sunnuntai 10. elokuuta 2014

Kylmä, jota ei pääse pakoon. Tervetuloa Altiplanolle.

Etelä-Amerikka.... tropiikkia, hiekkarantoja, palmuja, salsaa ja caipirinhoja? Unohda. Etelä-Amerikka on paljon muutakin. Tällä hetkellä tutustun kaikkein kylmimpään osaan, eli Altiplanoon, ja kirjoitan tätä blogitekstiä sormet kohmeessa lämpötilan ollessa nollassa (ulkona pakkasta).

Viime tekstissä pyörittiin vielä Saltassa. Totta, Saltassa ilmasto on pääasiassa ympäri vuoden lämmin, koska Salta on vain noin 1000 metrissä. Vietinkin Saltassa viikon. Viime blogitekstin jälkeisenä päivänä kävimme vaeltamassa San Lorenzossa, puolen tunnin matkan päässä Saltasta, vuorilla, jotka kuuluvat Yungaan, eli subtrooppiseen, vihreään metsään. Paikkoja meille näytti paikallinen sohvasurffaaja Rodrigo ja tämän kaveri koiriensa, Inkin ja Tinkin, kanssa. Oli mahtavaa päästä ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen vaeltamaan vuorille, ja neljän tunnin vaellus luonnon keskelle sai sisäisen seikkailijan taas heräämään. Maailma on muutakin kuin kaupunkeja, kuten Buenos Aires ja Salta. Vuoren huipulla, noin 2500 metrissä, nautimme matea ja totesimme, että tämä on sitä elämää. 








Yhtenä päivänä Felix kutsui minut ja pari muuta yliopistokaveriani tämän maatilalle asadolle (eli grillijuhlalle, jos sanaa ei ole vielä opittu), ja tämä täyttikin kaikki rentouttavan loman elementit. Tarjolla oli enemmän lihaa kuin kykenimme syömään ja päivä oli paahtava. Muistelimme kuluneen lukukauden kommelluksia. Felix asui noin 40 km Saltan keskustasta upealla yli 100 vuotta vanhalla estancialla, eli ranchilla, johon kuului valtava patio uima-altaalla. Illalla lähdimme viettämään viimeistä iltaa yhdessä melkein 10 yliopistokaverin kanssa. Viikko Saltassa ei ole täydellinen ilman visiittiä casonaan, eli perinteiseen peña- taloon. Peña, jossa olinkin käynyt jo kahdesti aiemmin Buenos Airesissa ja Santo Toméssa, on perinteinen pohjois-argentinalainen iltama, jossa lauletaan paikallisia lauluja, chacareraa ja sambaa, ja mahdollisesti myös tanssitaan. Koska oli maanantai, ilta oli suhteellisen rauhallinen, ja kolme oli tuonut mukanaan instrumenttejä. Peña ei perinteisesti ole mikään “esitys”, vaan casonaan kokoontuu paikallisia musiikin ystäviä omien instrumenttiensä kanssa, ja yleisö osallistuu laulun ja tanssin muodossa. Tämä oli täydellinen päätös Salta- täyteiselle viikolle, ja fiilistelinkin kavereideni kanssa ennen lopullisia hyvästejä chacareran tahdissa, nauttien maailman parhaita empanadoja, sekä maistellen viinejä ehkä yhdestä maailman tunnetuimmasta viinintuottaja-alueesta. 





Seuraavana aamuna varhain matka jatkui kohti Cafayatea, parisataa kilometriä eteläänpäin. Matkalla näin sellaisia luonnon taidenäytteitä, että olin mykistynyt ihastuksesta. Katoskaa kuvia ja päätelkää, miten näihin voi reagoida, kun uusia ihmeellisiä kivimuodostelmia tulee jokaisen kulman takaa vastaan. 


 
 
Saavuin Cafayateen uskomattoman tuulen saattelemana, pari tuntia aikataulusta myöhässä. Minun oli tarkoitus nähdä majoittajani Daniel tämän ovella yhdeltä, mutta saavuin paikalle puoli kolmelta. Minulla oli vain tämän osoite, joten lähdin kyselemään niiltä ihmisiltä, joita satuin löytämään, joita ei ollut monia. Kaupunki vaikutti aavekaupungilta tyhjine katuineen, tuulen nostattaen hiekkatieltä pölyä, joka tunkeutui silmiin ja sieraimiin. Kaikki liikkeet ja ravintolat olivat kiinni. Kysellessäni ohjeita kadunkulkijoilta minua ohjattiin keskustan ulkopuolelle lähiöön, joka ei “buenosairesilaisen” näkökulmasta vaikuttanut kovin houkuttelevalta. Lähiö vaikutti slummilta, jossa työskentelin Buenos Airesissa, ilman rapaa ja hieman siistimpi. Kadunkulkijat ohjasivat minua sinne tänne ja kadun löytäminen tuntui mahdottomalta, sillä katujen nimiä ei ollut merkitty ja numerot tuntuivat menevän miten sattuu. Oikeastaan oli haastavaa löytää edes joku, sillä kaduilla ei todellakaan ollut ketään. Kaikki löytämäni ihmiset olivat kuitenkin ystävällisiä ja auttoivat löytämään kadunpätkän, josta Danielin talo löytyi lopulta. Daniel ei tietenkään ollut kotona, joten asetuin ovelle odottelemaan. Käärin itseni huiviin suojatakseni lentävältä pölyltä, laitoin napit korviin ja aloin nauttimaan matea. Oikeastaan epätoivoinen tilanne talon ovella, hiekkamyrskyssä, nälkäisenä ja ilman yösijaa vaikutti heikolta, mutta luotin siihen, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Näin kului pari tuntia, kunnes Daniel saapui paikalle moottoripyörällään. 





Daniel oli uskomaton ihminen, sellainen, jota tämä maailma tarvitsee lisää. Hän työskentelee Cafayaten lähellä luonnonpuistossa, ja sattuman kautta päätyi sohvasurffaajaksi, tai päätyi majoittamaan ulkomaalaisia asunnollaan, jossa työnsä vuoksi viettää hyvin vähän aikaa, eli se on joutilaana. Daniel lähti näyttämään Cafayatea, joka on viinikeidas kymmenine kuuluisine viinitiloineen. Täältä löytyy myös juuret yhdille Argentiinan varhaisimmille intiaanisuvuille, joiden jättämiä merkkejä saattoi löytää sieltä täältä. Daniel oli syntynyt Cafayatessa ja hänellä oli todella paljon informaatiota alkuperäisväestöstä ja alkueen historiasta. Daniel kertoi: “Täällä asuivat Santa Marina- intiaanit, ja puhuivat kakán, kunnes Inkat tulivat Cuscosta ja valloittivat alueen, jolloin väki alkoi puhumaan quechuata*. Espanjalainen valloittaja osasi puhua quechuata, joka todennäköisesti auttoi valloittamaan Saltan ja Jujuyn alueet, kuka tietää, ehkä muuten he eivät olisi koskaan valloittaneet Saltaa ja Jujuyta”. Tällöin kiinnostuin todella alueen historiasta, ja päätin ottaa enemmän selvää siitä, mitä täällä on oikein tapahtunut ja mitä täällä tapahtuu tällä hetkellä, liittyen alkuperäisväestöön, jotka edelleen asuvat Saltassa ja Jujuyssa. 







