Ferganan laakso - hedelmiä ja ristiriitoja

Piinavan pitkän yön jälkeen totesin olevani edelleen hengissä. Viimein pihalla kajasti valoa ja raotin varovasti teltan ovea. Yöllä oli mahdotonta ymmärtää, mihin olimme saapuneet, sillä missään ei ollut valoja. Totesimme kuitenkin olevamme jonkun maissipellossa vain 10 metrin päässä talosta, joten ensimmäinen ajatukseni oli, etteivät he välttämättä ilostu yllätysvieraista - teltta kasaan ja hankitaan kyyti Arslanbobiin, minne meillä oli edellisenä päivänä tarkoitus mennä, kun pimeä yllätti.

Siitä on vain seitsemän vuotta, kun Ferganan laaksossa oli viimeksi sisällissota - uzbekkejä tapettiin sadoittain, ja he pakenivat rajan yli kotimaahansa. Vaikkakin tämä raja on hyvin häilyvä, sillä se vedettiin Neuvostoliiton kaaduttua jotenkin summanmutikassa, jolloin uzbekkejä jäi paljon myös Kirgisian puolelle. Tuo vuoden 2010 konkflikti on vain yksi esimerkki kaikesta siitä, jota tämä laakso on saanut kokea vain etnisen taustan ja poikkeavien mielipiteiden vuoksi.

Nyt kaikki vaikutti kuitenkin rauhalliselta. Marsubussi nappasi meidät kyydissään Arslanbobiin, jonka olemassaolosta kuulimme edellisenä päivänä Talantilta, joka nappasi meidät autonsa kyytiin. Hänen mukaansa se on kaikkein kaunein paikka Kirgisiassa. Kello oli vain seitsemän aamulla saapuessamme pitkän hiekkatien päässä olevaan kylään, mutta värikkäisiin hijabeihin pukeutuneet naiset kulkivat jo tomuisella tiellä pystyttäen bazaria. He tervehtivät meitä ystävällisesti. Taustalla nousivat vuoret, joiden huiput olivat jään peittämät. Olimme totisesti ällikällä lyöty kulkiessamme ohi romanttisesti ränsistyneiden kivitalojen, päätyen seuraamaan eläinmarkkinoita, missä myytiin eläviä lampaita, vuohia, lehmiä, kanoja ja aaseja. Tuntui, kuin olisimme aikamatkustaneet jonnekkin 1800- luvulle. Kylässä ei toiminut sillä hetkellä sähköt (eikä koko sinä aikana, jolloin olimme vierailulla), joka lisäsi autenttista tunnelmaa. "As salaam alaikum", tervehdin kauppiasta perinteisellä muslimitervehdyksellä ostaessamme leipää ja vihanneksia. "Wa Alaiku salaam", saan vastauksena takaisin leveän hymyn kera. Olkoon rauha kanssasi. Kysyin häneltä venäjäksi, miten venäjän sana "pashalusta" (eli ole hyvä) kääntyy kirgiisiksi, jolloin sain vastauksena, että ei kirgiisiksi, vaan uzbekiksi. Arslanbobissa olemme uzbekkeja. Ferganan laaksossa ei tarvitse hankkia Uzbekistanin viisumia ylittääkseen raja, sillä jo Kirgisian rajojen sisäpuolella voi tuntea olevansa Uzbekistanissa. Mitä muuta rajat oikeastaan ovat, kuin byrokratiaa, joka halkoo ja kategorisoi ihmisiä jakaen omistusoikeuksia - "sinä kuulut tuolle puolelle, minä tälle puolelle?".

Eläinbasaari

Arslanbobin tyhjiä katuja aamulla

Talant oli kertonut meille suuresta pähkinämetsästä, joka kasvaa Arslanbobin ympärillä. Sen idyllisten lehvien alle pystytimmekin telttamme tyytyväisenä siitä, että olimme päätyneet tänne, vaikkei se vielä eilen ollut suunnitelmassamme. Päivä kului ihmetellen kylän elämää. Basaari oli täynnä kaikkea jännittävää - teetä, kenkiä, kanoja, mausteita, lihaa (roikkuen auringon alla), samsyjä, sekä värikkäitä huiveja. Myös me päätimme sulautua paremmin paikalliseen naiskantaan ja ostaa upeat huivit. Samalla kun naiset asettelivat niitä päähämme, kutsuivat kauppiasmiehet syömään heidän kanssaan vesimelonia. Vaikka Arslanbob on melko konservatiivinen, ei kukaan katsonut meitä paheksuen, vaikkei pukukoodimme ollut sinne päinkään - näytimme melko retuisilta matkailijoilta. Palattuamme teltalle alkoi meille tulvimaan vieraita, ihan kuin se olisi ollut meidän kotimme. Etenkin kylän naiset toivat meille kukkia ja määpähkinöitä, istuen vieraaksemme leiriimme samalla, kun valmistimme trangialla ruokaa ja popsimme pähkinöitä minkä jaksoimme. Oli sadonkorjuuaika, ja aasit oli lastattu pähkinälasteilla. He kutsuivat myös meidät kotiinsa yöksi, sillä teltta tuntui heistä niin pieneltä kahdelle hengelle (mitä se kyllä onkin). Päätimme kuitenkin, että haluamme yöpyä pähkinäpuiden alla puron virraten vieressä. Vaikka varmasti suuri osa kylästä oli jo tietoinen meistä, ei minua tällä kertaa pelottanut pätkääkään, sillä uzbekit olivat osoittaneet olevansa yhtä sydämmellisiä ja ystävällisiä, kuin heidän veljensä kirgiisit. Kukaan ei katsonut kieroon sitä, että olimme kaksi naista reissaten ilman miehiä, vaan heistä se oli enemmänkin upeaa. Jos olet ikinä Kirgisiassa, ja sinulla on aikaa poiketa reitiltä, on Arslanbob kertakaikkiaan viehättävä rauhallinen pikkukylä vuorten juurella.

