Italiassa et koskaan jää nälkäiseksi

Kiireinen syksy Tanskassa oli lumeton ja lämmin. En osannut odottaa, että pian oli jo joulu, ja minulla alkoi loma. LOMA! Sen jälkeen, kun on painanut koulu- ja muita hommia 16 tuntia päivässä parin viikon ajan, vaatii taitoa osata rentoutua. Tunsin olevani hyödytön. Heräsin öisin painajaisiin tekemättömistä töistä, vaikka niitä ei enää ollut. En edes huomannut matkustaneeni Suomeen joulun viettoon, ja pian istuin taas lentokoneessa matkalla Italiaan.

Rooma - hallittu kaaos ja kliseisiä pizzoja

Jos jotain tapahtuu kolmena vuotena peräkkäin, voiko sitä jo kutsua perinteeksi? Kehoni tiesi sen. Aloin rentoutumaan. Uusi vuosi ulkomailla TTY kaveriporukan kanssa on jotain, jota odotan nykyään aina siitä lähtien, kun edellinen päättyy. Näitä kavereita näen nykyään enää noin kerran vuodessa, joka on juuri riittävästi pitämään siteet lujina. Roomassa paistoi aurinko ja villapaita riitti juuri ja juuri pitämään kehoni lämpimänä. Umpi-italialainen ystäväni Vittorio esitteli meille roomalaiseen autokulttuuriin. Kaistat on piirretty vain näön vuoksi, ja vilkku on täysin turha uloke. Auton voi parkkeerata hyvin toisen taakse niin, ettei tämä pääse pois, tai sen voi hyvin jättää myös keskelle tietä hätävilkut päällä. Parhaimmillaan autoja on parkkeerattu peräkkäin T-risteyksen keskelle, sillä kyllähän oikealta ja vasemmalta puolelta vielä mahtuu kääntymään, vaikka keskellä olisikin autoja. Autokaaos veti vertoja jopa Buenos Airesille, jossa on selväsit haettu vaikutteita heidän italialaisilta esi-isiltään. Onneksi minä en ajanut autoa.

Illalla pizza nro. 1 oli edessäni. En vielä tiennyt, että tämä tuli olemaan ensimmäinen kerta niistä 16 kerrasta, jolloin söin pizzaa seuraavan kahden viikon aikana. Tuossa skaalassa tämä pizza kategorioitui häpeällisesti heikoimpien viiden joukkoon: keskiverto-turkkilainen Hervannassa tekee paremman pizzan. Ongelma Rooman ravintoloissa on se, että jokainen tarjoaa samaa ruokaa samoilla hinnoilla ja samoilla kulisseilla, mutta vain harva niistä panostaa laatuun, sillä nämä asiakkaat tulevat joka tapauksessa vain kerran. Oikeastaan tämä kyseinen ongelma vaivaa koko Roomaa. Se on niin kliseinen ja täynnä "tämä on aito oikea italialainen kokemus"- paikkoja, että turisti menettää luottamuksensa hyvin nopeasti kaikkeen, missä lukee "real italian", tai edes "italiano". Siinä vaiheessa kun jonotin tunnin päästäkseni katsomaan sitä paikkaa, josta kaikkien argentiinalaisten rakastama paavi esittää puheitaan, olin kyllästynyt koko Roomaan. Kaltaiseni ihminen, joka inhoaa yli kaiken pinnallista nähtävyyksien katsomista, ei missään nimessä kuulu Roomaan, ellei tällä ole paikallinen ystävä mukana, joka tuntee kaupungin kuin omat taskunsa. Ei kannata ymmärtää väärin - Rooman nähtävyydet ovat toki upeita, onhan kaupunki yksi maailman merkittävimpiä. Kolmelle päivälle se on kuitenkin aivan liikaa kaikkea.

Miten paljon on mahdollista syödä? Tivoli ja Mamma Vittorio

Pelastus oli lähellä. Vittorio vei meidät idylliseen pieneen kylään Rooman kupeessa, joka tunnetaan samalla nimellä kuin Köpiksen tunnetuin nähtävyys: Tivoli. Tässä vaiheessa kannattaa alkaa epäilemään italialaisen navigaattorin luotettavuutta, joka johdatti meidät paikkaan pientä kärrypolkua pitkin (vitsailematta se oli niin huonossa kunnossa, ettemme meinanneet päästä autolla läpi). Seuraava seikkailu vei meidät läpi Tivolin kapeiden katujen, jossa auton sivupeilin liki viistivät seiniä. Vittorio joutui tosissaan vakuuttelemaan suomalaisia, että tämä katu, joka helposti luokiteltaisiin Suomen kapeimmaksi kaduksi, on oikeasti autotie. Rakastuin keskiaikaiseen Tivoliin hyvin nopeasti, ja ylistin sitä Roomaa paljon miellyttävämmäksi kohteeksi. Etenkin superylellinen Villa d'Este pröystäilevine vesiputouksineen ja suihkulähteineen vakuutti minut, että Italiassa on oikeasti paljon upeaa nähtävää ilman jonottamista tai selfie- tikkuja myyviä afrikkalaisia.

Siinä missä Roomassa oli syöty epäaidoissa turistirysissä ja pihtailtu syöden supermarketin pizzoja hostellissa halvalla kuohuvalla punaviinillä eli Lambruscolla höystettynä (kyllä, kupliva punaviini on olemassa), Tivolissa pääsimme syömisen ytimeen. Sivukadulta löysimme pienen paikallisen aperitivo- ravintolan, jossa ei sillä hetkellä ollut muita asiakkaita. Ilmeisesti he eivät myöskään ole tottuneita ulkomaalaisiin asiakkaisiin, sillä yksikään ei osannut englantia, jolloin Vittorio tulkkasi meille. He halusivat osoittaa ystävällisyyttään tarjoamalla personalisoidun kokoelman kaikkia paikallisia herkkuja vain hintaan 10€/henkilö. Ruokavirralla ei ollut loppua. Tarjotin toisensa jälkeen pöytään kannettiin erilaisia kinkkuja, lihoja, makkaroita ja juustoja. Eri variaatioita oli ainakin 30 - niin paljon, että vaikka ylitimme kaikki rajamme, emme mitenkään pystyneet syömään kaikkea. Näistä ravintoloitsija loihti meille paketin huomiseksi. Olin entistä tyytyväisempi päätöksestä poistua Roomasta.

Matkalla Vittorion kotiin Marche- läänissä navigaattori taas johdatteli meitä ylös ja alas vuorenrinnettä pitkin pujottelevia vuoristoteitä. Ajaessamme jälleen kapeaa kärrypolkua liki tunnin, uskomme moottoritien löytymisestä alkoi hiipua. Yllätykseksemme se löytyi. Tuon tuostakin äimistyin tien reunoilla vilisevistä keskiaikaisista kivikylistä, joissa kaikissa oli linna jos toinenkin. Italiassa on niin paljon Unesco- maailmanperintökohteita, kyliä joilla on yli 1000 vuotta historiaa ja priimakunnossa olevia linnoituksia, että kaikkien niiden näkemiseen menisi yksi elinikä. Näinollen jokainen voi löytää itselleen oman turistivapaan kylän, jossa voi kuvitella elävänsä roomanaikaisessa Italiassa.  

Kun jokaisen vatsa vielä kivisteli Tivolin loputtomasta kattauksesta, oli "Mamma Vittorio" (eli Vittorion äiti) laittanut pöydän koreaksi. Alkuruokien jälkeen siirryttiin loputtomaan lasagneen. Ruoan erinomaisuuden vuoksi koetimme venyttää vatsaamme vielä äärimmilleen, jotta mitään ei varmasti jäänyt maistamatta. Sanomattakin on selvää, että kaikki voivat pahoin, mutta ruoka oli hyvää. Vittorion isä viimeisteli ruoan vielä kotitekoisella grappalla, eli jonkinlaisella voimakkaalla viinirypäleliköörillä. Etenkin Emilin lasi oli vähän turhan täynnä. Päivä ei ollut vielä pulkassa, vaan ilta jatkui paikallisessa olutbaarissa. Koska baarihenkilökunta oli Vittorion kavereita ja paikassa käy erittäin harvoin ulkomaalaisia, saimme normaalisti arvokkaat pienpanimo-oluet liki ilmaiseksi. Ikävä kyllä pöytään ilmestyi myös tarjotin jos toinenkin ranskalaisia, nugetteja ja muuta baariruokaa maukkailla dipeillä. Liki jo kakoen jatkoimme syömistä. Pöydässä käynnistyikin villi konsertti, jossa soitettiin improvisoiden kaljapulloja, kitaraa sekä huuliharppua, Jeremien sanoittaen säveltä. Pääsimme jopa baarin Facebook- sivuille hurjalla esityksellämme, ja ansaisitsimme ilmaisia anis- shotteja. Aloimme olla kohtalaisen kuuluisia San Benedetto del Tronto- kaupungissa. Ilta päättyi biitsikonserttiin neljän aikaan aamulla, ja kylläiset vatsamme pääsivät viimeinkin sulattelemaan ruokaa Vittorion vanhempien peitellessä meidät nukkumaan. 