Myöhemmin menimme syömään empanadoja, jotka sanotaan olevan Cafayatessa maailman parhaita. Ja voin vain olla samaa mieltä siitä, etten missään ole maistanut näin hyviä empanadoja. 12 empanadaa ja litra viiniä kustansi noin 6 euroa ravintolassa. Maistelimme empanadoja yksi kerrallaan arvostellen, mikä on paras (kaikissa oli eri täyte: juustoa, kanaa, nautaa, kananmunaa, sipulia, chiliä, maissia jne..). Daniel kertoi lisää elämästä Cafayatessa. Cafayate sijaitsi kuvankauniilla paikalla ja siella on valmistettu viiniä jo kymmeniä vuosia, jolloin se on aina houkutellut vierailijoita. Ensimmäiset ulkomaalaiset kuitenkin hoksasivat Cafayaten vasta 2000- luvun alussa, ja heitä alkoi tulemaan vuodesta vuoteen enemmän, kylään, joka ei ollut valmis ottamaan vastaan sellaista määrää ulkomaalaisia. Cafayatessa asui vain 3000 ihmistä. Tuli rikkaita ulkomaalaisia ja buenosairesilaisia perustaen viinitilojaan, hotellejaan ja golfkenttiään, lisää rikkaita turisteja, jotka ostivat huviloitaan Cafayaten ihanneilmastossa vuorten syleilyssä. Alkoi tulemaan ravintoloita ja baareja. Mitä tapahtui Cafayatelle? Maan hinnat nousivat pilviin. Pala maata pienelle talolle saattaa maksaa kymmeniä tuhansia euroja. Mitä tapahtuu paikallisille ihmisille, jolla ei ole tähän varaa? He putoavat köyhyyteen. Normaali “keskitason” ihminen joutuu elämään paikassa, jota kutsutaan Cafayaten favelaksi, identtisissä kivitaloissa, joissa on pari huonetta. Cafayaten idyllisyys on ikävä kyllä kadonnut ikuisuuksiksi, kun kylä on kasvanut 10 000 ihmisen pikkukaupungiksi, jota hallitsevat rikkaat ulkomaalaiset ja buenosaireilaiset yksityisillä maillaan, sekä paikalliset, jotka joutuvat elämään heikoissa elinolosuhteissa. Se, mitä minä kuvailen slummiksi, on oikeasti normaalien, työssä käyvien, “keskitason” Cafayatelaisten lähiö. Vaikka Cafayateen on pikkuhiljaa saapumassa kaupunkien ongelmia, on se edelleen turvallinen pikkukaupunki, jossa uskaltaa yölläkin kävellä ilman suurempia pelkoja. Täällä Pohjois-Argentiinassa havaitsee ensimmäistä kertaa sen pahan mitä länsimaat ovat Latinalaiselle Amerikalle tehneet, todellisuus, jonka tulen havaitsemaan päivä päivältä voimakkaampana, mitä pohjoisemmaksi menen. Vaikka pahin harmi on tehty jo satoja vuosia sitten, Etelä-Amerikan törkeä hyväksikäyttö jatkuu edelleen.


Ikävä kyllä Danielin piti lähteä seuraavana aamuna varhain Saltaan koulutukseen, mutta hän luottavaisesti jätti minulle kämpän ja skootterin avaimen, jolloin molemmat ovat vapaasti käytössäni niin kauan kun vain haluan. Seuraavana päivänä siis heräsin yksin ilman yhtäkään ihmiskontaktia Cafayatessa, vaikka minulla olikin käytössäni asunto ja skootteri, eli “La Poderosa”, jonka nimesin “Che” Guevaran mukaan. Näin “Che Heikkilä” otti siis “La Poderosan” alleen ja lähti tutkimaan tutkimattomia reittejä. Päädyin Kallchakí- alkuperäisyhteisön “El Divisadero” kylään Cajón vuoren juurella, 6 kilometriä Cafayaten keskustasta. Siinä missä ihmiset elivät edelleen alkukantaisesti vuohineen savi- ja risumajoissaan, myyden käsitöitään, oli näillä jo dollarin kuvat silmissä väittäen, etten saa mennä kävelemään joenvartta, ellen maksa 150 pesoa oppaalle. “Opas” alkoi selittämään uskomattomia tarinoita vaaroista, joita minulla siellä tulee odottamaan. Daniel oli kertonut minulle näistä ihmisistä, ja sanoi, että jos seuraan jokea, enkä mene yksin, ei minulle käy mitään. Toisaalta minua hämmensi myös se, että paikalla oli paljon poliiseja. Näitä “oppaita” tuntui olevan paikka täynnä hyökäten turistien kimppuun pesojen perässä. Onneksi löysin pian kaksi argentiinalaista suunnilleen saman ikäistä opiskelijaa La Platasta, joiden kanssa lähdimme auktoriteettia uhmaten vaeltamaan joenvartta. Reitti on nimeltään “seitsemän vesiputousta”, sillä joki nousee jatkuvasti ylös päin, seitsemän vesiputouksen verran. Seitsemännelle vesiputoukselle nouseminen vaatii jo huomattavasti vuorikiipeilykokemusta ja se on kahden päivän nousu, kun taas kolmannelle nousee helposti ilman opasta, neljännelle ja viidennellekin saman päivän aikana, mutta pienen kiipeilyn tuloksena. Alanin ja Hermanin kanssa kipusimme melko pienin ponnistuksin puolessatoistatunnissa kolmannelle vesiputoukselle, kunnes nouseminen alkoi vaikuttamaan jo melko tekniseltä, ongelmalliselta, ja ehkä jopa vaaralliselta. Onneksi takaa tuli kaksi englantilaista paikallisen oppaan kanssa. Oppaalla oli paikalliseen tapaan poski täynnä kokalehtiä, joita hän imeskeli rauhallisesti. 

 

 

Niin, on kerrottava jotain koka- kasvista, jota moni Euroopassa ei tiedä. On totta, että kokasta tehdään kokaiinia, joka on voimakas huume. Alunperin kokaa käytettiin kuitenkin piristävänä ja lääkekasvina, jota jauhetaan ja imeskellään poskessa, tai siitä tehdään teetä. Täällä myydäänkin kokalehtiä kaikissa kioskeissa ja kaupoissa. Koka- kasvilla on paljon piristäviä vaikutuksia, ja se auttaa jaksamaan ohuessai vuoristoilmassa. Ikävä kyllä kokaa ei saa kuitenkaan viedä mukanaan esimerkiksi Euroopaan, sillä se koetaan huumeena.

Matka jatkui – oppaan, englantilaisten turistien, Alanin ja Hermanin kanssa lopulta nousimme viidennelle vesiputoukselle. Nousu oli jo sen verran tekninen, etten ilman opasta tähän olisi välttämättä ryhtynyt. Lasku sujui kuin hujauksessa. Olimme jo matkalla ystävystyneet sen verran, että päätimme nähdä illalla poikien kanssa, joka kuitenkin osoittautui ongelmalliseksi, sillä minulta oli saldo loppu eikä kylässä voinut ladata saldoa. Internettiäkään ei tietenkään ollut käytössä. Täällä jostain syystä minulle ei voi edes soittaa, jos minulla ei ole saldoa. Oli siis siirryttävä retro- aikaan, joka on onneksi vielä hyvin suosittua Argentiinassa, eli vanhanaikaiseen puhelinkoppitekniikkaan.

Ennen iltaa päätin kuitenkin jatkaa seikkailuja “La Poderosan” kanssa. Jotta pääsisin syvemmälle Saltan historiaan, oli välttämätöntä käydä alueen vanhimmassa kaupungissa, eli San Carlosissa, 20 kilometrin päässä. Tämän mission toteuttamista autti ystäväni “La Poderosa”, jonka kanssa kiisin pitkin kuuluisaa Ruta 40:n pitkin, joka vie Argentiinan pohjoiskärjestä Ushuaiaan asti. San Carlos perustettiin 1500- luvulla, eli se on yksi Argentiinan vanhimpia kolonisaatiokaupunkeja, mutta kaupunki vaikutti nukkuvan ikuista siestaa. Sievällä keskusaukiolla tarkkaili tilannetta muutama vanhempi mies, mutta muuten kylä oli autio. Museo, jossa olin ainoa vieras, tarjosi minulle kattauksen Calchaquie- laakson värikkääseen historiaan aina alkuperäisväestön alkuajoista inkojen ja lopulta espanjalaisten valtaukseen asti. Olin vierailuun ja tietokattaukseen tyytyväinen ja palasin Cafayateen.





Illalla yhdeksän aikaan suuntasin siis keskustan “locutorioon” eli puhelinkioskiin. Tämä oli jännittävää, sillä en ollut koskaan ennen käyttänyt puhelinkoppia tai puhelinkioskia, miten sitä nyt kutsuisi. Näppäilin numeron moneen kertaan, mutten saanut sitä toimimaan. Kioskin nainen auttoi minua, mutta pettymyksekseni en kuullut vastausta. Olin kuluttanut kolme pesoa. Päätin kuluttaa toiset kolme pesoa uuteen puheluun, ja lopulta sainkin vastauksen, ja sovimme tapaamisajan tiettyyn kellonaikaan keskuspuiston keskellä. Kaikki hyvin retroa, pidän siitä. Argentiinalaiseen tapaan 15 minuuttia myöhässä. Koska opiskelijoina heilläkään ei ollut paljoa rahaa käytössä, päätimme suunnistaa huhujen mukaan olemassaolevaan työläisruokalaan kaupungin laidalla. Ohjeet olivat melko epäselvät “10 korttelia kunnes tie muuttuu soratieksi, sitten kolme korttelia sinne, sitten 2 korttelia tänne” jne.. Kysellen, melkein 30 minuutin kävelyn jälkeen löysimme “Comedor La Juanita”, eli Juanitan työläisruoakalan. Retrotunnelma jatkui, ruokala oli yksi kolkko huone, jossa oli muutamia epäsiistejä pöytiä, yksi perhe syömässä ja televisiosta pauhasi jalkapallo. Tilasimme locroa, eli paikallista maissikeittoa, ja litran viiniä. Yhteensä ruoka ja viini kolmelle maksoi 6 euroa. Ruoka ja viini oli maukasta. Ulkona oli jäätävän kylmä. Retroilta sai täydellisen lopun biljardiottelulla paikassa, joka voisi olla suoraan 80- luvulta kirkkaanvihreine seinineen, täynnä vanhoja flippereitä, pelikoneita ja biljardipöytiä. Taustalla soi cumbia.