Huivikoju basaarilla

Kangaskaupoilla

Kurut - paikallista juustoa

Leiripaikkamme

Marsubussi vei meidät läpi Jalal-Abadin etelän pääkaupunkiin Uzbekistanin rajalla, eli Oshiin. Siinä missä Sorina oli vakuuttunut siitä, että Osh on paljon Bishkekiä miellyttävämpi kaupunki puistoineen ja kukkineen, minä olin lähinnä sulaa kuumuudesta maantasalle, ja tarkoituksenani oli mahdollisimman nopeasti löytää yösija, joka löytyi betoniblokkilähiön keskeltä kysyttyämme yhdeltä jos toiseltakin, joka jo kovasti kyseli meidän puhelinnumeroa ja mikäli meillä on poikaystävää. Täytyy myöntää: niiden kolmen päivän aikana, jonka vietin Oshissa, lähinnä odotellen, että Sorina paranee kuumetaudista, en tehnyt juuri muuta kun istuin hostellin terassilla varjossa odottaen, että aurinko on laskenut. Meidän hostellimme oli itseasiassa normaali neuvostoaikainen asunto, jonne oli tehty lastulevyistä seiniä ja laitettu kerrossänkyjä.  Seuraamme liittyi latvialainen Niklavs, jonka olin tavannut kolmisen vuotta sitten opiskelijajärjestön kautta, ja joka jotenkin ihmeessä sattui olemaan matkalla Keski-Aasian halki samaan aikaan kuin mekin. Koska Oshissa oli niin kuuma, en saanut päiväsaikaan aikaiseksi muuta kuin vierailla basaarissa (joka muistuttaa merkittävästi Guatemalan basaaria), ja syödä paljon jäätelöä, joka maksoi 10 senttiä per jäätelö.

Talant, Sorina ja Iskander

Oshista voi löytää myös urbaania taidetta

Iltaisin teki mieleni olutta, jonka hankkiminen on oma tarinansa Oshissa. Se on nimittäin melkoisen konservatiivinen kaupunki, joka tarkoitti sitä, ettemme löytäneet sieltä yhtäkään baaria - vaikkakin jotkin ravintolat tarjoilivat myös olutta (ruoan kanssa). Siksi tuntuukin olevan ristiriitaista, että  monet kioskit möivät ensisijaisesti alkoholia, jolloin se ei sittenkään vaikuttanut olevan niin kielletty aine. Myös hostellin sisällä (tai terassilla) juomisesta sai rapeat sakot, sillä omistajat olivat melko kiihkeitä muslimeja, joista yksi kehui omistavansa myös useamman vaimon. Ensimmäisenä iltana jo aiemmin tapaamamme ystävä Talant ajoi meidät Oshin laitakaupunkiin siskonpoikansa Iskanderin kanssa, josta löytyi jopa saksalaistyylinen "beer garden", ja olutta tarjoiltiin komeasti suurissa tuopeissa. Toisena iltana ostimme kazakhstanilaiselta kauppiasnaiselta pienestä alkoholikioskista olutta, ja istuimme säkkipimeässä penkillä betonilähiön keskellä niitä maistellen, suojassa poliisien katseilta (harva paikallinen oikeasti sitä tuomitsee, sillä suurin osa juo itse omassa asunnossaan). Spurgumainen olotilamme kolkon lähiön pimeillä kaduilla jakaen päättömimpiä reissutarinoita venäläisen oluen äärellä oli todellakin jotain, josta sain positiivisia täpinöitä. Lopulta kioski meni kiinni, ja "bileet" loppuivat. Kolmantena iltana Sorina oli viimein kunnossa, jolloin kiidimme Iskanderin ystävän autolla läpi pimeän Oshin popittaen paikallista teknoa, päätyen pitämään juhliamme aukiolle, jonne myös muita paikallisia nuoria oli kokoontunut. "Kaljabasaari" oli tällä kertaa auki vielä kahdelta yöllä, ja paikalliset nuoret tarjosivat vodkaa, joten voimme sanoa kokeneemme Oshin yöelämän kantapään kautta näinä kolmena iltana. En edelleenkään ymmärrä, miksi kaljabasaarissa myytiin yöllä puhelimen latureita ja CD- levyjä. Voin todella sanoa, että elin Oshissa enemmän yöllä kuin päivällä, ja Sorina sitäkin vähemmän, sillä hän makasi yli kaksi päivää sängyn pohjalla. Kuuma ilmasto ei ole minulle - paitsi jos saan jäätelöä ja kaljaa. Ja kun sanon kuuma, lämpöasteita oli liki 40, ilman pilviä ja tuulta.

Iskander, minä, Luis (jonka tapasimme pari päivää ennen Kyzyl-Oissa), Sorina (piilossa) ja Niklavs

Tästä puuttuu toki monia piirteitä, miten voisin kuvailla Oshia - joka lopulta ehkä on miellyttävämpi kuin Bishkek, ja itseasiassa ihan mukiinmenevä kaupunki, ellei siellä olisi niin kuuma. Tästä kiitos Talantille ja Iskanderille, jotka näyttivät meille Oshia paikallisen näkökulmasta. Matkailuvirasto suosittelee välttelemään Oshia, mutta tämä on vain siksi, että siellä oli konflikti kahdeksan vuotta sitten, joka voi mahdollisesti uusiutua. Iskander myös kertoi, että Oshissa on paljon radikalisoituneita muslimeja, joita on rekrytoitu ISIS:iin, mutta vaikka tämä olisikin totta (jota epäilen), ei se uhkaa ketään Oshissa vierailevaa, eli ei kannata pelätä siellä viipymistä!

