Joskus se mikä on lähellä kaikkein kauneinta: Katsaus kotimaahan.

Elän vaihetta elämästäni, jossa kahdesta vuodesta vain 6 kuukautta viivyn kotimaassani. Eikä tulevaisuus näytä paljoa "valoisammalta", sillä Tanskasta tullee koti vähän pidemmäksikin aikaa. Ainakin muutamaksi vuodeksi. Olin kuitenkin melkein koko kesän, siis ainakin kaksi kuukautta, poistumatta kotimaan rajojen ulkopuolella. Päätin ottaa kesästä sateesta ja kylmästä huolimatta kaiken irti ja rakastaa sitä maata, joka minulle kuuluu, niin kauan kun täällä olin. Mikä saa suomalaisen jättämään kotimaan taakseen, mitä suomalainen tuntee palatessaan takaisin maahansa, ja mikä saa suomalaisen jäämään tänne? 

Olisi järjetöntä sanoa, että matkailu tai ulkomailla asuminen tarkoittaisi sitä, ettei rakasta omaa maataan. Meille on annettu oikeus maailman parhaaseen passiin (eniten viisumivapaita maita) sen takia, että me sitä käyttäisimme, ja tutustuisimme ympäröivään maailmaamme ymmärtääksemme omaamme paremmin. Matkailu on uteliaisuutta, halua nähdä uutta ja erilaista, sekä kerätä kokemuksia, joita kertoa myöhemmin elämässään. Ja ennenkaikkea halua ymmärtää. Jokainen suomalainen, joka on asunut ulkomailla, on varmasti kokenut samanlaisia tuntemuksia kotimaankaipuusta. Minulla jo siinä vaiheessa, kun olin ollut kuusi kuukautta ulkomailla pystymättä käyttämään omaa kieltäni tai tapaamaan suomalaisia ihmisiä, aloin kokemaan tarvetta harjoittaa omaa kulttuuriani.

En kiellä, ettenkö vaikeuksista huolimatta rakastanut elämääni Etelä-Amerikassa, ja ettenkö haikaile sinne paluusta. Organisoidusta ja proaktiivisesta luonteestani huolimatta minua kuvaa hyvin huolettomuus, sosiaalisuus, sekä sammumaton halu juhlia, jotka kaikki täyttyivät mainiosti Etelä-Amerikassa. Jaksaako sitä kuitenkaan koko elämäänsä? Sitä en tiedä. Näitä elementtejä olen hakenut niiden kuukausien aikana, jotka paluuni jälkeen olen viettänyt Suomessa. Ja tänä kesänä olin melko lähellä kotimaaonnellisuuteni saavuttamista, vaikka asuinkin kotipaikkakunnallani Vimpelissä. Viikkojani vallitsi huolettomuus asuessani kesämökillä ja ollessani melko leppoisessa työpaikassa ilman ylityövaaraa, kun taas viikonloppujani hallitsi sosiaalisuus ja juhliminen sinkoillessani pitkin Suomea viettämättättä yhtäkään viikonloppua kotonani. Vinkki jokaiselle, joka maailman teille lähtee - älkää polttako siltoja takananne, niitä tulette vielä tarvitsemaan. Me kaikki tarvitsemme oman paikkamme tässä maailmassa, joka on yleensä siellä, jossa tähän maailmaan varttui. 

Etenkin palattuani Suomeen olen yhä enemmän alkanut pohtimaan kysymystä - miksi matkailu aina kohdistuu ulkomaille? Miksei voi harrastaa kotimaanmatkailua ja nauttia omasta maastaan? Olen tänä kesänä ajellut autolla ympäri Suomea tuhansia kilometrejä havaiten, että joka kulmalla maaseutua myöten on jotain nähtävää. Elämme yhdessä matkailun maailman tutkimattomista aarteista, jossa lähes mikä tahansa kohde voidaan maailmanlaajuisesti Lonely Planetin oppaissa luokitella listalle "off-the-beaten-track" (tallatun reitin ulkopuolella). Me tallaamme sitä jatkuvasti, mutta emme avaa silmiämme nähdäksemme sitä. Tässä postauksessa haluaisin valottaa muutamia helmiä, joihin olen törmännyt tämän  kesän aikana, ja koko elämäni aikana.

Kuten moni matkaileva ystäväni on todenut, omassa kaupungissaan on haastavinta olla turistioppaana, sillä kaikki on itselle arkista. Pikkuhiljaa olen kuitenkin alkanut oivaltamaan, mitä hienoa Tampereella (ja etenkin Hervannassa), sekä Vimpelissä on.

Hervanta eli Herwood

Hervanta Hervannan vesitornista

Asuin kutakuinkin neljä vuotta yhdessä Suomen pahamaineisimmista lähiöistä, eli Hervannassa. Siellä asuvat naurahtavat kuullessaan tuon lauseen, sillä tiedämme, että se on yksi miellyttävimmistä lähiöistä asua Tampereella. Ei välttämättä jos haluaa punaisen talon ja perunamaan, tai paljon viihtyisiä kahviloita ja kuppiloita. Tiedämme, että Hervanta on lähinnä tiheää betoniblokkia ja viehättävin kuppila on Kultainen Apina, jossa puukko on heilunut kerran jos toisenkin siellä käydessäni. Kotikansainvälistymistä pääsee harjoittamaan kymmenien eri kansallisuuksien asuessa sulassa sovussa, ja keväällä kukkien noustessa maasta kaivautuvat myös juopot koloistaan puistonreunoja koristamaan. Jos ei puhuta niistä eduista, että kaikki on kilometrin kävelymatkan päässä (yliopisto, ystävät, ostoskeskus, liikuntapalvelut), haluaisin valottaa, mitä kuuluu Hervannan turistikierrokseen.

Hervanta Kanjonin vanhasta mäkihyppytornista

Hervannan turistikierros alkaa Tampereen kätketystä helmestä, eli Hervannan vesitornista, jossa toimii myös Pizzeria Häränsilmä. Astuessasi 70- luvun hissiin, joka painettuasi muutamaan kertaan lähtee epävarmasti nousemaan yläilmoihin, havaitset matkustavasi itse suoraan 70- luvulle. Kun pääset huipulle, sinua tervehtii eläkeikäinen maahanmuuttajaomistaja. Jotta ulkotasanteelle pääsee, on ostettava jotakin, esimerkiksi ylihintainen kivettynyt korvapuusti. Huokeat seitsemän euron pizzat eivät erityisesti houkuttele, sillä paikka on täynnä rojua ja siellä haisee erikoiselta. Papparainen tuijottaa vanhaa putkitelevisiota koko päivän odottaen satunnaista vierailijaa. Kerran söin kuitenkin jopa häneltä pizzan, joka oli oikein maittava. Todellinen arvo paljastuu kuitenkin ulos astuessa, sillä näkymä pesee mielestäni Pyynikin munkkikahvilan tornin näkymät mennentullen. Yhdellä puolella näkyy Tampereen keskusta ja Näsinneula, yhdellä puolella loputtomasti Lempäälään päin jatkuvaa havumetsää ja kukkuloita, ja yhdellä puolella kaikkien rakastama Hervanta, jonka kauneutta on joskus myös Tsernobyliin verrattu. Arkkitehtuurista ihannetta on 70- luvulla haettu itänaapurista. Asuin itse 3,5 vuotta juurikin niissä Länsi-Hervannan 70- luvun ankeissa betoniblokeissa, eläen yhdet elämäni parhaista vuosista. Viimeisen puoli vuotta asuin pakon edestä Itä-Hervannan moderneissa opiskelija-asuntoloissa. Vein ulkomaalaisia vesitorniin niin tiuhaan tahtiin, että papparaisen olisi pian pitänyt alkaa maksamaan minulle provikkaa asiakkaiden tuomisesta, sillä ketään muita ei siellä juurikaan käynyt.

Turistikierros jatkuu kohti luonto-osuutta. Hervannan ympärillä on neljä järveä, joiden ympäri pääsee kävelemään tai juoksemaan viehättäviä metsäpolkuja pitkin, jolloin betoniblokkien läheisyyden voi unohtaa kokonaan. Latuja ja vaelluspolkuja on kymmeniä kilometrejä, olen kerran tehnyt jopa yönylivaelluksen Hervannasta käsin yhdelle monista ympäristön laavuista. Olen viettänyt kymmeniä tunteja Hervannan metsissä aina löytäen uusia polkuja.  Omasta mielestäni Hervanta on ehdottomasti Tampereen paras ulkoilukohde, joka peittoaa Pyynikin mennen tullen.

Lisää kätkettyjä helmiä löyty Hervannan laskettelukeskukselta Kanjonissa. En ole ikinä ollut siellä sen aukioloajoilla, mutta sinne on kaksi syytä mennä sen ollessa kiinni: 1) Yöllä ei löydy paljon verrattomampaa pulkkamäkeä (en ota vastuuta jos lähtee henki) 2) Jo vuosia sitten suljettuun puiseen mäkihyppytorniin pääsee kiipeämään nokasta käsin, jolloin pääsee näkemään taas uuden perspektiivin Hervannasta hieman seikkailumielellä höystettynä (en myöskään ota vastuuta). 

Unohda siis Tampere, lähde Hervantaan ja vietä siellä koko päivä iloinen!

Vimpeli - pieni pitäjä, paljon nähtävää

Asustelin tänä vuonna neljä kuukautta Vimpelissä, pitempään kuin viiteen vuoteen. Minulla on ollut Vimpelissä useita ulkomaalaisia ja kotimaisia vieraita, joille olen toiminut turistioppaana tajuten, että täältä löytyy oikeasti uskomattoman paljon nähtävää. Me, jotka olemme eläneet täällä koko elämämme, olemme ehkä turtuneet kaikkeen siihen pelto- ja järvimaisemalle, jonka keskellä olemme varttuneet. Meidän mökillä on ollut vieraita Italiasta, Saksasta, Itävallasta, Ranskasta, Sudanista ja Pakistanista. Mökin vieraskirja on täyttynyt vieraista kielistä ja oudoista koukeroista, joissa ylistetään paikan kauneutta ja ainutlaatuista tilaisuutta päästä käymään Vimpelissä. Silloin aloin itsekin miettimään sitä että olisiko se paikka, jossa olen viettänyt suurimman osan elämästäni, oikeasti yksi maailman kätketyistä helmistä.

Yhdessä viikonlopussa ei kerkeä nähdä kuin osan Vimpelin turistinähtävyyksistä. Pääkohteita ovat Lakeaharju, Pyhävuori ja Saarikenttä (tietenkin pesäpallopelin aikaan). Yleensä viikonlopun "pakettimatka" meidän mökille on sisältänyt nämä kohteet, sekä kolopallon mätkimistä Kivitipussa, yhdessä Suomen komeimmista golfkentistä. Erään ranskalaisen ystäväni viipyessä täällä viikko kiersimme lisäksi pyörällä kaikki sivukylät läpi, jolloin tämä olisi halunnut jäädä kylään koko kesäksi. Moni ihmetteleekin - "Oikeasti olet elänyt melkein 20 vuotta täällä? Oikeasti asut tässä mökissä koko kesän tämän järven rannalla? Uskomatonta!". Aina iltaisin kun pyöräilen ilta-auringossa Pokelan suoraa pitkin kuovien huudellessa ympärilläni, saan perhosia vatsaani.