Uusi vuosi kodittomana ja uusia ystäviä

Aamulla aloimme ymmärtää tämän pienen kylän, Aqcuaviva Picena:n kauneutta. Vittoriolle se on kuin mikä tahansa kylä, mutta meille se oli uskomaton historiallinen aarre vuorenrinteillä. Päivä jatkui San Benedetto del Trontossa rajattomien ruoka- ja juomaostosten myötä. Vuokrasimme viideksi päiväksi asunnon merenrannalta, missä vuodenvaihdetta oli tarkoitus juhlistaa. Tästä muodostuikin suruhupaisa näytelmä, sillä kolmen ruokalajin ja muutaman limoncellon jälkeen kello oli keskiyö, me olimme ulkona ja avaimet olivat sisällä. Onneksi käsiimme oli jäänyt muutama pullo Proseccoa, joilla jaksoimme tanssia viiteen asti aamulla unohtaen sen faktan, että loppuillasta jouduimme kävelemään useita kilometrejä Vittorion siskon asunnolle, josta häpeällisinä ajoimme Mamma ja Pappa Vittorion talolle yösijaa kysymään. Kaikki 8 ihmistä mahtuivat taloon: Mamma Vittorio tarjosi meille pyjamat ja peitteli meidät lämpimästi peteihin. Sen lisäksi, että Mamma Vittorio oli antanut meille 8 peittoa meidän vuokra-asuntoon, löytyi talosta vielä 8 peittoa peittelemään meidät kaikki. Laskutoimituste mukaan heiltä löytyy siis petaussetti ainakin 20 ihmiselle - varmuuden vuoksi.

Loput päivät San Benedetto del Trontossa jatkuivat samoin elementein varustettuna - rajattomasti pizzaa, pastaa ja viiniä. Viimeisen - sen "rauhallisimman" - illan valloittivat Vittorion 10 ystävää, jotka toivat asuntoomme elämää keittiöbändillä - kattiloista ja vispilöistä syntyi erinomaisia soittimia. Heille oli jäänyt käsiin vähän ylijäämäruokaa uudenvuodenjuhlista, joilla ruokki vielä noin 20 ihmistä. Viiniäkin oli jäänyt yli sellaisen 10 litraa. Tärkeintähän on, ettei ruoka ja juoma lopu kesken. Ystävämme istuivat bussissa kohti Roomaa kello 6 aamulla yhden tunnin yöunien jälkeen, kun taas minä jatkoin seikkailuani Italiassa, vaikka tämä intensiivinen viikko olikin syönyt melkein kaikki energiani.

Matkalaisen painajainen - matkamasennus Folignossa.

Seuraavia päiviä minua vaivasi se inhottava tunne, joka vain harvoin matkustaessa yllättää - kyllästyminen. Miksi olen täällä, mitä minun pitäisi tehdä, mitä pitäisi nähdä? Enkö voi mennä takaisin Tanskaan, nähdä ystäviäni ja jatkaa projektieni parissa? Istuin junassa kohti Perugiaa olematta varma, miksi. Vettä satoi kaatamalla ja oli kylmä. Satumainen, vihreä Umbrian alue ei vaikuttanut ollenkaan niin kiehtovalta kuin olin sen tarinoissa kuullut olevan.

Tätä tilannetta pahensi vielä ehkä yksi elämäni oudoimmista Couchsurfing kokemuksista. Pienessä Folignon ylässä majoituin minut sinne kutsuneen Couchsurffarin luokse, joka lupasi pyöräretkiä lähialueille ja oman huoneen. Lähtökohtana hän oli todella hiljainen kaveri, joka ei puhellut juuri mitään. Yritin turhaan kehitellä keskustelua useita kertoja. Lisäksi hänen talossaan ei ollut lämmitys päällä, vaikka lämmitys löytyikin. Tämän seurauksena asteita sisällä oli noin 10, eikä hän edes antanut minulle kunnon peittoa - ainoastaan ohuen huovan. Kävimme pyöräretkellä, kuten hän lupasi, ja myönnän pitäväni paljon Spellon kylästä. Oudot piirteet senkun jatkuivat. Hän ei tuntunut syövän mitään. En ollut varma, pitäisikö minun ehdottaa jos menemme syömään, tai jos tekisimme jotain ruokaa. Koko asetelma oli jotenkin outo. Lisäksi hän kulutti kaiken aikansa puunaten taloa, mihin kului suurin osa ajasta, eikä meillä ollut niin paljoa aikaa käydä pyöräilemässä. Hänellä oli vain yksi ystävä, hän oli työtön ja kulutti iltansa katsoen televisiota. Tämä masennus tuntui tarttuvan jopa minuun. Vetäydyin huoneeseeni, luin toppatakki ja huopa päällä Eduardo Galeanon synkkää vasemmistokirjaa latinalaisen amerikan hyväksikäytöstä, suunnitellen nopeaa pakoani tästä paikasta.

Äkkikäännös - miten paljon hyvä Couchsurfing hosti oikeasti vaikuttaa? Perugia, Firenze, Bologna.

Siinä vaiheessa kun ei tunne oloaan tyytyväiseksi, on lähdettävä mahdollisimman nopeasti pois. Niin minä teinkin. En koskaan kirjoittanut hänelle negatiivista palautetta, sillä hän pahoitteli käytöstään ja kertoi, että yrittää oppia olemaan sosiaalisempi ja parempi Couchsurfing hosti. Ymmärrän, että hänellä on yksinäinen ja tylsä elämä. Jatkoin kohti Perugiaa, jossa kaikki muuttui Angelon majoittaessa minut. Hän on yksi esimerkillisimmistä Couchsurfareista, joita voi löytää. Saavuttuani Perugiaan hän kierrätti minut ympäri kaupunkia, joka on ehdottomasti lempikaupunkini Italiassa. Umbrian sankka sumu loi tunnelmaa hämyiselle keskiaikaiselle Perugialle, jota pitkin noustiin ja laskettiin vanhoja laakeita kiviportaita pitkin, jotka oli alunperin rakennettu hevosille. Angelo on käsittämättömän älykäs ja tietää Italian historian uskomattoman tarkkaan. Hän tunsi jokaisen maalauksen, patsaan ja kirkon, sekä niihin liitetyn tarinan, unohtamatta ainoatakaan yksityiskohtaa. Kolme päivää, jotka vietin Perugiassa, olivat kuin elävässä dokumentissa mukana oleminen. Söin ehkä elämäni parhaan napolilaisen pizzan, pääsin yksityiseen jazz- konserttiin (Perugia on yksi maailman top- jazz kaupunkeja), tutustuin liutaan mahtavia ihmisiä, sekä kävin useissa paikoissa Perugian ympäristössä, kuten historiallisessa Assisissa ja Lago Trasimenolla. Tämä kaikki höystettynä uskomattomalla ruoalla ja keskusteluilla, joita jäin miettimään pitkään lähdettyäni Perugiasta. Hän on yksi niistä ihmisistä, joiden vuoksi olen valmis uhraamaan oman aikani ja rahani, jotta matkalaiset tuntisivat olonsa hyväksi minun luonani.

Matka jatkui, vettä satoi kaatamalla. Saavuin Firenzeen. Kylmä ilma ja sade eivät kannustaneet minua kaupunkikierrokseen. Ensin istuin kaksi tuntia juna-aseman kirjastossa lukien kirjoja Firenzestä. Sen jälkeen jatkoin David- patsaan juurelle, jossa istuin kolme tuntia syöden rusinoita ja tarkkaillen ihmisiä. Tämä kaupunkiko on tuottanut enemmän taiteelle ja tieteelle kuin mikään muu? Uskomatonta. Kun tarkkailuanalyysini oli vielä vaiheessa, hostini saapui paikalle. Yksi huono hosti palkitaan kymmenellä hyvällä. Meillä natsasi  alkumetreiltä lähtien, valehtelematta ikään kuin vanha kaveri olisi yhtäkkiä istahtanut viereen. Giulio on vastavalmistunut lääkäri, ja päätti majoittaa minut, vaikka hän paahtaakin 12 tunnin työpäiviä. Ei ollut epäilystäkään, että shottibaarin jälkeen suuntaisimme hänen kämpälle tekemään pastaa, mukanamme pullo viiniä ja pari pulloa kaljaa. Joskus sitä ihmettelee itsekkin, miten joidenkin ihmisten kanssa tulee niin hyvin toimeen, kun taas toisten kanssa se on niin nihkeää, vaikka kuinka yrittää. Tarinointitulvalla ei tuntunut olevan loppua, kunnes 5 tuntia ennen Giulion työpäivän alkamista oli pakko mennä nukkumaan. Firenze oli tehnyt tehtävänsä. Firenzestä minulle jäi mieleen David- patsas ja hervoton tarinatuokio halvan viinin äärellä. Olin valmis jatkaaman matkaani kohti Bolognaa.