Aikamme Kirgisiassa oli loppumassa, ja oli otettava nokka kohti etelää ja Pamirin vuoristoa - Tadzikistania. Emme olleet ihan varmoja miten. Seuraavat viisi päivää tulivat olemaan ehkä koko reissumme tapahtumarikkaimmat, päättömimmät ja unohtumattomimmat, joten ne vaativat ehdottomasti oman tarinansa. Kaikkea ei kannattaisi ehkä edes kertoa. 

Se päivä, kun tästäkin matkasta tuli liftausreissu

Lähtökohtaisesti tämä ei ollut liftausmatka. Jos olisin yksin ollut matkassa, olisi tilanne varmasti ollut toinen, mutta ystäväni Sorina toivoi, että voisimme matkustaa julkisilla kulkuvälineillä, jotta tietäisimme suunnilleen, milloin saavumme minnekin, emmekä vietä aikaa seisoen/istuen tienvarressa.  Olin siis selvittänyt, että liki koko reitillä pitäisi kulkea jonkinlaista julkista liikennettä. Tiesin kuitenkin, ettei se tulisi koko matkan ajan onnistumaan, jonka peitin tältä tyypillisellä valkoisella valheellani "kyllä siellä pitäisi bussi kulkea".

Käveltyäemme vuorelta alas Kyzartin kylään heitti ystävällinen nuori mies meidät työnsä lomassa kuorma-autolla ison tien varteen, kun Sorina tältä kysyi marshrutkasta (eli siis marsubussista).  Hänelle oli kunniatehtävä auttaa turisteja. Siinä istuskeltuamme liki tunnin ilman juuri minkäänlaista liikennettä alkoivat Sorinan ensimmäiset epäilyt siitä, pitikö väitteeni paikkansa, että reittini pystyisi kulkemaan julkisilla. "Voi olla että ei, koitetaan liftata". Nopea neuvottelu siitä, kannattaako meidän ollenkaan lähteä mitättömiin pikkukyliin, vai palata suosiolla pääkaupunkiin, johti minun jääräpäisyyteni riemuvoitoon.  Pian meidät lastattiinkin pakettiauton perälle, joka olisi soveltunut mainiosti kidnappaukseen. "Suunta on oikea", tuumasin, ja tunnin päästä vapauttivat he meidät pölyisestä kopista.  Istuskellessamme liki tunnin paahtavan auringon alla piti kioskin tyttö meille seuraa, uteliaana kylään saapuneista harvinaisista matkailijoista. Sorina kyseli marsubusseista, joista oli kuitenkin turha edes haaveilla, eikä takaisinkaan enää päässyt. Aloimme olla virallisesti paikallisellakin mittakaavalla tallatun reitin ulkopuolella.  Minulla ei ole hajuakaan missä olimme, sillä meillä ei ollut karttaa, ja puhelimestani loppui akku.

Matka jatkui yhä edelleen liftaten muutamalla kulkuneuvolla tienhaaraan, josta seuraamme liittyi jopa ranskalainen pariskunta, jotka olivat menossa samaan kylään, jonne itse halajin: Kyzyl-Oihin. Emme siis olekaan ainoita hulluja, jotka liftaavat täällä! Vaikka he tulivatkin eri suunnasta isoa tietä pitkin, eikä sitä neljän tunnin hiekkatietä läpi pienten kylien, mistä me tulimme. Maisemat muuttuivat hiekkaisista viljelysmaista jyrkkiin, punaisiin vuoriin, vuoristotien seuraten kanjonia, jossa vieressämme pauhasi sini-vihreä koski. Olin totaalisen tyytyväinen kaikesta siitä, mitä päivä oli meille tullut - olimme aamulla vielä lähellä Song Kul- järveä telttailemassa, ja nyt olemme jossain ehkä 200 kilometrin päässä pienessä vuoristokylässä. Koska olimme taas viettäneet usemman päivän kävellen ja likaisina, investoimme hyvään vierastaloon, jossa meille löytyi lämmin suihku (vaikkakin ulkoa), ja mukava pikkukeittiöä, jossa muiden vieraiden kanssa vietimme iltaa juoden Vitalin omenaviiniä ja syöden espanjalaisen Luisin kokkauksia. Seurassamme olivat myös italialainen eläkeläispariskunta, jotka olivat vuokranneet auton kierrelläkseen "Staneja" pari kuukautta. Luis oli matkassa polkupyörällä Kiinasta Espanjaan. He kuvastavat jotakuinkin tyypillisiä turisteja, joihin Keski-Aasiassa kohtaa: jokainen jollain tapaa "hullu".

Kyzyl-Oin kylänraitti

Majatalon sisältä - takana Luis ja italialainen nainen

Kyzyl-Oista poistuminen olisi voinut olla kovan työn takana, sillä sieltä ei todellakaan kulje mitään julkisia, ei edes kimppatakseja, mihinkään suuntaan, eikä oikeastaan mitään muutakaan kulkuvälinettä hevosta lukuunottamatta. Onneksemme italialainen pariskunta jeepillään heitti meidät seuraavaan pieneen kylään tunnin matkan päähän, Suusamyriin, jossa ajattelimme haistella elämää päivän, sillä seuraava etappimme Osh oli melkoisen kaukana, enkä uskaltanut vielä Sorinalle kertoa, että tuskin pääsisimme sinne marsubussilla taikka muullakaan julkisella kulkuvälineellä. Istuskelimme tunnin verran kylän raitilla seuraten muutaman juopon aamuista keskustelua - he olivat juuri ostaneet vodkapullon, jota he joivat vuoron perään. Kello oli kahdeksan aamulla, ja he olivat jo voimakkaasti humalassa. Muutama lapsi kävi tervehtimässä meitä kädestä pitäen, muiden kyläläisten lähinnä keskittyen jatkamaan elämäänsä, kuten kasaamaan heinää seipäisiin ja ripustamaan vaatteita kuivamaan. Elämä Suusamyrissä oli todellakin seesteistä - miehet keskittyivät ryyppäämiseen, naiset työntekoon, ja lapset diplomaattisiin suhteisiin ulkomaalaisten kanssa.