Silmät auki autoillessa

Nyt kun olen paljastanut salaisuuksia niistä paikoista, joissa olen viettänyt suurimman osan elämästäni, on aika paljastaa totuus - näitä paikkoja on maamme täynnä jokaisessa kolkassa! Katselkaapa ympärillenne autolla ajaessanne ja ihmetelkää sitä, miten monta näköalapaikkaa, nähtävyyttä, museota ja muuta löytyy jokaisesta pitäjästä ja niiden väliltä. Ajelen noin kerran-kaksi kuukaudessa Vimpelin ja Tampereen väliä, toisinaan vaihdellen reittejä ja vieraillen eri kohteissa. Sen lisäksi, että tällä välillä on muutama suurempi kohde (Seitsemisen ja Helvetinjärven kansallispuisto), väliltä löytyy myös monia pieniä kohteitan, kuten Keisarinharjun näkötorni, josta on mielettömät näköalat Kangasalan vesistöön. Tämän paikan löysin käydessäni huvin vuoksi katsastamassa kaikkia matkan varrella olevia paikkoja, joissa on joku nähtävyys. Ruoveden, Visuveden ja Virtojen seutu saa aina fiilistelemään upeissa järvimaisemissa, jotka Alavuden ja Kuortaneen seudulla muuttuvat ylväiksi peltomaisemiksi juuri sellaisilla vanhoilla pohjalaistaloilla, jollaisen minäkin vielä joskus haluan. Matka venyy aina aiottua pidemmäksi pysähtyessäni nauttimaan tuon tuostakin siitä, miten hienoja paikkoja tämä maa on täynnä.

Ainoa paikka, joka saa tavallisenkin suomalaisen hiljaiseksi, on tietenkin Lappi. En tässä aio kuitenkaan kirjoittaa sanaakaan Lapista, sillä sen upeus tuskin yllättää ketään. Jos taasen haluaa kokeilla erämaaelämää etelämmässä, suosittelen vilpittömästi Salamajärven kansallispuistoa. Olen siellä tallustellut jo viisi kertaa, ja yöpynyt pari kertaa. Salamajärvellä voi tehdä jopa 70 kilometrin vaelluksen totaalisen erämaassa törmäämättä taloihin tai autoteihin. Siellä voi myös havainnoida monia eläimiä, joita harva suomalainen näkee. Olen itse nähnyt metsäpeuroja (poron villi muoto), metsoja, lumikkoja, monia erikoisempia vesilintuja, ja kerran jopa karhun. Yöpyessä laavussa olo oli todellakin kuin jossain Lapin erämaassa, sillä lähimpään asutuskeskukseen on kymmeniä kilometrejä. Tämä upeus löytyy vain 50 kilometriä minun kotoani, Perhon, Kivijärven ja Kinnusen kunnista. Maasto on todella vaihtelevaa - paikoin kivikkoista "pirunpeltoa", paikoin kilometrejä leveää suota, paikoin kuivaa kangasmetsää, välillä kuusikkoa tai lehtoa. Järviä kansallispuistosta löytyy ainakin kymmenen. Jos siis haluat päästä maistamaan palasen Lapin erämaatunnelmaa, lähde Salamajärvelle!

Lopuksi esimerkki paikasta, joita Suomessa on lukuisia, mutta maailmanlaajuisesti muualta niitä ei juurikaan löydy. Puhun tietysti kaikkien käytössä olevista erämajoista ja saunoista. Parasta tässä maassa onkin se, että matkailu täällä on äärettömän halpaa - monet palvelut ovat jopa ilmaisia, siinä missä muissa maissa niistä saa maksaa itsensä kipeäksi. Pienen paratiisin voi saada täysin omaan käyttöönsä. Ollessani ystäväni mökillä Merikarvian Trolssissa päätimme lähteä tämän työkaverin vihjaamaan paikkaan Isojoelle nimeltä Sarvijärvi. Tämän suojärven rannalla on vain kaksi mökkiä, sekä kaikkien ilmaiseksi käytössä oleva autiotupa, sauna ja soutuvene. Pieni paratiisi jokaisen käytettävissä!

Tästä postauksesta käy varsin hyvin ilmi se, että minä en ole kaupunki-ihminen. En kotimaassa enkä ulkomailla. En ole viimeiseen neljään kuukauteen viettänyt kuin kaksi yötä kaupungissa (yksi Tampereella ja yksi Helsingissä). Näen kuitenkin, että suurimmalla osalla on vietti päästä metsään haistelemaan pihkaa, kuuntelemaan hiljaisuutta ja keskittymään maamme kauneuteen. Ehkä sinä, joka et nauti näistä kuvailemistani aktiiviteeteistä tai maisemista, löydät jotain muuta kaupungista, tai sitten koet itsesi täysin kuulumattomaksi tähän maahan. Lähde kuitenkin edes katsomaan silmät auki, mitä omalla maallamme on tarjolla, ja saatat yllättyä.

Muutettuani Tanskaan olen kaivannut suunnattomasti sitä elementtiä: metsää. Täällä jokainen maatilkku on käytetty maatalouteen, teollisuuteen tai tuulivoimaloihin. Siksi onkin turhaa etsiä täältä sitä, mihin olen rakastanut Suomessa, vaan ymmärtää miksi he rakastavat niin paljon omaa maataan. Tämän kirjoituksen siivin sanon hyvästi kotimaalleni määrittämättömäksi ajaksi. Haluan silti korostaa, että kotini ja sydämeni on Suomessa. 

Juhannuksenviettoa Hiiumaan tapaan

Olen joutunut säälimättömän, mutta välttämättömän ansan kahleisiin, eli töihin. Neljä kuukautta ilman lomia ei anna paljoa armoa seikkailulle, vaikka yritänkin ottaa viikonlopuista kaiken irti. Sekin on hankalaa, kun suomalainen kesä ei ole paljoa aurinkoa Vimpeliin suonut. Juhannus kuitenkin minun kaveripiirissäni tarkoittaa pyöräilyretkeä saaristoon - tällä kertaa Viron saaristoon Hiidenmaalle eli Hiiumaalle. Virolaisten tuttavien vuoksi olen käynyt Hiiumaalla aiemmin jo seitsemän kertaa, mutta viime kerrasta oli jo seitsemän vuotta aikaa, joten paluu tutuille kulmille oli paikallaan.

Matka alkoi risteilyllä Tallinnaan, josta karkasimme salaa seitsemältä aamulla. Risteily on huomattavasti reittimatkaa halvempi, ja maksoimme vain 9€/hlö sisältäen hytin. Kukaan ei vahdi, karkaako laivasta aamulla, joten suosittelen todellakin jos haluaa säästää useita kymmeniä euroja! Melkein tyhjän aavelaivan parketilla käytiin tanssahtelemassa pari valssia bändin iloksi, ja joimme luonnollisesti kuohuviiniä hytissä. Vesisade ei hellittänyt, joten odotukset matkan onnistumisesta olivat korkealla. Mitäs olisikaan juhannus ilman kunnon vesisadetta ja viimaa. Suureksi ilokseni Hiiumaa- lautta ei ollut muuttunut seitsemän vuoden aikana. Frikadellisoppa kolmella eurolla oli hädin tuskin tyydyttävä investointi, joka saatiin kuitenkin syötyä.

Lähtötohinoissa meidän vanhan kämpän edessä

Hiiumaa on yksi lempipaikkojani. Siellä aika tuntuu pysähtyneen jonnekkin 1800- luvulle, vaikka Kärdlaan on rakennettu minun aikanani uusia kauppoja ja teitä on kunnostettu. Meillä oli Kärdlassa asunto yli kymmenen vuotta, joka on nykyään virolaisen ystävämme Jaanuksen omistuksessa, mutta saimme edelleen käyttää sitä varikkopaikkana, sillä vettä satoi kaatamalla. Täysin muuttumattomassa kunnossa oleva betoniblokki sai mieleni täyttymään nostalgiasta teinivuosien Hiiumaa- seikkailuista. Avain löytyy edelleen kätevästi samasta piilosta.

Saari poikkeaa merkittävästi manner-Virosta, ja voinkin suositella sitä varauksetta kaikille. Kaikkialla on uskomattoman siistiä ja talot ovat hyväkuntoisia, vaikkeivät Kärdlan ja Käinan (ainoat isommat kylät) betonilaatikot paljoa silmiä hivelekään. Saaremaasta poiketen Hiiumaa ei ole niin kehittynyt turismille, sieltä ei löydy loistokkaita hotelleja tai kylpylöitä, vaan persoonallisia lomakyliä ja mökkimajoitusta. Hintataso on jopa naurettavan halpa - runsas ateria kampelaa tai villisikaa hyvässä ravintolassa kustantaa vain noin 4 euroa. Harva osaa suomea, mutta joko vironsuomella tai englannilla pärjää. Hiiumaassa on jotain perin omituista. Kaikki on oudolla tavalla epätavallista. Esimerkiksi moni paikka on viimeisen päälle laitettu hienoksi, mutta ketään ei ole. Valtava kyltti saattaa johdattaa paikkaan, jota ei ole edes olemassa. Moni on keskeneräistä tai sitten jo täysin valmista, mutta ilman selitystä. Jopa mystistä. Juuri se tekee Hiiumaasta yllätyksellisen kohteen.

Pakkasimme tavaramme pyöriemme joppareille ja lähdimme juhlallisesti matkaan. Ensimäisenä yönä hyökkäsimme Sääretirpin leirintäalueelle voimakkaalle Günther- musiikilla, jolla saimme muut leiriytyjät pakenemaan paikalta pikimmiten. Saimme sen siis täysin omaan hallintaamme pystyttäen sinne tukikohtamme. Kaljatölkeistä sai kätevästi leikattua viinilaseja, joista joimme halvinta sangriaa. Hiekkaniemen kärjessä, eli itse Sääretirpissä, tyhjensimme ison pullon suosikkijuomaamme, eli neuvostoshampanjaa ("Sovetskoye Shampanskoye"). Virolaiset grillimakkarat ovat pahoja. Onneksi Meiran sinappia löytyi kaupasta, jolla niistäkin sai hyviä. Aurinko laski yhdentoista aikaan, jolloin havaitsimme toisella rannalla valtavan kokon ja raikuvan musiikin. Nopeasti mekko päälle ja lähdimme sotkemaan täyttä vauhtia kohti musiikkia. Supervoimia antoi pieni Vana Tallinn- pullo. Päädyimme vanhaan kalastajatorppaan, josta oli muutettu huikeat juhannusjuhlat. Kyseessä olivat siis Pullu pubin jaanituli- bileet, joka oli kerännyt satoja nuoria eestimiehiä ja -naisia juhlimaan yötöntä yötä kokon, pelien ja livemusiikin säestämänä. Minä päätin osallistua pulluneito- kilpailuun, ymmärtämättä täysin, mistä oli kyse. Joudun pitelemään suorilla käsillä rinnan korkeudella kaljakoria niin kauan, kuin vain pystyin. Eihän se siinä kauaa pysynyt. Toisaalta nauroin itselleni miettiessäni, miten olisimme raahanneet kaljakorin pyörän jopparilla neljän kilometrin päähän Sääretirppiin. Juhlat olivat mielettömät, en tajua mistä näin paljon virolaisia nuoria oli edes löytynyt täällä keskellä ei-mitään. Täysi kymppi virolaiselle juhannukselle! Auringon jo noustessa pyöräilimme vaarallisen lujaa telttaan nukkumaan.

