Mahatautia, tangoa ja yksi luminen huippu

El Calafatesta ei ole paljoa kerrottavaa. Se on kuin keski-eurooppalainen pikkukaupunki, turistirysä, joka ei kuulu tänne keskelle aavaa Patagoniaa. El Calafate on The Paikka käydä katsomassa Perito Morenoa, yhtä maailman suurinta mantereen sisäistä jäätikköä, joska avulla argentiinaaliset toden totta osaavat viedä ulkomaalaisten rahat. Siksi päätin jättää Perito Morenon väliin, olinhan nähnyt ja kokenut jäätikköä jo riittävästi Torres del Painella. Olin vailla majoitusta El Calafatessa, mutta onneksi Gloria oli vinkannut minulle Jorgesta, joka ilman muuta majoittaa minut, kunhan ilmaannun hänen ovensa taakse ja ilmoitan, että Gloria lähetti minut tänne. Minulla oli ainoastaan osoite, mutta muuta en tiennyt tästä paikasta. 

 

 

Jorgella on myös matkailuyritys. Tai siis.. Jorgella OLI myös matkailuyritys. Osoite vei minut siistille kadulle, mutta numero osoitti palaneen talon raunioihin. Kaksi tyttöä hääräsi rakentaen pientä lastulevy/pahvikopperoa talon eteen, ja kysyin Jorgesta. Jorge on sisällä, käy ovesta sisään, tyttö viittoi kohti hiiltynyttä ovea, joka oli oikeastaan ainoa, mitä julkisivusta oli jäljellä. ”Sisällä” (kattoa ei tietenkään ole) oli yhtä kaoottista: keittöästä oli jäljellä vain takka, jonka ympärillä oli astioita ja rispaantunut sohva, jossa nukkui kulkukoiria. Siellä täällä oli jäljelle jäänyt seinän tynkä tai pala perustuksia, pari tuolia ja hylly. Itse Jorge rakensi jonkinlaista pientä taloa savesta, joka oli jo melkein valmis. Piha oli täynnä jos jonkinlaista projektia. Jorge esitteli minulle paikan – voin nukkua pihan perällä olevassa ulkorakennuksessa, jossa on laverilla pari patjaa. Yhdestä huoneesta löytyi oikea vesivessa ja suihku. He siis asuvat palaneen retkeilymajan raunioissa. Jorge selitti minulle paikan historiaa – hänellä oli täällä 30 vuotta retkeilymaja, joka paloi melkein perustuksia myöten syyskuussa. He eivät kuitenkaan lannistuneet, vaan talkoovoimin kyläläiset ja satunnaiset matkailijat rakentavat La Clavea. Resurssit ovat kuitenkin hyvin niukat. Autoin espanjalaista ja argentiinalaista tyttöä rakentamaan kioskirakennusta raunoiden edustalle asettelemalla pahvia lämpöeristeeksi. Argentiinalainen tyttö visioi, että kioskin eteen tulee saksalaistyylinen ”beer garden”. Ehkä jo ensi kesänä täällä voi olla jotain toimintaa. 

Illalla teimme takkaan tulen. Jostain paikalle saapui pussi lihaa, josta saataisiin aikaan asado, eli argentiinalaisten kansallisruoka. Asado koostuu erilaisista paloista naudan- ja sianlihaa, sekä makkarasta ja kanasta, joita paistetaan tulella. Lautaselleni ilmestyi lihakimpaleita, joita maistelin tietämättä mitä ne ovat, ja oikeastaan myöskään näkemättä, olihan jo keskiyö ja pimeää. Ympärillä parveili kulkukoiria, jotka olivat niin ikään tervetulleita vartioimaan La Clavea, eihän sillä edes ollut seiniä. Kulkukoirat saivat imeskellä jäljelle jääneitä luun palasia. Useimmilla oli nimi. Asado oli maukasta ja söin hyvällä ruokahalulla, sillä en ollut syönyt koko päivänä juuri mitään. Istuimme rispaantuneella sohvalla ja lämmittelmille takan äärellä tähtitaivaan alla. Ainoa ero slummiolosuhteisiin on se, että täällä on vesivessa ja ”makuuhuoneeseen” tulee sähköt. Jostain syystä nautin siitä tunteesta, että olin ”slummissa”, vaikka olinkin keskellä yhtä Argentiinan vaurainta kuntaa, joka kuhisee turisteja.

Aamuyöllä heräsin vatsanväänteisiin ja voin todella pahoin. Siinä vaiheessa kun mitään ei ollut enää sisälläni ja tunsin voivani kävellä, totesin, että lähden pikimmiten pois tästä paikasta. Se ei ole paikka huonovointiselle kaikkine hajuineen ja sotkuineen. Minulla on kuitenkin loppujen lopuksi hienostovatsa. Otin aamubussin El Chalténiin, noin 250 km päähän, jossa minulla oli sohvapaikka Numan luona. Kaikeksi onneksi nukuin bussimatkan sikeästi. El Chalténissa ei toimi puhelimet ja tiesin ainoastaan suunnilleen, missä Numa asuu, joten menin kioskin viereen istuskelemaan ja odottelemaan, jos näkisin Numan. Pian Numa kurvasikin autolla paikalle, ja selitin tilanteen. Pääsin lepäämään sohvalle, kun Numa jatkoi työntekoa. Numan talo on erikoinen paikka. Siellä ramppaa jatkuvasti ihmisiä käyttämässä internettiä tai suihkussa. Kaikki tervehtivät minua ja kysyvät vointia. En voi mitenkään muistaa olinko jo nähnyt jonkun aikaisemmin, vai tapaammeko ensimmäistä kertaa. Jossain vaiheessa herään nälkään. Päätin kulkea kylän kadun päästä päähän (kylässä asuu vain noin 500 ihmistä ja se koostuu vain yhdestä noin 1km pitkästä kadusta) haistellen kaikkia ravintoloita, josko joku haju saisi ruokahaluni heräämään. Parillan haju sai melkein oksentamaan. Lopulta löysin suureksi helpotuksekseni kasvisravintolan, jossa sain melkein syötyä alkuruoaksi tarkoitetun salaatin. Nyt minulle alkoi kuitenkin nousta kuume, joka jatkui vielä toisenkin päivän, joten olin sohvan vankina. 

