Kylmä, jota ei pääse pakoon. Tervetuloa Altiplanolle.

Etelä-Amerikka.... tropiikkia, hiekkarantoja, palmuja, salsaa ja caipirinhoja? Unohda. Etelä-Amerikka on paljon muutakin. Tällä hetkellä tutustun kaikkein kylmimpään osaan, eli Altiplanoon, ja kirjoitan tätä blogitekstiä sormet kohmeessa lämpötilan ollessa nollassa (ulkona pakkasta).

Viime tekstissä pyörittiin vielä Saltassa. Totta, Saltassa ilmasto on pääasiassa ympäri vuoden lämmin, koska Salta on vain noin 1000 metrissä. Vietinkin Saltassa viikon. Viime blogitekstin jälkeisenä päivänä kävimme vaeltamassa San Lorenzossa, puolen tunnin matkan päässä Saltasta, vuorilla, jotka kuuluvat Yungaan, eli subtrooppiseen, vihreään metsään. Paikkoja meille näytti paikallinen sohvasurffaaja Rodrigo ja tämän kaveri koiriensa, Inkin ja Tinkin, kanssa. Oli mahtavaa päästä ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen vaeltamaan vuorille, ja neljän tunnin vaellus luonnon keskelle sai sisäisen seikkailijan taas heräämään. Maailma on muutakin kuin kaupunkeja, kuten Buenos Aires ja Salta. Vuoren huipulla, noin 2500 metrissä, nautimme matea ja totesimme, että tämä on sitä elämää. 

Yhtenä päivänä Felix kutsui minut ja pari muuta yliopistokaveriani tämän maatilalle asadolle (eli grillijuhlalle, jos sanaa ei ole vielä opittu), ja tämä täyttikin kaikki rentouttavan loman elementit. Tarjolla oli enemmän lihaa kuin kykenimme syömään ja päivä oli paahtava. Muistelimme kuluneen lukukauden kommelluksia. Felix asui noin 40 km Saltan keskustasta upealla yli 100 vuotta vanhalla estancialla, eli ranchilla, johon kuului valtava patio uima-altaalla. Illalla lähdimme viettämään viimeistä iltaa yhdessä melkein 10 yliopistokaverin kanssa. Viikko Saltassa ei ole täydellinen ilman visiittiä casonaan, eli perinteiseen peña- taloon. Peña, jossa olinkin käynyt jo kahdesti aiemmin Buenos Airesissa ja Santo Toméssa, on perinteinen pohjois-argentinalainen iltama, jossa lauletaan paikallisia lauluja, chacareraa ja sambaa, ja mahdollisesti myös tanssitaan. Koska oli maanantai, ilta oli suhteellisen rauhallinen, ja kolme oli tuonut mukanaan instrumenttejä. Peña ei perinteisesti ole mikään “esitys”, vaan casonaan kokoontuu paikallisia musiikin ystäviä omien instrumenttiensä kanssa, ja yleisö osallistuu laulun ja tanssin muodossa. Tämä oli täydellinen päätös Salta- täyteiselle viikolle, ja fiilistelinkin kavereideni kanssa ennen lopullisia hyvästejä chacareran tahdissa, nauttien maailman parhaita empanadoja, sekä maistellen viinejä ehkä yhdestä maailman tunnetuimmasta viinintuottaja-alueesta. 

Seuraavana aamuna varhain matka jatkui kohti Cafayatea, parisataa kilometriä eteläänpäin. Matkalla näin sellaisia luonnon taidenäytteitä, että olin mykistynyt ihastuksesta. Katoskaa kuvia ja päätelkää, miten näihin voi reagoida, kun uusia ihmeellisiä kivimuodostelmia tulee jokaisen kulman takaa vastaan. 

