pyramija Maya- kaudelta, jolloin ei kellään ole resursseja niiden kaikkien puhdistamiseen kasvillisuudesta. Sitäpaitsi liian lähellä Guatemalan rajaa on huumetrafiikkia, jolloin ei sinne edes kannata mennä. Uskon häntä, vaikka melkein paloin jo halusta lähteä sinne. Olin nyt suunnilleen toisella puolella rajaa sieltä, missä olin ollut vain viikkoa ennen (katso tarina Laguna Bravasta).

Pilottimatka oli onnistunut hyvin, ja ymmärrän hieman paremmin miten asiat toimivat Meksikossa, joka on järjestäytyneempi ja kehittyneempi kuin Guatemala, vaikka edelleenkin puhun maan köyhimmästä osavaltiosta.

San Cristobal de Las Casas - politiikkaa ja tacoja

Viimein marraskuun lopussa pitkään odottamani viikon loma oli ajankohtainen, ja reppuni oli pakattu retkeilyvarustein kohti Chiapasia. Olin suunnitellut vain ensimmäisen kohteen, jolloin annoin tilaa seikkailulle. Se oli selvä - San Cristobal de las Casas, joka oli yksi zapatista- liikkeen päämajoista. Matka ei alkanut odotetun mukaisesti. Ollessani bussissa huomasin unohtaneeni quetzal- kukkaroni kotiin (tiedän, tämä on niiiin tyypillistä minua). Olin jo Xelan ulkopuolella, kun rahastaja tuli rahastamaan minua. Jouduin pyytämään häntä jättämään minut pois seuraavassa paikassa, jossa olisi pankkiautomaatti, sillä minulla oli piilolaukussani onneksi toinen pankkikortti, eli minun ei tarvitse palata kotiin. Hän päästi minut ilmaiseksi Cuatro Caminos- nimiseen risteykseen noin 10 kilometrin päässä, josta jouduin kävelemään tietä pitkin kilometrin pankkiautomaatille. Viimein, matka voi alkaa. Tarkoituksenani oli jäädä pois Las Vegas- nimisessä paikassa, josta toinen bussi jatkaa Meksikon rajalle, apukuskin huutaessa "Las Vegas! Pois kyydistä Amerikkaan lähtijät!". Minä olin nukahtanut, ja heräsin Huehuetenangossa (joka on melko uskomatonta kanabussissa, jossa tilaa on puoli takapuolta kovalla penkillä, cumbian huutaessa kovaa kaijuttimista jonkun saarnaten raamatun sanomaa). Kello yhdeksän illalla, 8 bussia ja 12 tuntia myöhemmin, olin San Cristobal de Las Casa'ssa, jossa taksikuski harhaili pitkin sivukatuja etsiessämme Couchsurfing- majoittajani kotia. Kahdella eurolla saa palkattua varsin uskollisen meksikolaiskuskin liki puoleksi tunniksi.

Käytin päiväni suunnittelemani agendan mukaisesti. Ikäväkseni sekä majoittajani sekä turisti-info ilmoittivat, ettei zapatista- kyliin ole mahdollista mennä, ellei siellä vietä vähintään kahta viikkoa, tai sitten jouduu maksamaan huomattavan summan (noin 20 euroa). Tiesin, että tämän summan maksaminen oikeuttaisi minut pinnalliseen, ohjelmoituun turistikierrokseen, joten jätin sen väliin. Kävin tutustumassa itsenäisesti lähistöllä oleviin pikkukyliin, San Juan Chamula'an ja Zinazantan'iin. Molemmissa paikalliset pukeutuivat häkellyttäviin värikkäisiin asuihin, suorittaen uskonnollisia maya- rituaaleja kirkossa, jonka lattia oli peitetty heinillä, havunoksilla ja kynttilöillä. Palattuani San Cristobal de Las Casa'an positiivisena yllätyksenä keskusaukiolle oli kasattu lava ja katsomo, jonka lavalla erilaisiin kirjaviin asuihin pukeutuneet eri alkuperäisten ryhmittymien edustajat valmistelivat puhettaan. Tapahtuma kulki nimellä "CIMICH'in yleiskokous", joka on Chiapasta Yhdysvaltoihin laittomasti muuttavien alkuperäisasukkaiden tukijärjestö. He olivat myös pystyttäneet pienen valokuvamuseon, jossa kerrotaan vaikeuksista, joita paikalliset yhteisöt kokevat, syistä, miksi he lähtevät laittomasti Yhdysvaltoihin, vaikeasta matkasta, sekä elämästä Yhdysvalloissa heidän kohdatessa rasismia ja väkivaltaa. Samalla he esittävät projektejaan, joilla yrittävät parantaa elämänlaatua kylissä, ettei kenenkään tarvitsisi lähteä etsimään parempaa elämää. Yleiskokous pidettiin osittain tzotzil ja tseltal- kielillä, jota kuuntelin lähinnä mielenkiinnosta kuulla kieltä, jota en ollut ikinä kuullut, sillä niitä puhutaan vain Chiapasissa, vaikka ne ovatkin sukua Guatemalan Maya- kielille.

Zinacantanin poikien kirjavat kukkaponchot

Majoittajani kanssa söimme loputtoman määrän tacoja. Viimein ymmärrän, mitä tacot oikeasti ovat. Ei, ne eivät ole niitä kovia kuoria, joita Taco Bell myy. Ei, ne eivät ole niitä rasvaa tihkuvia nyyttejä, mitä Guatemalassa myydään. Ne ovat täydellisia, ohuita maissitortillalättyjä, joiden päälle jotain kymmenien eri vaihtoehtojan valikoimasta (joista oikeastaan kaikki on lihaa), höystettynä sipulilla, limellä, tuoreella korianterilla ja chilikastikkeella (jonka voimakkuuden voi kukin itse valita). Yksi taco maksaa noin 50 senttiä, mutta minun kokoisen ihmisen on syötävä ainakin kolme täyttyäkseen, isompi mies voi syödä vaikka kahdeksan jos on kova nälkä. Ollessani Meksikossa en tainnut syödä mitään muita kuin tacoja, kahden viikon aikana. Lukuunottamatta yhtä luonaaksi syötyä molea, eli perinteisessä suklaa-chilikastikkeessa valmistettua kanaa. Sain kuulla, että vaikka suurin osa Chiapasissa edelleen on zapatista- liikkeen kannalla, on siitä tullut enemmänkin pikkukylien pakkomielle: syy prostestoida jokaisesta asiasta, tuntea itsensä tärkeäksi ja hankaloittaa kaikkien elämää omaa etuansa tavoitellakseen.

Yksin kanjonin pohjalla

Matkan perimmäisenä tarkoituksenani oli kuitenkin päästä syvälle luonnon ääreen, jolloin oli lähdettävä kaupungista pois. Luettuani eri matkablogeja ja yksittäisiä kirjoituksia esimerkiksi summitpost- sivulla, päädyin valitsemaan Cañon Rio La Venta:n kohteekseni. Paikka on suhteellisen tuntematon jopa meksikolaisten keskuudessa, sillä suurempi kanjoni "Cañon del Sumidero" kerää kaiken huomion. Sen näkemiseen kuitenkin ainoa mahdollisuus on joko veneellä kanjoninpohjaa pitkin, tai autolla ylhäältä käsin, eikä mahdollisuuksia patikointiin tai telttailuun esimerkiksi ole, joten päätin suosia melko tuntematonta, toiseksi suurinta kanjonia. Ensimmäinen combi eli pikkubussi kuljetti Tuxtlaan, jonka tuskallisen kuuma ilmasto viestitteli siitä, mitä tuleman pitää. Kyselin bussiasemalla bussista, jolla pääsisi kanjonille, mutta kukaan ei ollut koskaan kuullutkaan paikasta. Nettiblogeista löysin ainoastaan tiedon, että se on Tuxtlasta kohti Cintalapaa, ja bussista pitäisi jäädä pois paikassa nimeltä "Aguacero". Kukaan ei ollut kuitenkaan kuullut sen nimisestä paikasta, ja iso Cintalapaan menevä bussi olisi pakottanut minun ostavan lipun perille asti. Lopulta minua neuvottiin ottamaan bussi Coitaan (joka on lyhenne kaupungista nimeltä "Ocozocoautla de Espinosa"), josta todennäköisesti pääsisin jatkuettua Aguaceroon. Coitaan saavuttua kysyin paikalliselta opiskelijapojalta, joka ei ollut kuullukaan Aguacerosta, vaikka oli Coitasta kotoisin. Kyselemällä kuitenkin Aguacero- bussi löytyi, jonka kuski jopa tiesi, missä minun pitäisi jäädä pois bussista.

