Moni on usein ihmetellyt sitä, että miten selvisin hengissä kaikista reissuistani. Perhe kysyy, että minkä ihmeen takia on pakko kiivetä vuorille, kun niinä voi katsoa alhaaltakin päin. En tiedä mistä se oikeastaan alkoi, mutta suunta sillä on ollut ainoastaan ylöspäin - on päästävä korkeammalle ja korkeammalle. Vuoret opettavat olemaan nöyriä, ymmärtämään oman pienuutensa ja näkemään maailman eri perspektiviistä.
Ehkä olen ottanut joitakin riskejä, mutten mielestäni ole koskaan ollut vaarassa - en ainakaan enempää, kuin tietyn adrenaliinitason saavuttaminen vaatii. En ole kirjoittanut kolmesta 'vuoriseikkailuistani' ollenkaan, joten päätin kirjoittaa ylös nämä kolme yli viisitonnista huippua, sillä ne ovat sytyttäneet minussa virallisesti sen kipinän korkeuksien saavuttamisesta. Ehkä monille riittää niistä kuuleminen turvallisesti merenpinnan tasolta!
Ensimmäinen lumihuippuinen - Kazbeg 5040m
Monia reissujani yhdistää sama yhtälö - halu haastaa itseäni, saavuttaa jotain uutta, kuluttamatta paljoa rahaa. Näillä lähtökohdilla olin halunnut nousta ensimmäiselle yli 5000 metrin lumihuippuiselle vuorelle, josta helpoin kohde Euroopasta on luultavasti Kazbeg Georgiassa. Kun sanoin helpoin kohde, en missään nimessä halua vähätellä Kazbegia - sen juurella olevassa Stepandsmindassa on hieno kokoelma etsintäilmoituksia vuorella kadonneista henkilöistä, tai enemmänkin etsintäilmoituksia heidän varusteistaan tai ruumiistaan. Vuokratessani vinon pinon varusteita - kuten jääraudat, jäähakun, valjaat, lumisuojat, UV- lasit etc. kysyi vuokrayrityksen poika, että osaanko minä käyttää näitä varusteita, ja tähän vastasin tomerasti "kyllä". Hän sääti vielä jääraudat kenkiini sopiviksi ja varmisti, että tiedän miten sitoa jäähakun valjaisiin kiinni, ja lähdin nousemaan liki 15 kiloisen rinkkani kanssa kohti vuoristoa - enkä todellisuudessa ollut ikinä edes nähnyt, miten näitä varusteita käytetään. Ja olin yksin. Ennen Kazbegia olin harrastanut vaellusta 5 vuotta, käynyt useita kertoja vaeltamassa pitempiä vajaa viikon retkiä, sekä noussut useita kertoja yli 4000 metrin korkeuteen, mutten kertaakaan jäätiköllä. Joten perhosia riitti vatsassa.
Olin vaeltanut jo 10 päivää Kaukaasian vuoristossa valmistautuessani Kazbegia varten (voit lukea näistä reissuista täältä: Pakomatka Svanetian korkeuksiin ja yli yksinäistän vuorten paimentolaisten maailmaan), joten kuntoni oli aika hyvä, ja olin tyytyväinen alkuvauhtiin. Pian tapasinkin venäläisen porukan, jotka huomattuaan minun olevan yksin adoptoivat minut välittömästi osaksi porukkaansa. Heillä oli kaikilla jo taskussa Mt. Elbrusin (5642 m) valloitus, joten Kazbegin nouseminen ilman opasta porukalla ja hyvillä varusteilla ei ole suurikaan tempaus. Meistä muodostui vuoristoperhe. Puolentoista päivän vaelluksen ja 2300 metrin nousun jälkeen saavuimme kiviselle perusleirillemme noin 4000 metrin korkeudessa, josta muodostui oma yksinäinen kylämme. Kazbegilla on periaatteessa kolme perusleiriä, joista vain yhdessä on maja yöpymistä varten. Emme yöpyneet yhdessäkään näistä, vaan keskimmäisen ja korkealeirin välissä - näin olemme lähempänä huippua, mutta lunta ei pitäisi sataa ja saamme olla omassa rauhassamme.
Näiden kavereiden ansiosta vuoristovaelluksesta tulee minulle ikuisesti venäläiset mieleen, ja näen heidän minun suurimpina vuoristosankareinani. Venäläiset laulut. Venäläinen purkkiliha. Venäläiset vitsit. Venäläinen periksiantamattomuus. Vaikka venäläiset ovat rentoja ja vitsikkäitä, ottavat he vuoristovaellukset haudanvakavasti. Heidän ensiapulaukullaan olisi voinut suorittaa vaikka sydänkirurgiaa ja sillä ruokamäärällä olisi siellä voinut koko porukka telttailla varmasti kaksi viikkoa. Sykemittarilla tutkittiin vuoristotaudin vaaraa jatkuvasti, ja aamulla tankattiin isotonikkia ja B-vitamiinia. Onko ihme, että näin vuodenkin jälkeen tehdessäni soittolistaa vuorivaellukselleni, lisäsin sinne tuttuja venäläisiä viisuja, ja motivoidakseni itseäni mietin venäjäksi.
Ensimmäisen päivän jälkeen sää muuttui huonommaksi. Koska minulla ei ollut mitään tonnin varusteita, telttani oli kärsinyt kosteusvaurioista ja alkanut tiputtamaan vettä, eikä makuupussini jaksanut pitää minua lämpimänä. Yöt olivat jäätäviä, enkä tehnyt juuri muuta kuin makasin sikiöasennossa ja toivoin aamun koittavan kylmästä hytisten. Aamu ei tuntunut koskaan tulevan. Lopulta kuullessani ääniä tajusin telttani hautautuneen lumeen, joka selitti jatkuvan pimeyden. Myrskyn silmässä teimme totutteluvaelluksen 4500 metriin. Jäätikölle saavuttua muuttuu lumisokeaksi - sekä alla, yllä että sivuilla on yhtä valkoista, ja näkyvyyttä oli ehkä 10 metriä. GPS:stä näimme, että olimme saapuneet tarkalleen 4500 metriin, jossa evästettiin lounas. Venäläistä meetvurstia näkkileivän kanssa. Arvostin heidän rauhallisuuttaan - siinä istuttiin kuin milläkin piknikillä, kun ympärillä tuiskutti tuuli ja lumi joka suuntaan. Palattuamme leirille en kylmyyttä paetakseni nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin käpertyä makuupussiini. Huonon sään ja korkeuden vuoksi vietimme perusleirillä 3 yötä ennen varsinaista nousua. Sitä tulee monenlaisia ajatuksia mietittyä maatessa lumenpeittämässä teltassa yksin 12 tuntia putkeen. Koska olin jättänyt kaiken turhan painon pois, minulla ei ollut kirjaa eikä mitään muutakaan ajanvietettä. Kännykässäni ei ole mitään pelejä tai elokuvia, ja vain 7 kappaletta musiikkia. Selasin ottamiani kuvia ja kuuntelin noita biisejä uudelleen ja uudelleen. Siinä oli Sufjan Stevensiä ja Bright Eyesiä pari biisiä. Olin väsynyt sönköttämään venäjäksi, jota en puhu kovin hyvin (mutta sentään välttävästi). Sitä unohti koko muun maailman, kun itse vain kökötti teltassa kuuntelemassa tuulta. Unohdin kokonaan, että mulla oli työpaikka ja elämä jossain muualla. Mietin lähinnä, että tuonne vuorelle vielä kiipeän. Kyllä se sää tästä selkeää.
Kello yksi yöllä venäläinen rokki alkoi soida. Tuuli oli leppynyt, tähdet kimmelsivät taivaalla. Oli aika valmistautua nousuun. Pohjaan palanut keitto heitettiin parhaamme mukaan naamaan, köydet selviteltiin ja varusteet varmistettiin kolmeen kertaan. Lopulta valot sammutettiin - Kazbegin huippu oli näkyvissä. Sitä tuijotimme arvostavasti minuutin hiljaisuuden ajan, pyytäen lupaa nousuun suurelta Kazbegilta. Nousu alkoi kello 2:15 yöllä.
Noustessa ei puhuta. Siinä mietitään vain, että nyt nousen. Nyt se tapahtuu. Olen ollut tällä vuorella jo neljä päivää odottamassa tätä hetkeä. Minun unelmani on olla tuolla huipulla. Matkalla oli useita syviä railoja, jotka kiersimme varovasti. Jopa osan yli oli hypättävä. Pimeässä kulkiessa nämä ovat jäätikkövaeltajan suurimpia vaaroja. Saavuttuamme 4700 metriin jyrkkeni vuori, ja sidoimme köydet kiinni. Seitsemän ihmisen letkassa on uskomattoman hidasta kulkea, ja tuuli alkoi jäätää aika pahasti. Huipulla on pahimmillaan 20 pakkasastetta. Muutaman letkan jäsenen nenästä alkoi vuotaa verta, joka ei lupaa hyvää. Paraskuntoinen maratoonari ilmoitti jäätyvänsä, ellei kulje nopeampaa, ja lähti ylös ilman köysiä. Tässä vaiheessa jokin minun päässäni sanoi, että ellen kiihdytä nyt vauhtia ja lähde, en koskaan pääse huipulle. Niinpä seurasin venäläistä vuoristoveljeäni. Adrenaliini jyskytti ja liki juoksin ylöspäin tavoitteenani huippu, joka näytti olevan niin lähellä. Viimeiset 100 metriä ovat ehdottomasti pahimmat - rinne on niin jyrkkä, että joudut jatkuvasti ottamaan apua jäähakulla, etenkin kun en ollut eläessäni kokenut niin kovaa tuulta. Onneksi lumi oli puuterimaista, eikä jäisiä kohtia ollut - pari edellistä päivää oli satanut paljon lunta. Lopulta korkeuskin alkaa ottamaan keuhkoihin, ja tuntuu siltä, ettei matka vain etene. Loppumetrit menevät hurmiossa. Jäärautani lähti toisesta jalasta ja roikkui siinä poikittain, mutta minä raahauduin äänekkäästi kiroillen yhdellä jalalla ja jäähakulla huipulle. Siellä minut otti vastaan sinne jo saapunut virolainen kovaksikeitetty vuorikiipeilijäporukka onnitellen saavutustani. On myönnettävä, että se oli yksi elämäni hienoimpia hetkiä. Se oli kuin oman elämäni Mont Everest. Ehkä monelle alaa harrastavalla se on "yksi vuori muiden joukossa", mutta minulle se oli se ensimmäinen "todellinen vuori".
