keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Bolivia: ilotulitusten ja soittokulkueiden maa.

Bolivian raja on oikeastaan yksinkertaista ylittää. Ensin mennään bussilla La Quiacaan, Argentiinan pohjoisimpaan kaupunkiin, johon niinsanotusti kaikki päättyy. La Quiacasta kävellään kymmenen korttelia sillalle, joka on Argentiinan raja, jossa yksinkertaisesti vilautetaan passia, täytetään paperilappu, joka on säilytettävä visusti tallessa, ja lyödään leima hyvästeiksi Argentiinalle ja tervetuliaisiksi Bolivialle. Tai käytännössä tämä onnistuu näin. Kun annoin passini, minua pyydettiin astumaan sivuun odottelemaan. Odottelin puoli tuntia kun rajaviranomaiset pyörittelivät passiani tutkien tietokannasta tietojani. Lopulta minut pyydettiin luokse: “Mitä oikein teit Argentiinassa 6 kuukautta?”. Onneksi olin varautunut tähän, sillä turisti saa olla Argentiinassa vain 90 päivää. Minulla oli yliopiston opiskelutodistukset sekä väliaikaisen kansallisuuden paperit valmiina, joita alettiin setvimään. Noin tunnin päästä minut toivotettiin tervetulleeksi Boliviaan.

Rajan toisella puolella kaikki muuttuu. Kaduilla parveilee cholitoja, eli perinteisiin vaatteisiin pukautuneita naisia, jotka kantavat selässään värikkääseen huiviin käärittynä joko lasta tai kauppatavaroita. Autoja sinkoilee sinne tänne, kaduilla tirisee rasvassa pikkupurtavaa, outoja hajuja, slummimaisia päällystämättömiä punatiilirakennuksia, paljon suurempia ja pienenpiä busseja, joissa huudellaan kaupunkien nimiä “Tupiza Tupiza, Potosi Potosi, La Paz La Paz”. Argentiinalainen “organisoitunut” bussiterminaalisysteemi, jossa kyselet eri firmojen lippuluukuilta matkojen hintoja, oli unohdettava, ja sopeuduttava epämääräiseen systeemiin, jossa kadut ovat täynnä eri firmojen busseja, lippuvälittäjien huudellessa paikkojen nimiä, yrittäen saada bussit nopeasti täyteen. Tekniikka on selkeä: kilpailutus ja tinkiminen. Useampi firma tarjosi matkoja Tupizaan, jolloin kyselimme kaikilta hintoja ja yritimme saada hintaa alas päin “tuo firma pyytää 15 bolivianoa, jos pääsemme 10 bolivianolla, ostamme liput teiltä heti”. Tekniikka toimi, säästimme heittäen 10 bolivianoa, eli euron. Oli aika istua hetkeksi alas siistille keskuspuistolle tarkkailemaan Villazonin rajakaupunkielämää.

Yllättäen matka alkoi aikataulussa ja saavuimme myös Tupizaan suunnitelmien mukaisesti. Tupiza on erikoinen kaupunki. Se on äärimmäisen bolivialainen, kaikkien talojen ollessa punaisesta tiilestä ilman päällystettä, ikään kuin ne olisivat keskeneräisiä, suurempia kauppoja ei ole vaan kaupankäynti tapahtuu keskustorilla, jossa myydään oikeastaan kaikki, mitä elämiseen tarvitsee. Vapaa kaupankäynti kukoistaa ja kadunreunat ovat täynnä cholitoja myyden appelsiinimehua, tamaleja, rasvassa paistettua kanaa, hampurilaisia, jäätetelöä tai mitä ikinä myivätkin. Turismi on kuitenkin tunkeutunut Tupizaan kymmenisen vuotta sitten, johon kaupungin infrastruktuuri ei ole vielä valmis. Nyt muutamalle kadulle on pystytetty länsimaisia hostelleja ja ravintoloita, joissa myydään pizzaa ja pastaa tyydyttämään “länkkäreiden” makutottumuksia, jotka eivät ehkä uskalla mennä torille syömään. Edullisia hintoja voikin olla hankala löytää, eikä niitä etenkään haluta tarjota gringolle. Lopulta saimme majoituksen noin 3€/hlö hintaan bolivialaisille kaivostyöläisille tarkoitetussa majatalossa, kun kalleimmissa hostelleissa pyydettiin liki 10€ hintaa. Ystävällistä palvelua, wifiä tai hyvin varustettua keittiötä oli turha odottaa, mutta lämmin suihku ja yhteiskäytössä oleva terassi ylitti odotukset, ja keittiö oli olemassa, vaikkakin tuli olla omat kattilat, paistinpannut ja lautaset (jotka meillä onneksi oli).





Tupizasta on syntynyt uusi keskus kuten Uyuni, josta tehdään pidempiä ja lyhyempiä maastoauto- tai ratsastusretkiä ympäristöön ihmettelemään luonnonihmeitä. Tupizassa on kuitenkin hyvä hengailla pari päivää haistellen bolivialaista elämää, ja vältellen mahatautia heikon hygienian vuoksi. Aktiviteettejä on lukuisia, mutta niistä harva tarjotaan turisteille ilmaiseksi, vaan kerrotaan, että kaikkeen tarvitaan opas. Tämä on osittain totta – Bolivian turisti-infrastruktuuri on niin kehittymätöntä, ettei reittejä merkitä mitenkään, sillä ei oleteta, että kukaan menisi omin päin ilman opasta “seikkailemaan”. Reppu täynnä eksoottisia hedelmiä lähdimme kuitenkin uhmaamaan Tupizan luontoa. Minulle tulee Boliviasta mieleen Latino-Venäjä. Mikään ei toimi selkeän systeemin mukaan ja voit kohdata ihan mitä vain. Ensinnäkin kartta oli todella huonosti piirretty ja matka, joka vaikutti kahdelta korttelilta, olikin oikeasti useampi kilometri. Polun varrella oli villikoiria ja suuri kaatopaikka, josta lenteli roskia pitkin polkua. Kaatopaikan kupeessa roskatalossa asui vanha nainen, joka vei vuohensa kaatopaikalle syömään roskia. Polkuja vilisti pitkin poikin preeriaa ja totesimme, ettei kartta anna minkäänlaista referenssiä vaan on ainoastaan piirretty osoittaakseen, että nähtävyyksiä on. Oli merkitty monenmoista kanjonia, luonnonsiltoja ja kivimuodostelmia, joita emme kuitenkaan löytäneet. Aurinko paistoi 3000 metrin korkeudessa tuskallisen kuumana ja söimme ihmeellisiä hedelmiä tietämättä, mitä en ovat. Palasimme majapaikkaan ilman valokuvia suurista nähtävyyksistä.