Bologna oli jo viimeinen kohteeni. Siellä minut vastaanotti Marco - erinomainen kokki, historiantietäjä sekä hyvän musiikkimaun ja laajan ystäväpiirin omaava. Bologna sävytti viimeisiä hetkiäni Italiassa keskiaikaisilla taloillaan sekä romanttisilla kujillaan, jotka kutsuivat kulkijaa istumaan kadunreunaa viiniä maistelemaan. Matkani loppu lähenteli täydellisyyttä, mutta perhosit valloittivat jo vatsani ajatuksesta palata Tanskaan. Maahan, joka on kaapannut minut mystisesti itselleen, samalla tavalla kuin ensimmäinen pyöränikin kaapattiin Roskilden asemalta. Parasta matkailussa on palata sinne, minne kuuluu.

Luodinreikiä ja yletöntä ystävällisyyttä - mistä on Bosnia ja Hertsegovina tehty?

Olin asunut vasta viikonpäivät Roskildessa, kun minibussi kiidätti minua Øresundin siltaa pitkin kohti Malmön lentokenttää, jossa kaverini Emil hyppäsi matkaan kohti toistaiseksi meille tuntematonta maata - Bosnia & Hertsegovinaa. Maa, jonka moni yhdistää lähinnä sotaan ja pakolaisiin. Mitä siellä itseasiassa on? Keitä ovat bosnialaiset? Miten he elävät? Nämä kysymykset askarruttivat meitä.

Lentokoneessa oli lähinnä Ruotsissa asuvia bosnialaisia. Osa heistä puhui ruotsia, osa bosniaa. Kun Bosniassa syttyi sota 90- luvulla, oli Ruotsi yksi anteliaimmista maasta ottamaan heitä vastaan, entisestä Jugoslaviasta ja Bosniasta tuli Ruotsiin yli 100 000 pakolaista. Astuessa ulos lämmin tuulenpuuska tarttui hiuksiin. Yksinkertaiselta vanhalta armeijan lentokentältä löytyi rahanvaihtopiste, ja paettuamme ahnaita taksikuskeja lähdimme seuraamaan kulkukoiraa kohti lähintä kylää. Pysäytimme satunnaisen vastaan tulevan bussin, joka kahden markan, eli yhden euron hinnalla vei meidät lähimpään kaupunkiin, eli Tuzlaan.

Tuzla on kaupunki, jota ei mainita yhdessäkään turistioppaassa. Tämän vuoksi emme nähneet siellä ainoatakaan ulkomaalaista. Myös hostellit loistivat poissaoloaan. Emme löytäneet syytä mysteerille. Vanha kaupunki on kompakti, sievä, osittain kunnostamaton ja täynnä elämää. Kapeat kävelykadut olivat täynnä kahviloita, joissa paikalliset neuvottelivat kiivaaseen sävyyn juoden joko eskpressokahvia, tai bosnialaista (eli turkkilaista) kahvia pienistä kupeista. Oli tiistaipäivä. Lunastimme omat cevapimme nälkäiseen mahaamme kahden euron hinnalla. Tuzla valloitti meidät ensi hetkistä lähtien. Ikävä kyllä kuvia ei tullut otettua (tai kamera, jolla ne otin, varastettiin myöhemmin).

Yövyimme sohvasurffaaja Amran kotona, joka asuu monta kilometria Tuzlasta pienessä kyläyhteisössä vuorilla. Sanoimme osoitteen taksikuskille, ja tämän soiteltua pari puhelua kysellen missä tämä paikka voisi olla, lähdimme matkaan tiedustelematta hintaa (aloittelijan virhekkö?).  Englantia hän ei tietenkään osannut, saksaa hieman. Matka kesti noin 15 minuuttia, jonka jälkeen etsimme oikeaa taloa, sillä niiden numerointi oli täysin sekava. Ensin kuskimme ajoi erään talon pihaan ja alkoi kyselemään pihassa istuvilta ihmisiltä missä Amra asuu. He alkoivatkin neuvomaan meitä toiseen taloon. Taksikuski avasi rohkeasti oven ja alkoi huuelemaan "Amraa? Amraa?". Yllätykseksemme paikalle tuli juuri suihkusta tullut alaston mies, joka neuvoi meidät edelleen toiseen taloon. "Hullu mies!", huudahti taksikuski. Taksikuski odotti, että soitimme Amralle ja totesimme, ettei tämä ole juuri nyt kotona, ennen kuin suostui poistumaan paikalta.

Matka maksoi 5 markkaa eli 2,5 euroa. Se, että olet länsimaalainen Itä-Euroopassa osaamatta kieltä tai tietämättä hintoja, ei Bosniassa välttämättä tarkoita sitä, että sinua tullaan vedättämään. Esikuvamme maasta vaikutti yhä paremmalta.

Vietimme iltaa Amran ystävän syntymäpäiväjuhlilla Tuzlan keskustassa. Olimme jo aiemmin päivällä kiinnittänet huomiota, ettei kukaan juonut olutta, joka myös tuli esiin myös illalla. Ainoastaan myöhään siirtyessämme toiseen baariin jotktu tilasivat olutta. Mielikuva Itä-Euroopan alhokoholin suurkulutuksesta oli kaukana siitä, mitä näimme Tuzlan kaduilla, ja myöhemmin Sarajevossa ja Hercegovinassa. Juoppoja ei oikeastaan ollut laisinkaan, kännisiä ihmisiä näin ainoastaan myöhään yöllä viikonloppuna Sarajevossa.

Keskustellessani Amran ystävien kanssa en voinut olla huomaamatta muutamaa seikkaa bosnialaisista nuorista. 1) Heidän englanninkielentaitonsa on huomattavan hyvä. 2) Kenelläkään ei ole työpaikkaa, eivätkä he kovin aktiivisesti elätä toivoa työpaikan löytymisestä. 3) Kaikki tavoittelevat pääsyä ulkomaille, "Eurooppaan". Vaikka olot sodan jälkeen ovat luonnollisesti kohentuneet, ei kenelläkään ole korruptoituneesta hallituksesta mitään positiivista sanottavaa, työttömyysluvut tavoittelevat pilviä ja kehitys on hidasta. Silti kaikki tapaamani bosnialaiset olivat asenteeltaan äärimmäisen positiivisia, hyväksyen asemansa sellaisena kuin se on. Todennäköisesti he tulevat lähtemään maasta ennen, kuin jotain muutosta tapahtuu.  Siitä vähästä mitä on, on otettava kaikki irti. Meille Bosnian hinnat ovat naurettavan halpoja, mutta heidän tulotasoonsa (jos heillä ensinkään on työpaikka) nähden hinnat ovat melko korkeat. Palkat pyörivät muutaman sadan euron tietämillä.

Matka jatkui Sarajevoon. Mitättömään 150 km matkaan kului yli kolme tuntia, sillä kapea tie kiemurteli kuin käärme pitkin vuoristoa ylös ja alas, pysähtyen toinen toistaan upeammissa pikkukylissä. Omissa mielikuvissani ennen matkaa näin Bosnian äärimmäisen kehittymättömänä, sotkuisena ja köyhänä. Yllätyksekseni talot ovat yllättävän hyväkuntoisia, ja niiden omistajilla on suuri ylpeys ylläpitää näyttävää puutarhaa. Moni taloista on jopa länsimaisella mittakaavalla todella prameita. Luonnollisesti suurkaupunkeja kehystää myös harmaa betonilähiö 20- kerroksisia kalseita tornitaloja. Päättelin, että tontit, talot ja talojen rakentaminen on Bosniassa niin edullista, että vähän varakkaampien on helppo pröystäillä etenkin kaupunkien ulkopuolella. Heinätyöt oli juuri saatu päätökseen ja maaseutu oli täynnä monta metriä korkeita heinäseipäitä. Heinäpaaleja ei käytetä, vaan uskotaan vanhanaikaiseen tekniikkaan. Kerrostalojen varastot olivat täynnä näyttäviä puupinoja. Talvella lämpötila voi pudota -20 asteeseen, jolloin huoneistot lämmitetään puilla.

