Ixil - Unohdettujen kylien valtakunta

Jo neljästä edellisestä reissustani on selvää, että Huehuetenangon maakunta on onnistunut voittamaan minut puolelleen. Sen vieressä on toinen, yhtälailla unohdettu ja upea maakunta nimeltään Quiché, jonka halusin sisällyttää seuraavaan matkaani. Nyt olin menossa yhtiin tämän maan syrjäisimpiin kolkkiin, minne asti ei edes espanjankieli ole vielä edennyt, ja jokaisen perhe sai kokea menetyksiä 80- ja 90- luvun sisällissodassa. Olin kuullut, etteivät ulkomaalaiset ole kovin haluttuja vieraita siellä päin. Seuraava matkani ulottui siis yhdestä Quichén syrjäisimmistä kunnista, Nebajista, pikkukyliä pitkin kävellen yli Cuchumatanes- vuoriston Huehuetenangon maakuntaan. Oli selvää, että yksin vastaavan retken tekeminen olisi ollut aivan liian vaarallista jo eksymismielessä, enkä tiennyt minkälaista vieraanvaraisuutta saisin vastaani Ixil- alueella, joten sain houkuteltua kolme kolleegaani mukaan, sekä päätimme, että palkkaamme Nebajista paikallisen oppaan, sillä reitin löytäminen vuorten yli ei missään nimessä tulisi olemaan helppoa. Noin viiden tunnin pomppuinen matka toi meidät Nebajiin, josta löytyi pari hostellia parin euron hintaan, joista myös paikallinen poika saatiin palkattua oppaaksi. 

Tällä kertaa siis poikkean tavoistani, ja jouduin investoimaan noin 70 euroa siihen, että hän johdattaa meidät kolme päivää täältä La Ventosa- kylään Huehuetenangossa, sekä hommaa meille kotimajoitukset ja ruokailut. Näin jälkikäteen voin kyllä myöntää, etten ikimaailmassa olisi löytänyt polkua omin päin, eikä tuskin kukaan olisi suostunut majoittamaan kylissä, joten telttahommiksi olisi mennyt. Jos olisin mennyt bussilla ensimmäiseen yöpaikkaan Palopissa (jonne me kävelimme, ja joka on viimeinen kylä jonne menee tie ja ilmeisesti bussi kerran päivässä), sieltä olisi ehkä hyvillä neuvoilla osannut ylittää vuoriston ja kävellä laakson läpi ensimmäiseen kylään Huehuetenangossa, josta menee bussi kerran päivässä, eikä muuta liikennettä oikeastaan olekaan. Silti, monet paikalliset suhtautuvat todellä epäluotettavasti ulkomaalaisiin, jolloin ixiliä puhuva opas on hyvä olla mukana.

Krapulainen opas ja tuskastuttavan kuumas taival

Aamulla tapasimme Jacinton, nuoren oppaamme, joka oli varsin vaisu alkutaipaleesta. Otimme minibussin noin 45 minuutin päähän, jottei meidän tarvitsisi kävellä kaupungin ja laitakylien läpi, vaan olimme suoraan metsän keskellä. Minulle oli mainostettu Nebajin kylmää ilmastoa, mutta aurinko paahtoi tuskastuttavan kuumasti, jolloin käytin puolet juomavarannoistani jo ensimmäisessä nousussa. Liki tunnin nousun jälkeen havaitsin, ettei minulla ollut kameraa. Tämä oli ilmeisesti jäänyt maahan kasatessani tavaroita bussista noustua. Pinkaisin alamäkeä veri kurkussa, ja saavutin lähtöpisteen noin 20 minuutissa, jossa ihmeekseni kamerani vielä oli. Trafiikkia ei ilmeisesti ole turhan paljoa, vaikka kohtasinkin yhden lammaspaimenen sekä miehen aasikulkueensa kanssa. Jacinto yritti tulla mukanani, sillä olimmehan hänen vastuullaan, mutta tämä oli jäänyt puuskuttamaan jo alkutaipaleella. Ylös päin ei jalkani noussut enää yhtä kepeästi, ja tunnuin menettäneeni kaiken energiani. Jacinto myönsi, että tällä on paha krapula. Hänen siskonsa mies oli juottanut tämän känniin edellisenä iltana, ja kaljaa oli mennyt kahteen pekkaan 15 litraa. Olo oli huono. Ei minullakaan hyvin mennyt - en ole harjoitellut juoksua melkein puoleen vuoteen, joten nopea liki tunnin juoksulenkki sai lihakseni pahasti kramppaamaan. Nyt olivat kuitenkin tavarat kasassa, ja matkan oli jatkuttava, sillä meillä on liki kahdeksan tunnin kävely edessä.

