Chileläistä ystävällisyyttä ja luonnonihmeitä Magallanesilla

Glorian ja Oscarin perhe ei ole mikään tavallinen perhe. Sen lisäksi, että heillä on matkailuyritys, majoittavat he ilmaiseksi matkailijoita sohvasurffausperiaatteella. Jokainen, joka tulee kysymään yösijaa, sen saa. Iltaisin kokataan aina yhdessä, ja ruoka jaetaan perheen kanssa. Pientä avustusrahaa voi pudottaa kolikkolippaaseen halutessaan. Talo ei tosin ollut missään nimessä siinä kunnossakaan, että sitä olisi voinut kutsua hostelliksi tai retkeilymajaksi, vaan se oli hyvin yksinkertainen ja hieman nuhjuinen. Tuulen piiskatessa taloa tuntui, että koko talo heilui ja peltiset seinät paukkuivat. Hienostelijat saattoivat kääntyä jo ovella. Onneksi minä en ole hienostelija.

Minut otettiin heti perheenjäseneksi ja tutustettiin talon tapoihin. Mi casa es tú casa ja niin edespäin. Yöllä talo kylmeni niin kylmäksi, että hengitys melkein huurusi. Kaminaa käytetään vain talvella, ja nyt Patagoniassa on keskikesä, joka ei tietenkään tarkoita, että olisi erityisen lämmin. Päätarkoitukseni Puerto Natalekseen menemisessä oli kuitenkin vaellus Torres del Painen luonnonpuistossa, joka luokitellaan maailman kahdeksaan luonnonihmeeseen. Kerrotaampa siis vaelluksesta.Varoitan etukäteen - tämä on edellisistä kirjoituksista poiketen päiväkohtainen retkikertomus.

Päivä 1: Refugio Paine Grande – Campamento Paso, 21km

Pieniä tuulenpuuskia matkalla

Ensimmäinen päivä alkoi kunnianhimoisesti. Sää oli todella armoton, tuuli meinasi viedä mennessään, vettä satoi laakana ja lämpöasteita ei varmasti ollut kymmentä enempää. Alku vaikutti siis lupaavalta. Vuoria ei pilvien, sateen ja sumun läpi nähnyt laisinkaan, ja järvi myrskysi. Liityin ensin israelilaisporukkaan, mutta koska he kävelivät liian hitaasti, päätin heittää napit korviin ja lähteä paahtamaan yksin kohti taukopaikkaa, Refugio Greytä. Musiikkia kuunnellessa huono sää unohtui, ja ensimmäiset 10 km taittuivat kolmessa tunnissa. Refugio Grey pitäisi kieltää taukopaikkana – lämmin taukohuone pehmeine sohvineen houkuttelee jäämään löhöämään. Suurin osa päättikin huonon sään vuoksi jäädä yöksi Refugio Grey:lle. Minä en kuitenkaan alistunut tähän, vaan väänsin moodiksi ”Into the Wild” ja lähdin sämpylän terästämänä jatkamaan kohti Campamiento Pasoa, jonne oli 11 km matkaa. Sadekin loppui ja tanssahtelin polulla musiikin tahdissa. Vasemmalla puolellani alkoi avautua uskomaton näkymä: Glaciar Grey, tavattoman suuri ja noin 5 metriä paksu jäätikkö, joka katoaa horisonttiin. Järvessä lillui sinisiä jäävuoria. Tuuli puhalsi jäätiköltä ja muutti olosuhteet taas hieman arveluttaviksi. Kävely pitkin kallionreunaa, josta oli noin 50 m pudotus jäätikölle, sai minut kuvittelemaan itseni Nuuskamuikkuseksi yksinäisillä vuorilla, Frodoksi toimittamassa sormusta Mordoriin tai Indiana Jonesiksi etsimässä kadonnutta temppeliä. Tämä tunne toi minulle lisää voimia. Pysähdyin ottamaan kuvia jäätiköstä, kun yhtäkkiä kamerani linssi jäi jumiin ja piipitti ”Lense Error, will shut down automatically”. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja säädettyäni kameran kanssa 15 minuuttia totesin, että tällä kameralla ei enää kuvia oteta. Ilmeisesti kosteus oli tehnyt tepposensa. Hetken aikaa kirosin kameraa, mutta sen jälkeen päätin olla piittaamatta siitä, ja tallentaa retkeä ainoastaan silmilläni.