Oli Bolivian kansallispäivä, jota juhlittiin näyttävin kulkein pitkin katuja. Kaikki Tupizan koulut olivat edustettuina rumpujen ja trumpettien kanssa, ja illalla esiintyivät eri ammattiryhmät, kuten poliisit, palomiehet ja kaivostyöläiset, upeine soihtukulkueineen ja soittokuntineen. Ei voi olla huomaamatta bolivialaisten ihanteen kohdetta – ilotulitusraketteja. Vaaroja kaihtamatta ilotulituksia on ammuttava päivittäin, välittämättä turvallisuustekijöistä, esimerkiksi kulkueen perässä kulki pari pikkupoikaa jotka ampuivat kädestä ilotulitusraketteja, joista jotkut sinkoilivat lähellä oleviin rakennuksiin ja puihin. Tätä kirjoittaessa on kulunut jo neljä viikkoa Boliviassa, enkä ole elänyt päivääkään ilman ilotulitusraketteja.






Vaikka yleensä en koskaan osta mitään opstettuja retkiä, vaikutti siltä, että Boliviassa on monia nähtävyyksiä, joita ei yksinkertaisesti voi nähdä ilman “pakettimatkaa”. Noin puolet Boliviasta on niin huonojen tieyhteyksien päässä, ja ovat niin harvaan asuttuja, ettei sinne pääse millään julkisella kulkuneuvolla. Minua kiinnosti erityisesti Lounais-Bolivia, joka on kokonaisuudessaan 3000 – 6000 metrin korkeudessa olevaa Altiplanoa (“altura” = korkeus, “plano” = tasainen). Niinpä päätin tehdä suuren investoinnin, ja sijoitin noin 200 dollaria neljän päivän maastoautoretkeen, joka sisältää 1000 kilometriä pitkin Lounais-Boliviaa majoituksineen ja ruokineen. Bolivialle tämä on ökyhinta, ja minunkin kukkarooni tämä kolahti ikävästi. Mutta sijoitus oli tehty. Argentiinalaiselle ystävälleni Ezequielille, jonka devaluoidut argentiinan pesot eivät ole juuri minkään arvoisia ulkomailla, tämä oli kuitenkin niin suuri hinta, että hän joutui palaamaan Argentiinaan.

Matkaan lähdettiin kuskin Marion sekä paikallisen cholitan kanssa, joka toimi kokkina. Autossa oli lisäksi ranskalainen perhe, ja ikäväkseni havaitsin, että myös kolme muuta firman autoa, jotka lähtivät yhtä aikaa, oli lastattu ranskalaisilla. Onneksi perheen nuorempi 16- vuotias tyttö kuitenkin osasi hyvin englantia, joten oli jokin yhteinen kieli. Matka sujui halki vuorten, aavikoiden ja silmänkantamattomien tasankojen, matkalla näkyi pieniä kymmenien ihmisten yhdyskuntia, jotka kasvattivat satoja laamoja villaksi, näkyi vihreitä, valkoisia ja punaisia laguuneja täynnä flamingoja, oli laavaa pulputtavia lähteitä sekä geyshirejä, jotka puhalsivat paineella kaasuja maan uumenista, oli 5500 metrin korkeudessa olevia kuumia lähteitä, joihin voimme mennä uimaan, näkyi liki 7000 metriin kohoavia tulivuoria, välillä oli kuuma ja välillä satoi lunta, oli satoja kilometrejä laakeita suolajärviä, joiden keskellä oli kaktuksia täynnä olevia “saaria”. Yöt vietimme pienissä laama- tai kaivosyhteisöissä vierasmajoissa, joissa ei ollut minkäänlaista lämmitystä, ja yöllä lämpötila saattoi tippua pakkasen puolelle. Lisäksi kulutimme 8 – 10 tuntia päivässä autossa, sillä “tiet” sallivat korkeintaan 20 kilometrin tuntivauhdin huonon kuntonsa vuoksi. Retki ei todellakaan ollut luksusta odottaville. Koin myös ensimmäisen lievän vuoristotautini tehdessäni sen virheen, että söin paljon ja nautin oluen nukkuessani 5000 metrissä, johtaen koko yön jatkuviin vatsanväänteisiin ja pahoinvointiin. Vaikka näin ja koin monia ihmeellisiä asioita, olin jo ensimmäisen päivän jälkeen valmis jättämään retken kesken, sillä täysin opastettu ja suunniteltu retki on yksinkertaisesti tylsä. Ajoimme aina tiettyyn kohteeseen, jossa meille kerrottiin nopeasti mitä me nyt voimme nähdä, ja annettiin 5-10 minuuttia aikaa ottaa kuvia, paikalliset yhteisöt olivat totaalisen kyllästyneitä turisteihin eivätkä halunneet, että heitä tai heidän kyliään kuvataan, ruokailujen yhteydessä kaikki puhuivat ranskaa, enkä voinut osallistua millään tavalla keskusteluun, kaikesta haluttiin riistää rahaa. Paljon puhuttu Uyunin suola-aavikko ei ollut läheskään niin kaunis kuin kuvissa, sillä taivas oli tumma ja pilvinen ja tuuli oli tuonut aavikolle ruskeaa hiekkaa, jolloin se ei ollut edes valkoinen. Olisin toisinsanoen voinut sijoittaa 200 dollaria paremminkin, mutta ompahan tullut nähtyä monia luonnonihmeitä, joita voi nähdä vain Bolivian harvaan asutulla ja ankaralla Altiplanolla.



















Kohokohtia olivat muutamat keskustelut kuskin kanssa, joka kertoi minulle asioita Boliviasta, jotka eivät kuuluneet hänen repertuaariinsa. Esimerkiksi heikolle turisti-infrastruktuurille on syynsä. Bolivia on alkanut ottamaan vastaan ulkomaisia turisteja vain muutama vuosikymmen sitten, ja tuolloin maa oli vielä huomattavasti nykyistä köyhempi, jolloin kenelläkään ei ollut varaa investoida hotelleihin tai parempiin kulkuyhteyksiin. Esimerkiksi vaellus ei kuulunut perinteisen bolivialaisen harrastuksiin, jolloin kenellekään ei tullut edes mieleen merkitä vaellusreittejä tai rakentaa leirintäalueita. Tiedot reiteistä kulkivat suusta suuhun, suvulta suvulle. Koska Bolivialalla on erityisen huonoja kokemuksia ulkomaalaisista investoijista (esim. Potosin kaivokset, joista tulee juttua myöhemmin), ei maahan haluta ulkomaalaisia firmoja tekemään yhtään mitään. Toisaalta hallitus ei halua kehittää maasta luksusturistikohdetta, vaan haluaa pitää sen perinteisenä ja alkuperäisenä, jolloin majoitus on alkeellista, liikkuminen vaivalloista, eikä maa houkuttele kuin kaikkein seikkailunhaluisimpia. Vain hienoimmista ja vauraimmista kaupungeista (Sucre) löytyy länsimaisia hotelleja, näiden ulkopuolella lämmitystä ei tunneta ja lämmin vesi ei ole todellakaan itsestäänselvyys.


















Kaikeksi onneksi retki lopulta päättyi, ja päädyin Uyunin kaivoskaupunkiin, joka oli yksi ankeimmista joita olin elämässäni kohdannut. Halusin poistua pian. Uyunin keskusaukiolta kuitenkin löytyi tuttu kasvo rämpyttäen kitaraa – Ezequiel, joka oli päättänyt tyhjentää tilinsä argentiinan pesoista ja palannut Boliviaan. Matka siis jatkui yhdessä. Noin tunnin päästä olimme jo bussissa kohti Potosia.
