Liikennettä ei lehmien lisäksi ollut

Suusamyrin kylä

Heinää riittää pitkäksi talveksi

Suusamyrin autio kylänraitti

Sen seuraaminen ei loppupeleissä ollut niin kovin mielenkiintoista, joten tartuimme mahdollisuuteen vanhan Ladan tarjotessa kyytiä "Pariisiin". Ei meille heti oikein selvinnyt, että missä tai miten kaukana se Pariisi on, mutta se kuulosti hyvältä. Lada päästeli osittain off-roadina, sillä Kirgisiassa tiet ovat joskus niin huonokuntoisia, että tietöntä tasankoakin pitkin on parempi ajella. Päästyään varsin laadukkaalle "moottoritielle" se jätti meidät jonkinlaiselle taukopaikalle, joka oli täynnä monenlaista kauppiasta - paikka, joka kulkee nimellä "Pariisi". Myöhemmin kuulin, että tämä nimi juontaa juurensa aikaan, jolloin paikka oli tärkeä kauppapaikka asutusten välillä, ja se saatettiin havaita jo kaukaa sen kirkkaista valoista.

Pariisi sijaitsee juurikin valtatiellä Bishkekin ja Oshin välillä - kahden maan suurimman kaupungin. Muuan taksikuski osasi saksaa, viitaten meille, että jos hän ajaa nopeasti, olisimme Oshissa jo viidessä tunnissa. Jos hän ei saa asiakkaita, lähtee hän ajamaan sinne kolmen tunnin kuluttua, jolloin voisimme päästä ilmaiseksi. Ennen tätä meidät nappasi kyytiin meidän ikuinen pelastava enkelimme. Talant.

Olen unohtanut mainita jotain. Kirgisiassa liftaaminen on harvoin ilmaista. Koska julkista liikennettä ei ole paljoa, ja vain harvalla on auto, on jokaisella melkeimpä vastuu ottaa kyytiinsä sitä tarvitseva. Monesti kuski sanoo "maksa mitä pystyt", mutta joskus he myös luulevat yhtäkkiä olevansa taksikuskeja, ja pyytävät hulppeita hintoja. Siksi on tärkeää selvittää tilanne ennen kyytiin hyppäämistä, ettei tule kiistatilanteita.

Talant oli kuitenkin toista maata. Hän osasi hippusen englantia ja sanoi heti aluksi, kun kysyimme hinnasta, ettei hän halua mitään. Hän voisi viedä meidät Oshiin asti, hänen mukaansa kahdeksan tunnin matka.

Matka vei meidät Suusamyrin vihreiltä ylängöltä läpi Talasin mystisten maiden, Togtomulin sinistä hohkaavan järven, syvien kanjonien, hiekkaisten vuorten, seuraten auringossa välkehtivää Naryn- jokea, päätyen tasaiseen ja kuumaan Fergana laaksoon auringon laskiessa. Paikkaan, joka oli kiinnittänyt huomioni lukemissani tarinoissa yhtenä verisimpänä konfliktipesänä. Myös viimeiset kymmenen vuotta ovat tuoneet Ferghana laaksoon ongelmia, vaikka tällä hetkellä tilanne vaikuttikin vakaalta. Oli ällistyttävää, miten erilaista Fergana- laaksossa on verrattuna pohjoiseen Kirgisiaan. Perinteinen kirgisialainen nomadikulttuuri vaihtuu uzbekki- vaikutteiseen, huomattavasti konservatiivisempaan elämänmuotoon. Ravintolassa riisutaan kengät ja istutaan maton päälle ruokailemaan matalta pöydältä. Naisilla on yhä useammin huntu päässä. Ilmassa oli jotain uutta ja erilaista, ja se kiehtoi minua. Talant tarjosi meille ateriat ravintolassa, jolloin Sorina jäi ikävä kyllä ruoatta, sillä he eivät voineet tarjota mitään ilman lihaa. Myöhemmin tämä sai onneksi vesimelonia syödäkseen, joka jäi hänen ainoaksi ateriakseen tuona päivänä. Talant on kotoisin juurikin Kara-Suusta Uzbekistanin rajalta, josta olin lukenut useita tarinoita ongelmapisteenä näiden kahden maan rajapinnassa. Tässä vaiheessa matkaa minusta tuntui siltä, kun olisin juuri avaamassa kirjani jännittävintä kappaletta: "tämä on se mistä on puhuttu paljon! Nyt olen pääsemässä siihen!"

Ravintolassa Sorinalle tarjottiin vain teetä ja leipää (lihatonta ruokaa ei ollut saatavilla)

Naryn- joki

Talant oli niin innokas turistiopas (kierrättäen meitä puuvillapellolla ja näköalapaikoilla), että oli jo säkkipimeää, ja meillä olisi vielä ainakin neljä tuntia matkaa Oshiin (vaikka olimme matkustaneet jo yhdeksän tuntia). Emme voineet mitenkään saapua Oshiin keskellä yötä ilman yösijaa, eikä Talant voinut meitä majoittaa Kara-Suussa. Aloimme olla tunnin päässä Jalal-Abadista, eikä meillä ollut hajuakaan missä nukkua. Nopean neuvottelun jälkeen oli tehtävä vaikea ratkaisu - Talant ajaa sivutietä pari kilometriä ja jättää meidät pellon reunaan, missä nukumme teltassa. Kello oli melkein kymmenen ja alkoi olla turha etsiä majataloa pienestä kylästä. Tästä opimmekin, että tulisi aina etsiä yösija ennen pimeää.