Nebajin bussiterminaali

Välillä oli hankalaa nauttia uskomattoman luonnonkauniista vuorimaisemista ja pikkukylistä, sillä olimme aikataulusta jäljessä ja puuskutimme verenmaku suussa ylös ja alas vuorenrinteitä. Pidimme vain muutaman pakollisen syömä- ja juomatauon, mutta muuten rytmi oli melko ankara. Reisilihakseni olivat totaalisen jumissa ja jokainen askel ylöspäin tuntui viiltävänä kipuna ja kramppeina. Oli vain keskityttävä olennaiseen: sinun on liikuttava eteenpäin. Yhdistelmä kuumaa säätä, lihaskipua ja jyrkkiä nousuja ja laskuja tekivät siitä ehkä tähän asti tekemistäni vaelluksista raskaimman, sillä meillä ei yksinkertaisesti ollut aikaa pitää taukoja minun töppäilyjeni takia, sillä emme voi jäädä yötä vasten metsään, vaan kylään on kerettävä ennen hämärää eli kello kuutta. Saapuessani paikanpäälle en ollut edes varma mihin kolottaa kun joka paikkaan sattui. Söimme soppamme, Jacinto kertoi elämästään.

Palop - ensimmäinen yöpymispaikkamme 

Nuori 28- vuotias miehenalku oli kerennyt nähdä monenlaista. Jo 13- vuotiaana tämä lähti koittamaan onneaan Yhdysvaltoihin, hommaten Meksikosta väärennetyt paperit, joiden mukaan tämä olisi täysi-ikäinen. Ikävä kyllä hän jäi rajaa ylittäessä kiinni, ja päätyi vankilaan Meksiko Cityyn, jossa tämän mukaan väliamerikkalaisia oli kohdeltu kuin eläimiä. Kongosta tulleille laittomille maahanmuuttajille oli tarjottu ruokaa ja heitä oli kohdeltu hyvin, sillä hänen mukaansa Meksikolla on ystävyyssuhde Kongon kanssa, kun taas guatemalalaisille ei tarjottu ruokaa eikä petiä. Hän kertoi sen olevan hänen elämänsä karmein kokemus, kunnes hänet karkotettiin Guatemalaan ilman pennin penniä, joutuen kerjäämään bussiasemalla rahaa bussilippuun. Viisi vuotta myöhemmin, oikeasti 18- vuotiaana, hän lähti uudestaan rajanylitykseen, onnistuen matkassaan, ja päätyen Washington D.C:n töihin aasialaiseen ravintolaan, jossa kaikki työntekijät olivat Guatemalasta. Kolmen vuoden aikana hän ei tutustunut yhteenkään amerikkalaiseen, eikä oppinut sanaakaan englantia. Oli aika palata kotiin.

Normaali talo Palopissa

Seuraavaksi hän lähti töihin Guatemala Cityyn, saaden työpaikan limonadiyrityksen turvamiehenä. Kuljetuksissa on aina oltava mukana aseistettu turvamies ryöstöjä ja kiristystilanteita varten. Hän kertoikin muutamasta tilanteesta, jolloin he olivat viemässä limsakuljetusta kioskiin, jolloin kävi ilmi, että kioskissa oli juuri jengiläinen ("marero"), joka oli viemässä kiristysviestiä kioskiin (eli elleivät he maksa tiettyä summaa, henki lähtee). Jacinto oli osoittanut pistoolillaan tätä kohti olematta varma, onko hän aseistettu, tai onko lähellä muita jengiläisiä, muiden soittaessa poliisin paikalle. Hän kuvaili, miten hikikarpalot valuivat hänen ohimolleen hänen miettiessään, ettei hänestä ole oikeasti laukaisemaan asetta. Poliisin tultua paikalle on paettava sukkelasti kioskin työntekijöiden kanssa, ennen kuin muut jengiläiset saavat kuulla tapahtuneesta, ja tulevat porukalla kostoretkelle. Vuoden jälkeen työ oli Jacintolle liian raskas ja vaarallinen - Coca-Colan kuljettaminen paikasta toiseen on riskaabelia hommaa.