Paluumatka on koko reissun vaikein vaihe. Kun adrenaliinipiikki laskee, tajuaa, että on aivan poikki. On unohtanut syödä 12 tuntiin ja kaikki energia on kulutettu, muttei silti saa ruokaa kuin pakottamalla alas. Kun pääsin lopulta jäätiköltä kivikolle, lysähdin siihen, ja minusta tuntui, etten enää pysty etenemään. Päässä jyskytti ja koko keho tärisi heikkona. Jotenkin pääsin lopulta telttaani ja viimein nukahdin sekaviin uniin. Kiitos Kazbeg. Se oli kaiken sen arvoista.
Mitä olisin tehnyt toisin? Paremmat varusteet - teltta, makuualusta ja makuupussi. Ei ole hääviä kerätä teltasta läpi tulevaa vettä kattiloihin, nukkua kirjaimellisesti kivien päällä huonon makuualustan vuoksi, ja hytistä kylmästä. Kazbegille on hyvä olla neljän vuodenajan teltta, vahva makuualusta ja makuupussi, jossa on comfort -5C. Syö kunnolla. Noustessa on kova kiire ylös, mutta on tärkeää pysähtyä syödäkseen jotain, jossa on paljon hiilihydraatteja. Ja noustessa on vaikka väkisin juotava kaksi litraa vettä. Mitään muuta en olisi vaihtanut, ja nousisin tälle vuorelle mielelläni toistekin.
Käytännön ohjeita tämän retken suorittamiseen: Reitti alkaa Stepandsmindan kaupungista Venäjän rajalta, jonne pääsee helposti minibussilla Tbilisistä useita kertoja päivässä. Itse tulin Kutaisista minibussilla, jolloin jäin tienhaarassa pois kyydistä, josta liftasin kyydin rekalla Stepandsminaan. Stepandsmindassa on runsaasti majoitus- ja ruokapaikkoja - itse olin telttailemassa Camp at Kuro nimisessä paikassa, jota voin suositella - siellä on monia muitakin vuorikiipeilijöitä ja vaeltajia. Edes sesonkiaikana on vaikeaa ilmestyä paikalle ja liittyä järjestettyyn ryhmään, sillä suurin osa niistä on jo etukäteen bookattu, jolloin kannattaa olla jo ainakin kuukautta ennen sähköpostilla yhteydessä paikallisiin matkatoimistoihin, esim. Mountain Freaks, ja kysellä ryhmistä. Myös varusteet kannatta varata etukäteen, jos on sesonkiaikana (heinä-elokuu). Yllä mainitulla toimistolla ei ollut enää varusteita saatavana kyseisenä päivänä, jolloin löysin keskustasta toisen vuokraajan, joka oli kämäisen kerrostalon yläkerrassa, melko vaikeasti löydettävässä paikassa. Monet yksityiset myös vuokraavat, jolloin kannattaa kysellä ympäriinsä. Itse maksoin jäävaellusvarusteista reilu 100 euroa koko viiden päivän reissulle. Ruoat kannattaa ostaa jo jostain muualta, sillä Stepandsminda on pieni kaupunki. Retkeen kannattaa varata 4 yötä ja 5 päivää teltalla vuoristossa, ja lisäksi 1-2 yötä Stepandsmindassa ennen ja jälkeen. Vuoristossa on juomavettä saatavilla joka paikassa, eli sitä ei tarvitse kantaa. Lämpötilat korkeammilla perusleireillä yöllä voivat olla pakkasen puolella, ja sade ja tuuli ovat todennäköisiä. Seuraavat varusteet ovat välttämättömiä: jääraudat, jäähakku, valjaat, (köysi ryhmän mukaan, koska olin yksin, ei minulla ollut köyttä), kypärä, vahvat UV- suojalasit (ei mitkään perus aurinkolasit, vaan esim. lasketteluun tarkoittut), vedenkestävät ja vahvat goretex- hanskat, veden- ja tuulenkestävä takki n. -10 pakkasasteeseen. veden- ja tuulenkestävät housut, tukevat ja lämpimät vaelluskengät haastavaan maastoon (ei mitkään perus retkeilykengät! minulla oli Lowa Mauria- kengät, joissa niissäkin tuli vähän kylmä), lumisuojat housuihin, vaellussauvat, pipo, kauluri ja runsaasti kerroksia. On varauduttava siihen, että siellä on kylmä yötä päivää heinäkuussakin, paitsi alkumatkasta.
Nukkuva kaunotar - Iztaccihuatl 5230 m
Suunnilleen vuosi oli kulunut edellisestä vuoristovaelluksestani, ja Meksikossa ollessani huomioni kiinnittyi kahteen korkeaan kaunottareen - Iztaccihuatl 5230 m ja Citlaltépetl 5636 m. Haasteeni olivat edelleen samat - olin reisussa yksin, enkä halunnut käyttää paljoa rahaa vuorien valloittamiseen. Koska syyskuu on yksi huonoimmista kuukausista vuoristolla huonon sään ja myrskyvaaran vuoksi, ei ollut itsestäänselvää, että löytäisin seuraa. Voisin hyvin olla ainoa ihminen, joka sinä päivänä huipulle nousee. Yritin löytää netistä muita reissaajia tai paikallisia, jotka voisivat nousta kanssani. Sainkin kasaan jonkinlaisen porukan Pueblassa, jonka kanssa kokoonnuimme. Seitsemästä henkilöstä paikalle ilmaantui vain 4, ja heistä kahdella ei ollut juuri mitään tarvittavia varusteita, ja yhdellä varusteet olivat heikot, mutta halu kiivetä kova. Niinpä minä ja Berna lähdimme kahdestaan. Koska oli sadekausi, oli selvää, että huipulla olisi niin paljon lunta, ettei ilman jäärautoja nousemiseen ole mitään toivoa, tai se olisi ainakin aivan liian vaarallista. Saimme viime hetkellä lähtöaamuna vuokrattua minulle ja Bernalle jääraudat - ilman niitä ei reissusta olisi tullut mitään. Ajatuksenani oli kiivetä ensin Malintzinille, 4461 m, aklimatisoitumisen varmistamiseksi, mutta jotenkin suunnitelmat etenivät niin, että lähdimme suoraan Itztaccihuatlia valloittamaan.
Georgiasta poiketen Meksikossa pääsee melko korkealle jo autolla. Bussilla pääsee Paso de Cortesin solaan asti kahden tulivuoren välissä, jonka Meksikon kuulu valloittaja Hernan Cortez nimesi itsensä mukaan yli 500 vuotta sitten. Tämä väylä on korkeimmillaan 3400 metrin korkeudessa, josta retkemmekin siis alkoi. Noustuamme reiluun 4000 metriin alkoi kello olemaan jo 6 illalla ja sää alkoi heiketä. Reitiltä löytyikin sopiva aukko teltalleni heinikon keskeltä. Reitiltä löytyy periaatteessa kolme virallista perusleiriä - Altzomonin maksullinen omatoimimökki alle 4000 metrin korkeudessa, La Joyan leirintäalue katoksineen 4000 metrissä, ja Grupo de los Cien leirintäalue ja metallisuoja 4600 metrin korkeudessa. Tällä kertaa emme yöpyneet missään näistä. Olin ostanut TerraNovalta uuden teltan vajaa vuosi sitten, jota en ollut vielä kokeillut sateessa, joten toiveeni kuivana säilymisestä olivat korkeat. Järkytys oli aika suuri, sillä vesi tuli siitä läpi ikään kuin se olisi festariteltta (tästä ilmoitin TerraNovalle, ja he pyysivät lähettämään teltan takaisin Englantiin). Onneksi vettä satoi vain vähän, jolloin suuremmalta vedenpaisumukselta säilyttiin, ja makuupussini hylkii jonkun verran vettä.
Kello kolme herätyskello soi. Sää oli sumuinen ja sateinen, mutta toiveeni mahdollisesta noususta olivat silti korkeat. Aamupalaksi paistoin papuja ja makkaraa trangiallani. Matka lähti kosteissa merkeissä pienessä tihkusateessa, joka pian loppui täysikuun valaistessa reittiämme. Suunnistin täysin maps.me- sovelluksen avulla, ilman sitä olisi etenkin pimeässä hieman hankala seurata merkitsemätöntä reittiä. Ensimmäisen "satulan" jälkeen alkaa tuuli puhaltamaan todella voimakkaasti, ja ensimmäiset jäätiköt ovat näkyvillä. Emme olleet päässeet edes 4500- metriin, kun maa oli tuoreen lumen peitossa, jota alkoi tupruttamaan taivaalta kovan tuulen saattelemana. Ketään muita emme matkallamme nähneet. Toiveissani oli olla jo 5000 metrissä auringon noustessa, mutta sen sijaan olimme vasta edenneet Grupo de los Cien- majalle kolmessa tunnissa. Sää oli muuttunut hernerokkasumuksi ja taivaalta satoi jotain lumen ja jään välimuotoa laakatasossa. Maja oli niin saastainen ja huonossa kunnossa, että söimme eväämme mielummin ulkopuolella. Musiikki ja tanssi piristivät lohdutonta säätä, jossa näkyvyyttä oli kymmenisen metriä. Jääraudat oli jo isketty jalkoihin kauan ennen tätä vuoristomajaa. Matka jatkui äärettömän jyrkkänä ylöspäin. Minulle tuli yllätyksenä, että reitti sisälsi joitain "scrambling"- tyylisiä kiipeilyosuuksia, jota hankaloitti jäiset olisuhteet ja lumi. Suoraan sanottuna tuli siinä mietittyä, etten ole koskaan vaeltanut tällaisissa olosuhteissa. Kyllä ylös pääsi, mutta eniten minua huolestutti, miten pääsemme alas. Liukastuminen voisi johtaa kymmenien metrien pudotukseen. Tuossa korkeudessa alkaa myös hengitys tökkimään, olo on kuin pahimmallakin astmaatikolla. Myös jalat tuntuivat painavan sata kiloa. Berna ei ollut koskaan kävellyt lumessa tai käyttänyt jäärautoja, jolloin tämän kulku oli vieläkin hitaampaa. Loputtoman tuntuisen ylämäen jälkeen pääsimme "nukkuvan naisen" polviin asti, joka jo ylittää 5000 metrin rajapyykin. Yhtäkkiä pilvet väistyivät ja näimme horisontissa Popocatepl- tulivuoren tupruttaen savua sisuksistaan. Se oli hämmästyttävä ja kaunis näky käveltyämme viisi tuntia lumisateen ja sumun keskellä. Ihan kuin kaikki se surkeus oli vain sen lyhyen hetken arvoista.
