El Calafatesta ei
ole paljoa kerrottavaa. Se on kuin keski-eurooppalainen
pikkukaupunki, turistirysä, joka ei kuulu tänne keskelle aavaa
Patagoniaa. El Calafate on The Paikka käydä katsomassa Perito
Morenoa, yhtä maailman suurinta mantereen sisäistä jäätikköä,
joska avulla argentiinaaliset toden totta osaavat viedä
ulkomaalaisten rahat. Siksi päätin jättää Perito Morenon väliin,
olinhan nähnyt ja kokenut jäätikköä jo riittävästi Torres del
Painella. Olin vailla majoitusta El Calafatessa, mutta onneksi Gloria
oli vinkannut minulle Jorgesta, joka ilman muuta majoittaa minut,
kunhan ilmaannun hänen ovensa taakse ja ilmoitan, että Gloria
lähetti minut tänne. Minulla oli ainoastaan osoite, mutta muuta en
tiennyt tästä paikasta.
Jorgella on myös
matkailuyritys. Tai siis.. Jorgella OLI myös matkailuyritys. Osoite
vei minut siistille kadulle, mutta numero osoitti palaneen talon
raunioihin. Kaksi tyttöä hääräsi rakentaen pientä
lastulevy/pahvikopperoa talon eteen, ja kysyin Jorgesta. Jorge on
sisällä, käy ovesta sisään, tyttö viittoi kohti hiiltynyttä
ovea, joka oli oikeastaan ainoa, mitä julkisivusta oli jäljellä.
”Sisällä” (kattoa ei tietenkään ole) oli yhtä kaoottista:
keittöästä oli jäljellä vain takka, jonka ympärillä oli
astioita ja rispaantunut sohva, jossa nukkui kulkukoiria. Siellä
täällä oli jäljelle jäänyt seinän tynkä tai pala perustuksia,
pari tuolia ja hylly. Itse Jorge rakensi jonkinlaista pientä taloa
savesta, joka oli jo melkein valmis. Piha oli täynnä jos
jonkinlaista projektia. Jorge esitteli minulle paikan – voin nukkua
pihan perällä olevassa ulkorakennuksessa, jossa on laverilla pari
patjaa. Yhdestä huoneesta löytyi oikea vesivessa ja suihku. He siis
asuvat palaneen retkeilymajan raunioissa. Jorge selitti minulle
paikan historiaa – hänellä oli täällä 30 vuotta retkeilymaja,
joka paloi melkein perustuksia myöten syyskuussa. He eivät
kuitenkaan lannistuneet, vaan talkoovoimin kyläläiset ja
satunnaiset matkailijat rakentavat La Clavea. Resurssit ovat
kuitenkin hyvin niukat. Autoin espanjalaista ja argentiinalaista
tyttöä rakentamaan kioskirakennusta raunoiden edustalle
asettelemalla pahvia lämpöeristeeksi. Argentiinalainen tyttö
visioi, että kioskin eteen tulee saksalaistyylinen ”beer garden”.
Ehkä jo ensi kesänä täällä voi olla jotain toimintaa.
Illalla teimme
takkaan tulen. Jostain paikalle saapui pussi lihaa, josta saataisiin
aikaan asado, eli argentiinalaisten kansallisruoka. Asado koostuu
erilaisista paloista naudan- ja sianlihaa, sekä makkarasta ja
kanasta, joita paistetaan tulella. Lautaselleni ilmestyi
lihakimpaleita, joita maistelin tietämättä mitä ne ovat, ja
oikeastaan myöskään näkemättä, olihan jo keskiyö ja pimeää.
Ympärillä parveili kulkukoiria, jotka olivat niin ikään
tervetulleita vartioimaan La Clavea, eihän sillä edes ollut seiniä.
Kulkukoirat saivat imeskellä jäljelle jääneitä luun palasia.
Useimmilla oli nimi. Asado oli maukasta ja söin hyvällä
ruokahalulla, sillä en ollut syönyt koko päivänä juuri mitään.
Istuimme rispaantuneella sohvalla ja lämmittelmille takan äärellä
tähtitaivaan alla. Ainoa ero slummiolosuhteisiin on se, että täällä
on vesivessa ja ”makuuhuoneeseen” tulee sähköt. Jostain syystä
nautin siitä tunteesta, että olin ”slummissa”, vaikka olinkin
keskellä yhtä Argentiinan vaurainta kuntaa, joka kuhisee turisteja.
Aamuyöllä heräsin
vatsanväänteisiin ja voin todella pahoin. Siinä vaiheessa kun
mitään ei ollut enää sisälläni ja tunsin voivani kävellä,
totesin, että lähden pikimmiten pois tästä paikasta. Se ei ole
paikka huonovointiselle kaikkine hajuineen ja sotkuineen. Minulla on
kuitenkin loppujen lopuksi hienostovatsa. Otin aamubussin El
Chalténiin, noin 250 km päähän, jossa minulla oli sohvapaikka
Numan luona. Kaikeksi onneksi nukuin bussimatkan sikeästi. El
Chalténissa ei toimi puhelimet ja tiesin ainoastaan suunnilleen,
missä Numa asuu, joten menin kioskin viereen istuskelemaan ja
odottelemaan, jos näkisin Numan. Pian Numa kurvasikin autolla
paikalle, ja selitin tilanteen. Pääsin lepäämään sohvalle, kun
Numa jatkoi työntekoa. Numan talo on erikoinen paikka. Siellä
ramppaa jatkuvasti ihmisiä käyttämässä internettiä tai
suihkussa. Kaikki tervehtivät minua ja kysyvät vointia. En voi
mitenkään muistaa olinko jo nähnyt jonkun aikaisemmin, vai
tapaammeko ensimmäistä kertaa. Jossain vaiheessa herään nälkään.