Pian musiikkisoittimestanikin loppui akku ja päivä alkoi kääntyä iltaa kohti. Tuulet alkoivat puhaltamaan kovempaa ja sade voimistua. Matkalla oli useita vaikeita esteitä: tuulessa vaarallisesti vesiputouksen yllä keikkuva riippusilta ja muutama kanjoni, joita piti kiivetä ylös ja alas jyrkkiä tikapuita pitkin. Mietin, että tämä ei olisi missään mielessä laillista Euroopassa: keikkua huterilla tikapuilla noin 50 m kanjonin seinämää pitkin yli 10 kg rinkan kanssa. Myöskään kallion reunamilla ei ollut minkäänlaisia aitoja tai putoamisesteitä. Muutaman kosken ylittäminen osoittautui haastavaksi enkä säästynyt kuivilla kengillä. Oikealla puolella kohosivat piikkiset lumihuippuiset tappajavuoret, joista sulamisvesi kuohusi kuin painepesurista loputtoman jäätikön onkaloihin. Ei erityisesti huvittanut pudota koskeen.Tässä vaiheessa retki ei ollut enää yhtään hauska – kello oli jo 9 illalla, värisin kylmästä ja väsymyksestä ja kirosin sitä, että lähdin tänne yksin, en nimittäin ollut nähnyt ristin sielua muutamaan tuntiin. Jokaiseen lihakseen sattui. Kun jo olin epätoivon vallassa ja valmis luovuttamaan, kuulin ääniä ja havaitsin saapuneeni Campamento Pasoon. Mukava chileläinen porukka toivotti minut tervetulleeksi kupilla kuumaa teetä ja pystytimme yhdessä telttani. Uupumuksesta en saanut juuri sanaa suustani, koko kävely oli kestänyt minulta kahdeksan tuntia, enkä ollut erityisen iloinen tiedosta, että huomenna minun on palattava takaisin samaa reittiä.

Päivä 2: Campamento Paso – Refugio Paine Grande, 21km

Yöllä oli niin kylmä kuin voit jäätikön vieressä nukkumisen kuvitella olevan. Tuuli ravisteli telttaa välillä voimakkaasti, mutta se kesti hyvin sateen ja tuulen. Nukuin kutakuinkin sikiöasennossa makuupussin jalkopäässä väristen kylmästä, ja nukkuen koko yönä korkeintaan tunnin tai kaksi. Retki ei tosiaan vaikuttanut kovin hauskalta tässä vaiheessa, ja tämä oli vasta ensimmäinen yö. Aamulla oli yhtälailla kylmä, mutta päätin jatkaa matkaani yhdessä chileläisten veljesten kanssa. Rupatellessa ensimmäiset 11 km sujuivatkin jo paljon letkeämmin ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo Refugio Paine Grandella. Tuuli oli laantunut, koko päivänä ei satanut ja nyt näkyvyyskin oli parantunut. Refugio Paine Grandella hieman huijasin; kävin suihkussa ja kokkasin lämpimässä keittiössä. Poistettua vaelluskengät jaloista paljastui karmea yllätys: jalat olivat aivan valkoiset ja vaikutti siltä, että varpaita oli tullut muutama lisää. Koko päivän märissä kengissä muhineet jalkapohjat eivät tykänneet hyvää. Leirintäalue oli kuitenkin erinomainen ja tasaisella ruohomättäällä, joten nukahdin ennen kuin huomasinkaan. Vaellus ei sittenkään ole katastrofi.