Kun olin viimein liki parantunut, Numa ehdotti, että minun pitää lähteä tuulettumaan, joten menimme tangobaariin. Numa tuntee joka ikisen kyläläisen, eikä vain kyläläisen, vaan myös jokaisen kylän koiran. Numa selitti, että kylässä ei ole kulkukoiria, vaan ne ovat kylän koiria, asukkaita. Kaikilla on nimi ja tarina. Hän kutsui tottuneesti koiria luokseen ja leperteli niille. Argentiinalaiset rakastavat eläimiä. Luulin, että päädymme vain katsomaan tangoa, mutta Numa päätti opettaa minut tanssimaan. Tässäpä on nuorelle argentiinolle haastetta kerrakseen. Puolen tunnin treenin jälkeen olin kuitenkin yllättynyt siitä, että pystyin jotenkuten seuraamaan Numaa. Toisaalta tanssijaa, joka vie hyvin, on melko helppo seurata. Argentiinalainen tango on todella voimakas ja tunteikas tanssi. Siinä ei ole mitään tiettyä kaavaa, vaan se syntyy improvisoiden. Numa toistelee: ”älä katso jalkoja vaan yritä tuntea liike!”. Myöhemmin lattialla on paljon muitakin tanssijoita, ja vientiä alkaa olemaan suuntaan jos toiseen. Ikävä kyllä pyöritys saa minulle taas hieman huonon olon, joten joudun lähinnä seurailemaan sulavien argentiinojen liikkeitä. Minusta on huvittavaa, että vaikka argentiinalaiset miehet/pojat ovat pääsääntöisesti tatuoituja rokkityyppejä, ovat he sisältä eurooppalaisittain pehmoja, jotka nauttivat tanssimisesta ja ruoanlaitosta, sekä rakastavat lemmikkejään. Tangobaarissa oli ainutlaatuinen kotibilemäinen tunnelma – viiniä ostettiiin pulloittain ja olutta litrakaupalla, joka jaettiin ystävien kanssa esimerkiksi lattialla istuen ja nauraen. Välillä pyöritettiin pari biisiä tangoa, ja sitten taas vaihdettiin kuulumisia. Välillä pari kyläläistä soitti kitaralla muutaman biisin, väki kokoontui lattialle istuen hiljaa kuuntelemaan, ja tango jatkui. Tällaiset baarit ovat kuulemma Argentiinassa todella tyypillisiä, taidankin löytää omani Buenos Airesista. 

Kun viimeinkin olin melkein parantunut, päätin lähteä 24 km kävelyretkelle suuntana Laguna de los Tres, joka on Fitz Royn (n. 3300 m lumihuippuisen vuoren) juurella, noin 1300 m korkeudessa oleva laguuni. Evääksi tein juustopatonkeja, joista ensimmäisen söin paratiisimaisessa paikassa kristallinkirkkaan puron varrella. En kuitenkaan edelleenkään pystynyt syömään suuria määriä ruokaa, joten jo puolikkaan patongin jälkeen minulle tuli huono olo. Jatkoin kuitenkin matkaani. Nousu Laguna de los Tres:ille on ennekaikkea raskas. Lopussa on todella jyrkkää nousua noin 600 metriä, mutta uskomaton näkymä palkitsi raskaan kapuamisen. Sinisenvihreä laguuni vuoren juurella heijasti pilvettömälle taivaalle kohoavan majesteettisen Fitz Royn ja näky oli henkeä salpaava. Kello oli kuitenkin jo niin paljon, että jouduin kiiruhtamaan kotiin. Pienen kävelyretken pituudeksi tuli yhdeksän tuntia, enkä puolikasta leipää enempää saanut tungettua suuhuni, vaan jouduin heittämään loput menemään. Aikaa oli kulunut El Chalténissa odotettua enemmän, joten laukut oli pakattava, ja seuraavana päivänä matkaa on jatkettava. Jäätävät yöt vihjailevat, että pohjoinen on suunta. Miten pohjoiseen päin päästään.. on taas toinen tarina.

Chileläistä ystävällisyyttä ja luonnonihmeitä Magallanesilla

Glorian ja Oscarin perhe ei ole mikään tavallinen perhe. Sen lisäksi, että heillä on matkailuyritys, majoittavat he ilmaiseksi matkailijoita sohvasurffausperiaatteella. Jokainen, joka tulee kysymään yösijaa, sen saa. Iltaisin kokataan aina yhdessä, ja ruoka jaetaan perheen kanssa. Pientä avustusrahaa voi pudottaa kolikkolippaaseen halutessaan. Talo ei tosin ollut missään nimessä siinä kunnossakaan, että sitä olisi voinut kutsua hostelliksi tai retkeilymajaksi, vaan se oli hyvin yksinkertainen ja hieman nuhjuinen. Tuulen piiskatessa taloa tuntui, että koko talo heilui ja peltiset seinät paukkuivat. Hienostelijat saattoivat kääntyä jo ovella. Onneksi minä en ole hienostelija.

Minut otettiin heti perheenjäseneksi ja tutustettiin talon tapoihin. Mi casa es tú casa ja niin edespäin. Yöllä talo kylmeni niin kylmäksi, että hengitys melkein huurusi. Kaminaa käytetään vain talvella, ja nyt Patagoniassa on keskikesä, joka ei tietenkään tarkoita, että olisi erityisen lämmin. Päätarkoitukseni Puerto Natalekseen menemisessä oli kuitenkin vaellus Torres del Painen luonnonpuistossa, joka luokitellaan maailman kahdeksaan luonnonihmeeseen. Kerrotaampa siis vaelluksesta.Varoitan etukäteen - tämä on edellisistä kirjoituksista poiketen päiväkohtainen retkikertomus.

Päivä 1: Refugio Paine Grande – Campamento Paso, 21km

Pieniä tuulenpuuskia matkalla

Ensimmäinen päivä alkoi kunnianhimoisesti. Sää oli todella armoton, tuuli meinasi viedä mennessään, vettä satoi laakana ja lämpöasteita ei varmasti ollut kymmentä enempää. Alku vaikutti siis lupaavalta. Vuoria ei pilvien, sateen ja sumun läpi nähnyt laisinkaan, ja järvi myrskysi. Liityin ensin israelilaisporukkaan, mutta koska he kävelivät liian hitaasti, päätin heittää napit korviin ja lähteä paahtamaan yksin kohti taukopaikkaa, Refugio Greytä. Musiikkia kuunnellessa huono sää unohtui, ja ensimmäiset 10 km taittuivat kolmessa tunnissa. Refugio Grey pitäisi kieltää taukopaikkana – lämmin taukohuone pehmeine sohvineen houkuttelee jäämään löhöämään. Suurin osa päättikin huonon sään vuoksi jäädä yöksi Refugio Grey:lle. Minä en kuitenkaan alistunut tähän, vaan väänsin moodiksi ”Into the Wild” ja lähdin sämpylän terästämänä jatkamaan kohti Campamiento Pasoa, jonne oli 11 km matkaa. Sadekin loppui ja tanssahtelin polulla musiikin tahdissa. Vasemmalla puolellani alkoi avautua uskomaton näkymä: Glaciar Grey, tavattoman suuri ja noin 5 metriä paksu jäätikkö, joka katoaa horisonttiin. Järvessä lillui sinisiä jäävuoria. Tuuli puhalsi jäätiköltä ja muutti olosuhteet taas hieman arveluttaviksi. Kävely pitkin kallionreunaa, josta oli noin 50 m pudotus jäätikölle, sai minut kuvittelemaan itseni Nuuskamuikkuseksi yksinäisillä vuorilla, Frodoksi toimittamassa sormusta Mordoriin tai Indiana Jonesiksi etsimässä kadonnutta temppeliä. Tämä tunne toi minulle lisää voimia. Pysähdyin ottamaan kuvia jäätiköstä, kun yhtäkkiä kamerani linssi jäi jumiin ja piipitti ”Lense Error, will shut down automatically”. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja säädettyäni kameran kanssa 15 minuuttia totesin, että tällä kameralla ei enää kuvia oteta. Ilmeisesti kosteus oli tehnyt tepposensa. Hetken aikaa kirosin kameraa, mutta sen jälkeen päätin olla piittaamatta siitä, ja tallentaa retkeä ainoastaan silmilläni.

