Herätä sisäinen Indiana Jonesisi - tervetuloa Peruun!

Aina kun tulee uuteen maahan alkaa ensimmäisenä katselemaan, että mikä täällä nyt sitten on erilaista. Argentiinan ja Bolivian rajalla ero on huimaava. Sen sijaan Perun ja Bolivian altiplanolla eroa ei juuri huomaa. Talot ovat edelleen päällystämättömiä tiilimörskiä peltikatolla, edelleen on kylmä, järvi on edelleen suuri kuin meri, ihmiset ovat edelleen aymarataustaista alkuperäisväestöä, kaduilla parveilee edelleen cholitoja. Mototaxeja, eli bollywood- leffoista tuttuja intialaisia moottoripyörätakseja, on Boliviaa huomattavasti enemmän. Matkalla viereeni istui chileläinen poika, joka oli jo pidemmän aikaa kierrellyt Boliviaa soitellen quenaa, eli alkuperäisväestön huilusoitinta, rahoittaakseen retkeään. Jutustellessa matka sujuikin kuin lentäen ja pian jo saavuimme Punoon. 

Punossa minut majoitti Javier, aymara- taustainen paikallinen mies, joka on työkseen videokuvaaja ja editoija. Javier näyttikin minulle niin hänentekemiään folkmusiikkivideoita, että häätaltiointeja. Punon sanotaan olevan Perun kansanmusiikin sydän, ja kulttuurillisesti Puno onkin yhtä Bolivian altiplanon kanssa, melkein kaikkien asukkaiden ollessa sukujuuriltaan alkuasukkaita. Javier kertoi, että vaikka Perun vanhimmat juuret löytyvätkin Punon ympäristöstä, ovat nykyihmiset etääntyneet todella paljon omista juuristaan – moni ei enää osaa puhua aymaraa (tai quetchuaa, joka tuli aymaran jälkeen inkojen valloittaessa) ja moni ei tiedä mitään Punon ympärillä olevista raunioista tai vanhoista inkasymboleista. Javier oli yksi heistä, kunnes ulkomaalaiset alkoivat kysellä häneltä kysymyksiä, jolloin hän alkoi ottaman selvää omista juuristaan. Nyt Javier on jo ekspertti ja tuntee kaikki alueen legendat, inkojen symbolit ja jokaisen kivenraunion sekä sen merkityksen. Moni turisti pyyhältää Punon ohi vieraillen nopeasti “kelluvilla saarilla” antamatta sille Punon ansaitsemaa arvoa. Todellisuudessa Punossa on tutkittavaa vaikka kuukaudeksi. Minulla ei ollut kuukautta aikaa, itseasiassa vietin Punossa vain kolme yötä. Kerkesimme kuitenkin tutkia Punon kaupunkia, jossa on siisti kolonialaistyylinen keskusta länsimaisilla kävelykaduilla ravintoloineen ja yökerhoineen, sekä keskusaukio, joka on erottamaton osa perulaisia kaupunkeja (paitsi yhtä, joka tulee myöhemmin selville), eli Plaza de Armas, “aseiden aukio”. Tämä juontaa juurensa espanjalaisten valloituksen ajoille, jolloin espanjalaiset valloittajat rakensivat kaupungit armeijastandardien mukaisesti siten, että aseiden aukio oli asevarastona siltä varalta, jos alkuasukkaiden kanssa tulee kahakkoja. Punon lisäksi vietimme yhden päivän Chucuitosissa, puolen tunnin minibussimatkan päässä Punosta, josta löytyy esimerkiksi “la caja real”, eli paikka, jossa intiaanit maksoivat veronsa espanjalaisille. Chucuitossa oli muiden raunioiden lisäksi myös ns. “El templo de la fertilidad”, joka muiden inkaraunioiden tavoin on vielä toistaiseksi selittämätön keskeneräinen inkatemppeli, josta löytyy erikoisia esineitä, joita on kerätty inkojen taloista, ilman selitystä, miksi niitä löytyi sänkyjen alta. Sanotaan, että nämä puikulat olivat rituaaliesineitä, jotka lisäsivät hedelmällisyyttä. Mutta kuka tietää – inkoilla tai tiwanakuilla ei ollut kirjoitettua kieltä epämääräistä “solmukirjoitusta” lukuunottamatta, jota vain harva osasi, eikä sitä tänä päivänäkään ole vielä selvitetty. 

