Arkea ja seikkailua guatemalalaiseen tapaan

En ole kirjoittanut kuin yhden postauksen saapumiseni jälkeen, vaikka olen kuluttanut maassa jo reilun kuukauden. Tämä ei missään tapauksessa tarkoita, etteikö täällä tapahtuisi mitään. Päinvastoin: minulla ei ole aikaa tehdä juuri mitään ylimääräistä. Aloittaessani kirjoittaa en edes tiedä, mitä kirjoittaisin. Kirjoittaisinko viikonloppuretkistäni tulivuorille, tutustumisesta pikkukyliin joista jokaisessa puhutaan melkein eri kieltä, reissuista hieman kauemmaksi kuten Huehuetenangoon, pääkaupunkiin tai Hondurasiin asti, mielenkiintoisesta työstäni paikallisten yrittäjien parissa, omasta projektistani, vai ihan yksinkertaisesta arjesta Guatemalassa. 

Kaiken tämän keskellä minulla ei ole ollut motivaatiota kirjoittaa yhtään mitään. Sen sijaan, että kirjoittaisin kymmeniä sivuja pitkiä tarinoita kaikesta siitä, mitä ensimmäinen kuukausi on elämääni tuonut, yritän kiteyttää sen muutamaan kappaleeseen. 

Xela on kuin kylä kaupungin keskellä. Elämä täällä on yhtä aikaa kovaäänistä, verkkaista, vauhdikasta, villiä ja rentoa. Kuudelta aamulla kaupungissa on jo vauhti päällä. Kuntosalissa pumpataan rautaa teknon tahtiin, kovaääniset mainosautot megafooneillaan alkavat kiertämään katuja, koulun soittokulkue rummuttaa pitkin pääkatuja, joku ampuu ilotulitusraketteja, mikrobussin apukuski huutaa aamusta vielä kirkkaalla äänellään pysäkkejä yrittäen saada bussin täyteen. Tähän yleensä herään viimeistään kuudelta aamulla, asuessani yhdellä vilkkaimmista kaduista Xelan ydinkeskustassa, ikkunani ollen olematon muoviräppänä, jolla on oikeastaan ihan sama onko se auki vain kiinni. Xelan keskustassa on hiljaista noin viisi tuntia vuorokaudesta - sen jälkeen kun baarit aseistettujen poliisien toimesta suljetaan kello yhdeltä, siihen asti kunnes aurinko nousee ja uusi vilkas päivä alkaa, eli noin kello puoli kuusi. En löydä tähän muuta ratkaisua kuin itsekin herätä kello kuudelta ja mennä kuntosalille aerobik- tunnille. Tempo tunnilla on saman verran korkeampi kuin Xela merenpinnasta Suomeen verrattuna, joka saa varmasti unihiekan katoamaan silmistä pomppiessa taukoamatta yli 2500 metrin korkeudessa tunnin ajan.

Keskuspuistossa on jo täysi säpinä kello seitsemän. Kengänkiillottajat asettautuvat paikoilleen, tacoja käristetään rasvassa, tikkarikauppiaiden telineet on jo pystyssä ja jäätelökuski lykkää kärryään, jonka kilisevä kello ilmoittaa olemassaolostaan. Monet istuvat penkeillä lukien sanomalehteä tai yksinkertaisesti tarkkaillen elämää. Keskuspuisto on Guatemalaisten kaupunkien ja kylien mielenkiintoisin paikka. Viikonloppuisin istun puistoon lukemaan kirjaa, mutta useimmiten keskittymiskykyni herpaantuu jatkuvasti seuraamaan puiston elämää. Joku tulee kerjäämään rahaa. Toinen myy matkamuistoja. Juoppo yrittää hakeutua seuraan. Pikkutyttö haluaa antaa pusun. Kulkukoirat leikkivät. Rakastunut pari suutelee kiihkeästi. Joltain karkaa ilmapallo. Jokainen hetki on täynnä toimintaa. Vaikka Xelassa asuu liki puoli miljoonaa ihmistä, tapaan jatkuvasti kadulla ihmisiä, jotka tunnen. Tunnelma on kylämäinen. Täällä asuu paljon ulkomaalaisia, jonka syy ei ohikulkumatkalla olevilla turisteille heti selviä. Ensivaikutelmana se on saasteinen, vilkas, kehittymätön ja ruma kaupunki, jolla ei ole mitään tarjottavaa. Kun Xelaan kuitenkin tutustuu, on se ihastuttava paikka asua, eniten sen kylämäisyyden ja ihmisten ystävällisyyden vuoksi. En koskaan täysin ymmärtänyt sitä, miksi joku kutsuu tätä rumaksi, sillä sitä se ei ole. Tämä on yksi Guatemalan turvallisimmista kaupungeista, jossa yölläkin on turvallista palata kotiin, jos välttelee pimeit{ pikkuteitä. Tottakai täälläkin tapahtuu ryöstöjä, mutta verrattuna pääkaupunkiin, jossa jokaisen putiikin ovella on aseistettu turvamies ja rikosjengit ryöstävät busseja aseistettuna keskellä kirkasta päivää, on tämä rauhallisuuden tyyssija.

Jos haluaa ostaa ruokaa halvalla, ovat La Democracia ja La Minerva markkinapaikat oivia paikkoja siihen. 

Yksi suosikkejani kaupungissa onkin yöelämä. Vaikka baareja onkin vain kourallinen, ja yökerhoja ei periaatteessa ole, ovat ne persoonallisia ja tarjoavat elävää musiikkia ilmaiseksi liki päivittäin. Ekologinen hipsteriaalto yrittää puskea Xelaan, jolla baarit yrittävät houkutella modernimpaa asiakaskantaa, joka arvostaa muutakin kuin halpaa Gallo- kaljaa. Toisaalta vaatimattomammalle rahvaalle löytyy kanttiineja, joissa voi ystävystyä juoppojen kanssa. Yhdeltä yöllä aseistettu poliisipartio tunkeutuu jokaiseen auki olevaan pubiin ja baariin komentaen tiukasti kaikki ulos. Sen jälkeen maassa vallitsee "kuiva laki", eli alkoholia ei saa käyttää. Muutamat salabaarit päästävät vauhdissa olevaa juhlakansaa sisään, jossa saa iltaa jatkaa, jos on hissukseen. Uskon, että poliiseille on maksettu pieni (tai suuri) provikka siitä, että he jättävät nämä paikat rauhaan, sillä sattumalta kaikki tietävät näiden salabaarien olemassaolon. 

Tuhansien värien maa. Guatemala on tähän mennessä tuntemistani maista epämukavin matkustaa. Jos haluaa maksaa, voi matkustaa mukavasti turistibusseilla, mutta niiden hinnat ovat luokkaa 5€/tunti, kun taas paikallisbusseilla tunnin matka ei maksa euroakaan. Tunteja kertyy nopeasti bussin kiemurrellessa pitkin vuoristoteitä. Kuten aiemmin mainitsin, bussina toimii vanha amerikkalainen koulubussi, josta on kaikki pakokaasuja vähentävät lisäkkeet, kuten katalysaattori, poistettu ja myyty länsimaihin. Normaalisti penkit mitoitettiin niin, että yhdellä penkillä istuu kaksi lasta. Täällä yhdellä penkillä istuu viisihenkinen perhe, ja käytävällä seisoo vielä toiset 50 ihmistä. En edes halua tietää, miten nämä ihmiset pääsisivät bussista pois onnettomuuden sattuessa. Kaikesta huolimatta kanabussissa on käsittämätöntä tyyliä. Sen lähemmäksi paikallista elämää ei länsimainen pääse. Olen täällä ollessani käynyt eri puolilla maata viikonloppureissuilla tai työn puolesta, aina pyrkien käyttämään paikallisia kulkuneuvoja, vaikka firma ei sitä suuremmin suosittele. Rahan säästön lisäksi siinä on jotain tavattoman kiehtovaa ja eksoottista. Kertokoon kuvat tarinoita kylistä, joihin olen tutustunut.

Salcajassa, lähellä Xelaa, sijaitsee Väli-Amerikan vanhin kirkko, jolla on ikää liki 500 vuotta. Tyypillisesti sen nimi on "Valloittaja", sillä se oli espanjalaisten uskonkäännytyksen kantakivi. 