Päivä 3: Refugio Paine Grande – Campamento Italiano – Valle de Frances – 18km

Teltan vetoketjun avatessani olin ällikällä lyöty – päivä oli täysin tuuleton ja pilvetön, vuoret kohosivat leirintäalueen takana kristallin kirkkaina ja kutsuvina. Kävelin ripeästi Campamento Italianolle (7,5 km), pystytin telttani ja lähdin yhdessä chileläisten veljesten kanssa kohti Valle de Francesta. Ensimmäiseltä tasanteelta, noin tunnin nousun jälkeen, avautui upea näkymä lähellä oleville vuorille. Noin 15 min välein kuului voimakkaita jyrähdyksiä ikään kuin ukkosesta, jotka johtuivat vuorilla syntyneistä lumivyöryistä. Päivä oli todella lämmin ja olinkin liikenteessä vain topilla ja shortseilla, mikä tuntui erikoiselta, sillä muutaman kilometrin päässä oli jo paksu kerros lunta. Jatkoimme toisen tunnin kiipeämistä aukiolle, joka oli syntynyt maanvyörymästä. Tässä vaiheessa olimme jo jyrkästä noususta aivan puhki, mutta meidät saatiin houkuteltua kiipeämään vielä tunti lisää laakson korkeimmalle kukkulalle, noin 1000 m korkeuteen. Täältä näkymä olikin mieletön: 360 asteen panorama ympäröiville vuorille. Aurinko oli jo laskemassa kun saavuimme takaisin Campamiento Italianolle lepäämään. Olisuhteet leirintäalueella olivat siedettävät. Jalkapohjani noin 20 vuotta vanhemmat.

Päivä 4: Campamento Italiani – Campamento Torres – 24 km

 Edessä oli loppuvastus, eli 24 km pitkä ja 800 m nousua puiston päänähtävyydelle eli itse torneille (Torres). Kaunis päivä sai minut lähtemään matkaan varhain yksin. Muutaman tunnin kävelyn jälkeen saavuinkin paratiisimaiselle rannalle Lago Nordenskjöldille, jossa päätin evästää täydellisessä luonnon hiljaisuudessa ilman kenenkään häirintää. Matkakaiuttimesta soi Eppu Normaali. Maisema muistutti hieman Lago di Gardaa Italiassa, mutta täällä sai olla yksin luonnon kanssa. Pieni huomio järven nimestä – tämän järven on itseasiassa aikoinaan nimennyt ruotsinsuomalainen tutkimusmatkailija Otto Nordenskjöld. Päivä oli tuuleton, aurinkoinen ja paahtava. Olin kuitenkin polttanut edellisenä päivänä hartiani ja käteni, joten jouduin kulkemaan pitkähiaisessa. Kastelin paidan viileään järviveteen viilentyäkseni. Matka sujui oletettua ripeämmin ja neljän tunnin vaelluksen jälkeen päätin viettää siestaa kukkasniityllä. Nukahdin Leevi and the Leavingsin soidessa, kunnes heräsin verenhimoisen ötökän puraisuun. Matkan oli jatkuttava yli kukkuloiden kohti laaksoa ja Campamento Torresta. Refugio Chilenossa sain täytettyä kuumavesivarastoni, ja sainkin nauttia ruhtinaallisesti alkuruoaksi pussikeittoa ja pääruoaksi nuudeleita. Jälkiruoaksi pöytäni jakanut chileläinen perhe tarjosi minulle keksin. Tapasin jo aiemmin matkalla tapaamani eurooppalaisen pariskunnan, jonka kanssa taitoin viimeiset puolitoista tuntia Campamento Torresiin. Loppuvastus oli selätetty ennätysajassa (24 km vain 7 ja ½ tunissa) ja löysin itseni tutusta ja turvallisesta chileläisporukasta. Nyt muisteltiin jo matkan aikana tapahtuneita kommelluksia, loppu häämötti. Päätimme herätä kolmelta aamulla kavutaksemme kukkulalle ihastelemaan auringonnousua. Päivä oli ollut liki täydellinen.

