tiistai 13. syyskuuta 2016

Vaellus itsenäisesti Guatemalassa - juu vai ei?

Ennen Guatemalaan saapumista tein hieman taustatutkimuksia Guatemalasta, ja miten voisin harrastaa täällä rakastamaani harrastusta eli vaeltamista. Kuten ehkä edellisistä kirjoituksistani voi päätellä, en mielelläni käytä turistipalveluita vaan suoritan retkeni omin päin. Löytöni olivat hyvin ristiriitaisia. Jotkin lähteet ovat toisesta ääripäästä, jonka mukaan pelkästään paikanpäälle pääseminen on vaivalloista, ja kun sinne pääsee niin todennäköisesti ryöstetään tai eksyy. Joidenkin mielestä telttailu Guatemalassa ei tule kuuloonkaan, minkä vuoksi jätin teltan Tanskaan. Toiset lähteet taas rohkaisevat tutkimusmatkalle omin päin, kuitenkin noudattaen tiettyä varovaisuutta ja kysyen aina paikallisilta neuvoja (jotka nekin ovat hyvin ristiriitaisia). Nyt olen kavunnut neljälle tulivuorelle omin päin, yhdelle jopa yksin, joten jaan kokemuksiani pienistä tutkimusretkistäni. 

Volcán y Laguna Chicabal 

Chicabal on laguuni (korkeus 2712m, nousua 600 metriä) vanhan tulivuoren huipulla San Martin Saqatéquez- nimisen kylän vieressä. Lähdin valloittamaan sitä yksin ensimmäisenä viikonloppuna, sillä työkaverini olivat menossa autolla, joka oli jo täynnä. Katsoin kartasta mikä on lähin kylä (joksi löysin San Martín Saqatépequez), ja otin sinne mikrobussin alle euron hintaan kävelymatkan päässä kotoani. Bussissa melkein kaikki puhuivat Mam- kieltä ja olivat pukeutuneet uskomattoman värikkäisiin perinnevaatteisiin. Jäin pois kylän keskustassa kysellen reittiä Chicabal- tulivuorelle. Minua alkoi auttamaan perinteiseen punakirjailtuun, upeaan huipileen ja corteen pukautunut nainen kertoen, että se on hyvin kaukana (matka kestäisi koko päivän), ja minun tulisi matkustaa sinne "doblella" (joka tarkoittaa nelivetoista lava-autoa). Tällä tavalla he matkustavat sinne liki poikkeuksetta. Hän ei myöskään suositellut sitä minulle yksin matkustavana tyttönä, koska pelkäsi minun eksyvän. Ellei hänellä olisi ollut paljoa töitä, hän olisi lähtenyt näyttämään minulle laguunia. Aloin olla hieman epätoivoinen - oliko idea lähteä yksin julkisilla kulkuneuvoilla huono? Lopulta toinen mies tuli paikalle neuvoen, että minun täytyy vain seurata tietä suoraan kääntymättä minnekään, ja löydän perille. Matka kuitenkin kestää monta tuntia. Hän neuvoi ottamaan tuk tuk- taksin, johon en kuitenkaan suostunut, ja lähdin kävelemään tietä pitkin. Pian kylä loppui ja muuttui peltomaiksi, joissa maamiehet kyntivät peltoa käsityönä. Kanoja juoksenteli ympäriinsä. Olin ensimmäistä kertaa keskellä autenttista ja idyllistä guatemalalaista maaseutua, kenenkään kiinnittämättä minuun suurempaa huomiota. 



Tie alkoi nousta ylös kohti vuorelle muuttuen hiekkatieksi. Noin tunnin kävelyn jälkeen saavuin parkkipaikalle, josta alkaa jyrkkä nousu huonokuntoista tietä pitkin Chicabalille. Se on viimeinen piste, johon pääsee normaalilla autolla, ja josta tulisi matkaa jatkaa nelivetoisella lava-autolla ylemmäksi vuorelle. Tämä kyyti maksaa vajaa 2 euroa, mutta kyseisellä hetkellä paikalla ei ollut lava-autoja. Kysyin putiikista matkan kestoa, ja yllätyksekseni he sanoivat minun olevan vain tunnin päässä laguunilta, jonka voi maastoauton sijaan hyvin taittaa jalkapatikalla. Kuten tähänkin asti, ylös vei vain yksi tie. Matkalla tapasin kaksi muuta porukkaa kävelemässä - meksikolainen pariskunta sekä joukko poikia Huehuetenangosta, jotka olivat isojen rinkkojen kanssa matkalla telttailemaan laguunille. Tässä vaihessa olin varmistunut siitä, ettei naisella, joka asui kylässä, ollut hajuakaan siitä, miten lähellä laguuni oikeasti on, sillä hän on aina matkustanut sinne lava-autolla. Kävelyä kylän keskustasta on alle 10 kilometriä, tie on helppokulkuinen vaikkakin jyrkkä, eikä se haaraudu minnekkään. 