Monet tuntevat Salcajan parhaiten Caldo de Frutas nimisestä hedelmäviinistä, jota valmistetaan vain Salcajassa. Kuvassa yhden tuttuni isovanhemmat tarjoilevat meille kotitekoista Caldo de Frutaa. 

Momostenango on yksi perinteisistä K'iche Maya kylistä puolentoista tunnin matkan päässä Xelasta Totonicapanin kunnassa. Kuvassa juhlistetaan Maya kalenterin uutta vuotta 4.7 uskonnollisilla rituaaleilla. Paikalle minut kutsui paikallinen tuttavani Abraham, josta kerron jossain vaiheessa lisää. Periaatteessa tilaisuus on ulkopuolisilta suljettu. 

K'iche Maya naiset pukeutuvat lähes poikkeuksetta perinteisiin asuihin: "Huipil"een (yläasa) ja "Corte"en (alaosa). Vaatteet tehdään alusta loppuun käsityönä. Päässä pidetään usein huivia. 

Maissi on perinteisen guatemalalaisen ravinnon pohja. Alkuperäisväestölle maissi on liki pyhä raaka-aine. Kuvassa valmistetaan mustasta maissista tortilla- lättyjä, joita syödään poikkeuksetta kaiken ruoan ohella. 

Abraham, paikallinen tuttavani, jonka tarinasta kerron myöhemmin lisää. Abraham on ollut merkittävässä asemassa kertoen minulle alkuperäisväestön elämästä. Hän puhuu äidinkielenään K'icheä. 

Opetin hieman englantia Abrahamin koulussa, joka on tarkoitettu kaikkein köyhimmille K'iche' nuorille.  

Laguna Chicabal, pyhä laguuni tulivuoren huipulla, jonne Mam Maya- kulttuurin edustajat tulevat tekemään rituaaleja. 

Aguacatan: Joen alkulähde Huehuetenango- maakunnassa. 

Aguacatan. Maanviljelijäkylä, jolla on oma kielensä. 

Tyypillinen paikallinen nainen kuljettamassa tavarotiaan päänsä päällä. 

Perinteinen guatemalalainen ruoka-ateria ja keittiö. Vaikka monissa moderneissa kodeissa on jo kaasu- tai sähköhella, on puuhella niin merkittävä osa kulttuuria, että monet käyttävät sitä edelleen. Köyhempi väki (yli 50 %) omistaa ainoastaan puuhellan. 

Cuchumatanes- vuoriston huipulla. 

Aiemmin esittelin guatemalalaisen kulkuneuvon, vanhan amerikkalaisen koulubussin. Yhtä lailla suosittu kulkuneuvo on mikro eli minibussi, jonka kapasiteetilla ei tunneta rajoja. Sitä käytetään lyhyemmillä matkoilla sekä vuoristoteillä.  

Antigua - Guatemalan äärimmäinen turistikeskittymä, jossa joka toinen vastaantulija on amerikkalainen. Perinteinen Guatemala on hyvin kaukana Antiguasta, joka kaikesta huolimatta on kaunis ja suositeltava pikkukaupunki. 

Perinteiset juhlamenot Momostenangossa. 

Perinteistä Marimba- musiikkia paikallisten miesten toimesta Momostenangossa. 

Kerran kahdessa vuodessa juhlistettavat juhlamenot sisältävät muun muassa lassolla laskeutumista kirkontornista pukeutuneena leijonapukuun. Nämä veijarit harjoittelevat juhlamenoja vuosia, sekä viettävät yli kuukauden metsässä tunteakseen itsensä eläimiksi. Eläinhahmoilla on merkittävä merkitys eri Maya- kulttuureissa. 

Maailman vaarallisimpia kaupunkeja - totta vai tarua? Olen viettänyt työni puolesta jo noin viisi päivää pääkaupungissa, siinä rikollisuuden tyyssijassa. Kaikkien tarinoiden pelossa mielikuvani siitä olivat karmaisevat. Kaikesta huolimatta Guatemala City on melko mahtava kaupunki, jolla on valtavasti tarjottavaa. Se on koko Väli-Amerikan talouden ja kulttuurin keskus, sekä moderneinta mitä tältä maanosalta voit löytää. Suurensuuria lasisia ostoskeskuksia kalleilla amerikkalaisilla vaateliikkeillä, halleja täynnä jenkkien pikaruokaketjuja, korkeita lasisia liikerakennuksia ja hotelleja, hintoja jotka hipovat Suomen hintatasoa. Ja paljon aseistettuja turvamiehiä. Toistaiseksi tunnen vain kaksi lähiötä - Zona 10, joka on moderni ja kallis liikekeskus, sekä Zona 4, jossa pieni alue on pyhitetty urbaaneille hipstereille, muistuttaen suuresti Buenos Airesin Palermoa. Näillä alueilla voi kävellä päiväsaikaan melko huoletta, kunhan ei heiluttele puhelintaan tai muuta arvotavaraa muiden nähtävillä, eikä käyttäydy "epäilyttävästi". On kuitenkin muistutettava, että suuret alueet kaupungista ovat "ghettoa", jotka on huumejengien vallassa, ja jonne edes poliisi ei halua mennä. Nämä jengit uhkailevat bussikuskeja maksamaan heille veroa siitä hyvästä, etteivät he hyökkää bussiin ja vahingoita matkustajia. Kaikille muille paitsi niille, jotka elävät omassa kuplassaan rikkauksien keskellä, on elämä Guatemala Cityssä kaikin puolin hyvin stressaavaa. Sääli, sillä pidin siitä modernista tuulahduksesta, jonka Guatemala City minulle tarjosi perinteiseen Xelaan verrattuna.

Zona 4:n "hipsterilähiö". Ainoat kuvat jotka nappasin kännykällä.

Kun mikään ei riitä - "Maailman vaarallisin maa" - Honduras

Honduras on yksi niistä maista, joiden nimi palauttaa mieleen Discovery Channelin sarjat titteleillä "Maailman vaarallisimmat paikat", "Murhapääkaupungit" jne. Liki mikään uutinen Hondurasista ei ole positiivinen, ja se luokitellaan usein maailman vaarallisimmaksi maaksi jatkuvan huumesodan vuoksi. Ei kai titteli ole ihan turha, sillä pienessä maassa murhataan päivittäin yli 20 ihmistä. Syy on selvä: melkein kaikki kokaiini joka lähtee Yhdysvaltoihin, käy Hondurasissa. Toiset rikastuvat, toiset köyhtyvät ja elävät jatkuvan pelon vallassa. Ollessani työmatkalla Teculutanissa, parin tunnin päässä Hondurasista, mieleeni pälkähti idea lähteä rajan toiselle puolelle. Minua ei usein lannisteta otsikoilla, ja satuin tietämään paikasta lähellä Guatemalan rajaa, jossa olisi paljon nähtävää, joten päätin lähteä rajan toiselle puolelle. Työkaverini kanssa olimme ainoita matkustajia minibussissa rajalle "El Florido"- nimiseen paikkaan, jossa meitä odotti pitkä letka rekkoja. Tullissa ei ollut ketään, sillä Väli-Amerikassa on sopimus, että paikalliset voivat ylittää rajan ilman tarkastusta. 

Hondurasissa meno oli leppoista. 

Saavuimme Copániin, idylliseen pikkukaupunkiin sademetsän keskellä. Copán on yksi mannerhondurasin turvallisimpia paikkoja (monet saaret ovat turistien turvallisia sukellusparatiiseja), joten se ei anna meille ihan todellista kuvaa Hondurasista, mitä emme välttämättä edes halua tietää.  Se ei kuitenkaan ole mikään aseistettujen poliisien vartioima turistikeskus, vaan ihan tavallinen maanviljelijäkylä. jossa ei poliiseja ollut juuri ollenkaan. Siitä muodostui yksi suosikkikohteistani Väli-Amerikassa. Hondurasilaisia turisteja on paljon, sillä Copánissa sijaitsee maan merkittävin arkeologinen kohde, aikoineen sijainnut Maya kuningaskunnan pääkaupunki Copán Ruinas. Pidin raunioista jopa Machu Pichua enemmän, sillä turisteja ei ollut aamulla kuin kourallinen. Suuren kaupungin reunioiden tutkimisee meni puoli päivää. Tunsin olevani suuri seikkailija löytäen raunioita metsän siimeksestä, puna-arojen lennellen puusta toiseen. Illalla seurasin tuntikausia elämän lipumista keskusaukiolla. Pikkupojat pelasivat jalkapalloa, perheitä kerääntyi syömään katukojuille. Kaikki hymyilivät ja vaikuttivat onnellisilta elämäänsä. Majoituimme paikallisessa perheessä, joiden kanssa teimme tamaleja ja kävimme ratsastamassa. He kertoivat siitä Hondurasista, josta luen uutisissa, josta kaikki on totta. Etenkin suurimmissa kaupungeissa ei koskaan tiedä, mitä päivä tuo tullessaan - yhden ihmisen elämä ei ole juuri minkään arvoinen. Melkein janosin lähteä tutkimaan Hondurasia syvemmälle, mutta oli kuitenkin palattava kotiin Xelaan, liki 12 tunnin matkan päähän. 