Latinalaisen Amerikan historiassa Potosilla on erittäin tärkeä merkitys, ja on sääli, että niin harva tuntee Potosin historian Latinalaisen Amerikan ulkopuolella. La ciudad que más ha dado al mundo y la que menos tiene. Kaupunki joka on antanut eniten maailmalle ja jolla on vähiten. Ensinnäkin jo Potosiin saapuminen on suuri elämys – koko kaupunki on yli 4000 metrissä ja sen kupeessa kohoaa suuri kolmiomainen kukkula, eli “cerro rico”, rikas vuori. Cerro rico onkin syy siihen, miksi Potosí on se mitä se on. 1500- ja 1600- luvulla Potosí oli maailman rikkaimpia kaupunkeja – sen keskusta on kuin suoraan Euroopasta upeine colonia- rakennuksineen, jonka kaduilla rikkaat eurooppalaiset kulkivat kultaan ja jalokiviin käärittyinä, juhlivat päivittäin ja rakensivat kymmeniä kirkkoja ja palatseja, sillä eivät tienneet, mitä tekisivät kaikella sillä hopealla, jota cerro ricon uumenista kaivettiin, sen lisäksi että lähettivät sitä Espanjaan rakentaakseen lisää palatseja ja kirkkoja. Sanotaan, että sillä hopealla, joka cerro ricosta nousi, oltaisiin voitu rakentaa silta Etelä-Amerikasta Espanjaan. Hopea kuitenkin loppui aikanaan ja espanjalaiset valtaajat jättivät jälkeensä köyhyyden, rapistuvat kirkot ja palatsit, sekä 8 miljoonaa kaivoksiin kuollutta alkuperäisasukasta (ja joitakin afrikkalaisia orjia, jotka kuitenkin olivat huono investointi, sillä ne kuolivat vielä bolivialaisikin nopeammin kylmyyteen ja vuoristotautiin). Potosin kaduilla kävely saa täyteen nostalgiaa ja surua menneiltä vuosisadoilta, eikä länsimaista turistia kohdellakaan yhtään sen paremmin kuin länsimaalaiset kohtelivat bolivialaisia aikanaan. Sen sijaan että turistilta pyydetään suurempia hintoja, heille ei välttämättä myydä ollenkaan. Kärjistettynä esimerkkiä menet hedelmätorille ostamaan mandariineja, jotka näet silmiesi edessä, mutta cholita joko esittää, ettei osaa espanjaa (vaikka quetchuan lisäksi varmasti puhuu myös espanjaa), tai sanoo, ettei ole mandariineja, vaikka niitä selkeästi on. Tai hän kieltäytyy kokonaan puhumasta.






Potosin viidessä tuhannessa kaivosluolassa, joita espanjalaiset orjatyövoimalla kaivoivat cerro ricon uumeniin, käy edelleen kuhina. Mineraali on kuitenkin köyhää, ja sitä on kaivettava paljon, jotta hopeaa olisi myytäväksi asti. Negatiivisesta kokemuksesta huolimatta päätin investoida toiseen retkeen, eli vierailuun hopeakaivoksiin, joita järjestävät paikalliset entiset kaivostyöläiset, jotka eivät enää halunneet työskennellä kaivoksissa, ja päättivät alkaa näyttämään turisteille elämää kaivoksissa. Retki on melko kallis, noin 15 euroa, ja kestää viitisen tuntia. Ensin kaikki puettiin kaivostyöläisen vaatteisiin, jotka suojaavat sotkuiselta kaivokselta, jota ei todellakaan ole millään tavalla hiottu turismia varten. Tunkeuduimme kävellen kaksi kilometriä syvälle vuoren keskelle. Välillä oli tuhahduttavan kuuma, välillä jäätävän kylmä, välillä tunneli oli niin matala, että jouduimme liki etenemään nelinkontin, välillä jouduimme kiipeämään kymmeniä metrejä tikapuita pitkin, välillä seinämät olivat täynnä myrkyllistä arsenikkia ja muita oksideja. Ostimme kaivostyöläisille lahjoiksi limonadia ja kokalehtiä. Enää kaivoksissa ei ole tietenkään orjatyötä, vaan jokainen tekee töitä omasta tahdostaan. Tavallaan. Toisaalta he työskentelevät kaivoksisa köyhyyden vuoksi pakon edestä tuodakseen leipää pöytään. Suurimmalla osalla ei ole tuntipalkkaa, vaan he työskentelevät tuloksen mukaan. Joskus he tienaavat jopa parikymmentä dollaria päivässä, joskus vain muutaman. Jokatapauksessa kaivostyöläinen tienaa kuukaudessa keskimäärin kolme-neljä kertaa enemmän kuin muut perustyöläiset. Toisaalta he kuolevat 40-50- vuotiaina keuhkojen jo ollessa täynnä silikoosia ja ihon keltainen. Oppaamme selitti vitsikkäänä: “minäkin näytin nuorena Brad Pitiltä mutta nyt näytän tältä”. Toisaalta kaivostyöläiset ovat ylpeitä työstään – se ei ole pelkästään työ, se on elämäntapa. Cerro ricossa uskotaan edelleen Tioon, eli espanjalaisten luomaan paholaisjumalaan, joka uhkaa kaikkia, jotka eivät uhraa sille lahjoja, kuten alkoholia, tupakkaa ja kokalehtiä, ja jotka eivät työskentele ahkerasti. Mekin menimme tapaamaan Tioa ja uhrasimme alkoholia ja kokalehtiä. Ikävä kyllä vuoressa työskentelee edelleen noin tuhat lasta, joilla ei köyhyyden vuoksi ole muuta mahdollisuutta. Työolosuhteet eivät tietenkään ole sitä mitä olivat espanjan vallan aikana (orjat olivat kuusi kuukautta vuoren sisällä näkemättä päivänvaloa ja elivät jauhamalla kokalehtiä, kunnes menehtyivät), mutta edelleen tehdään 12 tuntista työpäivää poistumatta kertaakaan vuoren sisältä.




Raskaan kaivosretken jälkeen lepuutimme aivoja seuraamalla paikallista ylimmän liigan jalkapallopeliä, jossa meininki oli todella leppoinen, suurin kahakka oli kun yleisöstä heitettiin kentälle vessapaperirulla. Boliviassa ei virtaa jalkapalloveri yhtälailla kuin Argentiinassa, vaikka jokaisesta vähintään 50 hengen kylästä löytyy varmasti jalkapallokenttä, ja moni kulkee ylpeänä Boca Junior- tai Messi- paita päällä.