 

 

Saavuin Cafayateen uskomattoman tuulen saattelemana, pari tuntia aikataulusta myöhässä. Minun oli tarkoitus nähdä majoittajani Daniel tämän ovella yhdeltä, mutta saavuin paikalle puoli kolmelta. Minulla oli vain tämän osoite, joten lähdin kyselemään niiltä ihmisiltä, joita satuin löytämään, joita ei ollut monia. Kaupunki vaikutti aavekaupungilta tyhjine katuineen, tuulen nostattaen hiekkatieltä pölyä, joka tunkeutui silmiin ja sieraimiin. Kaikki liikkeet ja ravintolat olivat kiinni. Kysellessäni ohjeita kadunkulkijoilta minua ohjattiin keskustan ulkopuolelle lähiöön, joka ei “buenosairesilaisen” näkökulmasta vaikuttanut kovin houkuttelevalta. Lähiö vaikutti slummilta, jossa työskentelin Buenos Airesissa, ilman rapaa ja hieman siistimpi. Kadunkulkijat ohjasivat minua sinne tänne ja kadun löytäminen tuntui mahdottomalta, sillä katujen nimiä ei ollut merkitty ja numerot tuntuivat menevän miten sattuu. Oikeastaan oli haastavaa löytää edes joku, sillä kaduilla ei todellakaan ollut ketään. Kaikki löytämäni ihmiset olivat kuitenkin ystävällisiä ja auttoivat löytämään kadunpätkän, josta Danielin talo löytyi lopulta. Daniel ei tietenkään ollut kotona, joten asetuin ovelle odottelemaan. Käärin itseni huiviin suojatakseni lentävältä pölyltä, laitoin napit korviin ja aloin nauttimaan matea. Oikeastaan epätoivoinen tilanne talon ovella, hiekkamyrskyssä, nälkäisenä ja ilman yösijaa vaikutti heikolta, mutta luotin siihen, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Näin kului pari tuntia, kunnes Daniel saapui paikalle moottoripyörällään. 

Daniel oli uskomaton ihminen, sellainen, jota tämä maailma tarvitsee lisää. Hän työskentelee Cafayaten lähellä luonnonpuistossa, ja sattuman kautta päätyi sohvasurffaajaksi, tai päätyi majoittamaan ulkomaalaisia asunnollaan, jossa työnsä vuoksi viettää hyvin vähän aikaa, eli se on joutilaana. Daniel lähti näyttämään Cafayatea, joka on viinikeidas kymmenine kuuluisine viinitiloineen. Täältä löytyy myös juuret yhdille Argentiinan varhaisimmille intiaanisuvuille, joiden jättämiä merkkejä saattoi löytää sieltä täältä. Daniel oli syntynyt Cafayatessa ja hänellä oli todella paljon informaatiota alkuperäisväestöstä ja alkueen historiasta. Daniel kertoi: “Täällä asuivat Santa Marina- intiaanit, ja puhuivat kakán, kunnes Inkat tulivat Cuscosta ja valloittivat alueen, jolloin väki alkoi puhumaan quechuata*. Espanjalainen valloittaja osasi puhua quechuata, joka todennäköisesti auttoi valloittamaan Saltan ja Jujuyn alueet, kuka tietää, ehkä muuten he eivät olisi koskaan valloittaneet Saltaa ja Jujuyta”. Tällöin kiinnostuin todella alueen historiasta, ja päätin ottaa enemmän selvää siitä, mitä täällä on oikein tapahtunut ja mitä täällä tapahtuu tällä hetkellä, liittyen alkuperäisväestöön, jotka edelleen asuvat Saltassa ja Jujuyssa. 