Luonto on joka puolella. Vaikka Guatemala on vain kolmasosa Suomesta, luetaan se maailman monimuotoisimpien maiden joukkoon. Sen lisäksi, että maassa on 23 virallista kieltä, voi yhden viikon aikana lokoilla hiekkarannalla, kiivetä aktiivisia tulivuoria, vaeltaa havumetsässä, seikkailla viidakossa, ja nähdä kaikkea näiden välillä. Ehkä tämä kuulostaa kertaukselta siitä, miten aikoinaan kuvailin Ecuadoria, joka ei ole kovin kaukana todellisuudesta - Guatemala todella muistuttaa luonnoltaan paljon Ecuadoria, poikkeuksena, että Ecuadorissa vuoristot ja tulivuoret ovat korkeampia, Guatemalassa ei ole esimerkiksi jäätikköä kuten Ecuadorissa. Vaikka asun puolen miljoonan ihmisen kaupungissa, vain 1,5 tunnin kävelymatkan päässä keskustasta olen jo ensimmäisen tulivuoren huipulla luonnon ympäröimänä.

1h kävelymatka Xelan keskustasta - Cerro Quemado- tulivuori, jonne sadat Maya- kulttuurin edustajat kiipeävät viikonloppuisin suosittamaan uskonnollisia menoja. Kaikki värikkäät pisteet kuvassa ovat ihmisiä. 

Ehkä mahtavin kokemukseni oli telttailu Cuchumatanes- vuoriston huipulla kaveriporukan kanssa. Koko tarina on sinänsä kertomisen arvoinen, joten olkoon se ainut jakamani tarina tällä kertaa. Kaikki alkoi lauantaiaamuna lähtiessäni melko spontaanisti Huehuetenangoon, yhteen Guatemalan suurimmista kaupungeista Xelan ja pääkaupungin jälkeen 3 tunnin bussimatkan päässä. Tarkoituksenamme oli lähteä noin 15 henkisellä porukalla telttailemaan Cuchumatanes- vuoriston huipulle, joka on Väli-Amerikan korkein vuoristo.  Guatemalalaisilla on kuitenkin latinalaiseen tapaan joitakin negatiivisia ominaisuuksia. Epätäsmällisyys, suunnittelemattomuus ja päättämättämyys.

- Millä me menemme sinne?
- Kaverin kaveri vie ehkä.
- Milloin?
- Kyllä me tästä kohta lähdetään. Pari kaveria puuttuu vielä.
(neljä tuntia kuluu)
- Kello on jo 7 illalla.  Eikö tässä pitäisi jo lähteä?
- Yksi kaveri puuttuu vielä. Eikä meillä ole muuten autoa. Millähän sinne pääsee?
(puolen tunnin selvittely)
- Ei sinne enää mene busseja. Liftataan.

Ajatus 15 ihmisen leirintävälineineen liftaamisesta 2 tunnin päässä olevalle vuorenhuipulle kuulosti siltä, että päädymme telttailemaan takapihalle. Pojat alkoivat kuitenkin neuvottelemaan poliisin kanssa sillä aikaa kun me, kaksi blondia tyttöä, yritimme pysäyttää lava-auton, joka voisi kuljettaa meidät. Uskomattomuudeksi poliisit päättivät viedä meidät puolen tunnin päässä olevan Chiantlan kylään, josta voisimme helpommin löytää kyydin ylemmäksi vuoristoon. Seitsemän poikaa ahtautuivat kaikkien leirintävarusteiden päälle lava-auton lavalle, ja me, neljä tyttöä, istuimme auton sisällä jutellen mukavia poliisimiesten kanssa, kuljettajan selaten jatkuvasti Facebookkia ajaessaan. Radiosta soi bachata. Loput 4 tulivat moottoripyörällä ja skootterilla perässä. Poliisi vaikuttaa olevan ystävä jopa Guatemalassa. Chiantlassa nautimme maukkaat cheveret, eli kuumat koirat, ja jatkoimme jatkokyydin etsimistä, kellon ollessa jo 9 illalla. Siinä vaiheessa, kun vettä alkoi tulla taivaan täydeltä, oli pakko löytää nopeita ratkaisuja. Palkkasimme lava-autokuskin noin 15 euron hinnalla kuljettamaan meidät vuoren huipulle. Lava oli sentään katettu pressulla, joten säästyimme kuivana, ainakin siihen asti, kunnes auto hyytyi ja jouduimme hypätä lykkäämään autoa jyrkissä ja mutaisissa kohdissa. Vuorelta tulvi vettä muodostaen jokia ja mutavyöryjä, jotka halkoivat kapeaa vuoristotietä. Lopulta jäähdytysvesi oli loppu eikä auto enää noussut, olimme noin puolessa välissä 2000 metrin korkeudessa, ja ulkona totaalinen myrsky. Pysäytimme vastaantulevan auton lahjoittamaan vettä (täällä kaikki kuljettavat pari kanisteria vettä kyseisiä tilanteita varten), ja lopulta matka jatkui. Kuski kiroili kovaan ääneen. Saapuessamme huipulle vesisade lakkasi.

Minä lähdin matkaan melko spontaanisti tietämättä mistä on kyse. Sanat "teltta" ja "vuori" ovat jo riittäviä saamaan minut mukaan. Kyseessä on kuitenkin vuoriston toiseksi suurin tapahtuma "Ascenso a los Cuchumatanes", eli puolimaraton Cuchumatanes vuoren huipulle. Puolimaraton on kuitenkin merkityksetön siihen verrattuna, mitä muuta sen ympärille oli rakenneltu. Noin 200 nuorta oli saapunut telttailemaan, tarkoituksenaan viettää yö nukkumatta, nähdä auringon nousevan yhdestä Guatemalan korkeimmasta pisteestä, nauttia lukuisien kojujen ruoka- ja juoma-antimista, ja ehkä nähdä myös pari juoksijaa (ei välttämätöntä). Tunnelma oli verrattua siihen, kuin ottaisit 200 vauhdikkainta festarimenijää provinssirokista, ja kuljettaisit ne jonnekkin vuoren huipulle rakentamaan leirinsä muutaman autioituneen mökin raunioihin. Tämä on jokaisen seikkailumielisen guatemalaisnuoren unelma. Yöllä ei luonnollisesti nukuttu.

Aamulla kello 5:30 aurinko alkoi nousta, ja väki alkoi liikehtiä tiettyihin pisteisiin ihailemaan auringonnousua. Tekno soi edelleen lujaa, luoden epätodellisen kontrastin idylliseen vuoristomaisemaan, jossa ei ollut taloja sen enempää kuin teitäkään. Päätin paeta tätä festaritodellisuutta jonnekkin vähän syvemmälle vuoristoon, missä elektroninen musiikki vaihtui linnunlauluun ja kotieläinten ääniin, jotka kaikuivet kätketystä kylästä, jonne ei edes johtanut oikeaa tietä. Paikka oli kaunein, mitä olin kaiken Guatemalan kauneuden keskellä nähnyt. Kello alkoi olla 6 aamulla, aurinko heijastui vuorten seinämiin, vanha nainen paimensi lehmiä vuoristoon, taloista nousi savua. Oli epätodellista, miten toisella puolella vuorta sadat nuoret juhlivat teknomusiikin tahtiin, kun taas toisella puolella alkuperäiskylä elää elämäänsä kuten on elänyt satoja vuosia. Palatessani leiripaikalle kello oli 7 aamulla ja kylään oli saapunut jo tuhansia vierailijoita. Rasvassa paistui kanaa, maissia ja tacoja, pöydät olivat täynnä ruokailijoita. Kadulla oli yksi alkoholikoju, pieni pressulla katettu  koppi jossa kaksi Todos Santos- kylästä tullutta perinnevaatteisiin (joita he käyttävät aina) pukeutunutta miestä myi olutta ja Quetzaltekaa (paikallista väkevää) 24/7. Se oli yksi suosituimmista kojuista jo seitsemältä aamulla. Guatemalalaiset ovat melko taipuvaisia alkoholin käyttöön, joka näkyy kaduille sammuneista juopoista, joita näkee tuon tuostakin. Radiosta raikasi jatkuvasti marimba, perinteinen guatemalalainen musiikki, joka alkaa tunnin jälkeen käydä hermojen päälle. Kirjoita Youtubeen "Marimba musica Guatemala" ja kuvittele se soimaan taustalla aamusta yöhön. Elämä Guatemalassa voi toisinaan vaikuttaa länsimaalaisen silmiin varsin erikoiselta.