Matka jatkui niin pitkälle, kuin julkisille kulkuneuvoilla pääsee, eli Angastacoon, pieneen tuppukylään vuorten helmassa. Saavuin Angastacoon, joka vaikutti olevan vielä San Carlosiakin kuolleempi. Kuvankauniisti vuorten keskellä lepäävä kaupunki tuntui olevan täysin hylätty. Keskusaukion laidalla näin yhden käsitöitä tekevän naisen pienen pojan kanssa, ja menin kyselemään yösijaa. Tomera 8 vuotias Miquel lähti näyttämään minulle yösijaa, eli kunnan yöpymistiloja. Kunnalla oli yksi sänkyjä täynnä oleva huone, josta saisin yöpaikan rehdillä kolmen euron hinnalla. Miquel oli innoissaan turistista, ja lähti näyttämään minulle kylää. “Tässä on kirkko, tuolla asuu Señor Juan Pablo, tuossa on posti ja tuossa huoltoasema”. Kysyin, mistä urheilusta Miquel pitää. Miquel kertoi: “Pidän koripallosta, opettaisin Teidät pelaamaan koripalloa, jos minulla olisi koripallo. Cafayatessa kuulemma myydään koripalloja”. Lupasin ostaa, jos menen käymään siellä. Kysyin, mistäköhän kylästä saisi ostettua ruokaa. Miquel kertoi, “kyllä, on yksi ruokala jossa tehdään voileipiä; ensin otetaan leipä, sitten laitetaan salaatti, leikataan tomaatti, paistetaan milanesa (kuorrutettu pihvi), kananmuna, laitetaan kaikki yhteen, sitten tuodaan lasi johon kaadetaan limsaa, ja se maksaa yhteensä 30 pesoa”. Todella kattava kuvaus. Ikävä kyllä kello oli viisi ja ruokala aukeaa vasta kahdeksalta illalla. Miquel vei minut kioskiin jossa myytiin alfajoreja, joita söin pahimpaan nälkääni. Miquel ei tajunnut, etten oikeasti asu Angastacossa, ja kyseli: “Tunnetteko Te señor tämän ja tämän, onko Teillä täällä paljon ystäviä?”. Hauska piirre oli, että Miquel oli ensimmäinen argentinalainen, joka teititteli minua. Myöhemmin selvisi, että pohjoisessa ihmiset ovat paljon kunnioittavampia, ja teitittelevät kaikkia, joita eivät tunne ennestään. Vaikutti siltä, että Miquelia kiusattiin koulussa. Miquel kertoi: “Voin kuvitella, että siellä Buenos Airesissa on vielä paljon enemmän poikia, jotka kiusaavat. Täällä on poikia, jotka kirjoittavat seinille, mutta minä en koskaan ole kirjoittanut seinille”. Yllätyin hieman, kun Miquel yllättäen kysyi: “Paljonko rahaa Teillä on?”. Sanoin: “minulla on 10 pesoa”, joka on alle euron. Miquel laskeskeli päässään ja lopulta vaikutti yllättyneeltä. “Wau.... sillä saa 20 lasikuulaa. Osaatko pelata? Mennään ostamaan, huoltoasemalla myydään”. Angastacossa ei vielä tunneta internettiä, ja koska Miquel on köyhästä perheestä eikä hänellä todennäköisesti ole videopelejä, ovat lasikuulat vielä kova juttu. Siispä menimme ostamaan lasikuulia, ja Miquel opetti pelaamaan lasikuulilla, voittaen kaikki minun 20 kuulaani. Miquel kertoi: “Tiedän Saltassa paikan, jossa myydään lasikuulia, nyt kun osaat pelata, voit käydä ostamassa ja pelata Saltassa poikien kanssa”. Miquelin piti mennä kotiin syömään, joten palasin majoituspaikkaani seuraten paikallisten poikien jalkapallopeliä. Illalla kävin syömässä Miquelin kuvaileman voileivän. Angastaco oli täyttänyt odotukset. Majoituspaikkaan oli saapunut saltalainen perhe, joka otti minut vastaan suurella rakkaudella kutsuen kotiinsa Saltaan, jos joskus vielä palaan. 




Seuraava päivä alkoi epävarmasti, sillä halusin jatkaa syvemmälle vuorille, mutta yksikään bussi ei enää mennyt eteenpäin. Minua varoitettiin liftaamasta, sillä Bolivian rajalla on viimeaikona kadonnut ihmisiä. Olin edellisenä päivänä tutustunut Gabrieliin, paikalliseen englanninopettajaan, jota kiinnosti minut epätavallinen matkani ja hän halusi auttaa minua. Gabrielilla oli melko epätavallinen tarina: Hän oli ollut huumeaddikti, kunnes kääntyi uskovaiseksi ja oli jopa käynyt Suomessa ja Ruotsissa kirkon lähettämänä. En voinut uskoa, että täältä Argentiinan syrjäisestä tuppukylästä löytäisin jonkun, joka oli käynyt Isojoella, joka on vain muutama tunti minua kotoani. Nykyään Gabriel opettaa englantia alkuperäisväestön kylässä neljän tunnin kävelymatkan päässä Angastacosta. Gabrielin opettajaystävä oli matkalla vesikuljetusrekalla syvemmälle vuoristoon, jolloin minulle järjestyi kyyti samassa rekassa. Veimme vettä pieniin tuppukyliin, maatiloihin ja yksittäisiin taloihin ympäri Calchaquie- laaksoa, rekkakuskin ja opettajan kertoen minulle kylistä ja ihmisistä. 





Päädyin Seclantásiin, kylään, joka ei ollut yhtään Angastacoa suurempi, eikä kaduilla ollut yhtään enempää ihmisiä. Satuin kuitenkin löytämään porukan nuoria Buenos Airesista, jotka olivat järjestämässä aktiviteettejä kylän lapsille viikon ajan. Sain majoituksen parilla eurolla kunnan majoitustiloista heidän kanssaan. Illalla käveleskelin pitkin kylää, kunnes muuan vanhempi mies, Luis, kutsui minut juttelemaan kanssaan katukivetykselle. Hän kyseli: “missä mahtaa olla Suomi, miten sinne pääsee, hevosella vai kenties bussilla?”. Juurikin keskusaikiolle laukkasi neljä hevosta, ja Luis kertoi: “Nuo ovat hevosia. Ne syövät ruohoa ja niillä voi ratsastaa. Ymmärrätkös?”. Jätin Luisin jatkamaan elämän tarkkailua ja palasin majoituspaikkaan. Illalla lähdimme yhdessä tuumin paikalliseen kuppilaan, jossa meitä opetettiin tanssimaan chacareraa, paikallista tanssia. Tämäkin tuppukylä oli ylittänyt kaikki odotukseni. Yöllä oli jäätävän kylmä, viisi pakkasastetta. Seuraavana aamuna kello seitsemän pääsin taas bussilla jatkamaan matkaani kohti seuraavaa etappia. 






sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Pako pääkaupungista pohjoiseen


On mainittava vielä yksi asia, joka tapahtui ennen lähtöäni Buenos Airesista. Yritin lähteä matkaan mahdollisimman vähällä tavaramäärällä, joten ennen lähtöäni lahjoitin puolet vaatteistani kodittomille. Päätin jättää vaatteet vaatepesulaan, jossa kävin aina kerran viikossa pesemässä vaatteitani. Vaatepesulassa työskenteli kaksi ihmistä, noin viisikymppinen pariskunta, joiden kanssa tuli aina jutusteltua vähän. Viimeisellä kerralla menin haikein mielin ja sanoin, tämä on viimeinen kerta kun tulen tänne, maksan näiden vaatteiden pesun mutten tule enää noutamaan niitä, ne saa lahjoittaa niille, jotka niitä enemmän tarvitsevat. Tällöin nainen halasi minua, vaikuttaen surulliselta siitä, että minä muutan, toivottaen turvallista matkaa ja kaikkea hyvää elämälle. Minä aloin melkein itkemään. En ollut vain asiakas, olin heille oikeasti ihminen, jolla on väliä.