Myöhemmin menimme syömään empanadoja, jotka sanotaan olevan Cafayatessa maailman parhaita. Ja voin vain olla samaa mieltä siitä, etten missään ole maistanut näin hyviä empanadoja. 12 empanadaa ja litra viiniä kustansi noin 6 euroa ravintolassa. Maistelimme empanadoja yksi kerrallaan arvostellen, mikä on paras (kaikissa oli eri täyte: juustoa, kanaa, nautaa, kananmunaa, sipulia, chiliä, maissia jne..). Daniel kertoi lisää elämästä Cafayatessa. Cafayate sijaitsi kuvankauniilla paikalla ja siella on valmistettu viiniä jo kymmeniä vuosia, jolloin se on aina houkutellut vierailijoita. Ensimmäiset ulkomaalaiset kuitenkin hoksasivat Cafayaten vasta 2000- luvun alussa, ja heitä alkoi tulemaan vuodesta vuoteen enemmän, kylään, joka ei ollut valmis ottamaan vastaan sellaista määrää ulkomaalaisia. Cafayatessa asui vain 3000 ihmistä. Tuli rikkaita ulkomaalaisia ja buenosairesilaisia perustaen viinitilojaan, hotellejaan ja golfkenttiään, lisää rikkaita turisteja, jotka ostivat huviloitaan Cafayaten ihanneilmastossa vuorten syleilyssä. Alkoi tulemaan ravintoloita ja baareja. Mitä tapahtui Cafayatelle? Maan hinnat nousivat pilviin. Pala maata pienelle talolle saattaa maksaa kymmeniä tuhansia euroja. Mitä tapahtuu paikallisille ihmisille, jolla ei ole tähän varaa? He putoavat köyhyyteen. Normaali “keskitason” ihminen joutuu elämään paikassa, jota kutsutaan Cafayaten favelaksi, identtisissä kivitaloissa, joissa on pari huonetta. Cafayaten idyllisyys on ikävä kyllä kadonnut ikuisuuksiksi, kun kylä on kasvanut 10 000 ihmisen pikkukaupungiksi, jota hallitsevat rikkaat ulkomaalaiset ja buenosaireilaiset yksityisillä maillaan, sekä paikalliset, jotka joutuvat elämään heikoissa elinolosuhteissa. Se, mitä minä kuvailen slummiksi, on oikeasti normaalien, työssä käyvien, “keskitason” Cafayatelaisten lähiö. Vaikka Cafayateen on pikkuhiljaa saapumassa kaupunkien ongelmia, on se edelleen turvallinen pikkukaupunki, jossa uskaltaa yölläkin kävellä ilman suurempia pelkoja. Täällä Pohjois-Argentiinassa havaitsee ensimmäistä kertaa sen pahan mitä länsimaat ovat Latinalaiselle Amerikalle tehneet, todellisuus, jonka tulen havaitsemaan päivä päivältä voimakkaampana, mitä pohjoisemmaksi menen. Vaikka pahin harmi on tehty jo satoja vuosia sitten, Etelä-Amerikan törkeä hyväksikäyttö jatkuu edelleen.

Ikävä kyllä Danielin piti lähteä seuraavana aamuna varhain Saltaan koulutukseen, mutta hän luottavaisesti jätti minulle kämpän ja skootterin avaimen, jolloin molemmat ovat vapaasti käytössäni niin kauan kun vain haluan. Seuraavana päivänä siis heräsin yksin ilman yhtäkään ihmiskontaktia Cafayatessa, vaikka minulla olikin käytössäni asunto ja skootteri, eli “La Poderosa”, jonka nimesin “Che” Guevaran mukaan. Näin “Che Heikkilä” otti siis “La Poderosan” alleen ja lähti tutkimaan tutkimattomia reittejä. Päädyin Kallchakí- alkuperäisyhteisön “El Divisadero” kylään Cajón vuoren juurella, 6 kilometriä Cafayaten keskustasta. Siinä missä ihmiset elivät edelleen alkukantaisesti vuohineen savi- ja risumajoissaan, myyden käsitöitään, oli näillä jo dollarin kuvat silmissä väittäen, etten saa mennä kävelemään joenvartta, ellen maksa 150 pesoa oppaalle. “Opas” alkoi selittämään uskomattomia tarinoita vaaroista, joita minulla siellä tulee odottamaan. Daniel oli kertonut minulle näistä ihmisistä, ja sanoi, että jos seuraan jokea, enkä mene yksin, ei minulle käy mitään. Toisaalta minua hämmensi myös se, että paikalla oli paljon poliiseja. Näitä “oppaita” tuntui olevan paikka täynnä hyökäten turistien kimppuun pesojen perässä. Onneksi löysin pian kaksi argentiinalaista suunnilleen saman ikäistä opiskelijaa La Platasta, joiden kanssa lähdimme auktoriteettia uhmaten vaeltamaan joenvartta. Reitti on nimeltään “seitsemän vesiputousta”, sillä joki nousee jatkuvasti ylös päin, seitsemän vesiputouksen verran. Seitsemännelle vesiputoukselle nouseminen vaatii jo huomattavasti vuorikiipeilykokemusta ja se on kahden päivän nousu, kun taas kolmannelle nousee helposti ilman opasta, neljännelle ja viidennellekin saman päivän aikana, mutta pienen kiipeilyn tuloksena. Alanin ja Hermanin kanssa kipusimme melko pienin ponnistuksin puolessatoistatunnissa kolmannelle vesiputoukselle, kunnes nouseminen alkoi vaikuttamaan jo melko tekniseltä, ongelmalliselta, ja ehkä jopa vaaralliselta. Onneksi takaa tuli kaksi englantilaista paikallisen oppaan kanssa. Oppaalla oli paikalliseen tapaan poski täynnä kokalehtiä, joita hän imeskeli rauhallisesti. 