Talantin jätettyä meidät pellonreunaan huomasimme, että pellosta vain hyvin kapea osa on leikattu lyhyeksi, ja pian se on korkeaa maissipeltoa. Tämä johti siihen, että pystytimme teltan vain noin kymmenen metrin päähän tiestä. Säkkipimeässä yritimme parhaamme mukaan estää, ettei se täyttyisi hyönteisistä, joita pelto oli täynnä. Vaikka oli jo myöhä, oli tuskallisen kuuma, ja heinäsirkat sirittivät kovaäänisesti. Asetuttuamme telttaan häiriinnyimme jatkuvasti ohi ajavista autoista, joiden ajovalot pyyhkäisivät telttamme. Vaikka toivoimme olevamme suojassa näkeviltä silmiltä, en saanut nukuttua koko yönä ajatellessani sitä, että nukumme teltassa suojaamattomina pellon reunassa alueella, josta kaikkialla varoitellaan. Mielikuvat konservatiivisista kiihkoilijoista, isis- taistelijoista ja etnisistä ristiriidoista valtasivat levottomat yöuneni.

Onnekseni kaikki se oli ylivilkkaan mielikuvitukseni ja liioitellun varoittelun aikaansaannosta, ja heräsimme täysin sielun voimin uuteen alkuun Fergana laaksossa.

Vähän vodkaa ja paljon hevosia - oikean Kirgisian juurilla

Suunnitelma oli selvä: haluamme päästä sivilisaatiosta eristetylle Song Kul- vuoristojärvelle. Sen pitäisi vastata kirgisialaista perinnemaisemaa, jossa ei ole sähköä, puhelinverkkoa tai teitä - ainoastaan jurttia, paimentolaisia ja paljon eläimiä. Sinne vie kaksi tietä, joista molemmat ovat yli 40 kilometriä pitkiä, sisältäen 3000 metrisen vuoriston ylityksen.  Yksikään julkinen kulkuneuvo ei aja noita 40 kilometriä järvelle, sillä siellä ei ole kuin yksittäisiä jurttia, ja Narynissa meille viitattiin jeeppikyydin hinnaksi 4000 somia, joka on yli 50 euroa. Muitakin keinoja on pakko olla!

Kello seitsemän aamulla seisoimme Narynin bussiasemalla, kun taksikuskit huutelivat meille tarjouksiaan. Sen sijaan olimme enemmän kiinnostuneita vanhoista marsubusseista, joihin paikallisia nousi kyytiin. Yksi niistä sattuukin pyhähtymään Ak-Talissa, josta on vain 40 kilometriä pientä vuoristotietä pitkin järvelle, joten se tuntui olevan ainoa vaihtoehtomme.  Ehkäpä siis siellä voisimme löytää jonkin halvemman keinon päästä järvelle, tai kävellä jos ei muuta. Ennen bussin lähtöä kohtasimme kuitenkin ongelman: yksi jos toinenkin paikallinen kertoi, että Ak-Talista Song Kuliin johtava tie ylittää sillan, joka on mennyt rikki, eikä jokea voi ylittää. Siinä taas heiteltiin hintoja jotain toista kautta ajamisesta, jotka eivät miellyttäneet meitä.

Baetoviin vievä bussi, joka kulkee Ak-Talin ohi

Oli tehtävä tiukka päätös: lähdemme katsomaan, onko silta oikeasti ikki, ja voiko jokea ylittää. Ak-Taliin on noin kahden tunnin matka, eikä sieltä ole enää samana päivänä paluubussia, joten saattaisimme jäädä sinne jumiin. Arpa oli heitetty!

Matkalla aloimme asioimaan vieressämme istuvien paikallisten kanssa, jotka olivat niinikään menossa Ak-Taliin. He vahvistivat, että silta on mennyt rikki, mutta se on myös jokseekin korjattu, ja joen voi ylittää, vaikkakin ainoastaan jalan, ei autolla. Iloksemme hän myös ilmoitti, että hän tuntee jonkun, jolla on auto sillan toisella puolen, ja joka voisi ehkä viedä meidät järvelle. Muutaman puhelun jälkeen hän vahvisti: tuhannella somilla, eli noin 12 eurolla, pääsemme järvelle! Tämä oli vain neljäsosa meille aiemmin ilmoitetusta hinnasta, ja bussi Ak-Taliin maksoi hädin tuskin kaksi euroa. Ak-Talissa joukko miehiä viittoi meidät rekan lavalle, joka kuljetti meidät rikkoutuneelle sillalle, jonka ylitimme jalan. Sillan toisella puolella meitä jo odottikin meille luvattu autokyyti!

Perillä Ak-Talissa 

Kyyti rekan lavalla kohti siltaa.  

Korjauksen alla oleva silta

Meille luvattu Audi 

Emme voineet kuitenkaan olla enemmän väärässä sen suhteen, että saisimme jälleen luksuskyydin yksityistaksissa. Pian kyytiin hyppäsi peräti 9 muuta ihmistä - 5 lasta ja 4 aikuista. Ja automme oli siis pieni henkilöauto, joka on todellakin mitoitettu vain viidelle. Hiljaa hyväksyen auto lähti rämisten läpi tomuisen hiekkatien kohti ylös kohoavia vuoria, jotka meidän pitäisi ylittää vanhalla autonrämällä, joka on lastattu yhdellätoista ihmisellä. Jutun juoni alkoi varmistua meille - rahoitimme juuri tämän perheen bensat, jotta he pääsisivät perheineen jurtalleen Song Kul- järvelle. Minusta se on paljon parempi tapa käyttää rahani, kuin kruisailla kuin porho kahdestaan tyhjällä taksilla pitkin köyhää maata. Matkalla pysähdyimme kerran jos toisenkin ottamaan kuvia, ja minut laitettiin jatkuvasti soittamaan charangoani, etenkin "Despacito"- coverini aiheuttaen riemukkaat suosionosoitukset (Despacito on tottakai kova hitti myös Kirgisian vuoristossa). Naiset huomioitiin kauniilla kukilla miesten puolesta. Kiemurtelimme serpentiinitietä yli 3000 metrin korkeuteen, jossa Song Kul- järvi kutakuinkin sijaitsee - se on joka puolelta vuorien ympäröimä.