Pian musiikkisoittimestanikin loppui akku ja päivä alkoi kääntyä iltaa kohti. Tuulet alkoivat puhaltamaan kovempaa ja sade voimistua. Matkalla oli useita vaikeita esteitä: tuulessa vaarallisesti vesiputouksen yllä keikkuva riippusilta ja muutama kanjoni, joita piti kiivetä ylös ja alas jyrkkiä tikapuita pitkin. Mietin, että tämä ei olisi missään mielessä laillista Euroopassa: keikkua huterilla tikapuilla noin 50 m kanjonin seinämää pitkin yli 10 kg rinkan kanssa. Myöskään kallion reunamilla ei ollut minkäänlaisia aitoja tai putoamisesteitä. Muutaman kosken ylittäminen osoittautui haastavaksi enkä säästynyt kuivilla kengillä. Oikealla puolella kohosivat piikkiset lumihuippuiset tappajavuoret, joista sulamisvesi kuohusi kuin painepesurista loputtoman jäätikön onkaloihin. Ei erityisesti huvittanut pudota koskeen.Tässä vaiheessa retki ei ollut enää yhtään hauska – kello oli jo 9 illalla, värisin kylmästä ja väsymyksestä ja kirosin sitä, että lähdin tänne yksin, en nimittäin ollut nähnyt ristin sielua muutamaan tuntiin. Jokaiseen lihakseen sattui. Kun jo olin epätoivon vallassa ja valmis luovuttamaan, kuulin ääniä ja havaitsin saapuneeni Campamento Pasoon. Mukava chileläinen porukka toivotti minut tervetulleeksi kupilla kuumaa teetä ja pystytimme yhdessä telttani. Uupumuksesta en saanut juuri sanaa suustani, koko kävely oli kestänyt minulta kahdeksan tuntia, enkä ollut erityisen iloinen tiedosta, että huomenna minun on palattava takaisin samaa reittiä.

Päivä 2: Campamento Paso – Refugio Paine Grande, 21km

Yöllä oli niin kylmä kuin voit jäätikön vieressä nukkumisen kuvitella olevan. Tuuli ravisteli telttaa välillä voimakkaasti, mutta se kesti hyvin sateen ja tuulen. Nukuin kutakuinkin sikiöasennossa makuupussin jalkopäässä väristen kylmästä, ja nukkuen koko yönä korkeintaan tunnin tai kaksi. Retki ei tosiaan vaikuttanut kovin hauskalta tässä vaiheessa, ja tämä oli vasta ensimmäinen yö. Aamulla oli yhtälailla kylmä, mutta päätin jatkaa matkaani yhdessä chileläisten veljesten kanssa. Rupatellessa ensimmäiset 11 km sujuivatkin jo paljon letkeämmin ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo Refugio Paine Grandella. Tuuli oli laantunut, koko päivänä ei satanut ja nyt näkyvyyskin oli parantunut. Refugio Paine Grandella hieman huijasin; kävin suihkussa ja kokkasin lämpimässä keittiössä. Poistettua vaelluskengät jaloista paljastui karmea yllätys: jalat olivat aivan valkoiset ja vaikutti siltä, että varpaita oli tullut muutama lisää. Koko päivän märissä kengissä muhineet jalkapohjat eivät tykänneet hyvää. Leirintäalue oli kuitenkin erinomainen ja tasaisella ruohomättäällä, joten nukahdin ennen kuin huomasinkaan. Vaellus ei sittenkään ole katastrofi.

Päivä 3: Refugio Paine Grande – Campamento Italiano – Valle de Frances – 18km

Teltan vetoketjun avatessani olin ällikällä lyöty – päivä oli täysin tuuleton ja pilvetön, vuoret kohosivat leirintäalueen takana kristallin kirkkaina ja kutsuvina. Kävelin ripeästi Campamento Italianolle (7,5 km), pystytin telttani ja lähdin yhdessä chileläisten veljesten kanssa kohti Valle de Francesta. Ensimmäiseltä tasanteelta, noin tunnin nousun jälkeen, avautui upea näkymä lähellä oleville vuorille. Noin 15 min välein kuului voimakkaita jyrähdyksiä ikään kuin ukkosesta, jotka johtuivat vuorilla syntyneistä lumivyöryistä. Päivä oli todella lämmin ja olinkin liikenteessä vain topilla ja shortseilla, mikä tuntui erikoiselta, sillä muutaman kilometrin päässä oli jo paksu kerros lunta. Jatkoimme toisen tunnin kiipeämistä aukiolle, joka oli syntynyt maanvyörymästä. Tässä vaiheessa olimme jo jyrkästä noususta aivan puhki, mutta meidät saatiin houkuteltua kiipeämään vielä tunti lisää laakson korkeimmalle kukkulalle, noin 1000 m korkeuteen. Täältä näkymä olikin mieletön: 360 asteen panorama ympäröiville vuorille. Aurinko oli jo laskemassa kun saavuimme takaisin Campamiento Italianolle lepäämään. Olisuhteet leirintäalueella olivat siedettävät. Jalkapohjani noin 20 vuotta vanhemmat.

Päivä 4: Campamento Italiani – Campamento Torres – 24 km

 Edessä oli loppuvastus, eli 24 km pitkä ja 800 m nousua puiston päänähtävyydelle eli itse torneille (Torres). Kaunis päivä sai minut lähtemään matkaan varhain yksin. Muutaman tunnin kävelyn jälkeen saavuinkin paratiisimaiselle rannalle Lago Nordenskjöldille, jossa päätin evästää täydellisessä luonnon hiljaisuudessa ilman kenenkään häirintää. Matkakaiuttimesta soi Eppu Normaali. Maisema muistutti hieman Lago di Gardaa Italiassa, mutta täällä sai olla yksin luonnon kanssa. Pieni huomio järven nimestä – tämän järven on itseasiassa aikoinaan nimennyt ruotsinsuomalainen tutkimusmatkailija Otto Nordenskjöld. Päivä oli tuuleton, aurinkoinen ja paahtava. Olin kuitenkin polttanut edellisenä päivänä hartiani ja käteni, joten jouduin kulkemaan pitkähiaisessa. Kastelin paidan viileään järviveteen viilentyäkseni. Matka sujui oletettua ripeämmin ja neljän tunnin vaelluksen jälkeen päätin viettää siestaa kukkasniityllä. Nukahdin Leevi and the Leavingsin soidessa, kunnes heräsin verenhimoisen ötökän puraisuun. Matkan oli jatkuttava yli kukkuloiden kohti laaksoa ja Campamento Torresta. Refugio Chilenossa sain täytettyä kuumavesivarastoni, ja sainkin nauttia ruhtinaallisesti alkuruoaksi pussikeittoa ja pääruoaksi nuudeleita. Jälkiruoaksi pöytäni jakanut chileläinen perhe tarjosi minulle keksin. Tapasin jo aiemmin matkalla tapaamani eurooppalaisen pariskunnan, jonka kanssa taitoin viimeiset puolitoista tuntia Campamento Torresiin. Loppuvastus oli selätetty ennätysajassa (24 km vain 7 ja ½ tunissa) ja löysin itseni tutusta ja turvallisesta chileläisporukasta. Nyt muisteltiin jo matkan aikana tapahtuneita kommelluksia, loppu häämötti. Päätimme herätä kolmelta aamulla kavutaksemme kukkulalle ihastelemaan auringonnousua. Päivä oli ollut liki täydellinen.