Menneiden vuosien lisäksi Javier antoi minulle antoisan kattauksen myös Perun nykypäivään ja poliittiseen myllerrykseen, alkaen 80- ja 90- luvulla vainonneesta terrorismista ja huumejengeistä, jolloin kahdeksan jälkeen illalla koko maassa oli ulkonaliikkumiskielto, nykypäivän tällä hetkellä meneillään oleviin aluevaaleihin, joita ei voi olla huomaamatta. Perinteisen julistetaktiikan lisäksi monet talot on maalattu vaalilupauksilla ja kaduilla pörrää tuon tuostakin vaalikulkueita rumpuineen tai suurine kaijuttimineen, joista pauhaa cumbia. Punolaiset ovat nykyiseen hallitukseen erittäin pettyneitä, joten uusia tuulia kaivataan. Kuulemma Punon alue on Perun köyhimpiä ja ikävä kyllä nykyinen hallitus ei kunnioita alkuperäisväestöä, heidän kieltään tai kulttuuriaan, vaan näkevät nämä lähinnä taakkana Perun kehityksen tiellä kohti länsimaista valtiota, länsimaisten yhtiöiden ostaessa Perun maita ja yrityksiä (nyt esimerkiksi perinteinen perulainen virvoitusjuoma eli “Inka Kola” on Coca Colan firman nimissä). Pääkaupungissa Punon alueelta aymaraa puhuvaa alkuperäisväestöä kohdellaan jopa rasistisesti. Alkuperäiskansaa ja mustia pidetään muuta tyhmempänä ja yksinkertaisempana, jotka eivät esimerkiksi kuulu hallitukseen. Toisaalta he olivat täällä jo kauan ennen espanjalaisia, joiden jälkeläisiä suurin osa pääkaupunkilaisista on. Vaikka Puno on muuten yhtä köyhä kuin Boliviakin ja kulttuuriltaan hyvin perinteinen, pääsin näkemään siellä myös joitakin hallituksen moderneja aikaansaannoksia, kuten todella upean uuden julkisen yliopiston, joka on kaikille ilmainen. Yliopistokampus pesi mennen tullen kaikki, mitä Suomessa on, lasisilla ja värikkäillä tuliterillä rakennuksillaan, ja modernilla kampusalueella puistoineen ja suihkulähteineen. Lisäksi kävin vierailemassa yliopiston maataloustieteellisen laitoksen tutkimuslaitoksella, jossa tutkittiin turskien kasvatusta kasvatusaltaissa. Kaikki tämä antoi minulle suuret halut alkaa opiskelemaan uudestaan. 

Vaikka olin viettänyt Lago Titicacalla jo kymmenisen päivää, ei matka ole täydellinen ilman Perun puolen saaria, eli Uros- heimon totora- heinään rakennettuja kelluvia saaria, Amantaní- saarta jossa puhutaan quetchuaa, sekä aymara- kielistä Taquile- saarta. Uros- heimon kelluvat saaret (“islas flotantes”) ovat oma lukunsa. Inkojen valoittaessa Lago Titicacan rannikkoa eivät järven eteläpuolella asuvat aymara- kieliset alkuasukkaat halunneet antautua Inkojen valtaan, vaan legendnan mukaan pakenivat totora- kaislaveneillään Lago Titicacan ulapalle. Useita vuosia he asuivat veneissään, kunnes alkoivat kehittämään teknologiaa, jolla saattoi rakentaa kaisloista kelluvia saaria, joiden päälle pystyi rakentamaan taloja. Nykyään Uros- heimolla on noin 20 kelluvaa saarta, joilla asuu yhteensä liki 300 perhettä. Kaikki, mukaan lukien talot, sängyt, koulu jne. On rakennettu totora- kaislasta. Nykyään heillä on kutenkin myös moderneja moottoriveneitä, joilla he menevät viikoittain mantereelle ostamaan ruokatuotteita. Heidän elinkeinonsa perustuu puhtaasti kalastamiseen ja käsitöiden myymiseen, sillä kaislasaarilla ei voi kasvattaa mitään, eikä oikeastaan myöskään pitää kotieläimiä. Vieraillessamme yhdellä Uros- saarella ajauduin juttelemaan joukkion argentiinalaisen pojan kanssa, joka oli niinikään yksin reissussa. Aloimme leikkimään kylän lasten kanssa, jonka jälkeen lasten isä kutsui meidät talon sisälle. Talo oli hyvin yksinkertainen, siinä oli yksi huone, jossa oli kaislasta tehty sänky, jossa koko perhe nukkui, ja pieni pöytä. Kuulemma talo on hyvin miellyttävä – siitä ei tule tuuli seinistä eikä vesi katosta läpi. Vaikka perheen kesken puhutaan aina aymaraa, koulussa lapsille opetetaan espanjaa, jota he osasivat käyttää meidä kanssamme. Poistuin Uros- saarilta hyvillä mielin. Ainoa tapa vierailla saarilla (ellei satu tuntemaan jotain, joka olisi Uros- heimosta, joka on epätodennäköistä) on ottaa opastettu retki, joka satamasta ostettuna kustantaa 10 solea, eli kolmisen euroa, ja kestää noin kaksi tuntia. Vaikka tätä mainostetaan “turismo comunitario”, eli yhteisöturismina, joka edesauttaa saarien väestöä, kertoi talon isä, että heidän ainoa tulonsa ovat käsityöt, joita turistit ostavat, eikä heille makseta mitään muuta. En ollut ikinä nähnyt niin yksinkertaista elämää – asua pienenpienissä kaisloista rakennetuissa saarissa keskellä suurensuurta järveä. Matka oli kaikkien 10 solen arvoinen, tai oikeastaan 20 solen, sillä lopulta ostin toisella 10 solella matkamuistoja. 