Seuraavana päivänä olo oli vähän heikko ilmeisesti liiallisesta makkaroiden syömisestä ja saimme leirin kasaan vasta puolen päivän aikaan. Piti polkea koko saaren halki, johon tarvittiin supervoimia. Näitä saimme Luigin baarista, joka sijaitsi mystisellä neuvostomaisella teollisuusalueella Käinan kaupungissa. Siinä jamassa mikroperunat ja sitkeä sianlihapihvi maistuivat herkulta, sillä joku eläin oli varastanut aamupalamme leiristä. Sanotaanko nyt vaikka villisika. Eipä hintaakaan tosin ollut kuin pari euroa, ihan kuin Etelä-Amerikassa! Sidoimme pyörään kiinni laatikon punaviinia ja lähdimme uhmakkaasti 15 kilometrin hiekkatietaipaleelle, joka lopulta meni niin huonoon jamaan, että jouduimme liki taluttamaan pyörää. Varoitus: jos hiiumaalla joku tie mainostetaan nimellä "pyörätie", katso sitä syvän epäilevästi. Tämä tie kulkee nimellä "raparada". Siitä olisi ehkä kannattanut ymmärtää jotain. Kun olimme polkeneet viitisen tuntia ja takalistomme olivat jo tunnottomina, saavuimme ystävämme Jaanuksen lomakylään Paukassa, jossa ei asu juuri muita kuin Jaanus. Retkotimme puolikuolleina nurmikolla, kun Jaanuksen poika Marek pelasti henkemme ilmoittamalla saunan olevan kuuma ja kaljan kylmää. Elämä jatkui. Marek lämmitti saunoessamme grillit, eli kämäisten makkaroiden sijaan iskimme nyt kanat tulille ja söimme erinomaisen päivällisen viinin kera. Päätimme huipentaa retken sytyttämällä kokon meren rannalle, josta ei kannata paljoa puhua. Näkymät tyynellä merellä hiekkarannalla olivat huikeat. Sumu peitti rannan aavemaisesti. Emme saaneet vaahtokarkkeja paistettua.. Ehkä tulen syttymisessä oli jotain hankaluuksia. Sitähän emme kuitenkaa myönnä.

Olo oli virkeä kuin peipposella aamulla. Maris teki munakkaat aamupalaksi. Virolaiset ovat mielestäni monessa mielessä kuin suomalaiset. Hiljaisen vieraanvaraisia. Ei turhaa lätisemistä, asiat vain tapahtuvat. Ehkä heillä on vielä vähän enemmän tarvetta passata vieraita, kuin Suomessa. Small talk ei kuulu myöskään virolaisten parhaisiin taitoihin. Sileä pikitie vie pyöriämme kuin lennossa. Selvitimme 30 kilometriä vain kahdessa tunnissa, pysähtyen pari kertaa nähtävyyksiä katselemaan. Suoritimme pakolliset ostokset ja lastasimme ne yksityiseen lentokoneeseemme Tallinnaan. Tai melkein yksityinen se siis oli, sillä 15 paikkainen kone oli miltein puoliksi täynnä meitä. Hintaa oli huikeat 20 euroa per lärvi. Ehkä paras lentokonematka elämässäni, joka ei kestänyt edes puolta tuntia. Jopa tarjoilusta oli huolehdittu - alussa ja lopussa tarjottiin makeisia.

Onnistuneelta matkalta oli mukava palata Suomen maalle. Harmi, ettei se kestänyt pidempään - Hiiumaalla voisi helposti matkailla vaikka viikon, puhumattakaan muusta Viron maaseudusta. Lähtekää hyvät ihmiset Tallinnaa tai Pärnua kauemmaksi, ne eivät paljoakaan kerro itse maasta. Viro on niin paljon muutakin kuin halpa viinakauppa.

.

Lähellä tai kaukana - seikkailu on kaikkialla

Hetki sitten eräs ystäväni sanoi minulle - kun olet töissä, sinulla on rahaa, muttei aikaa. Jos et ole töissä, sinulla on aikaa, mutta ei rahaa. Kumman valitsisit? Hankala kysymys. Tähän vastaisin parhaiten "mielummin paljon aikaa ja vähän rahaa kuin vähän aikaa ja paljon rahaa". Periaatteessa näiden sanojen puitteissa päätin käyttää viimeisen kuukauden rakoni, mitä minulla tulee olemaan pitkiin aikoihin, matkaan, joka ei tulisi minulle kalliiksi.

Pahoittelen kuvien vähyyttä, unohdin kameran laturin loppuun, ja akku loppui jo parin ensimmäisen päivän jälkeen. Otin muutamia kännykällä. Alkuun pieni matkakuvaus ja käytetty budjetti:

Gdansk (2 yötä) - Szczecin (5 yötä) - Berliini - Szczecin - Lodz (2 yötä) - Kaunas (2 yötä) - Klaipeda (2 yötä) - Vilna (1 yö) - Ambraziskiai (6 yötä) - Riika (8 yötä) - Tartu (1 yö)- Tallinna. Aikaa kului aika tarkalleen 30 vuorokautta, eli yksi kuukausi. Rahaa kului yhteensä noin 400 euroa. 

Paluu Gdanskiin - Baltian hiomattomaan helmeen

Lentokone laskeutui jo tutulle kentälle. Gdansk'han se siinä, kaupunki, jossa juuri olin muutama kuukausi sitten. Taskunpohjallani oli vielä zloteja paikallisbussia varten, joka johdatti minut Marcinin kämpälle; puolalaisen opiskelijan, johon olin tutustunut jo viime reissuni aikana. Erikoista meidän kanssakäymisessämme oli se, että puhuimme espanjaksi, sillä Marcin oli Espanjassa vaihto-oppilaana. Gdansk esittäytyi minulle yhtä upeana kuin tammikuussakin, mutta tällä kertaa aurinkoisella ja lämpimällä kevätilmalla. Kaupungissa oli vielä paljon tutkimattomia paikkoja, jotka Marcin minulle esitteli. En voi lakata pitämästä kaupungista, jossa karu satamakaupunki kohtaa rapistuneet neuvostolähiöt ja ylväät uudelleenrakennetut saksalaistalot. Yöllä joutsen lipui kanavaa pitkin hiirenhiljaisessa vanhassa kaupungissa muodostaen aaltoja, ikään kuin se olisi suuri valtamerialus.

Suklaanhajuinen Szczecin, ensikohtaaminen

Lähtökohta oli siis se, että minulla on vain vähän rahaa. Mutta kilometrejä olisi paljon kuljettavana. Siispä päätin aloittaa ensimmäisen liftausreissuni Euroopassa. Ensimmäisenä lähdin kohti Berliiniä, jossa argentiinalainen ystäväni asuu. Oli naurettavan helppoa saada kyyti Gdanskista länteen. Jo viidessä minuutissa sain kyydin puolalaisen liikemiehen kanssa, ja yhdistäen saksaa, puolaa, venäjää ja englantia saimme uskomattoman paljon informaatiota jaettua matkan aikana. Hän oli ollut pitkillä moottoripyöräreissuilla ympäri Eurooppaa, ja jopa väli-Amerikassa. Kommunikaatio-ongelmista huolimatta meillä oli varsin hauskaa, ja pian saavuin Szczeciniin Saksan rajalla, jossa yövyin edellisellä reissulla tapaamani ystävän luona. Oli keväistä ja istuimme joen varrella halpaa olutta litkien, seuraten rahtilauttojen lipumista teollisen kaupungin läpi. Se on tietenkin laitonta, sillä Puolassa ei julkisilla paikoilla saa olutta juoda. Pian jouduimmekin paeta poliisia. Joko käsitykseni kauneudesta ja vääristynyt, mutta minusta Szczecin, luvattoman paljon konsonantteja sisältävä puolalaisten vihaama teollisuuskaupunki, jossa haisee suklaalta, on kaunis. Koristelemattoman pelkistetty puolalaiskaupunki, josta ei periaatteessa luulisi löytävän mitään mielenkiintoista etsimälläkään. Sen jokainen voi itse määritellä.

Matetuokio Berliinissä

Kävin siis Berliinissä, viettäen siellä huomattavat kymmenen tuntia. Kevät loppui kuin seinään, vettä satoi solkenaan ja jouduin kaivamaan talvitakkini esille. Vietin koko päivän juoden Fernandon kanssa matea, soittaen kitaralla argentiinalaisia lauluja, sekä vieraillen argentiinalaisessa puodissa täydentäen matevarastoni. En oikeastaan voi edes laskea käyneeni Berliinissä, sillä kävin ainoastaan Fernandon lähiössä, jonka nimeä en edes tiedä. Ainoastaan valuutta ja korkeammat hinnat kertoivat maan vaihtuneen. Tämä on jo toinen kertani Berliinissä, enkä pidä siitä. Ehkä joskus vielä sekin avaa minulle ovensa ja kertoo tarinansa. Palasin Szczeciniin yöksi.

Paluu Szczeciniin, jota kukaan ei halua

Szczecinin keskusta on kuin investoijien epäonnistunut luomus elävöittää vanhaa rajakaupunkia. Ravintolakadun liikkeistä suurin osa on tyhjillään etsien vuokralaista. Niistä ravintoloista, joita siinä kuitenkin on, saa persoonallista palvelua ja perinteistä neuvostoaikaista puolalaista ruokaa, kuten raakaa jauhelihaa raa-alla kananmunalla. Ei hassumpaa. Myös moderneja elämyksiä on kuitenkin tarjolla, kuten elokuvateatteribaari. Yllättäen keskellä kaupunkia on futuristinen liian suuri oopperatalo, jonne puolalaiset säntäävät ylpeänä näyttääkseen olevansa kulttuuritietoisia. Tai lasinen ostoskeskus, josta saa periaatteessa samaa krääsää kuin sekavalta kauppatorilta, mutta paljon korkeampaan hintaan. Tässä kaupungissa on tyyliä. Laskelmieni mukaan olin siellä viisi yötä.

Majakkaretki Swinoujscieen - tai sitten jotain ihan muuta? 

Kävin kuitenkin tutustumassa muihin epätavallisiin paikkoihin, kuten Swinoujscie, joka jakaa rannikolla mantereen Saksaksi ja Puolaksi. Puolalainen ystäväni Blazej ei ollut ikinä käynyt siellä, joten yrittänyttä ei laitettu. Periaatteessa menimme katsomaan Baltian rannikon suurinta majakkaa. Mutta se oli itseasiassa viimeisin, mitä löysimme, kuuden tunnin etsiskelyn jälkeen.

Ensin jouduimme kävelemään useita kilometriä jonkin valtavan rakennustyömaan rinnalla, joka ilmeisesti osoittautui jonkinlaiseksi EU- rahoitteiseksi öljysiiloksi, josta valtavat putket johtivat pitkälle merelle. Se oli suurinta ja merkillisintä, mitä olin pitkään aikaan nähnyt, ja sen kiertämiseen kesti liki tunti. Lopulta pääsimme hiekkarannalle, joka oli niinikään tämän rakennelman turmelema. Niemenkärjessä nautimme matea ja tarkkailimme kalastajaa. Yllätykseksemme löysimme suuren linnoituksen bunkkereineen, joka oli täynnä risuja syöviä vuohia. Joimme salaa kaljaa bunkkerissa muutaman tunnin. Kun linnoituskin oli tutkittu, lähdimme viimeinkin etsimään kuuluisaa majakkaa. Sen löydyttyä kulutimme noin 15 minuuttia portaiden kiipeämiseen, jonne joku oli oksentanut. Olimme melko pettyneitä majakkaan, mutta tyytyväisiä erikoisen rakennustyömaan, niemenkärjen ja linnoituksen suomista elämyksistä. Päätimme oikaista metsän ja rakennustyömaan läpi kaupunkiin, jotta reitti olisi muutaman kilometrin lyhyempi ja kerkeäisimme ottaa viimeisen junan.