Päivä 5: Campamento Torres – Laguna Amarga – 15 km

Yö oli kuitenkin painajaismainen – tuuli piiskasi telttaa, oli jäätävän kylmä ja tajusin, miten pahasti olin polttanut naamani. Oikeastaan pelkkä oleminen sattui. Nukahdin pariksi tunniksi, ja kun minua tultiin kolmelta vetämään auringonnousua katsomaan, huomasin, että naamani on täysin turvonnut ja kivulias. Jäin siis telttaan valittamaan oloani viiteen asti. Koska minulla ei ollut peiliä, otin itsestäni kameralla kuvan ja järkytyin syvästi. Käärin itseni huiviin niin, ettei minusta näy kuin silmät, ja lähdin katsomaan auringonnousua. Pojat ovat ilmeisesti vieläkin siellä, kun eivät ole palanneet. Pääsin kuin pääsinkin huipulle, mutta pettymyksekseni tornit olivat pilvien peitossa. Sen sijaan kaunis sateenkaari piristi näkymää, ja toisella puolella oleva kallio paistatteli aamuauringossa. Huiviin kääriytyneenä halusin nyt kuitenkin päästä äkkiä pois koko Torres del Painelta. Ilman aamupalaa kävelin yhdeltä seisomalta telttani kanssa 15 kilometriä Laguna Amarga. Tai siis ensin jyrkkä lasku Hotelli Torresille (kolme tuntia), josta olisin voinut jatkaa bussilla Laguna Amargalle, mutta koska minä en halua maksaa vaivaisesta seitsemästä kilometristä, päätin ottaa ja kävellä senkin. Ei ehkä elämäni viisaimpia tekoja, sillä tiellä aurinko paistoi todella kuumasti, minä olin kokonaan kääriytyneenä huiviin kuin arabi, ja tuuli nostatti ajoittain hiekkapyörteitä. Kaikkia tyhmyyksiä sitä ihminen keksiikin. Mutta: aina ei voi purjehtia myötätuulessa.

Lopulta pääsin takaisin Puerto Natalekseen, jossa Oscar ja Gloria ottivat minut avosylin vastaan. Tunsin saapuneeni takaisin kotiin. Ruoka valmistui, minulle oli peti petattuna, ja suihkussa oli kuumaa vettä. Naamaani rasvattiin, jotta siitä tulisi vielä entistäkin ehompi. Päätin levätä vielä yhden päivän Puerto Nataleksessa ennen kuin jatkan matkaa, ei sillä naamalla kannattanut poistua neljän seinän sisältä. Päivä oli muutenkin niin tuulinen, sateinen ja kylmä, ettei ulos oikeastaan edes kannattanut mennä. Oscar kertoi minulle viisauksia elämästä ja maailmasta tiheällä chileläisellä aksentilla, samalla moittien argentiinalaisesta korostuksesta ja sanoista, joita minulle oli jo keretty opettaa. Lähtö oli hieman haikeaa, ja myös Gloria ja Oscar tuntuivat olevan pahoillaan minun lähdöstäni. Vaikka heillä vierailee niin paljon matkailijoita, yrittävät he muodostaa kaikkiin kontaktin. Yksin matkustaviin se on paljon helpompaa.

Lähdettyäni tapasin sattumalta bussiasemalla saman chileläisporukan, jonka olin tavannut Torres del Painella useita kertoja. Etelä-Amerikkalaiseen tapaan pusuja alkoikin sadella, olimme yllättäen kuin vanhoja ystäviä. Pojat ovat samanikäisiä insinööriopiskelijoita, ja teekkari tulee aina teekkarin kanssa toimeen, oli maa tai kulttuuri mikä hyvänsä. Päätimme, että näemme noin kuukauden päästä Santiagossa, ja menemme vaikka yhdessä bilettämään Viñan biitseille. Istuin bussiini kohti El Calafatea ja kuulokkeista soi ”Show must go on”.

Pako Tulimaasta

Viimeiset kaksi päivää ovat olleet ennen kaikkea ennalta-arvaamattomia ja todistaneet, että tässä maailmassa on edelleen jäljellä paljon hyvyyttä, jota itse kunkin pitäisi jakaa. Palataampa lähtökohtiin. 

Kuva Tulimaan rannoilta, pienestä kylästä jonka nimeä en muista. Kuvassa Alejandro ja hänen autonsa.

Seisoin Ushuaian rajalla peukku pystyssä valmiina kohti Seikkailua. En oikeastaan tosin muista tätä huikeaa tunnetta, sillä se kesti alle minuutin, kun muuan señor pysähtyi ja otti minut kyytiinsä. Nopean esittelyn jälkeen hän on Alejandro, vajaa kuusikymppinen hyvätuloinen bisnesmies Buenos Airesista, joka tekee valtiolle töitä ihmisoikeuksien parantamiseksi. Kaikesta huolimatta Alejandro ei puhu englantia, joten keskustelu sujuu sutjakkaasti espanjaksi. Yhteisiä keskusteluaiheita löytyykin runsaasti maailman epäoikeudenmukaisuudesta kestävään kehitykseen, espajankielentaitoani laitetaan tosissaan koetukselle. Koska kummallakaan ei ollut minnekään kiire, kiertelimme koko päivän pitkin Tulimaata etsien kauneimpia estancioita, eli maataloja, pieniä hylättyjä kalastajakyliä ja kauniinpia hiekkarantoja.

Laakso täynnä keltaisia kukkia

Puita, jotka kasvavat tuulen kanssa samaan suuntaan

Vieläkö on villihevosia? Lauma hevosia meren rannalla.