 

 

Niin, on kerrottava jotain koka- kasvista, jota moni Euroopassa ei tiedä. On totta, että kokasta tehdään kokaiinia, joka on voimakas huume. Alunperin kokaa käytettiin kuitenkin piristävänä ja lääkekasvina, jota jauhetaan ja imeskellään poskessa, tai siitä tehdään teetä. Täällä myydäänkin kokalehtiä kaikissa kioskeissa ja kaupoissa. Koka- kasvilla on paljon piristäviä vaikutuksia, ja se auttaa jaksamaan ohuessai vuoristoilmassa. Ikävä kyllä kokaa ei saa kuitenkaan viedä mukanaan esimerkiksi Euroopaan, sillä se koetaan huumeena.

Matka jatkui – oppaan, englantilaisten turistien, Alanin ja Hermanin kanssa lopulta nousimme viidennelle vesiputoukselle. Nousu oli jo sen verran tekninen, etten ilman opasta tähän olisi välttämättä ryhtynyt. Lasku sujui kuin hujauksessa. Olimme jo matkalla ystävystyneet sen verran, että päätimme nähdä illalla poikien kanssa, joka kuitenkin osoittautui ongelmalliseksi, sillä minulta oli saldo loppu eikä kylässä voinut ladata saldoa. Internettiäkään ei tietenkään ollut käytössä. Täällä jostain syystä minulle ei voi edes soittaa, jos minulla ei ole saldoa. Oli siis siirryttävä retro- aikaan, joka on onneksi vielä hyvin suosittua Argentiinassa, eli vanhanaikaiseen puhelinkoppitekniikkaan.

Ennen iltaa päätin kuitenkin jatkaa seikkailuja “La Poderosan” kanssa. Jotta pääsisin syvemmälle Saltan historiaan, oli välttämätöntä käydä alueen vanhimmassa kaupungissa, eli San Carlosissa, 20 kilometrin päässä. Tämän mission toteuttamista autti ystäväni “La Poderosa”, jonka kanssa kiisin pitkin kuuluisaa Ruta 40:n pitkin, joka vie Argentiinan pohjoiskärjestä Ushuaiaan asti. San Carlos perustettiin 1500- luvulla, eli se on yksi Argentiinan vanhimpia kolonisaatiokaupunkeja, mutta kaupunki vaikutti nukkuvan ikuista siestaa. Sievällä keskusaukiolla tarkkaili tilannetta muutama vanhempi mies, mutta muuten kylä oli autio. Museo, jossa olin ainoa vieras, tarjosi minulle kattauksen Calchaquie- laakson värikkääseen historiaan aina alkuperäisväestön alkuajoista inkojen ja lopulta espanjalaisten valtaukseen asti. Olin vierailuun ja tietokattaukseen tyytyväinen ja palasin Cafayateen.

Illalla yhdeksän aikaan suuntasin siis keskustan “locutorioon” eli puhelinkioskiin. Tämä oli jännittävää, sillä en ollut koskaan ennen käyttänyt puhelinkoppia tai puhelinkioskia, miten sitä nyt kutsuisi. Näppäilin numeron moneen kertaan, mutten saanut sitä toimimaan. Kioskin nainen auttoi minua, mutta pettymyksekseni en kuullut vastausta. Olin kuluttanut kolme pesoa. Päätin kuluttaa toiset kolme pesoa uuteen puheluun, ja lopulta sainkin vastauksen, ja sovimme tapaamisajan tiettyyn kellonaikaan keskuspuiston keskellä. Kaikki hyvin retroa, pidän siitä. Argentiinalaiseen tapaan 15 minuuttia myöhässä. Koska opiskelijoina heilläkään ei ollut paljoa rahaa käytössä, päätimme suunnistaa huhujen mukaan olemassaolevaan työläisruokalaan kaupungin laidalla. Ohjeet olivat melko epäselvät “10 korttelia kunnes tie muuttuu soratieksi, sitten kolme korttelia sinne, sitten 2 korttelia tänne” jne.. Kysellen, melkein 30 minuutin kävelyn jälkeen löysimme “Comedor La Juanita”, eli Juanitan työläisruoakalan. Retrotunnelma jatkui, ruokala oli yksi kolkko huone, jossa oli muutamia epäsiistejä pöytiä, yksi perhe syömässä ja televisiosta pauhasi jalkapallo. Tilasimme locroa, eli paikallista maissikeittoa, ja litran viiniä. Yhteensä ruoka ja viini kolmelle maksoi 6 euroa. Ruoka ja viini oli maukasta. Ulkona oli jäätävän kylmä. Retroilta sai täydellisen lopun biljardiottelulla paikassa, joka voisi olla suoraan 80- luvulta kirkkaanvihreine seinineen, täynnä vanhoja flippereitä, pelikoneita ja biljardipöytiä. Taustalla soi cumbia.

Matka jatkui niin pitkälle, kuin julkisille kulkuneuvoilla pääsee, eli Angastacoon, pieneen tuppukylään vuorten helmassa. Saavuin Angastacoon, joka vaikutti olevan vielä San Carlosiakin kuolleempi. Kuvankauniisti vuorten keskellä lepäävä kaupunki tuntui olevan täysin hylätty. Keskusaukion laidalla näin yhden käsitöitä tekevän naisen pienen pojan kanssa, ja menin kyselemään yösijaa. Tomera 8 vuotias Miquel lähti näyttämään minulle yösijaa, eli kunnan yöpymistiloja. Kunnalla oli yksi sänkyjä täynnä oleva huone, josta saisin yöpaikan rehdillä kolmen euron hinnalla. Miquel oli innoissaan turistista, ja lähti näyttämään minulle kylää. “Tässä on kirkko, tuolla asuu Señor Juan Pablo, tuossa on posti ja tuossa huoltoasema”. Kysyin, mistä urheilusta Miquel pitää. Miquel kertoi: “Pidän koripallosta, opettaisin Teidät pelaamaan koripalloa, jos minulla olisi koripallo. Cafayatessa kuulemma myydään koripalloja”. Lupasin ostaa, jos menen käymään siellä. Kysyin, mistäköhän kylästä saisi ostettua ruokaa. Miquel kertoi, “kyllä, on yksi ruokala jossa tehdään voileipiä; ensin otetaan leipä, sitten laitetaan salaatti, leikataan tomaatti, paistetaan milanesa (kuorrutettu pihvi), kananmuna, laitetaan kaikki yhteen, sitten tuodaan lasi johon kaadetaan limsaa, ja se maksaa yhteensä 30 pesoa”. Todella kattava kuvaus. Ikävä kyllä kello oli viisi ja ruokala aukeaa vasta kahdeksalta illalla. Miquel vei minut kioskiin jossa myytiin alfajoreja, joita söin pahimpaan nälkääni. Miquel ei tajunnut, etten oikeasti asu Angastacossa, ja kyseli: “Tunnetteko Te señor tämän ja tämän, onko Teillä täällä paljon ystäviä?”. Hauska piirre oli, että Miquel oli ensimmäinen argentinalainen, joka teititteli minua. Myöhemmin selvisi, että pohjoisessa ihmiset ovat paljon kunnioittavampia, ja teitittelevät kaikkia, joita eivät tunne ennestään. Vaikutti siltä, että Miquelia kiusattiin koulussa. Miquel kertoi: “Voin kuvitella, että siellä Buenos Airesissa on vielä paljon enemmän poikia, jotka kiusaavat. Täällä on poikia, jotka kirjoittavat seinille, mutta minä en koskaan ole kirjoittanut seinille”. Yllätyin hieman, kun Miquel yllättäen kysyi: “Paljonko rahaa Teillä on?”. Sanoin: “minulla on 10 pesoa”, joka on alle euron. Miquel laskeskeli päässään ja lopulta vaikutti yllättyneeltä. “Wau.... sillä saa 20 lasikuulaa. Osaatko pelata? Mennään ostamaan, huoltoasemalla myydään”. Angastacossa ei vielä tunneta internettiä, ja koska Miquel on köyhästä perheestä eikä hänellä todennäköisesti ole videopelejä, ovat lasikuulat vielä kova juttu. Siispä menimme ostamaan lasikuulia, ja Miquel opetti pelaamaan lasikuulilla, voittaen kaikki minun 20 kuulaani. Miquel kertoi: “Tiedän Saltassa paikan, jossa myydään lasikuulia, nyt kun osaat pelata, voit käydä ostamassa ja pelata Saltassa poikien kanssa”. Miquelin piti mennä kotiin syömään, joten palasin majoituspaikkaani seuraten paikallisten poikien jalkapallopeliä. Illalla kävin syömässä Miquelin kuvaileman voileivän. Angastaco oli täyttänyt odotukset. Majoituspaikkaan oli saapunut saltalainen perhe, joka otti minut vastaan suurella rakkaudella kutsuen kotiinsa Saltaan, jos joskus vielä palaan. 