Jostain syystä olo ei silti ollut sama kuin Kazbegille kiivetessä. Vain edellisenä päivänä olin vielä mukavasti Pueblassa, ja nyt olen jo yli 5000 metrin korkeudessa - se tuntui liian nopeasti saavutetulta mitallilta. En kerennyt kuunnella vielä venäläisiä viisujani tai tsempata itseäni venäjäksi, enkä ollut edes hytissyt kylmästä samalla tavalla. Hetki oli kaikesta huolimatta hieno. Meillä olisi vielä kaksi tuntia edessä Iztan varsinaiselle huipulle, vaikka korkeutta uupui enää 200 metriä. Sää kuitenkin osoittautui niin vaaralliseksi, että totesimme, että jos haluamme täältä elävänä alas, on lähdettävä heti. Iztan valloitus siis ei onnistunut kokonaisuudessaan, enkä tehnyt sitä kuuluisaa jäätikön ylitystä. Olin kuitenkin ainoa ihminen Bernan lisäksi, joka sinä syyskuisena lumisena päivänä nousi edes niinkin korkealle, eikä kovin moni näe vastaavia lumisia ja jäisiä olosuhteita, joten voimme onnitella itseämme. Yli 5000 metrin korkeudessa ei kannata leikkiä maaäidin kanssa.
Alas kävellessäni oloni oli ihan hyvä - vaikkakin olin polttanut naamani ja huuleni. Izta on fyysisesti todella raskas, etenkin jos kävelisi ihan perille asti, mutta tankkaamani ruoka auttoi minua tällä kertaa selviämään koetuksesta vähemmän riutuneena. Tästä huolimatta matka tuntui välillä loputtomalta ja jatkuvalta ylämäeltä - meidän vauhdillamme huipulle olisi perusleiriltämme ollut kahdeksan tuntia matkaa, ja siitä neljä-viisi tuntia alas. Kazbegiin verrattuna Izta on paljon teknisempi, etenkin olisuhteiden ollessa jäiset, mutta Izta on silti kaikenkaikkiaan kevyempi kokemus, sillä ei tarvitse kantaa raskaita varusteita korkealle vuoristoon, ja kuluttaa energiaansa kivikossa nukkuen montaa päivää ennen varsinaista nousua. En olisi missään nimessä kiivennyt yksin noissa olosuhteissa. Kiitos Iztaccihuatl uudenlaisesta kokemuksesta!
Käytännön ohjeita tämän retken suorittamiseen: Cholulasta lähtee pikkubusseja Xalitzintlaan, josta noin kerran tunnissa-kahdessa lähtee bussi Amecamecaan, joka voi jättää Paso de Cortésiin. Amecamecaan voi myös saapua Mexico Citystä ja suorittaa reitti toisin päin. Mahdollisesti Amecamecassa on takseja, jotka voivat ajaa La Joyaan asti - Xalitzintlassa ei ole. Kuitenkin Paso de Cortésista kävelee La Joyaan vain pari tuntia, ja reitti on miellyttävä. Paso de Cortésissa maksetaan pieni pääsymaksu luonnonpuistoon. Altzomonin majapaikassa voi yöpyä edullisesti sisällä, mutta täältä on huipulle todella pitkä matka. La Joyan ympäristö on luultavasti paras yöpymiseen teltalla, sillä siellä on hyvin tilaa ja hyvät katokset, mutta viikonloppuisin liikaa ihmisiä. Noustessa ylöspäin matkalla on muutamia sopivia telttapaikkoja 1 tai 2 teltalle, mutta en suosittele yöpymistä ensimmäisen "satulan" jälkeen, sillä siellä käy jatkuvasti aivan ***** kova tuuli. En suosittele yöpymään myöskään Grupo de los Cien- majassa, sillä se on todella saastainen - sen ympäristössä on mahdollista yöpyä teltassa, kuitenkin ottaen huomioon, että noin korkealla on hankala nukkua hapenpuutteen ja kylmän takia, ja mahdollisuus öisiin lumisateisiin etenkin sadekaudella on suuri. On asennoiduttava, että sieltä ei saa mistään vettä eikä ruokaa, eli 4 litraa per henkilö per päivä vettä mukaan. Varusteista jääraudat ovat pakolliset, vaelluskengät haastavaan maastoon (ei mitkään retkeilykengät tai trailrunnerit), vaatetus ja makuupussi -5 asteeseen, tuuleen ja vesisateeseen, vaellussauvat ja jäähakku (vaikkei minulla ollutkaan sitä - olisi ollut hyödyllinen noustessa), sekä kypärä, aurinkolasit ja rutkasti aurinkovoidetta. Etukäteen aklimatisoitunut keho (väh. 3500 m) ja hyvä yleiskunto. Tänne lähtee niin paljon opastettuja retkiä, että ne voi järjestää paikanpäällä kirjoitellen eri järjestäjille - kannatta kysellä eri palveluntarjoajilta, koska hinnat vaihtelevat rajusti. Kuitenkin reitti on hyvin merkitty eri karttapalveluihin, kuten maps.me ja alltrails. Huonolla säällä ja viikonlopun ulkopuolella voi varautua siihen, ettei siellä ole ketään.
Citlaltépetl (Pico de Orizaba) - Pohjois-Amerikan kolmanneksi korkein
Minun tavoitteeni, kuten monella muullakin, oli Meksikon korkeimman huipun ja Pohjois-Amerikan korkeimman vuoren valloittaminen. Jos tässä vaiheessa luulit, että Meksiko kuuluu Väli-Amerikkaan, tai jopa Etelä-Amerikkaan, niin on hyvä päivittää tieto siihen, että se kuuluu Pohjois-Amerikkaan Yhdysvaltojen ja Kanadan kanssa ;). Haasteeni oli, että syyskuu ei ole mikään sesonkikuukausi, ja voi olla, ettei viikkoon ylös nouse ketään. Hyvin harva nousee tänne ilman opastettua retkeä - riskinä ovat mahdollisesti vaaralliset sääolosuhteet, railot jäätikössä ja jäisten olosuhteiden vallitessa putoaminen. Omasta mielestäni eksyminen ei ole suuri vaara, sillä reitti on pääasiassa merkitty kivikasoilla - paitsi jäätiköllä. On myönnettävä, että minua pelotti, sillä en ollut onnistunut löytämään ketään nousemaan kanssani. Yritin kirjoitella eri matkanjärjestäjille, mutta kaikki sanoivat, että retken hinta on noin 500 euroa, jos lähden yksin opastetulle retkelle. Tämä oli melkein koko kuukauden reissuni budjetti. Mitään muita retkueita tai porukoita ei löytynyt. Niinpä päätin taas kerran koittaa onneani.
Saavuin Tlachichucan kaupunkiin vuorikiipeilijöille tarkoitettuun majataloon, jossa ei ollut kymmeneen päivään yöpynyt ketään. Omistaja oli ensin jopa hieman vastahakoinen antamaan minulle palveluita, sillä en ollut halukas maksamaan satoja euroja erilaisista palveluista. Yritin selittää, että olen töissä Guatemalassa, ja heidän retkenne on arvoltaan minun kuukauden palkkani, ja olen noussut ennenkin +5000 m vuoria. Esimerkiksi jokainen ruokailu maksaisi noin 15 euroa, koska yhdelle ihmiselle ruan tekeminen on niin työlästä. Oli selvää, että lähdin mielummin syömään katuruokalassa yhdellä eurolla. Lopulta hän suostui vuokraamaan minulle varusteet ja järjestämään kuljetuksen liki 4500 metrin korkeudessa olevalle perusleirille, jonne on matkaa kaksi tuntia erittäin huonokuntoista tietä pitkin. Ja alun epäystävällinen asennekin alkoi vaihtumaan tsemppaavammaksi.
Vettä oli mukana 8 litraa, muita varusteita suunnilleen 10 kiloa. Noustessamme ylös päin Citlaltepetlin jäinen huippu kimmelsi auringossa. Kuskini kertoi, että minulla on nyt viimeisiä mahdollisuuksia kiivetä ylös jäätiköä pitkin - viime vuonna siitä katosi 20 prosenttia, ja tutkijat arvelevat, että jäätikkö on kadonnut viimeistään viiden vuoden kuluttua kokonaan. Se oli murheellinen ajatus. Jäinen huippu muodosti niin merkittävän osan maisemakuvaa, että oli liki mahdotonta ajatella, että niin nopeasti se sulaisi pysyvästi. Jäävuorien katoamisesta kuulee paljon, mutta kun niitä ei näe, ei se ole niin konkreettista. Jos järvet vaikka lakkaisivat jäätymästä Suomessa niin, ettei siellä voisi enää hiihdellä, kyllä se tuntuisi monelle paljon konkreettisemmalta.
Katselin auton katoamista jäätyäni yksin perusleirille. Kun moottorista ei kuulunut enää mitään, oli täydellisen hiljaista. Jopa pelottavan hiljaista. Pelkkä kylmä tuuli ja hiirien rapina. Päätin tehdä ensimmäisen totuttelikiipeilyn, ja nousin noin 300 metriä ylemmäksi tuntematta suurempaa korkeuden vaikutusta, vaikka olin jo 4800 metrin korkeudessa. Nukahdin maatessani perusleirillä, kunnes nytkähdin hereille kuullessani kaukaisen moottorin äänen. Vaikka olin ollut siellä vasta puoli päivää, tuntui siltä, kuin pelastajani olisivat saapumassa autiolle saarelle vuoden yksinolon jälkeen. Pelastajani siinä mielessä, etten olisi ainoa, joka aikoo nousta huipulle seuraavana päivänä.
Luksusautosta purkautui porukka nuoria Mexico Citystä merkkivaatteissa, jotka ei takuulla ollut tehty vuoristo-olosuhteisiin. He kertoivat, että heille tulee seuraavana päivänä oppaat ja lisää porukkaa, jonka kanssa he aikovat kiivetä. Heistä yksi oli kiivennyt aiemmin, mutta suurin osa ei ollut ikinä kiivennyt yhtään mitään vuorta. Olin aika kauhuissani heidän nostaessa autosta kaljalaatikon sekä McDonaldsin ruokapusseja. Miten kaipasinkaan sitä yksinäisyyttä, kun tähystin ison kiven päältä aavaa hiljaisuutta, kuunnellen hiirien rapinaa ja pörriäistä pörinää. Yksi tytöistä valitti kovaan ääneen, miten hän selviää ilman vessaa kaksi yötä. Teltat olivat sentään sieltä kalleimmasta päästä. Olin ajatellut nousta heidän kanssaan, mutta yhtäkkiä koko reissusta meni maku. Suljeuduin omaan pieneen luukkuuni, kahdella laverilla varustettiin siistiin metallikoppiin, josta muodostui minun kotini kahdeksi päiväksi. Yöllä hiirulaiset juoksentelivat päältäni. Annoin heille palan suklaata, jotta he jättäisivät minut rauhaan. Tässä vaiheessa viimeistään totesin, että uusi makuupussi on saatava, sillä en saanut juurikaan koko yönä unta kylmän vuoksi - lämpötila saattoi vajota aavistuksen pakkasen puolelle. Teltassa olisi varmasti ollut metallikoppia lämpimämpää, mutta olihan siellä kotoisaa.