Lopulta tunsin oloni mahtavaksi, kun selässäni oli rinkka, noin 15 kiloa, eli koko tämänhetkinen maallinen omaisuuteni, matkalla Onceen, yhteen Buenos Airesin sekavimmista lähiöistä. Oncessa kaikki on halpaa. Se on täynnä pieniä yrityksiä, jotka myyvät uskomattomia määriä halpakrääsää, ja paikka on aina täynnä säpinää, ihmisvilinää ja taskuvarkaita. Ihmisiä kaikista Etelä-Amerikan maista. Lähiö on kertakaikkisen ruma eikä pimeän jälkeen suositeltava. Minulla oli syy Onceen menemisellä – suuntasin Misiones- kadulle, josta löytyy jotain minulle hyödyllistä halpaa, eli pari puolilaitonta halpabussifirmaa, jotka kuljettavat ihmisiä ja kauppatavaraoita Buenos Airesin ja Pohjois-Argentiinan Jujuyn välillä. Lunastin matkalipun puolet halvemmalla, kuin mitä se oikeasti maksaisi. Matkalippu kädessä lähtö oli sinetöity. Saavuin paikalle tunnin ennen oletettua lähtöaikaa. Katu on melko kapea, yksikaistainen, ja sen laitama oli jo täynnä tummanpuhuvaa, intiaanisävytteistä kansaa. Ainoana valkoisena liityin seuraan. Ystäväni Mafe ja tämän veli eivät voineet lähteä vielä, vaan odottavat pari päivää, joten lähdin yksin. Tuntu kului, mutta mitään ei tapahtunut – ihmismäärä lisääntyi. Arviolta parisataa ihmistä odotteli rauhallisena tienlaidalla. Bongasin toisenkin, joka selvästi ei kuulunut joukkoon, ja menin juttelemaan. Hän oli Pepe, espanjalainen artesaani ja reppureissaaja, joka on jo 4 vuotta kuluttanut Argentiinassa. Hän oli yhtä pihalla kuin minäkin. Kysyimme neuvoa yksinäiseltä Jujuylaiselta pojalta, joka oli myös pihalla, jolloin meitä oli jo kolme pihalla olevaa. Enrique oli laivasto-opiskelija matkalla kotiin Jujuyhin lomille. Tunnit kuluivat, mutta mitään ei tapahtunut, yö lähestyi. Enrique kertoi laivastotarinoita, Pepe kertoi härkäjuoksuista. Uskoni siihen, että täältä oikeasti lähtee joku bussi pohjois-Argentiinaan, hiipui hiljalleen. Lopulta jono vaikutti etenevän, mutta mihin suuntaan ja miksi? Kolme tuntia kului. Lopulta tulimme jonon päähän ja minulle ojennettiin värillinen pala paperia, jossa oli numero, ja rinkkaani samanlainen lätkä. Rinkkani vietiin muiden matkatavaroiden kanssa pois ja meidät ohjattiin toiselle kujalle. Olin hämmästynyt, sillä täällä todella odotti kolme suurta bussia, joita lastattiin tavaroilla. Paperilappuni värin mukaan meidät ohjattiin busseihin, jolloin minä, Enrique ja Pepe menimme samaan bussiin. Kuski huusi bussissa vitsikkäästi asiakkaille – “meillä on hieman ylipainoa, jolloin bussi voi heilua puolelta toiselle, mutta olkaahan rauhallisia”. “Ruokaa ja juomaa ei tarjoilla, joten toivottavasti teillä ei ole nälkä tai jano”. Minulla oli kilo mandariinejä ja pullo vettä. “Vessa ei toimi, joten jos tulee hätä, pyytäkää kuskia pysähtymään. Pysähdymme matkalla yhden kerran, noin 1000 km päässä Buenos Airesista”. Matka alkoi 4 ja puoli tuntia suunniteltua myöhemmin.

Bussissa jytäsi kovalla “cumbia villera” joka on slummien rytmikästä diskomusiikkia. Myöhemmin televisiosta laitettiin kauhuelokuvia, jolloin untani haittasi jatkuva pauke ja kirkuminen. Laitoin napit korville ja yritin kuunnella rauhallista musiikkia, ja suureksi yllätyksekseni nukahdin. Tämä oli yllätys myös siksi, että penkki ei juurikaan kallistunut taaksepäin, ja jalkatilaa oli niin vähän, että edes minä lyhyillä kintuilla en saanut jalkoja suoriksi. Heräsin yöllä pari kertaa, elokuva pyöri edelleen ja cumbia soi taustalla. Kun aamu valkeni, noin 10 tunnin kuluttua, olimme Santiago de Esterosissa, jossa pidimme paussin huoltoasemalla. Huoltoasema oli täynnä kerjäläisiä. Juttelin Enriquen kanssa Jujuyn perinneruoista ja musiikista ja nautimme matea. Mandariinit olivat loppuneet, Enrique tarjosi minulle pari keksiä. Matka jatkui, ja päätin aloittaa uuden projektin, jonka vuokraemäntäni oli antanut minulle läksiäislahjaksi, eli aloin virkkaamaan otsapantaa. Kyllä, virkkaamaan. Pähkäilimme Enriquen kanssa, että miten niitä silmukoita oikein tehtiin. Pari kertaa poliisi pysäytti bussin ja kävi tutkimassa tilannetta. Lopulta virkkausprojektissa jotain tulosta alkoi syntymään, ja kahdeksan tunnin kuluttua, joka sujui kuin hujauksessa, otsapanta oli valmis ja minulle ilmoitettiin, että olen perillä.

Minun lisäkseni bussista poistui yksi paikallinen tyttö. Totesin, etten todellakaan ole Saltassa, tämä oli pieni kyläpahanen, kun taas Salta on yli puolen miljoonan ihmisen kaupunki. Selvisi, että tämä bussi menee Jujuyhin eikä mene Saltan kautta, joten Güames on lähin Saltaa oleva kylä, joka on matkan varrella. Tyttö oli myös matkalla Saltaan ja onneksi tiesi, miten sinne pääsee. Ensin nappasimme kadulta satunnanvaraisen auton, joka ilmeisesti oli “taxi”, joka vei meidät toiseen paikkaan, jossa odotti toinen auto ja pari ihmistä. Yritimme lykätä autoa käyntiin, mutta se ei käynnistynyt. Nyt meitä oli neljä matkalla Saltaan, ja vaihdoimme toiseen autoon. Pääsimme matkaan. Kun nousimme kukkulan ylös, näin todella vaikuttavan näkymän – vuorten keskellä olevan laakson, jossa lepäsi Salta, “Salta hermosa, Salta la más bonita”, jota sanotaan Argentiinan kauneimmaksi kaupungiksi, josta olen täysin samaa mieltä. Maksoin 50 km matkasta puolitoista euroa.



Olin hämmentynyt. Salta oli häkyllättävän kaunis, sekoitus espanjalaista ja arabialaista rakennustyyliä, siistit kadut, satoja vuosia vanhoja mukulavikiä, tuulahdus historiaa, kansanmusiikkia, uunituoreita empanadoja ja intiaanisävytteisiä kadunkulkijoita. Kulkukoirilla oli jonkun hyväsydämmisen ihmisen toimesta kaikilla takit päällä. Kuljin perhosia vatsassa kohti majoituspaikkaani ihmetellen tätä kaupunkia, joka on kuin sekoitus intiaanikulttuuria, kolonia-aikaista Espanjaa ja puhdasta latinalaista amerikkaa. Ikävä Buenos Airesiin katosi hujauksessa. Löysin hostellin, jossa majoituin puolilaittomasti, sillä omistaja on sohvasurffaaja, ja tarjosi minulle katolta ylimääräisestä huoneesta majapaikkaa ilmeiseksi. Tästä en voinut puhua mitään asukkaiden kanssa, vaan majoituin salaisessa huoneessa numero seitsemän.

Hostellin omistaja Diego osoittautui minulle todella hyödylliseksi, sillä hän oli asunut Boliviassa 5 vuotta ja antoi minulle kullanarvoisia vinkkejä matkan varrelle. Ensimmäisenä iltana menimme Saltan sohvasurffaajamiittiin, josta löytyi sekä paikallisia “salteñoja”, että satunnaisia matkaajia Brasiliasta, Uruguaysta, Yhdysvalloista ja Ukrainasta asti. Käytinkin tilaisuutta hyödykseni pyytäen ukrainalaista poikaa tekemään minulle kattavan reportaasin siitä, mitä Ukrainassa on tapahtunut viimeisen puolen vuoden aikana ja miksi. Empä olisi uskonut, että tämänkin asian opin Argentiinan Saltassa. Evgeny työskenteli Ukrainan hallitukselle ja oli itsekin joutunut venäjämielisten hyökkäyksen kohteeksi, joten tavaraa alkoi tulemaan, ja tunnin jälkeen viimein olin ainakin Ukrainan näkökannalta täysin kärryillä. Myöhemmin siirryimme “bolicheen” eli yökerhoon, jossa live cumbia- bändi soitti tunnettuja cumbia- viisuja, ja kansa tanssi ja lauloi. Saltan yöelämä yllätti minut täysin, meininki oli täysin verrattavissa Palermon keskustaan. Kaikki yökerhot ja baarit olivat yhden kävelykadun varrella, ja kadut olivat tulvillaan nuoria.