Noin puolen tunnin kävelyn päästä saavuin pieneen kylään tasaisella paikalla, jossa sijaitsee ns. "Laguna Seca", paikka jossa laguuni sijaitsi ennen, mutta josta ei ole jäljellä enää mitään. Yllätyksekseni paikalla oli paljon turisti-infrastruktuuria, muutamia turistiryhmiä jotka olivat tulleet lava-autolla järjestetyllä retkellä, sekä minun kollegani, jotka olivat tulleet autolla parkkipaikalle, josta he jatkoivat lava-autolla tänne asti. He olivat hieman yllättyneitä minun saapuessani paikalle jalkapatikalla kylästä, jonne olin mennyt mikrobussilla. Jouduin jopa maksamaan reilun kahden euron sisäänpääsymaksun. Täältä laguunille on matkaa kolme kilometriä todella jyrkkää polkua pitkin, jonka voi suorittaa vain kävellen. Nousun jälkeen taivallus palkittiin - alhaalla häämötti Laguna Chicabal, pyhä laguuni jonne paikalliset nousavat tekemään rituaaleja. Laguunia ympäröi useat alttarit eri jumalille. Paikalla oli kaksi turistiryhmää, joitakin paikallisia kyläläisiä sekö joukko humalaisia guatemalalaisia laulaen kovaan ääneen. Kävelin laguunin ympäri mystisessä sumussa tavaten joitakin paikallisia suorittamassa uskonnollisia rituaaleja. Palattuani lähtöpisteeseen puolen tunnin kävelyn jälkeen paikalla oli enään jo tapaamani joukko meksikolaisia ja guatemalalaisia nuoria, joihin olin aiemmin kirinyt puoli tuntia etumatkaa. Palattuani Laguna Seca:lle kohtasin turistiryhmän oppaan kanssa, joihin liittouduin palatakseni takaisin Xelaan. He olivat hieman seikkailumielisempää kastia ja kävelivät koko tunnin matkan valtatielle, josta pystyimme nappaamaan mikrobussin takaisin Xelaan. Yksi heistä oli amerikkalainen mies, joka oli päättänyt myydä kaiken omaisuutensa kierrelläkseen viisi vuotta Latinalaista Amerikkaa moottoripyörällä. Ilman espanjankieltä vastaavan retken tekeminen ilman opasta on kuitenkin haastavaa, sillä joutuu kysymään reittiohjeita useaan kertaan, minkä vuoksi hän, ja kaksi muuta amerikkalaista lapsensa kanssa, olivat päättäneet palkata oppaan viemään heidät paikan päälle, kuitenkin käyttäen julkisia kulkuneuvoja. Heiltä opin, että jos olisin jatkanut mikrobussilla hieman pidempään, olisin välttänyt noin puolen tunnin kävelyn kylän läpi.




Lopputulokseni on, että jokainen keskivertokuntoinen ihminen, joka osaa jonkun verran espanjaa, voi vaivatta kiivetä Chicabalille, eikä oppaaseen tai järjestettyyn retkeen ole mitään tarvetta. En nähnyt pienintäkään mahdollisuutta eksyä, ja pelottavinta olivat maamiehet viidakkoveitsiensä kanssa. Lisäksi plussana voi kävellä juuri niin nopeaa (tai hitaasti) kuin itse haluaa, välttää turistijoukossa kulkemista ja nähdä enemmän guatemalalaista maaseutua. 

Hintavertailu

Järjestetty retki Chicabalille
: 15-35 € (kalleimmasta päästä jenkkiläinen suosittu Adrenalina Tours versus jokin pieni paikallinen organisaatio, sisältää matkat Laguna Secaan asti ja oppaan), matkan kesto noin 4 tuntia Xelasta. 

Do-It-Yourself retki Chicabalille: 3€ (matkat Xela-San Martín Sacatépequez-Xela ja sisäänpääsy), matkan kesto noin 5-6 tuntia Xelasta riippuen miten hyvä kunto on. 

Itse tehty matka on siis kaikin puolin win-win. 

Pro-tip: Seuraavalla kerralla ehkä teltan kanssa (jonka ostin myöhemmin oppien virheistäni), sillä Laguna Chicabal on mahtava ja turvallinen telttailukohde, jossa on jopa järjestetty leirintäalue vessoilla. 