Kävin jo auringonnousun aikaan aamulenkillä tällä kertaa 5000 metrissä. Siellä olin omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Citlaltepetl on aika lailla eristyksissä, joten ylhäältäkään katsoessa ei näy monia kyliä eikä asutuksia. On hyvin meditoivaa istua kuunnellen tuulen ujellusta ja sulamisveden kohinaa. Saapuessani alas oli muu joukko saapunut. Sen mukana oli myös amerikkalainen mies, joka väitti kiipeävänsä jo samana päivänä ylös huipulle. Kuulemma hän on huippukunnossa ja kiipeää tuon tuosta Coloradossa korkeampia vuoria. Yritin selittää miten korkea Citlaltepetl on, mutta hän väitti kiven kovaan, että tuntee nämä korkeudet. Kahden tunnin päästä hän palasi alas huohottaen ja ilmoitti, että vuoristotaudin vuoksi hänen on palattava alas. Näin jälkikäteen kun tarkistin, niin Citlaltepetl on 1200 metriä korkeampi, kuin yksikään vuori Coloradossa. Vuorikiipeilijöiden vaarallisin vitsaus on ylimielisyys. Citlaltepetl verottaa joka vuosi henkiä, ja kyllä siinä pysähtyy yhdeksi jos toiseksi hetkeksi miettimään niitä kohtaloita, joiden vuoksi useita ristejä on pystytetty. Yksi informatiivinen taulu vuoristotaudin vaaraudesta on myös ripustettu, jossa kerrotaan vain 22- vuotiaasta amerikkalaisesta pojasta, joka kuoli vuoristotautiin. Yhdessä ristissä lukee "ystävällemme, joka näki viimeisen auringonnousunsa tämän vuoren huipulta". Neljä vuoristo-opasta olivat reilua porukkaa ja ylpeitä minun rohkeudestani lähteä yksin. He tarjosivat minulle maittavan päivällisen vaihtaessamme kokemuksia eri reissuilta. Koska meksikolainen nuorisoporukka oli niin kokematonta, oli heidän kahdeksan hengen porukalla neljä opasta, jotta saa muodostettua kolmen hengen köysiletkoja - jokaisesta johtamassa kokenut opas. Koska olin yksin, ei minulla ollut köysiä sen enempää kuin valjaitakaan.
Näissä aatteissa valmistauduin keskiyön herätykseen omassa pienessä metallikopissa, jota olin puolustanut muilta tunkeutuijilta. On siellä toinen isompikin ilmainen erämaja, joka kuhisee kuitenkin hiiriä ja on muutenkin aika kolkko paikka. Keittiöön oli pitänyt kirjoittaa isolla "tämä ei ole vessa", sillä vessan puuttuessa yhä useampi teki tarpeensa keittiön maalattialle sen sijaan, että olisi kaivanut kuoppaa luontoon. Yö oli upea. Kävin ihastelemassa tähtitaivasta ja täydellistä hiljaisuutta, jossa retkiväki odotti keskiön alppilähtöä.
Lähdin itse puoli tuntia myöhemmin, etten joutuisi kuunnella heidän marmatustaan. Taivas oli niin kirkas ja täynnä tähtiä, etten tarvinnut edes valoa. Sää oli mitä suosiollisin - tuulta ei ollut juuri ollenkaan, eikä kylmääkään. Nousin pelkällä fleecellä ilman kuoritakkiani 5000 metriin asti. Välillä istahdin selälleni kivikköön katsomaan tähtiä - näin niin monta tähdenlentoa, etten uskonut sen olevan edes mahdollista. Yksi niistä kiiti taivaalla viiden sekunnin ajan, kunnes paloi ilmakehään. Tämä se on sitä elämää, ajattelin siinä. Viiden tuhannen metrin rajapyykin jälkeen alkoi hengitys käydä raskaaksi - tajusin, etten ole eläessäni ollut tämän korkeammalla. Jäätikön rajalla väänsin jäärautoja kenkiini - siinä pimeässä, kädet kohmeessa, puuskuttaen ja ajatus jo vähän tokkurassa se ei ole ihan helpoin tehtävä. Ne lähtivätkin kengistäni useampaan kertaan, ennen kuin ehkä puolessa välissä sain lopulta loksautettua ne kunnolla paikoilleen. Jäätikön reunalla on sellainen oli, että "tuossahan tuo huippu on, olen jo melkein siellä". Tosiasiassa tästä alkoi se vaikein etappi - 40 asteen nousu, jossa nilkat olivat todella kovilla. Koska lunta ei ollut satanut, oli jää aika kovaa, eikä jääpiikit uponneet sinne senttiä enempää, jolloin myös jalka oli 40 asteen kulmassa. Kun jäljellä oli 200 metriä nousua, en ollut edes varma, pääsisinkö huipulle. Jokainen askel tuntui järjettömän raskaalta ja kivuliaalta. Päätin tehdä etappeja, jossa otan kymmenen askelta, ja sitten hengitän viisi kertaa syvään, ja jatkan toiset kymmenen askelta. En ole varma, oliko reittivalintani paras mahdollinen, sillä jäätikön voi nousta useammastakin eri suunnasta. Lopulta lysähdin alas jäätikölle, ja päätin kuunnella sen hiljaista rapinaa. Siinä olin minä ja Jamapan jäätikkö- minä lopun uupuneena, en vielä edes huipulla, Jamapa vieläkin uupuneempana, helteestä, johon sitä ei ole tarkoitettu. Samalla kun sympatisoin Jamapan karua kohtaloa kuolevana jäätikkönä, tsemppasin itseni kraaterin reunalle. Yksin huipulle nouseminen on yhtä aikaa majesteettista ja, no, yksinäistä. Kukaan ei ollut onnittelemassa minua, en voinut kuin onnitella itse itseäni. Päässä jyskytti ja huippasi, olin niin pahoinvointinen etten saanut edes ruuanmurua alas. Lopputuloksena otin huipulla muutaman surkean selfien ja lähdin paluumatkalle.
Kun sanotaan, että suurin osa onnettomuuksista sattuu alas päin mennessä, uskon sen todellakin. Olin niin lopen uupunut, etten edes ollut varma, jaksaisinko kävellä alas asti. Jos ylös oli vaikeaa nousta 40 asteen kulmassa, alas päin laskeminen oli täyttä helvettiä. Puolessa välissä nyrjäytin nilkkani, ja jos olisin itkeväistä tyyppiä, olisi siinä kyllä itku tullut, mutta ei auttanut kun ottaa käyttöön KKK ja toivoa, että tästä vielä nilkka saadaan leivottua. Jalka ylös, siihen lunta ja tiukka puristus. Kymmenen minuutin jälkeen shokkihoito auttoi, ja pystyin jatkamaan matkaani, vaikka tuli kyllä mietittyä, etten tämän jälkeen kyllä mihinkään yli 5000 metriä korkeammalle nouse. Oli helpotus päästä jäätiköltä pois ja ottaa jääraudat kengistä, se oli kuin jonkinlainen varmistus siitä, että kyllä täältä pois päästään. Raahauduin alas täysin vedottomana ilman voittajan hymyä, ja pääsin kuin pääsinkin kolmen aikaan takaisin perusleirille - siis 12 tuntia sen jälkeen, kun olin lähtenyt. Muistan elävästi sen hetken, kun istuin siinä kivenkolossa ja katsoin tyhjänä eteenpäin. Jos olisi ollut kaveri, olisi tuonkin epätoivoisen hetken voinut jakaa jonkun kanssa. Sain onneksi ilmaisen kyydin Tlachichucaan, jossa mätin naamaani tacoja niin paljon kuin kerkesin. Tacomyyjä kysyi, "mistä olet tulossa?". Vastaukseni kuului "tuolta vuoren huipulta". Koska hän ei ollut koskaan noussut sinne, hän ei oikeasti voinut tajuta, mistä olin tulossa.
Summa summarum: En taida ikinä enää nousta vuoria yksin. Se ei ollut ihan yhtä voitonriemua, mutta haluan silti ajatella, että se oli kaiken sen vaivan arvoista! Kuvat voivat puhua puolestaan!
Käytännön ohjeita tämän retken suorittamiseen itsenäisesti: Ensin varoituksen sana - vaikka olin itse yksin, ja sää oli mitä parhain, kaikki retket eivät pääty onnellisesti. On olemassa jopa tapauksia, joissa oppaan mukana ollut kiipeilijä menehtyi ihan viime vuosilta. Hengissä jäämisen voi varmistaa kahdella pääperiaatteella - 1) Kiipeä toiselle min. 4800 m vuorelle parin viikon sisällä ennen Citlaltepetlille kiipeämistä, mieluiten toinen 5000 metrinen kuten Iztaccihuatl. Älä leiki vuoristotaudin kanssa ja tiedä miten tunnistat sen oireet. 2) Katso säätiedotusta äläkä mene edes perusleirille jos sää näyttää uhkaavalta. Jos puolessa välissä nousua sää muuttuu huonoksi, käänny takaisin. Suuri osa vahingoista tapahtuu myrskyn käydessä päälle. Olen kuullut myös tarinoita jäärailoista ja niihin putoamisesta, ja sään ollessa hyvin jäinen jään ollen niin kovaa, ettei jäärauta siihen uppoa, jolloin luonnollisesti kannattaa jättää kiipeämättä. Tämän vuoksi kannattaa aina kysyä ammattilaisilta, mitkä olosuhteet ovat juuri sillä hetkellä. Yleensä paras aika kiivetä on joulu-huhtikuu, mutta itse nousin syyskuussa todella mainiossa kelissä.
Perusleirille voi myös kävellä, mutta koska vettä pitää viedä mukana noin 8 litraa per henkilö, kannattaa miettiä kahdesti. Ylhäällä on vettä ainoastaan iltapäivisin tunnin matkan päässä perusleiriltä jäätikön sulaessa auringossa. Alas päin taas voi olla voimat niin loppu, ettei huvita kävellä kahta lisätuntia. Kävelyn jälkeen ainoa vaihtoehto on nelivetomaasturilla, jota järjestävät matkanjärjestäjät esimerkiksi Tlachichucassa (itse käytin Reyesin majataloa "Servimont"). Yhdensuuntainen matka maksaa noin 30 euroa per auto. Järjestetyt matkat ovat todella kalliita - ryhmässäkin satoja euroja.
Teltta ei ole välttämätön, sillä perusleirillä on kaksi vuoristomajaa, jotka ovat omatoimisia ja ilmaisia. Alppilähtö on aika välttämätön, sillä sää muuttuu huonoksi puolen päivän jälkeen, ja selvenee taas illalla/yöllä. Koska nousu kestää noin 5-7 tuntia, kannattaa lähteä yhden aikaan liikenteeseen. Reitti on aika hyvin merkitty kivikasoilla, ja esim. Maps.me tuo vielä varmuutta suunnistamiseen. Jäätiköllä voi kiertää joko eteläpuolelta tai kaartaa vähän länsipuolelle - parasta seurata jo olemassaolevia jälkiä, sillä railoja voi olla (ja onkin).