Seuraava työ vei hänet rannikon sokeriruokoveljelmille. Työtä paiskittiin 15 tuntia päivässä, jolloin työnantaja antoi työntekijöille jotain huumetta, jotta nämä jaksaisivat tehdä työnsä. Hänen työtehtävänään oli tehdä ruokaa työntekijöille, jonka oli oltava valmista jo viideltä aamulla töiden alkaessa, jolloin ruokaa piti alkaa tekemään kolmelta. Töitä tehtiin usein kahdeksaan asti illalla. Hän ei koskaan suostunut siihen, että hänet olisi huumattu, joten muutaman kuukauden kuluttua hän oli niin väsynyt, että palasi kotiinsa. Nykyään hän toimii pääasiassa oppaana turisteille. Hän tuntee kaikki reitit kuin omat taskunsa, ja tuntee ihmisiä pikkukylistä, jolloin voi järjestää majoituksen ja ruokailun heidän kotonaan. Joka kuukausi on pari reissua, jokaisesta reissusta hän saa joitakin kymmeniä euroa taskuunsa. Yleensä turistit kyselevät hostellista, josta hänelle soitetaan. Hänen toiveissaan on perustaa oma matkailuyritys.

Tässä vaiheessa on huomautettava, että toinen reitti Nebajista Todos Santosiin on melko suosittu Quetzaltrekkers- yrityksen järjestämänä, mutta heidän oppaansa ovat kaikki amerikkalaisia vapaaehtoisia, ja se maksaa kaksi-kolme kertaa enemmän. Myös muita ulkopuolisia yrityksiä järjestää matkoja meko korkeilla hinnoilla. Vain erittäin harva tekee reitin paikallisen oppaan, kuten Jacinton, kanssa. Vaikka esim. Quetzaltrekkersin tulot menevätkin orpokodin rahoittamiseen, suosittelisin silti aina paikallisen oppaan palkkaamista, sillä Jacinto oli haastatellut sukulaisiaan ja dokumentoinut henkilökohtaisia kokemuksia esimerkiksi 70-90- luvun kansanmurhasta, jollaista ei kirjasta oppinut jenkkiopas osaa kertoa. En siitä mielelläni blogissani kirjoita. Paikalliset suhtautuvat ulkomaalaisiin todella epäluuloisesti, edelleen luullen, että he tulevat sinne tarkoituksenaan mitata maita, jotka he ottavat väkivalloin haltuunsa. Myös lapsien kidnappausta tapahtui vielä 90- luvulla valkoihoisten toimesta. Suurin osa on kuitenkin jo haudannut menneet, ja lapset saattavatkin juosta innoissaan ulkomaalaisporukan perässä.

Lopulta vaivuimme uneen. 

Uusi päivä on täynnä toivoa

Yöllä kirkonmenot kestivät liki yhteentoista. Neljältä aamulla bussi lähti kohti Nebajia tööttäillen äänekkäästi liki puoli tuntia. Kyläläiset elävät maanviljelystä, ja matkustavat aamuyöstä Nebajiin myydäkseen tuotteitaan markkinoilla. Muutoin kaikki kasvattavat itse elantonsa, ja vaihtavat naapureiden kanssa niitä tuotteita, joita ei ole. Viideltä kukkokin alkoi kiekumaan. Puoli kuudelta alkoi meteliä olla jo niin paljon, että oli pakko nousta ylös. Kukot kiekuivat, puita pilkottiin, pyykkiä pestiin, koirat haukkuivat, lapset itkivät. Empä olisi uskonut muutaman sadan ihmisen kylän tuottavan näin paljon meteliä, etenkin kun siellä ei pääasiassa ole edes sähköä kuin kioskissa ja kirkossa.  Se on niin pieni, ettei sinä edes näy Googlen kartassa. Jopa Nebaj on vaikea paikantaa, ja puhun siitä nyt kuin isona kaupunkina.

Huomenta, kuvankaunis Palop!