Ak-Talin kyläkauppa. Jäätelöä kaupan (morozhenoe).

Kohti vuoria. 

Osa kyydissä olevasta seurueesta. 

Audi puolivälissä matkaa

Tämän serpenttinitie nousimme 11- henkisellä lastilla

Kukkia naisille perheen miehiltä

Saavuttuamme laaksoon, vierailimme ensin perheen jurtalla, jossa meille tarjottiin käytettyä hevosenmaitoa, kaimakkia (vastaa smetanaa), sekä vastapaistettua naan- leipää. Minulla oli pussi Pandan vadelmalakritsia, joka maistui heille erinomaisesti vaihtokauppana. Lisäksi olimme ennen matkaa tehneet itse Suomi- ja Romania- aiheisia magneetteja, joita jaoimme aina uusille tuttavuuksillemme. Nyt on aika monta poroa sekä tunturi- ja järvimaisemaa koristamassa jurttia ja taloja ympäri Kirgisiaa. Etenkin kaupungissa asuneet tuntevat Suomen melko hyvin - mainittiin Mannerheim, jääkiekko ja Ville Haapasalo (joka on näytellyt monessa tunnetussa venäläisessä elokuvassa ja sarjassa). Mannerheim on kuuluisa Kirgisiassa, sillä tämä otti valokuvan Etelän Kuningattaresta eli Kurmanjan Datkasta vuonna 1907 vieraillessaan vaikoilumatkalla Kirgisiassa, joka on ainoa kuva tästä harvinaisesta hallitsijanaisesta, koristaen nykyään 50 somin seteliä.  Kaikenkaikkiaan Suomi vaikuttaa hyvin pidetyltä maalta Kirgisiassa.

Jurttavierailun jälkeen oli aika täyttää kanisterit hevosenmaidolla, joka viedään Ak-Taliin tai Naryniin myytäväksi. Vierailimme useammalla jurtalla jättäen kullekkin 10 litran muovikanisterin, jonka pitäisi olla täynnä ehtaa hevosenmaitoa paluumatkaan mennessä. Pieniä ongelmia aiheutti, että Audin ovet jumittuivat, ja jouduimme poistumaan autosta ikkunan kautta. Emme itseasiassa tienneet, minne meitä viedään. Jättävätkö he meidät jonkun jurtalle, missä voimme nukkua, vai dumpataanko meidät yksinkertaisesti järven rantaan? Onneksi ensimmäinen epäilymme osoittautui oikeaksi, ja meidät jätettiin jurtalle, jossa meille järjestyisi myös yösija. Järven eteläpuolella olevat jurtat kuuluvat Ak-Talin asukkaille, kun taas pohjoispuolella ne kuuluvat Kyzartille. Kesällä karja tuodaan suuren Song Kul- järven vihreään laaksoon laiduntamaan, mutta talveksi kaikki palaavat kyliinsä, sillä järvi jäätyy ja laakso peittyy lumen alle. Pelkästään eteläpuolella on jurttia satakunta. Järvi on suuri, ympärysmitaltaan noin 50 kilometriä, eli kyllä siinä on lääniäkin antaa hevosten, lampaiden ja lehmien laiduntaa. Sähköä tai juoksevaa vettä ei ole, joten olosuhteet ovat varsin primitiiviset. Jurttakylän yhteinen generaattori ja muutama aurinkopaneelia tuottavat riittävästi energiaa tuomaan valoa illan pimeksi tunneiksi. Koska puita ei ole, jurttien lämmittämiseen ja ruoan valmistamiseen käytetään polttoaineena kuivattua eläimenlantaa. Haisee melko epäilyttävältä, ja kuulimme jälkikäteen, että se savu on melko epäterveellistä hengittää. Onneksi emme tienneet sitä silloin.

Hevosenmaitokaupoilla

Olimme hädin tuskin kerenneet asettua, kun meidät jo kutsuttiin yhteen jurtista. Ystävät Bishkekistä olivat tulleet kylään, ja ruokaa oli varmasti sadalle hengelle, vaikka jurtassa oli vain reilu kymmenen ihmistä. Kaksi heistä osasi englantia, sillä he olivat töissä kansainvälisissä järjestöissä. Itse kukin oli jo hiprakassa meidän tullessa sisään, eikä mennyt aikaakaan, kun meidän eteemme lykättiin shottilasit, ja ehtaa kirgisialaista vodkaa alettiin tarjoamaan. Myös ruokalautasia pullollaan kaikenlaista ruokaa oli tarjolla. "Tsyt tsyt", sanoin.. "vähäsen". Ei kai sitä koko lasia tarvitse kitaan kaataa. "Davai Suomi!".. minua komennettiin tyhjentämään koko lasi. Ja pian lasi täytettiin uudelleen, ja oli puheen paikka. Skoolasin vapaalle Kirgisialle, olihan pian itsenäisyyspäivä. Sitten skoolattiin uusille ystäville, ja taas lasi täytettiin. Haitari ja charango tahdittivat tanssia ympäri jurttaa. Pian joku, joka oli jo suhteellisen humalassa, tarttui auton rattiin katkaisten kahden jurtan välissä kulkevan sähköjohdon, mutta sai ohjattua auton jurtan eteen tuomaan lisää musiikkia. Siinä sitä sitten tanssittiin ripaskaa auton edessä.