Volcán Cerro Quemado

Xelaa lähinnä oleva vanha tulivuori, Cerro Quemado aka La Muela (korkeus 3161m, nousua 800m), purkautui aikoinaan tuhoten Xelan kaupungin melko totaalisesti, jättäen jälkeensä kasan laavakiveä. Enää se ei muistuta tulivuorta, mutta on sen sijaan yksi Guatemalan parhaista paikoista harrastaa kalliokiipeilyä. Vuorenhuipun voi saavuttaa tunnin kävelymatkalla Xelan keskustasta, joten ihmettelen, miksi kukaan edes ottaisi opasta. Noustakseen huipulle on ensin päästävä kylään nimeltä "Canton Chicua", noin puolen tunnin kävelymatkan päässä Xelan keskustasta. Jos on erityisen laiska, voi ottaa bussin kohti Almolongaa ja jäädä pois tienhaarassa, josta voi ottaa lava-autokyydin (jolla paikalliset nousevat Canton Chicuaan). Lähdin matkaan espanjanlaisen kollegani Rafan kanssa kysyen matkalla reittiohjeita, jolloin paikan löytämiseen ei ollut mitään ongelmia. Canton Chicuan alue on hyvin perinteistä maanviljelijäkylää sievillä maissi-, sipuli- ja rypsiviljelmillä.



Saapuessamme Canton Chicuaan paikansimmekin helposti kyltin, jossa luki La Muela. Jyrkkä ja kivinen nousu johtaa huipulle, jossa on jyrkkiä kallionseinämiä, täydellisiä kalliokiipeilyyn. Jo kivutakseen tänne on kiivettävä jonkin verran, sillä etenkin loppupäästä matkalla on paljon todella suuria kiviä, eikä sitä voi kutsua poluksi. Reitti on kuitenkin jokseenkin merkitty nuolilla. Täältä näkymät ovat melko makeat Xelaan ja ympärillä oleville vuorille. Matkalla näimme yhteensä neljä guatemalalaista vuorikiipeilijää, ja toisella kauempana olevalla kukkulalla oli satakunta paikallista suorittamassa uskonnollisia rituaaleja. Heidän laulunsa kaikui mystyisesti läpi vuorenhuipun. He nousevat vuorelle pikkukengillä ja paikallisiin vaatteisiin pukeutuneina, jopa viettäen yönsä kivikolla. Palatessamme alas kohtasin ison ryppään turisteja oppaan kanssa. He valittivat polun kivikkoisuutta ja nimittivät sitä jopa vaaralliseksi.





Cerro Quemado on oiva mahdollisuus lähteä kaupungista luonnon helmaan ja harrastaa hieman urheilua. Jos osaa vähän espanjaa ja on keskivertokunto, en missään nimessä suosittelisi opasta. Kaksin oli mukavaa nauttia linnunlaulusta ja luonnonhelmasta, seuraten paikallisten elämää, ei 20 hengen turistiryppäässä valittamassa kivikkoisuutta. Jos haluaa harrastaa kalliokiipeilyä, ja esimerkiksi laskeutua lassolla eri onkaloihin, on luonnollisesti opas ja vastaavat varusteet oltava, ellei ole oikeasti osaava ihminen, sillä henki voi lähteä. 

Hintavertailu: 

Järjestetty retki Cerro Quemadolle: 10-20€ (aika harva edes järjestää tätä retkeä, lähinnä kalliokiipeilymielessä, enkä löytänyt tarkkoja hintoja)
Do-It-Yourself retki Cerro Quemadolle: 0€

Pro-tip: Saapuessamme Cerro Quemadon huipulle olimme hieman pettyineitä, sillä huomasimme ylempänä olevan paljon korkeamman huipun, joka tunnetaan nimellä Cerro Candelaria. Kuitenkin meidän ja sen välissä oli melko armoton kivikko vanhan laavan jämiä, jota emme suurin surmikaan lähteneet ylittämään. Xelassa suoritin kyselyä miten sille huipulle voisi nousta, jolloin selvisi, että alempaa, Los Vahos- saunalta lähtee polku Cerro Candelarialle. Reitillä on kuitenkin eksynyt yksi jos toinenkin, joten ehkä porukalla lähdemme tutkimaan, miten sinne huipulle pääsisi. Tämä on paljon pitempi retki, joka kestää viitisen tuntia, verrattuna tunnin kestävään Cerro Quemado- retkeen. 