En ollut kuullut Sarajevosta kovin positiivista sanottavaa, mutta jo ensimmäisistä hetkistä olin ihastunut siihen. Sarajevossa itä kohtaa lännen. Moskeija. ortodoksinen kirkko ja katolinen kirkko kohoavat vierekkäin. Kaupungintalon nurkkaa on hieman kulotettu mielenosoituksessa. Vanhat miehet ovat kerääntyneet puistoon pelaamaan shakkia. Suurin osa taloista on täynnä luodinreikiä. Osa niistä on paikattu. Jotkin talot ovat sortuneet sodassa. Rehevöityneenä tiilikasana ne muistuttivat menneiden vuosien taisteluista. Ruotsin kuningattaren 40 vuotta sitten lahjoittamat raitiovaunut kiidättävät epävarmasti ihmisiä puolelta toiselle pitkin vuorien ympäriöimässä solassa olevaa kaupunkia. Sarajevossa oli maailman ensimmäienn raitiovaunu. Sähkökatkon vuoksi raitiovaunu pysähtyy ja heittää matkustajat kadulle. Lämpötila kipuaa kaduilla 35 asteeseen. Vanhan kaupungin lukemattomat mukulakiviset kävelykadut kuhisevat kahviloita, joissa paikalliset neuvottelevat kiivaasti. Monet naiset ovat pukeutuneet huntuun. Kuumuuteen auttaa ympäri kaupunkia sijoitetut lähteet, joista voi juoda vuorilta tulevaa raikasta lähdevettä. Viimeinkin: maa, jossa en joudu koskaan ostamaan pullotettua vettä! Kaupunki kohoaa kaikkiin suuntiin vuoren rinnettä kohti korkeuksia. Kipusimme kuumuutta uhmaten tasanteelle ja ihailimme sitä, miten Sarajevon yli 200 minarettia toivat eksotiikkaa kaupungille, joka oli yhtä aikaa kaikkea. Yhdellä puolella asuvat serbit, yhdellä kroaatit ja yhdellä bosnialaiset, jotka ovat pääasiassa muslimeja. Monelta osin kaikki asuvat jo sulassa sovussa. En tiedä pystynkö mitenkään kuvailemaan sitä mieletöntä tunnelmaa, mikä on Sarajevossa.

Nopean Sarajevo- visiitin jälkeen lähdimme Kiseljakiin, jossa kroatialainen Goran otti meidät lämpimästi vastaan. Goran ei puhu sanaakaan englantia, joten keskustelua käytiin minun äärettömän vahvalla saksantaidolla (jota Emil ei osaa sanaakaan), siihen sekoitettuna vähän ruotsia ja espanjaa. Goran oli sodan ajan paossa Italiassa ja Saksassa, joten hän osaa vähän muita kieliä, muttei ymmärrä lainkaan englantia. Alkukankeudesta selvittyämme keskustelu sujui suhteellisen sutjakkaasti ja oma saksankielentaito alkoi palautua sieltä kymmenen vuoden takaa (terveisiä Riitta- opettajalle, jolle sanoin aikanaan, etten tule ikinä saksaa tarvitsemaan). Goran kertoi Sarajevon ja Bosnia-Hercegovinan jakautuneisuudesta eri kulttuureihin. Se on kuin Balkanin kulttuurien sulatusuuni, joka ei ole aina tehtävästään selvinnyt kivutta ottaen huomaan kaikki ne sodat, joita sen mailla on käyty. Kiseljakissa on periaatteessa yksi erikoinen piirre. Siellä on Bosnian suurin kivennäisvesipullottamo. Tätä kuplivaa vettä on saatavilla niinkin paljon, että sitä suihkuaa hanoista yötä päivää, jolloin voi vaikka pestä hiuksensa vichy- vedellä, jos niin suinkun haluaa.

Matka jatkui ylös kohti Bosnian korkeimpia huippuja, turisteille tuntemattomille teille. Niille reiteille ei todellakaan pääse millään julkisella kulkuneuvolla - ajoimme liki kaksi tuntia surkeakuntoista kärrytietä liki 2000 metrin korkeuteen Prokosko Jezero- nimiselle järvelle. Bosnia on yhtä vuoristoa ja maisemat siellä muistuttavat suuresti alppeja, mutta hinnat ovat vain kymmenesosan. Turisti-infrastruktuurin puutteen ja huonon PR- työn vuoksi turisteja tulee Bosniaan vain kourallinen, ja he vierailevat lähinnä Sarajevossa. Toisaalta sekin on otettava huomioon, ettei missään muussa Euroopan maassa ole niin paljoa räjähtämättömiä maamiinoja, joista varoiteltiin pitkin tienvartta. Pissatauolla ei kannata mennä pusikkoon, vaan tulee pysyä tiukasti tiellä. Näin ollen vapaa vaeltaminen pitkin vuoria ja leiriytyminen minne haluaa kannattaa jättää väliin, ellei ole varma siitä, mitä tekee. Muuten voi palata kotiin yksijalkaisena, kuten moni Bosniassa konkkaava epäonninen. Jos palaa. Tästä huolimatta Goran jätti auton tasanteelle ja kertoi, ettei ollut ikinä kavunnut edessämme avautuvalle kukkulalle. Siellä tallusti pari lehmää ja paimenta, joten lähdimme pelottomina valloittamaan huippua, jonka saavutimme tunnin nousun jälkeen. Matkalla söimme mustikoita ja puolukoita. Maisemat olisivat olleet vaikka parin räjähtäneen raajan arvoisia. Onneksi palasimme kaikkine jalkoinemme ja käsinimme autolle jatkaen itse kylään. Kylässä asui 10 vuotta sitten vain muutama perinteinen lehmäpaimen upean kirkasvetisen vuoristojärven rannalla. Nyt sinne on tulvinut bosnialaisia rakentaen kesämökkejään, joista kaikki jätevesi johdetaan järveen. Tämän vuoksi nyt se onkin leväinen ja haiseva lätäkkö. Lisäksi rannalla parveili useita burka-pukuisia arabialaisia turisteja. Jostain syystä he ovat ainoita turisteja, jotka tulevat pikkubusseilla pitkän matkan Sarajevosta Prokosko- järvelle. Kävelimme hieman syrjemmässä olevan puron rannalle kuunnellen hiljaisuutta ja lehmänkellojen kalkatusta. Olimme onnellisia. Emilkin oli oppinut jo vähän saksaa: "Das ist sehr schön". Makasimme tunnin vuorenrinteellä katsellen taivatta halkovia lentokoneita.

On mainittava vielä jotain: kotitekoisen juuston ostaminen. Saavuimme Goranin kanssa vanhaan maataloon kyselemään juustoa. Meidät istutettiin pöytään, jossa tarjottiin kotijuustoa, puolukkahilloa ja jotain kotitekoisen piimän tapaista. Goran alkoi juttelemaan kolmen talossa asuvan kanssa, joka jossain vaiheessa vaikutti muodostuvan tappeluksi. He osoittelivat meitä ja puhuivat meille meidän ymmärtämättä mitään. Tilanne vaikutti uhkaavalta keskustelun jatkuen yhä kiivaampana. Lopulta maksoin juustostani pari markkaa ja hyvästelimme maamiehet ystävälliseen sävyyn. Kysyin Goranilta: "Mistä te oikein puhuitte?". Goran vastasi: "he olivat todella ystävällisiä, kyselivät teistä ja halusivat että olisitte jääneet yöksi". Oppitunti numero 1: Bosniassa ystävällinen keskustelu vaikuttaa suomalaisittain kiivaalta riitelyltä. Pysy siis rauhallisena, heillä on oikeasti hyvät aikeet.