Potosista oli hyvä jatkaa toiseen historiallisesti erittäin tärkeään kaupunkiin, eli Sucreen, jossa julistettiin Bolivian itsenäisyys, ja joka on edelleen maan hallinnollinen pääkaupunki (vaikka virallisesti pääkaupunki on La Paz). Sucre on noin 2000 metriä Potosia alempana ja onkin siunattu hyvällä ilmastolla ja vehreällä luonnolla, joka tarjoaa asukkaille runsaasti hedelmiä ja vihanneksia. Potosin kurjuus onkin kaukana Sucren loiston keskellä, joka saa miettimään, olemmeko todella Boliviassa. Sucre, eli Chuquisaca alkuperäiseltä nimeltään, nautti yhtälailla Potosin rikkauksista, ja sen keskusta onkin vielä Potosiakin ylväämpi upeine palatseine ja kirkkoineen. Mukulakivikadut, valkoiset kivitalot ja punatiilikatot muistuttivat liikaakin Eurooppaa. Upeat siistit puistot, suihkulähteet ja patsaat korostivat Sucren loistoa, jonka kadut olivat täynnä bolivialaisia, jotka pukeutuivat ja käyttäytivät kuin länsimaalaiset, seurustellen puistossa ja nauttien kahvia eleganteissa kahviloissa. Olin ällikällä löyty, kun löysin Sucresta sen, mitä en uskonut Boliviassa olevan – länsimainen supermarket länsimaisine ruokatuotteineen, kaikki järjestyksessä ja hinnoiteltuna. Hämmästyttävää. Hetken unohdin, missä maassa oikein olen. Toisaalta Sucre tervehti meitä myös huomattavasti korkeammalla hintatasolla, mutta lopulta löysimme majoituksen (ilman keittiötä) 2,5 euron yöhinnalla viihtyisästä majatalosta ystävällisellä omistajalla. Tottakai Sucressa on myös keskustori, joka on erottamaton osa Boliviaa, joka kuitenkin yllätti meidät siisteydellään; missään ei haissut märännyt liha, kala tai vihannekset, suuri kauppapaikka vaikutti yllättävän organisoituneelta cholitojen antaessa meille hymyssäsuin maistiaisia eksoottisista hedelmistä, ja opastaen miten käyttää mitäkin meille tuntematonta maustetta tai vihannesta. Ero Potosin ja Sucren välillä oli todella häkellyttävä, vaikka matka kestää vain muutaman tunnin. Sucre on myös korkeasti koulutettu kaupunki – sieltä löytyy esimerkiksi yksi maailman ensimmäisiä moderneja yliopistoja, koko Amerikan (ottaen lukuun myös Pohjois-Amerikka) toinen yliopisto (ensimmäinen on Perussa), eli Universidad de Saint Francis Xavier, joka loistossa kilpailee muiden mahtavien yliopistojen kanssa. Sucre toi sopivan tuulahduksen toisenlaiseen Boliviaan, jonka kaduilta puuttuvat cholitat myyden rasvassa paistettuja kanankoipia. Toisaalta myös Sucressa koin ensimmäisen 10 peson eli 1 euron menun tuoman kirouksen, eli yhden yön halaten vessanpönttöä. Jos ei välttämättä halua kokea sitä, kannattaa investoida euro enemmän parempaan hygieniaan, kuin mitä siistiltä vaikuttava kauppahallin lounaspöytä houkuttelevine hintoineen tarjoaa.







Sucresta matka jatkui yhteen maan tärkeimmistä kaupungeista, joka lepää juurikin maan geografisessa keskipisteessä: Cochabamba. Matka Cochabambaan on kuitenkin oma seikkailunsa. Ainoa vaihtoehto on yöbussi, joka saapuu Cochabambaan neljältä yöllä. Koko matka on kivikkoista kapeaa vuoristotietä, josta tosin me emme tienneet juuri mitään, koska oli säkkipimeää. Ainoa mitä tiesimme oli se, että bussi tärisi ja pomppi villisti koko matkan, jonka vuoksi emme saaneet nukutuksi silmäystäkään. Saimme pähkähullun kuskin, jolla tuntui olevan jo kiire Cochabambaan, ja ohitteli tuon tuosta kapealla tiellä muita busseja ja rekkoja välittämättä vastaantulevasta liikenteestä. Pääsimme perille elossa, odotellen bussiterminaalissa aamunkoittoa, sillä rinkkojen kanssa viideltä yöllä bussiterminaalin ympäristössä kävely ei välttämättä ole fiksuin mahdollinen siirto. Cochabamba on bolivialaisin kaupunki, jota olin nähnyt. Se on suuri, saasteinen, likainen, vilkas ja yksinkertaisesti ruma. Ainoa mitä sillä on tarjota turistille on näyttää moderni bolivialainen kaupunki, johon espanjalaiset eivät ole jättäneet jalansijaansa. Ei supermarketteja, vaan useita suuria kauppatoreja, sekä teidenvarsia täynnä vihanneksia. Pahoja hajuja ja kodittomia. Ainoa asia, joka Cochabambasta tekee miellyttävän, on sen sijainti reilussa 1000 metrissä tarjoten erinomaisen vehreän ilmaston, ikäänkuin kevään, joka jatkuu koko vuoden. Ja toisaalta sen ympäristössä on useita mielenkiintoisia perinteisiä kyliä.

Mitä ihmettä siis teimme Cochabambassa. Uyunissa olin tavannut bolivialaisen perheen, joka kertoi minulle Quillacollossa, Cochabamban lähellä järjestettävästä suuresta festivaalista, eli kolmipäiväisestä “la fiesta de la virgen de Urkupiña”- festivaalista. Periaatteessa tämä on uskonnollinen Urkupiña- neitsyen juhla, mutta juhlassa oli uskonnollisuus kaukana. Mukana oli monia perinteisiä bolivialaisia elementtejä: suuria kulkueita, rumpuja, trumpetteja, tietenkin vaarallisia ilotulituksia, paljon cholitoja. Kulkue oli todella kaunis satoine samanlaisiin perinteisiin vaatteisiin puettuine soittokuntineen tanssien paikallisia tansseja aina espanjalaistyylisestä flamenco- tanssista alkuperäisväestön tansseihin asti. Jo kymmeneltä aamulla osa kulkueesta oli jo selkeästi humalassa nauttien olutmyyjien tuotteita. Kuulemma Cochañot* juovat Boliviassa eniten alkoholia. Jouduimme itsekin sortumaan muutamaan paikalliseen Paceñaan ja Taquiñaan. Illalla palasimme Cochabambaan valmiina majoittumaan Robertin luokse, joka oli ensimmäinen sohvasurffaaja Boliviassa, joka meidät oli kutsunut luokseen. Robert ei suinkaan ollut bolivialainen, vaan Afrikassa syntynyt belgialaisista vanhemmista lähtöisin oleva historian ja politiikan opettaja, joka oli kiertänyt Afrikan, Euroopan, Aasian ja Etelä-Amerikan maita löytääkseen paikkaa, jonne kuuluu, päätyen kolme kuukautta sitten Cochabambaan. Robertin luokse löytäminen oli oma seikkailunsa. Robert asui Frutillar- lähiössä, joka on todellakin ökylähiö opeine luksusomakotitaloineen, vartioineen ja korkeine aitoineen. Boliviaa kuitenkin vaivasi sama ongelma kuin Buenos Airesin slummeja – katuja ei oltu nimetty ja talojen numerointi meni miten sattui. Lisäksi bolivialainen ei missään olosuhteissa voi sanoa “en tiedä”, vaan aina on sanottava jotain. “Olen melko varma, että se on 4 korttelia ylös päin”. “Luultavimmin se on kolme korttelia alas päin”. Näin ramppasimme lähiötä ylös ja alas kolme tuntia, henkihievereissä, enkä voinut edes soittaa, sillä Boliviassa ei myydä ulkomaalaisille SIM- kortteja, ja sekä minun että Ezequielin argentiinalaisesta SIM- kortista oli saldo loppu. Lopulta ystävällinen rouva näytti meille puhelimen karttapalvelusta kadun sijainnin, jolloin lopulta edes löysimme kadun, jonka numerointi kuitenkin meni kuitakuinkin seuraavasti: 15, 54, 40, 150, 24. “Papa Alejandro XI 60” ei tuntunut olevan olemassakaan. Kun oli jo pimeää, ja olimme lähellä luovuttaa, päädyimme aidalle, jossa oli kuin olikin numero 60. Selvisimme. Robert tarjosi meille luksushuoneen, lämpimän suihkun, nopean wifin ja mielenkiintoisia tarinoita lapsuudesta Zimbabwessa, Swasimaassa ja Etelä-Afrikassa. Ilmaiseksi. Lisäksi ikkunasta ja parvekkeelta avautui upea näkymä Cochabambaan, joka tästä vinkkelistä vaikutti upealta välkkyvältä suurkaupungilta vuorten syleilyssä.