Volcán Santo Tomas

Oli aika kiivetä ensimmäinen kunnollinen, suuri, mahtava tulivuori. Tavoitteenamme oli Tajumulco, Väli-Amerikan korkein piste, kohoten 4222 metriin (joka ei tosin ole paljoa mitään verrattuna korkeimpaan pisteeseen jossa olen vieraillut, noin 5000 metriä Boliviassa). Ostin halvan teltan ja kaikki tarvittavat varusteet, sekä keräsin pari rohkeaa kaveria lähteäksemme valloittamaan sitä omin päin, joka ei aina ole suositeltavaa. Kaksi päivää ennen lähtöä saimme kuitenkin kuulla, että Tajumulcon juurella on aseellinen konflikti, johtaen jo muutamaan kuolemaan, jolloin sinne ei ole turvallista mennä. Viime hetkellä päätimme muuttaa suunnitelmaa hyvin vähän tunnettuun tulivuoreen, Santo Tomakseen, tunnetaan myös nimellä Cerro Pecúl, mistä en löytänyt muuta kuin muutaman blogipostauksen (osa vuosia vanhoja) ja nettiin skannatun kartan jostain 10 vuoden takaa. Niiden mukaan sen pitäisi olla mahdollista ilman opasta. Vakuutin ystävälleni olevani varma tästä suunnitelmasta ja sen turvallisuudesta, mutta on myönnettävä, että näin painajaisia muutamana yönä ja minua jännitti ensimmäistä kertaa todenteolla. 

Aamulla kello seitsemän istuin huoltoasemalla odottaen ystäviäni, jotka ovat adoptoineet guatemalalisen tavan ja saapuivat puoli tuntia myöhässä. Nyt kun istuimme kanabussissa kohti Zunilia aloin olemaan enemmän varma tästä suunnitelmasta. Zunilissa hyppäsimme lava-auton lavalle, jolla pääsimme Fuentes Georginas- kuumien lähteiden juurelle. Kyselimme kyläläisiltä reitin turvallisuudesta ja he vakuuttelivat, ettei ole mitään ongelmaa nousta ilman opasta. Kysyimme varmuuden vuoksi heidän puhelinnumeroaan johon voisimme soittaa pahan paikan tullen. Olin innoissani - seikkailu sai alkaa!




Ensimmäinen nousu oli tiukka taivallus mutaista ja äärimmäisen jyrkkää polkua pitkin. Minut oli laitettu kameliksi sillä lupasin viedä ystäväni tulivuorelle (kuvitellen tietäväni, mitä oikeasti teen), jolloin rinkassani olivat ruoat, teltta, makuualusta ja kaksi makuupussia - noin 15 kiloa (sisältäen 3 litraa vettä), kun taas joillakin muilla oli vain viitisen kiloa. En ollut koskaan ennen noussut mäkeä niin raskaalla lastilla, joten ensimmäinen nousu alkoi jo arveluttamaan. Saavuttuamme ensimmäiselle tasanteelle helpotuin, sillä koko matka ei tulisi olemaan yhtä jyrkkä. Polku jatkui läpi bambumetsän, jonka onneksemme joku oli juuri avannut machetellaan, jolloin sitä oli melko helppo kulkea. Monet kohdat olivat niin jyrkkiä ja mutaisia ettei kenkien pito meinannut pitää raskaan rinkan kanssa. Maa oli pääosin täynnä katkenneita bambunlehtiä. Kaikesta huolimatta paikka oli vihreä paratiisi, taustamusiikkina satunnaista linnunlaulua, mutta pääosin hiljaista. Lämpötila oli täydellinen, taivas pilvetön ja joistakin kohdista näimme taustalla kohoavia muita tulivuoria (muistakaamme, että Guatemalassa, alle Lapin kokoisessa alueessa, on 33 tulivuorta, joista 3 aktiivista). Noin kolmen tunnin tasaisen kipuamisen jälkeen saavuimme tasanteelle, jossa tie jakautui. Tämä täsmäsi karttamme kanssa - toinen polku johtaa Zunil tulivuorelle, toinen Santo Tomas tulivuorelle. Minua ei epäilyttänyt enää lainkaan reissumme - nautin jokaisesta hengenvedosta satumaisen kauniissa pilvimetsässä, jossa jokainen puunrunko oli täynnä vihreää sammalta, liaaneja ja orkideoja. 




Polku alkoi nousemaan yhä jyrkemmin, jolloin jouduimme pitämään taukoja puolen tunnin välein. Emme tunteneet toisiamme ennen reissua juuri lainkaan, joten kulutimme matkan tutustuaksemme toisiimme. Meitä yhdisti moni tekijä - olimme suunnilleen samanikäisiä tyttöjä, joista me kaikki olimme asuneet usealla eri maanosalla. Kaksikymmentäseitsemän- vuotias Alexandre on saksalainen tyttö, joka oli asunut aiemmin ainakin Perussa, Ecuadorissa, Australiassa, Skotlannissa ja Yhdysvalloissa, ja meillä sattui olemaan jopa yhteinen saksalainen tuttu, johon minä olin tutustunut Ruotsissa 5 vuotta sitten. Kaksikymmentäyhdeksän- vuotias yhdysvaltalainen Sari oli asunut ainakin Myanmarissa ja Marokossa ja matkustanut pitkin maailmaa. Kaksikymmentäneljä- vuotias puertoricolainen Daniela vuorostaan oli asunut Yhdysvalloissa ja Skotlannissa, sekä tämä oli puoliksi meksikolainen. Kaikki me olimme nyt töissä Xelassa. Vain tällainen yhdistelmä kansallisuuksia, kokemuksia ja seikkailua oli valmis lähtemään valloittamaan lähes tuntematonta tulivuorta ilman opasta Guatemalassa! Kuuden tunnin vaelluksen jälkeen tiesimme jo kaikkien perheet, harrastukset, uroteot, vahvuudet, heikkoudet, sisarukset ja ex-poikaystävät. 