Bussi ajoi läpi pienten maatalouskylien, nostattaen pölyä tomuisilta hiekkateiltä. Lopulta minut jätettiin pitkän hiekkatien varteen sanoen, etteivät he aja perille asti, vaan tästä lähtien minun on käveltävä Aguaceroon. Oli varmasti 30 astetta lämmintä, aurinkoista ja tuuletonta. Määrätietoisena lähdin taivaltamaan pitkin loputonta hiekkatietä läpi viljelmien, lopulta päätyen metsään, joka johti kanjonille. En ole eläessäni nähnyt kanjonia, joten vaikka tämä on huomattavast pienempi kuin Sumidero, joka on parhaimmillaan 1300 metriä syvä, tämän ollessa vain 400 metriä, yllätti se minut upeudellaan. Käveltyäni vajaan tunnin saavuin luonnonpuistoon nimeltä "Reserva de la biosfera selva El Ocote", josta löytyi hyvät puitteet leirintään, esimerkiksi keittiö, vessa, suihkut, sekä pieni näköalaravintola. Vaikkei paikalla ollutkaan ketään muita, kuin minä. Kysyin ravintolasta kanjonin pohjalla yöpymisestä, eikä siinä ollut hänen mielestään mitään erikoista. Hän vakuutti, ettei paikalla ole mitään, mitä pelätä. Kanjoninpohja on osittain kuiva, joten sen pohjalle on muodostunut hiekasta laguuneja. Loputtomat portaat johtivat kanjonin pohjalle, josta katsottuna suorat kanjonin seinämät näyttivät yhä jylhemmiltä, jokien laskien ylhäältä vesiputouksena.

Ikäväkseni soveltuva leirintäalue oli vallattu. Siellä makoili kymmenenkunta kookasta sonnia. Löysin sopivan paikan sonnien keskeltä, jotka poistuivat, jättäen paikan minun haltuuni. Mieleni täytti uskomaton vapauden tunne. Täällä olen, yksin kanjonin pohjalla Meksikossa. Kuin menneiden vuosiaikojen intiaani, luonnon armoilla. Aloin keräämään polttopuita Eddie Vedderin musiikin soiden retkikaijuttimestani. Pian valmistin quesadilloja pikku alumiinipannullani San Cristobalista ostamillani tortilloilla, juustolla sekä avokadoilla. Oikean onnellisuuden valmistaminen on niin yksinkertaista. Se tunne sisällä on vain jotain niin käsittämätöntä, joka on kaiken sen vaivan arvoista. Soittelin charangollani uusia säveliä ja luin kirjaa, kunnes tuli hämärä.

Yhtäkkiä tajusin sen - on pimeä. Yhtäkkiä kaikki se, mitä olin nähnyt saapuessani: laguunini kirkasvetisen joen varrella, kondorit kaartelemassa yläpuolellani, vesiputous, lehmät, kaikki vaikutti pelottavalta. Puskat rapisivat liikaa. Tulikärpäset välkähtelivät ympärilläni. Olin yksin, aivan liian yksin...  Keräsin tavarani ja vetäydyin pikimmiten telttaani. Toistellen itselleni: täällä ei ole mitään pahaa, vain ystävällisiä eläimiä, ei ole mitään syytä pelätä. Kello seitsemältä oli säkkipimeää, hiillokseni kimmellellen edelleen telttani edessä. Oli pakko sammuttaa musiikki, sillä halusin kuulla, jos jokin lähestyy telttaani. En voinut keskittyä kirjaani. Vesi loppui. Yö oli yksi kamalimpia. Letherman- puukko oli avattu viereeni varmuuden vuoksi, oli hiostavan kuuma, luonto piti liian kovaa ääntä. Miksi ihmeessä minä, blondi suomalainen tyttö, nukun yksin täällä Meksikossa hylätyn kanjoin pohjalla? Mutta ravintolan nainen oli sanonut, ettei täällä tarvitse pelätä mitään. Nukahdin välillä viideksitoista minuutiksi, nukkuen kuin vahtikoira, jonka toinen silmä on puoliksi auki. Unessa kuulin aina jonkun avaten telttani vetoketjua. Päätin sitoa sen kiinni sisältä päin, ajatellen, että se estäisi jotain tulemasta läpi ohuesta kangasteltasta, josta näkee melkein läpi. Joskus sellaiset asiat auttavat mieltä rauhoittumaan. Yhtäkkiä huomaan ulkopuolella valoja. Valoja, jotka liikkuvat. Sydämeni hakkasi kurkussa, ja päätin rohkaistuna kysyä, "haloo, kuka siellä?" espanjaksi. Kun 10 minuuttia kului, eikä kukaan vastannut, mutta valot eivät sammuneet, päätin raottaa vetoketjua vilkaistakseni ulos. Kuivat puut olivat napanneet kipinän ja alkaneet palamaan jälleen. Nauroin tyhmyydelleni, ja yritin jatkaa nukkumista, todellisuudessa odotellen, että aurinko jo nousisi. Katsoin kelloa: se oli 9 illalla.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen herätyskelloni soi: kello oli 5:45. Olin odotellut hereillä pitkän aikaa tuota hetkeä. Ulkona oli kuitenkin edelleen pimeää, vaikka taivas alkoi jo sinertää, viitaten auringon olevan nousussa. Uskalsin jo pitää päätäni teltan ulkopuolella, odottaen, että valoa on riittävästi. Päivän valjetessa kaikki yön pelot tuntuivat tyhmiltä. Mitä minun pitäisi pelätä täällä, ja miksi? Venyttelin hietikolla teltassa kankeutuneita koipiani ja selkääni, ajatuksissani heittää vaatteet pois ja pulahtaa uimaan. Sillä hetkellä näin kuitenkin kahden ihmisen lähestyvän. Ihmisiä! Lajikumppaneita! Olen pelastunut! He olivat seikkailuretkeilijöitä Guatemala Citystä, jotka olivat usemman päivän vaelluksella kanjonin pohjaa pitkin. Meitä nauratti se, että me molemmat olimme tulleet Guatemalasta tänne syrjäiselle kanjonille, mutta telttailimme noin 500 metriä erillään, jolloin emme tienneet toisistamme. Kellon ollessa seitsemän lähdin paluumatkalle.

Luulen, ettei minulla ole eläessäni ollut niin kova jano. Minulla oli sinne mennessä vain litra vettä - en edes halua selittää minkä ihmeen takia. Se oli loppunut edellisenä yönä. Söin granadilla- hedelmäni, joissa oli edes jonkun verran hedelmämehua. Noustessani 800 rappua tasanteelle yritin vain pitää ajatukseni siinä, että pian olen ravintolassa, josta voin ostaa vettä. Lopulta saapuessani ravintolalle havaitsin sen olevan vielä kiinni, eikä paikalla ollut ketään. Epätoivo valtasi mieleni: päätäni alkoi jo särkeä nestehukasta, ja minun olisi päästävä Coitaan asti ilman vettä. Ei siinä nyt mikään hengenvaara ollut, mutta ei se totisesti mukavaakaan ollut. Ilman taukoja pinnistelin tielle asti, josta päätin kysyä kyytiä miltä tahansa ohi ajavalta kulkuneuvolta päästäkseni pikimmiten Coitaan. Olin viettänyt jo noin 12 tuntia ilman vettä noin 30- asteisessa ilmastossa, lisäksi taivaltaen yli tunnin ylämäkeä 10 kiloisen rinkkani kanssa. Pari lava-autoa huristi ohi ilman sympatiaa, kunnes noin 20 minuutin kuluttua samanlainen minibussinrämä vei minut Coitaan. Ostin kerralla kaksi litraa vettä, joista yksi litra meni alas kertaheitolla. Miten hyvältä voikaan vesi maistua.

Turistien kansoittama Palenque

Kulutin liki 12 tuntia matkalla Coitasta Palenqueen, vaihtaen bussia sekä Tuxtlassa, San Cristobalissa että Ocosingossa. Vaihto on yleensä aika lentävä - hädin tuskin kerkeät bussista pois, kun jo kilpailevat bussifirmat ovat kantamassa rinkkaasi heidän bussiinsa, joka lähtee jo muutaman minuutin kuluttua. Ocosingon jälkeen maisema vaihtuu radikaalisti vuoristoiseksi sademetsäksi. Kello oli jo liki yhdeksän illalla, jolloin paikallisbussi Palenquen luonnonsuojelualueelle ei enää kulje, mutta taksi nappasi minut kyytiinsä vieden perille vain 20 peson, eli reilu yhden euron hintaan (8 kilometriä). Kyseli tältä leirintäaluetta, joka soiteltuaan muutamalle ystävälleen vei minut "Jaguar" nimiselle paikalle, joka aikalailla vastasi odottamiani laatustrandardeja. Sademetsän siimeksestä löytyi ryhmä todella ränsistyneitä puumökkejä, jotka oli maalattu eri väreillä sekä kirjailtu graffiteilla. Paikka vaikutti siltä, kun se olisi ollut hylättynä kymmeniä vuosia, mutta yllätyksekseni mökit olivat asuttuja, ja minut ohjattiin vanhan rakennelman raunioille, joka tarjoaisi katon teltalleni trooppisten sateiden varalta. Jaguaarissa olevat turistit ovat paatuneita hippejä, jotka elävät käsitöillä. Vajaalla kahdella eurolla sain fasiliteetit käyttööni, johon ei telttakatokseni lisäksi kuulunut kuin kylmä suihku ja jonkinlainen kuivakäymälä. Paikallinen ravintola tarjoili hippituristien lisäksi juopuneille miehille kaljaa sekä tacoja euron hintaan.