Seuraava saari oli amantaní, jossa yövyin paikallisessa perheessä niinikään “turismo comunitario”- merkeissä. Amantaní saaren 800 perheen asukkaat ovat kasvissyöjiä, eikä siellä tunneta myöskään moderneja viihdytyksiä, kuten internettiä, eikä puhelinverkkoyhteydet pelaa. Amantaní saaren kukkulalta aukesi upea auringonlasku, ja illalla meidät (turistit) puettiin paikallisiin vaatteisiin ja meille opetettiin tansseja muiden paikallisten kanssa. Vaikka tämä kaikki oli puhtaasti turisteille järjestettyä, pidin amantani- saaren ilmapiiristä, minua kohdeltiin puhtaasti ihmisenä, vieraana, eikä gringana, jolta voi syytää rahaa tyhmyyksistä. Kylän mies opetti minulle uusia niksejä charangolla. Viimeinen saari oli Taquile, jossa muiden turistien syödessä 30 solea (liki 10 euroa) maksavaa turskaa, minä ja argentiinalainen ystäväni söimme “alaluokan” kala-aterian eli purkkisardiineja ja kuivahtanutta leipää. Taquile- saarella oli paljon samaa henkeä kuin Isla del Solilla – ikivanhoja kapeita mukulakivikatuja ja alkeellista teknologiaa – esimerkiksi pellot kynnettiin edelleen härkien avulla, kuten Euroopassa 1000 vuotta sitten, sillä autoja, traktoreita tai muitakaan moottorilla toimivia aparaatteja ei ole. Taquile päätti mainiosti jo yli 10 päivää kestäneen Lago Titicaca- retkeni, joka ulottui Achacachista järven pohjoispuolelta Copacabanan ja Chuquiton lisäksi aina Punoon asti, järven eteläpuolella.

Peru on jokaisen seikkailijan ja sisäisen Indiana Jonesin paratiisi. Siinä missä Peruun on tallottu jo selkeä “gringoreitti”, jonka noin 90 % turisteista suorittaa, on suurin osa maasta tutkimatonta ja täynnä vanhoja raunioita ja luonnonihmeitä, jotka odottavat löytäjäänsä. Sormeni suorastaan syyhysivät päästä tutkimaan kaikkea sitä, mitä Perusta löytyykään. Esimerkiksi uusia raunioita löydetään melkein vuosittain, kuten hetki sitten löydetty Choquequirao jonka sanotaan olevan kuuluisaa Machu Picchuakin mahtavampi (mutta jonne on kolmen päivän kävelypampa), tai 900 metriä putoava Yumbillan vesiputous, joka myöskin löydettiin vasta alle 10 vuotta sitten, joka ei ole riittävästi herättämään turistien kiinnostusta muiden Perun nähtävyyksien keskellä. Oli kuitenkin hillittävä itseni ja lähdettävä tutkimaan Perua pala palalta.