Loppumatka kulki pitkin "satulaa" näiden kahden tulivuoren välillä. joka on tasainen kapea polku, jonka molemmilla puolilla on jyrkkä kallionkieleke. Suorapudotusta on noin 1200 metriä, jolloin on parempi, jos ei katso alas polunreunalta. Olimme jo pilvien yläpuolella, jolloin emme täysin edes nähneet, miten syvä putoama on. Liki seitsemän tunnin matkan jälkeen (josta taukoa yhteensä ehkä tunti) saavuimme tulivuoren juurelle, josta on enää viimeinen alle tunnin tiukka nousu. Koska taivas peittyi pilvistä ja alkoi satamaan, päätimme asettaa telttamme paikalle, jossa oli selkeitä merkkejä leirinnästä. En tähän mennessä ollut huomauttanut, että ostin 15 euron "festariteltan" neljälle hengelle, jota en edes kokeillut ennen tänne lähtöä. Voi olla vähän riskaabelia lähteä pienellä kangasräppänällä telttailemaan 3000 metrin korkeuteen vuoristoon. Onneksi ostin lisäksi kolmen euron pressun, jonka viritimme puihin katoksi. Mahduimme juuri ja juuri neljästään sisään - tunnelma oli kotoisa. Sateen vuoksi tulenteosta ei tullut puhettakaan, eikä meillä ollut kaasukeitintä, joten ruoka tuli syötyä raakana (papuja, avokadoja ja tortilla- lättyjä). Säästyimme kuivana ja meillä oli mukavaa. Illan hämärtyessä metsä täyttyi lentävistä tulikärpäsistä, sumun peittäessä horisontin ja tuulen tuivertaessa. Horisontissa jossain kaukana loistivat Xelan valot, meidän tarkkaillen sitä korkeuksista. Kerroimme tarinoita kynttilänvalossa vaatimattomassa teltassamme. Päivä oli ollut suuri menestys.



Kello viisi aamulla herätyskello soi. Metsä oli sankan sumun peitossa ja oli vielä pimeää, mutta vaisto sanoi, että nyt oli lähdettävä ylös päin taskulampun valossa. Daniela tunsi olonsa heikoksi ehkä korkeuden vuoksi ja jäi leirille, minä lähdin paahtamaan niin nopeaa kuin pystyin ylös nähdäkseni auringonnousun. Jossain vaiheessa kuitenkin maitohapot iskivät minunkin reisiini ja tunsin hapen vähyyden keuhkoissani, askeleet alkoivat käydä raskaammiksi. Olin noin 3500 metrin korkeudessa. Vajaassa tunnissa saavutin huipun, joka oli yhtälailla sumun peitossa. Monet ehkä odottavat näkevänsä kraaterin tulivuoren huipulla, mutta tämä on tuhansia vuosia sitten sammunut tulivuori, jonka kraateri on havupuiden peitossa. Tuuli tuiversi ja aloin olla melko kohmeessa pulssini laskettua rankasta noususta. Kello oli seitsemän enkä vieläkään voinut nähdä sumun läpi - olin kieltämättä melko pettynyt, mutta päätin jäädä vielä hetkeksi, sillä kumppanini eivät olleet vielä saavuttaneet huippua. Yhtäkkiä aurinko puski sankan sumuverhon läpi ja paljasti uskomattoman näyn. Olen harvoin ollut niin ilmeisen hämmästynyt, että aloin haukkomaan henkeäni ja hokemaan "ohhoh! wau! ei ole totta!". Kaikilla kielillä mitä osasin. Yritin huutaa muita katsomaan tätä ihmettä, mutta eihän paikalla ollut ketään muita.




Toisella puolella kohosi Santa María ja Tajumulco, sekä Santiaguito tupruttaen savua kraaterista, jonka näin nyt ylhäältä käsin. Toisella puolella hopeana hohtavan Atitlan- järven ympärillä tulivuoret San Pedro, Atitlan ja Toliman, sekä kauempana Acatenango ja Fuego. Tyttöjen saapuessa kulutimme liki tunnin ihaillen ja valokuvaten näkymää. Paluumatkan piti olla simppeli. 