Jospa tämä kattaus antaa alustavan kuvan siitä, mitä tämä maa kätkee sisälleen, kun takana on vasta vajaa kaksi kuukautta. Jokainen päivä on uuden oppimista, pienistä iloista nauttimista ja hetkessä elämistä. Asioita, joita olisi hyvä itse kunkin sisällyttää jokapäiväiseen elämäänsä missä ikinä elääkin. 

Paluu Latinalaiseen Amerikkaan - Mayojen valtakunnassa

"Tervetuloa Miamiin, paikallinen kellonaika on 8:20 ja lämpötila 39 celcius astetta". Astuessani lentokoneestani ulos ja tuntiessani tuskastuttavan kuuman ja kostean ilman kasvoillani tiesin, että nyt sitä taas mennään, olen kaukana kotoa. Määränpääni on Guatemala - väliamerikkalainen pieni valtio, joka kutsui minua luokseen jahtaamalla unelmatyötäni. Minulla oli 16 tunnin vaihtoaika. Tämän ajan "normaali ihminen" ehkä kuluttaisi nukkuen lentokentällä tai lentokenttähotellissa. Epänormaali ihminen jättää repun lentokentälle ja ottaa bussin Miami Beachille. Bookkasin halvimman hostellin biitsiltä noin 15 euron hintaan. Kellon ollessa jo 10  tajusin, ettei minulla ole hajuakaan, missä minun pitää jäädä pois bussista. Päätin kysyä kanssamatkustajilta englanniksi, jolloin sain vastaukseksi espanjaksi "anteeksi mitä?". Unohdin, että olen Miamissa, jossa vallitseva kieli on espanja. Olin kuin kotonani. Join oluen ja juttelin satunnaisten jamaikalaisten kanssa. Yritin nukkua tuskastuttavan kuumassa huoneessa, heräten puolen tunnin välein tarkastamaan, joko on aamu. Kello 5:30 Miami Beach kutsui minua valloittavalla auringonnousullaan, sekä satunnaisella kulkijalla, joka myi kokaiinia.  En ostanut. Sen sijaan söin taskuuni liiskaantuneen lentokone-korvapuustin ja palasin lentokentälle.

Kaarrellessamme Guatemala Cityn yläpuolella vatsani täyttyi perhosista. Siinä se on, minun rakastama maanosani, jalkojeni alla, todellisena. Tulivuoret kohosivat järvien ympärillä, muodostaen vihreän ruohomaton, joka katkui silmänkantamattomiin. Lopulta allani levisi Guatemala Cityn kaupunki, jonka keskustassa kohosivat korkeat kerrostalot, ja sen ympärillä laajalle leviävä asutus. Kaupunki luokitellaan usein maailman kymmenen vaarallisimman kaupungin joukkoon johtuen korkeasta murhaluvustaan ja väkivaltaisista huumejengeistä, jotka kansoittavat useita kaupungin lähiöitä. Tämä tekee siitä ehkä hieman epämiellyttävän kaupungin saapua maahan. Saavuin yhdessä tulevan espanjalaisen kollegani Rafan kanssa, joka sai minut kaikesta huolimatta rentoutumaan. Lentokenttä on todella pieni: saapuneiden terminaalia ei ole periaatteessa ollenkaan. Saatuani passini leimattua päädyin suoraan vilisevälle kadulle, jossa sadat ja sadat ihmiset ottivat vastaan kylttien ja paperilappujen kanssa maahan saapuvia perheenjäseniään, tuttujaan ja yrityskumppaneitaan. Heidän joukossa parveili joukko taksikuskeja, joista yksikään ei herättänyt meidän luottamusta. Lopulta päädyimme toiselle puolelle katua, jossa rehellisen näköinen kaveri nojaili autoonsa. Noin kymmenellä eurolla pääsimme seuraavaan kohteeseemme, "ykkösluokan" bussifirman terminaaliin. Matkalla juutuimme puoleksi tunniksi ruuhkaan, jolloin pakokaasu puski taksin sisään. Turvavyö oli rikki. Ikkunasta myytiin perunalastuja. Joku soitti musiikkia liian lujaa. Latina-Amerikkalainen todellisuus vakuutti minulle, että olen palannut "kotiin".

Guatemalassa bussit ovat normaalisti Yhdysvalloista tuotuja vanhoja keltaisia koulubusseja, jotka eivät enää täytä päästödirektiivejä. Nämä bussit päätyvät työpajalle, jossa ne tuunataan kirjavilla väreillä, vilkkuvaloilla ja puskureilla mahdollisimman näyttäviksi. Sisälle asennetaan suuret kaijuttimet ja laajakuvatelevisio, josta voi seurata elokuvia ja musiikkivideoita, volyymin ylittäen reilusti kaikki direktiivit. Kaiken tämän jälkeen kukaan ei uskalla enää kutsua tätä liikkuvaa soittorasiaa nimellä "koulubussi", vaan se on täysiverinen, voimakas ja urhoollinen kulkuneuvo täynnä asennetta, raivaten tietään läpi liikenteen kovaäänisellä torvellaan. Tämä kulkuneuvo ei kuitenkaan ole ehkä suositeltava juuri maahan tulleelle, sillä se ahdetaan niin täyteen ihmisiä ja eläimiä (totta) kuin sen vain voi saada. Tämän takia "gringot" ovat alkaneet kutsua sitä "chicken bussiksi", sillä bussissa on usein eläviä kanoja. Matkatavarat sidotaan bussin katolle. Me otimme "ykkösluokan" bussin, joka muistutti jo oikeaa bussia, vaikkakin vastaisi Suomessa huonomman luokan lähiliikennebussia liian ahtailla penkeillä. Jos taivutat penkkiä taakse, on se jo takana olevan sylissä. Bussiasema vaikutti ahtaalta autokorjaamolta, johon oli kirjoitettu englanniksi "first class". Yläkerrassa oli sentään penkkejä ja pienestä putkitelevisiosta pyöri "Villi tusina"- elokuva. Bussiin astuessa suoritetaan turvatarkastus aseiden varalta. Noin 200 kilometrin matka tulevaan kotiini, Quetzaltenangoon eli Xelaan, kesti noin 3 ja puoli tuntia johtuen jatkuvasta ruuhkasta.  Ruuhkattomillä pätkillä bussi sentään kiri aikataulua kiinni kiihdyttämällä laittomiin lukemiin. Loppupäästä kiidimme liki 3000 metrin korkeudessa pilvien ja sumun heikentäen näkyvyyden liki nollaan.

