Kirjoittaessani tätä en voi uskoa, että asuin melkein vuoden Tanskassa. En voi myöskään uskoa kaikkea sitä, mitä olen vuoden aikana kokenut, miten elämäni on muuttunut, miten tämän hetkinen olotilani on haluan tehdä juuri tätä!
Tanska on ihmeellinen maa. Voi olla, että elin Suomessa aina silmät kiinni, enkä nähnyt sitä kaikkea, mitä oikeasti tapahtuu. Tanska on avannut minulle ovet ja näyttänyt kaiken sen, mistä pidän - kaiken sen, mitä haluan tehdä. Tanskalaisten avoimuus uudelle, innovatiiviselle, sosiaaliselle, ekologiselle, yhteisölliselle ja tasa-arvoiselle on ihailtavaa. Se on kaapannut minut mukaansa halulla olla mukana luomassa kaikkea sitä.
Miksi lähdin Tanskaan ja tekemään mitä? Tajusin, että kuljin väärällä reitillä, etten tehnyt juuri sitä, mihin minut oli luotu. En usko, että tarvitsemme koulutusta tekemään juuri sitä mitä haluamme, mutta minusta tuntui, että alkamalla opiskelemaan täällä haluamani alan maisteritutkinnossa pystyn rakentamaan paremmin elämäni sen ympärille. Ja olin siinä oikeassa. Aloitin yhteiskunnallisen yrittäjyyden ja johtamisen maisteritutkinnossa Roskilden yliopistossa, minne rakensin pesäni ja onnellisuuteni tanskalaiseen maalaismaisemaan Sjællannin saarella. Mitä se oikeasti tarkoittaa? Se tarkoittaa uusien, innovatiivisempien ratkaisujen kehittämistä, jotka samalla tukevat yhteiskuntaa luoden siitä tasa-arvoisemman ja tasapainoisemman käyttäen yrittäjyyden keinoja. Sen sijaan, että tarkoituksena on tuottaa niin paljon tulosta kuin mahdollista rahallisesti mitattuna, mittariksi asetetaankin vaikutus ('impact'), joka yhteiskuntaan saadaan aikaan esimerkiksi työllistämällä pitkäaikaistyöttömiä, vähentämällä ruokajätettä tai auttamalla maahanmuuttajia integroitumaan. Meidän työnä on kehittää 'ongelmasta' kestävä liiketoimintamalli. Ala ja periaate on periaatteessa vanha ja aina ollut olemassa, mutta siitä on vasta viimevuosien aikana tullut trendikäs ala niin yliopistoissa, kunnissa kuin yrityksissä.
Vuoden aikana kirjoitin projektin siitä, miten yrittäjyys pystyy poistamaan yhteiskunnallisia ongelmia lahjoituksista riippuvaisia vapaaehtoistyöjärjestöjä paremmin, sekä siitä, miten järjestö tai yritys voi innovoida hyödyntäen minimaalisia resursseja uudella tavalla. Molemmat projektit olivat yhteistyössä paikallisten järjestöjen ja yritysten kanssa, joissa voin samalla pilotoida ja tehdä haastatteluja. Lisäksi kehitimme uusia rahoitus- ja palvelukanavia paikalliselle yhteiskunnalliselle yritykselle. Roskilden yliopisto on yllättänyt sekä hyvässä että pahassa. Hyvässä siinä mielessä, että opetus perustuu käytännön projekteihin, jotka saa itse valita ja rakennella, mahdollistaen maksimaalisen oppimisen ja opitun välittömän soveltamisen. Todella joustava aikataulu mahdollistaa omien projektien kehittelemisen - esimerkiksi minä olin mukana yrityskiihdyttämössä omalla ideallani, kolmen kuukauden yrittäjyyskoulutuksessa, vapaaehtoisena yhdessä järjestössä, sekä perustin opiskelijajärjestön, joka tällä hetkellä vie ison osan ajastani. Toisaalta, jos joku ei ole varma, mitä haluaa, eikä ole valmis ottamaan aloitetta, yliopisto tarjoaa todella heikot puitteet, ja se on erittäin heikosti organisoitu. Oma-aloitteisuus on valttia.
Välillä jouduin puistelemaan päätäni siitä vauhdista, millä kiidettiin eteenpäin ja rakenneltiin raameja elämälle. Juoksireittini on piirtynyt jo syvälle Roskilden puistoihin, jotka luovat puitteet korkeimmalle mahdolliselle tanskalaiselle pikkukaupunki-idyllille. Niihin liittyy jo niin monia muistoja - auringonlaskuja satamassa, iltoja paikallispubissa, pyöräretkiä pitkin maaseutua. Nostalgia voi rakentua jo hyvin lyhyessä ajassa.