Niinhän sen piti. Jossain vaiheessa huomasimme, että polku ei ole sama jota tulimme, sillä ylös päin polku oli paljon selkeämpi. Jatkoimme kuitenkin eteenpäin oletettua polkua pitkin, sillä se johti alas päin, jossa meidän leirinkin tulisi olla. Lopulta polku kuitenkin loppui, mutta jostain ihmeen syystä me jatkoimme eteenpäin risukon läpi, sillä oletin meidän olevan jo aivan lähellä leiriä. Huusimme Danielaa jos tämä vastaisi meille, ilman vastausta. Jatkettuamme eteenpäin puoli tuntia, olettaemme jatkuvasti juuri saapuvamme leiriin, saavuimmekin jyrkänteelle, josta emme päässeet enää eteenpäin. Tajusimme kaartaneemme tulivuoren toiselle reunalle, josta on suorapudotus alaspäin. Koska takaisin ei ollut enää paluuta (olimme todella tulleet lähinnä painovoiman avulla läpi liki lävitsepääsemättömän risukon), päätimme kaartaa vasemmalle löytääksemme toisen polun. Alamäessä on kuitenkin melko vaikea suunnistaa, ja tajusimme jatkuvasti palaavamme kallionreunalle. Karttakin oli jäänyt leiriin. Muistikuvieni mukaan kuitenkin tulivuori on jyrkkää mäkeä leirintäalueelle asti, joten päätimme lähteä seuraamaan kallionreunaa turvallisen etäisyyden päässä. Paikoittain oli todella vaikea päästä metsän läpi, käteni alkoivat olla verinaarmuilla, vaatteet täynnä takiaisia ja hiukset risuissa. Nostaaksemme energiaa pysähdyimme vähän väliä miettimään viisaita ratkaisuja ja syömään pähkinöitä, joka oli ainoa ruokavaramme. Aloin mielessäni miettimään saksalaista tyttöä, joka eksyi juurikin täällä, ja joka pelastettiin helikopterilla neljän päivän päästä. Pystyimme kuitenkin paikantamaan meidät melko hyvin, sillä olimme tänne tullessamme nähneet tämän kallionkielekkeen toiselta puolelta kuilua. Energiavarat alkoivat olla kuitenkin melko vähissä, sillä risukon läpi paineleminen kulutti paljon energiaa. Lopulta kuulimme Danielan äänen, ja yllätykseksemme miehien ääniä, jotka löysivät meidät meidän ollessa vain 100 metrin päässä leirintäalueelta. Tämä seikkailu kesti noin kaksi tuntia. Leirintäalueellemme oli saapunut yli 10 guatemalalaisen vaeltajan joukko, jotka olivat kolmen päivän vaellureissulla. Keräsimme telttamme kasaan ja lähdimme paluumatkalle heidän kanssaan.

Kuvassa meidän käyttämä karttamme, sekä punaisella kaksi kohtaa, missä menimme hieman eksyksiin, tuo tarinan mukainen on tuolla "Volcan Santo Tomas"- kohdassa. Toinen oli aika mitätön, kävelimme ehkä 50 metriä ja totesimme, että polku päättyi ja palasimme tienhaaraan. Paikan päällä oli melko vähän suuntamerkkejä, oli joitakin kylttejä ja maalattuja pisteitä puissa.





Alas on paljon vaikeampi mennä kuin ylös, sillä polku on todella jyrkkä ja painovoima meinaa viedä mukanaan. Me kaikki kaaduimme tuon tuostakin. Matkaa ei helpottanut se, että puolessa välissä alkoi ukkostaa ja sataa rankasti, jolloin polusta muodostui joki. Pyörimme ja kierimme kuka mitenkin mutaista mäkeä alas, ollen päästä varpaisiin ravassa. En ollut syönyt koko päivänä muuta kuin pähkinöitä, ja aamun seikkailu oli verottanut energiavarojani. Jalkani tärisivät ja lihakseni meinasivat kramppailla. Onneksi olin ottanut reilusti vettä mukaan. Vaikka paluumatka kesti vain puolet siitä mitä nousu, se tuntui paljon pidemmältä ehkäpä väsymykseni, huonon sään ja vaikean laskun vuoksi. En voi sanoin kuvata sitä tunnetta, kun saavuimme taas kuumille lähteille, jonne heittäydyimme heitettyämme kuraiset vaatteemme pois. Siinä vaiheessa mietin sitä hetkeä, kun vielä viisi tuntia sitten olemme lievästi eksyksissä keskellä pahinta risukkoa. Käsieni kymmeniä pieniä haavoja kirveli, ja hiuksissani oli noin 50 takiaista. Tilasimme ansaitut viiden euron pihvit. Reissu oli edelleen mielestämme menestys!