Tuona yönä nukuin teltassani sikeästi ainakin 6 tuntia heräämättä kertaakaan. Lopulta heräsin noin puoli viideltä mölyapinoiden muristen lähellä olevissa puissa. Hyönteiset sirittivät ja joku papukaija huusi kaukaisuudessa. Kuudelta oli aika nousta ja lähteä kävelemään kohti 6 kilometrin päässä olevia Palenquen raunioita, jotta välttyisin turistiruuhkalta. Kerkesinkin hyvin kiertelemään metsäreitit, spotaten muutaman mölyapinan ennen saapumistani raunioille. Sademetsä luo satumaiset puitteet Palenquen upeille raunioille, jotka olivat vielä Hondurasissa näkemiäni Copan- raunioita mahtavammat. Harmikseni paikalla oli jo kahdeksalta satoja turisteja, joista suuri osa vaikutti olevan ohjattuja eläkeläisporukoita. Oli jopa yksi opastettu virolainen turistiryhmä. Palenque on yksi Meksikon tunnetuimmista raunioista, joten se kuuluu moniin reittimatka-agendoihin. Aloitin tutkimusmatkan kaukausimmista raunioista välttääkseni turistimassat, myöhemmin kiiveten suurimmille pyramideille. Kolme tuntia kuitenkin oli riittävästi, ja palasin majapaikalleni jatkaakseni matkaa. Lopulta pidin itseasiassa Copanin raunioista Palenquea enemmän.

Lacandonin sademetsä - kehen voi luottaa? 

Matka jatkui Ocosingoon, jossa eräs ystäväni majoitti minut. Ilta kului kitaraa soitellen ja tarinoita jakaen, miettien, minne lähtisimme viikonloppuna seikkailemaan. Minua kiinnosti suuresti Lacandon- sademetsä, jossa asuu Lacandon- heimoon kuuluvia alkuperäisasukkaita, jotka ovat yksiä ainoista, joita espajalaiset eivät löytäneet valloituksen aikana. He pukeutuvat valkoiseen lakanamaiseen asuun, ja sekä miehillä että naisilla on pitkä, avoinna oleva tukka. Aamulla selvitettyämme bussiaikatauluja ja reittivaihtoehdot lähdimme kohti Naha'a, josta seuraavana päivänä voisimme jatkaa syvämmälle Golondrinas- nimiseen paikkaan. Pitkä ja pomppuinen hiekkatie johdatti meidät Naha'an noin neljässä tunnissa. Meillä oli mukana teltta yöpymistä varten, mutta kyselimme kylästä yösijaa, sillä alkoi satamaan. Meille vuokrattiinkin yksi tönö vaatimattomasti reilu kahdella eurolla per lärvi, sekä annettiin keittiö käyttöön. Kylässä oli asunut jo kuusi vuotta italialainen antropologi tutkien Lacandon- "intiaanien" tapoja, joka kertoi meille heistä. Yleensä ottaen lacandonit eivät ole kovin avoimia turisteille - he eivät salli valokuvien ottamista, eivätkä kerro mielellään tavoistaan ja uskomuksistaan. Tämän vuoksi ainoa tapa oppia on asua siellä vuosia oppien heidän maya- kielensä. voittaen heidän luottamuksensa. Tämän vuoksi olikin lottovoitto löytää tämä italialainen, joka on ehkä tämän maailman suurimpia lacandon- asiantuntijoita. Keittiössä kuluikin nelisen tuntia tarinoiden.

Saavuimme kylään huonoon aikaan - oli kuun loppu, ja miehille (jotka työskentelevät kaupungissa) oli maksettu palkka. Koska kylä on pääasiassa omavarainen, menee palkkaraha pitkälti alkoholiin. Miehet olivat vahvasti humalassa, joka aiheutti konkfliktia kylän naisten ja miesten välillä. Miehiä ei päästetty taloon nukkumaan. Palatessamme tönöömme, jonka olimme lukinneet munalukolla, havaitsimme ystäväni puhelimen olevan kateissa. Talon vuokrannut nainen arveli sen pudonneen, joten sitä lähdettiin etsimään taskulamppujen kanssa, ilmoittaen kaikille kyläläisille, että jos puhelin löytyy, se pitää toimittaa meidän taloon. Puhelinta ei löytynyt, mutta koska mitään muuta ei vaikuttanut olleen kadonnut, päätimme luottaa kyläläisiin. Teimme kuitenkin muutaman huolestuttavan löydön: tönömme toisessa huoneessa oli yllättäen valot päällä, vesipullomme oli toisen huoneen sängyn päällä, ja lattialla oli kuollut torakka, jota ei siinä viimeksi ollut. Oli aika ottaa Sherlock Holmes- aistit käyttöön. Kolusimme koko kämpän, muttemme löytäneet muita todisteita.

Jutellessamme kuulimme ulkopuolelta "sshhhh, cállense!" (eli olkaa hiljaa). Sekä keskustelua lacandon- kielellä. Emme olleet varmoja, mikäli tämä tarkoitti muita miehiä, vai tarkoittiko se meitä. Jatkoimme keskustelua, jolloin kuulimme tämän toiseen kertaan. Ystäväni alkoi huolestua, jonka vuoksi siirsimme tavaroita oven eteen, jottei sitä saisi auki. Päätettyämme katsoa elokuvaa nappikuulokkeilla havaitsin, että myös ne olivat kadonneet, mutten heti älynnyt yhdistää sitä varkauteen, sillä ne ovat halvat puhelimen mukana tulevat hands free- kuulokkeet. Ulkoa kuului huutoja "Chavo? Chavo?". Tajusimme, että talon omistajaa kutsutaan nimellä "Chavo", jolloin luultavasti tämän känniset ystävät luulevat hänen olevan täällä. Ystäväni huutaa tälle takaisin "Chavo ei ole täällä!". Minut valtasi väsymys ja vaivuin uneen, kun taas ystäväni valvoi melkein koko yön, varmistaen ettei ketään tule taloon sisälle. Yöllä minun oli pakko lähteä käymään vessassa (joka on luonnollisesti ulkona oleva kuivakäymälä), jolloin ystäväni vahti ovella harjanvarren kanssa. Hän teki toisen epäilyttävän löydön - känniset miehet vaikuttivat olevan tönömme takana piilossa.

Aamulla puhelinta ei edelleenkään ollut löytynyt. pakkasimme tavaramme ja lähdimme kävelemään toiselle puolelle järveä, yrittäen olla välittämättä kaikesta mitä oli tapahtunut. Siellä suhteellisen humalainen mies otti meidät vastaan esitellen paikkoja. Hän asui siellä yksin vaimon ja lapsiensa kanssa. Löysimme rotan kokoisen kovakuoriaisen, jonka nimesimme Ernestiinaksi. Se puuskutti kovaa ottaessani sen käteen. Päivä oli aurinkoinen ja kaunis, halusimme unohtaa kaiken öisen. Palattuamme takaisin Naha'n nainen oli edelleen kauhuissaan siitä, että puhelinta ei ollut löytynyt. Tämän mies tuli "auttamaan etsinnöissä" ja yllättäen se löytyi sängyn alta (jonka olimme kyllä katsoneet pengastaessamme huoneen). Puhelimen taskussa olevat 500 pesoa olivat kadonneet. Lähdimme pois maksamatta, heidän yhä näyttäen meille ystävällisyytensä, tarjoten lava-autokyydin tienhaaraan, josta voisimme löytää jonkinlaisen kulkuneuvon. Koko Lacandon- kulttuuri jätti minuun hieman kolkot jäljet. Kyllä, he asuivat alkeellisissa puumajoissa, pukeutuivat valkoisiin lakanoihin ja heillä oli pitkä tukka. He syövät apinoita ja elävät melko omavaraisesti, vaikka kylässä nykyään onkin muutama pikku kauppa, sekä wifi- yhteys, jota voi lunastaa tunti kerrallaan. Monilla oli älypuhelin, vaikka tietokoneita emme nähneetkään missään olevan. Näimme noin sadan ihmisen kylässä ainakin kolme albinoa, ja kaikki tuntuivat olevan sukulaisia. Miehillä oli selvä alkoholiongelma.