Seuraavana päivänä lähdin australialaisen pojan, Danielin, kanssa kiertelemään kaupunkia, ja kohosimme kaupunkin laidalla olevalle kukkulalle. Ansaitsin ensimmäisen ilmaisen teekupillisen opettamalla Danielille espanjaa. Siinä missä suurin osa hostellin asukkaista ärsytti minua, Danielin kanssa tulin hyvin toimeen. Hän kertoi tarinoita esimerkiksi 15 kuukauden pyöräreissulta Englannista Australiaan. Vaikken missään nimessä halua esittää olevani jotenkin muita parempi, minua ärsyttää suunnattomasti nämä turistihattupäiset, laamapuseroon ja vyölaukkuun pukeutuneet “true travellerit” , jotka pitävät kovaa meteliä omalla kielellään, seuraavat tiukasti Lonely Planetin gringo- reittiä, käyvät nopeasti nappaamassa kuvat “must see”- nähtävyyksistä, vetävät lärvit hostellissa tai paikallisessa gringo-bolichessa (jossa heidän juomaansa laitetaan tyrmäystippoja ja heidän tavaransa mystisesti katoavat), ja jatkavat matkaa kartta kourassa, tarkasti suunniteltua reittiä pitkin, jonka kaikki majoitukset on varattu booking.comin kautta kuukautta ennen. Pahimpia ovat amerikkalaiset, brittiläiset ja australialaiset 18- vuotiaat välivuosireissaajat. Mutta jokainen taplaa tyylillään, olinhan minäkin joskus yksi heistä. He ovat kuitenkin syy, miksi itse nykyään välttelen mielummin hostelleja, ainakin näitä Lonely Planet/Tripadvisor/Hostelworld #1 hostelleja.


Toisen illan Saltassa vietin saltalaisen yliopistokaverini Felixin ja tämän kaverin Santiagon kanssa. Muutaman oluen ja viinin jälkeen (noin kello 4 aamulla) he haastoivat minut biljardiotteluun, jolloin totesin, etten pelaa kovin hyvin. Lopulta päihitin molemmat pojat. Oli uskomatonta, että vielä viideltä aamulla keilahallissa oli täysi säpinä käynnissä. Oli outoa nähdä ihmiset, jotka aiemmin kuuluivat elämääni Buenos Airesissa, täällä toisella puolella Argentiinaa, heidän kotonaan.

Valitettavasti tällä hetkellä minulla ei juurikaan ole aikaa kirjoittaa, ja olen yöpynyt kylissä, joissa internettiä vielä tunneta, joten tekstit tulevat jatkossa viipymään!

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Miten vaikeaa on lähteä?

Silloin helmikuun lopussa kun minulle ojennettiin avaimet Fragaan, oli elämä suurkaupungissa vielä hämmentävää, epäselvää ja pelottavaa. Vielä viiden kuukaudenkin jälkeen kaupunki saa aikaan kylmiä väreitä, sekä positiivisista että negatiivisista asioista, jotka molemmat muodostavat tärkeän osan muistojen verkostoa. Minun oli alunperin tarkoitus lähteä tänään. Kuitenkin maattuani kolme tuntea kykenettömänä huoneen lattialla ja todeten, etten ole vielä tehnyt mitään lähdön eteen enkä ole vielä henkisesti valmistautunut siihen, lähtöä siirrettiin parilla päivällä. Kaupunki lähettelee minulle viestejään "älä mene".




Oli upea kokemus elää Argentiinassa jalkapallon maailmanmestaruusotteluiden aikaan, etenkin kun Argentiina pääsi niin lähelle mestaruutta. Paikalliset ystäväni kertoivat, ettei heidän aikanaan kaupunkissa ole nähty vastaavaa kaaosta. Semifinaaliottelua menimme katsomaan Parque Centenarion amfiteatteriin, jossa oikeastaan tunsi olevansa Brasiliassa, kun noin 100 000 paikalle saapunutta katsojaa hurrasi ja huusi Argentiinaa voittoon, joka sieltä lopulta tulikin. Sydämeni on harvoin hakannut niin lujaa, melkein silmäkulmasta valui kyynel jokaisen maalin syntyessä, eikä pelin jälkeen ollut enää epäselvää, että kyllä osa sydämestä on nyt Argentiinalla. Pelin jälkeen jäimme noin tunniksi tanssimaan ja hyppimään rumpujen paukkeessa argentiinalaisten kehittämälle MM- hymnille eli "Brasil decime que se siente", jossa lauletaan kutakuinkin "Brasil, kerro minulle miltä tuntuu, sinun isäsi kotona, vannon, että vaikka vuodet kuluvat, emme tule koskaan unohtamaan" jne. Juhlat jatkuivat kodin kautta keskusaukiolla (Obeliskillä), jossa keskustan suurimmat kadut olivat täynnä ihmisiä, paikalla oli noin miljoona juhlijaa lippujensa kanssa laulaen, hyppien ja juhlien enemmän kuin koskaan ennen. Päivä jää ikuisesti mieleni syövereihin. Hienointa on, että tämä ilonäytelmä nähtiin vieläpä Argentiinan itsenäisyyspäivänä. Tässä videomateriaalia juhlinnasta: https://www.youtube.com/watch?v=OqzotfmvAPI (suosittelen, harvoin näkee noin paljon ihmisiä yhdessä paikassa, ja minä olin yksi heistä!) Finaalin lähestyessä oli selvää, että tilanne kiristyi ja hermostuneisuus lisääntyi. Varsinaisena H-hetkenä menimmekin kaverin kotiin katsomaan peliä, sillä kaduilla tilanne oli kaoottista. Koko keskustan alue oli suljettu autoilta ja varustettu isoilla näytöilä, joista väkijoukko voi seurata peliä. Sää suosi ja päivä oli talven lämpimin, liki 20 asteinen. Paikalla oli varmasti yli miljoona ihmistä. Keskustaan pääseminen oli ongelmallista - busseihin ei ollut asiaa, sillä ne olivat niin täynnä ihmisiä, että jopa katolla oli pari hullua lipun kanssa heilumassa, ja kymmeniä faneja pursuili ikkunoista ulos. Vaihtoehto B, eli juna, ei ollut paljon parempi, sillä se tuo koko Buenos Airesin provinssista hulluja (ja humalaisia) juhlijoita, jotka hyppivät ja paukuttivat kattoa laulaen tuttua MM- hymniä. Juna on yleensä "köyhemmän luokan" suosima kulkuväline, sillä se tuo myös kauempaa keskustasta, jopa 30 km päästä (joka yleensäottaen on köyhempää), eikä maksa juuri mitään. Pääsimme keskustaan, jossa ihmisiä sinkoili pitkin katua osaamatta päättää minne mennä, ampuen ilotulitusraketteja. Jopa pelin aikaan kaduilla sinkoili tuhansia ihmisiä, joilla ei riittänyt kantti pelin seuraamiseen. Vaikka tappio tulikin, onneksi moni argentiinalainen ymmärtää olla ylpeä siitä, mitä on saavutettu. Pelin loppumisen aikaan jouduimme odotella pari tuntia että katuja avattaisiin, ja kaveri heitti autolla kotiin, sillä valitettavasti kaikki eivät ottaneet tappiota aivan niin kevyesti enkä ole ikinä nähnyt niin paljon sekopäisiä humalaisia, jotka eivät osanneet päättää juhliakko vai valittaakko, vaiko rikkoa paikkoja. Ainakin poliiseille, sairaanhoitajille ja siivoojille riitti töitä. Paikalla oli mellakkapoliiseja suihkuttamassa vettä ja kyynelkaasua väkijoukkoa rauhoittaakseen. Meininkejä voi seurata tästä videosta: https://www.youtube.com/watch?v=f4NKjyZ6rjw . Lopputuloksena oli 120 pidätettyä ja 70 loukkaantunutta. Seuraavana päivänä kuitenkin kaduilla käveli ylpeitä argentiinalaisia pelipaidat päällä tappiosta huolimatta.