Selvittämällä Guatemalan taustaa pystyn samalla selvittämään, miksi kyseinen firma on Guatemalassa, mitä he tekevät, ja mikä minun roolini on. Vasta 20 vuotta sitten kirjoitettiin rauhansopimus liki 40 vuotta kestäneen verisen "sisällissodan" jälkeen, jota käytiin hallituksen (parhaimmillaan puoli miljoonaa paramilitaristia) ja "kapinallisten vasemmistoryhmien" välillä ( muutama tuhat alkuperäisasukasta ja maamiestä). Tuloksena noin 200 000 alkuperäisasukasta ja maamiestä tapettiin tai he katosivat "mystisesti".  Menemättä turhaan yksityiskohtiin, on selvää, että maan kehitys rajoittui huomattavasti kyseisen 'sodan' takia, jonka vuoksi se luokitellaan yhdeksi Latinalaisen Amerikan köyhimmistä maista. Kun päälle laitetaan äärimmäisen korruptoitunut hallitus ja huumejengit, on sopiva soppa kehittynyt. Kaikesta huolimatta Guatemalalla on suuri määrä potentiaalia luonnonvarojen ja kulttuurillisen rikkauden muodossa, jotka täytyy vain osata valjastaa käyttöön. Sodan päätyttyä monet maat investoivat Guatemalaan, jolloin syntyi kulttuuri, että maa on riippuvainen rikkaiden maiden lahjoituksista. On hyväntekeväisyysjärjestöjä katulapsille, sodassa leskeksi jääneille intiaaninaisille, kulkukoirille ja ties mille - vaikka se kuulostaakin mahtavalta, se loi yhä enemmän ajatusmaailmaa, että guatemalalaiset ovat täysin avuttomia ja kykenemättömiä elämään ilman ulkomaanapua. Jopa he itse oppivat, että kyllä ulkomaalaisilta aina saa rahaa elääkseen.

Vastakohtana filantrooppisille hyväntekeväisyysjärjestöille syntyi Alterna: yritys, joka auttaa edistämään yrittäjyyttä Guatemalassa, uskoen, että guatemalalaiset itse osaavat parhaiten viedä omaa maataan eteenpäin.  Täällä periaatteessa kukaan ei voi lainata rahaa, ellei tämä ole hyvätuloinen, koulutettu yms - eli noin 3 % maan asukkaista. Eli periaatteessa sinun on oltava rikas, jotta voisit lainata rahaa. Hallituksella ei ole varaa investoida yrittäjyyteen (raha hallituksessa mystisesti katoaa). Alterna tarjoaa mahdollisuuden kaikille, riippumatta tulotasosta tai koulutuksesta, saada apua yritysideansa kehittämiseen ja jopa rahoitukseen. Alterna ei ole pelkästään yrityskiihdyttämö, joka auttaa liiketoimintamallien kehittämisessä, vaan tukee koko prosessin ajan, kasvattaen yrityksiä. On otettava huomioon, että täällä kaikki eivät osaa edes lukea. Maassa on yli 20 virallista kieltä, vaikka suurin osa osaakin espanjaa. 'Yrittäjyys' on tapa selviytyä hengissä, eivätkä he tiedä mikä on strategia, kilpailu tai liiketoimintamalli. Tämän vuoksi jokainen yritys on köyhä replikaatio toisistaan - esimerkiksi yhdellä kadulla on viisi pyöräkorjaamoa, toisella viisi tortillaleipomoa, kolmannella viisi lakitoimistoa ja neljännellä viisi penkkipäällystämöä. Kaikki tekevät yhtä tiettyä asiaa, tismalleen samalla rahalla, tismalleen samoilla hinnoilla. Innovaatio on sana, jota ei tunneta.  He eivät voi kasvaa, sillä heidän tulot riittävät juuri yrityksen ja perheen pyörittämiseen, rahaa ei ole investointiin, eikä lainaan ole mahdollisuutta. Kysymys onkin, miten tällaisessa tilanteessa talous voi kasvaa?

Näkymä asuntoni katolta

Keskuspuisto

Toivon, että seuraavan kuuden kuukauden aikana opin elämän iloista ja suruista väli-amerikassa, yritysten kasvattamisesta latinalaisessa amerikassa, sekä itsestäni. Viikko on kulunut, enkä voi uskoa, mitä kaikkea se pieni aika on tuonut mukanaan. Tähän mennessä asumistani latinokaupungeista voin huoletta sanoa, että Xela on niistä viihtyisin asua. Vaikka tämä onkin huomattavasti köyhempi maa kuin Argentiina tai Ecuador, on se kompaktin kokonsa vuoksi turvallinen ja elämäntäyteinen kaupunki. Asun kaksi korttelia ydinkeskustasta, joka koostuu vihreästä puistosta kehystettynä kolonia-aikaisilla rakennuksilla. Viidentoista minuutin kävelymatkan päässä on työ, kuntosali, kauppahalli, yöelämän keskus, ravintolat - periaatteessa kaikki. Elämäni täyttyy maailman leveimmistä hymyistä, jotka tulevat suoraan sydämestä. En voisi enempää sanoa, että valitsin oikein lähtiessäni tänne. Kertokoon blogi jatkossa, mitä kaikkea Guatemala minulle opettaa. Tähän mennessä voin sanoa, että matkailuviraston pelottelukirjeet kannattaa heittää jorpakkoon - pääkaupungin ulkopuolella tämä on suhteellisen turvallinen maa elää ja kokea, kunhan ottaa huomioon kontekstin, jossa maa elää.

Firman tervetuliaisjuhlat

Aamuinen Zumba- sessio. Hinta on noin 80 centtiä. 

Tasamaantallaaja - ajatuksia Tanskan maalta

Kirjoittaessani tätä en voi uskoa, että asuin melkein vuoden Tanskassa. En voi myöskään uskoa kaikkea sitä, mitä olen vuoden aikana kokenut, miten elämäni on muuttunut, miten tämän hetkinen olotilani on haluan tehdä juuri tätä!

Tanska on ihmeellinen maa. Voi olla, että elin Suomessa aina silmät kiinni, enkä nähnyt sitä kaikkea, mitä oikeasti tapahtuu. Tanska on avannut minulle ovet ja näyttänyt kaiken sen, mistä pidän - kaiken sen, mitä haluan tehdä. Tanskalaisten avoimuus uudelle, innovatiiviselle, sosiaaliselle, ekologiselle, yhteisölliselle ja tasa-arvoiselle on ihailtavaa. Se on kaapannut minut mukaansa halulla olla mukana luomassa kaikkea sitä.

Miksi lähdin Tanskaan ja tekemään mitä? Tajusin, että kuljin väärällä reitillä, etten tehnyt juuri sitä, mihin minut oli luotu. En usko, että tarvitsemme koulutusta tekemään juuri sitä mitä haluamme, mutta minusta tuntui, että alkamalla opiskelemaan täällä haluamani alan maisteritutkinnossa pystyn rakentamaan paremmin elämäni sen ympärille. Ja olin siinä oikeassa. Aloitin yhteiskunnallisen yrittäjyyden ja johtamisen maisteritutkinnossa Roskilden yliopistossa, minne rakensin pesäni ja onnellisuuteni tanskalaiseen maalaismaisemaan Sjællannin saarella. Mitä se oikeasti tarkoittaa? Se tarkoittaa uusien, innovatiivisempien ratkaisujen kehittämistä, jotka samalla tukevat yhteiskuntaa luoden siitä tasa-arvoisemman ja tasapainoisemman käyttäen yrittäjyyden keinoja. Sen sijaan, että tarkoituksena on tuottaa niin paljon tulosta kuin mahdollista rahallisesti mitattuna, mittariksi asetetaankin vaikutus ('impact'), joka yhteiskuntaan saadaan aikaan esimerkiksi työllistämällä pitkäaikaistyöttömiä, vähentämällä ruokajätettä tai auttamalla maahanmuuttajia integroitumaan. Meidän työnä on kehittää 'ongelmasta' kestävä liiketoimintamalli. Ala ja periaate on periaatteessa vanha ja aina ollut olemassa, mutta siitä on vasta viimevuosien aikana tullut trendikäs ala niin yliopistoissa, kunnissa kuin yrityksissä.

Vuoden aikana kirjoitin projektin siitä, miten yrittäjyys pystyy poistamaan yhteiskunnallisia ongelmia lahjoituksista riippuvaisia vapaaehtoistyöjärjestöjä paremmin, sekä siitä, miten järjestö tai yritys voi innovoida hyödyntäen minimaalisia resursseja uudella tavalla. Molemmat projektit olivat yhteistyössä paikallisten järjestöjen ja yritysten kanssa, joissa voin samalla pilotoida ja tehdä haastatteluja. Lisäksi kehitimme uusia rahoitus- ja palvelukanavia paikalliselle yhteiskunnalliselle yritykselle. Roskilden yliopisto on yllättänyt sekä hyvässä että pahassa. Hyvässä siinä mielessä, että opetus perustuu käytännön projekteihin, jotka saa itse valita ja rakennella, mahdollistaen maksimaalisen oppimisen ja opitun välittömän soveltamisen. Todella joustava aikataulu mahdollistaa omien projektien kehittelemisen - esimerkiksi minä olin mukana yrityskiihdyttämössä omalla ideallani, kolmen kuukauden yrittäjyyskoulutuksessa, vapaaehtoisena yhdessä järjestössä, sekä perustin opiskelijajärjestön, joka tällä hetkellä vie ison osan ajastani. Toisaalta, jos joku ei ole varma, mitä haluaa, eikä ole valmis ottamaan aloitetta, yliopisto tarjoaa todella heikot puitteet, ja se on erittäin heikosti organisoitu. Oma-aloitteisuus on valttia.