Ehkä olen ottanut joitakin riskejä, mutten mielestäni ole koskaan ollut vaarassa - en ainakaan enempää, kuin tietyn adrenaliinitason saavuttaminen vaatii. En ole kirjoittanut kolmesta 'vuoriseikkailuistani' ollenkaan, joten päätin kirjoittaa ylös nämä kolme yli viisitonnista huippua, sillä ne ovat sytyttäneet minussa virallisesti sen kipinän korkeuksien saavuttamisesta. Ehkä monille riittää niistä kuuleminen turvallisesti merenpinnan tasolta!
Ensimmäinen lumihuippuinen - Kazbeg 5040m
Monia reissujani yhdistää sama yhtälö - halu haastaa itseäni, saavuttaa jotain uutta, kuluttamatta paljoa rahaa. Näillä lähtökohdilla olin halunnut nousta ensimmäiselle yli 5000 metrin lumihuippuiselle vuorelle, josta helpoin kohde Euroopasta on luultavasti Kazbeg Georgiassa. Kun sanoin helpoin kohde, en missään nimessä halua vähätellä Kazbegia - sen juurella olevassa Stepandsmindassa on hieno kokoelma etsintäilmoituksia vuorella kadonneista henkilöistä, tai enemmänkin etsintäilmoituksia heidän varusteistaan tai ruumiistaan. Vuokratessani vinon pinon varusteita - kuten jääraudat, jäähakun, valjaat, lumisuojat, UV- lasit etc. kysyi vuokrayrityksen poika, että osaanko minä käyttää näitä varusteita, ja tähän vastasin tomerasti "kyllä". Hän sääti vielä jääraudat kenkiini sopiviksi ja varmisti, että tiedän miten sitoa jäähakun valjaisiin kiinni, ja lähdin nousemaan liki 15 kiloisen rinkkani kanssa kohti vuoristoa - enkä todellisuudessa ollut ikinä edes nähnyt, miten näitä varusteita käytetään. Ja olin yksin. Ennen Kazbegia olin harrastanut vaellusta 5 vuotta, käynyt useita kertoja vaeltamassa pitempiä vajaa viikon retkiä, sekä noussut useita kertoja yli 4000 metrin korkeuteen, mutten kertaakaan jäätiköllä. Joten perhosia riitti vatsassa.
Olin vaeltanut jo 10 päivää Kaukaasian vuoristossa valmistautuessani Kazbegia varten (voit lukea näistä reissuista täältä: Pakomatka Svanetian korkeuksiin ja yli yksinäistän vuorten paimentolaisten maailmaan), joten kuntoni oli aika hyvä, ja olin tyytyväinen alkuvauhtiin. Pian tapasinkin venäläisen porukan, jotka huomattuaan minun olevan yksin adoptoivat minut välittömästi osaksi porukkaansa. Heillä oli kaikilla jo taskussa Mt. Elbrusin (5642 m) valloitus, joten Kazbegin nouseminen ilman opasta porukalla ja hyvillä varusteilla ei ole suurikaan tempaus. Meistä muodostui vuoristoperhe. Puolentoista päivän vaelluksen ja 2300 metrin nousun jälkeen saavuimme kiviselle perusleirillemme noin 4000 metrin korkeudessa, josta muodostui oma yksinäinen kylämme. Kazbegilla on periaatteessa kolme perusleiriä, joista vain yhdessä on maja yöpymistä varten. Emme yöpyneet yhdessäkään näistä, vaan keskimmäisen ja korkealeirin välissä - näin olemme lähempänä huippua, mutta lunta ei pitäisi sataa ja saamme olla omassa rauhassamme.
 |
| Majatalo oli rakenteilla ensimmäiselle perusleirille, muttei vielä valmis |
 |
| Ensimmäinen perusleiri - Green Camp |
Näiden kavereiden ansiosta vuoristovaelluksesta tulee minulle ikuisesti venäläiset mieleen, ja näen heidän minun suurimpina vuoristosankareinani. Venäläiset laulut. Venäläinen purkkiliha. Venäläiset vitsit. Venäläinen periksiantamattomuus. Vaikka venäläiset ovat rentoja ja vitsikkäitä, ottavat he vuoristovaellukset haudanvakavasti. Heidän ensiapulaukullaan olisi voinut suorittaa vaikka sydänkirurgiaa ja sillä ruokamäärällä olisi siellä voinut koko porukka telttailla varmasti kaksi viikkoa. Sykemittarilla tutkittiin vuoristotaudin vaaraa jatkuvasti, ja aamulla tankattiin isotonikkia ja B-vitamiinia. Onko ihme, että näin vuodenkin jälkeen tehdessäni soittolistaa vuorivaellukselleni, lisäsin sinne tuttuja venäläisiä viisuja, ja motivoidakseni itseäni mietin venäjäksi.
Ensimmäisen päivän jälkeen sää muuttui huonommaksi. Koska minulla ei ollut mitään tonnin varusteita, telttani oli kärsinyt kosteusvaurioista ja alkanut tiputtamaan vettä, eikä makuupussini jaksanut pitää minua lämpimänä. Yöt olivat jäätäviä, enkä tehnyt juuri muuta kuin makasin sikiöasennossa ja toivoin aamun koittavan kylmästä hytisten. Aamu ei tuntunut koskaan tulevan. Lopulta kuullessani ääniä tajusin telttani hautautuneen lumeen, joka selitti jatkuvan pimeyden. Myrskyn silmässä teimme totutteluvaelluksen 4500 metriin. Jäätikölle saavuttua muuttuu lumisokeaksi - sekä alla, yllä että sivuilla on yhtä valkoista, ja näkyvyyttä oli ehkä 10 metriä. GPS:stä näimme, että olimme saapuneet tarkalleen 4500 metriin, jossa evästettiin lounas. Venäläistä meetvurstia näkkileivän kanssa. Arvostin heidän rauhallisuuttaan - siinä istuttiin kuin milläkin piknikillä, kun ympärillä tuiskutti tuuli ja lumi joka suuntaan. Palattuamme leirille en kylmyyttä paetakseni nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin käpertyä makuupussiini. Huonon sään ja korkeuden vuoksi vietimme perusleirillä 3 yötä ennen varsinaista nousua. Sitä tulee monenlaisia ajatuksia mietittyä maatessa lumenpeittämässä teltassa yksin 12 tuntia putkeen. Koska olin jättänyt kaiken turhan painon pois, minulla ei ollut kirjaa eikä mitään muutakaan ajanvietettä. Kännykässäni ei ole mitään pelejä tai elokuvia, ja vain 7 kappaletta musiikkia. Selasin ottamiani kuvia ja kuuntelin noita biisejä uudelleen ja uudelleen. Siinä oli Sufjan Stevensiä ja Bright Eyesiä pari biisiä. Olin väsynyt sönköttämään venäjäksi, jota en puhu kovin hyvin (mutta sentään välttävästi). Sitä unohti koko muun maailman, kun itse vain kökötti teltassa kuuntelemassa tuulta. Unohdin kokonaan, että mulla oli työpaikka ja elämä jossain muualla. Mietin lähinnä, että tuonne vuorelle vielä kiipeän. Kyllä se sää tästä selkeää.
 |
| Meidän perusleirimme |
Kello yksi yöllä venäläinen rokki alkoi soida. Tuuli oli leppynyt, tähdet kimmelsivät taivaalla. Oli aika valmistautua nousuun. Pohjaan palanut keitto heitettiin parhaamme mukaan naamaan, köydet selviteltiin ja varusteet varmistettiin kolmeen kertaan. Lopulta valot sammutettiin - Kazbegin huippu oli näkyvissä. Sitä tuijotimme arvostavasti minuutin hiljaisuuden ajan, pyytäen lupaa nousuun suurelta Kazbegilta. Nousu alkoi kello 2:15 yöllä.
Noustessa ei puhuta. Siinä mietitään vain, että nyt nousen. Nyt se tapahtuu. Olen ollut tällä vuorella jo neljä päivää odottamassa tätä hetkeä. Minun unelmani on olla tuolla huipulla. Matkalla oli useita syviä railoja, jotka kiersimme varovasti. Jopa osan yli oli hypättävä. Pimeässä kulkiessa nämä ovat jäätikkövaeltajan suurimpia vaaroja. Saavuttuamme 4700 metriin jyrkkeni vuori, ja sidoimme köydet kiinni. Seitsemän ihmisen letkassa on uskomattoman hidasta kulkea, ja tuuli alkoi jäätää aika pahasti. Huipulla on pahimmillaan 20 pakkasastetta. Muutaman letkan jäsenen nenästä alkoi vuotaa verta, joka ei lupaa hyvää. Paraskuntoinen maratoonari ilmoitti jäätyvänsä, ellei kulje nopeampaa, ja lähti ylös ilman köysiä. Tässä vaiheessa jokin minun päässäni sanoi, että ellen kiihdytä nyt vauhtia ja lähde, en koskaan pääse huipulle. Niinpä seurasin venäläistä vuoristoveljeäni. Adrenaliini jyskytti ja liki juoksin ylöspäin tavoitteenani huippu, joka näytti olevan niin lähellä. Viimeiset 100 metriä ovat ehdottomasti pahimmat - rinne on niin jyrkkä, että joudut jatkuvasti ottamaan apua jäähakulla, etenkin kun en ollut eläessäni kokenut niin kovaa tuulta. Onneksi lumi oli puuterimaista, eikä jäisiä kohtia ollut - pari edellistä päivää oli satanut paljon lunta. Lopulta korkeuskin alkaa ottamaan keuhkoihin, ja tuntuu siltä, ettei matka vain etene. Loppumetrit menevät hurmiossa. Jäärautani lähti toisesta jalasta ja roikkui siinä poikittain, mutta minä raahauduin äänekkäästi kiroillen yhdellä jalalla ja jäähakulla huipulle. Siellä minut otti vastaan sinne jo saapunut virolainen kovaksikeitetty vuorikiipeilijäporukka onnitellen saavutustani. On myönnettävä, että se oli yksi elämäni hienoimpia hetkiä. Se oli kuin oman elämäni Mont Everest. Ehkä monelle alaa harrastavalla se on "yksi vuori muiden joukossa", mutta minulle se oli se ensimmäinen "todellinen vuori".
 |
| Jyrkin kohta lähellä huippua |
 |
| Huipulla on helppo hymyillä! |
Mitä olisin tehnyt toisin? Paremmat varusteet - teltta, makuualusta ja makuupussi. Ei ole hääviä kerätä teltasta läpi tulevaa vettä kattiloihin, nukkua kirjaimellisesti kivien päällä huonon makuualustan vuoksi, ja hytistä kylmästä. Kazbegille on hyvä olla neljän vuodenajan teltta, vahva makuualusta ja makuupussi, jossa on comfort -5C. Syö kunnolla. Noustessa on kova kiire ylös, mutta on tärkeää pysähtyä syödäkseen jotain, jossa on paljon hiilihydraatteja. Ja noustessa on vaikka väkisin juotava kaksi litraa vettä. Mitään muuta en olisi vaihtanut, ja nousisin tälle vuorelle mielelläni toistekin.