Metsä oli täynnä saksalaisten bunkkereita, tykkejä ja maanalaisia tukikohtia. Vaikeakulkuisuuden vuoksi siellä ei näyttänyt juuri ketään käyvän. Naamani oli täynnä naarmuja oksista ja piikkiset puskat olivat repineet housuni. Lopulta päädyimme umpikujaan - meidän oli joko kiivettävä piikkiaidan yli ja juostava tarkoin vartioidun rakennustyömaan läpi, tai kahlattava suon yli ja palattava paluureittiämme pitkin. Emme tulleet ajatelleeksi, että rakennustyömaa on niin laaja, että se sulkee kaikki kulkuyhteydet kaupunkiin. Mietin vaihtoehtoja - märän kengät tai epämääräistä selittelyä vartiomiehille. Oli kylmä, mereltä puhalsi tuuli. Kuin notkea pikkupoika loikkasin piikkiaidan yli ja lähdin vilistämään kuin säikähtänyt rusakko. Kirkkaanosanssi takkini kuulsi vartian silmiin, joka oli juuri siellä, josta minä olisin päässyt toiselta puolelta aidan yli. Jos olisin. Siispä juoksin päinvastaiseen suuntaan, josta pääsisin edes suon toiselle puolelle, ja loikkasin aidan yli repäisten housuni. Vartija näytti menettäneen kiinnostuksensa. Olimme turvassa. Paitsi että. 

Jouduimme kävelemään saman reitin, ja hieman enemmän, mitä olimme aamulla kävelleet. Oli jo pimeää, ja viimeinen juna oli mennyt. Istuimme satamakapakassa kahden elämäänsä tylsistyneen naisen seurana lämmin oluttuoppi kourassa miettien seuraavaa siirtoa. Pian pihaan kurvasi Venäjältä tuttu kulkuneuvo marshrutka - eli kimppataksi - johon saimme itsemme kyytiin, vaikka se olikin jo täynnä. Enkä edes kerennyt juomaan oluttani loppuun. En olisi uskonut, että Swinouscie olisi tarjonnut minulle kaiken tämän jännityksen, lähdimmehän vain katsomaan majakkaa.

Puolan Tampere - "Wudz"

Oli siis jätettävä Szczecin kohti seuraavaa vihattua puolalaista teollisuuskaupunkia, eli Lódzia. Joka siis lausutaan kutakuinkin "Wudz". Lähtö ei ollut kovin kunniallinen, sillä vettä satoi kaatamalla enkä meinannut millään löytää Hitchwiki- sivuston neuvomaa liftauspaikkaa, sillä ratikkaremontin vuoksi linjat olivat muuttuneet. Käytin kolme tuntia päästellen kaupunkia päästä toiseen - ilman lippua. Kun lopulta löysin Poznaniin johtavan moottoritien ja ojensin lappuni tielle, pysähtyi rekka välittömästi vierelleni. Tästä alkoi rekkakyytini kohti Lodzia, jossa minua välitettiin rekasta toiseen kuin teuraseläintä, jolla ei ollut tietoakaan siitä, mitä oikeasti tapahtui, puhuivathan he vain puolaa. Minun puolan sanavarastoni muutamaa kirosanaa lukuunottamatta on "tak" (kyllä), "dobze" (hyvä), "dobra" (selvä) sekä "hoz" (mennään). Näillä siis mentiin kahdeksan tuntia Lodziin, jonne (ihme ja kyllä) lopulta pääsin. Onnistuin toki selittämään venäjäksi olevani suomalainen opiskelija, jolla ei ole rahaa, joka ilmeisesti meni perille. Soitin myös matkalla charangoa, ja heillä tuntui juttua riittävän minunkin edestä. Puolan sanasto kädessä yritin esittää kysymyksiä ja osallistua keskusteluun. Sanastoni ainakin kymmenenkertaistui matkan varrella! Osaan jopa sanoa: "minä olen pieni sammakko, hauska tutustua." Sen hyödyllisyydestä en mene takuuseen.

Lodzissa minut majoitti Anna kämppiksineen. Sopeudun sekunnissa porukkaan ja minulle tarjottiin tattaria - tyypillistä halpaa opiskelijaruokaa. Kämpän poika Adam oli erityisen vitsikäs ja jakoi taukoamatta mustaa huumoria pitkälle yöhön, kunnes minä, jo väsyneenä matkasta, menin nukkumaan. Aamulla satoi lunta. En voinut uskoa sitä, sillä alle viikko sitten oli liki 20 astetta lämmintä. Maa oli jo valkoinen lumesta. Annan kämppiksen kanssa lähdin kuitenkin tekemään kiertoretkeä Lodzin juutalaisghettoihin. Monelle juutalais"nähtävyyksistä" jää mieleen vain keskitysleirit, kuten Auschwitz, mutta keskitysleirien lisäksi ghetoilla oli tärkeä rooli. Lodzissa oli mahdollisesti koko maailman suuri juutalaisghetto, jossa asui noin 300 000 ihmistä. Tämä asuinlähiö aidattiin, eikä sinne päästetty ruokaa eikä vettä. Nokkelina kaupankävijöinä juutalaiset kuitenkin kehittivät omaa teollisuutta lähiön sisällä, jota onnistuivat vaihtamaan ruoka-aineisiin lähiön ulkopuolelta. Lopulta melkein kaikki gheton asukkaat vietiin siellä sijaitsevan rautatieaseman kautta keskitysleireille, josta oli viimeaikoina tehty muistomerkki. Pieni mutta mielenkiintoinen museo kertoi minulle historiaa, josta en ennestään tiennyt yhtään mitään. Lodzin Ghetto on edelleen olemassa, ja talot ovat nykyään asuttuja. Alue on Lodzin edullisinta, ja siellä asuukin hieman köyhempi väki. Kolkkojen, nahistuneiden, harmaisen betoniblokkien välissä voi aistia vuosien varrella koetut kauheudet. Sen ankeammaksi ei lähiö voi muuttua. Nykyään sillä alueella kannattaa vältellä myöhään kävelemistä, sillä se on kaupungin rikollisinta aluetta. Tympeydestään huolimatta visiitti oli todellakin vaivansa väärti. Paitsi että pian alkoi taas satamaan hurjasti, todella voimakaan tuulen säestämänä.



Lodz kaupunkina yllätti minut myöskin positiivisesti. Keskusta on kuin Tampere ilman jokea. Punatiilirakennuksista tehdyt ostoskeskusket viestivät Puolan Manchesterista, voimakkaasta teollisuusmyllystä, joka tosin rapistuu vuosi vuodelta kun investoijat siirtyvät Varsovaan ja Krakovaan. Ikävä totuus, joka vainoaa kaikkia Puolan kaupunkeja. Vaikka Lodz on kooltaan yhtä suuri kuin Helsinki, ovat melkein kaikki siellä asuvat siellä syntyneitä, sillä harva haluaa muuttaa sinne asumaan sen huonon maineen vuoksi. Lodzilla ei ole tulevaisuutta, sanotaan. Se jää nähtäväksi. Kuitenkin Anna ja tämän kaksi kämppistä, jotka ovat kaikki paikallisia, vannovat kaupungin nimeen, eivätkä aio jättää sitä. Illalla pääsin seuraamaan Adamin punk-bändin harjoituksia. Heidän keikkatilansa oli hylätyssä kerrostalossa kaupungin keskustassa. En ollut ennen nähnyt lämpölaitteena kaasupuhallinta. Ilta jatkui paikallisessa rokki-karaoke- baarissa. Lodz on kaupunkina verraton, mutta matkan oli jatkuttava.

Liftausmatka hirmumyrksyssä - kannattaako vaiko eikö?

Sinä päivänä mietin todella, että olisin ehkä voinut investoida muutaman kymmenen euroa bussikyytiin. Aamulla tuuli oli yltänyt hirmumyrskylukemiin, ja minä seisoin vesisateen piiskaamana kirkkaanoranssi takki päälläni moottoritien rampin vieressä. Ohi ajanut rekka heitti vedet päälleni. Olin likomärkä ja kylmissäni. Onnekseni tämän show:n oli nähnyt muuan puolalainen nuorukainen, joka pelasti neitosen myrkyn silmästä ja vei Varsovaan. Hän oli IT- konsultti ja puhuikin kiitettävästi englantia, kutsuen jopa aamupalalle niinkin hohdokkaaseen paikkaan kuin McDonaldsiin Varsovassa. Matkani kuitenkin jatkui julkisen liikenteen siivittämänä halki Varsovan - johon kului kutakuinkin kaksi tuntia. Varsova ei ole mikään pieni kylä. Nyt kiitin sitä, että isäni oli hankkinut minulle älypuhelimen, sillä Varsovassa oli käytössä erinomainen mobiilisovellus paikallisliikenteeseen, jossa oli jopa wifi. Matkanteko oli liiankin helppoa. Varsovan pohjoisosissa jatkoin kohti liettuaa, tällä kertaa taivaalta alkoi taas tulla lunta. Taas sain pian kyydin toiselta varsovalaiselta nuorelta pojalta, joka vei minut Bialystokiin asti. Hänen englanninkielentaitonsa oli ruosteessa, mutta hauska keskustelu silti pyörähti käyntiin. Jouduin jopa puhumaan tämän ystävälle puhelimessa, joka ei uskonut, että tällä on suomalainen liftari kyydissä. Tämä sanoi minulle puhelimessa: "älä pelkää, Max on hyvä mies!". Päivä oli ollut Puolassa koko vuoden myrkyisin, ja uutisissa oli varoitettu jopa vaarallisista tuulennopeuksista. Se ottaen huomioon, olin selvinnyt kunnialla 300 kilometriä seisoen vain 15 minuuttia yhteensä sateen piiskaamana. Puola on osoittautunut verrattomaksi liftausmaaksi.

Bialystokista Liettuaan ongelmat kuitenkin lisääntyvät. Liikenne on enää lähinnä raskasta liikennettä, eikä henkilöautoja ole juurikaan liikenteessä. Odottelen puoli tuntia laulaen tuttua teekkarirallatusta: "hyvät ystävät juhla voi alkaa". En tiedä mistä sekin tuli tuossa tilanteessa mieleeni. Seuraavaksi piristin itseäni laulamalla "hei tonttu-ukot hyppikää", hyppien tienvarressa. Lopulta tulee rekka, jossa liehuu suomenlippu. Suomalainen rekka! Aloin viittomaan hullusti ja osoittamaan lippuun. Mies osoittikin parkkipaikalle, jonne ohjasi rekan. Rekka olikin Viron kilvissä, joten tuskin suomea pääsisin puhumaan, mutta edes jotain tutumpaa kieltä. Kiipesin hyttiin ja sanoin ponnekkaasti "tere!". Mies sopersi venäjäksi: "En ole virolainen. Olen Georgiasta." Noh, ainakin kyseessä oli suomalaisen yrityksen Virossa rekisteröity rekka, jolla on georgialainen kuski. Joka otti minut kyytiini Liettuaan. Matkaan, veljeni! Hän oli kuitenkin oiva matkakaveri. Venäjäksi kommunikoimme, minkä kykenimme.

Rekkamies kertoi, että Venäjä on iso paha susi. Kaikki, mikä tulee venäjältä, on pahaa. Paitsi venäjän kielestä ja venäläisistä lauluista hän kuitenkin pitää erityisen paljon. Venäläinen poppi soi lujaa rekassa. Ehkäpä (tai ei edes ehkä) syynä Georgian ja Venäjän väliset pitkään jatkuneet sodat. Hän tuntee myötätuntoa muita naapurimaitaan, kuten Ukrainaa kohtaan. Viron hän kokee jo kodikseen asustellassaan pienessä kylässä Peipsijärven rannalla. Hän pitää erityisesti pilkkimisestä. Tämän informaatiomäärän jakaminen ei ollut yksinkertaista, mutta mahdollista.