Palasimme siis rakastamaani Sarajevoon, jossa lämpötila on ainakin 15 astetta korkeampi, kuin vuoristossa. Näin Sarajevossa uruguaylaisen ystäväni Imanolin, jota en ollut nähnyt sen jälkeen, kun lähdin Buenos Airesista yli vuosi sitten. Oli jotenkin hämmentävää nähdä tämä ihan eri kontekstissa, toisella puolella maailmaa. Ihan kuin hän ei kuuluisi tähän todellisuuteen, ja ihan kuin elämä Argentiinassa olisi ollut täysin eri. Illalla lähdimme yhdessä tuumin muiden sohvasurffareiden kanssa taksilla ylös kukkulalle nauttimaan pari olutta. Taksikuski kuitenkin vei meidät ihan eri paikkaan kuin oli tarkoitus. Etsiessämme oikeaa paikkaa Emilin ja Imanolin kanssa päädyimme vahingossa aution talon sisäpihalle, jossa muutama armeijapukuinen heppu piti nuotiota. Paikka oli täysin sodan jäljiltä raunioilla ja sisäinen vaisto käski meitä lähtemään välittömästi. Päädyimme toiseen paikkaan, jossa iloinen joukko reppureissaajia nautti rakijaa. He kysyivät: "Ketä etsitte?". Vastasimme: "Etsimme ystäviämme. Tulimme väärään paikkaan.". Heidän vastauksensa oli: "Miten niin? Me olemme teidän ystäviämme, te ette vaan tiedä sitä vielä". Niinpä liityimme heidän seurueensa ja olimme välittömästi kuin vanhoja ystäviä. Oli reissumiehiä Ruotsista, Englannista, Uudesta Seelannista ja Yhdysvalloista. Jopa pari hullua, jotka olivat pyörämatkalla Irlannista Pakistaniin. Rakijaa tarjottiin, ja pian syntyi uusia lauluja. Balkanilaisista naisista ja rakijasta. Aurinko laski Sarajevon horisontissa siintävien vuorien taakse, joita pitkin nousevat talot välkehtivät kipinöiden lailla. Joskus väärä paikka onkin oikea paikka, sen olen oppinut elämässäni monta kertaa. Älä siis epäröi seurata tietä, joka ei ole tarkalleen se, minne suunnittelit mennä. Pian joukkoomme liittyi myös pari bosnialaista opiskelijaa, jotka olivat uteliaita laulavasta muukalaisjoukosta. Pian myös loput meidät joukostamme löysivät meidät. Meitä lähti bosniaan vain kaksi, mutta nyt ympärilläni oli ainakin 20 ystävää.

Ilta jatkui Imanolin majoittajan Emren baarissa, jota ei lupabyrokratian vuoksi voi pitää auki. Jostain sinne kuitenkin ilmestyi pari baarimikkoa ja meidän porukasta löytyi soittajia instrumenteille. Bosnialaiset ystävämme sopertivat noloina, ettei heillä ole itseasiassa senttiäkään rahaa. Tässä talossa ei onneksi raha puhu, joten tarjosimme heille oluet ystävyyden merkiksi. Livemusiikki pauhasi,  tutustuimme uusiin ystäviimme ja tanssimme hullun lailla yksiön kokoisessa pikkubaarissa. Tämän improvisoidumpaa iltaa en voi kuvitella Sarajevolle. Harmi että se päättyi siihen, että minun reppuni varastettiin klubilla (sillä ainoalla, joka on auki yli kahteen yöllä). Yöllä oli käsittämättömän lämmin. Seikkailimme pitkin kapeita mukulakivikatuja, kun koko kaupunki nukkui. Monelta osin mieleeni tuli Quito, erona se, että Sarajevo on täysin turvallinen paikka kävellä sekä yöllä että päivällä. Itseasiassa se on yksi itä-Euroopan turvallisimmista kaupungeista. Sarajevo sitoi itseään minuun yhä tiukemmin.

Emre tämän asunnolla, johon hän hyväksyy kaikki kodittomat matkalaiset

Minun oli tarkoitus lähteä seuraavana päivänä kohti Hercegovinaa (eli maan eteläosaa), mutta kuten niin usein aiemminkin, en vain saanut sitä aikaiseksi, ja näinollen jäin Sarajevoon. Emil suuntasi Tuzlan kautta takaisin Göteborgiin, joten nyt jäin myös periaatteessa "yksin" (vaikka "yksin" matkalaisen ei koskaan tarvitse olla). Kulutin aikaani lähinnä puistoissa leväten, suojassa paahtavalta kuumuudelta. Lopulta pääsin myös sinne, minne taksikuski ei meitä viimeksi osannut viedä, eli vanhan linnan raunioille korkealle kukkulalle. En voinut kuin istua hiljaa tuijottaen alhaalla aukeavaa näkymää. Auringon laskiessa rukouskutsu kaikui sadoista minareteistä. Siinä on jotain, joka saa minut hiljaiseksi ja kunnioittavaksi. Emre kertoi minulle islaminuskosta. Oli lämmin, tuulta ei ollut juuri laisinkaan. Heinäsirkat sirittivät luoden taustamusiikkia rukouskutsuille. Juttelimme historiasta, uskonnoista ja elämän filosofiasta. En voinut kuvitella olevani onnellisempi. Se oli yksi niistä hetkistä, jotka piirtyvät muistooni ikuisiksi ajoiksi. Sarajevo on kaivertanut paikkansa sydämeeni ehkäpä yhtenä upeimmista pääkaupungeista Euroopassa. Jotta minulle ei jäisi siitä pahoja mielikuvia, roisto oli päättänyt palauttaa reppuni samaan klubiin tavaroineen. Ainoastaan vanha rikkinäinen kamerani oli viety. Sen aika oli mennä, muistot ovat kuvia rakkaampia.

Lopulta, kaupungin vielä nukkuessa, taivalsin yksin läpi hiljaisen kaupungin kohti juna-asemaa, jossa lopulta vaivuin uneen junanpenkille. Vieressäni istuva turkkilainen poika herätti minut konduktöörin tullessa. Matkani jatkui Mostariin, kaupunkiin Hertsegovinan sydämmessä. Auringon noustessa viiletimme läpi satojen tunnelien pitkin kanjonia, vihreän alppimaiseman nopeasti vaihtuen kuivaan ja yhä korkeampaan kivikkoiseen vuoristoon. Maisema toi minulle mieleen Kreikan. Työnsin pääni ulos ikkunasta ja hengitin kuumaa välimerellistä ilmastoa. Lämpötila hipoi kolmeakymmentä jo varhain aamulla. Aloin juttelemaan vieressä istuvan turkkilaisen pojan kanssa, joka osoittautui olevan myös reppureissulla Balkanin maissa. Kahdestaan matkaa on aina miellyttävämpi jatkaa. Koko kehoni vaikutti väsymyksestä huolimatta hymyilevän paratiisimaisille maisemille, jotka saivat minut sanomaan "wau" jokaisesta tunnelista poistuttuamme. Junamatka oli varmasti upein, mitä olen koskaan tehnyt.

Saavuimme Mostariin, jossa ensimmäinen ajatukseni oli päästä jokeen vilvoittelemaan. Lämpötila kipusi liki neljään kymmeneen, eikä tuulesta ollut tietoakaan. Mostar on koko Bosnia-Hertsegovinan ehdottomasti suosituin turistikohde. Kierrettyämme vanhan kaupungin päädyimme turkoosinsinisen joen rannalle pakettimatkalaisten piirittäen minut. Siellä vertailtiin eri aurinkorasvojen voimakkuuksia ja ryppyvoiteiden toimivuutta. Voin pahoin. Mostar itsessään on upea, mutta sen tarina on verhottu tuhansien turistien alle. Mikä edes on Mostar? Lähdimme harhailemaan sivukatuja pois vanhasta kaupungista.

Päädyimme vanhalle Katjaz- talolle syvällä sivukaduilla. Talo on satoja vuosia vanha rikkaiden muslimien talo menneiltä vuosisadoilta. Astuimme sisään ja turkkilainen matkakumppanini selitti minulle talossa olevia esineitä, kun omistaja, Anis, saapui paikalle. Anis haisi lievästi rakijalle. Hän toivotti meidät tervetulleiksi ja tarjosi lasillisen kotitekoista ruusunkukkamehua, kertoen omaa tarinaansa. Hänen englanninkielensä oli todella heikko, mutta yllättäen meidän välillämme löytyi yhteinen kieli - ruotsi. Anis lähti Ruotsiin pakolaisena monen bosnialaisen tavoin, ja vietti siellä liki 20 vuotta elämästään. Minua huvitti hänen ruotsalaisuutensa - raidallinen vaaleanpunainen pikee- paita ja täydellinen riikinruotsalainen aksentti. Hänellä oli Ruotsissa kaikki - perhe, hyvä työpaikka, ystäviä. Kuulemma ruotsalaiset olivat ottaneet hänet hyvin vastaan ja hän tunsi siellä itsensä tasa-arvoiseksi muiden ruotsalaisten kanssa.