Jätetään jalkapallo sikseen, vaikka se onkin muodostanut tärkeän osan viimeistä kuukautta. Viime aikoina olen miettinyt sellaisia keskeisiä tekijöitä, jotka ovat toistuneet elämässäni Buenos Aireisssa. Näitä ovat
  • linjan B metro, jossa soitti usein joko perulainen panhuilu- soittaja tai nelihenkinen huilucoverbändi, joille annoin hiluja jos minulla sattui olemaan (vaihtoraha on kullanarvoista)
  •  legendaarinen linjan 39- bussi eli "bondi", jonka kuski päästää blondit naiset ilmaiseksi
  • kulman vihannesmyymälä, jonka naismyyjä, ilmeisesti perheen äiti, aina muistutti, että olen tämän kaupan kaunein asiakas)
  •  "juustokauppa", josta ostin AINA Mar del Plata- nimistä juustoa 60 peson (5 euroa) kilohinnalla
  • leipomo josta ostin aina "vahingossa" leipää ostaessa myös pari pullaa, jotka maksavat 4 pesoa (25 senttiä) kappale
  • Azucar salsaklubi, jonka viimeisella tanssikerralla tanssiopettajani pyysi kaikilta 10 sekunnin hiljaista hetkeä minun lähtöni vuoksi
  • Los Andes- puisto, jossa juoksin aina aamuisin kello 10, jolloin siellä oli noin 10 "dog sitteriä", joilla jokaisella noin 50 koiraa. 
Tulen kaipaamaan monia pieniä yksityiskohtia kuten sitä, että jos kaupassa ei ole vaihtorahaa (kuten usein ei ole), annetaan vaihtorahana karamellejä. Yksinkertainen ratkaisu siihen ongelmaan, että pitäisi antaa kymmenen sentin arvosta hiluja.

Viimeisten viikkojen aikana on tullut käytyä monia rakentavia keskusteluita elämästä, matkustamisesta, siitä, että vaihtaa jatkuvasti paikkaa ja tapaa uusia ihmisiä, ja kasvattaa omaa identiteettiään. Olen pohjimmiltani rutinoitunut ihminen, jolloin paikan, rutiinien ja ihmisten vaihtaminen stressaa ja jopa ahdistaa hieman. Kuitenkin olen sydämeni pohjasta reissaaja, eikä minulla ole tarkoitusta asettua minnekään pysyvästi ainakaan ennen 30 ikävuotta (vaikkei koskaan tiedä). Kävin erään hyvän ystävän kanssa, joka on kaikin puolin samanlainen reissaaja kuin minäkin, pitkän keskustelun siitä, miten jatkuvasti vaihtuva ympäristö ja ihmiset vaikuttavat, ja miten niihin olisi suhdauduttava. Lopputulos on se, että tämän elämäntavan valinneena on hyväksyttävä totuus, että uusia ihmisiä tulee ja vanhoja menee, ja on uskalettava jatkaa matkaa tietäen, ettei välttämättä enää koskaan näe niitä, joihin ystävystyi, ja joiden kanssa loi siteitä. Kuitenkin se päivä, jolloin nämä kaksi matkalla tapaamaa ihmistä kohtaavat uudelleen, tulee olemaan ihmeellinen ja uskomaton. Ne ihmiset, joista eniten pitää, ja jotka haluaa aina pitää mukana elämässään, tulee tallettaa omaan "hyvien ihmisten taskuun", eikä unohtaa pitää yhteyttä. Kun uskaltaa ylittää meri, tulee huomaamaan, että tämä maailma on täynnä samanhenkisiä "sielunkumppaneita", joiden olemassaoloa ei tule unohtaa, vaikka kilometrejä olisikin tuhansia. 


 Tunnen muuttuneeni niin merkittävästi viimeisen seitsemän kuuukauden aikana, että symboloidakseni tätä muutosta päätin tehdä jotain, joka muistuttaa minua ikuisesti siitä, mitä Argentiina antoi. Tämän upean vesiväritatuointi-quetzalin olkapäähäni loi salsakerhossa tavattu ystävä. Quetzal on yksi kauneimmista linnuista, joka elää väli- ja etelä- amerikassa, ja esittää merkittävää roolia maya- intiaanian legendoissa. Quetzal oli vapauden symboli, lintu, jota ei voinut lukita häkkiin, sillä se kuolisi suruun. Se symboloi minusta paremmin kuin mikään tätä uutta valitsemaani elämän polkua.

Kuvan mustat pallurat ei kuulu asiaan vaan on varjostusta! ;)

Nämä ajatukset lohduttivat hieman kieriskellessä lähdön tuskissa, ja lähdin lopulta kiertelemään kaupungille selvittelemään ongelmia. Ongelmiin kuuluu esimerkiksi murtunut pikkuvarvas, joka ilmeisesti lopulta ei olekaan murtunut. Yksi tärkeä lopputentti, josta en päässyt läpi, ja maa tuntuu syöneen professorin, jolta voisin pyytää uusintaa tai jotain korvaavaa, etten menetä stipendiäni. Liian paljon maallista omaisuutta, josta on päästävä eroon. Mihin ihminen tarvitsee yli 10 kg vaatteita?? Juna on puoli tuntia myöhässä, mutten edes huomaa sitä. Metrossa on tuskastuttavan kuuma. Yritin hommata itselleni perjantaiaamuksi junalippuja halparomujunassa Pohjois-Argentiinaan Tucumaniin tuloksetta, kaikki myydään loppuun kuukautta ennen. Lopullinen tulos on se, että torstai-iltana loputon To-Do- lista täytyy olla suoritettuna ja puolilaiton perulainen halpabussi lähtee matkatavaroinaan minä, kaverini Mafe ja tämän veli Juan kohti Saltaa Pohjois-Argentiinassa, kohti uusia seikkailuja. 

Kuvassa Buenos Airesin ydin, eli kämppäkaverit ja vuokraemäntä!


Oli hienoa asettua paikoilleen hetkeksi, mutta purjeet on nostettava ja matka jatkuu kohti uusia seikkailuja, kohti oikeaa Latinalaista Amerikkaa.

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Visiitti joen toiselle puolelle ja elämäni massiivisimmat synttäribileet

Olen jo aiemmin kertonut Argentiinan erikoisesta rahatilanteesta useampaankin otteeseen. Nyt euro- ja dollarivaraston pohja alkoi näkyä, ja tälle oli tehtävä jotain. Apu tuli kuin tilauksesta: kämppäkaverini Sefon kaveri Cristobal oli menossa Uruguayhyn purjeveneellään, jolloin pääsisin niinikään siivellä ilmaiseksi Uruguayhyn nostamaan rahaa. Sefo sanoi, että 7 aamulla on oltava valmis lähtöön.

Heräsin kello 6 ja pakkasin laukut. Sefo vaikutti nukkuvan vielä. Aloin paistamaan munia ja lukemaan tenttiin, vieläkään ei kuulunut mitään Sefosta. Aurinko jo nousi. Koputtelin oveen ja totesin, ettei Sefoa ole kämpässään, minne lie hukkunut illan karkeloissa. Kello oli kahdeksan, luovutin, ja siirryin olohuoneeseen jatkamaan tenttiin lukua. Siellä yön sankari röhnötti sohvalla, mutta toipui nopeasti tökkäyksestä ja alkoi hämmentyneenä säntäilemään ympäriinsä tajutessaan nukkuneensa pommiin. Pian olimme taksilla matkalla juna-asemalle, tunnin myöhässä aikataulusta. Kuulemma lämmintä vastaanottoa oli turha odottaa. Lisää huonoa tuuria: juna lähti juuri kun ehdimme koskettaa sitä. Huonoksi onneksi on lisäksi juhlapäivä (Suomessa juhannusaatto, Argentiinassa Argentiinan lipun juhlapäivä), joten seuraavaa junaa San Fernandaan saa odottaa 20 minuuttia. Meitä nauratti. Lopulta pääsimme junaan, joka lipui tavalliseen tapaansa tuskastuttavan hitaasti, jolloin 20 km matkan taittamiseen kestää liki tunti. On juna onneksi suhteellisen halpa, tai siis - se on ilmainen - sillä pääteasemien ulkopuolella ei myydä lippuja eikä ole lipputarkastuksia. Matkalla Cristobal soittaa - lisää ongelmia, meitä on 5, kun taas veneessä ei virallisesti saisi olla kuin 4 matkustajaa, josta tulee moitteita rajaviranomaisilta. Sefo ystävällisesti luovuttaa paikkansa minulle, joten tilanne on nyt se, että olen menossa purjeveneellä Uruguayhyn ihmisten kanssa, joita en ole ikinä ennen nähnytkään. Sefo sanoo: "hei, menithän yksin Patagoniaan liftaten, etkä tuntenut ketään, ne on mun kavereita ja hyviä ihmisiä!". Joten arpa on heitetty.