Seuraavana aamuna Robertin kotiin saapui kaksi muutakin sohvasurffajaa – perulainen insinööriopiskelija Diego setänsä Jesuksen kanssa. He olivat edellisenä yönä etsineet taloa taksin kanssa ilman tulosta, ja päätyneet kalliiseen ja surkeaan hotelliin. Välittömästi tulimme erinomaisesti toimeen Diegon ja Jesuksen kanssa ja lähdimme Quillacolloon Urkupiñan viettoon. Seurasimme väkijoukkoa ja musiikkia ja päädyimme jonkinlaiseen avonaiseen tanssiravintolaan, jossa jo yhdeltä muutama cochaño nojaili väsyneenä pöytään kellertävän juoman väsyttäminä. Bolivialainen iloinen pöytäryhmä kutsui meidät heidän pöytäänsä ja meillekin ilmestyi kannullinen (4 litraa) kellertävää juomaa, eli chichaa. Chichaa juotiin kookoskupista, jota pyöritettiin pöytäryhmässä ikäänkuin matea. Sitä tarjoiltiin perinteisesti neljän litran saviruukuista, mutta jos näitä ei ollut saatavilla, tuotiin chica tyylikkäästi muovisangossa. Kukaan ei tiedä tarkalleen kuinka paljon alkoholia chichassa on, vastaus oli aina “se vaihtelee”. Chicha on kotitekoista maissista valmistettua viinimäistä juomaa, joka ei missään nimessä ole pahaa. Ensimmäisen kannun jälkeen alkoi jo olemaan vientiä, ja minulle alettiin opettamaan paikallista kansantanssia eli cuecaa, jossa minun tuli pyöritellä kädessäni pöytäliinaa tanssien chacarera- maista tanssia. Myöhemmin Diego opetti minulle cumbia- liikkeitä. Ezequiel oli keskittynyt kuuntelemaan pöytäryhmän bolivialaista miehen ihmissuhdeongelmia. Olimme juhlien ainoat ulkomaalaiset ja etenkin minä blondina herätin paljon huomiota. Cholitat, joita olin tottunut näkemään vihanneshyllyjen takana vakavina, olivat nyt kuitenkin chichan päihdyttämiä ja tulivat halaamaan minua iloisina siitä, että minä pidän heidän musiikeistaan, tanssistaan, ja etenkin chichasta. Niinpä tanssimme kaikki yhdessä siihen pisteeseen asti, kunnes Jesus vanhempana ja viisaampana totesi, että on parempi, että lähdemme paluumatkalle. Paluumatkalla söimme pimeydessä aterian tuntematonta ruokaa tyytyväisinä, ja saimme tingittyä taksin niin halvaksi, että meitä nauratti. 20 kilometriä kolmella eurolla. Keskeytimme Robertin työnteon ja jatkoimme parvekkeellä vielä Ricardo Wilcan kansanlaulujen soittamista ja laulamista.





Lopulta ei ollut niin paha asia olla Cochabambassa. 

lauantai 23. elokuuta 2014

Toinen Maailma

Tätä kirjoittaessa olen jo Boliviassa. Internetin löytäminen on osoittautunut erittäin haasteelliseksi, jonka vuoksi tekstejä ei ole tullut julkaistua. Kuitenkin minusta tuntuu, että mitä hitaammin Internet toimii, sitä uskomattomampia paikat ja tarinat ovat.

Viime tarina johti siihen, että olin seitsemältä aamulla täysin kohmeessa odottamassa bussia kohti Cachia. Oli vielä pimeää ja reippaasti pakkasta. En ollut nukkunut yöllä paljoa kylmän vuoksi, sillä majoituspaikassa ei ollut mitään lämmitystä, ja sisällä oli juuri ja juuri plus- asteita. Bussin lopulta saavuttua toivoin pääseväni lämmittelemään lämpimään bussiin, mutta kyseessä olikin täysi rämä, jonka ikkunoista veti kylmää ilmaa eikä oikeastaan ollut paljoakaan sen lämpimämpää kuin ulkona. Vieressäni istuva paikallinen nainen tarjosi minulle palan vilttiä. Saavuttuamme Cachiin, yli 3000 metrissä oleva kyläpahaseen, totesin, että haluan päästä lämmittelemään kaupunkiin, ja päätin jatkaa Saltaan asti. Taukopaikassa vieressäni istuva nainen, Elsa, tarjosi minulle kupin kuumaa teetä, ja aloimme jutella. Elsa kertoi olevansa pienestä kylästä vielä neljä tuntia Seclantasista syvemmälle vuoristoon. Hän oli tänä aamuna matkustanut sieltä lava-auton lavalla Seclantasiin ottaakseen bussin Saltaan. En muista mikä kylä on nimeltään, mutta hän kertoi siellä asuvan vain kourallisen ihmisiä, ja kylässä on vain yksi puhelin, joka on kylän yleisessä käytössä. Elämä kylässä, omavaraisesti kotieläinten ja pienten viljelmien varassa, oli Elsan mielestä kuitenkin hyvää. Lähtiessäni Elsa jätti minulle lapun, jossa oli hänen nimensä ja kylän puhelinnumero, jos haluan joskus mennä käymään. Saavuttuani Saltaan jäin ihmettelemään pienten vuoristokylien ihmisten hyvyyttä.





Viiden minuutin varoitusajalla sohvasurffaaja Adrian tarjosi minulle yösijan, ja lähdimmekin samantien pieneen kylään Saltan kupeessa artesaanijuhliin. Juhlissa tarjoiltiin kotitekoisia leivonnaisia ja mojitoa. Lopulta tanssimme villiste pomppien paikallisen rumpuryhmän kanssa nuotion ympärillä. En oikeastaan olisi voinut toivoa enempää paluultani Saltaan.



Matka jatkui kuitenkin seuraavana päivänä Tilcaraan, pieneen kylään Jujuyn provinssissa pohjoisessa noin neljän tunnin bussimatkan päässä. Matkan varrella näin taas ihmeellisiä näkyjä. Tässä muutamia kuvia kertomaan lisää.