Välillä jouduin puistelemaan päätäni siitä vauhdista, millä kiidettiin eteenpäin ja rakenneltiin raameja elämälle. Juoksireittini on piirtynyt jo syvälle Roskilden puistoihin, jotka luovat puitteet korkeimmalle mahdolliselle tanskalaiselle pikkukaupunki-idyllille. Niihin liittyy jo niin monia muistoja - auringonlaskuja satamassa, iltoja paikallispubissa, pyöräretkiä pitkin maaseutua. Nostalgia voi rakentua jo hyvin lyhyessä ajassa. 

Mistä pidän eniten Tanskasta? Sen rentoudesta ja vapaudesta. Minä en ole koskaan pitänyt institutionaalisesta järjestelmästä, jossa kaikki toimii samalla, monotonisella tavalla, ja kaiken pitäisi näyttää juuri samalta. Ehkä täällä on vähän enemmän porsaanreikiä kuin Suomessa - keskimäärin 50 % junista on myöhässä tai peruttu, metrojen ikkunoista ei näe ulos graffitien alta, jotkin asemat näyttävät enemmänkin Itä-Euroopalta (ja myös haisevat siltä) ja kelpo kansalainen joutuu hyvin helposti huijauksen ja riiston kohteeksi, etenkin kun on kyse asumisesta. Mutta toisaalta moni asia, joka Suomessa olisi ennenkuulumatonta tai vähintään outoa, on normaalia. Esimerkiksi satunnainen viininmaisteruravintola haisevan sillan alla, jatkobaari, joka avautuu kello 4 aamulla, pyöräväylät, jotka ovat paikoin ajoteitä leveämmän, ilmainen tai erittäin halpa 'kansankeittiö' tarjoten roskapöntöistä dyykattya ruokaa (jota myös hyvin palkatut ihmiset syövät hyvällä ruokahalulla),  ja toinen toistaan innovatiivisemmat ja erikoisemmat tapahtumat. Kööpenhamina ei koskaan jätä kylmäksi, mutta myös Roskilde pienempänä kaupunkina osaa tarjota paljon mielenkiintoista ja 'erikoista'. Täällä lait ovat monelta osalta paljon löyhemmät, jolloin kansalaisilla on mahdollisuus kokeilla mitä erilaisempia asioita turhan byrokratian tulematta vastaan. Täällä ketään ei arvostella vaatetuksen tai ulkonäön perusteella, ja rikkaalta näyttäminen voi olla jopa paheksuttavaa. Toisaalta, ei paikallinen verotus korkeaa palkkaa houkuttelekaan, sillä jo minun veroprosenttini köyhänä opiskelijana on noin 38 %, josta se lähtee nopeasti kipumaan ylös päin, helposti ahmaisten puolet palkasta. Toisaalta, paikallinen opintotuki on 800 euron luokkaa (verojen jälkeen), joka on maailman korkein.

Se mikä vaikutti aluksi mahdottomalta, on mahdollista. Ymmärrän tanskaa jo siinä määrin hyvin, että pystyn seuraamaan keskustelua, vaikken ihan jokaista sanaa ymmärtäisikään. Pystyn kommunikoimaan riittävän hyvin ottaakseni osaa peruskeskusteluun - vaikka kuulostankin oudolta, on se mongerrus jo ymmärrettävää. Pääsin läpi jo melkein kaikki kielimoduulit, ainoastaan viimeinen puuttuu etappina semisujuvaan kieleen. Suullisessa lopputentissä pidin puheen pakolaistilanteesta Tanskassa, jossa suurin paniikkimonenttini oli, osaanko sanoa sanan "kansalaiset" - "medborgere", oikealla tavalla, sillä se lausutaan kutakuinkin "melbooaa" (mahdoton kirjoittaa), joka toistelin viimeisenä aamuna tunnin saadakseni sen kuulostamaan oikealta.

Tämä postaus tulee melkoisen myöhässä, sillä olen tällä hetkellä Guatemalassa, josta kirjoitan lisää seuraavassa postauksessa. Vaikken tuskin koskaan tule asettumaan latinalaiseen amerikkaan pysyvästi, oli unelmaduunin vastaanottaminen puoleksi vuodeksi väistämätön mahdollisuus. Olen elämässäni lähtenyt ja jättänyt 'kotini' taakse melkoisen monta kertaa. Lähdin Vimpelistä, oikeasta kotoani, lähdin Tampereelta, lähdin Buenos Airesista, lähdin Quitosta, ja nyt lähdin Tanskasta. Usein lähdin, koska en jostain syystä nähnyt tulevaisuutta kyseisessä paikassa, koska se ei edistänyt minun elämääni kohti unelmiani, koska näin, että minun oli lähdettävä jonnekin muualle. Koskaan en kokenut, että minun on välttämättä palattava, vaan lähdin lopullisesti. Tällä kertaa lähtö oli kaikista haastavin, sillä en lähtenyt kyseisistä syistä. Tanska tarjosi minulle kaikki mahdollisuudet edetä urallani, ja elämäni oli kiireinen kaikista niistä asioista, joista pidin - täynnä ihmisiä, joita rakastan. Viimeisinä päivinä pyörittelin oikeasti mielessäni, että mitä oikein ajattelin päättäessäni lähteä Guatemalaan, ja halusin lykätä koko ajatusta mieleni perukoille. Tässä istuessani uudessa työpaikassani Quetzaltenangossa olen kuitenkin päätökseen tyytyväinen, mutta sitäkin tyytyväinen varmuudesta, että palaan Tanskaan, elämäni pariin.

Aika lähteä seilaamaan!

Italiassa et koskaan jää nälkäiseksi

Kiireinen syksy Tanskassa oli lumeton ja lämmin. En osannut odottaa, että pian oli jo joulu, ja minulla alkoi loma. LOMA! Sen jälkeen, kun on painanut koulu- ja muita hommia 16 tuntia päivässä parin viikon ajan, vaatii taitoa osata rentoutua. Tunsin olevani hyödytön. Heräsin öisin painajaisiin tekemättömistä töistä, vaikka niitä ei enää ollut. En edes huomannut matkustaneeni Suomeen joulun viettoon, ja pian istuin taas lentokoneessa matkalla Italiaan.

Rooma - hallittu kaaos ja kliseisiä pizzoja

Jos jotain tapahtuu kolmena vuotena peräkkäin, voiko sitä jo kutsua perinteeksi? Kehoni tiesi sen. Aloin rentoutumaan. Uusi vuosi ulkomailla TTY kaveriporukan kanssa on jotain, jota odotan nykyään aina siitä lähtien, kun edellinen päättyy. Näitä kavereita näen nykyään enää noin kerran vuodessa, joka on juuri riittävästi pitämään siteet lujina. Roomassa paistoi aurinko ja villapaita riitti juuri ja juuri pitämään kehoni lämpimänä. Umpi-italialainen ystäväni Vittorio esitteli meille roomalaiseen autokulttuuriin. Kaistat on piirretty vain näön vuoksi, ja vilkku on täysin turha uloke. Auton voi parkkeerata hyvin toisen taakse niin, ettei tämä pääse pois, tai sen voi hyvin jättää myös keskelle tietä hätävilkut päällä. Parhaimmillaan autoja on parkkeerattu peräkkäin T-risteyksen keskelle, sillä kyllähän oikealta ja vasemmalta puolelta vielä mahtuu kääntymään, vaikka keskellä olisikin autoja. Autokaaos veti vertoja jopa Buenos Airesille, jossa on selväsit haettu vaikutteita heidän italialaisilta esi-isiltään. Onneksi minä en ajanut autoa.