Ernestiina

Päätimme kuitenkin unohtaa kaiken tämän. Koska ystäväni kaikki rahat oli viety, lupasin korvata kaikki tämän kustannukset. Istuimme tienhaarassa ja päätimme liftata siihen suuntaan, mihin ensimmäinen auto menee. Puolen tunnin kuluttua lava-auto kulki kohti Ocosingoa, joten päätimme palata takaisin sinne, mistä tulimme, kuitenkin vieraillen matkalla Tonina- raunioilla. Matkalla vaihdoimme autoa ja pysähdyimme syömään kanaa Monte Líbanoon, joka on kuuluisa varastettujen tavaroiden myyntipaikkana. Naureskelimme, että täältä todennäköisesti olisimme voineet löytää hänen puhelimensa, ellei varas olisi huonon omantunnon tuskissa päättänyt palauttaa sen. Meksikossa blondeja tyttöjä kutsutaan "güera"- nimellä, enkä erityisesti pidä siitä, että heidän mielestään kaikki valkoihoiset ovat jenkkejä. Etenkin Trumpin voiton jälkeen eivät jenkit ole kovassa huudossa. Mennessämme syömään huikkasi kylän poika minulle "ei güerita syö meidän ruokaa, se syö vain hampurilaisia!". Ravintolassa poika vielä keksi sanoa: "menkää naimisiin täällä: me tarjoamme coca-colat"!. Yleisesti ottaen tällaiset huikkaukset ovat lähinnä vitsejä, eikä kukaan sanonut minulle mitään uhkaavaan sävyyn. Seuraavan lava-auton kyydissä halusin kuunnella musiikkia, mutta tein uuden entistä oudumman löydöksen: puhelimeni muistikortti oli hävinnyt, ja olin takuuvarmasti kuunnellut musiikkia edellisenä päivänä.

Odotellen ensimmäisen auton saapumista - hyvä aika virittää charango

Tonina- rauniot viehättivät minua paljon Palenquea enemmän. Vaikka ne ovat pienemmät, on pyramidi kuitenkin suhteellisen korkea, ja sen huipulle on mahdollista kiivetä. Sieltä on verratonta katsella laakeaa maisemaa ympärillämme, auringon laskiessa horisonttoon. Juhlistimme onnistunutta päivää oluella. Kaivaessamme rahapussistani rahaa paluumatkaan (olimme tulleet tänne lava-auton lavalla, joille ei tarvitse maksaa kuin hieman tippiä), huomasin kauhukseni, että quetzal- setelien seassa ollut 500 peson seteli oli hävinnyt. Rotat: he olivat näpistäneet Meksikon rahat Guatemalan setelien lomasta, jolloin huomasin setelinipun edelleen olevan siellä, enkä älynnyt alkaa laskemaan rahoja. Enkä edes tiedä milloin se olisi näpistetty, sillä puhelimen häviämisen jälkeisessä tarkastuksessa laskin rahat, ja minulla oli edelleen kaikki tallella. Heidän oli täytynyt käydä siellä uudelleen sen viiden minuutin aikana, kun kävimme kysymässä taskulamppua. Nopeasti auto pysähtyi kohdallemme, ja kysyi, mikäli tarvitsemme kyydin Ocosingoon. Joskus hyvä tuuri osuu kohdalle juuri silloin kun sitä tarvitaan: alkoi olla jo pimeä, eikä busseja enää edes kulje. Autossa aloin laskemaan quetzaleitani ja tein uuden kauhistuttavan löydöksen: minulta oli varastettu noin 900 quetzalia, eli yli 100 euroa. Niiden 500 peson, eli 25 euron lisäksi. Jäljelle oli jätetty toiset 1000 quetzalia. Koska setelit ovat pieniä, ei paksusta nipusta heti huomaa, jos siitä puuttuu puolet.

Ryöstetyksi tullessa mielen valtaa yhtäaikaa viha, pettymys ja huijatuksi tulemisen tunne. He olivat ottaneet meidät vastaan ystävällisesti, vieraina. Tarjonneet meille teetä ja tortilloja ilmaiseksi, selkeästi taktiikkana pitää meidät pidemmän aikaa keittiössä. Italialainen ei varmasti ole juonessa mukana, mutta sattumalta oli siellä, jolloin olimme kauan aikaa keittiössä, ja heillä oli aikaa mennä sisään ilmeisesti kätketystä takaovesta, ja varastaa sellaista, jonka katoamista me emme heti huomaisi, kuten osa seteleistä, puhelimen muistikortti, hands free- kuulokkeet. Ja ystäväni puhelin jostain syystä. On inhottavaa ajatella, että joku on penkonut reppuani, ja avannut puhelimeni, etsiessään soviaa varastettavaa tavaraa. Koska he olivat humalassa, jättivät he kuitenkin jälkeensä riittävästi todisteita. Ikävä kyllä, koska kyseessä on meksikolainen lacandon- yhteisö, jossa yövyimme jonkun talossa, jonne vapaaehtoisesti menimme, emme voi valittaa siitä yhtään minnekkään. Rahat ja puhelimen muistikortti kuvineen on mennyt ikuisiksi ajoiksi. En kuitenkaan halunnut sen jäädä kalvamaan mieltäni paluumatkallani Guatemalaan seuraavana päivänä, sillä tiesin, että haluan palata Meksikoon jo muutaman viikon sisällä.

Viimeinen etappi: Laguna Miramar

Noin kaksi viikkoa edellisen reissun jälkeen olin saanut työhommani päätökseen. Sain myös yliopistoprojektini valmiiksi viikon etuajassa, jotta voisin matkustaa vielä yhden viikon. Viime reissulla väliin jäi yksi syrjäisimmistä paikoista Chiapasssa, joka oli ehdottomasti nähtävä: Laguna Miramar.

Olen matkustanut Huehueen jo 7 kertaa, joten bussimatka on jo melkoisen tuttu, tällä kertaa vaihto Las Vegasissa onnistui niinikään sujuvasti. Kuitenkin noin tunnin matkan jälkeen matka pysähtyi pitkään autoletkaan, ja selvisi, että mielenosoituksen vuoksi tie on tukittu, ja se on ollut kiinni jo aamusta asti, eikä todennäköisesti tule aukeamaan moneen tuntiin. Pääsin onneksi kävellen ohittamaan tiesulun, joka koostui paikallisten vierittämistä suurista kivistä. Ilmeisesti mielenosoitus koski sähkön hintojen nostamista. Toisella puolella tietä pääsin lava-auton kyytiin, jolla matka jatkui noin 30 minuuttia, kunnes jälleen kohtasin tietukon. Tällä kertaa he eivät päästä edes jalankulkijoita ohi, ja mielenosoitus oli selkeästi hieman agressiivisempi. Jäin syömään lounasta paikalliseen ravintolaan hondurasilaisen perheen kanssa, jotka olivat myös matkalla Meksikoon. Noin tunnin odotuksen jälkeen purkivat he tietukkonsa hetkeksi, päästäen ohi, jolloin sain ängettyä itseni liki täynnä olevan lava-auton perälle jatkaakseni matkaa. Tällä kertaa oli onni etten ollut yksityisellä autolla: muuten en olisi saman päivän aikana päässyt Meksikoon asti. Nyt pääsin kätevästi ylittämään jalan tietukot. Rajalla oli niinikään ruuhkaa: Comitaniin vievän bussin jonossa oli noin 50 ihmistä, bussiin mahtuu 15 ja se menee noin 15 minuutin välein. Laskeskelin, etten ainakaan tuntiin pääsisi sieltä mihinkään, joten koitin onneani liftaamalla, sillä rajalla kaikki autot ajavat todella hiljaa, ja monet ajavat Comitaniin asti, jolloin kerkesi hyvin kysyä autoilta. Sainkin nopeasti kyydin guatemalalaisten kauppamiesten kyydissä.

Comitan yllätti minut todella positiivisesti. Se on äärettömän sievä, siisti ja organisoitunut pikkukaupunki, jonka keskuspuisto oli koristeltu niin upeilla jouluvaloilla (oli alle viikko jouluun), että se jätti jopa monet jenkkikaupungit kalpeiksi. Comitanissa ei ole hostellia, eikä juuri yksikään turisti käy siellä, joka varmaan johtuu siitä, että Meksiko on niin täynnä upeita kaupunkeja, että se jää esimerkiksi lähellä oleva San Cristobalin varjoon. Minä kuitenkin pidin siitä San Cristobalia enemmän. Löysin paikallisen halpahotellin eli posadan 75 peson, eli alle 4 euron hintaan (yksityinen huone). Kolme tacoa Bohemia- jouluoluella järjestyi parilla eurolla. Fiilistelin joulutunnelmia keskuspuistossa, jossa parveili satoja paikallisia ottaen kuvia joulukoristeiden kanssa. Oli hienoa olla takaisin Meksikossa, etenkin tietäen seuraavan päivän suunnitelmani.