Lopuksi päädyimme n. 300 km päähän Rio Grandeen, josta ei kuitenkaan löytynyt minun hintatasooni sopivaa yöpaikkaa eikä leirintäaluetta. Kaupunki on äärimmäisen teollinen eikä siellä ole mitään turisteille, vaikka merenrannalla kulkeekin suhteellisen viehättävä kävelypolku. Tässä vaiheessa sanoin Alejandrolle, että kyllä minä pärjään, hommaan jostakin itselleni katon pääni päälle tai etsin leirintäalueen. Ilmeisesti Alejandron, jolla on kaksi hieman minua vanhempaa poikaa, isänvaisto heräsi ja hän ei suostunut tähän, vaan osti minulle hotellihuoneen samasta hotellista hänen kanssaan, sekä tarjosi ruoan huoltoasemalla, sillä vaikutin nälkäiseltä. Ja niin tottavie olinkin, olinhan syönyt koko päivänä vain omenoita ja rusinoita. Minun on joskus vaikea ottaa vastaan näin suurta palvelusta, ja espanjaksi olikin vaikea artikuloida kiitollisuuteni määrä. Huomenna kello kuudelta aioimme jatkaa matkaa pois Tulimaasta. 

Gaucho lampaidensa kanssa pampalla

Täyttävätköhön naudan tilavaatimukset EU standardeja?

Aguilucho

Tulimaasta poistukakseen on käytävä läpi Chilen ja Argentiinan tulli sekä matkattava 20 minuuttia lautalla. Matkalla näimme paljon minulle vieraita eläimiä ja Alejandro opetti minulle eläinten nimiä espanjaksi: guanaco (laaman tapainen eläin), zorro (kettu), ñandú (strutsin tapainen eläin), pato (sorsa), aguilucho (haukka), gaviota (lokki), liebre (rusakko). Kirjoitin tarkoin muistiinpanoja havaitsemistamme eläimistä. Minulta sateli kysymyksiä ja Alejandrolta sateli vastauksia. Täällä kaikki on aivan erilaista kuin pohjoisella pallonpuoliskolla. Ushuaian lähellä maisemat muistuttivat Norjan vuonoja, mutta Patagoniaa lähestyttäessä puut katosivat, maasto tasoittui ja jäljelle jäi horisonttiin katoavaa tasankoa eli pampaa, missä välillä gaucho (Argentiinan versio cowboysta) paimensi hevosella suuria lammas- ja lehmälaumojaan. Olen tottavie hyvin kaukana kotoa. 

Avaria maisemia Tulimaassa

Guanacot

Minä ja Alejandro

Lopulta tulimme pisteeseen, jossa minun reittini tuli jatkuvan kohti Puerto Natalesta, kun taas Alejandron tuli jatkaa pohjoiseen Argentiinan puolelle. Koska tulimme hyvin toimeen ja kilometrit sujuivat kepeästi yhdessä jutellessa, Alejandro päätti koukata Rio Turbion kautta, joka teki hänelle noin 200 lisäkilometriä. Niinpä matkamme jatkui ensin Rio Gallegoksen öljykenttien kautta läpi Ruta 40:n, yhden maailman yksinäisimmistä teistä. Laskimme vastaan tulevat autot tarkoin, niitä oli 300km tienpätkällä viisi. Yksinäisellä tiellä ehdotin, että voisimme treenata Alejandron englantia ajan kuluksi, ja niin puhuimme englantia pari tuntia. Alejandron englanti oli kuin olikin liki samaa luokkaa minun espanjan taitoni kanssa. Keskellä Ruta 40 tie muuttui ripio:ksi, jonka oletan tarkoittavan soratietä. Puhuessa oppimisen hienous on se, että tietää suunnilleen mitä sana tarkoittaa, muttei tiedä sille käännöstä. Joskus en tiedä edes kirjoitusasua, mutta jos kuulen sanan, tiedän mitä se tarkoittaa. Jokatapauksessa, ripion jälkeen tie muuttui niin huonoksi, että ilman nelivetoa olisimme tuskin selvinneet siitä. Kysyin Alejandrolta, että oletko varma, että tämä on oikea tie? Si, si. Ilmeisesti Alejandro oli koko ajan ollut tietoinen, että tie on tietyön alla eikä täysin ajokunnossa, mutta lähtenyt siitä huolimatta ylittämään sitä. Tämä oli joka tapauksessa nopein reitti Rio Turbioon, joka on Chilen rajalla. Keskellä ei-mitään (tämän keskemmälle ei-mitään harvoin pääsee) autosta loppui bensa, ja sähkövian vuoksi emme saaneet vaihdettua varatankkiin. Niinpä jouduimme lappoamaan bensan toisesta tankista toiseen, joka osoittautui hankalaksi, sillä keskellä puutonta pampaa tuuli oli niin voimakas, että se meinasi viedä mennessään. Onnistuimme tehtävässä ja matka jatkui. 

Sähköteknisiä ongelmia Tie 40:llä

Moottoritie on kuuma jälleen!

.. tai sitten ei niin kuuma?

Lopulta saavuimme Rio Turbioon, keskisuureen hiilikaivoskaupunkiin, joka toimii myös rajapisteenä Chileen, minne minun matkani jatkui. Vaihdoimme yhteystietoja ja sovimme, että näemme myöhemmin Buenos Airesissa. Ehkä voisin opettaa Alejandrolle lisää englantia, sillä hän haluaa matkustaa Etelä-Koreaan. Rajalla menin kysymään yhdeltä chileläiseltä mieheltä, josko hän voisi ajaa minut rajan yli Puerto Natalekseen. Tämä ei muodostunut ongelmaksi, ja näin pääsin perille Chileen Glorian perheeseen, joka on taas uusi tarina. Tämän uskomattoman seikkailun tuloksena olin saanut kuusi leimaa passiini yhden päivän aikana, mitä rajalla ihmeteltiin suuresti. Rajaselkkaukset sujuivat onneksi aina kivuttomasti. Vaikka rajanvaihto onkin hyvin saman tapainen kuin Venäjän rajalla, ovat rajavartiat täällä etelässä paljon rennompia, eivätkä paljoa udelleet suomalaiselta liftarilta.

Kuvassa reitti, piirretty itse koska Google ei tunne kaikkia teitä. Nukuin pisteessä B ja vihreässä pisteessä C:n ja D:n välillä auton bensa "loppui". Punaiset pisteet ovat rajanylityspaikkoja.

Maailman lopussa

View Larger Map

Tässä se nyt sitten on: paljon puhuttu maailman loppu, eli maailman eteläisin kaupunki Ushuaia, joka sijaitsee Tulimaan saarella (Tierra el Fuego) Argentiinassa. Tuntuuko se nyt sitten eriltä olla  vain 1000 km etelänavalta? Ei. En tarkoita, etteikö se olisi hienoa olla täällä. Maisemia ei tarvitse sen tarkemmin kuvailla, niiden uskomattomuuden voit itse havaita kuvista. Kaupunki lepää vuorien syleilyssä, ja öisin vain muutaman kilometrin päähän vuorille sataa lunta. Kolmantena päivänä lämpötilakin kipusi yli 15 asteen, jolloin väki käveli ympäriinsä t-paidassa. Auringon paistaessa se on uskomattoman voimakas,  antarktinen jäätikkö vain ei anna sille mahdollisuutta lämmittää tätä paikkaa. Ushuaia on kuin Levi tai Saariselkä sijoitettuna Islantiin. Täällä on kaksi keskustaa - vanha keskusta, jossa paikalliset, jotka ovat töissä joko satamassa tai turismin parissa, käyvät ostoksilla, sekä uusi keskusta, joka pursuaa ravintoloita, hotelleja, baareja ja liikkeitä täynnä vaellus- ja lasketteluvaatteita. Keskustan ympärillä ovat asumislähiöt täynnä pieniä, värikkäitä ja sieviä taloja, joissa myös majoittajani Rody ja Laura asuvat.