Illalla pizza nro. 1 oli edessäni. En vielä tiennyt, että tämä tuli olemaan ensimmäinen kerta niistä 16 kerrasta, jolloin söin pizzaa seuraavan kahden viikon aikana. Tuossa skaalassa tämä pizza kategorioitui häpeällisesti heikoimpien viiden joukkoon: keskiverto-turkkilainen Hervannassa tekee paremman pizzan. Ongelma Rooman ravintoloissa on se, että jokainen tarjoaa samaa ruokaa samoilla hinnoilla ja samoilla kulisseilla, mutta vain harva niistä panostaa laatuun, sillä nämä asiakkaat tulevat joka tapauksessa vain kerran. Oikeastaan tämä kyseinen ongelma vaivaa koko Roomaa. Se on niin kliseinen ja täynnä "tämä on aito oikea italialainen kokemus"- paikkoja, että turisti menettää luottamuksensa hyvin nopeasti kaikkeen, missä lukee "real italian", tai edes "italiano". Siinä vaiheessa kun jonotin tunnin päästäkseni katsomaan sitä paikkaa, josta kaikkien argentiinalaisten rakastama paavi esittää puheitaan, olin kyllästynyt koko Roomaan. Kaltaiseni ihminen, joka inhoaa yli kaiken pinnallista nähtävyyksien katsomista, ei missään nimessä kuulu Roomaan, ellei tällä ole paikallinen ystävä mukana, joka tuntee kaupungin kuin omat taskunsa. Ei kannata ymmärtää väärin - Rooman nähtävyydet ovat toki upeita, onhan kaupunki yksi maailman merkittävimpiä. Kolmelle päivälle se on kuitenkin aivan liikaa kaikkea.

Miten paljon on mahdollista syödä? Tivoli ja Mamma Vittorio

Pelastus oli lähellä. Vittorio vei meidät idylliseen pieneen kylään Rooman kupeessa, joka tunnetaan samalla nimellä kuin Köpiksen tunnetuin nähtävyys: Tivoli. Tässä vaiheessa kannattaa alkaa epäilemään italialaisen navigaattorin luotettavuutta, joka johdatti meidät paikkaan pientä kärrypolkua pitkin (vitsailematta se oli niin huonossa kunnossa, ettemme meinanneet päästä autolla läpi). Seuraava seikkailu vei meidät läpi Tivolin kapeiden katujen, jossa auton sivupeilin liki viistivät seiniä. Vittorio joutui tosissaan vakuuttelemaan suomalaisia, että tämä katu, joka helposti luokiteltaisiin Suomen kapeimmaksi kaduksi, on oikeasti autotie. Rakastuin keskiaikaiseen Tivoliin hyvin nopeasti, ja ylistin sitä Roomaa paljon miellyttävämmäksi kohteeksi. Etenkin superylellinen Villa d'Este pröystäilevine vesiputouksineen ja suihkulähteineen vakuutti minut, että Italiassa on oikeasti paljon upeaa nähtävää ilman jonottamista tai selfie- tikkuja myyviä afrikkalaisia.

Siinä missä Roomassa oli syöty epäaidoissa turistirysissä ja pihtailtu syöden supermarketin pizzoja hostellissa halvalla kuohuvalla punaviinillä eli Lambruscolla höystettynä (kyllä, kupliva punaviini on olemassa), Tivolissa pääsimme syömisen ytimeen. Sivukadulta löysimme pienen paikallisen aperitivo- ravintolan, jossa ei sillä hetkellä ollut muita asiakkaita. Ilmeisesti he eivät myöskään ole tottuneita ulkomaalaisiin asiakkaisiin, sillä yksikään ei osannut englantia, jolloin Vittorio tulkkasi meille. He halusivat osoittaa ystävällisyyttään tarjoamalla personalisoidun kokoelman kaikkia paikallisia herkkuja vain hintaan 10€/henkilö. Ruokavirralla ei ollut loppua. Tarjotin toisensa jälkeen pöytään kannettiin erilaisia kinkkuja, lihoja, makkaroita ja juustoja. Eri variaatioita oli ainakin 30 - niin paljon, että vaikka ylitimme kaikki rajamme, emme mitenkään pystyneet syömään kaikkea. Näistä ravintoloitsija loihti meille paketin huomiseksi. Olin entistä tyytyväisempi päätöksestä poistua Roomasta.

Matkalla Vittorion kotiin Marche- läänissä navigaattori taas johdatteli meitä ylös ja alas vuorenrinnettä pitkin pujottelevia vuoristoteitä. Ajaessamme jälleen kapeaa kärrypolkua liki tunnin, uskomme moottoritien löytymisestä alkoi hiipua. Yllätykseksemme se löytyi. Tuon tuostakin äimistyin tien reunoilla vilisevistä keskiaikaisista kivikylistä, joissa kaikissa oli linna jos toinenkin. Italiassa on niin paljon Unesco- maailmanperintökohteita, kyliä joilla on yli 1000 vuotta historiaa ja priimakunnossa olevia linnoituksia, että kaikkien niiden näkemiseen menisi yksi elinikä. Näinollen jokainen voi löytää itselleen oman turistivapaan kylän, jossa voi kuvitella elävänsä roomanaikaisessa Italiassa.  

Kun jokaisen vatsa vielä kivisteli Tivolin loputtomasta kattauksesta, oli "Mamma Vittorio" (eli Vittorion äiti) laittanut pöydän koreaksi. Alkuruokien jälkeen siirryttiin loputtomaan lasagneen. Ruoan erinomaisuuden vuoksi koetimme venyttää vatsaamme vielä äärimmilleen, jotta mitään ei varmasti jäänyt maistamatta. Sanomattakin on selvää, että kaikki voivat pahoin, mutta ruoka oli hyvää. Vittorion isä viimeisteli ruoan vielä kotitekoisella grappalla, eli jonkinlaisella voimakkaalla viinirypäleliköörillä. Etenkin Emilin lasi oli vähän turhan täynnä. Päivä ei ollut vielä pulkassa, vaan ilta jatkui paikallisessa olutbaarissa. Koska baarihenkilökunta oli Vittorion kavereita ja paikassa käy erittäin harvoin ulkomaalaisia, saimme normaalisti arvokkaat pienpanimo-oluet liki ilmaiseksi. Ikävä kyllä pöytään ilmestyi myös tarjotin jos toinenkin ranskalaisia, nugetteja ja muuta baariruokaa maukkailla dipeillä. Liki jo kakoen jatkoimme syömistä. Pöydässä käynnistyikin villi konsertti, jossa soitettiin improvisoiden kaljapulloja, kitaraa sekä huuliharppua, Jeremien sanoittaen säveltä. Pääsimme jopa baarin Facebook- sivuille hurjalla esityksellämme, ja ansaisitsimme ilmaisia anis- shotteja. Aloimme olla kohtalaisen kuuluisia San Benedetto del Tronto- kaupungissa. Ilta päättyi biitsikonserttiin neljän aikaan aamulla, ja kylläiset vatsamme pääsivät viimeinkin sulattelemaan ruokaa Vittorion vanhempien peitellessä meidät nukkumaan. 

Uusi vuosi kodittomana ja uusia ystäviä

Aamulla aloimme ymmärtää tämän pienen kylän, Aqcuaviva Picena:n kauneutta. Vittoriolle se on kuin mikä tahansa kylä, mutta meille se oli uskomaton historiallinen aarre vuorenrinteillä. Päivä jatkui San Benedetto del Trontossa rajattomien ruoka- ja juomaostosten myötä. Vuokrasimme viideksi päiväksi asunnon merenrannalta, missä vuodenvaihdetta oli tarkoitus juhlistaa. Tästä muodostuikin suruhupaisa näytelmä, sillä kolmen ruokalajin ja muutaman limoncellon jälkeen kello oli keskiyö, me olimme ulkona ja avaimet olivat sisällä. Onneksi käsiimme oli jäänyt muutama pullo Proseccoa, joilla jaksoimme tanssia viiteen asti aamulla unohtaen sen faktan, että loppuillasta jouduimme kävelemään useita kilometrejä Vittorion siskon asunnolle, josta häpeällisinä ajoimme Mamma ja Pappa Vittorion talolle yösijaa kysymään. Kaikki 8 ihmistä mahtuivat taloon: Mamma Vittorio tarjosi meille pyjamat ja peitteli meidät lämpimästi peteihin. Sen lisäksi, että Mamma Vittorio oli antanut meille 8 peittoa meidän vuokra-asuntoon, löytyi talosta vielä 8 peittoa peittelemään meidät kaikki. Laskutoimituste mukaan heiltä löytyy siis petaussetti ainakin 20 ihmiselle - varmuuden vuoksi.