Veneessä on siis Cristobal, Guillermo ja Mario. Lisäksi Uruguayhyn menee kaksi muuta venettä, josta toisessa on Cristobalin äiti, sisko, ja muita tuttuja. Päivä oli täydellinen - noin 12 astetta, pilvetön taivas, sopivasti tuulta joka takasi hyvän vauhdin kohti Coloniaa Uruguayssa, joka on 70 km vettä pitkin San Fernandasta. Matkalla muut rentoutuivat ja minä luin tenttiin - auringon laskiessa kello 6 olimme jo Uruguayssa (noin 7 tuntia satamasta lähdön jälkeen). Auringonlasku Uruguaysta oli uskomattoman kaunis ja värjäsi taivaan ja joen (joka vaikuttaa mereltä, koska on noin 50 km leveä) punaisen, violetin ja oranssin sävyiksi. Ulappa oli tyyni. Vaikka Argentiinasta ei voi nähdä Uruguayta, Uruguaysta voi nähdä Argentiinan. Buenos Airesin korkeimmat pilvenpiirtäjät kohosivat horisontissa palkkeina ja taivas hohkasi keltaisena kaupungin valoista. Melkeen saatoin kuulla autojen tööttäyksen, poliisiautojen ulinan ja helikopterien pärinän.  Sen sijaan Colonia oli hiirenhiljainen, rauhallinen ja uskomattoman kaunis liki keskiaikainen kyläpahanen, jonka helmoista voi turvallisesti katsella joen toisella puolella myllertävää metropolia. Kävelimme ympäri kuollutta kaupunkia, jonka himmeät valot loivat tunnelmaa liki 500 vuotta vanhoille katukivetyksille ja rapistuneille, ikivanhoilla espanjalaistyylisille kivitaloille, jotka portugalilaiset tänne aikoinaan rakensivat. Tunsin matkustaneeni ajassa taaksepäin. Kaupungissa ei tuntunut olevaan ketään muuta kuin me. Sen sijaan satamassa kävi kuhina, kun argentiinalaiset, uruguaylaiset ja brasialaiset purjehtijat juhlivat perjantai-iltaa. Siirryimme toiseen purjeveneeseen syömään asadoa ja nautimme pullon jos toisenkin viiniä, juhlien "juhannusta" keskellä Uruguayn talvea. Lopulta päädyimme Colonian keskusaukiolle puistonpenkille istuskelemaan ja toteamaan, että kyllä Uruguayssa sitten osaa olla rauhallista. Edelleenkään kaupungissa ei ollut ristin sielua. Buenos Airesissa ei olisi puhettakaan kulkea yöllä hämärillä kaduilla.





Seuraavana päivänä ei ollut puhettakaan, että Coloniasta voisi vielä lähteä, sillä Argentiinan ottelu oli nähtävä. Noin satakunta argentiinalaista olikin kokoontunut paikalliseen raflaan hurraamaan voittoa - joka viimehetkellä saatiinkin. Paluumatkalla oli ongelmia tullin kanssa, sillä argentiinalaiset eivät Schengenin tapaisen Mercosur- sopimuksen takia tarvitse passia eikä maahantuloselvityksiä, kun taas minun täytyi kävellä toiselle puolelle kaupunkia kaupalliseen satamaan leimaa pyytämään. Paluumatkalla oli täydellisen tyyntä, joten jouduimme palaamaan moottorin avulla. Kuuntelimme musiikkia ja katselimme tähtitaivasta purjeveneen kannelta. Tulliselvitykset muuttuivat Argentiinassa entistä mutkaisemmaksi. Uruguayssa ei jostain syystä oltu otettu ollenkaan ylös minun passinumeroa ja siinä laivaston pojat soittelivat Coloniaan ja pähkäilivät, että olinko minä siellä oikeasti ollut. Lisäksi leimojen kanssa oli möhlitty ja vaikutti siltä, että olin saapunut samana päivänä kuin lähtenyt. Tunnin odottelun jälkeen asia selvisi ja sain lähteä, tosin he UNOHTIVAT leimata minut saapuneeksi Argentiinaan, jota menimme jälkikäteen pyytämään. Sekä Uruguayn että Argentiinan yksityisen sataman maahanmuuttoviranomaiset vaikuttivat olevan täysin pihalla siitä, mitä tekevät. Helpommalla olisin päässyt, jos en olisi kertonut kenellekään, että kävin Uruguayssa.




Oikeastaan viimeaikoihin liittyy huomattava määrä mainittavia asioita, mutta mainitaampa vielä viime perjantaina vietetyt synttäribileet, joita oli suunniteltu (ja harjoiteltu) viikkoja. Oikeastaan minulla oli ala-astemainen kotibiletunnelma - menimme Oncen kiinalaishalpakrääsä- lähiöön ostamaan läjän juhlakoristeluita, kuten palloja, serpentiiniä ja muuta roinaa. Paikalle kutsuttiin noin 50 vierasta ja sai tuoda avecin. Playlist suunniteltiin huolella ja kaiuttimet asennettiin sekä olohuoneeseen että kattoterassille. Olohuoneeseen lisäksi diskovalot ja katolle kynttilävalaistus.  Juhlat sujuivat odotetun lailla - vieraita alkoi valumaan 11 jälkeen ja niitä oli yhteensä liki 100. Jos mietit katsoessasi amerikkalaisia elokuvia, että onko sellaisia massiivisia omakotitalobileitä oikeasti, niin vastaus on, että kyllä niitä on, ainakin Buenos Airesissa (olen itsekin osallistunut aiemmin useampiin). Viimeisille lähtijöille avattiin ovi seitsemän tietämissä. Kaikki sujui ilman mitään järjestyshäiriöitä, mitään ei mennyt rikki eikä mitään kadonnut. Kaikilta tuli palautetta, että yksi vuoden parhaista bileistä. Jossain vaiheessa koko olohuone tanssi salsaa tai cumbiaa, eikä haitannut, että moni ei tuntenut toisiaan ja oli täysin eri piireistä tai "yhteiskuntaluokasta" (joka ikävä kyllä on todellisuutta Argentiinassa). Kaikki eivät tosiaan olleet minut kavereitani, vaan yli puolet olivat kämppikseni Sefon, jolla oli yhtäaikaa synttärit, kavereita.  



 Pikkuhiljaa loppu lähestyy ja lasken, kuinka monta kertaa tulen enää matkustamaan B- linjan metrolla, tai numero 39 "bondilla". Sydän sykkii Buenos Airesille ja Argentiinalle kovempaa kuin koskaan. Kirjoittelen vielä ennen lähtöä loppufiiliksiä ja tiivistelmää siitä, mitä Buenos Aires on minulle antanut.

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Jalkapallohuumaa ja bachataa tähtien alla

Jalkapallon maailmanmestaruusottelut ovat täällä, siltä ei voi kukaan välttyä. Joka ikinen mainos liittyy jollain tavalla jalkapalloon, yhä useampaan ikkunaan on alkanut ilmestyä lippuja, ihmisiä kulkee kaduilla Argentiinan pelipaidat päällä ja kadut täyttyvät Argentiina- krääsää myyvistä kauppiaista. Yksi esimerkki jalkapallo- aiheisesta mainoksesta esimerkiksi tässä: https://www.youtube.com/watch?v=YWZoEFSY4_M , josta ehkä saa myös käsityksen maan valtaavasta jalkapallohuumasta. Esimerkiksi pelipäivinä meillä on koulussa luennot peruttu, ja jopa yritykset sulkevat pelin ajaksi ovensa, tai vähintään keskeyttävät työnteon ottelun ajaksi, ja kadut tyhjenevät ihmisistä, sillä kukaan ei halua missata Argentiinan otteluita. Tämä tunne on ehkä tuttu monelle vimpeliläiselle, jotka pesäpallon suomenmestaruusotteluiden aikaan menettävät yöunensa ja pyörittelevät peukaloitaan hermostuneina Nelimarkan kahvilassa, ainoana erona, että täällä näitä fanaatikkoja on noin 40 miljoonaa. Tai ei oikeastaan - kämppäkaverini Sefo ei voi sietää jalkapalloa. Itse menin Argentiinan läksiäisotteluun River Platen kentälle kokemaan jalkapallohuumaa, ja stadioni olikin täynnä sini-valko-raidallista porukkaa, joka lauloi ja hyppi hilpeänä. Siellä oikeastaan tajusin, miten tärkeä osa jalkapallolla on argentiinalaista kulttuuria. Ensimmäisen Argentiinan ottelun seurasin kulmapizzeriassa, mutta ehkäpä seuraavaa peliä sitten katsomaan puiston jättiscreenistä fanijoukkojen kanssa. Siinä missä maan (tai kaupungin) sisäiset jalkapallo- joukkueet saavat fanit kiihkon vallassa puolustamaan omia joukkueitaan - oli se sitten River, Boca tai mikä tahansa, joskus jopa turhankin innokkaasti, yhdistää maailmanmestaruusottelu kaikki yhdeksi jalkapallokansaksi, jolle jalkapallo kuuluu osaksi isänmaallisuutta ja identiteettiä. Kaikki tämä on minusta ihailtavaa, ja tulenkin olemaan itse mukana sini-valko- paidassa jonkun ruudun takana huutamassa Argentiinaa voittoon!