Hän kuitenkin oli päättänyt palata Bosniaan ylläpitämään sukunsa arvokasta Ottoman- taloa, joka oli yksi harvoista, joka ei tuhoutunut sodassa. Mostar oli yksi kaupungeista, joka vahingoittui pahiten sodassa, ja suurimman osan ihmisistä oli paettava kroaattien tuhoten armottomasti yhden tärkeimmistä uskonnollisista kaupungeista. Syy sotaan liittyikin kaupungin etniseen taustaan: siellä muslimit ja kristityt elivät sulassa sovussa idässä ja lännessä. Näitä puolia yhdisti 1566 vuonna rakennettu silta, jota pitkin 427 vuotta muslimit ja kristityt vierailivat toistensa puolilla. Kroaatit olivat toista mieltä eri kulttuurien rauhanomaisesta yhdessäelosta ja tuhosivat sillan 1993, joka rakennettiin kymmenen vuotta sitten uudestaan. Samalla jokainen moskeija tuhottiin läntiseltä puolelta, eikä niitä siellä ole vielä tänä päivänäkään. Sodan aikana idästä ei päässyt länteeen, ja ne kasvoivat erilleen toisistaan - jotkut eivät ole koskaan eläessään käyneet toisella puolella kaupunkia. Esimerkiksi molemmilla puolilla on oma linja-autoasema. Kaikkia kuvioita en onnistunut selvittämään Anis- miehen ruotsista, joka ei omalta osaltani ole vahvimpia kieliä (vaikkakin huomattavasti parempi kuin aiemmin käyttämani saksa), mutta näin tarinan ymmärsin hänen suustaan. Nyt hän on ylpeä Katjaz- talon omistaja, joka on saanut UNESCO- muistomerkki statuksen. Olimme kumonneet tarinan aikana muutaman shotin rakijaa. Anis kertoi, että ennen hänen paluutaan tässä talossa ei otettu alkoholia, sillä sen omistajat (eli hänen perheensä) noudattivat muslimien elämantapaa. Ruotsissa tuli kuitenkin nautittua schanpsia, jotta pääsisi vaikeista ajoista ohi, joten nykyään rakijaa juodaan myös Katjaz- talossa. Yritin kääntää ruotsista englantiin turkkilaiselle ystävälleni. Talossa asui ennen haaremi - rikas muslimimies useine vaimoineen. Vanhoista pergamenteista löytyy esimerkiksi tuntemattomalla kielellä (ilmeisesti vanhaa turkkia, jota kirjoitettiin erilaisilla aakkosilla) kirjoitettu vanha kirje, jossa Aniksen isoisoäiti luvattiin tämän isoisoisälle. Lopulta tunteja oli jo kulunut niin monta, että jatkoimme matkaa.

Lupaus avioliitosta menneiltä vuosisadoilta

Aniksen talossa oli miellyttävän viileä. Palattuamme Mostarin paahtaville kaduille istahdimme sivukadun kahvilaan juomaan jotain kylmää. Vieressä oleva minun ikäinen bosnialaispoika kuuli keskustelun, ja liittyi keskusteluumme. Hän oli asunut kuusi vuotta Tanskassa, ja puhui jopa tanskaa kiitettävästi (johon minä en todellakaan pystynyt 4 kuukauden Duolingo- harjoitelun jälkeen). Franjo kertoi parhaista paikoista Kööpenhaminassa, ja vaihdoimme kontakteja siltä varalta, että hän palaa Tanskaan. Yllättävät kontaktit siis jatkuivat. 

On joitakin asioita, joista Bosnian oppaissa kerrotaan hyvin selkeästi: älä mene sodan runtelemiin taloihin, sillä niissä saattaa olla edelleen räjähtämättömiä miinoja. Mostarissa on kuitenkin eräs erityisen hyytävä 8- kerroksinen sodassa pahasti kärsinyt vanha pankkirakennus, jonka valloittamista emme voineet vastustaa, sillä olin kuullut siitä huhuja Sarajevossa. Tämä tunnetaan nimellä "sniper tower", sillä kroaatit käyttivät sitä tukikohtana ampuessaan siviilejä silloin kun minä imin vielä peukaloani. Puhuttakoon siitä nimellä tarkka-ampujatalo. Tarkka-ampujatalo oli helppo löytää, mutta sen sisälle ei ollut niin helppoa päästä. Ovet oli tukittu ja sisäänpääsy estetty. Takaa löysimme improvisoidun kasan kiviä, joka oli selkeästi portaat aukkoon. Kiipesimme sisään. Tarkka-ampujatalon sisältä paljastuu uusi tarina. Kahdeksan kerrosta on melkein lattiasta kattoon täytetty graffiteilla, jotka kertovat erilaisia tarinoita tuhotuista unelmista, hajonneista elämistä ja kadotetusta toivosta. Nykyään ne, joille korruptoitunut yhteiskunta on liikaa, käyttävät taloa laittomana asuntolanaan. Päivällä siellä ei kuitenkaan ollut ketään (tai emme ainakaan löytäneet ketään, sillä kaikkiin huoneisiin emme uskaltaneet mennä). Kiipesimme ylös toivonamme löytää tyhjiä kiväärin panoksia, jotka ilmeisesti lukuisat siellä ennen käyneet rohkeat turistit ovat poimineet mukaansa (minulle vihjannut tyttö oli esimerkiksi löytänyt hauleja). Vannon, että tarkka-ampujatalo oli pelottavin paikka, missä olen ikinä käynyt. Niin moni henki riistettiin sieltä käsin, sillä se oli vankka, korkea talo, josta oli hyvä näkyvyys koko keskustan alueelle. Kirjoitimme merkiksi siellä olemisesta nimemme ylimmän kerroksen seinään.

Oli aika hyvästellä turkkilainen ystäväni, jonka kanssa vietimme mielenkiintoisen päivän paikassa, joka monelle turistille avautuu tylsänä ja sieluttomana. Jatkoin Ljubuskiin, jossa paikallinen poika, Zoran, tarjosi minulle yösijan (itseasiassa kokonaisen kerroksen hänen perheensä tarpeettoman suuressa talossa). Talot BiH:ssa ovat usein tarpeettoman suuria, useimmiten itse rakennettuja useiden vuosien projektina. Ensin aloitetaan yhdestä huoneesta jossa voidaan asua, ja pikku hiljaa talosta paisuu kolmekerroksinen möhkäle. Zoran oli monella tavalla perinteinen bosnialainen poika. Hänellä ei ollut töitä, mutta häntä ei oikeastaan huolettanut pätkääkään tulevaisuus. Jotain tulee vastaan jossain vaiheessa. Joimme oluen jos toisenkin paikallisessa baarissa ja puhuimme Bosnian politiikasta. Zoran perusteli joidenkin nuorien bosnialaisten ystävällisyyden sillä, että monet haluavat pois maastaan jonnekkin, missä on parempi tulevaisuus. On hyvä luoda lämpimiä välejä länsimaalaisten kanssa. Zoran oli ollut töissä risteilylaivassa, mutta saanut potkut ryypätessään työaikana. Tämä ei kuitenkaan häntä harmittanut ollenkaan. Seuraavana päivänä Zoran vei minut yhteen Herzegovinaan suosituimmista nähtävyyksistä - Kravica - vesiputoukselle. Koska oli vielä varhainen aamu, siellä ei ollut muita turisteja, jotka yleensä tulevat järjestetyillä bussikyydeillä. Paikka oli kuin paratiisi - tuskastuttavan kuuman metsän keskellä oleva vihreänsininen lampi, johon vesiputoukset valuivat ympäröivistä metsistä. Zoran näytti vielä lämpipaikkojaan Ljubuskissa vanhalla pikku-Fiatillaan (joka on ylivoimaisesti suosituin auto Bosnia-Hertsegovinassa). Lopulta tuskastuttavan kuuma matkani jatkui Tuzlaan, josta olinkin jo valmis palaamaan syksyiseen Kööpenhaminaan.

Bosnia & Herzegovina jätti minusta ehkäpä suurimman vaikutuksen kaikista käymistäni Balkanin maista. Voisin jopa luokitella sen lempimaihini Euroopassa. Miksi? Käy itse ottamassa selvää. Vakuutan, että ainoa vaara on miinaan astuminen, mutta senkin voi helposti välttää. Samalla matkani sai minut suhtautumaan eri tavalla bosnialaisiin, joita löytyy lukemattomia määriä kaikista pohjoismaista Suomi mukaanluettuna. Joskus juurien tunteminen auttaa näkemään kokonaiskuvan. Toivon, että minut otettaisiin kaikkiin maihin niin lämpimästi vastaan, kuin Bosnia & Hertsegovinaan, joka taas osaltaan opetti minulle paljon tärkeää elämästä. Ole siis aina avoimella mielin, äläkä kritisoi erilaisuutta. Eurooppa on paljon muutakin kuin se, mitä näemme matkaoppaissa, ja BiH on hyvä esimerkki siitä, miten suhteellisen tuntematon kohde voi tarjota mahtavat puitteet niin luonto- kuin kulttuurimatkailulle. Ja erittäin opiskelijaystävälliseen hintaan. 