Kuten kaikki rekkamiehet tai rekalla matkustaneet tietävät, he ajavat tarkasti kellokortin mukaan, jolloin taukojen on oltava säntillisiä ja minuutilleen oikean mittaisia. Kävikin niin, että ylitettyämme Liettuan raja loppui Georgian miehen työpäivä siihen, ja tämä ajoi pitkään parkkiin. Olin taas heitteillä, mutta alle 100 kilometriä määränpäästäni. Suureksi pelokseni kello oli aikaeron vuoksi jo kuitenkin kello kahdeksan illalla, ja hämärä kolkutteli jo ovella. Ensimmäistä kertaa minua pelotti aavistuksen. Oli todella kylmä (jäätävän kylmä), olin jossain Liettuan rajan toisella puolella, missä ei ollut mitään majapaikkaa tai suojaa, minne olisin voinut mennä. Kaikki rekat näyttivät ajavan pitkään parkkiin. Sieltä siis ainakin viimeinen suoja löytyisi, jos ei muualta. Muuta liikennettä ei juurikaan ollut. Pelkoni toteutui: tuli pimeä. Lopulta minut pelasti liettualainen pariskunta, jotka olivat huolissaan minun toiminnasta ja veivät minut 20 kilometriä Marijampoleen, jossa olisi edes majapaikkoja. Ja onnekseni jopa yöbussi, joka veisi minut Vilnaan, jos ei muuta. Kello oli kuitenkin jo kymmenen illalla, ja kaikki paikat olivat pienessä kylässä kiinni. Oli turvauduttava viimeiseen oljenkorteen.

Vaihtoehtomajoittumista Kaunasissa

Couchsurfing- sivun sijasta olin etsinyt kontakteja toisen nettisivuston kautta, nimeltä BeWelcome, ja löytänytkin samanhenkisiä reppureissailijoita Kaunasista ja Vilnasta. Viimeisenä oljenkortena siis soitin eräälle tytölle Kaunasissa kertoen, että olen Marijampolesissa tukalassa tilanteessa. Ilman kysymyksiä tämä otti auton alleen, ja lähti hakemaan minua 60 kilometrin päästä Kaunaksesta. Paikalla minua odotti lämmin ruoka. Olin pelastunut, enkä voinut uskoa sitä vieraanvaraisuutta, minkä sain osakseni. Kuuman suihkun ja oman makuuhuoneen. Sekä äärettömän mielenkiintoisen nuoren liettualais-saksalaisen pariskunnan, jotka kertoivat minulle muunmuassa siitä, kun he asuivat kolme vuotta "talonvaltaajina" hylätyssä talossa Lontoossa ("squatting"), tai kiersivät pienellä pakulla pitkin Kaukaasian niemimaata. Olen onnentyttö.

Kaunas.. on varmastikkin ihan mielenkiintoinen kaupunki. Harmi, ettei majoittajillani ollut juurikaan aikaa näyttää sitä minulle tai kertoa minulle siitä, sillä he olivat päivän töissä. Käveleskelin itse sateessa pitkin kaupunkia. Vanha kaupunki on kompakti, aavistuksen (vähän enemmänkin kuin aavistuksen) rapistunut, mutta romanttinen. Suloinen. Kesällä se olisi varmasti saanut minunkin sydämeni sulamaan. Kaunas on kuitenkin ehkä kaikista kaupungeista betonisin. Noin 90 % kaupungista on pelkää harmaata laatikkolähiötä. Upea Kaunas, joka oli joskus koko Liettuan pääkaupunki, tuhoutui pahasti sodassa, ja on nykyään jäämässä Vilnan varjoon. Ehkä joskus Kaunas saa minulta uuden tilaisuuden.

Tarinoita neuvostoaikaisesta Liettuasta ja Baltian erämaa

Tällä kertaa matkani jatkui kimppakyydillä, sillä sateessa ja tuulessa liftaaminen ei viimeisten kokemuksieni perusteella ole Liettuassa kovin hauskaa. Menin siis Klaipedaan, ehkäpä Liettuan viihtyisimpään rantakaupunkiin, joka oli hyvin saksalaisvaikutteinen. Majoituin sohvasurffauksen kautta noin noin 70 vuotiaan miehen, Romuldasin luona. Tämä asui sievässä omakotitalolähiössä Melnrage- nimisessä piskuisessa kylässä, aivan hiekkarannan tuntumassa. Romuldas kutsui minut sisään pieneen mutta kodikkaaseen taloonsa, joka vaikuttaa siltä, kuin mikään siinä ei olisi muuttunut kymmeniin vuosiin. Vaikka hän oli jo huonokuntoinen, oli hän valmistanut minulle paistettua kalaa, ja aloimme rupattelemaan.


Hän oli ehkä yksi mielenkiintoisimmista persoonista, joihin olin tämän matkani aikana vielä törmännyt. Tai ehkäpä koko sohvasurffauksessa. Harva hänen ikäinen osaa Liettuassa englantia, mutta Romuldasilta englanti sujui kuin vettä vain, olihan hän nuorena poikana työskennellyt satamassa, ja oppinut englantia käydessään kauppaa merimiesten kanssa. Hän olikin oikea satusetä - tai ei niinkään satusetä, vaan historianopettaja. Tai parhaiten hänen kanssaan keskustelua kuvaa ehkä elävän dokumenttisarjan seuraaminen. Kun hän ei voi enää elämässään juuri muuta tehdä, ja liikkuminen on vaikeaa, on hän alkanut ottamaan vastaan sohvasurffareita, josta hän luki lehdestä muutama vuosi sitten. Nyt hän viettää harvoin yksinäistä päivää. Hänelle parasta antia tuntuikin olevan vieraan passaaminen, ja tarinoiden kertominen. Illalla Romuldas tarjosi minulle pullosta kotitekoista viiniä, ja minulle avautui uskomattomia tarinoita 40- luvulta 80- luvulle. Neuvostoaika oli hurjaa. "Kävitkö kouluja?", kysyin. Romuldas vastasi: "Wau! Olinhan minä Vilnassa yliopistossa! Suoritin kurssit kirjekurssina ja pääsin tentistä läpi viidellä vodkapullolla! Sitten nälkäpalkalla tehtaalle töihin! Kaikille oli kyllä töitä!" Niin monia tarinoita, jotka tulivat häneltä kirkkaina, kuin ne olisivat tapahtuneet eilispäivänä.



Liettualaiset ovat totaalisen ylpeitä maastaan. Kukapa ei olisi. Mutta heillä on siihen erityistä aihetta: Liettua oli joskus (eli siis noin 700 vuotta sitten) Euroopan suurin valtio, yltäen Saksaan ja mustalle merelle asti. Jäikös se sinulle mieleen historiantunnilta? Kaikista Baltian valtioista Venäjä- vastaisuus on siellä ehkä voimakkainta, vaikka Neuvostoliiton hajottua sinne jäikin paljon venäläisiä asumaan. "Täällä on kyllä kurjaa, mutta siellä on vielä paljon kurjempaa", olivat Liettuaan jääneet venäläiset kommentoineet. Puolasta ymmärsin edes sananpätkiä, sillä slaavikielenä sanat muistuttavat venäjää, ja jotkut jopa englantia tai saksaa. Mutta liettuan kieli on oma maailmansa - latvian kanssa ne muodostavat kieliryhmän, joista ei saa selvää kuin he itse. Sanat ovat kuitenkin helppoja, kun ne vain opettelee. "Achu" on kiitos ja "labas" on hei. Niillä mennään! Minulla menee aina muutamia päiviä ymmärtää, että maa on vaihtunut, joten nyt alan pikkuhiljaa pääsemään Liettuaan sisälle. Tutkimusmatka jatkukoon!

Ehkäpä koko Liettuan suosituin turistikohde, ja myös kallein paikka, on erikoinen niemimaa nimeltä "Kursiu Nerija". Se on alle kilometrin leveä kaistale maata, joka yhdistää Liettuan Kaliningradiin. Suureksi osaksi tämä on suojeltua luonnonsuojelualuetta, jossa kohoaa yli 50 metriä korkeat hiekkadyynit. Keskellä menee pieni sievä tie, jota pitkin pääsee Kalingradiin. Minä en tietenkään voinut rajaa ylittää, sillä minulla ei ole viisumia. Pituutta tällä niemimaalla on yhteensä noin 100 kilometriä. Todella merkillinen paikka, joka on täynnä sieviä pieniä kalastajaskyliä värikkäillä puutaloilla. Menin bussilla Nidaan, eli viimeiseen kaupunkiin Liettuan puolella, 50 kilometriä Klaipedasta, jossa onnistuin vuokraaman pyörän, vaikka kaikki olikin melkein kiinni tähän aikaa vuodesta. Sää oli merkillinen: välillä aurinko paistoi lämpimänä, välillä satoi lunta ja oli todella kylmä. Pyöräilin päivän aikana kuitenkin 60 kilometriä, vieraillen kaikki Liettuan puoleisen Kursiu Nerijan nähtävyydet. Todellakin vierailun arvoinen paikka - toisella puolella niemimaata on 100 kilometriä pitkä täydellinen hiekkaranta, toisella puolella mahtipontisia hiekkadyynejä. Ikään kuin se ei kuuluisi Liettuaan, vaan jonnekkin etelämaihin, vaikkapa Egyptiin. Matkalla söin maittavan kahden euron keittolounaan. Vaihtelevasta säästä huolimatta armoton pyöräilypäivä oli vaivansa väärti. Palattuani Melnrageen Romuldas oli valmistanut minulle borsch- keittoa, sillä mainitsin pitäväni siitä erityisesti. Hän oli myös lämmittänyt minulle vettä kylpyä varten (lämminvesivaraaja toimii polttopuilla, eli jos haluaa ottaa suihkun, täytyy vesi ensin lämmittää).

Pakollinen turistiosuus - Vilna ja Trakai

Pakollisia matkakohteita Liettuassa ovat tietenkin pääkaupunki Vilna ja keskiaikainen linnoitus Trakai. Vilna onkin mielestäni koko Baltian (ja myös Puolan) miellyttävin suurkaupunki, joka peittoaa jopa Tallinnan ja Riikan. Kaupunki lienee koko Baltian suurin, jolloin se ei ole ainoastaan turistien valtakuntaa, kuten Tallinnan ja Riikan vanha kaupunki. Katuja löytyy tutkittavaksi koko päiväksi. Suurin osa on uusittu priimakuntoon, mutta myös hehkeää rappioromantiikkaa ja hylättyjä taloja voi löytää ihan vanhan kaupungin keskeltä. Parasta antia on kukkula, jonka huipulla olevalle linnoitukselle voi kivuta, ja nähdä uusi ja vanha kaupunki lintuperspektiivistä.  Jostain syystä sain vaikutelman, että Vilna on melkoisen hipsterikaupunki. Siellä on paljon kasvisruokaravintoloita ja esimerkiksi boheemilähiö "Uzupis Republic" (omenatasavalta), joka on Kööpenhaminan Christianian tavoin julistanut itselleen itsenäisyyden. Yllättäen tästä lähiöstä löytyy sekä rapistuneita talonvaltaajien ylläpitämiä autiotaloja, sekä ylellisiä luksustaloja, joista on näköala koko Vilnaan. Itsenäisyysjulistuksessa jokaisen oikeudeksi julistettiin "olla onnellinen, olla ainutlaatuinen ja ymmärtää." Kooltaan se on tosin vain pari katua, verrattuna Christianiaan, ja etenkin pääsiäispäivänä, jolloin minä siellä kävin, siellä ei ollut juuri ketään. Raja vanhaan kaupunkiin on häilyvä, eikä sitä ole rajattu muureilla. Silti mielenkiintoinen vierailukohde, mistä löytyy taidegallerioita, käsityömyymälöitä, kahviloita ja ravintoloita! Vilna sai minut täysimittaisesti puolelleen.

Trakai sen sijaan on lähellä Vilnaa oleva vanha linnoitus, saaressa keskellä järveä. Hieno paikka, ympärillä sieviä taloja ja historiaa. Vietin siellä kuitenkin vain pari tuntia istuskellen nurmikolla syöden omenoita ja katsoen linnaketta, eli jätetään sen kommentoiti sikseen.