Yötön yö Ushuaiassa

Kulkukoira Ushuaian kaduilla

Ushuaia vaikuttaa helposti valtavalta turistirysältä. Täällä on todellakin paljon turisteja. Turismin lisäksi Ushuaia on kuitenkin paljon muutakin, ja sohvasurffaus onneksi avasi minulle ovet kokemaan tämäkin puoli. Ushuaian asukkaat ovat harvoin syntyneet täällä, sillä kaupunki on vain kaksi sukupolvea vanha. Alkuperäisasukkaat, eli intiaanit, "hävitettiin" kaikki kun eurooppalaiset tänne 1800- luvun lopussa muuttivat. Tietopläjäys: Tulimaa sai nimensä siitä, että kylmyydestä huolimatta alkuasukkaat olivat hyvin vähäpukeisia, mutta pitivät ympärivuotokautisia tulia ympäri maata lämmitelläkseen, jotka alueen valloittajatkin ensin havaitsivat. Nykyiset asukkaat ovat ympäri Argentiinaa ja Boliviaa, sillä Ushuaiassa on enemmän töitä kuin työntekijöitä, ja palkat ovat yksi maan korkeimpia. Toisaalta armoton ilmasto karsii hieman tänne muuttamaan haluavia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettäkö tämä paikka pursuaisi luksustaloja - päin vastoin - talot ovat varsin pieniä ja yksinkertaisia. Osa on jopa eurooppalaisittain slummimaisia, rakennettu itse lastulevyistä ja pellistä, mutta pelätä täällä ei tarvitse, vaikka kadut tulvivatkin kulkukoiria. Kulkukoirat, joista osa on aggressiivisia, onkin syy, miksi jätän mielummin väliin kävelyretken "slummin" läpi (slummi on hieman virheellinen sana, sillä se johdattaa helposti rikollisuuteen, täällä ei kukaan esimerkiksi kerjää rahaa).

Ushuaian katukuvaa normaalista lähöiöstä

Satama noin kello 11 illalla

Satama liki keskiyöllä

Ushuaiassa suomalaisen espanjaa puhuvan blondin tytön on erityisen helppo tehdä ystäviä. Ensimmäisenä iltana menimme Rodyn kanssa paikalliseen pubiin tapaamaan muita Ushuaialaisia. Tuntuikin olevan jopa pientä kilpailua, kuka pääsee minua haastattelemaan. Oli mielenkiintoista havaita, miten jokaisella oli niin erilainen tarina, mutta loppujen lopuksi kaikki olivat tulleet Ushuaiaan työn perässä, harva siksi, että he pitävät paikasta. Argentiinalaisille ympäri vuoden kestävä kylmyys (lämpötila nousee kesälläkään harvoin yli 15 asteen) ei ole mikään ihanteellinen elinolosuhde, etenkin kun osa oli kotoisin Tucumánista asti, joka on yksi pohjoisimpia ja kuumimpia kaupunkeja. Kysyin, että miten he selviävät täällä, missä antarktiset tuulet puhaltavat miltein ympäri vuoden? Vastauksena oli sosiaaliset suhteet. Argentiinoilla sosiaalisuus on veressa ja uusia ystäviä voikin syntyä jo muutamassa minuutissa. Ushuaiassa on hyvä ilmapiiri, kaikki otetaan vastaan. Myös minut. Neljän päivän jälkeen minulta kysyttiin, että etkö jäisi tänne, kyllä täällä varmasti on sinullekin töitä?

Tulimaan luonnonkauneutta

Aurinko paistaa vain harvoin vuorilla. Kuvassa aurinko pilkahti noin 15 sekunniksi, jolloin yritettiin pikimmiten napata kuva.

Tulimaa ei ole trooppinen paratiisi, mutta siellä voi nauttia oman laguunin rauhasta.

Seuraavana päivänä lähdimme pubista tutulla porukalla aamusta kohti koskematonta luontoa ja Laguna Esmeraldaa. Noin kuusi tuntia kestävä patikkaretki oli erityisen mutainen ja kylmä, maisemat muistuttivat hieman Lappia, tosin korkeammilla vuorilla. Täällä ei ole myöskään tundraa, vaan niin sanottua lenga- metsää ja muita kasvillisuusvyöhykkeitä, joista ei yläasteen ympäristötiedon tunnilla olla kerrottu. Kolmantena päivänä Ushuaiassa luonto soi minulle harvinaisen tuulettoman päivän, jolloin lapset pelasivat kaduilla jalkapalloa lyhythiaisella. Kävelin pitkin lähiötä ja tarkkailin ihmisten elämää. Päätin nähdä erään pubissa tapaamani paikallisen, Ramiron, kaupungilla, ja nappasin ikäänkuin osaavasti paikallisbussin. Tämä vei minut kuitenkin kaupungin toiselle laidalle, jossa ilmoitin bussikuskille, ettei minulla oikeasti ole hajuakaan mitä teen, ja pyrin keskustaan. Hän tarjosi minulle purkkaa ja opasti minut paluumatkalla jäämään pois keskustassa. Ramiro piti minulle maten alkeiskurssin numero yksi. Mate on argentiinalainen perinteinen teen tapainen juoma, jota nautitaan aina muiden ihmisten kanssa samasta kupista, samalla pillillä. Maten juominen on kuin seremonia. Sainkin kunnan olla "seremoniamestari" eli cebadora. Muutaman tunnin sosialisoinnin ja maten juomisen jälkeen oli saavuttanut tason yksi. Ilta tuli olevan viimeinen, joten vietimme sen Ushuaialaisten kanssa ensin paikallisessa irkkupubissa ja myöhemmin auringon nousuun asti latinorytmejä kuunnellen yökerhossa. On uskomatonta, miten tästä kaupungista löytyy niin paljon täytettä yökerhoon. En ole ikinä, vannon, ikinä, nähnyt niin paljon ihmisiä yökerhossa. Kotimatkalla muistelimme Malvinas saarilla (eng. Falklandin saarilla) kuolleita nuoria argentiinalaisia. Älä muuten ikinä sano argentiinalaiselle sanaa Falklandin saaret, he ovat edelleen katkeroituneita Briteille kokemasta tappiosta. Olo oli juhannusmainen, aurinko nousi vuorten takaa ja väki hoiperteli baarista kotiin. Itse tosin olen päättänyt oman turvallisuuteni kannalta Etelä-Amerikassa pitäytyä vain muutamassa oluessa, joten en kuulu hoipertelevaan porukkaan.