Päivä 5: Campamento Torres – Laguna Amarga – 15 km

Yö oli kuitenkin painajaismainen – tuuli piiskasi telttaa, oli jäätävän kylmä ja tajusin, miten pahasti olin polttanut naamani. Oikeastaan pelkkä oleminen sattui. Nukahdin pariksi tunniksi, ja kun minua tultiin kolmelta vetämään auringonnousua katsomaan, huomasin, että naamani on täysin turvonnut ja kivulias. Jäin siis telttaan valittamaan oloani viiteen asti. Koska minulla ei ollut peiliä, otin itsestäni kameralla kuvan ja järkytyin syvästi. Käärin itseni huiviin niin, ettei minusta näy kuin silmät, ja lähdin katsomaan auringonnousua. Pojat ovat ilmeisesti vieläkin siellä, kun eivät ole palanneet. Pääsin kuin pääsinkin huipulle, mutta pettymyksekseni tornit olivat pilvien peitossa. Sen sijaan kaunis sateenkaari piristi näkymää, ja toisella puolella oleva kallio paistatteli aamuauringossa. Huiviin kääriytyneenä halusin nyt kuitenkin päästä äkkiä pois koko Torres del Painelta. Ilman aamupalaa kävelin yhdeltä seisomalta telttani kanssa 15 kilometriä Laguna Amarga. Tai siis ensin jyrkkä lasku Hotelli Torresille (kolme tuntia), josta olisin voinut jatkaa bussilla Laguna Amargalle, mutta koska minä en halua maksaa vaivaisesta seitsemästä kilometristä, päätin ottaa ja kävellä senkin. Ei ehkä elämäni viisaimpia tekoja, sillä tiellä aurinko paistoi todella kuumasti, minä olin kokonaan kääriytyneenä huiviin kuin arabi, ja tuuli nostatti ajoittain hiekkapyörteitä. Kaikkia tyhmyyksiä sitä ihminen keksiikin. Mutta: aina ei voi purjehtia myötätuulessa.

Lopulta pääsin takaisin Puerto Natalekseen, jossa Oscar ja Gloria ottivat minut avosylin vastaan. Tunsin saapuneeni takaisin kotiin. Ruoka valmistui, minulle oli peti petattuna, ja suihkussa oli kuumaa vettä. Naamaani rasvattiin, jotta siitä tulisi vielä entistäkin ehompi. Päätin levätä vielä yhden päivän Puerto Nataleksessa ennen kuin jatkan matkaa, ei sillä naamalla kannattanut poistua neljän seinän sisältä. Päivä oli muutenkin niin tuulinen, sateinen ja kylmä, ettei ulos oikeastaan edes kannattanut mennä. Oscar kertoi minulle viisauksia elämästä ja maailmasta tiheällä chileläisellä aksentilla, samalla moittien argentiinalaisesta korostuksesta ja sanoista, joita minulle oli jo keretty opettaa. Lähtö oli hieman haikeaa, ja myös Gloria ja Oscar tuntuivat olevan pahoillaan minun lähdöstäni. Vaikka heillä vierailee niin paljon matkailijoita, yrittävät he muodostaa kaikkiin kontaktin. Yksin matkustaviin se on paljon helpompaa.

Lähdettyäni tapasin sattumalta bussiasemalla saman chileläisporukan, jonka olin tavannut Torres del Painella useita kertoja. Etelä-Amerikkalaiseen tapaan pusuja alkoikin sadella, olimme yllättäen kuin vanhoja ystäviä. Pojat ovat samanikäisiä insinööriopiskelijoita, ja teekkari tulee aina teekkarin kanssa toimeen, oli maa tai kulttuuri mikä hyvänsä. Päätimme, että näemme noin kuukauden päästä Santiagossa, ja menemme vaikka yhdessä bilettämään Viñan biitseille. Istuin bussiini kohti El Calafatea ja kuulokkeista soi ”Show must go on”.