Lisää "kansankiihkoa" tuli koettua vallankumouksen päivänä, jolloin Plaza de Mayo täyttyi meidän arviolta noin puolesta miljoonasta argentiinalaisesta seuraamaan vallankumouksenpäivän ohjelmaa ja samalla edustamaan poliittisia puolueitaan. Ystäväni Santa Fe:stä olivat tulleet tänne asti seuraamaan ohjelmaa, johon kuului musiikkia maan tunnetuimmilta artisteilta, presidentin puhe ja ilotulituksia. Paikka oli niin tupaten täynnä ihmisiä, että puolen kilometrin pätkän taittamiseen kuului noin tunti, ja meteli oli mieletön, ikään kuin 50 mielenosoitusta olisi puhjennut yhtä aikaa. Jokainen poliittinen puolue yritti kilpailla siitä, kuka pitää eniten meteliä ja kenen puolue on eniten huomattavissa. Kaiken sekamelskan keskellä kärisi choripan ja väkijoukossa vilisi laittomia olutmyyjiä, tai parhaimmillaan coca-fernet- myyjiä.  Presidentin puhe oli myös jotain, johon ei Euroopassa törmää - se oli puoliksi huutamista ja patrioottista kansankiihotusta. Oli ihailtavaa huomata, miten presidentti tuntui saavan koko kaupungin hiljenemään ja kuuntelemaan puhetta. Erikoinen piirre tässä suuren mittakaavan tapahtumassa oli se, ettei paikalla tuntunut olevaan yhtäkään poliisia tai turvamiestä lavan ulkopuolella. Vaikka osa porukasta olikin etenkin iltaa kohden hieman humalassa, ei välikohtauksia näkynyt. Tässä pätkä tapahtumasta filmattuna https://www.youtube.com/watch?v=HvLtOhnMfp4 , josta saa vähän käsitystä tapahtumasta. Jotenkin juhlan keskellä tuli itsekin ylpeäksi kaikista argentiinalaisista kaiken sen uskomattoman isänmaallisuuden keskellä. Silloin vain tuumasin, että kylläpä valitsin maan hyvin. 







Kaupunki järjestää muutenkin uskomattoman määrän ilmaista kulttuuriohjelmaa. Oikeastaan joka ikinen päivä on ainakin jotain ilmaista ohjelmaa, esimerkiksi teatteria, musiikkia, tanssia tai taidetta. Jokainen kulttuurin ystävä, joka saapuu Buenos Airesiin, ei tule ikinä kyllästymään. Olen käynyt jo muun muassa mexicolaisten ja ecuadorilaistan "kollektiivien" järjestämissä katujuhlissa sekä indie- musiikkifestivaaleilla (uudehkoja argentiinalaisia yhtyeitä esittämässä musiikkiaan). Oikeastaan jokaisessä lähiössä on kulttuurikeskus, joka järjestää viikoittain ilmaista kulttuuritoimintaa. Informaatio tästä kaikesta ei välttämättä ole kovin hyvin saatavilla, eli sitä kannattaa etsiä aktiivisesti, ettei missaa hyvää tapahtumaa. Hyvänä lähteenä esimerkiksi vuenosairez- sivusto, josta käy ilmi, että joka päivä kaupungissa on noin 100-300 pienen tai suuren mittakaavan tapahtumaa.

Kaiken muun lisäksi elämä jatkuu yhtälaisen kiinnostavana. Olen jatkanut Techo:lla vapaaehtoistöitä Lujan- lähiössä ja nyt olen jo saanut oikeasti tehdä töitä, enkä ollut vain apumiehenä seuraamassa ja oppimassa. Ensinnäkin minä en ollut aluksi edes varma, miten köyhien kanssa tulisi asioida tai miten heihin tulisi suhtautua, mutta vastaus tähän on yksinkertainen: kohtelet ihan kuin kohtelisit ketä tahansa tulotasosta riippumatta. "Hei, mitä kuuluu, onko kaikki hyvin elämässä? Hyvä juttu, niin minullakin." Pussata poskelle tervehdykseksi ja jakaa matea tarkemmin miettimättä. Pahin virhe on alkaa säälimään. Silti vaatii kohtalaisesti itseluottamusta mennä ulkomaalaisena jonkun röttelötaloon tekemään kyselytutkimusta tuloista ja elämäntasosta. Onneksi en ole itse kovin herkkää sorttia enkä tunne mitenkään oloani pahaksi köyhyyden keskellä. Tästä työstä pidän enemmän kuin opetustyöstä jota tein ennen, tunnen etten ole oikeastaan opettaja-ainesta, eikä minulla olekaan juuri kokemusta lasten kanssa olemisesta. Jotkut on kyselleet (ja olen itsekin miettinyt), eikö ole vaarallista mennä "slummiin" ilman minkäänlaista turvajoukkoa (kävelemme aina kahdestaan toisen vapaaehtoisen kanssa). Juttelin koordinaattorin kanssa, ja hän sanoi, ettei Techolle ole koskaan raportoitu yhtään suurempia ongelmia. Kerran jouduimme kieltäytymään talon sisälle menemisestä, kun tyypit olivat selkeästi huumeissa. Juttelimme pitkän toviin erään vanhemman miehen kanssa, joka on asunut oikeastaan koko elämänsä slummissa, ja hän kertoi hyvistä ja huonoista ihmisistä, joita tänne ajautuu. Esimerkiksi eräs mies popitti musiikkia niin käsittämättömän lujaa, että minua sattui korviin ohi kävellessä - musiikki oli kovemmalla kuin yhdessäkään Palermon yökerhossa. Ja perheessä on pieniä lapsia. Mutta kukaan ei voi sanoa mitään, sillä eivät halua ongelmia, tämä nimittäin kuuluu alueisiin joihin poliisi tuskin on jalallaan astunut. Alue on kuin "no-mans-land" jonka ylläpito ei kuulu kenellekään, jonka huomaa esimerkiksi siitä, ettei sinne pääse kuin kävellen tai hevosella (joka on suosittu kulkuneuvo). 

On mainittava uusi asia elämässäni, josta olen valtavan innostunut - tanssi! En ikinä ole tanssinut mitään, mutta nyt neljä kuukautta salsaa ja bachataa treenanneena olen viettänyt jo muutaman kokonaisen yön tanssien aamunkoittoon asti. Salsakerho Azúcarin tiivis jengi, joka koostuu kaikista taustaan katsomatta 20-40v tanssin ystävästä, tarjoaa mainion ilmapiirin tanssin oppimiselle. Itse olen ainoa ei- latino, muut ovat argentiinalaisia tai maahanmuuttajia Perusta tai Boliviasta. Viime perjantaina kokoonnuimme Mauricion kämpälle, viritimme katolle vilkkuvalot ja stereot ja tanssimme kolmeen asti. Siinä tuli tanssittua niin salsaa, bachataa, että cumbiaa ja cuartetoa. Tämän jälkeen tietenkin vielä jatkoimme Palermon salsaklubille, jossa tanssimme niin kauan, ettei paikalla ollut enää muita ihmisiä ja meitä pyydettiin ystävällisesti poistumaan paikalta. Itse en normaalisti ole yökerhoihmisiä enkä missään nimessä voisi kuvitella jaksaa olla yökerhossa kuuteen asti aamulla, mutta tanssien jaksaa mitä vain! Toisaalta olen myös onnistunut rikkomaan suomalaisen yksityisalueen - eli noin puolimetriä eikä lähemmäksi saa tulla - ja puolituntemattomien kanssa tanssiminen ei tuota mitään ongelmia. Täällä on myös hyvin tyypillistä pussata poskelle, halata tai koskettaa ilman sen suurempaa merkitystä, joka suomalaisesta vaikuttaa aluksi oudolta. 

Latinoistumisen keskellä päässäni on tällä hetkellä dilemma - en halua lähteä Buenos Airesista, mutta toisaalta tekee mieli matkustaa ja nähdä muutakin Latinalaista Amerikkaa. Erityisesti olen rakastunut kotiini ja sen asukkaisiin, jotka muodostavat tiiviin Fraga- perheen. Taistelemme olohuoneen mehevimmästä sohvasta, kokkaamme aina sunnuntaisin jotain yhdessä, käymme spontaanisti ostamassa pullon halvinta viiniä ja tanssimme kuuteen asti cuartetoa - näin voidaan kuvailla elämää Fragassa, joka huonon sijaintinsa vuoksi kerää vain harvoja ja valittuja (sijaitsee lähiössä kulman takana slummista, syrjässä yöelämästä). Surukseni ja ilokseni heinäkuun puolessa välissä aloitan matkani kohti Ecuadoria Bolivian ja Perun halki, joka tulee kestämään kokonaisuudessaan noin kaksi kuukautta. En kuitenkaan unohda nauttia näistä viikoista, joita minulla on vielä Buenos Airesissa edessä..