Aamulla kello kuusi suuntasin minulle neuvotulle kadunpätkälle, josta löysin pikkubussin Margaritas- nimiseen paikkaan. Täällä minulle oli sopivasti aikaa tehdä ruokaostoksia hiljalleen aukeavilla markkinoilla ennen bussin lähtemistä San Quintíniin. Busseja lähtee vain muutama aamuvarhain, sillä matka kestää kuutisen tuntia, joten on oltava aikaisin asialla. Kahden tunnin matkan jälkeen tie muuttui surkeaksi hiekkatieksi, joka luikerteli pitkin pikkukyliä. Zapatista- liike kukoistaa tällä alueella, kuten koko Ocosingossa. Oikeastaan jokaisessa kylässä oli käsin tehty kyltti, jossa kirjoitettiin "täällä kylä määrää ja hallitus tottelee" ja "autonominen zapatista- kunta", luetelleen heidän lakejaan, jotka kieltävät muun muassa huumeiden, dokumentoimattomien ihmisten, aseiden ja arvopuun kauppaamisen. Kyltit olivat usein huonosti kirjoitettu ja täynnä kirjoitusvirheitä, viitaten siihen, että he eivät hallitse kovin hyvin espanjan kirjoittamista. Kieli on pääosin tsotsil tai tseltal. Kylissä oli useita pieniä kouluja, jotka olivat kymmenen neliömetrin puuhökkeleitä. Jokaisessa kylässä oli myös oma pienenpieni klinikka ja muut julkiset palvelut. Koska he ovat periaatteessa autonomisia, eivät he käytä julkisia palveluita, vaan jokainen kylä organisoituu keskenään. Olisi hyvin mielenkiintoista päästä tutustumaan kyliin ja heidän ideologiaansa, mutta ikävä kyllä he eivät ole kovin avoimia kertomaan järjestäytyneisyydestään.

Zapatista- kylä täynnä kylttejä

Tunteja kului, tunkeuduimme yhä syvemmälle metsään, lämpötilan noustessa ja vuorten kasvaen ympärillä yhä korkeammiksi. Lopulta tulimme tietukkoon, jossa odotti saman yrityksen toinen bussi. Tämä kertoi, että San Quintinin kylän ihmiset olivat kapinapäällä, eivätkä päästä heidän bussejaan lähellekään. Ainoastaan heidän omilla lava-autoillaan on lupa kulkea heidän maillaan. Pitemmittä puheitta kaikki, noin 10 matkustajaa, purettiin tielle, ja meille toivotettin onnea matkaan jalkapatikassa. Minä olin luonnollisesti ainoa ei-paikallinen. Matkassa oli useita vanhoja ihmisiä, ja heillä oli paljon kantamuksia. Sääliksi kävi. He kuitenkin kävelivät niin hitaasti, että he katosivat nopeasti näkyvyydestäni, ja olin totaalisen yksin. Kyläläiset katsoivat minua hieman ihmeissään, mutta kukaan ei sanonut juuri mitään. Yhtäkään autoa ei ajanut kumpaankaan suuntaan, ainoastaan joitakin mopoja. Noin tunnin tauottoman kävelyn jälkeen saavuin sillalle, jolloin tiesin jo saapuneeni San Quintiniin.

Paikka, josta minut laitettiin kävelemään. 

Sain nopeasti paljon huomota paikallisilta nuorilta miehiltä. Noin 18- vuotias poika uteli mistä olen kotoisin, ja kertoessani olevani Suomesta, hän kertoi olevan suuri The Rasmus- fani. Hän piti myös muista suomalaisista yhtyeistä, kuten Nightwishistä ja HIM:istä. Näihin hän oli tutustunut Youtuben kautta. Ei haittaa vaikka asuisi 7-8 tunnin päässä lähimmästä kaupungista keskellä syvintä viidakkoa - kyllä suomalainen musiikki yltää jokaiseen kolkkaan. Tämän kunniaksi hän suorastaan vaati voivansa tarjota minulle lounaan kylän ravintolassa, ja söinkin maukkaan meksikolaisen munakkaan. Kylässä oli suuri armeijan tukikohta, joka vaikutti varsin vauraalta. Siellä oli jopa lentokenttä, koulu, suuri lasten leikkikenttä, ja huomattavan paljon joulukoristeita. Muut kylän pojat olivat selkeästi kateellisia, että nuori Suomi-fani oli voittanut huomioni puolelleen. Minun oli kuitenkin jatkettava matkaani Miramar- laguunille.

Reitti on hyvin merkitty, ja kilometrin välein kerrotaan, kuinka paljon on vielä jäljellä. Matkaa on yhteensä vain viisi kilometriä, mutta sen kulkemiseen kuluu kolme tuntia, sillä päivittäin ravaavat lehmät ja hevoset olivat tehneet siitä liki metrin syvää kuravelliä, johon kaaduin ja kenkäni jäivät jumiin kerran jos toisenkin. Välillä tuntui olevan mahdottomuus päästä etenemään. Muutamat lankut yrittivät helpottaa matkantekoa. Ensimmäinen kilometri oli koko osuuden vaikein, ja siihen kului tunti. Välillä jouduin ylittämään lehmäaitauksia, mutta onnekseni lehmät osoittautuivat hyvin leppoisiksi kavereiksi, ja tyytyivät tuijottamaan minua. Auringon laskiessa olin kuluttanut matkaani 12 tuntia (lähimmästä kaupungista eli Comitanista), ja olin melkein perillä. Aurinko laski värjäten suurensuuret Ceiba- puut punaisiksi. En voi mitenkään kuvailla järvelle saapumista. Suurehko, noin 10 kilometriä puolelta toiselle oleva järvi, oli peilityyni, heijastaen puna-sinertävän taivaan. Mölyapinoiden huuto kaikui pitkin tyyntä järvenpintaa säestettynä muiden eläimien äänillä. Olin ainoa ihminen paikalla puistonvartijan lisäksi, joka oli juuri palaamassa iltauinnilta. Tämä kuuluu Montes Azules- luonnonpuistoon, jossa asustelee monia uhanalaisia eläimiä, kuten jaguaareja ja muita kissaeläimiä, useita apinalajeja, tapiireja, ja niin edelleen. Järven ympärillä nousevat vuoret ja useat onkalot loivat seikkailuelokuvamaisen tunnelman. Mitä kaikkea täältä voisikaan löytyä? Järven rannalle oli kyhätty siisti leirintäalue usealle kymmenelle teltalle, vaikkei tällä hetkellä muita ollutkaan. Löytyi myös suihku ja kuivakäymälä. Muuta majoitusta ei järvellä ole.

 Nukuin yön teltassa yllättävän hyvin, vaikka öinen meteli olikin melko huumaava. Eniten pelottaa se, ettei tiedä, mitä kaikkea täällä voi olla. Esimerkiksi käärmeitä, hämähäkkejä ja muita ötököitä. Heräillessäni kuuden maissa lähdin seuraamaan metsäpolkuja, tavoitteenani nähdä eläimiä. Koska vaelluskenkäni olivat 10 sentin savimassan peitossa, lähdin sandaaleilla, joka ei ollut ehkä viisain veto. Useat terävät lehdet viiltivät jalkojani, johon lisätään vielä verenhimoiset ötökät ja muurahaiset. Kävellessäni pitkin metsiä kolmen tunnin ajan, välillä istuskellessani hiljaa paikallani, onnistuin spottaamaan hämähäkkiapinaperheen, vyötiäisen, jokikrokodiilin sekä puna-aran. Kello oli yhdeksän aamulla ja minusta tuntui, että olin tehnyt kaiken, mitä puistossa voi tehdä, mutta minun oli oltava siellä vielä toinen yö, sillä ainoa lava-autokyyti San Quintinistä lähtee kello 8:30 aamulla, jolloin minun pitää lähteä jo ennen kuutta aamulla liikenteeseen. Kulutin päivän lukien kirjaa, vuollen veitsellä eläimiä puunpalasista, tehden ruokaa, seuraten puistonvartijan kalastamista. Olen todella huono kuluttamaan aikaani yksin, mielummin vaikka istun bussissa. En todellakaan ole ihminen, joka nauttii hiekkabiitsillä makoilemisesta koko päivän. Sitäpaitsi, oli aivan liian kuuma siihen, ja muurahaisia oli aivan liian paljon. Kulutinkin tunnin seuraten muurahaisten työntekoa. Ne selkeästi kulkivat paikasta toiseen etsien ruokaa, jonka he porukalla kuljettivat pesäänsä. Ikäväkseni ne olivat myös keksineet teltassani olevat hedelmät, jolloin teltassani oli tuhansia muurahaisia kuljettamassa hedelmiäni pala palalta heidän pesäänsä. Muurahaiset ovat niin pieniä, että ne mahtuvat läpi hyttysverkosta. Yhdessä puistonvartijan kanssa yritimme siirtää teltan ja päästä eroon muurahaisista, etten joutuisi jakamaan telttaani niiden kanssa.