Taival kulki läpi kylän, jonka pienistä puutaloista nousi savua. Lopulta alkoi nousu jyrkkänä siksakkina ylös vuorenrinnettä. Kipusimme tunnin ilman armoa, pulssini hakaten huippulukemia ja jalkani täristen. Jacinto sanoi, että tämä on tämän päivän ainoa nousu, joten nyt jaksamme nousta sen ilman taukoja. Lopulta, kun olin varma, etten yksinkertaisesti enää pysty nousemaan ilman taukoa, olimme vuoren huipulla. Kylä, missä yövyimme, näkyi jo melko kaukana horisontissa kapeine savuvanoineen, kellon ollessa vasta kahdeksan aamulla. Kävelimme jyrkkää vuorenrinnettä alhaalla avautuen suuren laakson, josta kantautui lampaiden ääniä. "Olemme saapuneet Huehuetenangoon", kertoi Jacinto. Maasto muuttui edellisestä vehreästä havumetsätä liki puuttomaksi tasangoksi, jossa istuskeli useita lammaspaimenia lampaineen ja vuohineen. He olivat sitoneet hevosensa kauemmas puron varrelle. Pikkupojat lennättivät itsetekemiään leijoja. Lokakuu on leijanlennätyskuukausi. Missään ei näkynyt merkkiäkään asutuksesta. Muutaman tunnin kävelyn jälkeen löysimme hiekkatien, joka vei ensimmäisiin taloihin. Jokaisessa talossa oli paljon kotieläimiä - sikoja, koiria, hanhia, ankkoja, kanoja, kalkkunoita. Jacinto järjesti meille yhdessä talossa perinteisen papulounaan. Kymmenet kissat parveilivat jaloissamme maukuen ruoantähteitä. Tunnin taival vei edelleen pois kylästä suuremmalle tielle, josta kuulemma pikkubussi kulkee kerran päivässä. Sitä odotellessa kului tunti jos toinenkin, jatkaen tarinointia, kunnes pääsimme asfaltoidulle tielle bussilla, josta liftauskyyti lava-auton kyydissä vei meidät La Ventosa- kylään asti.

Näkymä vuorenhuipulta

Saavuimme sivilisaatioon, Quilin-Novillon syrjäiseen pikkukylään. 

Quilin-Novillo

Odottelemassa kyytiä. Kyltti on sisällissodan jälkeen pystytetty, jossa lukee "katto rauhan rakentamiseksi", joka oli ilmeisesti valtion uudelleenrakennusprojektia, jossa sodassa kärsineille perheille lahjoitettiin peltikattoja. Tämä lieni osa mitättömiä "sotakorvauksia". 

Nyt olimme jo yli 3000 metrin korkeudessa, tiellä, jossa olin käynyt jo aiemmin kahdesti vieraillessani ystäväni Charlyn luona, sekä telttaillessani maraton- tapahtumassa. Ilmasto on viileä, noin 10- asteinen, sekä useimmiten hyvin sumuinen. Majoituksemme järjestyi La Ventosassa, jossa pääsimme peseytymään Maya- saunassa, eli temascalissa. On uskomatonta, miten kaksi täysin toisistaan erillään olevaa kulttuuria ovat kehittäneet melkein samanlaisen ratkaisun peseytyä kylmässä. Temascal juontaa juurensa kauas maya- kulttuuriin, ja se muistuttaa huomattavasti teknologialtaan suomalaista saunaa. Se on pienenpieni matala huone, jonne mahtuu korkeintaan kaksi ihmistä (vaikka yleensä siellä peseydytään yksin). Se on niin matala, etten edes minä mahdu seisomaan siellä. Saunassa on yleensä pilkkopimeää, jolloin on tiedettävä, missä kiuas ja vesisanko on. Kiuas on itse rakennettu - kivistä on muurattu tulipesä, jonka päälle asetetun pellin päälle asetetaan kiuaskivet sekä metallinen vesiastia, jossa saadaan kuuma vesi kiehumaan. Vettä heidetään kiville höyryn synnyttämiseksi aivan kuten Suomessa, ja varsin makoisat löylythän siitä sai. Pesin itseni kaatamalla kauhalla kuumaa vettä päälleni, sekin aivan kuten kotona. Ehkä jollekkin tämä peseytymismetodi on hyvin eksoottinen, mutta eiköhän jokainen suomalainen ole peseytynyt saunassa.

Väliamerikan korkein vuorenhuippu ja känninen hevoskilpailu

Aamulla viideltä lähdimme ilman aamupalaa nousemaan kohti La Torre- nimistä huippua, joka on väliamerikan korkein vuorenhuippu. Ei suinkaan korkein huippu, sillä korkein huippu on tulivuori, eikä vuori (englanniksi "mountain top" vs "volcanic top"). La Ventosasta nousua on enää reilu tunti, jossa noustaan ylös noin 800 metriä liki 4000 metrin korkeuteen. Oli melko pettymyt, että meidän ollessa ylhäällä kuuden aikaan, oli huippu pilvien peitossa. Se oli yksi kylmimpiä paikkoja, missä olen ikinä ollut. Lämpötila oli nollassa ja tuulilukemat huipussaan, jolloin tiheä pilvi tuntui sateelta ja sai kylmyyden tunkeutumaan luihin ja ytimiin. Emme tarenneet jäädä odottamaan auringonnousua, vaan palasimme alas. Matkalla minä jäin ottamaan kuvia, jolloin eksyin muusta porukasta, enkä löytänyt enää polkua, jota pitkin olimme nousseet. Pääsin kuitenkin alas toista polkua pitkin löytäen tieni päätielle, josta taas löysin helposti meidän talomme, jolloin kävelimme ristiin Jacinton lähtiessä etsimään minua.

Viimeinen etappi vei Todos Santos Cuchumatan- kylään, jossa olin jo käynyt aiemmin edellisellä matkallani. Viimeksi se oli hyvin hiljainen, kun taas nyt sen kadut olivat täynnä tuhansia humalaisia juhlijoita, kaikilla päällään perinteinen kirjailtu puku (katso kuva viitteenä). Vaikka kello oli vasta kahdeksan aamulla, alkoi tunnelma jo olla huipussa, olivatha he juhlineet koko yön. Ensimmäiset hevoskilpailut alkoivat, ja humalaiset miehet pukeutuneina koreisiin asusteisiinsa nousivat muiden avustavana hevosten selkään. Päätön juoksukilpailu alkoi, jossa kukaan ei ole voittaja. Miehiä putosi hevosenselästä tuon tuostakin, mutta he voivat yhtä hyvin nousta selkää ja jatkaa kilpailua. Itseasiassa pelkkä osallistuminen oli kunniakysymys. Perinne juontaa juurensa aikaan, jolloin Guatemala oli vielä espanjan vallan alla, jolloin rohkea todossantoslainen nousi humalapäissään hevosen selkään (jota alkuperäisasukas ei periaatteessa saisi tehdä), kuitenkin pudoten ja menettäen henkensä. Tämän kunniaksi 1.11, eli pyhäinpäivänä (dia de Todos Santos), juhlitaan "Kaikkien Pyhien" kylässä humalaista hevoskilpailua. Yhdysvalloista tuoduille dollareille on käyttöä, sillä asusteet, hevosten vuokraaminen, osallistumismaksu, ja tietenkin alkoholi, maksavat pitkän pennin. Miesten naiset ja lapset hurrasivat seuraten kännipäisten miestensä laukkaamista lyhyen tienpätkän päästä päähän.

Kilpailu oli yhtä aikaa barbaarista että juhlallista. Heidän värikkäät asusteensa saivat heidät näyttämään intiaanikuninkailta palaamassa voittoisalta sotaretkeltä, kansan hurratessa. Päivän mittaan miehiä sammui tienvarsille nukkumaan. Keskuspuistossa raikasi marimba, jota tahditti vauhdikas apinatanssi, sekä tietenkin humalaiset miehet. Naisetkin osallistuivat tanssiin, mutta he eivät käytä juurikaan alkoholia, sillä se katsotaan pahaksi heidän kulttuurissaan. Lopulta tapahtui se mikä oli odotettavissa. Yksi hevosmiehistä jäi pudotessaan jalkaimeen kiinni, jolloin hevonen kompastui ja kaatui tämän päälle, takana tulevien hevosten tallaten tämän maahan. Mies jäi makaamaan epäinhimilliseen asentoon elottomana tomukasana. Hänen retuutettiin käsistä ja jaloista raahaten tienreunaan, jotta kilpailu voi jatkua.

Kuolema tuo hyvää viljelysonnea.