Maaseudun idylliä Itä-Liettuassa

 Koska halusin nähdä myös toisenlaisen puolen Liettuasta, asetuin aloilleni viikoksi, myöskin HelpXin avulla (nettisivu, josta voi saada työtä vastaan majoituksen ja ruokaa). Paikaksi valikoitui luomufarmi Ambraziskiai:ssa, pienenpienessä kylässä lähellä Moletaita. Siellä asuu vain muutama sata ihmistä. Viikko oli todella touhua täynnä. Sironian perheeseen kuuloo noin 15-20 ihmistä, riippuen laskentatavasta, kolmessa sukupolvessa. Jotkut ovat vain päättäneet muuttaa heidän perheeseensä, osaksi kommuunia. Heidän unelmansa onkin kehittää vanhasta perintötilastaan jonkinlainen ekoyhteisö, jossa eletään vanhanaikaisilla menetelmillä. Minä itse asuin 300 vuotta vanhassa talossa, jossa myös talon perhe oli ennen uuden talon asumista asunut. Tässä vanhassa hirsirakennuksessa ei ollut lämmitystä eikä valoja. Kylminä öinä sytytin takkaan tulen, valona toimivat kynttilät. Uni maittoi hyvin paksun peittokerroksen alla. Paikassa oli ihmeellistä taikaa, ihan kuin olisin oikeasti hypännyt ajassa sata vuotta takaperin. Päivät kuluivat tiukasti maatilatöissä - valmistin kasvimaata kylvöä varten ja autoin perheen vanhinta poikaa, 22 vuotiasta Andriusta, rakentamaan tulevaa taloa perheelleen (hänellä oli jo vaimo ja yksi lapsi). Kaikki rakennettiin luonnonmateriaaleista. Maito tuli suoraan lehmästä ilman suurempia käsittelyjä, ja siitä valmistettiin sekä juustoa, piimää että jugurttia. Moletain seutu Liettuassa on upeaa, kumpuilevaa järvialuetta täynnä viljelyksiä ja pieniä kyliä, joita koristavat vanhat puutalot. Neuvostoliiton aikana alue hylättiin, ja sinne on vasta vähitellen alettu palaamaan takaisin.

Siellä unohti helposti muut maalliset murheet ja keskittyi olennaiseen, eli elämiseen. Etenkin mieleeni jäi lauantaipäivä, jolloin koko perhe meni saunomaan yhdessä ikivanhaan savusaunaan. Suihkua ei käytetty kuin vauvojen kylvettämiseen vähäisen kuuman veden vuoksi, jonka vuoksi lauantai oli ainoa peseytymispäivä, ja ulkosaunaa käytettiin ympäri vuoden peseytymiseen. Sauna ei ollut kuitenkaan kuten Suomessa. He kutsuivat sinä savusaunaksi, mutta siellä ei ollut nokea, ja se lämpeni muutamassa tunnissa. Löylyä ei kuitenkaan juuri heitetty, eikä lauteita ollut. Kaikki istuivat joko sivussa olevalla penkillä tai lattialla pesten itseään. Sauna olikin ensisijaisesti vain peseytymiseen, eikä siellä kulutettu turhaa aikaa. Lapset kuitenkin kirmasivat villinä pihalla olevaan kiimaisia sammakoita kuhisevaan lampeen uimaan, olihan kevään lämpimin päivä ja lämpöasteita liki kaksikymmentä. Mieleeni palautuivat lapsuudenmuistoni mökiltä kantaessani lammesta vettä kiukaan kuumavesisäiliön täyttämiseen. Myöhemmin soittelin ilta-auringossa charangoa lasten leikkiessä ympärillä. Hetken olin käsittämättömän tyytyväinen olooni. Viimeisenä päivänä pääsin kyläyhdistyksen pääsiäisjuhliin, jossa juhlittiin pääsiäistä tyypillisin Liettualaisin menoin. kaikki olivat tuoneet jotain ruokaa mukanaan, joka jaettiin yhdessä erilaisten pelien merkeissä. Myös esiintymisnumeroita oli, joissa minä pääsin esiintymään charangoni kanssa, ja sain puolelleni kylän mummojen suosion.

Liettua sai tehtyä minuun vaikutuksen. Kansanperinne on säilynyt hienosti tähän päivään asti vaikoista ajoista huolimatta, ja ero esimerkiksi naapurimaahan Puolaan on huomattava, jo rakennusarkkitehtuurin puolesta. En tietenkään tässä vertaile kummankaan maan paremmuutta: kuten on tullut selväksi, pidän myös Puolasta paljon. Nämä maa ovat kuitenkin joskus olleet yhtä, vaikka nykyään niillä ei juurikaan raja-aluetta lukuunottamatta ole mitään yhteistä. Tärkeää ja mielenkiintoista matkailijalle on kuitenkin se, että jokainen maa pyrkii olemaan omanlaisensa, pitämään kiinni historiastaan ja perinteistään, eikä seuraa länsimaista valtavirtaa. Matkailijan päämäärä jokaisessa maassaa vieraillessa olisikin löytää ne juuret, mitkä tekevät juuri siitä maasta sen, mitä se on. Yhä useammin tunnen löytäneeni ne, jolloin pieni osa maasta jää elämään sydämeeni sympatiana heidän kansaansa kohtaan, aina kun kuulen sen nimen mainittavan.

Matkan oli kuitenkin jatkuttava kohti Latviaa.

Miksi ottaa lyhin reitti, kun voi ottaa pisimmän reitin? 

Kaiken tuli olla selvää. Liftaaminen Moletaista Riikaan on  yksinkertaista - Ukmergen ja Panevezysin kautta olen ehkä jo kolmessa-neljässä tunnissa Riikassa.

Olisipa kaikki niin yksinkertaista.

Seiskoskelin Moletai - Ukmerge välisellä tienkaistaleella kyltin kanssa. Oikeastaan tasapainottelin kaidetta pitkin, sillä autoja ei ollut. Lopulta sain kyydin Ukmergeen mieheltä, jonka kanssa kommunikoniti on kinkkistä. Ilmeisesti hän ei pitänyt Suomesta. Parasta olla hiljaa.

Pääsin Ukmergeen. Tästä matka siis jatkuisi Panevezysiin Andriuksen ohjeiden mukaan. Pian kuski pysähtyi. "Labas!", sanon. Siihen liettuan osaaminen sitten jääkin, ja alettiin sänköttämään venäjäksi. kerroin meneväni Latviaan. Hän kertoi paikan nimen, joka on lähellä Latvian rajaa. "Utena". Minulle olisi kuulemma hyödyllistä mennä hänen kyydissään.

Sääntö numero 1 liftarille: Ole aina huom. AINA selvillä, mihin kuski on menossa, äläkä sinisilmäisesti usko, että se minne hän menee, on sinulle oikeasti hyödyllistä. Lopputuloksena palasin siis melko lähelle sitä pistettä, mistä lähdin. Ja olin kuluttanut kolme tuntia, jossa voisin jo olla Riikassa. Pahimmassa tapauksessa käy niinkuin minulle Puolan ja Liettuan rajalla - jään yötä myöten jumiin jonnekkin, missä ei ole suojapaikkaa. Tai sitten käy ihan hyvin, kuten nyt. Päätin, etten palaa enää samaa reittiä takaisin (joka olisi silti ollut matkallisesti lyhin), vaan päätin jatkaa Itä-Latviaan rajan yli. Pääsin juuri autosta ulos, kun rekka pysähtyi, ja vei minut Zarasai- nimiseen kaupunkiin Liettuan ja Latvian rjaalla. Hänen kanssaan emme juuri puhelleet, sillä yhteistä kieltä ei löytynyt. Jouduin kävelemään koko Zarasain päästä päähän, sillä hän jätti minut ikäväkseni kaupungin eteläpuolelle. Se osoittautui kuitenkin todella viehättäväksi pikkukaupungiksi järven rannalla, ja jos olisikin ollut kesä, olisin varmasti pystyttänyt telttani sinne ja jäänyt seurailemaan elämää. Matka kuitenkin jatkui. Odottelin hyvän tovin, kun kiinalainen mies nappasi minut kyytiinsä, ja vei rajan yli Latviaan lähelle Daugavpils- nimistä kaupunkia, tarjoten minulle jopa sateenvarjoaan, sillä satoi voimakkaasti. Hänellä on kiinalainen ravintola Daugavpilssissä, ja viihtyy Latviassa erinomaisesti. Onnekseni venäläinen rekka otti minut kyytiinsä, ja matka jatkui taasen muutamia kymmeniä kilometrejä. Hänen kanssaan juttu sujuikin lepsakasti - hän on kotoisin Kaliningradista, mutta on nyt ajamassa kohti Veliky Novgorodia Venäjällä. Tämä siis vei minut ainoastaan tienhaaraan, josta olisi enää noin 200 kilometriä Riikaan. Eli siis 50 kilometriä vähemmän kuin lähtöpisteestäni, vaikka olin jo matkustanut koko päivän. Onneksi nyt olisi sentään varasuunnitelmana palata Daugavpilsiin, jos tästä en mihinkään pääse. Pian sain kuitenkin kyydin Jekabpilsiin puhumattoman kuskin kyydissä.

Aina astuessa autoon on alussa kiusaantunut puoli minuuttia. Polttavia kysymyksiä ovat: osaako kuski englantia, saksaa tai venäjää? Onko hän ensinkään kiinnostunut juttelemaan ulkomaalaisen kanssa? Mitä hän minusta ajattelee? Pitäisikö esitellä itseni? Kun liftasin Etelä-Amerikassa, oli hyvällä kielitadolla helppo kysyä kohteliaasti, pääsisikö kyydissä. Näissä maissa kuitenkin en edes yrittänyt englannilla, sillä suurella todennäköisyydellä kukaan yli 30 vuotias ei puhu yhtään englantia, joten kysyin venäjäksi esimerkiksi "v Latviju?" (Latviaan?), jolloin vastaus oli joko kyllä, ei, tai jotain siltä väliltä, jolloin en osannut juuri sanoa kuin "ne harashoo" tai "harashoo", eli "ei hyvä", tai "hyvä". Tämän jälkeen esittelen itseni kädestä pitäen - nimi ja maa riittää yleensä saamaan luottamuksen aikaan. Kielivaihtoehtojen ja vastapuolen keskusteluinnokkuuden mukaan matka on joko hiirenhiljainen ja ahdistava, tai naurua ja puheensorinaa täynnä. Useimmiten kyytiin ottaja on puhelias heppu.

Kuten seuraava kuski, joka vei minut Jekabpilsistä Riikaan. Joskus ei matkan toivoisi koskaan loppuvan. Hän oli ilmeisesti journalisti Euroopan parlamentille ja puhui mahdollisesti parempaa englantia kuin minä. Hän oli matkustanut liki kaikissa Euroopan maissa, mukaan lukien Suomi useampaan kertaan. Käsittämättömän mielenkiintoinen keskustalu sai päätöksensä, kun saavuin Riikan rautatieasemalle, mistä otin majoittajani luokse paikallisjunan. Kilometrejä oli tullut liki tuplasti alkuperäiseen suunnitelmaan verrattuna, mutta tulipa samalla nähtyä myös enemmän Latviaa, ja olin perillä ennen pimeäntuloa. Harmi, että vettä satoi koko matkan. Kartasta saa vähän käsitystä matkasta.

Motivoitunut ja uneton viikko Riikassa

Lopulta saavuin Riikaan, kaupunki, joka on minulle tuttu jo viiden vuoden takaa (katso "The Baltic Roadtrip"). Viimeksi kun olin Riikassa, olin todella noviisi matkailija. Itseasiassa se oli minun ensimmäinen reppureissuni ikinä, jos niin voitaisiin sanoa - olin juuri saanut YO- kirjoitukset tehtyä, ja aloittelin pääsykokeisiin lukua. Silloin luotin booking.comiin ja suomalaiseen Riika- matkaoppaaseen, ja sain kaupungin vaikuttamaan siltä, kuin siellä ei ole muuta kuin kalliita ravintoloita, emmekä silloin löytäneet ainoatakaan baaria, joka olisi ollut meille avoinna illalla (paitsi oudon venäläisen yökerhon). Tosin voihan sekin olla, että Riika on viidessä vuodessa muuttunut huimasti. En ainakaan muista siellä olleen niin paljoa kaljaterasseja ravintoloiden ympärillä, ja turisteja oli mielestäni reippaasti enemmän, vaikka ajankohta oli suunnilleen sama.