Illalla vuokrasin kanootin parilla eurolla, ja tein muutaman tunnin reissun ympäri järven. Kulkiessani järven rantoja pitkin pystyin hyvin seuraamaan esimerkiksi mölyapinoiden touhuja puissa. Paikka oli ylittänyt kaikki odotukseni - vaikka siellä on yksin vähän hankala saada aikaa kulumaan, on se yksi villeimmistä paikoista, missä olen koskaan ollut. Koko päivänä ei järvellä käynyt yhtäkään vierailijaa, onhan se kuitenkin ehkäpä Chiapasin syrjäisin ja vaikeasti saavutettavin kolkka, minne jalan pääsee.

Seuraavana aamuna oli Miramar jätettävä taakse. En ikinä unohda mölyapinoiden karjumisen kaikumista yli tyynen järven. Oli vielä hämärää, kun lähdin taskulampun kanssa paluumatkalle. Saavuttuani laidunalueelle alkoi aurinko nousta. Työntekijöitä - nuoria pikkupoikia isiensä kanssa, vaelsi polkua pitkin kohti viljelys- ja laidunmaitaan. Paikassa on jotain niin autenttista ja uskomatonta, että jokaisen seikkailijan Meksikossa tulisi käydä siellä, vaikka se vaatiikin oikeastaan kolmen päivän varaamista visiitille. Saavuttuani San Quintiniin kerkesin juuri ja juuri lava-autoon, joka oli lähdössä. Se oli niin täynnä, että istuin katolla olevan metalliritilän päällä. Olen elämässäni kokenut mukavampia matkustustapoja, kuin istua metallisen putken päällä pidellen molemmin käsillä tiukasti kiinni etten putoaisi seitsemän tunnin ajan, auton kurvaillen huonokuntoista hiekkatietä pitkin kohti Ocosingoa. Jotta voisin selittää tätä jotenkin, liitän kuvan, joka ei ole minun ottamani:

Auto on kuvaa vastaava, mutta pressu otetaan pois, jolloin matkustajat voivat istua myös katolla metallikaiteiden päällä, jos lavalle ei mahdu. 

Minun ottama kuva lava-auton katolta

Yleinen kuvien vähyys johtuu siitä, että unohdin kamerakaapelini ja otin kuvat kännykällä, josta loppui tila, sillä muistikorttini oli varastettu. Ja kyseessä on muutenkin 4 vuotta vanha halpa Samsung. 

Sain kuitenkin lopulta matkani päätökseen, ja saavuin Ocosingoon, jossa vietin viimeiset kolme päivääni Meksikossa, ennen paluutani Guatemalaan, ja lopulta Suomeen. 

Voisin tiivistää seikkailumatkakokemukseni Meksikossa seuraavasti: 

• Luontomatkailuinfrastruktuuri Meksikossa on todella kehittynyt - neljä luonnonpuistoa, joissa yövyin (Lagos de Colon, Rio de la Venta, Palenque ja Laguna Miramar) ovat erittäin siistejä, hyvin järjestettyjä ja vartioituja, vaikke ne ovatkin erittäin harvan ulkomaalaisen matkalaisen agendassa. 
• Vaikka matkustin pääasiassa yksin naisena, en koskaan tuntenut oloani uhatuksi. Ihmiset ovat todella ystävällisiä ja avuliaita, ja vaikka naiset saavatkin suurta huomiota meksikolaisten miesten puolesta, ei se koskaan ollut painostavaa. 
• Chiapas on kuulemma yksi Meksikon turvallisimmista osavaltioista, ja minulla jäi vielä lukemattomia paikkoja käymättä, joten voi sille varata helposti vaikka kokonaisen kuukauden. 
• Kaikesta huolimatta kannattaa kaikki arvotavarat aina pitää mukana, eikä jättää edes hotellihuoneeseen. Tämä tuli opittua kantapään kautta. 
• Meksiko on todella edullinen maa, vielä Guatemalaakin edullisempi. Päiväbudjetiksi riittää ihan hyvin jopa kymmenen euroa, ja kahdella kympillä saa jo paljon aikaiseksi. Bussit ovat hieman Guatemalaa kalliimpia, mutta ne ovat huomattavasti laadukkaampia, sillä halvimmat bussit ovat minibusseja joihin ei oteta istuinpaikkoja enempää ihmisiä, jos ei lasketa lava-autoja, joita kulkee lähinnä syrjäisillä viidakkoalueilla julkisena liikenteenä. 

Kirjoittelen vielä myöhemmin lisää lopputuntumia siitä, miten erilaista Väli-Amerikassa on asua Etelä-Amerikkaan verrattuna, ja mitä nämä kuusi kuukautta ovat minulle antaneet. 

Ixil - Unohdettujen kylien valtakunta

Jo neljästä edellisestä reissustani on selvää, että Huehuetenangon maakunta on onnistunut voittamaan minut puolelleen. Sen vieressä on toinen, yhtälailla unohdettu ja upea maakunta nimeltään Quiché, jonka halusin sisällyttää seuraavaan matkaani. Nyt olin menossa yhtiin tämän maan syrjäisimpiin kolkkiin, minne asti ei edes espanjankieli ole vielä edennyt, ja jokaisen perhe sai kokea menetyksiä 80- ja 90- luvun sisällissodassa. Olin kuullut, etteivät ulkomaalaiset ole kovin haluttuja vieraita siellä päin. Seuraava matkani ulottui siis yhdestä Quichén syrjäisimmistä kunnista, Nebajista, pikkukyliä pitkin kävellen yli Cuchumatanes- vuoriston Huehuetenangon maakuntaan. Oli selvää, että yksin vastaavan retken tekeminen olisi ollut aivan liian vaarallista jo eksymismielessä, enkä tiennyt minkälaista vieraanvaraisuutta saisin vastaani Ixil- alueella, joten sain houkuteltua kolme kolleegaani mukaan, sekä päätimme, että palkkaamme Nebajista paikallisen oppaan, sillä reitin löytäminen vuorten yli ei missään nimessä tulisi olemaan helppoa. Noin viiden tunnin pomppuinen matka toi meidät Nebajiin, josta löytyi pari hostellia parin euron hintaan, joista myös paikallinen poika saatiin palkattua oppaaksi. 

Tällä kertaa siis poikkean tavoistani, ja jouduin investoimaan noin 70 euroa siihen, että hän johdattaa meidät kolme päivää täältä La Ventosa- kylään Huehuetenangossa, sekä hommaa meille kotimajoitukset ja ruokailut. Näin jälkikäteen voin kyllä myöntää, etten ikimaailmassa olisi löytänyt polkua omin päin, eikä tuskin kukaan olisi suostunut majoittamaan kylissä, joten telttahommiksi olisi mennyt. Jos olisin mennyt bussilla ensimmäiseen yöpaikkaan Palopissa (jonne me kävelimme, ja joka on viimeinen kylä jonne menee tie ja ilmeisesti bussi kerran päivässä), sieltä olisi ehkä hyvillä neuvoilla osannut ylittää vuoriston ja kävellä laakson läpi ensimmäiseen kylään Huehuetenangossa, josta menee bussi kerran päivässä, eikä muuta liikennettä oikeastaan olekaan. Silti, monet paikalliset suhtautuvat todellä epäluotettavasti ulkomaalaisiin, jolloin ixiliä puhuva opas on hyvä olla mukana.