Kaiken tämän kerrottuani voin edelleen suositella Santo Tomas- vuorelle kipuamista ilman opasta. Opin kuitenkin tärkeän läksyni, etten ikinä luota intuitiooni tai suuntavaistooni vuorella, ellen ole varma, että polku on oikea. Oli suoranaista tyhmyyttä luulla, että kaikki tiet jotka vievät alas, johtavat leirintäpaikalle, etenkin ollessamme alueella, jonne nousee vain muutama porukka viikossa. Palasimme kotiin samalla lava-auto-bussi-yhdistelmällä, kaiken rinkassani ollen likomärkää, etenkin koska bussissa matkatavarat heitetään katolle ilman mitään sateensuojaa. Sisälle ei todellakaan mahdu, sillä siellä on jo 100 ihmistä perunasäkkiensä ja kanojensa kanssa. Ilmeisesti kaikki tämä oli systeemilleni vähän liikaa, sillä seuraavana päivänä olin kovassa mahataudissa maaten sängyssäni kalman kalpeana nesteyttäen itseäni iljettävän makuisella suololiuoksella. Se  kuitenkin menee ohi päivässä kuten aina näillä leveyspiireillä (neljä mahatautia kokeneena). 

Hintavertailu:

Järjestetty matka Santo Tomas- tulivuorelle: 50-100€ (erittäin harva  edes järjestää tätä vaellusta, enkä löytänyt mistään hintoja, koska se järjestetään vain erikoispyynnöstä).
Do-It-Yourself: 7€ (sis. sisäänpääsy kuumille lähteille ja matkat, tähän päälle ruoat ja teltta, lopulta noin 15€/hlö). 

Volcán de Pacaya


Nyt kun olin nähnyt jo monenlaista tulivuorta - yksi missä on laguuni, yksi joka on täysin räjähtänyt ja yksi joka on metsittynyt, oli aika kiivetä aktiiviselle tulivuorelle. Olin työn puolesta Antiguassa, jonka lähellä olevat kaksi aktiivista tulivuorta, Fuego ja Pacaya, vetivät puoleensa. Koska Fuego on melko vaarallinen ja heittää laavapalloja, sekä sitä lähestyäkseen on tehtävä yönylireissu, suuntasin Pacayaan niinikään Alexandren, Danielan, sekä guatemalalaisen ystävämme Josén kanssa. He luottivat minun suunnittelukykyyni jo edellisten kokemuksien perusteella, joten päätimme taas lähteä paikallisbussilla ilman opasta. Suunnitelma karahti jo kättelyssä kun kuulimme, että Pacayalle mennäkseen on otettava kolme eri bussia ja tehtävä koukkaus Escuintlan kautta. Lähdimme siis matkaan kello 6 aamulla. Kaikki meni melko suunnitelmallisesti kolmannen bussin ottamiseen asti (johon mennessä oli kulunut melkein tunti), joka mateli tuskallisen hitaasti vuorenrinnettä ylös, päätyen San Vicente de Pacaya kylään jossa se kulutti liki tunnin puskien läpi kapeiden mukulakiviteiden ja ruuhkaisen torin läpi. Kulutimme 35km matkaan liki 3 tuntia, ja olimme jo paikalle saapuessamme väsyneitä ruuhkaisessa bussissa vaeltamisen tuloksena. Pettymykseni määrä kasvoi uusiin sfääreihin kun polun alkupäässä oli paikallisen turistijärjestön tönö jossa meille ilmoitettiin, että pitää maksaa 5€ pääsymakso per henkilö ja ilman opasta meitä ei päästetä läpi. Ja oppaan palkkaaminen maksaisi noin 20 euroa (yhteensä). Tapeltuamme aikamme yhdistimme voimamme kahden guatemalalaisen kanssa, joka puolen tunnin päästä tuotti tulosta ja meille myönnettiin alennus, jolloin ulkomaalaiset pääsivät sisään guatemalalaisen hinnalla ja guatemalalaiset opiskelijan hinnalla. Lopputuloksena sisäänpääsy + opas tuli maksamaan reilu 5 euroa per henki ja olimme jokseenkin tyytyväisiä.