Mistä pidän eniten Tanskasta? Sen rentoudesta ja vapaudesta. Minä en ole koskaan pitänyt institutionaalisesta järjestelmästä, jossa kaikki toimii samalla, monotonisella tavalla, ja kaiken pitäisi näyttää juuri samalta. Ehkä täällä on vähän enemmän porsaanreikiä kuin Suomessa - keskimäärin 50 % junista on myöhässä tai peruttu, metrojen ikkunoista ei näe ulos graffitien alta, jotkin asemat näyttävät enemmänkin Itä-Euroopalta (ja myös haisevat siltä) ja kelpo kansalainen joutuu hyvin helposti huijauksen ja riiston kohteeksi, etenkin kun on kyse asumisesta. Mutta toisaalta moni asia, joka Suomessa olisi ennenkuulumatonta tai vähintään outoa, on normaalia. Esimerkiksi satunnainen viininmaisteruravintola haisevan sillan alla, jatkobaari, joka avautuu kello 4 aamulla, pyöräväylät, jotka ovat paikoin ajoteitä leveämmän, ilmainen tai erittäin halpa 'kansankeittiö' tarjoten roskapöntöistä dyykattya ruokaa (jota myös hyvin palkatut ihmiset syövät hyvällä ruokahalulla), ja toinen toistaan innovatiivisemmat ja erikoisemmat tapahtumat. Kööpenhamina ei koskaan jätä kylmäksi, mutta myös Roskilde pienempänä kaupunkina osaa tarjota paljon mielenkiintoista ja 'erikoista'. Täällä lait ovat monelta osalta paljon löyhemmät, jolloin kansalaisilla on mahdollisuus kokeilla mitä erilaisempia asioita turhan byrokratian tulematta vastaan. Täällä ketään ei arvostella vaatetuksen tai ulkonäön perusteella, ja rikkaalta näyttäminen voi olla jopa paheksuttavaa. Toisaalta, ei paikallinen verotus korkeaa palkkaa houkuttelekaan, sillä jo minun veroprosenttini köyhänä opiskelijana on noin 38 %, josta se lähtee nopeasti kipumaan ylös päin, helposti ahmaisten puolet palkasta. Toisaalta, paikallinen opintotuki on 800 euron luokkaa (verojen jälkeen), joka on maailman korkein.
Se mikä vaikutti aluksi mahdottomalta, on mahdollista. Ymmärrän tanskaa jo siinä määrin hyvin, että pystyn seuraamaan keskustelua, vaikken ihan jokaista sanaa ymmärtäisikään. Pystyn kommunikoimaan riittävän hyvin ottaakseni osaa peruskeskusteluun - vaikka kuulostankin oudolta, on se mongerrus jo ymmärrettävää. Pääsin läpi jo melkein kaikki kielimoduulit, ainoastaan viimeinen puuttuu etappina semisujuvaan kieleen. Suullisessa lopputentissä pidin puheen pakolaistilanteesta Tanskassa, jossa suurin paniikkimonenttini oli, osaanko sanoa sanan "kansalaiset" - "medborgere", oikealla tavalla, sillä se lausutaan kutakuinkin "melbooaa" (mahdoton kirjoittaa), joka toistelin viimeisenä aamuna tunnin saadakseni sen kuulostamaan oikealta.
Tämä postaus tulee melkoisen myöhässä, sillä olen tällä hetkellä Guatemalassa, josta kirjoitan lisää seuraavassa postauksessa. Vaikken tuskin koskaan tule asettumaan latinalaiseen amerikkaan pysyvästi, oli unelmaduunin vastaanottaminen puoleksi vuodeksi väistämätön mahdollisuus. Olen elämässäni lähtenyt ja jättänyt 'kotini' taakse melkoisen monta kertaa. Lähdin Vimpelistä, oikeasta kotoani, lähdin Tampereelta, lähdin Buenos Airesista, lähdin Quitosta, ja nyt lähdin Tanskasta. Usein lähdin, koska en jostain syystä nähnyt tulevaisuutta kyseisessä paikassa, koska se ei edistänyt minun elämääni kohti unelmiani, koska näin, että minun oli lähdettävä jonnekin muualle. Koskaan en kokenut, että minun on välttämättä palattava, vaan lähdin lopullisesti. Tällä kertaa lähtö oli kaikista haastavin, sillä en lähtenyt kyseisistä syistä. Tanska tarjosi minulle kaikki mahdollisuudet edetä urallani, ja elämäni oli kiireinen kaikista niistä asioista, joista pidin - täynnä ihmisiä, joita rakastan. Viimeisinä päivinä pyörittelin oikeasti mielessäni, että mitä oikein ajattelin päättäessäni lähteä Guatemalaan, ja halusin lykätä koko ajatusta mieleni perukoille. Tässä istuessani uudessa työpaikassani Quetzaltenangossa olen kuitenkin päätökseen tyytyväinen, mutta sitäkin tyytyväinen varmuudesta, että palaan Tanskaan, elämäni pariin.
Aika lähteä seilaamaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti