sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Syksy on tullut Buenos Airesiin

Viime kirjoituksen jälkeen on tapahtunut paljon monen moista - oikeastaan yhtäkkiä elämä täällä on asettunut omiin uomiinsa. Eilinen kylmä (15 astetta) ja tuulinen päivä sekä maassa lojuvat keltaiset lehdet antavat merkkejä siitä, että myös syksy on täällä, ja jouduin nukkumaan extrapeiton kanssa. Luulempa, että talvella superlämmin makuupussini tulee tarpeeseen. Toisaalta oli mukava kääriytyä pontsoon ja nauttia kuumaa matea. Tällä hetkellä isäni ja äitini ovat 24 tuntia myöhästyneen lennon vuoksi edelleen ilmassa matkalla tänne.


Yksi lempipaikkojani Buenos Airesissa, Bosques de Palermo, eli Palermon metsät - kilometrejä laaja puisto keskellä kaupunkia.

Tiistaina luentojen jälkeen eräs paikallinen kurssikaverini huikkasi minulle ohimennen, "hei, lähetkö meidän kanssa purjehtimaan?". Mietin viisi sekunttia ja vastasin "en serio?" - "oikeastikko?" - ja kyllä, tunnin päästä olin purjehtimassa Guillermon ja kahden tämän kaverin kanssa kohti avomerta yliopiston purjeveneellä. Ensimmäinen purjehduskokemukseni ylitti kaikki odotukset ja nauroin onnesta veneen kallistuessa melkein 90 astetta, meriveden roiskuessa päälle, trooppisen ilman pyyhkien kasvoja ja auringon laskiessa pilvenpiirtäjien taakse horisonttiin. Oikeastaan tulin myös poikien kanssa todella hyvin juttuun, joten seuraavana päivänä lähdimmekin yhdessä heidän ja minun kaverieni kanssa viihteelle, jota voitaisiin kuvata sanalla "tramboliko", joka on paraguaylaisen juopon keksimä sana, joka ei tarkoita mitään. Ilta oli siis hupaisa! Perjantai-iltana noin kello 23.30 pojat soittivat minulle "hola Ani (minun nimeni täällä), lähdetkö purjehtimaan?" - "tähän aikaan?? en serio??" - ja kyllä, noin kello 1 yöllä Abe nouti minut autolla kotoa ja kello 2 purjevene siinti kohti avomerta. Merellä oli hiirenhiljaista ja suhteellisen tyyntä muutamaa rahtilaivaa lukuunottamatta. Lauloimme argentiinalaisia piraattilauluja ja huutelimme rahtilaivoihin, josko löytyisi rommia, tuloksetta. Lopulta BA:n pojille tuli kylmä (kun taas Patagonian poika seilasi tyytyväisenä t-paita päällä), ja palasimme satamaan ennen kuutta aamulla.





Alan viimeinkin tuntemaan Chacaritan kodikseni, enkä halua vaihtaa Palermoon, mitä joskus mietin. Tämä on alemman tulotason lähiö, jonka huomaa katukuvassa, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole vaarallinen lähiö, vaan tavallisten työssäkäyvien lähiö. Täällä minulla on kaikki palvelut 100 m kävelymatkan päässä. Noin 5 pientä ruokapuljua, joista saa vihanneksia, hedelmiä, leipää ja lihaa. Edullinen, vaikkakin pieni kuntosali, joka tarjoaa joka päivä naisille jumppatunteja. Vaatepesula, jossa saan pestyä, kuivattua ja viikattua vaatteeni reilulla kahdella eurolla. Viihtyisä kahvila-baari, jossa on joka viikko elävää musiikkia, ja päivällä se soveltuu erinomaisesti opiskeluun. Kaunis ja todella siisti puisto, joka soveltuu erinomaisesti juoksemiseen. Siinä missä Suomessa palvelut ovat paljon keskittyneempiä ja tarjonnaltaan monipuolisempia, täällä kaikki kadut ovat täynnä pienenpieniä liikkeitä ja puljuja. Toki muutama isokin ostoskeskus löytyy, muttei lähellä minun kotiani. Ihmisten ei tarvitse lähteä kauas kotoa palvelujen luokse, vaan palvelut tulevat heidän luokseen - tämän huomaa esimerkiksi erittäin kehittyneessä palvelukulttuurissa. Kadunvarrella on kengänkorjaajia ja -putsaajia eikä kotona käyvä siivooja ole ylellisyyttä (meilläkin käy siivooja kerran viikossa).

Jo kauan aikaa etsin vapaaehtoistyömahdollisuutta Buenos Airesissa, mutten löytänyt sitä omaa juttuani vasta kuin eilen (lauantaina). Erään paikallisen ystäväni sisko on jo pari vuotta työskennellyt Villa 31:ssa tai paremmin sanottuna Barrio Jorge Mujicassa, ja eilen sain mahdollisuuden liittyä Club El Campitoon. Retirossa sijaitseva barrio (lähiö) on kaikkien BA:ssa asuvien ja vierailevien tiedossa, ja jokaisessa matkaoppaassa mainitaan, että Retiron juna/metro/bussiaseman seutua tulee välttää kaikin keinoin sen juuressa leviävän laajan villan ansioista. Mikä oikeastaan on "villa"? Villa, eli "villa miseria" tarkoittaa Argentiinassa slummimaista asuinaluetta, joka koostuu tiilestä, metallista ja muista rakennusaineista kyhättyjä taloja, joissa voi olla useitakin kerroksia, tiet ovat harvoin päällystettyjä, villassa ei ole vesijohtojärjestelmää ja sähköä saatetaan ottaa laittomasti sähköverkosta, tai sitä ei ole. Arvioiden mukaan Buenos Airesissa asuu yhteensä liki miljoona ihmistä villoissa, joita tavalliset kansalaiset kiertävät kaukaa, sillä niitä pidetään rikollisten paratiiseina. Joka ei aina ole kovin kaukana totuudesta.




Olin siis hieman jännittynyt astuessani Jacquelinen kanssa "Villa 31":n , jota olin aina katsonut kylmät väreet niskassani bussiasemalta. Ollessani sisällä olin hieman yllättynyt - siellä tuntui rauhalliselta. Lapsia leikki kaduilla, muutama mummeli nautti matea. Villa 31 on kuin oma pieni kaupunkinsa juna-aseman ympärillä, ja se kasvaa jatkuvasti. Siellä on yli 40 000 asukasta. Minulle selvennettiin hieman barrion noin 50- vuotista historiaa, joka kulminoituu siihen, että 2000- luvulla villa on jo totaalinen toiminnallinen katastrofi sulkien kulkuyhteydet bussiterminaaliin ja satamaan, viivästyttänyt uusien tieden ja junaratojen rakentamista ja luoden bussi- ja junaterminaalista erittäin epäystävällisen paikan, jonne ei ole yöllä mitään asiaa. Onhan se kaupunkiin bussilla saapuvillekin turisteille hieman huonoa promoa, että bussiasema on oikeastaan slummin keskellä, vaikka Retiro on villaa lukuunottamatta koko Buenos Airesin hulppein lähiö Puerto Maderon rinnalla. 2010- luvulla villassa on jo 6- kerroksisia taloja ja viimeinkin kaupunki on päättänyt urbanisoida alueen ja muuttaa se laittomasta hökkelilähiöstä oikeaksi lähiöksi vuoteen 2015 mennessä, jolloin se tulisi kulkemaan nimellä Barrio Jorge Mujica. En kuitenkaan näe tätä tapahtuvan: lähiön tiet ovat päällystämättömiä ja pääosin liian kapeita autoille, katuvaloje ei ole, palveluja ei juurikaan ole.. Hallitus ei voi tehdä Villalle mitään, mutta ihmiset voivat.

Club El Campiton rakennus



Tällöin astuu kuvaan Julio, joka on asunut lähiössä vuodesta 2009 asti ja perusti Club El Campiton, ensimmäisen organisaation villan sisällä, joka järjestää ilmaisia aktiviteettejä, kuten jalkapallopelejä, musiikkia, illanistujaisia, sirkushuveja ja läksypiiriä vapaaehtoisten avulla. Samalla on järjestetty myös suuria siivousoperaatioita ja pienimuotoisia rakennusprojekteja, jolloin on syntynyt esimerkiksi leikkikenttiä. Itse olen nyt kunnia olla mukana pientä El Campitoa ja minut otettuun reilusti vastaan ensimmäisenä ulkomaalaisena vapaaehtoisena. Vietin ensimmäisen työpäiväni opettaen Ianalle, 8- vuotiaalle perulaiselle tytölle, matematiikkaa, ja lopulta Iana pääsi toimimaan opettajana lukien minulle satukirjaa ja selittäen espanjan sanoja, jotka olivat minulle vieraita. Villa 31 ei todellakaan ole pahimmasta päästä villoista, vaan suurin osa on työssäkäyviä ihmisiä, joista puolet ovat maahanmuuttajia. Argentiinan vääristyneen yhteiskuntarakenteen vuoksi heillä vain ei ole mahdollisuutta nousta ylös päin. Nyt olen mukana noin 10- henkistä porukkaa, jotka yhdessä kehittävät Villa 31:a kohti Barrio Jorge Mujicaa. Odotan innolla, mitä seuraavat 4 kuukautta vapaaehtoistöissä tuovat tullessaan, ja voiko tuossa ajassa nähdä pientä muutosta! Turvallisuustilanteesta huolehtiville: tämä ei ole ensisijaisesti huumelähiö, joten välikohtauksiin en tule joutumaan, päivällä olen turvassa niin kauan kun kuljen jonkun kanssa, tai en kulje kamera kädessä tai turistin näköisenä. Periaatteessa slummin sisällä on turvallisempaa kuin sen ulkopuolella, sillä sisälle harvoin menee yksikään turisti, eivätkä he halua ryöstää naapureitaan, "siskojaan ja veljiään", eivätkä varsinkaan ketään, joka yrittää auttaa lähiötä. Toisaalta ei minulle ole mitään ryöstettävääkään.

Vaikka syksy saapuu, elämä BA:ssa alkaa taas tuntumaan hienolta ja jännittävältä, vaikkei se onneksi kestäkään ikuisesti!

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Mitä on olla yksi 13 miljoonasta?

Monelle reissaajalle syy matkustamiseen on itsensä etsiminen. Jos lähtee yksin ja irrottaa itsensä tutusta maailmasta, tutustuu erilaisiin ihmisiin ja näkee maailman eri vinkkelistä, voi ehkä oppia jotain myös itsestään. Oikeastaan ne asiat, mitkä tiesin jo ennestään, ovat korostuneet - nautin todellakin enemmän yksinkertaisesta, luonnonläheisestä elämästa maaseudulla, kuin kaupungin hulinasta. Ensimmäinen kuukausi Buenos Aireissa meni ensihetken ihastuksen vallassa - täällä on niin paljon tekemistä, ihmisiä, paikkoja. Buenos Aireissa on sanoinkuvaamatonta energiaa ja adrenaliinia. Tämä ihastus ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Matkalla yliopistooni, kuunnellessa Rodrigon antamaa chileläistä musiikkia niin lujaa, että kaikkien 10-18 kaistan (kyllä, täällä on maailman levein 18- kaistainen tie keskellä kaupunkia, ja jopa kapeammissa kaduissa on vähintään 4-8 kaistaa) autojen melu peittyy sen alle, pujotellessa loputtoman ihmisvirran läpi, odottaen jatkuvasti liikennevaloissa, varoen astumista koiranp*skojen päälle tai kompastumasta rikkinäiseen katulaattaan, puristaen tiukasti laukkua taskuvarkaiden varalta, pusertuen metrossa työmatkalaisten väliin kuunnellen samalla intohimoista tuote-esittelyä permanenttitusseista, jotka maksavat vain 10 pesoa... näinä hetkinä kaipaan Uruguayn autioita rantoja, Aysénin hyljättyjä hiekkateitä ja Cochamón rauhallista tulivuorimaisemaa. Buenos Aires on niin paljon kaikkea, että lopulta se tuntuu kuin hajanaiselta palapeliltä jota en saa kasaan - kaipaan Hervannan dynaamisuutta, jossa elämäni koostui parista korttelista, Mikontalosta ja yliopistosta, tai Vimpeliä, jossa kaduilla ei tule vastaan montaa ihmistä, jota en tuntisi. Täällä kadut ovat vain täynnä miljoonia vieraita kasvoja, vaikka tunnenkin jo kymmeniä, ellen jopa satakunta ihmistä Buenos Airesissa. 
 
Metroon pyrkiviä ihmsiä kello 9 aamulla. Yleensä joutuu odottelemaan pari metroa, ennen kuin itse mahtuu sillipurkkiin.

Metro kello 11 illalla.


Uruguayssa tapaamani Gabriel poikkesi Buenos Airesiin, jolloin yhdessä mietimme mammuttikaupungin ongelmia  maalaisen näkökulmasta. Yksi asia tuli mieleemme - täällä yhden ihmisen merkitys kadulla muiden joukossa tuntuu paljon mitättömämmältä. Olen vain yksi 13 miljoonasta. Se, että näkisi kadulla tutun ihmisen tai päätyisi samaan baariin tuttujen kanssa, on omien piirien ulkopuolella hyvin epätodennäköistä. Ystäviä on helppo löytää kun ihmisiä on niin paljon, mutta toisaalta tuntuu vaikeammalta muodostaa läheisiä suhteita, koska jatkuvasti tapaa uusia ihmisiä ja ystävyyssuhteet tuntuvat olevan moninaisten piirien verkosto. Ainoat paikat, joissa tunnen olevani "joku", ovat yliopisto (joka vaikuttaa enemmänkin koululta pienen kokonsa vuoksi) sekä kotikatuni, joka nyt koostuu vihannesmyymälässä ja kuntosalilla tapaamista ihmisistä, sekä tietenkin meidän pihapiirin 8 asukkaasta. Sain jonkinlaisen pikkukyläsensaation, kun unohdettuani kukkaron kotiin perulainen vihanneskauppias sanoi minulle "amiga, no drama, pagas mañana!", eli sanoi, että voin maksaa huomenna. Seuraavana päivänä menin ja maksoin vihannekseni. Heille en ole vain satunnainen blondi gringa, jolle voi huikata "hola rubia", vaan olen kulman takana asuva suomalaistyttö, joka ostaa aina avokadoa ja tarjousvihanneksia. Muita sydäntälämmittäviä kontakteja ovat salsatunneilla tavatut tavalliset, alemman luokan kansalaiset, jotka eivät ole miljonääriperheistä kuten yliopistoni ystävät. Jostain syystä nautin nykyään jopa rahan vaihtamisesta mustilla markkinoilla, sillä minun vakiopaikassani työskentelevälle kauniille sinisilmäiselle pojalle en ole enää turisti, jolle voi tarjota heikkoja vaihtokursseja, vaan vakioasiakas, jolta kysellään kuulumisia ja tarjotaan parasta mahdollista kurssia. Eilen sain yli dolarblue- kurssin (netissä ilmoitettu epävirallinen kurssi).
 