Tilcara oli melkoinen pettymys. Koko kaupunki tuntui koostuvan kahdesta kadusta, jotka olivat täynnä turisteille tarkoitettuja ravintoloita, majoitusliikkeitä ja käsityömyymälöitä. Kukkulalla kohosi paikallisten kansoittama lähiö, joka oli erosi huomattavasti koloniamaisesta mukulakivikeskustasta. Bussista lähtiessäni bongasin kaksi selkeästi budjettimatkaajaa – he olivat argentiinalais-brasilialainen pariskunta Benjamin ja Clara. Yhdessä lähdimme etsimään jotain, joka vastaisi meidän budjettia – eli alle 50 pesoa (4 euroa) per yö. Lopulta turistikadun päätyttyä tulimme pienelle farmille, josta kysyimme yösijaa, ja meille tarjottiin ulkorakennusta, jonne he ystävällisesti toivat pari patjaa, jossa voisimme nukkua. Hinnaksi tuli kaksi euroa per yö. Farmilla olimme onnellisen eristäytyneinä turistihälinästä, ja talon isäntä alkoi kertomaan meille tarinoita. Hän oli koko päivän työn ohessa ottanut hiljalleen viiniä veteen laimennettuna, joten juttua alkoi tulemaan. Olin todella yllättynyt hänen tietomäärästään – hän oli opiskellut Buenos Airesissa, mutta päättänyt palata kotiinsa Tilcaraan. Kotona on juuret. Aluksi hän kertoi elämästä Tilcarassa. Lopulta juttelu kääntyi Jujuyn lithium- kaivoksiin, joissa ulkomaalaiset yritykset, kuten Toyota, kaivavat lithiumia akkuihin, mistä rahasta ei paljoa jää Jujuyn ihmisille ihmeteltäväksi, jolloin se aiheuttaa paljon ristiriitaa alueen ihmisissä. Vuoret kuuluvat luontoäidille ja paikalliselle väestölle. Keskustelu jatkui länsimaalaisten maidenriistoon, ja Isäntä huomautteli minulle vähän väliä: “ymmärthän varmasti kaikki mistä puhumme? Kysy, jos et ymmärrä, niin selitän sinulle”. Toisinaan on loukkaavaa, kun eurooppalaisena minusta puhutaan “ensimmäisen maailman asukkaasta, joka ei ymmärrä” tai yhdistetään länsimaisiin yhtiöihin, jotka riistävät latina-amerikkalaisia maita. Olen täällä oppimassa ja ymmärtämässä, kaikella kunnioituksella.





Majoituspaikkani




Jatkoin Tilcarassa toisenkin päivän, jolloin lähdin pienelle vaellusretkelle lähellä olevalle kanjonille. Siellä yllättäen törmäsin yliopistokavereiini Buenos Airesista, jonka kyllä tiesin pyörivän Saltan tietämillä. Illalla kutsuin Johanneksen maatilallemme viettämään asadoa. Oli jäätävän kylmä, yöllä pakkasasteita, eikä meidän ulkorakennuksessa ollut edes ovea. Olimme noin 2500 metrin korkeudessa. Tiukassa paketissa makuupussissa yö kuitenkin sujui ongelmitta, enkä kahdella eurolla olisi oikeastaan voinut parempaa toivoa, olihan meillä käytössä myös ulkokeittiö ja saimme käyttää sisävessaa ja suhteellisen lämmintä suihkua.

Matka jatkui kohti Iruyaa, kuvankaunista pientä vuoristokylää neljä tuntia pohjoiseen. Ensin oli noustava yli 4000 metriin, ja sieltä laskeuduttava 2400 metriä laaksoon, jossa Iruya lepäsi. Iruya saa sanattomaksi. En tiedä miten kuvailla tämän vuoren rinteillä kumpuilevan alkuperäisväestökylän kauneutta, joka on vasta hetki sitten alkanut ottamaan vastaan turisteja, eikä sieltä vielä löydy yhtäkään länsimaista yhtiötä. Majoitus on pääasiassa paikallisissa perheissä, jotka ovat asettaneet kiinteän hinnan kaikille majoituspaikoille - 50 pesoa eli noin 3,5 euroa. Ravintolat ovat “comedor”:eja, eli kotiruokaa paikallisten ihmisten kotona, joissa he ovat muuntaneet yhden huoneen “ravintolaksi” parilla pöydällä. Yleensä ruokavaihtoehtoja oli vain muutamia per päivä. Kohosin kukkulalle ihmettelemään Iruyan kauneutta, ja aloin nauttimaan matea, joka keräsi pari argentiinalaista turistia kyselemään, josko heillekin liikenisi hiukkasen matea. Matea ei kuulu juoda yksin, vaan se jaetaan muiden kanssa, olisivat ne sitten tuntemattomia tai ystäviä. Istuskelimme pari tuntia huipulla juttelemassa niitä näitä, rämpyttelemässä kitaraa ja nauttien matea. Lähdimme laskemaan vuorelta alas päin, kunnes näimme lapun eräällä ovella: “myydään omenapiirakka, 20 pesoa”. Vesi herahti kierelle. Vanhempi señora ilmoitti, että piiras menee kohta uuniin, puolen tunnin päästä voi noutaa. Piiras oli meidän. Lopulta jyrkällä mukulakivikadulla piirasta syödessä emme saaneet sanaa suustamme mutustellessamme uunituoretta kotitekoista omenapiirasta. Jatkoimme matkaa keskusaukiolle, jossa kylän poikia oli potkimassa palloa. Haistoimme tuoreen leivän. Kyllä, yhdessä talossa valmistettiin kotitekoista leipää, joka uunista tullessaan myytiin meille 8 peson, eli noin 50 sentin hintaan. Nyt mutustelimme tyytyväisenä leipää, jatkoimme maten nauttimista, rämpyttelimme kitaraa kadun reunalla ja seurustelimme kylän koirien kanssa. Iruyan leppoisa ilmapiiri, jossa kaupankäynti ei ole vielä länsimaistunut, vaan yksinkertaisesti tuotteet myydään suoraan kotoa ilman suurempia välikäsiä, vetosi meihin. Asukkaat ottavat turistit vastaan uteliaina, mutta hieman varautuneina, vaikkakin kaikki turistit olivat käytännössä argentiinalaisia.