Käytännön ohjeita tämän retken suorittamiseen: Reitti alkaa Stepandsmindan kaupungista Venäjän rajalta, jonne pääsee helposti minibussilla Tbilisistä useita kertoja päivässä. Itse tulin Kutaisista minibussilla, jolloin jäin tienhaarassa pois kyydistä, josta liftasin kyydin rekalla Stepandsminaan. Stepandsmindassa on runsaasti majoitus- ja ruokapaikkoja - itse olin telttailemassa Camp at Kuro nimisessä paikassa, jota voin suositella - siellä on monia muitakin vuorikiipeilijöitä ja vaeltajia. Edes sesonkiaikana on vaikeaa ilmestyä paikalle ja liittyä järjestettyyn ryhmään, sillä suurin osa niistä on jo etukäteen bookattu, jolloin kannattaa olla jo ainakin kuukautta ennen sähköpostilla yhteydessä paikallisiin matkatoimistoihin, esim. Mountain Freaks, ja kysellä ryhmistä. Myös varusteet kannatta varata etukäteen, jos on sesonkiaikana (heinä-elokuu). Yllä mainitulla toimistolla ei ollut enää varusteita saatavana kyseisenä päivänä, jolloin löysin keskustasta toisen vuokraajan, joka oli kämäisen kerrostalon yläkerrassa, melko vaikeasti löydettävässä paikassa. Monet yksityiset myös vuokraavat, jolloin kannattaa kysellä ympäriinsä. Itse maksoin jäävaellusvarusteista reilu 100 euroa koko viiden päivän reissulle. Ruoat kannattaa ostaa jo jostain muualta, sillä Stepandsminda on pieni kaupunki. Retkeen kannattaa varata 4 yötä ja 5 päivää teltalla vuoristossa, ja lisäksi 1-2 yötä Stepandsmindassa ennen ja jälkeen. Vuoristossa on juomavettä saatavilla joka paikassa, eli sitä ei tarvitse kantaa. Lämpötilat korkeammilla perusleireillä yöllä voivat olla pakkasen puolella, ja sade ja tuuli ovat todennäköisiä. Seuraavat varusteet ovat välttämättömiä: jääraudat, jäähakku, valjaat, (köysi ryhmän mukaan, koska olin yksin, ei minulla ollut köyttä), kypärä, vahvat UV- suojalasit (ei mitkään perus aurinkolasit, vaan esim. lasketteluun tarkoittut), vedenkestävät ja vahvat goretex- hanskat, veden- ja tuulenkestävä takki n. -10 pakkasasteeseen. veden- ja tuulenkestävät housut, tukevat ja lämpimät vaelluskengät haastavaan maastoon (ei mitkään perus retkeilykengät! minulla oli Lowa Mauria- kengät, joissa niissäkin tuli vähän kylmä), lumisuojat housuihin, vaellussauvat, pipo, kauluri ja runsaasti kerroksia. On varauduttava siihen, että siellä on kylmä yötä päivää heinäkuussakin, paitsi alkumatkasta.
Nukkuva kaunotar - Iztaccihuatl 5230 m
Suunnilleen vuosi oli kulunut edellisestä vuoristovaelluksestani, ja Meksikossa ollessani huomioni kiinnittyi kahteen korkeaan kaunottareen - Iztaccihuatl 5230 m ja Citlaltépetl 5636 m. Haasteeni olivat edelleen samat - olin reisussa yksin, enkä halunnut käyttää paljoa rahaa vuorien valloittamiseen. Koska syyskuu on yksi huonoimmista kuukausista vuoristolla huonon sään ja myrskyvaaran vuoksi, ei ollut itsestäänselvää, että löytäisin seuraa. Voisin hyvin olla ainoa ihminen, joka sinä päivänä huipulle nousee. Yritin löytää netistä muita reissaajia tai paikallisia, jotka voisivat nousta kanssani. Sainkin kasaan jonkinlaisen porukan Pueblassa, jonka kanssa kokoonnuimme. Seitsemästä henkilöstä paikalle ilmaantui vain 4, ja heistä kahdella ei ollut juuri mitään tarvittavia varusteita, ja yhdellä varusteet olivat heikot, mutta halu kiivetä kova. Niinpä minä ja Berna lähdimme kahdestaan. Koska oli sadekausi, oli selvää, että huipulla olisi niin paljon lunta, ettei ilman jäärautoja nousemiseen ole mitään toivoa, tai se olisi ainakin aivan liian vaarallista. Saimme viime hetkellä lähtöaamuna vuokrattua minulle ja Bernalle jääraudat - ilman niitä ei reissusta olisi tullut mitään. Ajatuksenani oli kiivetä ensin Malintzinille, 4461 m, aklimatisoitumisen varmistamiseksi, mutta jotenkin suunnitelmat etenivät niin, että lähdimme suoraan Itztaccihuatlia valloittamaan.
Georgiasta poiketen Meksikossa pääsee melko korkealle jo autolla. Bussilla pääsee Paso de Cortesin solaan asti kahden tulivuoren välissä, jonka Meksikon kuulu valloittaja Hernan Cortez nimesi itsensä mukaan yli 500 vuotta sitten. Tämä väylä on korkeimmillaan 3400 metrin korkeudessa, josta retkemmekin siis alkoi. Noustuamme reiluun 4000 metriin alkoi kello olemaan jo 6 illalla ja sää alkoi heiketä. Reitiltä löytyikin sopiva aukko teltalleni heinikon keskeltä. Reitiltä löytyy periaatteessa kolme virallista perusleiriä - Altzomonin maksullinen omatoimimökki alle 4000 metrin korkeudessa, La Joyan leirintäalue katoksineen 4000 metrissä, ja Grupo de los Cien leirintäalue ja metallisuoja 4600 metrin korkeudessa. Tällä kertaa emme yöpyneet missään näistä. Olin ostanut TerraNovalta uuden teltan vajaa vuosi sitten, jota en ollut vielä kokeillut sateessa, joten toiveeni kuivana säilymisestä olivat korkeat. Järkytys oli aika suuri, sillä vesi tuli siitä läpi ikään kuin se olisi festariteltta (tästä ilmoitin TerraNovalle, ja he pyysivät lähettämään teltan takaisin Englantiin). Onneksi vettä satoi vain vähän, jolloin suuremmalta vedenpaisumukselta säilyttiin, ja makuupussini hylkii jonkun verran vettä.
Kello kolme herätyskello soi. Sää oli sumuinen ja sateinen, mutta toiveeni mahdollisesta noususta olivat silti korkeat. Aamupalaksi paistoin papuja ja makkaraa trangiallani. Matka lähti kosteissa merkeissä pienessä tihkusateessa, joka pian loppui täysikuun valaistessa reittiämme. Suunnistin täysin maps.me- sovelluksen avulla, ilman sitä olisi etenkin pimeässä hieman hankala seurata merkitsemätöntä reittiä. Ensimmäisen "satulan" jälkeen alkaa tuuli puhaltamaan todella voimakkaasti, ja ensimmäiset jäätiköt ovat näkyvillä. Emme olleet päässeet edes 4500- metriin, kun maa oli tuoreen lumen peitossa, jota alkoi tupruttamaan taivaalta kovan tuulen saattelemana. Ketään muita emme matkallamme nähneet. Toiveissani oli olla jo 5000 metrissä auringon noustessa, mutta sen sijaan olimme vasta edenneet Grupo de los Cien- majalle kolmessa tunnissa. Sää oli muuttunut hernerokkasumuksi ja taivaalta satoi jotain lumen ja jään välimuotoa laakatasossa. Maja oli niin saastainen ja huonossa kunnossa, että söimme eväämme mielummin ulkopuolella. Musiikki ja tanssi piristivät lohdutonta säätä, jossa näkyvyyttä oli kymmenisen metriä. Jääraudat oli jo isketty jalkoihin kauan ennen tätä vuoristomajaa. Matka jatkui äärettömän jyrkkänä ylöspäin. Minulle tuli yllätyksenä, että reitti sisälsi joitain "scrambling"- tyylisiä kiipeilyosuuksia, jota hankaloitti jäiset olisuhteet ja lumi. Suoraan sanottuna tuli siinä mietittyä, etten ole koskaan vaeltanut tällaisissa olosuhteissa. Kyllä ylös pääsi, mutta eniten minua huolestutti, miten pääsemme alas. Liukastuminen voisi johtaa kymmenien metrien pudotukseen. Tuossa korkeudessa alkaa myös hengitys tökkimään, olo on kuin pahimmallakin astmaatikolla. Myös jalat tuntuivat painavan sata kiloa. Berna ei ollut koskaan kävellyt lumessa tai käyttänyt jäärautoja, jolloin tämän kulku oli vieläkin hitaampaa. Loputtoman tuntuisen ylämäen jälkeen pääsimme "nukkuvan naisen" polviin asti, joka jo ylittää 5000 metrin rajapyykin. Yhtäkkiä pilvet väistyivät ja näimme horisontissa Popocatepl- tulivuoren tupruttaen savua sisuksistaan. Se oli hämmästyttävä ja kaunis näky käveltyämme viisi tuntia lumisateen ja sumun keskellä. Ihan kuin kaikki se surkeus oli vain sen lyhyen hetken arvoista.
 |
| Näkyvyys auringonnousun aikaan |
Jostain syystä olo ei silti ollut sama kuin Kazbegille kiivetessä. Vain edellisenä päivänä olin vielä mukavasti Pueblassa, ja nyt olen jo yli 5000 metrin korkeudessa - se tuntui liian nopeasti saavutetulta mitallilta. En kerennyt kuunnella vielä venäläisiä viisujani tai tsempata itseäni venäjäksi, enkä ollut edes hytissyt kylmästä samalla tavalla. Hetki oli kaikesta huolimatta hieno. Meillä olisi vielä kaksi tuntia edessä Iztan varsinaiselle huipulle, vaikka korkeutta uupui enää 200 metriä. Sää kuitenkin osoittautui niin vaaralliseksi, että totesimme, että jos haluamme täältä elävänä alas, on lähdettävä heti. Iztan valloitus siis ei onnistunut kokonaisuudessaan, enkä tehnyt sitä kuuluisaa jäätikön ylitystä. Olin kuitenkin ainoa ihminen Bernan lisäksi, joka sinä syyskuisena lumisena päivänä nousi edes niinkin korkealle, eikä kovin moni näe vastaavia lumisia ja jäisiä olosuhteita, joten voimme onnitella itseämme. Yli 5000 metrin korkeudessa ei kannata leikkiä maaäidin kanssa.