Elämä täällä on jokseenkin stressaavaa, mutta minulle rutiini ja tutut ihmiset tuovat turvallisuuden tunnetta, joita yritän rakentaa Buenos Airesiin. Loppujen lopuksi kuusi kuukautta on todella lyhyt aika, jossa ei välttämättä kerkeä rakentaa arkielämää, vaan olen loppujen lopuksi enemmän tai vähemmän turisti. Toisaalta ehkä parin kuukauden päästä ajatukset ovat taas erilaiset.

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Uruguay: Rutkasti matea ja rentoa meininkiä!

Istun Montevideossa, Uruguayn pääkaupungin cyber- kahvilassa kuluttamassa aikaani ennen yöbussia kohti Buenos Airesia. Vielä kolme tuntia istumista edessä ja yritän keksiä tapoja miten kuluttaa aikaa - ostin jo puoli kiloa yerbaa matea varten ja seuraavaksi alan kerjäämään kahviloista kuumaa vettä termokseeni. Viimeaikoina Buenos Airesissa on tapahtunut kaikenlaista - kotibileitä miljoonäärilähiössä pomppulinnalla ja ulkoilmadiskolla, täyden kuun juhlintaa tamboriineilla ja kokolla Palermon puistossa sekä tiukkaa salsan ja bachatan opiskelua. Mutta katsaus siihen mitä seikkailuja Uruguayssa tapahtuikaan.
 
Uruguayn matkalla oli muutama syy. 1) Minulla oli neljä päivää lomaa ja lisäksi otin kaksi päivää omaa lomaa professorin luvalla (täällä on kysyttävä lupa professorilta poissaoloihin, eikä poissaoloja saa olla 20 % enenmpää). 2) Tarvitsin lisää rahaa, joten Uruguay on lähin paikka, josta gringon sitä kannattaa nostaa, Uruguaysta saa dollareja automaatista. 3) Jo kolme viikkoa miljoonakaupungissa uuvutti. 4) Miksipä ei? Laiva-aikataulut eivät sopineet suunnitelmiini, joten torstai-iltana yliopiston jälkeen (eli noin 10 illalla) suuntasin suorinta tietä bussiterminaaliin ja kohti Uruguayta. Myös kaksi kurssikaveriani olivat saaneet samoja suunnitelmia ja olivat niinikään samassa bussissa, mutta aamun koittaessa Montevideossa tiemme erosivat. Itse nappasin bussin kohti Punta del Diabloa, rannikolle lähelle Brasilian rajaa. Matkalla vieressa istuva paikallinen maanviljelijä kertoi Rocha- alueen historiasta. Etelä-Amerikassa on mahdotonta viettää bussimatka tuppisuuna, jos vain puhuu espanjaa.





En oikeastaan tiennyt kauanko bussi kestää, katsoin vain kartasta, ettei se kovin kaukana ole. Uruguay on Argentiinaan verrattuna hyvin pieni. Lopulta (ehkä noin 6 tunnin päästä) oli jo pimeää kun saavuin paikkaan, jossa olin neuvonut kuskia pudottamaan minut pois, lähellä Julion kotia, joka minut majoittaa Punda del Diablossa. En oikeastaan ollut aivan varma, että olikohan tämä nyt varmasti oikea paikka, sillä minut jätettiin keskelle metsää pimeyteen. Soitin Juliolle ja tämä tuli hakemaan minua crossipyörällä, joka oli oikeastaan ainoa järkevä kulkuneuvo lähestyä Julion kotia, joka oli keskellä metsää. Matkalla kymmenet vahtikoirat räksyttivät meidän suihkiessa pitkin pientä hiekkapolkua metsän siimekseen. Paikan päällä (paikka on jonkinlainen camping/"hostel") oli lisäksi kaksi brasilialaista poikaa ja yksi humalainen amerikkalainen mies, joka pian sammui riippukeinuun. Mietin hetken aikaa, että mitä ihmettä teen täällä. Parempi chillata, joten raivasin sohvalta koirien keskeltä tilaa itselleni ja aloin nauttimaan matea, brasilaisen Roberton kohentaen takan tulta ja pian opettaen minulle uutta korttipeliä. Oikeastaan tunsin oloni kotoisaksi, vaikka "portuñol" eli portugalin ja espanjan sekoitus tuotti aluksi hieman ongelmia.



Aamun valjetessa Julion "majaan" oli saapunut uusi vieras, saksalainen Gabriel. Gabriel oli kolumbiassa vaihto-oppilaana ja viimeinkin löytyi joku, joka oli jossain määrin samalla aallonpituudella, toisin kuin puoli-bimbo brasilialaispoika tai humalainen jenkki, joka pian onneksi lähti majasta. Suurin osa Roberton tarinoista ei sovi julkaistavaksi tässä blogissa, mutta rento ja mielenkiintoinen heppu. Käytimme päivan Gabrielin kanssa vaellellen pitkin Santa Teresan luonnonpuistoa, joka oli lähinna koskemattomia hiekkarantoja. Löysimme uskomattoman määrän kuolleita eläimiä. Rochan lääni on todella ruraalia - suurimmassa kaupungissa eli Rochassa on 20 000 ihmistä, Punta del Diablossa ehkä tuhat. Punta del Diablon metsä on täynnä uruguaylaisten artesaanien huolella rakennettuja pieniä puumajoja, ja meininki on keskinkertaisen hippimäinen. Illalla paikalle saapui kaksi paikallista poikaa viettämään asadoa, eli grillijuhlaa. Nuotiolla valmistui monenmoista makkaraa ja kylkipalaa. Rochan todellisuus paljastui hiljalleen viinin huvetessa ja tähtien välkkyessä.





Uruguaylaiset ovat erittäin chilliä porukkaa. Se, että maassa asuu vain kolmisen miljoonaa ihmistä, ja heistä suurin osa pääkaupungissa, kertoo jotain. Elämä koostuu maatilatöistä, maten nauttimisesta ja asadosta. Melkein kaikki Rochassa työskentelevät maatalouden parissa ja Uruguay onkin maailman suurin lihantuottaja asukaslukuun nähden. Keskimäärainen Uruguaylainen syö 70 kiloa naudanlihaa vuodessa. Toisen pojan tilalla oli vaatimattomat 800 nautaa, joka on Uruguayssa pieni lukumäärä. Myöhemmin tapasin Nachon, jonka perheen tilalla on 1500 nautaa, plus muut eläimet. Kadulla joka viidennella ihmisellä on kädessä termos ja mate, tämä onnistuu myös pyörällä ajaessa tai hevosella ratsastaessa. Nacho opetti minulle Uruguaylaisen ajotyylin: jaloilla ohjataan ja käsillä valmistetaan matea. Argentiinan matenjuonti vaikuttaa mitättömältä. Lisäksi maa on Etelä-Amerikan vapaamielisin, tai ehkä yksi maailman vapaamielisimpiä. Toisin kuin muissa Etelä-Amerikan maissa, täällä abortti ja homoavioliitot ovat laillisia, ja lisäksi täällä esimerkiksi on laillista polttaa ja kasvattaa marihuanaa. Jopa pääkaupungissa näin ihmisten polttavan pilveä kadulla poliisin ollessa lähellä, ja melkein jokaisesta puutarhasta löytyi "kukkia". Kaikesta tästä huolimatta Uruguay hallitsee taloutensa huomattavasti naapurimaitaan paremmin, ja pikkukylän pojat jakoivatkin kokemuksiaan matkoiltaan Argentiinasta, ja miten hullua meininki siellä on. Voisin kuvitella Vimpelissä sellaisten paikallisten, jotka harvoin poistuvat Etelä-Pohjanmaalta, kertovan samanlaisia tarinoita Virosta. Uruguay on loppujen lopuksi jopa eurooppalaisempi kuin Argentiina, ja Rochassa meininki on verrattavissa Etelä-Pohjanmaan "villimpään" seutuun (eli juurikin Järviseutuun), jossa ovia ei lukita yöksi ja voi tehdä mitä vain, koska poliisia ei ole. Tunsin siis oloni hyvin kotoisaksi, ainoastaan meri, hiekkarannat, palmut ja täydellinen ilmasto muistuttivat, että kaukana kotoa ollaan.