Matka jatkui siis Cuscoon, ehkäpä Etelä-Amerikan turismin ytimeen heti Rio de Janeiron jälkeen. Matka ei oikeastaan sujunut täysin ongelmitta, sillä noin kuuden tunnin matkan jälkeen matka katkesi siihen, että maatilalliset olivat ryhtyneet kapinoimaan ja sulkeneet tien suurilla kivillä aiheuttaen kilometrien pitkän autojonon. Paikalla oli kymmeniä poliiseja tarkkailemassa tilanteen etenemistä, mutta maatilallisilla oli ilmeisesti täysi oikeus sulkea tie, ja poliisien tehtävänä oli ainoastaan suojella ihmisiä välikohtauksista. Syy tiesulkuun liittyi ulkomaalaisiin mineraalikaivoksiin. Toisaalta bussissa olevat ymmärsivät maatilallisia, , mutta kun olimme olleet jo 5 tuntia jumissa ja itse kukin halusi päästä jo jatkamaan matkaa, suurin osa bussin väestä ryhtyi osoittamaan mieltään, jolloin lopulta yli 100 ihmistä oli huutamassa noin viidelle maatilalliselle, jotka pitivät tiesulkua. Lopulta tämä tuotti tulosta ja matka jatkui.

En muista, että meillä olisi historiantunneilla puhuttu paljoa Cuscosta. Harva Suomessa on edes kuullut tuon sanan. Kuitenkin liki jokainen, joka vierailee Etelä-Amerikassa, sisällyttää matkaansa myös Cuscon, ja syystä. Koko Ecuadorista Chileen inka- imperiumin pääkaupunki, jos niin sitä voitaisiin kutsua, sijaitsi nimittäin Cuscossa, ja sen Pyhässä Laaksossa eli “Valle Sagrada”. Cusco ei ole mikä tahansa kaupunki, se on kaupunki, jonka raunioiden päälle espanjalaiset rakensivat omansa, sen mikä nyt on nähtävissä. Nimenomaan raunioiden päälle; noin kuukausi sitten vesijohtoremonttia tehdessa löydettiin, että nykyisen turistien kävelykadun alla on itseasiassa vanhat inka- kaupungin rauniot. Näitä tutkittiin aikansa ja nyt tie pitäisi saada uudelleen käyttöön, joten kylmän viileästi rauniot peitetään taas, kunnes taas joskus tehdään vesijohtoremonttia. Nykyisten kirkkojen perustukset ovat vanhoja inkojen palatseja, joiden päälle rakennettiin kirkot. Muutama kävelykatu on edelleen inkojen aikaista mukulakivikatua, jotka johtavat niihin raunioihin ja inkojen palatseihin, joita espanjalaiset joko eivät löytäneet tai jättivät tuhoamatta. Kaupunkin välittömässä läheisyydessä on esimerkiksi Saqsaywaman ja moni muu suuri inkojen linnoitus. Näistä kuun ja apinoiden temppeli löydettiin vasta muutamia vuosia sitten, ja en ovat edelleen vapaasti tutkittavissa, ilman minkäänlaista vartiointia. Koska turisteilla harvoin on ylimääräistä aikaa, tai he eivät ole tietoisia näistä temppeleistä, ovat en lähinnä paikallisten leikkikenttinä. Esimerkiksi yksikin tunnelisto, jolla ei tietääksen ole edes nimiä, on täynnä eri huoneisiin johtavia tunneleita, joista löytyy esimerkiksi uhrialttareita, ja monia kiveen hakattuja muodostelmia, joita kukaan ei osaa selittää.

Olin harvinaisen oikeutetussa asemassa, sillä minut majoittivat Abel ja Vittorio, jotka toimivat esimerkiksi turistioppaina ja heillä on vapaaehtoistyöjärjestö. He tunsivat Cuscon historian viimeistä pisaraa myöten, eivätkä ainoastaan sen mitä kirjat kertovat, vaan heillä tuntui olevan henkinen yhteys menneiden aikojen inkoihin, joka heijastui heidän tavastaan kohdella raunioita ja puhua menneistä legendoista ja tarinoista. Oli todella uskomatonta astella tässä inkojen pyhässä kaupungissa, jossa ei oikeastaan ollut yhtään paikkaa, jossa ei voinut nähdä jotain inka- ajoilta peräisin olevaa, oli se sitten keskellä asumalähiötä oleva uhrikivi, jossa nuoret rakastavaiset ihastelivat välkkyvää nyky-Cuscoa, tai sitten pala muuria, jonka yhteyteen köyhä perhe on rakentanut oman mörskänsä. Vaikka turismi kukoistaa ja kaupungissa on satoja hotelleja ja turistiravintoloita, on Cusco edelleen köyhä. Abel ja Vittorio asuvat “Villa San Blas”- nimisessä lähiössä, joka antoi paljon historiallista keskustaa todenmukaisemman kuvan nyky-Cuscosta, jonka asukkaita ei kiinnosta pätkääkään se, mitä Cusco joskus oli, joka esimerkiksi näkyy siinä, että kävelykadun alta löytyneet rauniot päätettiin haudata uudelleen ikiuneen. Esimerkiksi juuri kukaan lähiössä ei tiedä, että polku, jota pitkin he joka päivä nousevat kotiinsa, on kuuluisa Inkojen pyhä tie. Heidän talonsa oli suhteellisen alkeellinen ja palautti mieleen sen, että se mihin me olemme tottuneet, ei päde kaikkialla: lähiössä juokseva vesi on saatavilla ainoastaan viiteen asti illalla, sunnuntaisin ei ole sähköä vasta kuin illalla, kuumaa vettä ei ole saatavilla ja lämmitystä ei ole. Cusco on noin 3300 metrin korkeudessa ja keskilämpötila on vain noin 13 astetta, yöllä lämpötilan helposti pudotessa jopa viiteen asteeseen. Kolme vilttiä tuli tarpeeseen nukkuessa. Vaikka on hyvä karaistua ja nähdä toisenlaisia todellisuuksia, en erityisesti nauttinut hiusten pesusta kylmässä vedessä, kun vessassakin oli jäätävän kylmä. 