Olin kaikenkaikkiaan 7 yötä Riikassa, sillä olin ESTIEM- järjestön puolivuosittaisessa suurimmassa konferenssissa, jolloin meitä oli kolmisen sataa tuotantotalouden opiskelijaa ja alumnia melkein kaikista Euroopan maista. En mene sen enempää yksityiskohtiin, mutta huomautettavaa on, että viikko voi olla vain legendaarinen seuraavilla lähtökohdilla:

1) 200 hengen hostellissa on van 10 suihkua, joista melkein kaikista loppui muutaman suihkun jälkeen lämmin vesi, ja lopulta vesi loppui kokonaan. Pesin kerran hiukseni jääkylmässä vedessä lavuaarissa.

2) Pisimmät yöuneni seitsemästä yöstä olivat 4,5 tuntia, lyhimmät 0 tuntia

3) Istuin joka päivä kokouksissa noin kahdeksan tuntia

4) Meillä oli joka ilta teemabileet eri Riikan ravintoloissa, tavernoissa, yökerhoissa ja yksityisissä tiloissa

Äärimmäisen tiukalla aikataululla, uusilla ja vanhoilla tuttavallisuuksilla, todella halvalla oluella (vaikkakin tiukalla alkoholilailla) ja paneutumisella viikosta saatiin jälleen legendaarinen. Kaupungissa tuli tallattua niin paljon, että nyt voinen jo sanoa tuntevani Riikan vanhan kaupungin kuin omat taskuni. Monista tarinoista mainittakoon edes se, miten kadotin takkini, ja miten sain sen takaisin.

Jo ideana se, että paikalle tuodaan kaikista Euroopan maista ruokia ja juomia, sekä lauletaan ja tanssitaan kansanviisuja Euroviisu- hengessä ilman minkäänlaista kontrollia, vihjailee arvaamattomaan lopputulokseen. Nautin romanialaista kotipolttoista pontikkaa, serbialaista rakijaa ja ranskakalaista viiniä, höystettynä saksalaisilla bradwürsteilla, ruotsalaisella mätitahnalla ja kuivatuilla kaloilla Venäjältä, jatkaen iltaa ripaskan tahdissa latvialaisessa kellaritavernassa - ei ollut oikeastaan ihme, että auringon noustessa kello yhdeksän oli takkini kadonnut mystisesti matkan varrella. Toisaalta sekään ei ollut mikään arvaamaton yllätys, että istuessani ilman yöunia yleiskokouksessa yrittäen esittää kysymyksiä, totesin ääneni lähteneen jonnekkin sinne, minne takkinikin. Muutamaa päivää myöhemmin pidin sitä lähinnä huvittavana takaiskuna, kertaillessani illan tapahtumia latvialaisten ystävieni kanssa. He luottivat kansanmiehiinsä ja olivat varmoja, että takki vielä löytyisi, jos vain lähdemme järjestelmällisesti etsimään kaikista paikoista, joissa olin sinä yönä/aamuyönä käynyt. Yllätykseksemme tavernaan oli joku soittanut jättäen viestin, että hänellä on takki, ja voimme käydä sen noutamassa. Paikallinen opiskelija Niklavs ajoi minut toiselle puolelle kaupunkia betonilähiöön, jossa nuorehko mies palautti takin kertoen, että hän ei muista illasta mitään ja tietää vain, että aamulla takki oli hänen kämpällään. Syystä, jota hän ei tiedä, tai muista. Takki sai kokeat omat seikkailunsa, mutta pääsi takaisin omistajalleen.

Kommentteina Riikasta voin sanoa, että pienenä ja romanttisena keskiaikaiskaupunkina se on enemmän kuin suositeltava kennelle tahansa Baltianmatkaajalle, mutta eiköhän se liene tuttu jo monelle suomalaiselle. Sen sijaan voisin jakaa muutaman vinkin siitä, miten Riikassa rahaa saa kulumaan vähemmän. Jos haluaa tehdä itse ruokaa, on rautatieaseman toisella puolella olevassa kauppahallissa todella halpaa paikallista ruokaa, etenkin kalaa. Suosittelen lämpimästi paikkaa, todella herttainen neuvostohenkinen avokauppahalli, josta löytyy kaikkea, mitä osaa etsiä Latviasta. Ravintolavaihtoehtona keskustassa on muutama ravintola, jotka myyvät ruokaa noutopöydästä. Näistä saa erinomaista latvialaista ruokaa reippaasti alle kymmenellä eurolla. Esimerkiksi Lido- ketjun ravintolat, joista vanhassa kaupungissa on "Alus Seta"- niminen paikka, kuuluvat tähän kategoriaan. Toisin kuin viime visiitilläni, nyt juottoloita ja yökerhoja löytyi jokaiseen makuun, ja jokaiseen hintaan. Näistä ehdoton lempparini on "Rokkafejnica"- niminen paikka, eli "rock- kahvila", jossa on useampi kerros jokaiseen makuun - ruokaosasto, baariosasto ja karaokeosasto. Karaokeosasto on tietenkin paras, sillä lavalla saa olla niin monta ihmistä kuin haluaa, ja tanssilattia on fiilistelyä varten. Meininki oli mieletön kaikkina kolmena iltoina, jolloin päädyin Rokkafejnicaan. Meidän lisäksemme paikalla oli lähinnä paikallisia.

Viikon lopputuloksena olen uudelleenmyynyt itseni ESTIEMille ja järjestötyölle, joten kiireinen vuosi sen parissa on taas edessä!

Odottamaton paluumatka Viron halki

Olin jo kuukauden kestäneestä matkastani (ja etenkin viime viikon unettomasta spurtista) siinä määrin väsynyt, että oma sänky Hervannassa houkutteli. Matka Viron halki, laivalla Helsinkiin ja sieltä bussilla Tampereelle vaikutti hyvin simppeliltä. Koska olin päässyt tänne jo näin hyvin liftillä, matka jatkukoon liftaamalla. Sain matkaseuraakin - ukrainalainen poika Vova lähti kanssani Viroa valloittamaan, sillä hänellä oli pari päivää aikaa, eikä suurempia matkasuunnitelmia. Hän ei ollut koskaan liftannut, joten tämä oli hänelle jännittävä liftauksen alkutaival.

Alku ei todellakaan ollut kovin loistokas. Ensin harhailtuamme jonkun aikaa busseilla pitkin Riikaa odotimme kaksi tuntia valtatiellä ilman yhtäkään pysähtynyttä autoa. Lopulta siirryimme huoltoasemalle, ja saimmekin kyydin. Vova pystyi puhumaan venäjää kuskin kanssa, joka sanoi olevansa menossa Viron lähelle. Vova ei kuitenkaan tuntenut oikein Latvian maantiedettä eikä meidän reittisuunnitelmaa, mutta minä huomasin jossain vaiheessa GPS:stä, ettemme ole todellakaan menossa Pärnuun päin, minne halajimme. Sen sijaan päädyimme Valmieraan, 40 kilometriä Valgasta Itä-Virossa Viron ja Latvian rajalla. Ei auttanut kuin jatkaa matkaa, vaikka jo tunsin nahoissani, ettemme pääse tällä vauhdilla Tallinnaan illaksi. Nopeasti saimme kyydin Valgaan, mutta kuski päättikin käydä katsastuttamassa autonsa matkalla. Vova kuitenkin loi bisneskontakteja kuskin kanssa, joten aika ei ollut täysin hukkaan heitettyä. Venäjänkielentaitoisesta matkakumppanista oli todella apua. Valgassa liikennettä ei kuitenkaan ollut laisinkaan, mutta olin itse hyvillä mielin siitä, että ymmärrän paikallista kieltä viimeinkin melko hyvin. Odottelun jälkeen päätimme lähteä tutkimaan Valgan suloista rajakaupunkia, joka paljastui todella sieväksi löydöksi. Se oli pala sellaista Viroa, jonka muistan lapsuudestani Hiidemaalta. Olin todella iloinen ollessani taas Viron mutkattomalla maaseudulla, josta Tallinnan tai Riikan turistivirrat ja kansainvälistyminen ovathyvin kaukana. Minua kuitenkin kalvoi pelko, sillä laivani lähtisi 12 tunnin kuluttua, ja olen jumissa toisella puolella Viroa yön painaessa päälle. Illan viimeinen bussi lähti kello 10 kohti Tartua, joka oli viimeinen oljenkorsi, johon tarttua.

Saavuimme siis Tartuun keskellä yötä ilman jatkosuunnitelmia. Oli tiistai, ja miltein kaikki oli kiinni. Istuimme huoltoasemalla hetken miettien, onko minulla enää mitään mahdollisuuksia keretä aamulaivaani Helsinkiin. Lopulta löysin yöbussin, joka lähtee viiden maissa aamulla Tallinnaan, ja kerkeäisin juuri laivaani. Jotta aika kuluisi jotenkin, päätimme lähteä tekemään öinen kierros Tartun keskustassa ja vanhassa kaupungissa. Vovaa huvitti se, että Tartussa melkein kaikki tuntuivat olevan venäläisiä. Hän oli ensimmäistä kertaa Ukrainan ulkopuolella eikä ajatellut, että Venäjä vaikuttaa niin voimakkaasti muihinkin maihin, kuin vain Ukrainaan. Kiersimme joen vartta puiston läpi päätyen vanhaan kaupunkiin. En oikeastaan ollut ajatellut, että Tartu olisi niin hieno kaupunki. Vaikka oli tiistai-ilta ja viileä huhtikuinen yö oli kävelykadulla paljon nuoria juhlimassa. Kävimmekin heti kysymässä, mistähän löytyisi näin keskellä viikkoa Tartun paras meno. Päädyimme Möku- nimiseen pieneen kuppilaan, jossa vieressämme istuvat opiskelijat ja liikemiehet ottivat meidät heti mukaan porukkaansa, tarjoten illan oluet. Tartu on todellinen opiskelijakaupunki, ikään kuin Viron Tampere, jossa on myös huomattavan paljon ulkomaalaisia opiskelijoita, suomalaisiakin. Kun Möku meni kiinni kello kaksi, siirryimme toiseen baariin nimeltä Zavood, joka oli melkoisen merkillinen paikka. Ilmeisesti se toimii osittain vapaaehtoisilla opiskelijoilla, ja siellä olikin hyvin kiltahuonemainen olo. Paikka oli aavistuksen ränsistynyt ja täynnä graffiteja, soveltuen erityisen hyvin meidän budjetillemme. Todellakin suositeltava paikka. Lopulta kello oli 4 ja suuntasimme bussiterminaaliin, jotta kerkeäisin viiden tunnin päästä Tallinnasta lähtevään Linda Line- paattiini.

En olisi koskaan olettanut, että tulisin tuon illan juhlimaan Tartun opiskelijabaareissa, mutta koska en valinnut sitä helppoa ja varmaa vaihtoehtoa, eli bussia, pääsi kohtalo taas viemään meitä paikkaan, jossa olisin muutenkin halunnut käydä. Olin puoliunessa Tampereelle asti (Tartusta noin 7 tunnin matka bussi-laiva-bussi- yhdistelmällä), jonka jälkeen istuskelin oman sohvani peitteellä miettien, minkälainen retki sitä tuli taas tehtyä. Kuukausi oli kulunut ja asunnossani haisi kuivaneelta viemäriltä. Teekkariwappu ei antanut armoa - aattoon oli enää kolme päivää aikaa. Kyseessä oli myös minun viimeinen viikkoni Hervannassa luultavasti ikinä, joten reissusta palautumisajalle ei annettu armoa. Eläköön seikkailu!