Seuraava päivä alkoi epävarmasti, sillä halusin jatkaa syvemmälle vuorille, mutta yksikään bussi ei enää mennyt eteenpäin. Minua varoitettiin liftaamasta, sillä Bolivian rajalla on viimeaikona kadonnut ihmisiä. Olin edellisenä päivänä tutustunut Gabrieliin, paikalliseen englanninopettajaan, jota kiinnosti minut epätavallinen matkani ja hän halusi auttaa minua. Gabrielilla oli melko epätavallinen tarina: Hän oli ollut huumeaddikti, kunnes kääntyi uskovaiseksi ja oli jopa käynyt Suomessa ja Ruotsissa kirkon lähettämänä. En voinut uskoa, että täältä Argentiinan syrjäisestä tuppukylästä löytäisin jonkun, joka oli käynyt Isojoella, joka on vain muutama tunti minua kotoani. Nykyään Gabriel opettaa englantia alkuperäisväestön kylässä neljän tunnin kävelymatkan päässä Angastacosta. Gabrielin opettajaystävä oli matkalla vesikuljetusrekalla syvemmälle vuoristoon, jolloin minulle järjestyi kyyti samassa rekassa. Veimme vettä pieniin tuppukyliin, maatiloihin ja yksittäisiin taloihin ympäri Calchaquie- laaksoa, rekkakuskin ja opettajan kertoen minulle kylistä ja ihmisistä. 

Päädyin Seclantásiin, kylään, joka ei ollut yhtään Angastacoa suurempi, eikä kaduilla ollut yhtään enempää ihmisiä. Satuin kuitenkin löytämään porukan nuoria Buenos Airesista, jotka olivat järjestämässä aktiviteettejä kylän lapsille viikon ajan. Sain majoituksen parilla eurolla kunnan majoitustiloista heidän kanssaan. Illalla käveleskelin pitkin kylää, kunnes muuan vanhempi mies, Luis, kutsui minut juttelemaan kanssaan katukivetykselle. Hän kyseli: “missä mahtaa olla Suomi, miten sinne pääsee, hevosella vai kenties bussilla?”. Juurikin keskusaikiolle laukkasi neljä hevosta, ja Luis kertoi: “Nuo ovat hevosia. Ne syövät ruohoa ja niillä voi ratsastaa. Ymmärrätkös?”. Jätin Luisin jatkamaan elämän tarkkailua ja palasin majoituspaikkaan. Illalla lähdimme yhdessä tuumin paikalliseen kuppilaan, jossa meitä opetettiin tanssimaan chacareraa, paikallista tanssia. Tämäkin tuppukylä oli ylittänyt kaikki odotukseni. Yöllä oli jäätävän kylmä, viisi pakkasastetta. Seuraavana aamuna kello seitsemän pääsin taas bussilla jatkamaan matkaani kohti seuraavaa etappia.