Villa San Blas, jossa asuin

Muutaman päivän vietettyäni Cuscossa oli aika kohdata se, mikä on monen koko Etelä-Amerikan matkan kohokohta: Machupicchu, tämä inkojen rakentama kaupunki korkealla kukkulalle keskelle ylämaasademetsää, jonka tarkoitusta ei vielä tänäkään päivänä tiedetä, sen rakentaminen kun oli vielä keskeneräistä espanjalaisten saapuessa, se löydettiin vasta noin 100 vuotta sitten, eikä inkoilla ollut kirjoitettua kieltä. Machupicchulle on monia vaihtoehtoisia reittejä, parhaimmillaan 10 päivän kävelystä ykkösluokan junamatkaan ja bussikyytiin paikanpäälle, jolloin ei tarvitse kävellä kilometriäkään. Itse halusin tehdä noin viiden päivän kävelyn yli Salkantay- vuoren, mutta lopulta en löytänyt seuralaisia, joiden kanssa lähteä matkaan. Päädyin halvimpaan vaihtoehtoon: noin 30 kilometrin kävelyyn Ollantaytambo- kylästä (tai itseasiassa 30 min bussimatkan päässä sieltä). Juna kustantaa ulkomaalaisille yli 50 euroa, ja bussimatkakin Machupicchulle maksaa noin parikymmentä euroa suuntaansa (ja tällöinkin on käveltävä 10 km, sillä bussilla pääsee vain Santa Teresaan, josta on otettava minibussi Santa Mariaan, josta on otettava taksi hidroelectricolle, josta on käveltävä 10 km), kun taas Ollantaytambolle pääsee vain kolmella eurolla. Itseasiassa bussimatka ei ollut edes mahdollinen, sillä kyläläiset olivat sulkeneet tiet suurilla kivillä kapinoidessaan siitä, että vaikka heidän mailtaan pumpataan kaasua ulkomaille, on kaasu siellä koko maan kalleinta. Tiesulku oli jatkunut jo useita päiviä.

Ollantaytambo itsessään on todella mielenkiintoinen pikkukylä, vaikkakin harmillisesti hyvin turistisoitunut viimeaikoina, johtuen siitä, että kylän yhteydessä on useita komeita inkaraunioita ja lumihuippuisia vuoria. Sattumalta pohtiessani yösijaa tapasin perulaisen couchsurffarin joka ohjasi äärimmäiseen halpamajoituspaikkaan – kirkon majoitustiloihin, joista sai sängyn vain 7 solella eli 2 eurolla, joka on halvin, mitä Perusta voi löytää. Peru on hieman Boliviaa halvempi eikä sieltä saa juurikaan neljällä eurolla kahden hengen huonetta parvekkeella, kuten Boliviassa, tai 1,5 eurolla jaettua huonetta hostellista. Nukkumaan oli mentävä varkain, sillä seuraavana päivänä on jo viideltä oltava tomerana ylhäällä. 

Yksi asia jäi huomimatta Ollantaytambossa, joka pisti silmään: kylä on täynnä poliiseja. Puhutaan siis noin parin tuhannen hengen kylästä, jossa oli noin 30 poliisia partioimassa mellakkovarustuksineen, johtuen juurikin tiesulun aiheuttamista mellakoista, joissa jo yksi henkilö oli menettänyt henkensäkin. Yöllä, noin 11 aikaan heräsin mellakointiin. Tämä kuitenkin taltutettiin nopeasti poliisien toimesta.