Tuli pikkuhiljaa semmoinen olo, että pakko ottaa vähän paussia, tai nousee vodka hattuun. Kello oli vasta neljä päivällä. Sorina meni päikkäreille, ja minä lainasin yhtä hevosta (jonka luvattiin olevan kova juoksemaan), ja lähdin kiitämään pitkin aavaa laaksoa järvenrantaan. Hevonen juoksi suoraan lammaslauman läpi, jotka sitten hajaantuivat joka puolelle edessäni. Todentotta oli hevonen kova juoksemaan! Siinä sitten laukkasin pitkin järvenrantaa käyden muutamalla jurtalla vierailulla. Tuo päivä piirtyy mieleeni yhtenä mahtavimpina. Olin nähnyt videoita ja dokumentteja, sekä lukenut lukemattomia reportaaseja Kirgisiasta, miettien, pääsisinkö oikeasti kosketuksiin sen oikean Kirgisian kanssa. Tuona päivänä olin matkustanut ikivanhassa marsubussissa pikkukylään, liftannut rekan perävaunussa, hommannut autokyydin paikan päällä täyttäen pikkuauton 11 ihmisellä, auttanut paikallista miestä hevosenmaitokaupoissa (ja nauttinut itse kaksi kupillista), tyhjentäen useamman shotin paikallista vodkaa harmonikan tahdittaessa tanssia jurttajuhlissa, sekä laukannut yksin pitkin idyllistä "Jailoo"- maisemaa - jos tämä ei ole oikea Kirgisia, mikä sitten on?

Paikalliset pelasivat ulakia, eli hevosen selässä pelattavaa peliä, jossa kuollutta lammasta kiikutetaan maaleihin, jotka on tehty renkaasta. 

Palatessani Sorina asioi paikallisen nuoren pojan kanssa venäjäksi ostamamme sanakirjan avulla. Sorina on verraton luomaan uusia suhteita. Pian pojat kutsuivat meidät heidän kanssaan ajelulle vanhalla Nivalla - pitäisi lähteä ostamaan pullo konjakkia juhliin magazinista, eli kaupasta. Gde magazin...? "Missä on kauppa", ihmettelin, eihän täällä ole kuin jurttia. Pojat vain nauroivat, ja ajoivat melko huimaa vauhtia pitkin tietöntä laaksoa. Alkoi olla jo melko pimeä. "Sorina, oletko nyt ihan varmasti tulkinnut nämä nuoret miehet oikein?". Pojat lauloivat venäläisiä juomalauluja. Lopulta saavuimme jurtalle, jossa toden totta oli "magazin". Jurttakauppa. Sieltä löytyi muun muassa alkoholia ja karkkia - ainoa mitä ehta kirgiisi tarvitsee leivän ja lihan lisäksi. Täydensimme vesikanisterit vuoristopurossa poikien korkatessa konjakkipullot. "Älä kerro äidille!", sanoi poika, joka oli ehkä 18- vuotias. Hänen naamansa oli auringon polttama ainakin kymmeneen kertaan, kuten kaikilla, jotka asuivat vuoristossa, joka sai hänet näyttämään ikäistään vanhemmalta.

Palattuamme jurttakylään oli kitara otettu esille, ja nyt porukka istui kitaransoittajan ympärillä laulaen. Vodkaa oli edelleen tarjolla.

Päivä oli ollut suuri menestys.

Seuraavana päivänä ideamme oli päästä järveltä pois vaihtoehtoisella tavalla. Tulostin vanhoja Neuvostovallan aikaisia karttoja, joissa näytetään polkuja vuoriston yli. Kyzartin kylä on lähinnä järveä - sinne on alle 20 kilometriä järveltä järven pohjoispuolelta. Paikalliset ihmettelivät meidän rohkeuttamme, mutta niin lähdimme kuuden aikaan aamulla vaeltamaan kohti järven pohjoispuolta. Tasaisessa laaksossa on vaikea arvioida etäisyyksiä - se näytti olevan melko lähellä, mutta todellisuudessa sinne oli liki 20 kilometriä matkaa. Matkalla ohitimme yksittäisiä jurttia, jotka eivät olleet osana suurempia jurttakyliä. Kolme lasta lähti juoksemaan peräämme huutaen: "chai, chai, kumus, kumus!!", ja viittoen meitä jurttaansa. Koska alkoi satamaan, päätimme ottaa kutsun vastaan. Perheen isä istui ovella polttaen piippua korkea valkoinen kirgiisihattu päässään. Sisällä äiti jo keitti teetä ja valmisteli pöytää. Jätimme rinkat ulos, mutta pian ne kannettiin sisälle, ja meitä pyydettiin jäämään yöksi. He osasivat venäjääkin vain hyvin vähän, jolloin kommunikointi sujui lähinnä käsillä. Koska päivä oli vielä nuori ja matka pitkä, oli meidän kuitenkin jatkettava matkaa. "Kyzart daleko". Kyzart on kaukana, sanoin. He myönsivät ja hyvästelivät meidät.

Sää muuttui huonommaksi ja huonommaksi. Tuuli puhalsi ja vettä satoi satunnaisesti. Kun vesisade alkoi yltyä, saavuimme onneksemme vanhalle hylätylle asuntovaunulle. Ei siis sellaiselle asuntovaunulle, mitä Suomessa näkee, vaan vanhalle puiselle neuvostoasuntovaunulle. Testattuani sen kestävyyttä vaikutti, että sen sisälle voisi mennä. Asetuimme sinne kodiksemme levittäen makuualustamme ja sytyttäen trangian tulille. Ruokavarantomme olivat hupenemassa - ruokaa oli jäljellä ehkä kahdeksi tai kolmeksi ateriaksi. Tällä kertaa keitimme jonkinlaista venäläistä pikapuuroa tattarisuurimoilla, josta saimme hyväksyttävän makuista lisättyämme kaikenlaisia mausteita kokkauspaketistani. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta tunsimme olomme kotoisaksi vanhassa homeisessa vaunussa tuulen ja sateen piiskaten seiniä, joita oli paikoittain korjattu muovinpalasilla. Lähellä olevat vuoret alkoivat muuttua valkoisiksi tuoreesta lumesta. Toinen lumisateemme elokuisessa Kirgisiassa, mahtavaa! Kun sade hieman hellitti, oli matkaa jatkettava. Olimme suorittaneet 20 kilometriä järven toiselle puolelle, ja lähellä vuorten juuria. Koska yli 30 vuotta vanha karttani ei välttämättä ollut ihan täsmäävä, kävimme kysymässä jurtasta neuvoa. He eivät ymmärtäneet kartan päälle mitään, mutta tarjosivat teetä ja viittoivat vuoristoon päin.. "Kyzart tut tam". Kyzart on tuolla päin. Mutta kaukana se on edelleen, kuulemma. Kartasta katsottuna se on suoraan pohjoiseen päin, joten otimme kompassista suunnan ja lähdimme seuraamaan polkua siten, että ainakin etenemme oikeaan suuntaan.