Muistelemassa kaatuneita sankareita

Ushuaiasta oli lähdettävä tyylillä. Täältä umpikujasta lähtee busseja pois harvoin ja ne ovat kalliita, joten luotin, että peukaloni johdattaa minut pois Tulimaan saarelta ja rajan yli Chileen. Tästä seikkailusta lisää seuraavassa kirjoituksessa. 

Tervetuloa vastakohtien kaupunkiin

Sitä on miettinyt jo ainakin vuoden, että minkälaista se elämä on oikein Buenos Airesissa. Onko se kamalaa, ihanaa vai pelottavaa. Ammutaanko minut kadulla vai joudunko mafian kidnappaamaksi. Jos alat etsimään, tulet huomaamaan, että internet on pullollaan näitä tarinoita, joissa keskellä kirkasta päivää lapsi ryöstää rahat aseella uhaten. Nyt voin kertoa kuitenkin oman mielikuvani varauksetta.

Yhden päivän kokemuksella olen kertakaikkisen ihastunut tähän maahan, ja ennenkaikkea tähän kaupunkiin ja kaikkiin sen miljooniin ja miljooniin ihmisiin. Tämän yhden päivän aikana olen tehnyt ensimmäiset rikokseni, nähnyt enemmän köyhyyttä kuin koskaan elämässäni, nähnyt enemmän lasisia pilvenpiirtäjiä ja rikkauksia kuin koskaan ennen, nauttinut argentiinalaisesta ystävällisyydestä, puhunut tunteja pelkkää espanjaa, syönyt elämäni suurimman naudan pihvin ja seurannut kauniiden porteñojen liikkeitä puistossa.

Aloitetaan rikoksista. Niistä on aina hyvä aloittaa. Jos alkaisin kirjoittamaan argentiinan taloustilanteesta, voisin kirjoittaa siitä kokonaisen blogin. Sanotaan vaikka, että se on eurooppalaisittain erikoinen. Se pakottaa budjettimatkaajan hieman kiertämään lakia. Lyhyesti sanottuna, inflaation vuoksi valuuttakursseja on kaksi - virallinen kurssi ja sininen kurssi. Virallisella kurssilla yhdellä eurolla saa 8,9 pesoa vaihtopisteistä. Sinisellä kurssilla saa yhdellä eurolla 12 pesoa mustilta markkinoilta. Kerrompa miten tämä toimii.

Tänään lentokentällä vaihtamastani 20- euroisesta oli enää muutama euro jäljellä. Lisää pesoja oli saatava. Suuntasin Florida- nimiselle alueelle. Kävelin coolina pitkin Florida- katua, kunnes kadun reunoilla alkoi parveilemaan erinäisiä miehiä toistellen sanoja "cambio cambio cambio". Valitsin heistä yhden ja ilmoitin olevani kiinnostunut cambiosta. Hän vei minut yhden rakennuksen sisälle pieneen huoneeseen, joka oli naamioitu matkayhtiöksi. Matkalla mies jutteli mukavia. Pian rahat laskettiin, ja Suomesta tuomani eurot ja dollarit vaihtuivat pesoiksi sovitulla vaihtokurssilla (tästäkin voi tinkiä). Milton oli opettanut minut tunnistamaan väärennetyt rahat, joita on paljon Buenos Airesissa, joten kääntelin rahoja tärisevin käsin asiantuntevan näköisenä, laskin ne, ja lopulta asettelin rahapussiin huolellisesti. Poistuin pikimmiten paikalta. Mitä juuri tein, on laitonta, mutta vaikka poliisi tietää tästä, ei se puutu asiaan mitenkään. Tämä tuli todistettua, kun cambio- miehet toistelivat "cambio cambio cambio" poliisin kävellessä ohi. Vaikka tämä kuulostaa erikoiselta, oli se loppujen lopuksi melko harmiton toimenpide, nämä miehet tekevät tätä työkseen. Mutta onhan se aina hieman kiusaantunut tilanne astua yksin muutaman neliömetrin "toimistoon" taskussa noin tuhat euroa ja havaita, että näillä kavereilla on kaikki laatikot täynnä pesoja ja muutama kaveri vartio ovea. Cambio- miehet eivät periaatteessa ole rikollisia, vaikka toiminta ei olekaan laillista (ironista?). 

Slummialue

Pahvihökkeleitä sillan alla

Siirrytään seuraavaksi muihin positiivisiin aiheisiin, kuten köyhyys. Tämä oli ensimmäinen asia, minkä kohtasin laskutumiseni jälkeen. Matkalla bussilla lentokentältä keskustaan näkee ensin lähinnä hevosia ja lehmiä pellolla, mikä oli mieltä lämmittävää. Sen jälkeen tulee vastaan villa miseria, eli tuttavallisesti slummi. Tämä on liki silmänkantamattomiin jatkuva tiheä rypäs tiilestä ja muista saatavilla olevista rakennusmateriaaleista tehtyjä hökkeleitä, jotka tuntuivat kasvavan kuin muurahaiskeot toinen toisensa päälle. Tiilihökkelin päällä saattoi olla peltihökkeli. Kaikilla ei kuitenkaan mene näinkään hyvin, vaan kaikkein vähäosaisimmat asuivat sillan alla pahvirakennelmissa. Slummin jälkeen rakennukset vaihtuivat hiljalleen vaihteleviksi neuvostomaisiksi kerrostaloiksi, jotka kohosivat epävarmasti toinen toistaan korkeammalle. Tässä vaiheessa jahkailin hieman valintaani muuttaa asumaan tänne. Kulman takaa paljastuivat kuitenkin uskomattoman komeat espanjalaistyyliset rakennukset, jotka kehystivät ylväinä leveitä katuja ja suuria aukoita. Muutama sata metriä eteenpäin, ja jopa Miamin loiste jäi kakkoseksi tälle näylle. Lukematon määrä lasisia toimistorakennuksia kohosi pilviin kilpaillen mahtavuudesta toistensa kanssa. Kaikki aiemmin näkemäni tuntui minimalistiselta tähän verrattuna (tässä huomio, että Yhdysvalloissa en ole käynyt muissa suurissa kaupungeissa kuin Miamissa, ja Aasiassa en ole käynyt lainkaan). Toisinaan saattaa nähdä jopa vieri vieressä 1800- luvun arkkitehtuurin mestarityön ja yli 100- kerroksisen lasisen pilvenpiirtäjän. Näiden juurella pienissä peltihökkeleissä myydään käytettyjä kirjoja ja korttelin päässä kerjäläisperhe pahvihökkelissään viettää siestaa. Jokaisen kulman takaa saattoi avautua erilainen näkymä.Tervetuloa Buenos Airesiin.