Krapulainen opas ja tuskastuttavan kuumas taival

Aamulla tapasimme Jacinton, nuoren oppaamme, joka oli varsin vaisu alkutaipaleesta. Otimme minibussin noin 45 minuutin päähän, jottei meidän tarvitsisi kävellä kaupungin ja laitakylien läpi, vaan olimme suoraan metsän keskellä. Minulle oli mainostettu Nebajin kylmää ilmastoa, mutta aurinko paahtoi tuskastuttavan kuumasti, jolloin käytin puolet juomavarannoistani jo ensimmäisessä nousussa. Liki tunnin nousun jälkeen havaitsin, ettei minulla ollut kameraa. Tämä oli ilmeisesti jäänyt maahan kasatessani tavaroita bussista noustua. Pinkaisin alamäkeä veri kurkussa, ja saavutin lähtöpisteen noin 20 minuutissa, jossa ihmeekseni kamerani vielä oli. Trafiikkia ei ilmeisesti ole turhan paljoa, vaikka kohtasinkin yhden lammaspaimenen sekä miehen aasikulkueensa kanssa. Jacinto yritti tulla mukanani, sillä olimmehan hänen vastuullaan, mutta tämä oli jäänyt puuskuttamaan jo alkutaipaleella. Ylös päin ei jalkani noussut enää yhtä kepeästi, ja tunnuin menettäneeni kaiken energiani. Jacinto myönsi, että tällä on paha krapula. Hänen siskonsa mies oli juottanut tämän känniin edellisenä iltana, ja kaljaa oli mennyt kahteen pekkaan 15 litraa. Olo oli huono. Ei minullakaan hyvin mennyt - en ole harjoitellut juoksua melkein puoleen vuoteen, joten nopea liki tunnin juoksulenkki sai lihakseni pahasti kramppaamaan. Nyt olivat kuitenkin tavarat kasassa, ja matkan oli jatkuttava, sillä meillä on liki kahdeksan tunnin kävely edessä.

Nebajin bussiterminaali

Välillä oli hankalaa nauttia uskomattoman luonnonkauniista vuorimaisemista ja pikkukylistä, sillä olimme aikataulusta jäljessä ja puuskutimme verenmaku suussa ylös ja alas vuorenrinteitä. Pidimme vain muutaman pakollisen syömä- ja juomatauon, mutta muuten rytmi oli melko ankara. Reisilihakseni olivat totaalisen jumissa ja jokainen askel ylöspäin tuntui viiltävänä kipuna ja kramppeina. Oli vain keskityttävä olennaiseen: sinun on liikuttava eteenpäin. Yhdistelmä kuumaa säätä, lihaskipua ja jyrkkiä nousuja ja laskuja tekivät siitä ehkä tähän asti tekemistäni vaelluksista raskaimman, sillä meillä ei yksinkertaisesti ollut aikaa pitää taukoja minun töppäilyjeni takia, sillä emme voi jäädä yötä vasten metsään, vaan kylään on kerettävä ennen hämärää eli kello kuutta. Saapuessani paikanpäälle en ollut edes varma mihin kolottaa kun joka paikkaan sattui. Söimme soppamme, Jacinto kertoi elämästään.

Palop - ensimmäinen yöpymispaikkamme 

Nuori 28- vuotias miehenalku oli kerennyt nähdä monenlaista. Jo 13- vuotiaana tämä lähti koittamaan onneaan Yhdysvaltoihin, hommaten Meksikosta väärennetyt paperit, joiden mukaan tämä olisi täysi-ikäinen. Ikävä kyllä hän jäi rajaa ylittäessä kiinni, ja päätyi vankilaan Meksiko Cityyn, jossa tämän mukaan väliamerikkalaisia oli kohdeltu kuin eläimiä. Kongosta tulleille laittomille maahanmuuttajille oli tarjottu ruokaa ja heitä oli kohdeltu hyvin, sillä hänen mukaansa Meksikolla on ystävyyssuhde Kongon kanssa, kun taas guatemalalaisille ei tarjottu ruokaa eikä petiä. Hän kertoi sen olevan hänen elämänsä karmein kokemus, kunnes hänet karkotettiin Guatemalaan ilman pennin penniä, joutuen kerjäämään bussiasemalla rahaa bussilippuun. Viisi vuotta myöhemmin, oikeasti 18- vuotiaana, hän lähti uudestaan rajanylitykseen, onnistuen matkassaan, ja päätyen Washington D.C:n töihin aasialaiseen ravintolaan, jossa kaikki työntekijät olivat Guatemalasta. Kolmen vuoden aikana hän ei tutustunut yhteenkään amerikkalaiseen, eikä oppinut sanaakaan englantia. Oli aika palata kotiin.

Normaali talo Palopissa

Seuraavaksi hän lähti töihin Guatemala Cityyn, saaden työpaikan limonadiyrityksen turvamiehenä. Kuljetuksissa on aina oltava mukana aseistettu turvamies ryöstöjä ja kiristystilanteita varten. Hän kertoikin muutamasta tilanteesta, jolloin he olivat viemässä limsakuljetusta kioskiin, jolloin kävi ilmi, että kioskissa oli juuri jengiläinen ("marero"), joka oli viemässä kiristysviestiä kioskiin (eli elleivät he maksa tiettyä summaa, henki lähtee). Jacinto oli osoittanut pistoolillaan tätä kohti olematta varma, onko hän aseistettu, tai onko lähellä muita jengiläisiä, muiden soittaessa poliisin paikalle. Hän kuvaili, miten hikikarpalot valuivat hänen ohimolleen hänen miettiessään, ettei hänestä ole oikeasti laukaisemaan asetta. Poliisin tultua paikalle on paettava sukkelasti kioskin työntekijöiden kanssa, ennen kuin muut jengiläiset saavat kuulla tapahtuneesta, ja tulevat porukalla kostoretkelle. Vuoden jälkeen työ oli Jacintolle liian raskas ja vaarallinen - Coca-Colan kuljettaminen paikasta toiseen on riskaabelia hommaa.

Seuraava työ vei hänet rannikon sokeriruokoveljelmille. Työtä paiskittiin 15 tuntia päivässä, jolloin työnantaja antoi työntekijöille jotain huumetta, jotta nämä jaksaisivat tehdä työnsä. Hänen työtehtävänään oli tehdä ruokaa työntekijöille, jonka oli oltava valmista jo viideltä aamulla töiden alkaessa, jolloin ruokaa piti alkaa tekemään kolmelta. Töitä tehtiin usein kahdeksaan asti illalla. Hän ei koskaan suostunut siihen, että hänet olisi huumattu, joten muutaman kuukauden kuluttua hän oli niin väsynyt, että palasi kotiinsa. Nykyään hän toimii pääasiassa oppaana turisteille. Hän tuntee kaikki reitit kuin omat taskunsa, ja tuntee ihmisiä pikkukylistä, jolloin voi järjestää majoituksen ja ruokailun heidän kotonaan. Joka kuukausi on pari reissua, jokaisesta reissusta hän saa joitakin kymmeniä euroa taskuunsa. Yleensä turistit kyselevät hostellista, josta hänelle soitetaan. Hänen toiveissaan on perustaa oma matkailuyritys.

Tässä vaiheessa on huomautettava, että toinen reitti Nebajista Todos Santosiin on melko suosittu Quetzaltrekkers- yrityksen järjestämänä, mutta heidän oppaansa ovat kaikki amerikkalaisia vapaaehtoisia, ja se maksaa kaksi-kolme kertaa enemmän. Myös muita ulkopuolisia yrityksiä järjestää matkoja meko korkeilla hinnoilla. Vain erittäin harva tekee reitin paikallisen oppaan, kuten Jacinton, kanssa. Vaikka esim. Quetzaltrekkersin tulot menevätkin orpokodin rahoittamiseen, suosittelisin silti aina paikallisen oppaan palkkaamista, sillä Jacinto oli haastatellut sukulaisiaan ja dokumentoinut henkilökohtaisia kokemuksia esimerkiksi 70-90- luvun kansanmurhasta, jollaista ei kirjasta oppinut jenkkiopas osaa kertoa. En siitä mielelläni blogissani kirjoita. Paikalliset suhtautuvat ulkomaalaisiin todella epäluuloisesti, edelleen luullen, että he tulevat sinne tarkoituksenaan mitata maita, jotka he ottavat väkivalloin haltuunsa. Myös lapsien kidnappausta tapahtui vielä 90- luvulla valkoihoisten toimesta. Suurin osa on kuitenkin jo haudannut menneet, ja lapset saattavatkin juosta innoissaan ulkomaalaisporukan perässä.

Lopulta vaivuimme uneen. 

Uusi päivä on täynnä toivoa

Yöllä kirkonmenot kestivät liki yhteentoista. Neljältä aamulla bussi lähti kohti Nebajia tööttäillen äänekkäästi liki puoli tuntia. Kyläläiset elävät maanviljelystä, ja matkustavat aamuyöstä Nebajiin myydäkseen tuotteitaan markkinoilla. Muutoin kaikki kasvattavat itse elantonsa, ja vaihtavat naapureiden kanssa niitä tuotteita, joita ei ole. Viideltä kukkokin alkoi kiekumaan. Puoli kuudelta alkoi meteliä olla jo niin paljon, että oli pakko nousta ylös. Kukot kiekuivat, puita pilkottiin, pyykkiä pestiin, koirat haukkuivat, lapset itkivät. Empä olisi uskonut muutaman sadan ihmisen kylän tuottavan näin paljon meteliä, etenkin kun siellä ei pääasiassa ole edes sähköä kuin kioskissa ja kirkossa.  Se on niin pieni, ettei sinä edes näy Googlen kartassa. Jopa Nebaj on vaikea paikantaa, ja puhun siitä nyt kuin isona kaupunkina.