Noin tunnin kuluttua huomasin kauhukseni, että kännykkäni oli jäänyt jurttaan. Jätin Sorinan sinne pistämään teltan pystyyn sillä aikaa, kun käyn noutamassa puhelimeni. Onneksi Kirgisiassa on varsin rehellistä porukkaa, ja he olivat jo kovasti etsimässä puhelimen omistajaa. Voin myöntää olevani aklimatisoitunut, sillä keuhkoni eivät pistäneet pahaksi 45 minuutin juoksulenkkiä 3000 metrin korkeudessa. Koska kello oli jo melkein kuusi illalla, eli olimmet olleet tien päällä 12 tuntia, oli aika kohottaa malja Vitalin omenaviiniä (rinkassa on aina tilaa litralle kotiviiniä). Emme päässeet Kyzartiin asti kuten toivoimme, mutta olemme nyt ainakin paljon, paljon lähempänä.

Vetäydyttyämme telttaan kuulin raskasta hengitystä ulkopuolelta. Sorina kysyi: "Anniina.. se olet sinä joka hengität, eikö vain?". Kumpa olisinkin. Jotain liikkui ulkopuolella ja hengitti raskaasti. Rohkaistuin avaten teltan oven, ja täytyy myöntää, että olin melko kauhuissani aluksi näkemästäni. Ympärillemme oli kerääntynyt noin viitisen kymmentä lehmää ja sonnia, osa niistä todella isokokoisia, ja osa pieniä uteliaita vasikoita. Niistä muutamat olivat aivan teltassa kiinni, haistellen ja tutkien sitä. Sorina pelkää lehmiä kuollakseen, kun taas minä maalaistyttönä uskon, että lehmät ovat lempeitä eläimiä. Oli silti kieltämättä epämiellyttävää olla lehmien piirittämänä, etenkin, kun ne alkoivat huutamaan kovaa toisilleen, ikään kuin kommikoiden jotain. Sorina sanoi: "Ne suunnittelevat jotain strategiaa. Ne aikovat tappaa meidät!". Minä taas uskoin, että ne vain haluavat varmistua, että meistä ei ole heille vaaraksi. Menin teltasta ulos ja yritin vähän neuvotella lehmien kanssa - täällä on kyllä tilaa meille kaikille nukkua. Lopulta he uskoivat minua ja nousivat korkeammalle. Vetäydyttyäni takaisin telttaan laukkasi lauma hevosia ihan telttamme vierestä. Olimme takuulla jollain kulkuväylällä. Viimeiset lehmän ja hevosen huudot kuuluivat yhdeksän aikaan, kunnes oli täysin hiljaista.

Yöllä oli kylmä. Nukuin epätasaisesti, kunnes ulkona oli valoa. Veteni oli jäätynyt, ja teltta, joka kastui sateessa, oli jäästä koppurainen. Myös kenkäni olivat umpijäässä, sillä ne olivat ulkopuolelta märät. Ulkona ei ollut yhtäkään lehmää eikä hevosta onneksemme. Nurmi oli kuurassa, ja hieman ylempänä oli tuoretta lunta. Yöllä oli täytynyt olla useampia pakkasasteita. Nousimme hieman ylemmäksi rinnettä keittämään puuroa, jotta aurinko voisi sulattaa kenkäni. Onneksi taivas oli pilvetön ja kirkas, eikä tuulta ollut. Taivalsimme kompassin avulla ylemmäs ja ylemmäs, kunnes jyrkkä polku vei korkeimmalle huipulle. Siellä voimme huokaista helpotuksesta: Kyzartin kylä siinti allamme!

Viimeiset näkemät Song Kul- järvelle. Eilen kävelimme toiselta puolelta järveä tänne. 

Tämä retki järvelle oli ehkä Kirgisian matkani kohokohta, juuri näiden sattumien vuoksi. Emme tienneet miten pääsemme sinne, emme tienneet missä voimme nukkua, emme tienneet miten pääsemme sieltä pois. Joskus on pelottavaa lähteä ilman selkeää suunnitelmaa. Meillä oli vain vähän rahaa, ruokaa, kartta, kompassi ja teltta, jotka riittävät usein paikkaan kuin paikkaan pääsemiseen, kunhan on vähän seikkailumieltä. Järvellä voi vierailla ihan hyvin osana järjestettyä turistiretkeä joko autolla tai hevosen selässä. Vaikka minulla olisikin ollut varaa maksaa järjestetty matka, olisimme jääneet paitsi kaikista niistä kokemuksista, joita koimme noiden kahden seikkailuntäyteisen päivän aikana. Monet turistit kommentoivat Song Kulia äänensävyllä "en pitänyt siitä, sillä kaikki tuntui olevan turisteille järjestettyä". Jos lähtee osana pakettimatkaa, ei mitään muuta voikaan odottaa. Song Kul on kuitenkin täynnä autenttisuutta, ja siitä vain hyvin pieni osa on varattu turisteille, joita vierailee kesällä järvellä päivittäin kymmeniä.