Päätin kulkea kylän kadun päästä päähän (kylässä asuu vain
noin 500 ihmistä ja se koostuu vain yhdestä noin 1km pitkästä
kadusta) haistellen kaikkia ravintoloita, josko joku haju saisi
ruokahaluni heräämään. Parillan haju sai melkein oksentamaan.
Lopulta löysin suureksi helpotuksekseni kasvisravintolan, jossa sain
melkein syötyä alkuruoaksi tarkoitetun salaatin. Nyt minulle alkoi
kuitenkin nousta kuume, joka jatkui vielä toisenkin päivän, joten
olin sohvan vankina.
Kun olin viimein
liki parantunut, Numa ehdotti, että minun pitää lähteä
tuulettumaan, joten menimme tangobaariin. Numa tuntee joka ikisen
kyläläisen, eikä vain kyläläisen, vaan myös jokaisen kylän
koiran. Numa selitti, että kylässä ei ole kulkukoiria, vaan ne
ovat kylän koiria, asukkaita. Kaikilla on nimi ja tarina. Hän
kutsui tottuneesti koiria luokseen ja leperteli niille.
Argentiinalaiset rakastavat eläimiä. Luulin, että päädymme vain
katsomaan tangoa, mutta Numa päätti opettaa minut tanssimaan.
Tässäpä on nuorelle argentiinolle haastetta kerrakseen. Puolen
tunnin treenin jälkeen olin kuitenkin yllättynyt siitä, että
pystyin jotenkuten seuraamaan Numaa. Toisaalta tanssijaa, joka vie
hyvin, on melko helppo seurata. Argentiinalainen tango on todella
voimakas ja tunteikas tanssi. Siinä ei ole mitään tiettyä kaavaa,
vaan se syntyy improvisoiden. Numa toistelee: ”älä katso jalkoja
vaan yritä tuntea liike!”. Myöhemmin lattialla on paljon muitakin
tanssijoita, ja vientiä alkaa olemaan suuntaan jos toiseen. Ikävä
kyllä pyöritys saa minulle taas hieman huonon olon, joten joudun
lähinnä seurailemaan sulavien argentiinojen liikkeitä. Minusta on
huvittavaa, että vaikka argentiinalaiset miehet/pojat ovat
pääsääntöisesti tatuoituja rokkityyppejä, ovat he sisältä
eurooppalaisittain pehmoja, jotka nauttivat tanssimisesta ja
ruoanlaitosta, sekä rakastavat lemmikkejään. Tangobaarissa oli
ainutlaatuinen kotibilemäinen tunnelma – viiniä ostettiiin
pulloittain ja olutta litrakaupalla, joka jaettiin ystävien kanssa
esimerkiksi lattialla istuen ja nauraen. Välillä pyöritettiin pari
biisiä tangoa, ja sitten taas vaihdettiin kuulumisia. Välillä pari
kyläläistä soitti kitaralla muutaman biisin, väki kokoontui
lattialle istuen hiljaa kuuntelemaan, ja tango jatkui. Tällaiset
baarit ovat kuulemma Argentiinassa todella tyypillisiä, taidankin
löytää omani Buenos Airesista.
Kun viimeinkin olin
melkein parantunut, päätin lähteä 24 km kävelyretkelle suuntana
Laguna de los Tres, joka on Fitz Royn (n. 3300 m lumihuippuisen
vuoren) juurella, noin 1300 m korkeudessa oleva laguuni. Evääksi
tein juustopatonkeja, joista ensimmäisen söin paratiisimaisessa
paikassa kristallinkirkkaan puron varrella. En kuitenkaan
edelleenkään pystynyt syömään suuria määriä ruokaa, joten jo
puolikkaan patongin jälkeen minulle tuli huono olo. Jatkoin
kuitenkin matkaani. Nousu Laguna de los Tres:ille on ennekaikkea
raskas. Lopussa on todella jyrkkää nousua noin 600 metriä, mutta
uskomaton näkymä palkitsi raskaan kapuamisen. Sinisenvihreä
laguuni vuoren juurella heijasti pilvettömälle taivaalle kohoavan
majesteettisen Fitz Royn ja näky oli henkeä salpaava. Kello oli
kuitenkin jo niin paljon, että jouduin kiiruhtamaan kotiin. Pienen
kävelyretken pituudeksi tuli yhdeksän tuntia, enkä puolikasta
leipää enempää saanut tungettua suuhuni, vaan jouduin heittämään
loput menemään. Aikaa oli kulunut El Chalténissa odotettua
enemmän, joten laukut oli pakattava, ja seuraavana päivänä matkaa
on jatkettava. Jäätävät yöt vihjailevat, että pohjoinen on
suunta. Miten pohjoiseen päin päästään.. on taas toinen tarina.