Huomenta, kuvankaunis Palop!

Taival kulki läpi kylän, jonka pienistä puutaloista nousi savua. Lopulta alkoi nousu jyrkkänä siksakkina ylös vuorenrinnettä. Kipusimme tunnin ilman armoa, pulssini hakaten huippulukemia ja jalkani täristen. Jacinto sanoi, että tämä on tämän päivän ainoa nousu, joten nyt jaksamme nousta sen ilman taukoja. Lopulta, kun olin varma, etten yksinkertaisesti enää pysty nousemaan ilman taukoa, olimme vuoren huipulla. Kylä, missä yövyimme, näkyi jo melko kaukana horisontissa kapeine savuvanoineen, kellon ollessa vasta kahdeksan aamulla. Kävelimme jyrkkää vuorenrinnettä alhaalla avautuen suuren laakson, josta kantautui lampaiden ääniä. "Olemme saapuneet Huehuetenangoon", kertoi Jacinto. Maasto muuttui edellisestä vehreästä havumetsätä liki puuttomaksi tasangoksi, jossa istuskeli useita lammaspaimenia lampaineen ja vuohineen. He olivat sitoneet hevosensa kauemmas puron varrelle. Pikkupojat lennättivät itsetekemiään leijoja. Lokakuu on leijanlennätyskuukausi. Missään ei näkynyt merkkiäkään asutuksesta. Muutaman tunnin kävelyn jälkeen löysimme hiekkatien, joka vei ensimmäisiin taloihin. Jokaisessa talossa oli paljon kotieläimiä - sikoja, koiria, hanhia, ankkoja, kanoja, kalkkunoita. Jacinto järjesti meille yhdessä talossa perinteisen papulounaan. Kymmenet kissat parveilivat jaloissamme maukuen ruoantähteitä. Tunnin taival vei edelleen pois kylästä suuremmalle tielle, josta kuulemma pikkubussi kulkee kerran päivässä. Sitä odotellessa kului tunti jos toinenkin, jatkaen tarinointia, kunnes pääsimme asfaltoidulle tielle bussilla, josta liftauskyyti lava-auton kyydissä vei meidät La Ventosa- kylään asti.

Näkymä vuorenhuipulta

Saavuimme sivilisaatioon, Quilin-Novillon syrjäiseen pikkukylään. 

Quilin-Novillo

Odottelemassa kyytiä. Kyltti on sisällissodan jälkeen pystytetty, jossa lukee "katto rauhan rakentamiseksi", joka oli ilmeisesti valtion uudelleenrakennusprojektia, jossa sodassa kärsineille perheille lahjoitettiin peltikattoja. Tämä lieni osa mitättömiä "sotakorvauksia". 

Nyt olimme jo yli 3000 metrin korkeudessa, tiellä, jossa olin käynyt jo aiemmin kahdesti vieraillessani ystäväni Charlyn luona, sekä telttaillessani maraton- tapahtumassa. Ilmasto on viileä, noin 10- asteinen, sekä useimmiten hyvin sumuinen. Majoituksemme järjestyi La Ventosassa, jossa pääsimme peseytymään Maya- saunassa, eli temascalissa. On uskomatonta, miten kaksi täysin toisistaan erillään olevaa kulttuuria ovat kehittäneet melkein samanlaisen ratkaisun peseytyä kylmässä. Temascal juontaa juurensa kauas maya- kulttuuriin, ja se muistuttaa huomattavasti teknologialtaan suomalaista saunaa. Se on pienenpieni matala huone, jonne mahtuu korkeintaan kaksi ihmistä (vaikka yleensä siellä peseydytään yksin). Se on niin matala, etten edes minä mahdu seisomaan siellä. Saunassa on yleensä pilkkopimeää, jolloin on tiedettävä, missä kiuas ja vesisanko on. Kiuas on itse rakennettu - kivistä on muurattu tulipesä, jonka päälle asetetun pellin päälle asetetaan kiuaskivet sekä metallinen vesiastia, jossa saadaan kuuma vesi kiehumaan. Vettä heidetään kiville höyryn synnyttämiseksi aivan kuten Suomessa, ja varsin makoisat löylythän siitä sai. Pesin itseni kaatamalla kauhalla kuumaa vettä päälleni, sekin aivan kuten kotona. Ehkä jollekkin tämä peseytymismetodi on hyvin eksoottinen, mutta eiköhän jokainen suomalainen ole peseytynyt saunassa.

Väliamerikan korkein vuorenhuippu ja känninen hevoskilpailu

Aamulla viideltä lähdimme ilman aamupalaa nousemaan kohti La Torre- nimistä huippua, joka on väliamerikan korkein vuorenhuippu. Ei suinkaan korkein huippu, sillä korkein huippu on tulivuori, eikä vuori (englanniksi "mountain top" vs "volcanic top"). La Ventosasta nousua on enää reilu tunti, jossa noustaan ylös noin 800 metriä liki 4000 metrin korkeuteen. Oli melko pettymyt, että meidän ollessa ylhäällä kuuden aikaan, oli huippu pilvien peitossa. Se oli yksi kylmimpiä paikkoja, missä olen ikinä ollut. Lämpötila oli nollassa ja tuulilukemat huipussaan, jolloin tiheä pilvi tuntui sateelta ja sai kylmyyden tunkeutumaan luihin ja ytimiin. Emme tarenneet jäädä odottamaan auringonnousua, vaan palasimme alas. Matkalla minä jäin ottamaan kuvia, jolloin eksyin muusta porukasta, enkä löytänyt enää polkua, jota pitkin olimme nousseet. Pääsin kuitenkin alas toista polkua pitkin löytäen tieni päätielle, josta taas löysin helposti meidän talomme, jolloin kävelimme ristiin Jacinton lähtiessä etsimään minua.

Viimeinen etappi vei Todos Santos Cuchumatan- kylään, jossa olin jo käynyt aiemmin edellisellä matkallani. Viimeksi se oli hyvin hiljainen, kun taas nyt sen kadut olivat täynnä tuhansia humalaisia juhlijoita, kaikilla päällään perinteinen kirjailtu puku (katso kuva viitteenä). Vaikka kello oli vasta kahdeksan aamulla, alkoi tunnelma jo olla huipussa, olivatha he juhlineet koko yön. Ensimmäiset hevoskilpailut alkoivat, ja humalaiset miehet pukeutuneina koreisiin asusteisiinsa nousivat muiden avustavana hevosten selkään. Päätön juoksukilpailu alkoi, jossa kukaan ei ole voittaja. Miehiä putosi hevosenselästä tuon tuostakin, mutta he voivat yhtä hyvin nousta selkää ja jatkaa kilpailua. Itseasiassa pelkkä osallistuminen oli kunniakysymys. Perinne juontaa juurensa aikaan, jolloin Guatemala oli vielä espanjan vallan alla, jolloin rohkea todossantoslainen nousi humalapäissään hevosen selkään (jota alkuperäisasukas ei periaatteessa saisi tehdä), kuitenkin pudoten ja menettäen henkensä. Tämän kunniaksi 1.11, eli pyhäinpäivänä (dia de Todos Santos), juhlitaan "Kaikkien Pyhien" kylässä humalaista hevoskilpailua. Yhdysvalloista tuoduille dollareille on käyttöä, sillä asusteet, hevosten vuokraaminen, osallistumismaksu, ja tietenkin alkoholi, maksavat pitkän pennin. Miesten naiset ja lapset hurrasivat seuraten kännipäisten miestensä laukkaamista lyhyen tienpätkän päästä päähän.

Kilpailu oli yhtä aikaa barbaarista että juhlallista. Heidän värikkäät asusteensa saivat heidät näyttämään intiaanikuninkailta palaamassa voittoisalta sotaretkeltä, kansan hurratessa. Päivän mittaan miehiä sammui tienvarsille nukkumaan. Keskuspuistossa raikasi marimba, jota tahditti vauhdikas apinatanssi, sekä tietenkin humalaiset miehet. Naisetkin osallistuivat tanssiin, mutta he eivät käytä juurikaan alkoholia, sillä se katsotaan pahaksi heidän kulttuurissaan. Lopulta tapahtui se mikä oli odotettavissa. Yksi hevosmiehistä jäi pudotessaan jalkaimeen kiinni, jolloin hevonen kompastui ja kaatui tämän päälle, takana tulevien hevosten tallaten tämän maahan. Mies jäi makaamaan epäinhimilliseen asentoon elottomana tomukasana. Hänen retuutettiin käsistä ja jaloista raahaten tienreunaan, jotta kilpailu voi jatkua.

Kuolema tuo hyvää viljelysonnea.