Joskus se mikä on lähellä kaikkein kauneinta: Katsaus kotimaahan.

Elän vaihetta elämästäni, jossa kahdesta vuodesta vain 6 kuukautta viivyn kotimaassani. Eikä tulevaisuus näytä paljoa "valoisammalta", sillä Tanskasta tullee koti vähän pidemmäksikin aikaa. Ainakin muutamaksi vuodeksi. Olin kuitenkin melkein koko kesän, siis ainakin kaksi kuukautta, poistumatta kotimaan rajojen ulkopuolella. Päätin ottaa kesästä sateesta ja kylmästä huolimatta kaiken irti ja rakastaa sitä maata, joka minulle kuuluu, niin kauan kun täällä olin. Mikä saa suomalaisen jättämään kotimaan taakseen, mitä suomalainen tuntee palatessaan takaisin maahansa, ja mikä saa suomalaisen jäämään tänne? 

Olisi järjetöntä sanoa, että matkailu tai ulkomailla asuminen tarkoittaisi sitä, ettei rakasta omaa maataan. Meille on annettu oikeus maailman parhaaseen passiin (eniten viisumivapaita maita) sen takia, että me sitä käyttäisimme, ja tutustuisimme ympäröivään maailmaamme ymmärtääksemme omaamme paremmin. Matkailu on uteliaisuutta, halua nähdä uutta ja erilaista, sekä kerätä kokemuksia, joita kertoa myöhemmin elämässään. Ja ennenkaikkea halua ymmärtää. Jokainen suomalainen, joka on asunut ulkomailla, on varmasti kokenut samanlaisia tuntemuksia kotimaankaipuusta. Minulla jo siinä vaiheessa, kun olin ollut kuusi kuukautta ulkomailla pystymättä käyttämään omaa kieltäni tai tapaamaan suomalaisia ihmisiä, aloin kokemaan tarvetta harjoittaa omaa kulttuuriani.

En kiellä, ettenkö vaikeuksista huolimatta rakastanut elämääni Etelä-Amerikassa, ja ettenkö haikaile sinne paluusta. Organisoidusta ja proaktiivisesta luonteestani huolimatta minua kuvaa hyvin huolettomuus, sosiaalisuus, sekä sammumaton halu juhlia, jotka kaikki täyttyivät mainiosti Etelä-Amerikassa. Jaksaako sitä kuitenkaan koko elämäänsä? Sitä en tiedä. Näitä elementtejä olen hakenut niiden kuukausien aikana, jotka paluuni jälkeen olen viettänyt Suomessa. Ja tänä kesänä olin melko lähellä kotimaaonnellisuuteni saavuttamista, vaikka asuinkin kotipaikkakunnallani Vimpelissä. Viikkojani vallitsi huolettomuus asuessani kesämökillä ja ollessani melko leppoisessa työpaikassa ilman ylityövaaraa, kun taas viikonloppujani hallitsi sosiaalisuus ja juhliminen sinkoillessani pitkin Suomea viettämättättä yhtäkään viikonloppua kotonani. Vinkki jokaiselle, joka maailman teille lähtee - älkää polttako siltoja takananne, niitä tulette vielä tarvitsemaan. Me kaikki tarvitsemme oman paikkamme tässä maailmassa, joka on yleensä siellä, jossa tähän maailmaan varttui. 

Etenkin palattuani Suomeen olen yhä enemmän alkanut pohtimaan kysymystä - miksi matkailu aina kohdistuu ulkomaille? Miksei voi harrastaa kotimaanmatkailua ja nauttia omasta maastaan? Olen tänä kesänä ajellut autolla ympäri Suomea tuhansia kilometrejä havaiten, että joka kulmalla maaseutua myöten on jotain nähtävää. Elämme yhdessä matkailun maailman tutkimattomista aarteista, jossa lähes mikä tahansa kohde voidaan maailmanlaajuisesti Lonely Planetin oppaissa luokitella listalle "off-the-beaten-track" (tallatun reitin ulkopuolella). Me tallaamme sitä jatkuvasti, mutta emme avaa silmiämme nähdäksemme sitä. Tässä postauksessa haluaisin valottaa muutamia helmiä, joihin olen törmännyt tämän  kesän aikana, ja koko elämäni aikana.

Kuten moni matkaileva ystäväni on todenut, omassa kaupungissaan on haastavinta olla turistioppaana, sillä kaikki on itselle arkista. Pikkuhiljaa olen kuitenkin alkanut oivaltamaan, mitä hienoa Tampereella (ja etenkin Hervannassa), sekä Vimpelissä on.

Hervanta eli Herwood

Hervanta Hervannan vesitornista

Asuin kutakuinkin neljä vuotta yhdessä Suomen pahamaineisimmista lähiöistä, eli Hervannassa. Siellä asuvat naurahtavat kuullessaan tuon lauseen, sillä tiedämme, että se on yksi miellyttävimmistä lähiöistä asua Tampereella. Ei välttämättä jos haluaa punaisen talon ja perunamaan, tai paljon viihtyisiä kahviloita ja kuppiloita. Tiedämme, että Hervanta on lähinnä tiheää betoniblokkia ja viehättävin kuppila on Kultainen Apina, jossa puukko on heilunut kerran jos toisenkin siellä käydessäni. Kotikansainvälistymistä pääsee harjoittamaan kymmenien eri kansallisuuksien asuessa sulassa sovussa, ja keväällä kukkien noustessa maasta kaivautuvat myös juopot koloistaan puistonreunoja koristamaan. Jos ei puhuta niistä eduista, että kaikki on kilometrin kävelymatkan päässä (yliopisto, ystävät, ostoskeskus, liikuntapalvelut), haluaisin valottaa, mitä kuuluu Hervannan turistikierrokseen.

Hervanta Kanjonin vanhasta mäkihyppytornista

Hervannan turistikierros alkaa Tampereen kätketystä helmestä, eli Hervannan vesitornista, jossa toimii myös Pizzeria Häränsilmä. Astuessasi 70- luvun hissiin, joka painettuasi muutamaan kertaan lähtee epävarmasti nousemaan yläilmoihin, havaitset matkustavasi itse suoraan 70- luvulle. Kun pääset huipulle, sinua tervehtii eläkeikäinen maahanmuuttajaomistaja. Jotta ulkotasanteelle pääsee, on ostettava jotakin, esimerkiksi ylihintainen kivettynyt korvapuusti. Huokeat seitsemän euron pizzat eivät erityisesti houkuttele, sillä paikka on täynnä rojua ja siellä haisee erikoiselta. Papparainen tuijottaa vanhaa putkitelevisiota koko päivän odottaen satunnaista vierailijaa. Kerran söin kuitenkin jopa häneltä pizzan, joka oli oikein maittava. Todellinen arvo paljastuu kuitenkin ulos astuessa, sillä näkymä pesee mielestäni Pyynikin munkkikahvilan tornin näkymät mennentullen. Yhdellä puolella näkyy Tampereen keskusta ja Näsinneula, yhdellä puolella loputtomasti Lempäälään päin jatkuvaa havumetsää ja kukkuloita, ja yhdellä puolella kaikkien rakastama Hervanta, jonka kauneutta on joskus myös Tsernobyliin verrattu. Arkkitehtuurista ihannetta on 70- luvulla haettu itänaapurista. Asuin itse 3,5 vuotta juurikin niissä Länsi-Hervannan 70- luvun ankeissa betoniblokeissa, eläen yhdet elämäni parhaista vuosista. Viimeisen puoli vuotta asuin pakon edestä Itä-Hervannan moderneissa opiskelija-asuntoloissa. Vein ulkomaalaisia vesitorniin niin tiuhaan tahtiin, että papparaisen olisi pian pitänyt alkaa maksamaan minulle provikkaa asiakkaiden tuomisesta, sillä ketään muita ei siellä juurikaan käynyt.

Turistikierros jatkuu kohti luonto-osuutta. Hervannan ympärillä on neljä järveä, joiden ympäri pääsee kävelemään tai juoksemaan viehättäviä metsäpolkuja pitkin, jolloin betoniblokkien läheisyyden voi unohtaa kokonaan. Latuja ja vaelluspolkuja on kymmeniä kilometrejä, olen kerran tehnyt jopa yönylivaelluksen Hervannasta käsin yhdelle monista ympäristön laavuista. Olen viettänyt kymmeniä tunteja Hervannan metsissä aina löytäen uusia polkuja.  Omasta mielestäni Hervanta on ehdottomasti Tampereen paras ulkoilukohde, joka peittoaa Pyynikin mennen tullen.