Päästäkseni syvemmälle pohjois-Saltan ja alkuperäisväestön kulttuuriin sisälle, päätin jatkaa kyliin, joihin ei pääse kuin maastoautolla, aasilla tai kävellen. Minä valitsin kävelemisen eilen tapaamieni buenosairesilaisten kanssa. Ensimmäinen kylä oli San Isidro, joka oli helpon 8 kilometrin kävelymatkan päässä kivistä joenpohjaa pitkin, jonka voi suorittaa myös nelivetoauton lavalla, jos on laiska. Melkein kaikki Iruyassa vierailevat turistit käyvät myös San Isidrossa, sillä se on sopivan eristäytynyt, mutta sinne on kuitenkin helppo mennä. Harva kuitenkin viettää siellä yön, joten minä päätin tehdä sen. Meidän kanssamme lähti kylästä pieni kulkukoira, jolle joku oli tehnyt pari värikästä rastaa korvanjuureen. Koira sai nimekseen “perro hippie” eli hippikoira. Minut majoitti Teresa kotonaan samalla 50 peson hinnalla. Istuskelin koko päivän Teresan terassilla ja juttelin muiden matkailijoiden kanssa, joita olivat esimerkiksi buenosairesilainen pariskunta Ricardo ja Jasmin sekä buenosairesilainen poika Ezequiel ranskalaisen ystävänsä Simonin kanssa. Hippikoira oli matkasta väsynyt ja nukkui sikeästi auringossa. Teresa antoi sille ruokaa. Suunnitelmat muotoutuivat siihen, että seuraavana päivänä lähden ylittämään vuorta San Juaniin kylään, joka on vielä San Isidroa eristäytyneempi, jossa ei vieraile juuri ketään turisteja, ja vallitseva kieli on edelleen quetchua. Ricardo ja Jasmin menevät San Juaniin Iruyasta, joka on pitempi, mutta helpompi reitti, kun taas minä sain ylipuhuttua argentiinalais-brasilialaisen pariskunnan, Jaimen ja Roberton, lähtemään kanssani ylittämään vuorta varhain seuraavana aamuna. San Isidrossa vietti yönsä yhteensä 8 turistia.



San Isidron pääkatu

Majapaikkani ja hippikoira


Reitti on harvoin kuljettu, eikä erityisen hyvin merkitty. Naapurin herra selitti meille reitin tarkoin. Hippikoira lähti luonnollisesti mukaamme. Ensin seurasimme joenpohjaa noin tunnin, kunnes löysin kiven, johon oli maalattu nuoli ja kirjoitus: “Subida para San Juan”, eli nousu San Juaniin. Lähdimme nousemaan. Nousimme ja nousimme. Alhaalla vaelsi aasikaravaaneja vieden kauppatavaroita kaukaisista kylistä “pääkaupunkiin” eli Iruyaan. Nousimme noin kolme tuntia. Matkaa hidasti brasilialainen Roberto, jolla oli ongelmia ohuen vuoristoilman kanssa, ja jouduimme pysähtyä levähtämään 15 minuutin välein. Nousimme yhteensä noin 1000 metriä vuoren laelle. Näkymä salpasi hengen. Noin 1000 metriä alempana, vuoren toisella puolen, näkyi pienenpieni San Juanin kylä perinteisine terassimaisine viljelymaineen, joita näkee paljon andien alkuperäisväestöyhteisöissä. Hippikoira katseli ihmeissään vuoren laelta aukeavia maisemia, se ei todennäköisesti ollut koskaan ollut niin korkealla. Annoimme sille osan vesivarastoistamme ja se nukahti hetkeksi. Robertoa heikotti ohut vuoristoilma ja joutui laskeutumaan jyrkkää vuorenrinnettä todella hitaasti, joten minä päätin lähteä nopeammin hippikoiran kanssa laskeutumaan kohti kylää ja kyselemään yöpymisvaihtoehtoja. Jätin veteni pojille, sillä he olivat lähteneet matkaan ilman vettä. Noin tunnissa olin alhaalla kylässä, joka oli kuin suoraan 1500- luvulta. Ei sähköä, ei juoksevaa vettä. Perinteisiin vaatteisiin pukeutuneet naiset kutoivat lankaa vesivoimalla toimivalla rukilla, kasasivat kaisloista nippuja kattomateriaaleiksi ja lapset ruokkivat pieniä laamoja ja vuohia. Eläinten äänten ja linnunlaulun lisäksi oli täysin hiljaista. Kävelin vähin äänin tervehtien ohi kohti kylän keskustaa, josta ehkä löytäisin majoituspaikan. Koulun pihassa olikin säpinää ja kyselin, missä voisin viettää yöni. Minut ohjattiin eräälle talolle hieman korkeammalla, josta tuprusi savu – siellä asuva perhe kuulemma majoittaa matkailijoita. Valitettavasti talon señora oli asioilla “kaupungissa” (Iruyassa) ja lapset olivat 15- vuotiaan tyttären hoiteilla, jolloin he eivät voineet majoittaa. Minulle kuitenkin kerrottiin señor Leonelista, joka majoittaa matkailijoita “pueblo viejo”:ssa, elin San Juanin vanhassa kylässä parin kilometrin kävelymatkan päässä. Olin nälkäinen, janoinen ja väsynyt kävelystä, muttei minulla ollut muuta vaihtoehtoa, kuin jatkaa vanhaan kylään. Lepäsin hetken “kadun” reunalla aasien ja kanojen parveillessa ympärillä. Viimeisillä voimilla lähdin siis nousemaan taas ylös päin vanhaan kylään. Reitistä näki, että aasikaravaanit olivat tallanneet sitä jo satoja vuosia. Kapea polku kulki pitkin kallion reunaa. Kun olin jo melkein menettänyt toivoni, ettei täällä ketään asu, minua tuli vastaan Richard ja Jasmin, jotka kertoivat, että Leonelin majapaikka on vain 5 minuutin kävelymatkan päässä. Olin siis pelastunut. Leonel perheineen olivat todella ystävällisiä ja tarjosivat teetä väsyneelle matkaajalle. Juttelin perheen suunnilleen minunikäisen pojan kanssa, joka kertoi elämästä San Juanissa ja Iruyassa. Rouva valmisti ruokaa hartaudella tulella suuressa metallipajassa. Perheen isäntä oli varakas mies, jolla oli talo sekä Iruyassa, San Juanissa, sen vanhassa kylässä, sekä kesämökki vuoren laella, satakunta vuohta ja kymmeniä aaseja. Tosin talo tarkoittaa noin 10 neliömetrin kivihökkeliä kaislakatolla. Pimeä tuli, mutta Jaimesta ja Robertosta ei kuulunut mitään. Näin mielessäni jo kauhukuvia heistä suistuneena kuiluun polun varrella, tai eksyneen pimeässä. Lopulta naapurin rouva toi väsymyksestä ja pelosta tärisevää pariskuntaa Leonelin majatalolle, jossa heillekin järjestyi petipaikka. Ruoka tarjoiltiin meille yhtäaikaa perheen kanssa, joten jouduimme odottamaan sitä ilta puoliyhteentoista asti. Roberto parka oli niin nälkäinen, että söi melkein mandariininkin kuorineen.









Paluumatka oli paljon helpompi eikä sisältänyt niin jyrkkiä nousuja ja laskuja. Vuorien värit olivat loivat paikalle magiaa satoja, jopa tuhansia vuosia vanhojen raunioiden, aitojen ja viljelmien kiiveten pitkin vuorten rinteitä aina kolmeen tuhanteen metriin asti.