Seuraavana päivänä lähdin Gabrielin kanssa toiseen kyläpahaseen hieman etelään päin, ja argentiinalainen pariskunta heitti meidät ystävällisesti autolla. Ensin päädyimme muutaman sadan ihmisen Barra de Valizaan, jossa söimme erittäin maukkaat vajaa kolme euroa kustantavat hampurilaiset ja nautimme tietenkin matea ennen seuraavaa siirtoa, eli 12 km taivalta kohti Cabo Poloniota. Barra de Valizas on pieni hippi/surffikylä jossa ei ole tähän aikaan vuodesta ketään, itseasiassa siellä oli vain yksi kauppa ja yksi grilli auki. Tomuinen hiekkatie keskellä kylää ammotti tyhjyyttään lukuunottamatta yhtä kärryjä vetävää miestä. Matka Cabo Polonioon on paahtavan kuuma, autio, villi ja luvattoman kaunis. Jopa kymmeniä metrejä korkeat hiekkadyynit levittäytyvät satoja kilometrejä pitkin rannikkoa ja leveyttä on jopa kilometri. Matkalla näimme vain kaksi ihmistä. Illan jo hämärtyessä saavuimme Cabo Polonioon, 87 ihmisen (kyllä, kysyimme) kylään hiekkadyynien keskellä, jossa ei ole esimerkiksi sähköä ollenkaan, eikä sinne vie tietä. Voin kertoa varauksetta: Tämä on yksi kauneimpia kyliä, joita olen koskaan nähnyt. Täynnä sieviä, pieniä taloja, eikä kenelläkään ole kiire minnekkään, vaan jengi nauttii rentona matea riippumatoissaan. Löysimme avoinna olevan vierasmajan, jossa oli lisäksemme kaksi vierasta. Cabo Polonio sijaitsee niemenkärjessä, joten sieltä voi nauttia niin auringonnoususta kuin auringonlaskustakin. Illalla keskustelimme kynttilänvalossa Etelä-Amerikan historiasta, nautimme viinistä ja niin monestä tähdestä, että taivas vaikutti enemmänkin valkoiselta tähtimatolta. Tässä paikassa on sanoinkuvaamatonta magiaa, ja voisin jäädä sinne viikoiksi katselemaan tähtiä ja nauttimaan matea.













Poistuimme Cabo Poloniosta jalkapatikalla lähimmälle tielle 7 km päähän. Olin kulkenut jo kaksi päivää ilman kenkiä, mutta nyt jouduin antautumaan ja laittamaan kengät jalkaan, silla hiekka oli polttavan kuumaa. Saavuttuamme tielle päätimme liftata taas hiukkasen etelään päin. Odottelimme noin puoli tuntia ennen ensimmäistä autoa. Paahtava kuumuus ja pitkät pellot saivat välillä näkemään näkyjä: "tuleekohan tuolta tien päästä auto vai ei? ..ei.". Lopulta Gabriel sanoi auton lähestyessä hiljalleen: "vannon, että tuo ottaa meidät kyytiin". Ja niin kävi, brasilianrajalta Chuysta sujuvaa portuñolia höpöttävä totaalisella autonrämällä ajava nuorukainen nappasi kuin nappasikin meidät kyytiinsä. Auto oli niin ruosteessa, ettei siitä voinut enää sanoa, minkä merkkinen se on, nokkapelti oli sidottu kiinni eivätkä ovetkaan meinanneet pysyä kiinni. Yrittäessäni avata ikkunaa kahva jäi käteeni. Nautimme matea ja lopulta pääsimme La Palomaan, liki tunnin matkan etelään. 


La Paloma on kuolleisuuden huipentuma. Lomakuukausina tammi-helmikuussa se on täynnä uruguaylaisia ja argentiinalaisia, mutta nyt maaliskuun lopussa keskusta suljettuine ravintoloineen ja baareineen vaikutti aavekaupungilta. Majoittajamme Nacho toi kuitenkin eloa taipumuksellaan laulaa jatkuvasti vanhoja uruguaylaisia kansanlauluja ja kutsuen kaikki, ketä kylässa nyt sattui olemaan, hänen taloonsa viettämään asadoa. Enkä ole kuunaan ole syönyt niin maukasta lihaa! Nachon piti seuraavana päivänä seitsemältä mennä maatilalle töihin, mutta uruguaylaisen rentoon tyyliin nautimme vielä kolmelta yöllä viiniä ja fernettiä. Seuraavna päivänä Gabriel lähti omille teilleen ja minä ja Nacho kehitimme jotain järkevää tekemistä - lähdimme Rochan laguunille ulkoiluttamaan koiria, nauttimaan matea ja katsomaan auringonlaskua. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes päätimme palata La Palomaan. Paluumatkamme katkesi, kun jäimme kiinni hiekkaan, joka vaikutti aluksi vaarattomalta. Auto kuitenkin upposi syvemmälle ja syvemmälle, ja lähdimme hakemaan lähellä olevasta kalastajatorpasta apua. Laguna de Rochalla niinikään ei ole sähköä ja siellä asuu vain 16 kalastajaperhettä (kyllä, kysyimme!). Saimme avuksi kaksi nuorikaista, Martinin ja Angelin, jotka toivat taskulampun, pari lankkua ja kylän ainoan lapion. Kolme tuntia lapioimme, asettelimme lankkuja ja yritimme parhaamme, ilman tuloksia. Ilmeisesti Martinille (19v) ja Angelille (23v) tämä oli suurin viihdyke mitä laguunilla oli nähty vuosiin, joka huikui heidän innokkuudestaan auttaa. Heidän elämänsä koostuu katkarapujen kalastamisesta, ja torpat ovat todella yksinkertaisia metalli/puuhökkeleitä. Lopulta luovutuimme ja päätimme soittaa hinauspalvelun, joka ei ollut kovin helppoa, sillä puhelimista oli akku loppu eikä laguunilla ollut oikeastaan signaaliakaan. Tilanne ei ollut kuitenkaan niin paha: meillä oli vielä hieman matea jäljellä, taivas oli täynnä tähdenlentoja ja katkarapupyydykset loistivat kirkkaina rauhallisessa laguunissa. Lopulta Angel lainasi puhelintaan ja kipusimme korkeammalle hiekkadyynille soittamaan. Soitettuamme koko La Paloman läpi löysimme lopulta kärttyisen vanhuksen, jolla on nelivetoauto ja tuli vastentahtoisesti rahastaen liki 50 euroa vetämään automme hiekasta. Nacho lupasi tarjota pojille asadon. Nälkäisinä, likaisina ja väsyneinä menimme Nachon kanssa syöttölään syömään itsemme ähkyyn.




Aika poistua Uruguaysta. Nacho heitti minut Rochaan, josta pian vanhempi nainen nappasi minut kyytiinsä ja toi Montevideoon asti, missä olen nyt. Matkalla en saanut suunvuoroa kun Liliana jauhoi kolme tuntia Uruguayn ongelmista, mutta myös sen positiivisista puolista. Kävin katsastamassa Montevideon keskustan ja olen pettynyt. Kaupunki on Buenos Airesiin verrattuna hyvin pieni, se vaikuttaa enemmänkin Buenos Airesin lähiöltä, eikä yhtään sen turvallisemmalta. Itseasiassa hieman vilkkaamman kävelykadun ulkopuolella en edes uskaltanut ottaa kameraani esille, sillä repun kanssa paineleva blondi tyttö tuntui keräävän turhankin paljon huomiota autoiden katujen reunoilla makoilevien, matea nauttivien artesaanien katseissa. Rochalle 10 pistettä, Montevideolle 3, ne rappioromantiikasta, yhdestä sievästä aukiosta ja siitä, että pullonkerääjä kulki hevosella.


keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

English summary: Adventure, the greatest teacher of all

So many friends asked me to finally write something in English. I tell you something: putting few months in a blog test is not an easy task, nor did I find time previously to write. My main purpose of the blog was finding and easy way to inform my family and relatives that everything is fine in this side of the globe, as well as writing down memories for later use. I'm happy I got so much positive feedback and so many relatives of relatives who I didn't even know are reading my blog. Anyway, I'm trying to put something down in English.

Let me tell first the principles: I came to South America with poor knowledge of Spanish and I was to start en exchange semester in Buenos Aires in a university that is entirely taught in Spanish and it wouldn't be easy for me.  Instead of taking an expensive Spanish course I decided to do something else - go traveling around the country, meet people, do little discoveries and learn the language "on the street". So I arrived in Buenos Aires after a memorable farewell week in France to discover that this wouldn't be easy - I was confronted by 35 degrees and an approaching thunderstorm, I was nearly dead by the weight of my backpack and countless hours of traveling, in a World that was new to me, in a language that I had only been studying for a while and practiced even fewer. Now this all this seems like a distant memory.

I left half of my belongings in Buenos Aires and decided to start discovering the continent from the southest point - Ushuaia. The plan was basically this: Go from Ushuaia to Santiago, the budget is 800 euros, I have 6 weeks, how I will do it... that will be improvised. Basically I counted on my dear friend Couchsurfing.org to solve my problems. And that's how it was: I got a host in Ushuaia who didn't speak any English and my Spanish started to slowly build-up, word by word, being surrounded by the natural beauty of Ushuaia.

This is Ushuaia, the World's southernmost city.
The word "improvised" came to it's real meaning when I figured out my budget is definitely not enough to cover all these kilometers, which would be around 4000, and then I should make it back to Buenos Aires somehow, which is 1500 km more. So what happened was definitely not planned beforehand - I ended up hitch hiking up north. Basically the idea was me, my backpack and my tent, let's go! After 5 min of waiting this became the true adventure. I met countless nice people, who took me thousands of kilometers; who shared dinners with me; offered me accommodation; taught me Spanish and much more. What happened between Ushuaia and Santiago in 6 weeks.. is not a secret, but too much to tell, as you can see from this blog which has been filled with weird Finnish words trying to express something. I tried to capture some of my favorite moments in form of pictures.

I was sitting on the deck in Ushuaia waiting for the sun go down, when it was almost midnight. Someone else came sitting on the same deck with me and asked: "I'm sorry but I had the exactly same idea as you. If I don't say anything, do you mind if I sit here too?"