Puolaan ja pian!

Kuten viimeisessä postauksessa kävi ilmi, olin Puolassa. Puolassa vietin suunnitelmista poiketen kaksi viikkoa. Tämä reissu tuli vastaan vain noin viikko sen jälkeen, kun olin palannut Suomeen Etelä-Amerikasta, mutta tie kutsui. Palasin Puolasta noin kaksi kuukautta sitten, mutta kahden viikon päästä lähden sinne uudestaan, ikään kuin vahingossa. Reissusta on muutama huomautettava pointti.

Kuten postauksessa Kori shampanjaa, s'il vous plaît käy ilmi, suurin osa ystävistäni asuu ulkomailla, joka ei ole estänyt meitä tapaamasta jatkuvasti. Vuosi sitten näimme Pariisissa, nyt kokoonnuimma Puolan Gdanskiin. Viikko Gdanskissa oli jälleen kerran täynnä taikaa, murheiden ja ongelmien purkamista puolalaisen kaljan avustamana, riemunkiljahduksia venäläisen shampanjan kiihdyttävänä ja vatsan turpoamista herkullisten puolalaisten ruokien äärellä. Yleistä hämmennystä aiheutettiin muunmualla kilpailemalla siitä, kunka monta puolalaista kerkeää halata yhden illan aikana. Gdansk sopi sielullisesti minulle paljon edellistä kohtaamispaikkaa Pariisia paremmin. Kaupunki itsessään on todella suositeltavissa kenelle tahansa, sinne lentää Suomesta alle 50 eurolla edestakaisin, eikä matka kestä kuin 1,5 tuntia. Periaatteessa siis lähempänä kuin Tallinna, mutta miksi silti niin harva menee sinne? Gdansk itsessään on vähintään yhtä mielenkiintoinen kuin Tallinna, täynnä upeita rakennuksia (jotka ovat kylläkin uudelleen rakennettuja) ja historiaa. Halpaa ruokaa ja juomaa löytyy lukemattomista pienistä ja suurista rafloista sitä kaipaaville, kaikkiin budjetteihin ja makuihin sopivaa. Kuka sanoi, että puolalainen ruoka on pahaa? Väärin! Ainakin maukkaampaa kuin meidän umpitylsä suominuonamme.

Moni ehkä muistaa Gdanskin satamakaupunkina satamatyöläisten vallankumouksesta. Tämän kunniaksi pystytetty Solidarnosc museo onkin yksi parhaita, joissa olen käynyt. Se saa myös ymmärtämään paremmin tätä suurta maata, joka on yksi maailman homogeenisimpiä kansalaistensa suhteen (vain hyvin vähän maahanmuuttajia), ja jonka asukkaat ovat laajemmin levittäytyneet ympäri maailmaa kuin minkään muun maan. Myös minun kaveripiirissäni on paljon puolalaisia, tai Puola- taustaisia. Aika valaista hieman Puolassa opittuja asioita.

En tiedä onko Etelä-Amerikassa asuminen saanut näkökantani muuttumaan, mutta minusta Puolassa ei ollut nykyään sen ihmeellisempää, kuin vaikkapa Saksassa. Kävin edellisen kerran Puolassa kolme vuotta sitten, jolloin se vaikutti minusta jännittävämmältä paikalta. Olen ilmeisesti siis umpikaraistunut, sillä minusta kaikki toimi erinomaisesti ja kaikkialla oli siistiä ja järjestynyttä. Länsimaiset yritykset ja kaikkien käsillä oleva ilmainen wifi ovat levittäytyneet tähän laajaan maahan, jonka kaupungit ovat toinen toistaan sievempiä. Maaseutu on täynnä romanttisia maataloja ja pieniä mökkeröjä. Konsonantteja on enemmän kuin suu pystyy ääntämään. Hervantaa muistuttavat laatikkotalolähiöt kuitenkin muistuttavat siitä, että ei-niin-kauan sitten maa oli vielä Neuvostoliiton vallan alla. Minä kuitenkin olen rappioromantiikan suurin ystävä. Vaikka Puola ulkoisesti puskee kohti Saksaa ja läntistä Eurooppaa, on kuoren alla jotain, joka on jäänyt neuvostovallasta jäljelle, ja josta ei muutamassa vuosikymmenessä päästä eroon.

Tein yhden erinomaisen valinnan. Sen sijaan, että olisin matkustellut viikon, jonka olin yksin Puolassa, päätin mennä vapaaehtoiseksi opettamaan englantia ja espanjaa pieneen rantakaupunkiin nimeltä Kolobrzeg. Paikallisessa perheessä asuminen opettaa enemmän maasta kuin mikään muu. Maciekin perhe olikin paras mahdollinen erilaisesta puolalaisesta perheestä, mutta joka kuitenkin tietää varsin hyvin, mikä on tavallinen puolalainen perhe. Maciek syntyi Neuvostoliittoon, ja vietti nuoruutensa tiukkaan kontrolloidussa yhteiskunnassa, jossa ulkomailla ei puolalaisilla ollut asiaa. Koko maa tuntui olevan turtunut ja väsynyt asemaansa, jonka lopulta vallankumous ja itsenäistyminen ratkaisi. Mutta kuten ehkä vanhimmat sukupolvet Suomessa tietävät, kehittynyttä ja ulospäinsuuntautunutta yhteiskuntaa ei muutamassa vuosikymmenessä rakenneta, ja vuodet Neuvostoliiton alla jättävät jälkensä itse kuhunkin, koko systeemiin. Erityisesti Puolalla on hyvin raska ja monimutkainen historia, josta minä ymmärrän hyvin vähän. Maciekin elämässä oli kuitenkin tärkeää, että Puolan saatua itsenäisyyden, hän, 16 vuotias nuori tavallinen puolalainen poika, kävellessään kesälomalla metsässä, törmäsi Sateenkaariperheen (hippiyhteisö) tapaamiseen, jotka olivat tuleet katsastaneet maata, jonka ovet olivat juuri avattu ulkomaalaisille. Tulkin avulla he kertoivat Maciekille ulkomailla olevista ihmeellisyyksistä ja hippielämästä, ja lopulta ottivat Maciekin hippiautoonsa ja veivät tämän mukanaan espanjaan. Maciekin, joka ei osannut sanaakaan englantia, jolla ei ollut penniäkään ja joka ei ollut unelmoinutkaan lähtevänsä ulkomaille tuoreella puolalaisella passillaan, jolla rajan saa ylittää nyt ihan laillisesti. Kun kotiinpalun aika koitti, he neuvoivat Maciekia liftaamaan kotiin ja kirjoittivat englanninkielisiä sanoja vihkoon, joilla voisi kertoa kuskille, että on puolalainen opiskelija ja matkalla kotiin. Tottakai juuri itsenäistyneen valtion asukas herätti ihmetystä, ja tälle tarjottiin matkalla taskurahaa, ruokaa ja yöpaikkoja. Tämän ihmeellisen tarinan takia hän on nykyään erilainen puolalainen, joka opettaa englantia ja on tehnyt useita jopa vuoden mittaisia pyörämatkoja ympäri Eurooppaa, mukanaan pienet lapsensa. Mitä tämä tarina opettaa?

Tavallinen puolalainen pelkää muutosta, ulkomaita, ja kaikkea, mikä on erilaista. Vanhaan kaavaan kangistunutta kansaa on vaikea muuttaa moderniksi, etenkin, kun kaikki hieman seikkailunhaluisemmat ja avoimemmat lähtivät maastaan ulkomaille porttien avattua, jättäen "taantuneemmat" jäljelle. He ovat tottuneet asumaan neuvostomaisissa laatikkotaloissa, mataliin tuloihin ja tasaiseen elämään. Tulot Puolassa ovatkin alle kolmannes siitä, mitä Suomessa, mutta niin suurin osa hinnoistakin. Nyt on kuitenkin kasvamassa uusi sukupolvi puolalaisia, jotka ovat yhä enemmän ulospäinsuuntautuneita ja kielitaitoisia, joten muisto siitä, mitä tämä maa oli joskus, alkaa olla pian kaukana takana. Mutta onko se hyvä asia? Gdanskista Kolobrzegiin menin Saksassa asuvan miehen kyydissä, joka kuitenkin syntyi ja vietti lapsuutensa Puolassa Neuvostoliiton vallan aikana. Tämä kertoi nostalgisia muistoja lapsuudestaan, mutta jokainenhan tietää, että aika kultaa muistot. Hän ei enää halua tulla Puolaan, sillä se ei ole enää se maa, jonka hän muisti lapsena, jossa hän koki parhaimmet lapsuudenmuistonsa. Pienen sievän kaupan tilalle on tullut saksalainen ketju, kylissä ei ole niin paljoa säpinää, ihmiset ovat liian itsenäisiä eikä toisista välitetä enää samalla tavalla. Tämän havaitsemiseen ei tosin tarvitse varttua Puolassa, onhan meidänkin kotimaamme muuttunut minunkin elinikänäkin aivan toisennäköiseksi, niin hyvässä kuin pahassakin. Tärkeää olisikin erottaa, mikä kehitys on hyvää, ja mikä pahaa. 

Tottakai reissusta olisi paljon muutakin kerrottavaa, kuten lihavat kissat Karlinon juna-asemalla, öinen tuulta vastaan taistelu pitkin Kolobrzegin hiekkarantaa tai  maailman herkullisin pizza viimeisenä iltana Gdanskissa, mutta jätetään ne tämän blogin puitteissa mielikuvituksen varaan.

Tämän kaksiviikkoisen taipaleen ansiosta olin kuitenkin valmis palaamaan Suomeen, jossa lopulta kehitin elämästäni sellaisen näköisen, kuin minkälaiseksi minä sen haluan. Tähän kuuluu yrttien kasvatusta ikkunalaudalla, latinotansseja kaksi kertaa viikossa, värikäs ja siisti kämppä (todentotta olen pitänyt kämppäni täysin puhtaana jo kaksi kuukautta - en ole koskaan lähtenyt sieltä jättäen sen sotkuiseksi!). Yritän tervehtiä ihmisiä enemmän, jakaa enemmän, ja auttaa aina kun voin. Ainakin koen kasvaneeni yhä onnellisemmaksi elämääni. Miksi silti lähden taas kahden viikon päästä Puolaan? Yksi asia johti toiseen. Ensin päätin lähteä huhtikuussa erään järjestön tapaamiseen Riikaan, sitten huomasin, etten ole ikinä käynyt Liettuassa ja minulla on huhtikuussa viikon pääsiäisloma, joten sinne pitäisi kohdentaa viikko. Sitten huomasin, että halvinta mennä Liettuaan olisi lentää Gdanskiin, kunnes tajusin, että minullahan on paljon kavereita Puolassa, joita pitäisi käydä tapaamassa, nyt kun siellä taas olen. Kiitos Maciekin tutustuin myös paikallisiin nuoriin, jotka näyttivät minulle Kolobrzegin heidän näkökulmastaan. Lopulta tämä reissu tulee paisumaan noin kuukauden liftausreissuksi halki Puolan ja Baltian, sillä minulla ei ole paljoakaan kursseja meneillään yliopistossa. 

Elämä näyttää taas todella jännittävältä, ja olen innoissani voidessani oppia lisää Puolasta ja Baltian maista. Koskaan ei tiedä, mihin tällaiset reissut johtavat. Se ei ole Etelä-Amerikka, mutta jokaisessa maassa ja jokaisessa kansassa on kauneutta, jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan, jos sen vain haluaa kuulla.