Loput päivät San Benedetto del Trontossa jatkuivat samoin elementein varustettuna - rajattomasti pizzaa, pastaa ja viiniä. Viimeisen - sen "rauhallisimman" - illan valloittivat Vittorion 10 ystävää, jotka toivat asuntoomme elämää keittiöbändillä - kattiloista ja vispilöistä syntyi erinomaisia soittimia. Heille oli jäänyt käsiin vähän ylijäämäruokaa uudenvuodenjuhlista, joilla ruokki vielä noin 20 ihmistä. Viiniäkin oli jäänyt yli sellaisen 10 litraa. Tärkeintähän on, ettei ruoka ja juoma lopu kesken. Ystävämme istuivat bussissa kohti Roomaa kello 6 aamulla yhden tunnin yöunien jälkeen, kun taas minä jatkoin seikkailuani Italiassa, vaikka tämä intensiivinen viikko olikin syönyt melkein kaikki energiani.

Matkalaisen painajainen - matkamasennus Folignossa.

Seuraavia päiviä minua vaivasi se inhottava tunne, joka vain harvoin matkustaessa yllättää - kyllästyminen. Miksi olen täällä, mitä minun pitäisi tehdä, mitä pitäisi nähdä? Enkö voi mennä takaisin Tanskaan, nähdä ystäviäni ja jatkaa projektieni parissa? Istuin junassa kohti Perugiaa olematta varma, miksi. Vettä satoi kaatamalla ja oli kylmä. Satumainen, vihreä Umbrian alue ei vaikuttanut ollenkaan niin kiehtovalta kuin olin sen tarinoissa kuullut olevan.

Tätä tilannetta pahensi vielä ehkä yksi elämäni oudoimmista Couchsurfing kokemuksista. Pienessä Folignon ylässä majoituin minut sinne kutsuneen Couchsurffarin luokse, joka lupasi pyöräretkiä lähialueille ja oman huoneen. Lähtökohtana hän oli todella hiljainen kaveri, joka ei puhellut juuri mitään. Yritin turhaan kehitellä keskustelua useita kertoja. Lisäksi hänen talossaan ei ollut lämmitys päällä, vaikka lämmitys löytyikin. Tämän seurauksena asteita sisällä oli noin 10, eikä hän edes antanut minulle kunnon peittoa - ainoastaan ohuen huovan. Kävimme pyöräretkellä, kuten hän lupasi, ja myönnän pitäväni paljon Spellon kylästä. Oudot piirteet senkun jatkuivat. Hän ei tuntunut syövän mitään. En ollut varma, pitäisikö minun ehdottaa jos menemme syömään, tai jos tekisimme jotain ruokaa. Koko asetelma oli jotenkin outo. Lisäksi hän kulutti kaiken aikansa puunaten taloa, mihin kului suurin osa ajasta, eikä meillä ollut niin paljoa aikaa käydä pyöräilemässä. Hänellä oli vain yksi ystävä, hän oli työtön ja kulutti iltansa katsoen televisiota. Tämä masennus tuntui tarttuvan jopa minuun. Vetäydyin huoneeseeni, luin toppatakki ja huopa päällä Eduardo Galeanon synkkää vasemmistokirjaa latinalaisen amerikan hyväksikäytöstä, suunnitellen nopeaa pakoani tästä paikasta.

Äkkikäännös - miten paljon hyvä Couchsurfing hosti oikeasti vaikuttaa? Perugia, Firenze, Bologna.

Siinä vaiheessa kun ei tunne oloaan tyytyväiseksi, on lähdettävä mahdollisimman nopeasti pois. Niin minä teinkin. En koskaan kirjoittanut hänelle negatiivista palautetta, sillä hän pahoitteli käytöstään ja kertoi, että yrittää oppia olemaan sosiaalisempi ja parempi Couchsurfing hosti. Ymmärrän, että hänellä on yksinäinen ja tylsä elämä. Jatkoin kohti Perugiaa, jossa kaikki muuttui Angelon majoittaessa minut. Hän on yksi esimerkillisimmistä Couchsurfareista, joita voi löytää. Saavuttuani Perugiaan hän kierrätti minut ympäri kaupunkia, joka on ehdottomasti lempikaupunkini Italiassa. Umbrian sankka sumu loi tunnelmaa hämyiselle keskiaikaiselle Perugialle, jota pitkin noustiin ja laskettiin vanhoja laakeita kiviportaita pitkin, jotka oli alunperin rakennettu hevosille. Angelo on käsittämättömän älykäs ja tietää Italian historian uskomattoman tarkkaan. Hän tunsi jokaisen maalauksen, patsaan ja kirkon, sekä niihin liitetyn tarinan, unohtamatta ainoatakaan yksityiskohtaa. Kolme päivää, jotka vietin Perugiassa, olivat kuin elävässä dokumentissa mukana oleminen. Söin ehkä elämäni parhaan napolilaisen pizzan, pääsin yksityiseen jazz- konserttiin (Perugia on yksi maailman top- jazz kaupunkeja), tutustuin liutaan mahtavia ihmisiä, sekä kävin useissa paikoissa Perugian ympäristössä, kuten historiallisessa Assisissa ja Lago Trasimenolla. Tämä kaikki höystettynä uskomattomalla ruoalla ja keskusteluilla, joita jäin miettimään pitkään lähdettyäni Perugiasta. Hän on yksi niistä ihmisistä, joiden vuoksi olen valmis uhraamaan oman aikani ja rahani, jotta matkalaiset tuntisivat olonsa hyväksi minun luonani.

Matka jatkui, vettä satoi kaatamalla. Saavuin Firenzeen. Kylmä ilma ja sade eivät kannustaneet minua kaupunkikierrokseen. Ensin istuin kaksi tuntia juna-aseman kirjastossa lukien kirjoja Firenzestä. Sen jälkeen jatkoin David- patsaan juurelle, jossa istuin kolme tuntia syöden rusinoita ja tarkkaillen ihmisiä. Tämä kaupunkiko on tuottanut enemmän taiteelle ja tieteelle kuin mikään muu? Uskomatonta. Kun tarkkailuanalyysini oli vielä vaiheessa, hostini saapui paikalle. Yksi huono hosti palkitaan kymmenellä hyvällä. Meillä natsasi  alkumetreiltä lähtien, valehtelematta ikään kuin vanha kaveri olisi yhtäkkiä istahtanut viereen. Giulio on vastavalmistunut lääkäri, ja päätti majoittaa minut, vaikka hän paahtaakin 12 tunnin työpäiviä. Ei ollut epäilystäkään, että shottibaarin jälkeen suuntaisimme hänen kämpälle tekemään pastaa, mukanamme pullo viiniä ja pari pulloa kaljaa. Joskus sitä ihmettelee itsekkin, miten joidenkin ihmisten kanssa tulee niin hyvin toimeen, kun taas toisten kanssa se on niin nihkeää, vaikka kuinka yrittää. Tarinointitulvalla ei tuntunut olevan loppua, kunnes 5 tuntia ennen Giulion työpäivän alkamista oli pakko mennä nukkumaan. Firenze oli tehnyt tehtävänsä. Firenzestä minulle jäi mieleen David- patsas ja hervoton tarinatuokio halvan viinin äärellä. Olin valmis jatkaaman matkaani kohti Bolognaa.

Bologna oli jo viimeinen kohteeni. Siellä minut vastaanotti Marco - erinomainen kokki, historiantietäjä sekä hyvän musiikkimaun ja laajan ystäväpiirin omaava. Bologna sävytti viimeisiä hetkiäni Italiassa keskiaikaisilla taloillaan sekä romanttisilla kujillaan, jotka kutsuivat kulkijaa istumaan kadunreunaa viiniä maistelemaan. Matkani loppu lähenteli täydellisyyttä, mutta perhosit valloittivat jo vatsani ajatuksesta palata Tanskaan. Maahan, joka on kaapannut minut mystisesti itselleen, samalla tavalla kuin ensimmäinen pyöränikin kaapattiin Roskilden asemalta. Parasta matkailussa on palata sinne, minne kuuluu.