Nyt kun ollaan jo päästy positiivisiin aiheisiin, siitä on hyvä jatkaa. Puhutaampas yksi kappale argentiinalaisista. Heihin ei voi olla rakastumatta. Sen lisäksi, että he ovat kertakaikkisen kauniita ihmisiä, en ole vielä missään kohdannut tällaista ystävällisyyttä. Lentokentältä saavuttuani yritin päästä metrolla Miltonin luokse, joka majoittaa minut. Pyörin epävarmana metroasemalla tietämättä mitä tehdä, kun en onnistunut ostamaan lippua. Pian muuan nainen tuli kysymään, tarvitsenko apua, ja selitin, että en saa ostettua lippua ja minun pitäisi hankkia metrokortti. Tämä oli ensimmäinen kosketukseni espanjankielen kanssa ja puhuminen oli hyvin epävarmaa, mutta sain asiani selitettyä. Hän kulutti noin 20 minuuttia omaa aikaansa auttaen minua hankkimaan metrokortin, ja oli miltei saattamassa minua perille asti kun vakuutin, että kyllä minä osaan metroa käyttää. Ehkä hatara olemukseni ei viestinyt samaa - tukahduttava kuumuus, nälkä, jano, kaksi vuorokautta valvomista ja liki 20- kiloinen rinkka sai pienen tytön tärisemään uupumuksesta, enkä meinannut saada laskettua hikisiä rahoja, samalla yrittäen varmistaa, ettei kukaan varasta minulta mitään. Tranquilo, tranquilo, señora toisti. Rauhallisesti, rauhallisesti. Lopuksi señora suuteli poskelle ja toivoi, ettei minua ryöstetä. Retiron alue oli totisesti melko luotaantyöntävää, ja ennenkaikkea piti varoa, ettei jäänyt hullun kuskin yliajamaksi. Jos voisin tämän viestin tälle señoralle välittää - muchas gracias, et voi uskoa, miten ihanalta tuntui, että ensimmäinen argentiinaalinen ihminen kenet tapasit, oli noin sydämmellinen.

Yksi kappale ei riitä kuvaamaan argentiinalaisten ystävällisyyttä. Kerron vielä siitä, miten ostin tänään kirjan. Argentiina on kirjojen ystävän paratiisi – käytettyjä kirjoja myydään jopa eurolla ja kaupunki pursuaa toinen toistaan upeampia kirjastoja, joissa parhaimmillaan soittaa taustalla pianisti. Peltikattoiset pienet hökkelit suorastaan vetävät puoleensa kadunkulkijaa selaamaan kulahtaneita kirjoja. Myös minua. Pian myyjä alkoikin juttelemaan minun kanssani ja kysyin, voisiko hän suositella jotain pientä kirjaa, minkä voisin ottaa mukaan matkalleni Patagoniaan. Pian sukelsinkin Argentiinan kirjallisuuden historiaan, kun tämä señor kävi läpi miltein puolet kirjakokoelmastaan etsien minulle sopivinta kirjaa, samalla kysellen Euroopasta ja minun elämästäni. Kävi ilmi, että hänen poikansa on syntynyt samana päivänä kuin minä. Lopulta vietin hänen kanssaan liki tunnin rupatellen matkailusta ja kirjoista. Hän oli vain yksinkertainen mies, joka myy käytettyjä kirjoja peltihökkelissä, mutta hänellä oli suuri sydän. Lopulta päädyin kokoelmaan tunnettuja argentiinalaisia rikostarinoita 1900- luvun alusta, ja sen kaveriksi nappasin espanjan sanakirjan. Hän myy kirjojaan aivan tulevan yliopistoni kupeessa, joten lupasin tulla kertomaan matkastani Patagoniassa palattuani Buenos Airesiin. Kirjamies antaa suukon poskelle hyvästiksi, mikä on Argentiinassa hyvin normaali tapa.

 

Tämän kaupungin asukkailla totta tosiaan juttua riittää. Yritetäämpä kertoa tapahtumia reaaliajassa: Laskeuduin Buenos Airesiin kaksi päivää sitten ja nyt istun taas lentokentällä. Eilen lähdimme yhdelle huurteiselle San Tielmon pubiin kolmen paikallisen ja kahden ranskalaisen kanssa, mutta päädyin nukkumaan vain kaksi tuntia ennen, kuin minun piti lähteä lentokentälle (eli noin puoli kuusi aamulla). Siihen yhteen olueen se jäikin, mutta aika vierähti kuin siivillä kuunnellen Miltonin ystävän Tómaksen tarinoita Argentiinan, ja oikeastaan koko Etelä-Amerikan, ongelmista. Politiikka, talous ja niiden kieroutuneisuus ei jätä ikinä porteñoja hiljaiseksi. Tómas ei jättänyt paljoa tilaa laukoa kommentteja väliin – oikeastaan tunsin olevani enemmänkin oppitunnilla, erinomaisella oppitunnilla. Nyt ymmärrän Argentiinaa ja sen ihmisiä taas hieman paremmin. Esimerkiksi se, että Argentiina oli vielä 30- luvulla maailman kuudes talousmahti, ja että jopa 90 % sen asukkaista oli eurooppalaisia, tuli minulle hieman uutena tietona. Ei ihme, että tämän nyt korruptoituneen ja kriisistä kriisiin sinnittelevän maan asukkaat ovat niin ylpeitä maastaan. Kun kello oli jo aivan liian paljon, ahdoimme kaikki kuusi Tómaksen autoon ja viiletimme läpi öisen Buenos Airesin aivan liian lujaa musiikin pauhaten. Öinen ilma oli uskomattoman lämmin ja retkotin toista kättä ikkunasta ulkona. Miltonin luona päätimme (siis minä, argentiinalaiset ja ranskalaiset) ottaa vielä lasillisen viiniä ja terästää salsa- ja tango- liikkeitä, joita kukaan ei kuitenkaan osannut.

Kun yhdistän tähän vielä majoittajani Miltonin ylettömän ystävällisyyden (ja suurimman ikinä syömäni naudanpihvin), sen ystävällisen tytön joka auttoi minua ostamaan SIM- kortin, sen tunnin jonka vietin keskuspuistossa katsellen kauniiden ja atleettisten porteñojen (eli Buenos Airesilaisten) liikkeitä, olen aikalailla myytyä naista. Ja olen ollut täällä vasta kaksi vuorokauden ja nähnyt ainoastaan muutaman kaupunginosan. Yksi on varmaa: tästä vuodesta tulee mieleenpainuva. Olkoon tämä missioni muuntautua kylmästä suomalaistytöstä lämminsydämiseksi porteñaksi, joka puhuu espanjaa viehättävällä italialaisella aksentilla. Tästä tekstistä tuli hieman pitkä, mutta se oli nopea purkautuminen kaikesta siitä, mitä rinnassa tällä hetkellä velloo. Buenos Airesin helle on kuitenkin liikaa minulle ja, kuten mainitsin, istunkin tällä hetkellä lentokentällä matkalla kohti maailman loppua, jossa lämpötila on noin 25 astetta alhaisempi.