Alas kävellessäni oloni oli ihan hyvä - vaikkakin olin polttanut naamani ja huuleni. Izta on fyysisesti todella raskas, etenkin jos kävelisi ihan perille asti, mutta tankkaamani ruoka auttoi minua tällä kertaa selviämään koetuksesta vähemmän riutuneena. Tästä huolimatta matka tuntui välillä loputtomalta ja jatkuvalta ylämäeltä - meidän vauhdillamme huipulle olisi perusleiriltämme ollut kahdeksan tuntia matkaa, ja siitä neljä-viisi tuntia alas. Kazbegiin verrattuna Izta on paljon teknisempi, etenkin olisuhteiden ollessa jäiset, mutta Izta on silti kaikenkaikkiaan kevyempi kokemus, sillä ei tarvitse kantaa raskaita varusteita korkealle vuoristoon, ja kuluttaa energiaansa kivikossa nukkuen montaa päivää ennen varsinaista nousua. En olisi missään nimessä kiivennyt yksin noissa olosuhteissa. Kiitos Iztaccihuatl uudenlaisesta kokemuksesta!
Käytännön ohjeita tämän retken suorittamiseen: Cholulasta lähtee pikkubusseja Xalitzintlaan, josta noin kerran tunnissa-kahdessa lähtee bussi Amecamecaan, joka voi jättää Paso de Cortésiin. Amecamecaan voi myös saapua Mexico Citystä ja suorittaa reitti toisin päin. Mahdollisesti Amecamecassa on takseja, jotka voivat ajaa La Joyaan asti - Xalitzintlassa ei ole. Kuitenkin Paso de Cortésista kävelee La Joyaan vain pari tuntia, ja reitti on miellyttävä. Paso de Cortésissa maksetaan pieni pääsymaksu luonnonpuistoon. Altzomonin majapaikassa voi yöpyä edullisesti sisällä, mutta täältä on huipulle todella pitkä matka. La Joyan ympäristö on luultavasti paras yöpymiseen teltalla, sillä siellä on hyvin tilaa ja hyvät katokset, mutta viikonloppuisin liikaa ihmisiä. Noustessa ylöspäin matkalla on muutamia sopivia telttapaikkoja 1 tai 2 teltalle, mutta en suosittele yöpymistä ensimmäisen "satulan" jälkeen, sillä siellä käy jatkuvasti aivan ***** kova tuuli. En suosittele yöpymään myöskään Grupo de los Cien- majassa, sillä se on todella saastainen - sen ympäristössä on mahdollista yöpyä teltassa, kuitenkin ottaen huomioon, että noin korkealla on hankala nukkua hapenpuutteen ja kylmän takia, ja mahdollisuus öisiin lumisateisiin etenkin sadekaudella on suuri. On asennoiduttava, että sieltä ei saa mistään vettä eikä ruokaa, eli 4 litraa per henkilö per päivä vettä mukaan. Varusteista jääraudat ovat pakolliset, vaelluskengät haastavaan maastoon (ei mitkään retkeilykengät tai trailrunnerit), vaatetus ja makuupussi -5 asteeseen, tuuleen ja vesisateeseen, vaellussauvat ja jäähakku (vaikkei minulla ollutkaan sitä - olisi ollut hyödyllinen noustessa), sekä kypärä, aurinkolasit ja rutkasti aurinkovoidetta. Etukäteen aklimatisoitunut keho (väh. 3500 m) ja hyvä yleiskunto. Tänne lähtee niin paljon opastettuja retkiä, että ne voi järjestää paikanpäällä kirjoitellen eri järjestäjille - kannatta kysellä eri palveluntarjoajilta, koska hinnat vaihtelevat rajusti. Kuitenkin reitti on hyvin merkitty eri karttapalveluihin, kuten maps.me ja alltrails. Huonolla säällä ja viikonlopun ulkopuolella voi varautua siihen, ettei siellä ole ketään.
Citlaltépetl (Pico de Orizaba) - Pohjois-Amerikan kolmanneksi korkein
Minun tavoitteeni, kuten monella muullakin, oli Meksikon korkeimman huipun ja Pohjois-Amerikan korkeimman vuoren valloittaminen. Jos tässä vaiheessa luulit, että Meksiko kuuluu Väli-Amerikkaan, tai jopa Etelä-Amerikkaan, niin on hyvä päivittää tieto siihen, että se kuuluu Pohjois-Amerikkaan Yhdysvaltojen ja Kanadan kanssa ;). Haasteeni oli, että syyskuu ei ole mikään sesonkikuukausi, ja voi olla, ettei viikkoon ylös nouse ketään. Hyvin harva nousee tänne ilman opastettua retkeä - riskinä ovat mahdollisesti vaaralliset sääolosuhteet, railot jäätikössä ja jäisten olosuhteiden vallitessa putoaminen. Omasta mielestäni eksyminen ei ole suuri vaara, sillä reitti on pääasiassa merkitty kivikasoilla - paitsi jäätiköllä. On myönnettävä, että minua pelotti, sillä en ollut onnistunut löytämään ketään nousemaan kanssani. Yritin kirjoitella eri matkanjärjestäjille, mutta kaikki sanoivat, että retken hinta on noin 500 euroa, jos lähden yksin opastetulle retkelle. Tämä oli melkein koko kuukauden reissuni budjetti. Mitään muita retkueita tai porukoita ei löytynyt. Niinpä päätin taas kerran koittaa onneani.
Saavuin Tlachichucan kaupunkiin vuorikiipeilijöille tarkoitettuun majataloon, jossa ei ollut kymmeneen päivään yöpynyt ketään. Omistaja oli ensin jopa hieman vastahakoinen antamaan minulle palveluita, sillä en ollut halukas maksamaan satoja euroja erilaisista palveluista. Yritin selittää, että olen töissä Guatemalassa, ja heidän retkenne on arvoltaan minun kuukauden palkkani, ja olen noussut ennenkin +5000 m vuoria. Esimerkiksi jokainen ruokailu maksaisi noin 15 euroa, koska yhdelle ihmiselle ruan tekeminen on niin työlästä. Oli selvää, että lähdin mielummin syömään katuruokalassa yhdellä eurolla. Lopulta hän suostui vuokraamaan minulle varusteet ja järjestämään kuljetuksen liki 4500 metrin korkeudessa olevalle perusleirille, jonne on matkaa kaksi tuntia erittäin huonokuntoista tietä pitkin. Ja alun epäystävällinen asennekin alkoi vaihtumaan tsemppaavammaksi.
Vettä oli mukana 8 litraa, muita varusteita suunnilleen 10 kiloa. Noustessamme ylös päin Citlaltepetlin jäinen huippu kimmelsi auringossa. Kuskini kertoi, että minulla on nyt viimeisiä mahdollisuuksia kiivetä ylös jäätiköä pitkin - viime vuonna siitä katosi 20 prosenttia, ja tutkijat arvelevat, että jäätikkö on kadonnut viimeistään viiden vuoden kuluttua kokonaan. Se oli murheellinen ajatus. Jäinen huippu muodosti niin merkittävän osan maisemakuvaa, että oli liki mahdotonta ajatella, että niin nopeasti se sulaisi pysyvästi. Jäävuorien katoamisesta kuulee paljon, mutta kun niitä ei näe, ei se ole niin konkreettista. Jos järvet vaikka lakkaisivat jäätymästä Suomessa niin, ettei siellä voisi enää hiihdellä, kyllä se tuntuisi monelle paljon konkreettisemmalta.
Katselin auton katoamista jäätyäni yksin perusleirille. Kun moottorista ei kuulunut enää mitään, oli täydellisen hiljaista. Jopa pelottavan hiljaista. Pelkkä kylmä tuuli ja hiirien rapina. Päätin tehdä ensimmäisen totuttelikiipeilyn, ja nousin noin 300 metriä ylemmäksi tuntematta suurempaa korkeuden vaikutusta, vaikka olin jo 4800 metrin korkeudessa. Nukahdin maatessani perusleirillä, kunnes nytkähdin hereille kuullessani kaukaisen moottorin äänen. Vaikka olin ollut siellä vasta puoli päivää, tuntui siltä, kuin pelastajani olisivat saapumassa autiolle saarelle vuoden yksinolon jälkeen. Pelastajani siinä mielessä, etten olisi ainoa, joka aikoo nousta huipulle seuraavana päivänä.
Luksusautosta purkautui porukka nuoria Mexico Citystä merkkivaatteissa, jotka ei takuulla ollut tehty vuoristo-olosuhteisiin. He kertoivat, että heille tulee seuraavana päivänä oppaat ja lisää porukkaa, jonka kanssa he aikovat kiivetä. Heistä yksi oli kiivennyt aiemmin, mutta suurin osa ei ollut ikinä kiivennyt yhtään mitään vuorta. Olin aika kauhuissani heidän nostaessa autosta kaljalaatikon sekä McDonaldsin ruokapusseja. Miten kaipasinkaan sitä yksinäisyyttä, kun tähystin ison kiven päältä aavaa hiljaisuutta, kuunnellen hiirien rapinaa ja pörriäistä pörinää. Yksi tytöistä valitti kovaan ääneen, miten hän selviää ilman vessaa kaksi yötä. Teltat olivat sentään sieltä kalleimmasta päästä. Olin ajatellut nousta heidän kanssaan, mutta yhtäkkiä koko reissusta meni maku. Suljeuduin omaan pieneen luukkuuni, kahdella laverilla varustettiin siistiin metallikoppiin, josta muodostui minun kotini kahdeksi päiväksi. Yöllä hiirulaiset juoksentelivat päältäni. Annoin heille palan suklaata, jotta he jättäisivät minut rauhaan. Tässä vaiheessa viimeistään totesin, että uusi makuupussi on saatava, sillä en saanut juurikaan koko yönä unta kylmän vuoksi - lämpötila saattoi vajota aavistuksen pakkasen puolelle. Teltassa olisi varmasti ollut metallikoppia lämpimämpää, mutta olihan siellä kotoisaa.