Lisää kätkettyjä helmiä löyty Hervannan laskettelukeskukselta Kanjonissa. En ole ikinä ollut siellä sen aukioloajoilla, mutta sinne on kaksi syytä mennä sen ollessa kiinni: 1) Yöllä ei löydy paljon verrattomampaa pulkkamäkeä (en ota vastuuta jos lähtee henki) 2) Jo vuosia sitten suljettuun puiseen mäkihyppytorniin pääsee kiipeämään nokasta käsin, jolloin pääsee näkemään taas uuden perspektiivin Hervannasta hieman seikkailumielellä höystettynä (en myöskään ota vastuuta). 

Unohda siis Tampere, lähde Hervantaan ja vietä siellä koko päivä iloinen!

Vimpeli - pieni pitäjä, paljon nähtävää

Asustelin tänä vuonna neljä kuukautta Vimpelissä, pitempään kuin viiteen vuoteen. Minulla on ollut Vimpelissä useita ulkomaalaisia ja kotimaisia vieraita, joille olen toiminut turistioppaana tajuten, että täältä löytyy oikeasti uskomattoman paljon nähtävää. Me, jotka olemme eläneet täällä koko elämämme, olemme ehkä turtuneet kaikkeen siihen pelto- ja järvimaisemalle, jonka keskellä olemme varttuneet. Meidän mökillä on ollut vieraita Italiasta, Saksasta, Itävallasta, Ranskasta, Sudanista ja Pakistanista. Mökin vieraskirja on täyttynyt vieraista kielistä ja oudoista koukeroista, joissa ylistetään paikan kauneutta ja ainutlaatuista tilaisuutta päästä käymään Vimpelissä. Silloin aloin itsekin miettimään sitä että olisiko se paikka, jossa olen viettänyt suurimman osan elämästäni, oikeasti yksi maailman kätketyistä helmistä.

Yhdessä viikonlopussa ei kerkeä nähdä kuin osan Vimpelin turistinähtävyyksistä. Pääkohteita ovat Lakeaharju, Pyhävuori ja Saarikenttä (tietenkin pesäpallopelin aikaan). Yleensä viikonlopun "pakettimatka" meidän mökille on sisältänyt nämä kohteet, sekä kolopallon mätkimistä Kivitipussa, yhdessä Suomen komeimmista golfkentistä. Erään ranskalaisen ystäväni viipyessä täällä viikko kiersimme lisäksi pyörällä kaikki sivukylät läpi, jolloin tämä olisi halunnut jäädä kylään koko kesäksi. Moni ihmetteleekin - "Oikeasti olet elänyt melkein 20 vuotta täällä? Oikeasti asut tässä mökissä koko kesän tämän järven rannalla? Uskomatonta!". Aina iltaisin kun pyöräilen ilta-auringossa Pokelan suoraa pitkin kuovien huudellessa ympärilläni, saan perhosia vatsaani.

Silmät auki autoillessa

Nyt kun olen paljastanut salaisuuksia niistä paikoista, joissa olen viettänyt suurimman osan elämästäni, on aika paljastaa totuus - näitä paikkoja on maamme täynnä jokaisessa kolkassa! Katselkaapa ympärillenne autolla ajaessanne ja ihmetelkää sitä, miten monta näköalapaikkaa, nähtävyyttä, museota ja muuta löytyy jokaisesta pitäjästä ja niiden väliltä. Ajelen noin kerran-kaksi kuukaudessa Vimpelin ja Tampereen väliä, toisinaan vaihdellen reittejä ja vieraillen eri kohteissa. Sen lisäksi, että tällä välillä on muutama suurempi kohde (Seitsemisen ja Helvetinjärven kansallispuisto), väliltä löytyy myös monia pieniä kohteitan, kuten Keisarinharjun näkötorni, josta on mielettömät näköalat Kangasalan vesistöön. Tämän paikan löysin käydessäni huvin vuoksi katsastamassa kaikkia matkan varrella olevia paikkoja, joissa on joku nähtävyys. Ruoveden, Visuveden ja Virtojen seutu saa aina fiilistelemään upeissa järvimaisemissa, jotka Alavuden ja Kuortaneen seudulla muuttuvat ylväiksi peltomaisemiksi juuri sellaisilla vanhoilla pohjalaistaloilla, jollaisen minäkin vielä joskus haluan. Matka venyy aina aiottua pidemmäksi pysähtyessäni nauttimaan tuon tuostakin siitä, miten hienoja paikkoja tämä maa on täynnä.

Ainoa paikka, joka saa tavallisenkin suomalaisen hiljaiseksi, on tietenkin Lappi. En tässä aio kuitenkaan kirjoittaa sanaakaan Lapista, sillä sen upeus tuskin yllättää ketään. Jos taasen haluaa kokeilla erämaaelämää etelämmässä, suosittelen vilpittömästi Salamajärven kansallispuistoa. Olen siellä tallustellut jo viisi kertaa, ja yöpynyt pari kertaa. Salamajärvellä voi tehdä jopa 70 kilometrin vaelluksen totaalisen erämaassa törmäämättä taloihin tai autoteihin. Siellä voi myös havainnoida monia eläimiä, joita harva suomalainen näkee. Olen itse nähnyt metsäpeuroja (poron villi muoto), metsoja, lumikkoja, monia erikoisempia vesilintuja, ja kerran jopa karhun. Yöpyessä laavussa olo oli todellakin kuin jossain Lapin erämaassa, sillä lähimpään asutuskeskukseen on kymmeniä kilometrejä. Tämä upeus löytyy vain 50 kilometriä minun kotoani, Perhon, Kivijärven ja Kinnusen kunnista. Maasto on todella vaihtelevaa - paikoin kivikkoista "pirunpeltoa", paikoin kilometrejä leveää suota, paikoin kuivaa kangasmetsää, välillä kuusikkoa tai lehtoa. Järviä kansallispuistosta löytyy ainakin kymmenen. Jos siis haluat päästä maistamaan palasen Lapin erämaatunnelmaa, lähde Salamajärvelle!

Lopuksi esimerkki paikasta, joita Suomessa on lukuisia, mutta maailmanlaajuisesti muualta niitä ei juurikaan löydy. Puhun tietysti kaikkien käytössä olevista erämajoista ja saunoista. Parasta tässä maassa onkin se, että matkailu täällä on äärettömän halpaa - monet palvelut ovat jopa ilmaisia, siinä missä muissa maissa niistä saa maksaa itsensä kipeäksi. Pienen paratiisin voi saada täysin omaan käyttöönsä. Ollessani ystäväni mökillä Merikarvian Trolssissa päätimme lähteä tämän työkaverin vihjaamaan paikkaan Isojoelle nimeltä Sarvijärvi. Tämän suojärven rannalla on vain kaksi mökkiä, sekä kaikkien ilmaiseksi käytössä oleva autiotupa, sauna ja soutuvene. Pieni paratiisi jokaisen käytettävissä!

Tästä postauksesta käy varsin hyvin ilmi se, että minä en ole kaupunki-ihminen. En kotimaassa enkä ulkomailla. En ole viimeiseen neljään kuukauteen viettänyt kuin kaksi yötä kaupungissa (yksi Tampereella ja yksi Helsingissä). Näen kuitenkin, että suurimmalla osalla on vietti päästä metsään haistelemaan pihkaa, kuuntelemaan hiljaisuutta ja keskittymään maamme kauneuteen. Ehkä sinä, joka et nauti näistä kuvailemistani aktiiviteeteistä tai maisemista, löydät jotain muuta kaupungista, tai sitten koet itsesi täysin kuulumattomaksi tähän maahan. Lähde kuitenkin edes katsomaan silmät auki, mitä omalla maallamme on tarjolla, ja saatat yllättyä.

Muutettuani Tanskaan olen kaivannut suunnattomasti sitä elementtiä: metsää. Täällä jokainen maatilkku on käytetty maatalouteen, teollisuuteen tai tuulivoimaloihin. Siksi onkin turhaa etsiä täältä sitä, mihin olen rakastanut Suomessa, vaan ymmärtää miksi he rakastavat niin paljon omaa maataan. Tämän kirjoituksen siivin sanon hyvästi kotimaalleni määrittämättömäksi ajaksi. Haluan silti korostaa, että kotini ja sydämeni on Suomessa.