Mate - this wonderful drink. This is when I tried it first time and I was taught how to properly make and enjoy it. Also in Ushuaia. 





Everyone who's been hitch hiking knows the feeling..


Alejandro took me 800 km from Ushuaia to Puerto Natales in his car. We were driving along this lonely Ruta 40 seeing only 3 cars during a 5- hour drive. In the middle the car broke. Eventually the trip continued. He taught me Spanish and I taught him English.


One of my life-challenges  - Torres del Paine in the extreme south of Chile. I hiked total 100 km in 4,5 days.  After this picture I made a stupid decision and left hiking alone the last 12 km when the night was already coming and ended up struggling for every single step, climbing up and down canyons and ladders, actually a bit horrified if I will ever make it to the camp site, surrounded by a deadly nature : a wide glacier on the left, spiky mountains and powerful streams on the right. That was.. great!
Few days after I could enjoy the piece of nature with my private beach along the trek..




Unfortunately I don't have pictures of the next great moments because I broke my camera.. I cannot either explain how it is to sit 4 hours on the side of Ruta 40 (see pic above) hoping for a car to come and pick me up, and then hoping the person is actually not going to kid nap me (or "Finn nap like my friend Jeremie told). It was a wild and free moment, spiced with a healthy sense of fear.


I slept one night in slum- like conditions and caught a salmonella which took me down for almost 4 days. Then I met at the camp site a French couple who took me in their car 3 days across the border of Chile to a place which was not as brutal as Argentinian Patagonia, where nothing grows. Now when I listen to "Rodrigo y Gabriela", whose CD we listened through many times in the car, I can remember the feeling of salvation when I was finally getting away from the dead part of Patagonia.



If you have been almost two weeks in a nature that is constantly trying to kill you with it's winds and constantly changing weather, thanks to our close proximity to the South Pole,  a Chilean Patagonia felt like a true paradise. Oh, and it is a paradise. The nights might be so cold you need 3 huge dogs to warm you up, but after all you might even use a T-shirt during the day. Chilean Patagonia became a place that must be visited again. The green-blue colors of the lakes and streams, the snow-capped mountains, the picturesque little villages, hundreds of flowing waterfalls and of course the Aysen people, listed it one of my all-time favorites, no matter if the summer might not be actually any warmer than in Finland, actually a bit colder. Oh, and black sky that has so many stars I had no idea before... This place I miss.

What comes to the picture above.. It was taken 3 minutes before Oscar took me in his car and brought me 3 days back to Argentina. Unfortunately that time I didn't find in Argentina (I was in El Bolsón and Bariloche) what I was looking for and another adventure brought me soon back to Chile. Basically what thrives and shapes my adventure are the people. And the decision was not regretted, I was soon admiring the gorgeous Valley of Cochamo with a group of Chileans, who soon became my good friends.



 Most people find Chilean accent very ugly, but in my opinion there's something very cute in it, whether I completely understand what they are trying to tell me or not.


After somewhat crazy days with a plenty of Pisco in Cochamo and Puerto Varas I found myself in a truck going to Chiloé island which was never part of my travel plans. The truck driver was trying to prove me I definitely need a Chilean boy friend, like him. The invitation was surprisingly not accepted and I left to check the tranquil island of Curaco de Velez.

Our Fiesta de la Luna in Chiloe


After few days I was back in a truck to Puerto Montt, and after admitting that it's the ugliest city of Chile I headed back to Puerto Varas wondering if there's still some Pisco left. No, I continued to Santiago.

In Santiago I was hosted by a Chilean guy who was in exchange in Finland and we shared some crazy "teekkari"- memories along Terremotos. Good times.
I found my all-time favorite city, Valparaiso, which smells so bad and is partly too dangerous to walk at any time of the day, but oh I felt so connected with the city. 

Now it is 6 weeks since I left Ushuaia and I was hosted by a young Spanish- teacher Diego who approved that my Spanish could be called "fluent". How did it happen that I just happened to hitch hike, camp, couchsurf and do silly things 6 weeks and suddenly I have a fluent Spanish? well, that's basically how it happens... I was ready to return to Buenos Aires.


Between Santiago and Buenos Aires there's just one last stop - Mendoza, where we were so bored that at 1 o clock at night we 4 decided to drive up to the mountains and make a fire, so we weren't that bored anymore.

And then I was back in Buenos Aires ready to find out that my Spanish skills are one of the best of all my class and I'm many times mistaken to be a Spanish girl thanks to my accent. This blog text is missing a lot of great stories that should be told.. but it was a great example how traveling can be a great teacher and a girl can definitely travel solo even in South America.

Now I'm living a boring regular life in Buenos Aires (oh, there's plenty of irony, I'm trying to live a regular life but it's not possible) and waiting for my next big adventure..