Kävin jo auringonnousun aikaan aamulenkillä tällä kertaa 5000 metrissä. Siellä olin omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Citlaltepetl on aika lailla eristyksissä, joten ylhäältäkään katsoessa ei näy monia kyliä eikä asutuksia. On hyvin meditoivaa istua kuunnellen tuulen ujellusta ja sulamisveden kohinaa. Saapuessani alas oli muu joukko saapunut. Sen mukana oli myös amerikkalainen mies, joka väitti kiipeävänsä jo samana päivänä ylös huipulle. Kuulemma hän on huippukunnossa ja kiipeää tuon tuosta Coloradossa korkeampia vuoria. Yritin selittää miten korkea Citlaltepetl on, mutta hän väitti kiven kovaan, että tuntee nämä korkeudet. Kahden tunnin päästä hän palasi alas huohottaen ja ilmoitti, että vuoristotaudin vuoksi hänen on palattava alas. Näin jälkikäteen kun tarkistin, niin Citlaltepetl on 1200 metriä korkeampi, kuin yksikään vuori Coloradossa. Vuorikiipeilijöiden vaarallisin vitsaus on ylimielisyys. Citlaltepetl verottaa joka vuosi henkiä, ja kyllä siinä pysähtyy yhdeksi jos toiseksi hetkeksi miettimään niitä kohtaloita, joiden vuoksi useita ristejä on pystytetty. Yksi informatiivinen taulu vuoristotaudin vaaraudesta on myös ripustettu, jossa kerrotaan vain 22- vuotiaasta amerikkalaisesta pojasta, joka kuoli vuoristotautiin. Yhdessä ristissä lukee "ystävällemme, joka näki viimeisen auringonnousunsa tämän vuoren huipulta". Neljä vuoristo-opasta olivat reilua porukkaa ja ylpeitä minun rohkeudestani lähteä yksin. He tarjosivat minulle maittavan päivällisen vaihtaessamme kokemuksia eri reissuilta. Koska meksikolainen nuorisoporukka oli niin kokematonta, oli heidän kahdeksan hengen porukalla neljä opasta, jotta saa muodostettua kolmen hengen köysiletkoja - jokaisesta johtamassa kokenut opas. Koska olin yksin, ei minulla ollut köysiä sen enempää kuin valjaitakaan.
 |
| Oma pieni majani |
Näissä aatteissa valmistauduin keskiyön herätykseen omassa pienessä metallikopissa, jota olin puolustanut muilta tunkeutuijilta. On siellä toinen isompikin ilmainen erämaja, joka kuhisee kuitenkin hiiriä ja on muutenkin aika kolkko paikka. Keittiöön oli pitänyt kirjoittaa isolla "tämä ei ole vessa", sillä vessan puuttuessa yhä useampi teki tarpeensa keittiön maalattialle sen sijaan, että olisi kaivanut kuoppaa luontoon. Yö oli upea. Kävin ihastelemassa tähtitaivasta ja täydellistä hiljaisuutta, jossa retkiväki odotti keskiön alppilähtöä.
Lähdin itse puoli tuntia myöhemmin, etten joutuisi kuunnella heidän marmatustaan. Taivas oli niin kirkas ja täynnä tähtiä, etten tarvinnut edes valoa. Sää oli mitä suosiollisin - tuulta ei ollut juuri ollenkaan, eikä kylmääkään. Nousin pelkällä fleecellä ilman kuoritakkiani 5000 metriin asti. Välillä istahdin selälleni kivikköön katsomaan tähtiä - näin niin monta tähdenlentoa, etten uskonut sen olevan edes mahdollista. Yksi niistä kiiti taivaalla viiden sekunnin ajan, kunnes paloi ilmakehään. Tämä se on sitä elämää, ajattelin siinä. Viiden tuhannen metrin rajapyykin jälkeen alkoi hengitys käydä raskaaksi - tajusin, etten ole eläessäni ollut tämän korkeammalla. Jäätikön rajalla väänsin jäärautoja kenkiini - siinä pimeässä, kädet kohmeessa, puuskuttaen ja ajatus jo vähän tokkurassa se ei ole ihan helpoin tehtävä. Ne lähtivätkin kengistäni useampaan kertaan, ennen kuin ehkä puolessa välissä sain lopulta loksautettua ne kunnolla paikoilleen. Jäätikön reunalla on sellainen oli, että "tuossahan tuo huippu on, olen jo melkein siellä". Tosiasiassa tästä alkoi se vaikein etappi - 40 asteen nousu, jossa nilkat olivat todella kovilla. Koska lunta ei ollut satanut, oli jää aika kovaa, eikä jääpiikit uponneet sinne senttiä enempää, jolloin myös jalka oli 40 asteen kulmassa. Kun jäljellä oli 200 metriä nousua, en ollut edes varma, pääsisinkö huipulle. Jokainen askel tuntui järjettömän raskaalta ja kivuliaalta. Päätin tehdä etappeja, jossa otan kymmenen askelta, ja sitten hengitän viisi kertaa syvään, ja jatkan toiset kymmenen askelta. En ole varma, oliko reittivalintani paras mahdollinen, sillä jäätikön voi nousta useammastakin eri suunnasta. Lopulta lysähdin alas jäätikölle, ja päätin kuunnella sen hiljaista rapinaa. Siinä olin minä ja Jamapan jäätikkö- minä lopun uupuneena, en vielä edes huipulla, Jamapa vieläkin uupuneempana, helteestä, johon sitä ei ole tarkoitettu. Samalla kun sympatisoin Jamapan karua kohtaloa kuolevana jäätikkönä, tsemppasin itseni kraaterin reunalle. Yksin huipulle nouseminen on yhtä aikaa majesteettista ja, no, yksinäistä. Kukaan ei ollut onnittelemassa minua, en voinut kuin onnitella itse itseäni. Päässä jyskytti ja huippasi, olin niin pahoinvointinen etten saanut edes ruuanmurua alas. Lopputuloksena otin huipulla muutaman surkean selfien ja lähdin paluumatkalle.
 |
| Melkein ylhäällä, viimeinen hengähdystauko |
 |
| Pakollinen selfie huipulla |
 |
| Tästä jyrkkä laskeutuminen. |
 |
| Jos en itsestäni saa selfietä, niin tässä on ainakin selfie minun rinkasta ja kypärästä. |
Kun sanotaan, että suurin osa onnettomuuksista sattuu alas päin mennessä, uskon sen todellakin. Olin niin lopen uupunut, etten edes ollut varma, jaksaisinko kävellä alas asti. Jos ylös oli vaikeaa nousta 40 asteen kulmassa, alas päin laskeminen oli täyttä helvettiä. Puolessa välissä nyrjäytin nilkkani, ja jos olisin itkeväistä tyyppiä, olisi siinä kyllä itku tullut, mutta ei auttanut kun ottaa käyttöön KKK ja toivoa, että tästä vielä nilkka saadaan leivottua. Jalka ylös, siihen lunta ja tiukka puristus. Kymmenen minuutin jälkeen shokkihoito auttoi, ja pystyin jatkamaan matkaani, vaikka tuli kyllä mietittyä, etten tämän jälkeen kyllä mihinkään yli 5000 metriä korkeammalle nouse. Oli helpotus päästä jäätiköltä pois ja ottaa jääraudat kengistä, se oli kuin jonkinlainen varmistus siitä, että kyllä täältä pois päästään. Raahauduin alas täysin vedottomana ilman voittajan hymyä, ja pääsin kuin pääsinkin kolmen aikaan takaisin perusleirille - siis 12 tuntia sen jälkeen, kun olin lähtenyt. Muistan elävästi sen hetken, kun istuin siinä kivenkolossa ja katsoin tyhjänä eteenpäin. Jos olisi ollut kaveri, olisi tuonkin epätoivoisen hetken voinut jakaa jonkun kanssa. Sain onneksi ilmaisen kyydin Tlachichucaan, jossa mätin naamaani tacoja niin paljon kuin kerkesin. Tacomyyjä kysyi, "mistä olet tulossa?". Vastaukseni kuului "tuolta vuoren huipulta". Koska hän ei ollut koskaan noussut sinne, hän ei oikeasti voinut tajuta, mistä olin tulossa.
Summa summarum: En taida ikinä enää nousta vuoria yksin. Se ei ollut ihan yhtä voitonriemua, mutta haluan silti ajatella, että se oli kaiken sen vaivan arvoista! Kuvat voivat puhua puolestaan!
Käytännön ohjeita tämän retken suorittamiseen itsenäisesti: Ensin varoituksen sana - vaikka olin itse yksin, ja sää oli mitä parhain, kaikki retket eivät pääty onnellisesti. On olemassa jopa tapauksia, joissa oppaan mukana ollut kiipeilijä menehtyi ihan viime vuosilta. Hengissä jäämisen voi varmistaa kahdella pääperiaatteella - 1) Kiipeä toiselle min. 4800 m vuorelle parin viikon sisällä ennen Citlaltepetlille kiipeämistä, mieluiten toinen 5000 metrinen kuten Iztaccihuatl. Älä leiki vuoristotaudin kanssa ja tiedä miten tunnistat sen oireet. 2) Katso säätiedotusta äläkä mene edes perusleirille jos sää näyttää uhkaavalta. Jos puolessa välissä nousua sää muuttuu huonoksi, käänny takaisin. Suuri osa vahingoista tapahtuu myrskyn käydessä päälle. Olen kuullut myös tarinoita jäärailoista ja niihin putoamisesta, ja sään ollessa hyvin jäinen jään ollen niin kovaa, ettei jäärauta siihen uppoa, jolloin luonnollisesti kannattaa jättää kiipeämättä. Tämän vuoksi kannattaa aina kysyä ammattilaisilta, mitkä olosuhteet ovat juuri sillä hetkellä. Yleensä paras aika kiivetä on joulu-huhtikuu, mutta itse nousin syyskuussa todella mainiossa kelissä.
Perusleirille voi myös kävellä, mutta koska vettä pitää viedä mukana noin 8 litraa per henkilö, kannattaa miettiä kahdesti. Ylhäällä on vettä ainoastaan iltapäivisin tunnin matkan päässä perusleiriltä jäätikön sulaessa auringossa. Alas päin taas voi olla voimat niin loppu, ettei huvita kävellä kahta lisätuntia. Kävelyn jälkeen ainoa vaihtoehto on nelivetomaasturilla, jota järjestävät matkanjärjestäjät esimerkiksi Tlachichucassa (itse käytin Reyesin majataloa "Servimont"). Yhdensuuntainen matka maksaa noin 30 euroa per auto. Järjestetyt matkat ovat todella kalliita - ryhmässäkin satoja euroja.
Teltta ei ole välttämätön, sillä perusleirillä on kaksi vuoristomajaa, jotka ovat omatoimisia ja ilmaisia. Alppilähtö on aika välttämätön, sillä sää muuttuu huonoksi puolen päivän jälkeen, ja selvenee taas illalla/yöllä. Koska nousu kestää noin 5-7 tuntia, kannattaa lähteä yhden aikaan liikenteeseen. Reitti on aika hyvin merkitty kivikasoilla, ja esim. Maps.me tuo vielä varmuutta suunnistamiseen. Jäätiköllä voi kiertää joko eteläpuolelta tai kaartaa vähän länsipuolelle - parasta seurata jo olemassaolevia jälkiä, sillä railoja voi olla (ja onkin).