Iruyaan saapuessani törmäsin toista kertaa sattumalta yliopistokaveri Johannekseen, johon jo törmäsin Tilcarassa. Olin sopinut Ezequielin kanssa, johon tutustuin San Isidrossa, että näemme kolmelta ottaaksemme bussin Humahuacaan, josta minä jatkaisin Boliviaan. Sattuman kautta majapaikassani yöpyi opettaja, joka oli matkalla Humahuacaan ja tarjosi minulle kyytiä. Saamatta mahdollisuutta ilmoittaa buenosairesilaiselle ystävälleni suunnitelman muutoksesta päätin ottaa tarjouksen vastaan. Sain siis jakaa parin tunnin matkan yli 4000 metrisen vuoren kolmen kylän opettajan kanssa, jotka opettavat viikot Iruyassa ja menevät viikonlopuksi koteihinsa. Vicuñojen pomppiessa tienreunoilla saavuin Humahuacaan.




Minulla ei ollut aavistustakaan missä yöpyä, joten aloin kyselemään majopaikkojen hintoja. Yritin löytää 50 peson hintaa, johon olin tottunut Iruyassa, ilman suurta menestystä. Lopulta rinkan painosta jo melkein uupuneena lähdin kulkemaan sivukatua poispäin keskustasta, kunnes kuulin erään talon sisältä musiikkia ja laulua. Siellä juhlittiin Pachamamaa, eli Äiti-Maan juhlaa, joka alkoi juurikin tuona päivänä, ensimmäinen elokuuta. Ovessa oli tulostettu paperilappu “Hostal Otro Mundo”, eli “Hostal Toinen Maailma”. Koputin oveen ja minulle avasi oven Miguel toivottaen tervetulleeksi. Toisesta Maailmasta minulle tarjottiin sähkypaikkaa juurikin 50 peson hinnalla. Minulle tarjottiin fernettiä ja pyydettiin osallistumaan Pachamama- juhlaan Miguelin perheen sekä Buenos Airesista saapuneen tyttöbändin kanssa. Päätin lähteä kylän ainoaan kahvilaan, josta löytyi wifi, soittaakseni Vimpeliin ilmoittaaksni matkan etenemisestä. Poistuttuani kahvilasta, jossa oli tuskallisen hidas netti, suoraansanottuna törmäsin kadulla Ezequieliin, joka oli etsimässä majapaikkaa. Tämä oli kuulemma etsiskellyt minua Iruyassa, ja kysellyt muuan espanjalaiselta pojalta mikäli tämä olisi nähnyt sattumalta suomalaista blondia tyttöä, huolestuneena siitä, oliko minulle sattunut jotain matkalla San Juaniin. Tämä oli todennut: “Ai Anniina? Kyllä, matkustimme yhdessä bussilla Buenos Airesista pari viikkoa sitten Saltaan, mutta sen jälkeen emme ole nähneet”. Maailma on pieni, muuan espanjalainen oli Pepe. Johdatin Ezequielin Toiseen Maailmaan, jossa tällekin sattui olemaan sänkypaikka.

Yö oli täynnä sanoinkuvaamatonta magiaa. Olin löytänyt matkailun ytimen. Se on epämääräisten sattumien kautta oikeiden ihmisten päätyen tiettyyn paikkaan tiettyyn aikaan. Muutaman viinin ja fernetin jälkeen Miguel kertoi vakavana: “en el otro mundo no existe casualidades ni causalidades, todo pasa por algo”. Toisessa maailmassa ei ole olemassa satunnaisuutta tai syy-seuraus-suhteita (sanoja, joille en löydä suomalaista käännöstä), kaikki tapahtuu jonkin vuoksi. Pöytään kerääntyi suuria muusikkoja ympäri Humahuacaa ja fernettiä ripoteltiin maahan lahjaksi Äiti-Maalle. Muusikkona Ezequiel kyseli, mikäli he tunsivan Ricardo Wilcan, kuuluisan muusikon Humahuacasta, jonka musiikkia Ezequiel ihailee suuresti. Pöydässä nousivat kulmakarvat. “Ai Ricardo Wilca? Kyllä, olimme hänen hyviä ystäviään.” ja he alkoviat kertomaan edesmenneestä ystävästään. Myöhemmin meille selvisi, että pöydässä istunut vanhempi mies, “El Chato”, oli soittanut Ricardo Wilcan kanssa, ja myöhemmin Buenos Airesin Luna Parkissa (vastaa Hartwall Areenaa) Ricardo Wilcan musiikkia yhdessä Divididosin kanssa, joka on yksi Argentiinan kuuluisimpia yhtyeitä. Molempia muusikkoja yhdistää nöyryys, kumpikaan suurista muusikoista ei halunnut, että heitä kohdeltaisiin sen kummemmin kuin muitakaan ihmisiä. Olimme päässeet pohjois-argentiinalaisen folkmusiikin juurille.



Ilta jatkoi musisoiden, minäkin sain näyttää osani rämpyttäen kitaralla Eppu-Normaalia yleisön osallistuessa lauluun parhaansa mukaan. Tunnelma oli todella maaginen. Miguel soitti omaa espesialiteettiään: kahta lusikkaa, joita hakaten hän sai aikaan villejä rytmejä. Myöhemmin jatkoimme etsien baaria, jossa voisimme jatkaa iltaa, sillä Miguelin äiti halusi jo nukkua. Eräs baari oli jo sulkemassa oviaan, mutta koska kyseessä oli suuria muusikkoja, avasivat he ovensa ja tytöt mukana tuomien instrumenttiensa kanssa alkoivat soittamaan ja laulamaan, meidän nauttiessa erinomaista pohjois-argentiinalaista viiniä. Suorastaan erinomainen ilta, joka päättyi liki auringon jo noustessa.

Kuten Miguel osasi jo arvata, seuraavana päivänä ilmoitin, etten aio vielä lähteä Humahuacasta. Bolivia sai odottaa. Itseasuassa Humahuaca itsessään on upea, maaginen kaupunki, täynnä historian siipien havinaa ja kansanperinnettä. Siinä missä keskusaukio parveilee turisteja, riittää autioita katuja tutkittavaksi. Yhdeltä kadulta löysimmekin paikalliset makeismarkkinat, joissa myytiin kotitekoisia makeisia ja leivonnaisia, ja cumbia soi laittoman lujaan, kutan tapaan kuuluu. Keskusaikiolla “El Chato” ystävineen loi kansanmusiikkia ja nautti fernettiä ikäänkuin jatkumona eiliselle. Hän tervehti meitä kuin suuria ystäviään ja kutsui mukaan juhlintaan. Illalla Miguel, hieman ottaneena kylläkin, kertoi meille suuria tarinoita. Humahuacan tarina päättyi kulttuurikeskukseen, jossa paikalliset yhtyeet esittivät kansanmusiikkia, ja saimme kunnian olla ainoita ulkopuolisia, jotka oli kutsuttu paikalle. En koskaan unohda Toista Maailmaa, ja ehkäpä kannan aina mukanani palan sitä, minne ikinä kuljenkin.


Oli tullut aika hyvästellä Argentiina. Kuusi kuukautta oli saanut minut tuntemaan Argentiinan ikään kuin toiseksi kodikseni, ja tulen aina kantamaan mukanani leimaa siitä. Koska Ezequielillä ei oikeastaan ollut vielä mikään kiire palata Buenos Airesiin, lähti tämä minun kanssani Tupizaan asti, joka on ensimmäinen kaupunki Boliviassa rajakaupunkien, eli La Quiacan ja Villazonin jälkeen.