Kello viisi alkoi olemaan jo valoa ja minä olin pirteänä vierailemassa raunioilla, sillä siihen aikaan ei ollut vielä ketään vartioimassa ja sinne pääsi ilmaiseksi “takaovesta”. Inkaraunioilta oli upea tarkkailla auringonnousua ja kylän heräämistä. Kuudelta kylässä on jo täysi tohina, kaupat auki ja torilla pöydät täynnä hedelmiä ja vihanneksia. Perussa päivä tuntuu alkavan muutaman tunnin Argentiinaa aikaisemmin, Argentiinassa kuudelta en vielä lähtisi kaduille kävelemään, sillä on vielä säkkipimeää ja kaikki nukkuvat. Se, että Peru on lähempänä päiväntasajaa aiheuttaa sen, että täällä aurinko nousee pari tuntia aiemmin, jolloin myös ihmiset tuntuvath eräävän pari tuntia aiemmin. Päiväntasaajalla ympäri vuoden aurinko nousee kello 6 ja laskee kello 6. Kello seitsemän olin kuitenkin jo perulaisen Edgarin kanssa matkalla kohti kuuluisaa “km 82”, eli pistettä, jota lähemmäksi ei pääse, etenkään nyt kun tie on lakon vuoksi tukittu. Täällä tapasimme neljä chileläistä ja ranskalaisen pojan, joiden kanssa lähdimme yksissä tuumin taivaltamaan kohti Machupicchua. Matkalla on useita raunioita, joita voi vapaasti tutkia. Vain muutama oli meidän lisäksemme valinnut kävelyn, ja rauniot ja upeat maisemat olivatkin yksin meidän ihailtavanamme. Noin kymmenen tunnin kävelyn aikana maisema muuttui ensin kuivasta altiplanosta lopulta ylämaasademetsään – korkeuseroa on liki 1000 metriä. 

Kello 6 Ollantaytambossa

30km kävelymatkalla Aguas Calientesiin

Vaikka maasto ei ollut vaikeaa, oli 30 km – eli liki 10 tuntia pausseineen – lopulta jaloille aika raskas temppu, enkä olisi enää montaa kilometriä jaksanut kävellä. Saavuimme lopulta pieneen Aguas Calientes- kylään, joka on täysin turismin ympärille rakentunut Machupicchu- kylä myöskin sen mukaisilla hinnoilla. Lopulta, etsittyämme noin tunnin ja tingittyämme ankarasti, saimme noin neljällä eurolla per naama sängyn siististä paikasta, jossa jaoin huoneeni chileläisen Danielan kanssa – meillä oli jopa oma vessa ja suihku! Iltamyöhällä hotellihuoneita voi irrota hyvinkin halvalla, kun hotellit haluavat kaikki huoneet täyteen. Machupicchulla kalleimmista huoneista maksetaan jopa sata euroa. Metsästäessämme halpaa ruokapaikkaa niinikään jouduimme petkutuksen uhriksi – ovella luvattiin hampurilaisateria juomalla parin euron hintaan, mutta lopulta juoma oli pieni lasillisen niin pahan makuista litkua, joten päädyimme tilaamaan oluen, joka kustansi liki viisi euroa, hampurilainen oli surkean pieni ja “tuplahampurilainen” itseasiassa tarkoitti pihviä ja juustoa, ja päälle heitettiin 15 % pakolliset tipit, jolloin olimme jo kypsyneet koko Machupicchuun. Seuraava aamu kuitenkin toi tullessaan jotain suurta.

Heräsimme noin kello neljä aamulla ja kokoonnuimme hotellin edessä taskulamppujen kanssa. Miksi? Moni, joka on käynyt Machupicchulla, tietää, että on paljon pyrkijöitä, jotka haluavat olla ensimmäisenä ylhäällä. Auringonnousu autolla Machupicchulla ei ole jotain, mitä näkee joka päivä. Me emme olleet poikkeuksia. Koska pojilla oli viidelle pojalle vain yksi vessa ja suihku, myöhästyi lähtö liki viiteen asti, jolloin tuli jo kiirehtiä. Koska olin viettänyt jo noin kuukauden 3000 – 4500 metrin korkeudessa, olivat keuhkoni hyvin tottuneet ohuempaan ilmaan, ja 2000-3000 metrin korkeudessa oleva Machupicchu oli kuin lastenleikkiä, juoksin mäkeä ylös kuin gebardi ohittaen muita ihmisiä. Minä ja chilelänen Pedro kiidimme ylös ohittaen jokaisen, joka oli lähtenyt nousemaan meitä ennen, juosten ylös koko 500 metrin nousun ilman yhtäkään paussia. Kun olimme ylhäällä, noin 40 minuuttia myöhemmin, paljastui vuorten takaa ensimmäiset auringonsäteet ja huokaisimme tyytyväisinä – olimme ensimmäiset Machupicchulla, ainoastaan en, jotka tulivat autolla ylös, olivat meitä ennen (noin 20 henkeä). Machupicchu on jotain sellaista, joka monelle tulee ensimmäisenä mieleen Etelä-Amerikasta, tuo Inkojen pyhä kaupunki, joka on täynnä magiaa ja mystiikkaa. Jokainen on nähnyt kuvia Machupicchusta, mutta kun näin sen ensimmäistä kertaa, peittosi näky kaikki kuvat. Pedro tuumasi: “los incas fueron locos cuando construyeron esto”. Inkat olivat hulluja kun rakensivat tämän. Machupicchun yläpuolella pienen kukkulan laella, jonne johtavat kapeat vuoreen hakatut portaat, häämöttää vieläkin maagisempi Waynapicchu, jonne ikävä kyllä turvallisuussyistä saa nousta vain parisataa ihmistä per päivä, ja nämä liput myydään jo kuukautta ennen. Emme olleet vielä saavuttaneet tavoitettamme, vaan matka jatkui vielä 500 metriö ylöspäin Machupicchu- vuorelle, josta raunioita voi tarkkailla lintuperspektiivistä. Ovet avattiin kello 7 ja lähdimme nousemaan, taaskin tavoitteina olla ensimmäisenä ylhäällä. Tällä kertaa auto ei ole enää vaihtoehto, joten kilpailu oli rehellisempää. Tunnin nousun päästä saavutimme huipun ensimmäisinä Pedron ja Jorgen kanssa, ja tuijotimme hämmentyneinä alhaalla häämöttävää Machupicchua ja Waynapicchua, turistien näyttäen pieniltä kuin muurahaiset. Tämä oli todella yksi elämäni häkellyttävimmistä näyistä ja hetkistä, jota en tule koskaan unohtamaan. Päivä oli täydellinen, pilvet olivat väistyneet, vuorelta avautui uskomaton panoramanäkymä ympärillä oleville lumihuippuisille vuorille ja alhaalla leviävään viidakkoon. 

Ensimmäisinä ylhäällä: Minä, David (Chile), Pedro (Chile) ja Edgar (Peru)

On huomautettava, että Machupicchu- vuorelle nousu ei todellakaan ole korkeanpaikankammoisille tai heikkokuntoisille. Tämä on verrattavissa siihen, että kiipeäsi Halti- tunturille tunnissa, ja vielä päälle ohuemman ilman vaikutukset. Tästä huolimatta huipulle kiipeää päivittäin nelisensataa ihmistä. Jos kiipeäminen olisi yksinkertaisesti tietä pitkin nousua olisi tämä helppoa, mutta Machupicchu- vuorelle on noustava inkojen tekemää kapeaa kiviportaikkoa, joka on paikoittain todella jyrkkä ja kapea, ilman minkäänlaista kaidetta sen varalta, jos tippuu. Ohituksia ei esimerkiksi vastaantulijoiden kanssa voi tehdä, vaan on odotettava “ohituspaikoilla”. Katso kuvia ja mieti, podetko sinä korkeanpaikankammoa tänne noustessasi. 

Huipulla tuule: Minä ja kaverit Jorge ja Pedro Chilestä

Waynapicchu- myös tuonne pääsee kävellen kapeita portaita pitkin!

Ihailtuamme Machupicchua pari tuntia yläilmoista laskeuduimme raunioille, lepäsimme tunnin muinaisilla istutusterasseilla, ja kiersimme vielä ilta-auringossa kaikki rauniot läpi, kun ihmisiä ei enää ollut paljoa. Moni turisti tulee päiväretkelle Cuscosta, jolloin yhden-kahden aikaan on jo lähdettävä paluumatkalle. Me sen sijaan olimme iltaan asti, jolloin pilvet nopeasti peittivät taivaan ja alkoi ukkostaa. Meillä oli vielä vuori laskeuduttavana, eikä minulla ollut mitään sadevaatteita. Tämä päättyi siten, että hyppelehdin hiukan liian nopeasti mäkeä alas kaatuen ja lyöden voimakkaasti kämmenpohjani kiveen. Jos olisin tiennyt, että vielä tänä päivänä, kuukauden kuluttua tästä, en voi käyttää oikeaa kättäni, olisin ehkä ottanut tilanteen vakavammin. Kivusta ja tuskasta huolimatta totesin, ettei käynyt mitenkään, lähdimme chileläisten ystävien kanssa kauppatorille syömään, sillä meillä oli jo rahat lopussa ja kauppatorilta saa mahatautiriskistä huolimatta mahantäytettä oikeasti kahdella eurolla ilman tippiä, ja juhlimme onnistunutta päivää paikallisilla oluilla. Käteni käärin jääpussiin, jotta kipu hellittäisi, odottaen, että seuraavana päivänä käsi olisi normaali. 

David (Chile), Tedy (Ranska) ja Daniela (Chile)

Se ei ollut. Koko kämmenpohja oli turvonnut ja sinivihreä enkä saanut liikutettua peukaloani. Totesin, että ehkä jotain on vialla, ja menin paikalliseen terveyskeskukseen, joka ei aivan täysin vastannut niitä strandardeja, joihin Suomessa olin tottunut. Kukaan ei osannut sanoa mitään, joten he lähettivät minut Cuscoon yksityiselle klinikalle tutkittavaksi. Tässä vaiheessa on huomioitava, että tulimme 30 kilometriä kävellen Aguas Calientesiin eikä minulla todellakaan ole varaa maksaa junaa. Onneksi tiesulku oli viimein auennut, ja selvisimme kymmenen kilometrin kävelyn ja kahden taksin avulla päätielle, josta bussi veisi meidät Cuscoon. Tämäkään ei mennyt niin yksinkertaisesti. Minulla oli enää 100 solea jäljellä, eli noin 25 euroa, kun taas matka maksaa vain 25 solea. Yleensä Etelä-Amerikassa ei ikinä tule maksaa suurilla seteleillä, sillä ei ole vaihtorahaa, tai sitten voi käydä niinkuin minulle kävi. Halusin vain päästä Cuscoon enkä miettinyt mitään antaessani uunituoreen 100 solen setelin, jolloin rahastajanainen meni etsimään vaihtorahaa. Pian hän palasi ja selitti, että minun antamani seteli on väärennetty. Todellakin seteli, jonka hän minulla antoi, oli väärennetty, muttei todellakaan minun setelini. Konna vaihtoi setelini väärennettyyn ja väittää, ettei se kelpaa. Aloin vänkäämään hänen kanssaan sanoen selkeästi, että hän vaihtoi setelin eikä minulla ole aikomustakaan antaa toista seteliä, eikä minulla itseasiassa ole penniäkään, joka oli totta. Vedin poliisinkin mukaan toimintaan mutta lopputulos oli se, että setelini oli mennyttä ja minulla oli vain väärennettyä rahaa. Onneksi chileläiset ystäväni maksoivat matkani Cuscoon, ilman tätä olisin jäänyt jumiin kipeän käteni kanssa ilman penniäkään. 

Voin kertoa lopputuloksen: saavutin hetkellisesti niinsanotun matkamasennuksen. En tiennyt sellaisen olevan olemassakaan. Sen lisäksi, että lopulta maksoin noin 150 euroa yksityiselle klinikalle ja käteni nivelsiteiden todettiin revähtäneen, sain käteeni kipsin, muutama unohtunut asia Suomessa toi lisää päänvaivaa ja pankkiautomaatti tuntui varastaneen parisataa euroa tililtäni, jähmetyin paikoilleni noin viikoksi. Todellakaan yhden viikon aikana en tehnyt yhtään mitään, vaeltelin hieman ympäri Cuscoa, kulutin rahani internettiin, katsoin elokuvia ja nukuin. Oloani ei oikeastaan parantanut se, että nukuin Abelin sotkuisen huoneen lattialla, jossa minulla ei ollut omaa rauhaa, kylmää suihkua vaikeutti se, etten voinut käyttää oikeaa kättäni ja lopulta sain taas jostain mahataudin. Heissä ei ollut mitään vikaa – Abel, Vittorio ja muut kumppanit yrittivät saada oloni mahdollisimman hyväksi tehden mainioita ruokia, ja pari kertaa lähdimme myös tanssimaan salsaa. 

Naapurin koiruli!

Lopulta minun oli kerättävä itseni ja lähdettävä jatkamaan matkaa. Suunnan etsiminen tuotti ensin vaikeuksia, mutta lopulta suunta löytyi. Kirjoitukset ovat pahasti myöhässä, mutta juttua tulee myöhemmin..