Pettymyksekseni tulivuorelle ei voi nousta kasvaneen aktiivisuuden vuoksi. Joudumme olemaan sellaisella etäisyydellä, että jos sieltä alkaa tulemaan laavaa niin pääsemme nopeasti pakoon, eli noin kilometrin päässä kraaterista. Kokemus oli silti melko huikea. Pacaya purkautuu melkein joka vuoksi, viimeksi vuosi sitten, jonka tuloksena kaikki sen rinteet ovat laavamassaa, josta osa on vielä tulikuumaa vaikka purkauksesta on vuosi aikaa. Matkalla näkyi joitakin taloja jotka olivat jääneet purkauksen alle. Jotkin onkalot muodostivat luonnollisia saunoja, jonne pystyi istua ja heittää löylyä laavakiville, jotka olivat yli 100- asteisia. Täytyi katsoa tarkkaan mihin jalkansa pisti, sillä joissain paikoissa kengänpohjat voivat sulaa. Käristimme vaahtokarkkeja ja harmittelimme kun emme tuoneet mukana vaikka makkaraa tai muuta mitä voisi grillata laavassa. Kuulemma tämä tulivuori on huikeimmillaan joitakin päiviä purkauksen jälkeen, jolloin laava on vielä juoksevaa ja virtaavaa, hohtaen punaisena. Ymmärrän jokseenkin oppaan tarpeen - vaikka eksymiseen ei ole mahdollisuutta (paikalla ei ole oikeastaan puita ja reittiä on helppo seurata), pitää polulta poistuessaan tietää missä talloo. Jotkut voivat typeryyttään kiivetä liian lähelle kraateria tai vaikkapa pudota tulikuumaan onkaloon.




Maisemat olivat mahtavat ja kokemus opea. Opas myös kertoi meille paljon tarkempaa tietoa tulivuoresta ja sen aktiivisuudesta, joka oli mielenkiintoista kuultavaa. Paikallinen järjestö jakaa opasvuorot paikallisten miesten kesken siten, että jokainen kiipeää tulivuorelle kerran viikossa ja saa suoraan käteen sen 20 euroa meiltä. Tämä on reippaasti enemmän kuin mitä Guatemalassa päivssä voi tienata, joten hänelle se on todella suuri raha. Pacaya on helppo päiväreissu jonka huonokuntoisempikin voi tehdä parissa tunnissa. Suosittelisin kuitenkin ottamaan sen opastetun retken Antiguasta, sillä se ei todellakaan maksa paljoa, ja ajassa ja säätämisessä säästää huimasti. Eli tässä tapauksessa vastaus on todennäköisesti "juu ei". Onneksemme nämä guatemalalaiset heittivät meidät autolla pisteeseen, josta olimme bussilla puolessa tunnissa Antiguassa, jolloin paluumatka kesti vain reilu tunnin. Muuten olisimme itseasiassa jääneet tappiolle, vaikka saimme alennettua yli puolet sisäänpääsyhinnasta. 

Hintavertailu

Järjestetty retki Antiguasta Pacayaan: 12-50€ (halvin Antiguasta taitaa olla tuo 12€, johon kuuluu kuljetukset, opas ja sisäänpääsy)
Do-It-Yourself retki Antiguasta Pacayaan: 9€ (matkat 3€ (olisi maksanut 5€ jos emme olisi saaneet liftiä uusilta ystäviltämme), sisäänpääsy 2€ (alennettu, normaalisti 6€), opas 4€/hlö. 

Eli päätän tämän sarjan tulivuorille kiipeämisistä toteamiseen, että ottakaa hyvät ihmiset se opastettu retki Antiguasta älkääkä olko yhtä jääräpäisiä kuin minä. Ainoa miinus on, että matkaatte isossa ryhmässä, kun meitä oli lopulta vain 6, jolloin saimme aikalailla päättää rytmin. 

Loppuhuomautuksena, että euroissa kaikki hinnat vaikuttavat minusta naurettavilta. Kukaan ei Suomessa tekisi noin suuria uhrauksia säästääkseen vaikkapa 5 euroa. Minut aivoni kuitenkin toimivat jo aikalailla quetzaleilla. Viidellä eurolla (eli 45 quetzalilla) voin syödä luonaan, päivällisen ja juoda oluen, tai nukkua yön hotellissa (puhutaan nyt lounaasta ja päivällisestä edullisessa ruokalassa tai markkinoilla, ja oluesta kioskista ostettuna, sekä edullisesta hostellista, ei mistään luksuksesta). Lopulta se viisi euroakin alkaa vaikuttamaan melko suurelta määrältä rahaa, etenkin kun se täällä voi tarkoittaa kukkarontäydeltä seteleitä (pienin seteli on 1 quetzal, jonka arvo on vain reilu 10 centtiä). Se on kutakuinkin minun päivän budjettini täällä, jolla syön aamupalan, lounaan, päivällisen, sekä käyn illalla oluella, kuntosalilla tai tanssitunnilla, sekä ostan jotain herkkuja välipalaksi. Suomessa keskivertoihminen kuluttaa ehkä 15 euroa päivässä (minä tosin kulutin Suomessakin sen viisi euroa päivässä, tarkoittaen että täällä elintasoni on noin kolme kertaa korkeampi), jolloin se viiden euron säästö täällä tarkoittaa noin 15 euron säästöä Suomessa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti