Juhannuksenviettoa Hiiumaan tapaan

Olen joutunut säälimättömän, mutta välttämättömän ansan kahleisiin, eli töihin. Neljä kuukautta ilman lomia ei anna paljoa armoa seikkailulle, vaikka yritänkin ottaa viikonlopuista kaiken irti. Sekin on hankalaa, kun suomalainen kesä ei ole paljoa aurinkoa Vimpeliin suonut. Juhannus kuitenkin minun kaveripiirissäni tarkoittaa pyöräilyretkeä saaristoon - tällä kertaa Viron saaristoon Hiidenmaalle eli Hiiumaalle. Virolaisten tuttavien vuoksi olen käynyt Hiiumaalla aiemmin jo seitsemän kertaa, mutta viime kerrasta oli jo seitsemän vuotta aikaa, joten paluu tutuille kulmille oli paikallaan.

Matka alkoi risteilyllä Tallinnaan, josta karkasimme salaa seitsemältä aamulla. Risteily on huomattavasti reittimatkaa halvempi, ja maksoimme vain 9€/hlö sisältäen hytin. Kukaan ei vahdi, karkaako laivasta aamulla, joten suosittelen todellakin jos haluaa säästää useita kymmeniä euroja! Melkein tyhjän aavelaivan parketilla käytiin tanssahtelemassa pari valssia bändin iloksi, ja joimme luonnollisesti kuohuviiniä hytissä. Vesisade ei hellittänyt, joten odotukset matkan onnistumisesta olivat korkealla. Mitäs olisikaan juhannus ilman kunnon vesisadetta ja viimaa. Suureksi ilokseni Hiiumaa- lautta ei ollut muuttunut seitsemän vuoden aikana. Frikadellisoppa kolmella eurolla oli hädin tuskin tyydyttävä investointi, joka saatiin kuitenkin syötyä.

Lähtötohinoissa meidän vanhan kämpän edessä

Hiiumaa on yksi lempipaikkojani. Siellä aika tuntuu pysähtyneen jonnekkin 1800- luvulle, vaikka Kärdlaan on rakennettu minun aikanani uusia kauppoja ja teitä on kunnostettu. Meillä oli Kärdlassa asunto yli kymmenen vuotta, joka on nykyään virolaisen ystävämme Jaanuksen omistuksessa, mutta saimme edelleen käyttää sitä varikkopaikkana, sillä vettä satoi kaatamalla. Täysin muuttumattomassa kunnossa oleva betoniblokki sai mieleni täyttymään nostalgiasta teinivuosien Hiiumaa- seikkailuista. Avain löytyy edelleen kätevästi samasta piilosta.

Saari poikkeaa merkittävästi manner-Virosta, ja voinkin suositella sitä varauksetta kaikille. Kaikkialla on uskomattoman siistiä ja talot ovat hyväkuntoisia, vaikkeivät Kärdlan ja Käinan (ainoat isommat kylät) betonilaatikot paljoa silmiä hivelekään. Saaremaasta poiketen Hiiumaa ei ole niin kehittynyt turismille, sieltä ei löydy loistokkaita hotelleja tai kylpylöitä, vaan persoonallisia lomakyliä ja mökkimajoitusta. Hintataso on jopa naurettavan halpa - runsas ateria kampelaa tai villisikaa hyvässä ravintolassa kustantaa vain noin 4 euroa. Harva osaa suomea, mutta joko vironsuomella tai englannilla pärjää. Hiiumaassa on jotain perin omituista. Kaikki on oudolla tavalla epätavallista. Esimerkiksi moni paikka on viimeisen päälle laitettu hienoksi, mutta ketään ei ole. Valtava kyltti saattaa johdattaa paikkaan, jota ei ole edes olemassa. Moni on keskeneräistä tai sitten jo täysin valmista, mutta ilman selitystä. Jopa mystistä. Juuri se tekee Hiiumaasta yllätyksellisen kohteen.

Pakkasimme tavaramme pyöriemme joppareille ja lähdimme juhlallisesti matkaan. Ensimäisenä yönä hyökkäsimme Sääretirpin leirintäalueelle voimakkaalle Günther- musiikilla, jolla saimme muut leiriytyjät pakenemaan paikalta pikimmiten. Saimme sen siis täysin omaan hallintaamme pystyttäen sinne tukikohtamme. Kaljatölkeistä sai kätevästi leikattua viinilaseja, joista joimme halvinta sangriaa. Hiekkaniemen kärjessä, eli itse Sääretirpissä, tyhjensimme ison pullon suosikkijuomaamme, eli neuvostoshampanjaa ("Sovetskoye Shampanskoye"). Virolaiset grillimakkarat ovat pahoja. Onneksi Meiran sinappia löytyi kaupasta, jolla niistäkin sai hyviä. Aurinko laski yhdentoista aikaan, jolloin havaitsimme toisella rannalla valtavan kokon ja raikuvan musiikin. Nopeasti mekko päälle ja lähdimme sotkemaan täyttä vauhtia kohti musiikkia. Supervoimia antoi pieni Vana Tallinn- pullo. Päädyimme vanhaan kalastajatorppaan, josta oli muutettu huikeat juhannusjuhlat. Kyseessä olivat siis Pullu pubin jaanituli- bileet, joka oli kerännyt satoja nuoria eestimiehiä ja -naisia juhlimaan yötöntä yötä kokon, pelien ja livemusiikin säestämänä. Minä päätin osallistua pulluneito- kilpailuun, ymmärtämättä täysin, mistä oli kyse. Joudun pitelemään suorilla käsillä rinnan korkeudella kaljakoria niin kauan, kuin vain pystyin. Eihän se siinä kauaa pysynyt. Toisaalta nauroin itselleni miettiessäni, miten olisimme raahanneet kaljakorin pyörän jopparilla neljän kilometrin päähän Sääretirppiin. Juhlat olivat mielettömät, en tajua mistä näin paljon virolaisia nuoria oli edes löytynyt täällä keskellä ei-mitään. Täysi kymppi virolaiselle juhannukselle! Auringon jo noustessa pyöräilimme vaarallisen lujaa telttaan nukkumaan.

Seuraavana päivänä olo oli vähän heikko ilmeisesti liiallisesta makkaroiden syömisestä ja saimme leirin kasaan vasta puolen päivän aikaan. Piti polkea koko saaren halki, johon tarvittiin supervoimia. Näitä saimme Luigin baarista, joka sijaitsi mystisellä neuvostomaisella teollisuusalueella Käinan kaupungissa. Siinä jamassa mikroperunat ja sitkeä sianlihapihvi maistuivat herkulta, sillä joku eläin oli varastanut aamupalamme leiristä. Sanotaanko nyt vaikka villisika. Eipä hintaakaan tosin ollut kuin pari euroa, ihan kuin Etelä-Amerikassa! Sidoimme pyörään kiinni laatikon punaviinia ja lähdimme uhmakkaasti 15 kilometrin hiekkatietaipaleelle, joka lopulta meni niin huonoon jamaan, että jouduimme liki taluttamaan pyörää. Varoitus: jos hiiumaalla joku tie mainostetaan nimellä "pyörätie", katso sitä syvän epäilevästi. Tämä tie kulkee nimellä "raparada". Siitä olisi ehkä kannattanut ymmärtää jotain. Kun olimme polkeneet viitisen tuntia ja takalistomme olivat jo tunnottomina, saavuimme ystävämme Jaanuksen lomakylään Paukassa, jossa ei asu juuri muita kuin Jaanus. Retkotimme puolikuolleina nurmikolla, kun Jaanuksen poika Marek pelasti henkemme ilmoittamalla saunan olevan kuuma ja kaljan kylmää. Elämä jatkui. Marek lämmitti saunoessamme grillit, eli kämäisten makkaroiden sijaan iskimme nyt kanat tulille ja söimme erinomaisen päivällisen viinin kera. Päätimme huipentaa retken sytyttämällä kokon meren rannalle, josta ei kannata paljoa puhua. Näkymät tyynellä merellä hiekkarannalla olivat huikeat. Sumu peitti rannan aavemaisesti. Emme saaneet vaahtokarkkeja paistettua.. Ehkä tulen syttymisessä oli jotain hankaluuksia. Sitähän emme kuitenkaa myönnä.

Olo oli virkeä kuin peipposella aamulla. Maris teki munakkaat aamupalaksi. Virolaiset ovat mielestäni monessa mielessä kuin suomalaiset. Hiljaisen vieraanvaraisia. Ei turhaa lätisemistä, asiat vain tapahtuvat. Ehkä heillä on vielä vähän enemmän tarvetta passata vieraita, kuin Suomessa. Small talk ei kuulu myöskään virolaisten parhaisiin taitoihin. Sileä pikitie vie pyöriämme kuin lennossa. Selvitimme 30 kilometriä vain kahdessa tunnissa, pysähtyen pari kertaa nähtävyyksiä katselemaan. Suoritimme pakolliset ostokset ja lastasimme ne yksityiseen lentokoneeseemme Tallinnaan. Tai melkein yksityinen se siis oli, sillä 15 paikkainen kone oli miltein puoliksi täynnä meitä. Hintaa oli huikeat 20 euroa per lärvi. Ehkä paras lentokonematka elämässäni, joka ei kestänyt edes puolta tuntia. Jopa tarjoilusta oli huolehdittu - alussa ja lopussa tarjottiin makeisia.

Onnistuneelta matkalta oli mukava palata Suomen maalle. Harmi, ettei se kestänyt pidempään - Hiiumaalla voisi helposti matkailla vaikka viikon, puhumattakaan muusta Viron maaseudusta. Lähtekää hyvät ihmiset Tallinnaa tai Pärnua kauemmaksi, ne eivät paljoakaan kerro itse maasta. Viro on niin paljon muutakin kuin halpa viinakauppa.

.

Lähellä tai kaukana - seikkailu on kaikkialla

Hetki sitten eräs ystäväni sanoi minulle - kun olet töissä, sinulla on rahaa, muttei aikaa. Jos et ole töissä, sinulla on aikaa, mutta ei rahaa. Kumman valitsisit? Hankala kysymys. Tähän vastaisin parhaiten "mielummin paljon aikaa ja vähän rahaa kuin vähän aikaa ja paljon rahaa". Periaatteessa näiden sanojen puitteissa päätin käyttää viimeisen kuukauden rakoni, mitä minulla tulee olemaan pitkiin aikoihin, matkaan, joka ei tulisi minulle kalliiksi.

Pahoittelen kuvien vähyyttä, unohdin kameran laturin loppuun, ja akku loppui jo parin ensimmäisen päivän jälkeen. Otin muutamia kännykällä. Alkuun pieni matkakuvaus ja käytetty budjetti:

Gdansk (2 yötä) - Szczecin (5 yötä) - Berliini - Szczecin - Lodz (2 yötä) - Kaunas (2 yötä) - Klaipeda (2 yötä) - Vilna (1 yö) - Ambraziskiai (6 yötä) - Riika (8 yötä) - Tartu (1 yö)- Tallinna. Aikaa kului aika tarkalleen 30 vuorokautta, eli yksi kuukausi. Rahaa kului yhteensä noin 400 euroa. 

Paluu Gdanskiin - Baltian hiomattomaan helmeen

Lentokone laskeutui jo tutulle kentälle. Gdansk'han se siinä, kaupunki, jossa juuri olin muutama kuukausi sitten. Taskunpohjallani oli vielä zloteja paikallisbussia varten, joka johdatti minut Marcinin kämpälle; puolalaisen opiskelijan, johon olin tutustunut jo viime reissuni aikana. Erikoista meidän kanssakäymisessämme oli se, että puhuimme espanjaksi, sillä Marcin oli Espanjassa vaihto-oppilaana. Gdansk esittäytyi minulle yhtä upeana kuin tammikuussakin, mutta tällä kertaa aurinkoisella ja lämpimällä kevätilmalla. Kaupungissa oli vielä paljon tutkimattomia paikkoja, jotka Marcin minulle esitteli. En voi lakata pitämästä kaupungista, jossa karu satamakaupunki kohtaa rapistuneet neuvostolähiöt ja ylväät uudelleenrakennetut saksalaistalot. Yöllä joutsen lipui kanavaa pitkin hiirenhiljaisessa vanhassa kaupungissa muodostaen aaltoja, ikään kuin se olisi suuri valtamerialus.

Suklaanhajuinen Szczecin, ensikohtaaminen

Lähtökohta oli siis se, että minulla on vain vähän rahaa. Mutta kilometrejä olisi paljon kuljettavana. Siispä päätin aloittaa ensimmäisen liftausreissuni Euroopassa. Ensimmäisenä lähdin kohti Berliiniä, jossa argentiinalainen ystäväni asuu. Oli naurettavan helppoa saada kyyti Gdanskista länteen. Jo viidessä minuutissa sain kyydin puolalaisen liikemiehen kanssa, ja yhdistäen saksaa, puolaa, venäjää ja englantia saimme uskomattoman paljon informaatiota jaettua matkan aikana. Hän oli ollut pitkillä moottoripyöräreissuilla ympäri Eurooppaa, ja jopa väli-Amerikassa. Kommunikaatio-ongelmista huolimatta meillä oli varsin hauskaa, ja pian saavuin Szczeciniin Saksan rajalla, jossa yövyin edellisellä reissulla tapaamani ystävän luona. Oli keväistä ja istuimme joen varrella halpaa olutta litkien, seuraten rahtilauttojen lipumista teollisen kaupungin läpi. Se on tietenkin laitonta, sillä Puolassa ei julkisilla paikoilla saa olutta juoda. Pian jouduimmekin paeta poliisia. Joko käsitykseni kauneudesta ja vääristynyt, mutta minusta Szczecin, luvattoman paljon konsonantteja sisältävä puolalaisten vihaama teollisuuskaupunki, jossa haisee suklaalta, on kaunis. Koristelemattoman pelkistetty puolalaiskaupunki, josta ei periaatteessa luulisi löytävän mitään mielenkiintoista etsimälläkään. Sen jokainen voi itse määritellä.

Matetuokio Berliinissä

Kävin siis Berliinissä, viettäen siellä huomattavat kymmenen tuntia. Kevät loppui kuin seinään, vettä satoi solkenaan ja jouduin kaivamaan talvitakkini esille. Vietin koko päivän juoden Fernandon kanssa matea, soittaen kitaralla argentiinalaisia lauluja, sekä vieraillen argentiinalaisessa puodissa täydentäen matevarastoni. En oikeastaan voi edes laskea käyneeni Berliinissä, sillä kävin ainoastaan Fernandon lähiössä, jonka nimeä en edes tiedä. Ainoastaan valuutta ja korkeammat hinnat kertoivat maan vaihtuneen. Tämä on jo toinen kertani Berliinissä, enkä pidä siitä. Ehkä joskus vielä sekin avaa minulle ovensa ja kertoo tarinansa. Palasin Szczeciniin yöksi.

Paluu Szczeciniin, jota kukaan ei halua

Szczecinin keskusta on kuin investoijien epäonnistunut luomus elävöittää vanhaa rajakaupunkia. Ravintolakadun liikkeistä suurin osa on tyhjillään etsien vuokralaista. Niistä ravintoloista, joita siinä kuitenkin on, saa persoonallista palvelua ja perinteistä neuvostoaikaista puolalaista ruokaa, kuten raakaa jauhelihaa raa-alla kananmunalla. Ei hassumpaa. Myös moderneja elämyksiä on kuitenkin tarjolla, kuten elokuvateatteribaari. Yllättäen keskellä kaupunkia on futuristinen liian suuri oopperatalo, jonne puolalaiset säntäävät ylpeänä näyttääkseen olevansa kulttuuritietoisia. Tai lasinen ostoskeskus, josta saa periaatteessa samaa krääsää kuin sekavalta kauppatorilta, mutta paljon korkeampaan hintaan. Tässä kaupungissa on tyyliä. Laskelmieni mukaan olin siellä viisi yötä.

Majakkaretki Swinoujscieen - tai sitten jotain ihan muuta? 

Kävin kuitenkin tutustumassa muihin epätavallisiin paikkoihin, kuten Swinoujscie, joka jakaa rannikolla mantereen Saksaksi ja Puolaksi. Puolalainen ystäväni Blazej ei ollut ikinä käynyt siellä, joten yrittänyttä ei laitettu. Periaatteessa menimme katsomaan Baltian rannikon suurinta majakkaa. Mutta se oli itseasiassa viimeisin, mitä löysimme, kuuden tunnin etsiskelyn jälkeen.

Ensin jouduimme kävelemään useita kilometriä jonkin valtavan rakennustyömaan rinnalla, joka ilmeisesti osoittautui jonkinlaiseksi EU- rahoitteiseksi öljysiiloksi, josta valtavat putket johtivat pitkälle merelle. Se oli suurinta ja merkillisintä, mitä olin pitkään aikaan nähnyt, ja sen kiertämiseen kesti liki tunti. Lopulta pääsimme hiekkarannalle, joka oli niinikään tämän rakennelman turmelema. Niemenkärjessä nautimme matea ja tarkkailimme kalastajaa. Yllätykseksemme löysimme suuren linnoituksen bunkkereineen, joka oli täynnä risuja syöviä vuohia. Joimme salaa kaljaa bunkkerissa muutaman tunnin. Kun linnoituskin oli tutkittu, lähdimme viimeinkin etsimään kuuluisaa majakkaa. Sen löydyttyä kulutimme noin 15 minuuttia portaiden kiipeämiseen, jonne joku oli oksentanut. Olimme melko pettyneitä majakkaan, mutta tyytyväisiä erikoisen rakennustyömaan, niemenkärjen ja linnoituksen suomista elämyksistä. Päätimme oikaista metsän ja rakennustyömaan läpi kaupunkiin, jotta reitti olisi muutaman kilometrin lyhyempi ja kerkeäisimme ottaa viimeisen junan.

Metsä oli täynnä saksalaisten bunkkereita, tykkejä ja maanalaisia tukikohtia. Vaikeakulkuisuuden vuoksi siellä ei näyttänyt juuri ketään käyvän. Naamani oli täynnä naarmuja oksista ja piikkiset puskat olivat repineet housuni. Lopulta päädyimme umpikujaan - meidän oli joko kiivettävä piikkiaidan yli ja juostava tarkoin vartioidun rakennustyömaan läpi, tai kahlattava suon yli ja palattava paluureittiämme pitkin. Emme tulleet ajatelleeksi, että rakennustyömaa on niin laaja, että se sulkee kaikki kulkuyhteydet kaupunkiin. Mietin vaihtoehtoja - märän kengät tai epämääräistä selittelyä vartiomiehille. Oli kylmä, mereltä puhalsi tuuli. Kuin notkea pikkupoika loikkasin piikkiaidan yli ja lähdin vilistämään kuin säikähtänyt rusakko. Kirkkaanosanssi takkini kuulsi vartian silmiin, joka oli juuri siellä, josta minä olisin päässyt toiselta puolelta aidan yli. Jos olisin. Siispä juoksin päinvastaiseen suuntaan, josta pääsisin edes suon toiselle puolelle, ja loikkasin aidan yli repäisten housuni. Vartija näytti menettäneen kiinnostuksensa. Olimme turvassa. Paitsi että. 

Jouduimme kävelemään saman reitin, ja hieman enemmän, mitä olimme aamulla kävelleet. Oli jo pimeää, ja viimeinen juna oli mennyt. Istuimme satamakapakassa kahden elämäänsä tylsistyneen naisen seurana lämmin oluttuoppi kourassa miettien seuraavaa siirtoa. Pian pihaan kurvasi Venäjältä tuttu kulkuneuvo marshrutka - eli kimppataksi - johon saimme itsemme kyytiin, vaikka se olikin jo täynnä. Enkä edes kerennyt juomaan oluttani loppuun. En olisi uskonut, että Swinouscie olisi tarjonnut minulle kaiken tämän jännityksen, lähdimmehän vain katsomaan majakkaa.

Puolan Tampere - "Wudz"

Oli siis jätettävä Szczecin kohti seuraavaa vihattua puolalaista teollisuuskaupunkia, eli Lódzia. Joka siis lausutaan kutakuinkin "Wudz". Lähtö ei ollut kovin kunniallinen, sillä vettä satoi kaatamalla enkä meinannut millään löytää Hitchwiki- sivuston neuvomaa liftauspaikkaa, sillä ratikkaremontin vuoksi linjat olivat muuttuneet. Käytin kolme tuntia päästellen kaupunkia päästä toiseen - ilman lippua. Kun lopulta löysin Poznaniin johtavan moottoritien ja ojensin lappuni tielle, pysähtyi rekka välittömästi vierelleni. Tästä alkoi rekkakyytini kohti Lodzia, jossa minua välitettiin rekasta toiseen kuin teuraseläintä, jolla ei ollut tietoakaan siitä, mitä oikeasti tapahtui, puhuivathan he vain puolaa. Minun puolan sanavarastoni muutamaa kirosanaa lukuunottamatta on "tak" (kyllä), "dobze" (hyvä), "dobra" (selvä) sekä "hoz" (mennään). Näillä siis mentiin kahdeksan tuntia Lodziin, jonne (ihme ja kyllä) lopulta pääsin. Onnistuin toki selittämään venäjäksi olevani suomalainen opiskelija, jolla ei ole rahaa, joka ilmeisesti meni perille. Soitin myös matkalla charangoa, ja heillä tuntui juttua riittävän minunkin edestä. Puolan sanasto kädessä yritin esittää kysymyksiä ja osallistua keskusteluun. Sanastoni ainakin kymmenenkertaistui matkan varrella! Osaan jopa sanoa: "minä olen pieni sammakko, hauska tutustua." Sen hyödyllisyydestä en mene takuuseen.

Lodzissa minut majoitti Anna kämppiksineen. Sopeudun sekunnissa porukkaan ja minulle tarjottiin tattaria - tyypillistä halpaa opiskelijaruokaa. Kämpän poika Adam oli erityisen vitsikäs ja jakoi taukoamatta mustaa huumoria pitkälle yöhön, kunnes minä, jo väsyneenä matkasta, menin nukkumaan. Aamulla satoi lunta. En voinut uskoa sitä, sillä alle viikko sitten oli liki 20 astetta lämmintä. Maa oli jo valkoinen lumesta. Annan kämppiksen kanssa lähdin kuitenkin tekemään kiertoretkeä Lodzin juutalaisghettoihin. Monelle juutalais"nähtävyyksistä" jää mieleen vain keskitysleirit, kuten Auschwitz, mutta keskitysleirien lisäksi ghetoilla oli tärkeä rooli. Lodzissa oli mahdollisesti koko maailman suuri juutalaisghetto, jossa asui noin 300 000 ihmistä. Tämä asuinlähiö aidattiin, eikä sinne päästetty ruokaa eikä vettä. Nokkelina kaupankävijöinä juutalaiset kuitenkin kehittivät omaa teollisuutta lähiön sisällä, jota onnistuivat vaihtamaan ruoka-aineisiin lähiön ulkopuolelta. Lopulta melkein kaikki gheton asukkaat vietiin siellä sijaitsevan rautatieaseman kautta keskitysleireille, josta oli viimeaikoina tehty muistomerkki. Pieni mutta mielenkiintoinen museo kertoi minulle historiaa, josta en ennestään tiennyt yhtään mitään. Lodzin Ghetto on edelleen olemassa, ja talot ovat nykyään asuttuja. Alue on Lodzin edullisinta, ja siellä asuukin hieman köyhempi väki. Kolkkojen, nahistuneiden, harmaisen betoniblokkien välissä voi aistia vuosien varrella koetut kauheudet. Sen ankeammaksi ei lähiö voi muuttua. Nykyään sillä alueella kannattaa vältellä myöhään kävelemistä, sillä se on kaupungin rikollisinta aluetta. Tympeydestään huolimatta visiitti oli todellakin vaivansa väärti. Paitsi että pian alkoi taas satamaan hurjasti, todella voimakaan tuulen säestämänä.



Lodz kaupunkina yllätti minut myöskin positiivisesti. Keskusta on kuin Tampere ilman jokea. Punatiilirakennuksista tehdyt ostoskeskusket viestivät Puolan Manchesterista, voimakkaasta teollisuusmyllystä, joka tosin rapistuu vuosi vuodelta kun investoijat siirtyvät Varsovaan ja Krakovaan. Ikävä totuus, joka vainoaa kaikkia Puolan kaupunkeja. Vaikka Lodz on kooltaan yhtä suuri kuin Helsinki, ovat melkein kaikki siellä asuvat siellä syntyneitä, sillä harva haluaa muuttaa sinne asumaan sen huonon maineen vuoksi. Lodzilla ei ole tulevaisuutta, sanotaan. Se jää nähtäväksi. Kuitenkin Anna ja tämän kaksi kämppistä, jotka ovat kaikki paikallisia, vannovat kaupungin nimeen, eivätkä aio jättää sitä. Illalla pääsin seuraamaan Adamin punk-bändin harjoituksia. Heidän keikkatilansa oli hylätyssä kerrostalossa kaupungin keskustassa. En ollut ennen nähnyt lämpölaitteena kaasupuhallinta. Ilta jatkui paikallisessa rokki-karaoke- baarissa. Lodz on kaupunkina verraton, mutta matkan oli jatkuttava.

Liftausmatka hirmumyrksyssä - kannattaako vaiko eikö?

Sinä päivänä mietin todella, että olisin ehkä voinut investoida muutaman kymmenen euroa bussikyytiin. Aamulla tuuli oli yltänyt hirmumyrskylukemiin, ja minä seisoin vesisateen piiskaamana kirkkaanoranssi takki päälläni moottoritien rampin vieressä. Ohi ajanut rekka heitti vedet päälleni. Olin likomärkä ja kylmissäni. Onnekseni tämän show:n oli nähnyt muuan puolalainen nuorukainen, joka pelasti neitosen myrkyn silmästä ja vei Varsovaan. Hän oli IT- konsultti ja puhuikin kiitettävästi englantia, kutsuen jopa aamupalalle niinkin hohdokkaaseen paikkaan kuin McDonaldsiin Varsovassa. Matkani kuitenkin jatkui julkisen liikenteen siivittämänä halki Varsovan - johon kului kutakuinkin kaksi tuntia. Varsova ei ole mikään pieni kylä. Nyt kiitin sitä, että isäni oli hankkinut minulle älypuhelimen, sillä Varsovassa oli käytössä erinomainen mobiilisovellus paikallisliikenteeseen, jossa oli jopa wifi. Matkanteko oli liiankin helppoa. Varsovan pohjoisosissa jatkoin kohti liettuaa, tällä kertaa taivaalta alkoi taas tulla lunta. Taas sain pian kyydin toiselta varsovalaiselta nuorelta pojalta, joka vei minut Bialystokiin asti. Hänen englanninkielentaitonsa oli ruosteessa, mutta hauska keskustelu silti pyörähti käyntiin. Jouduin jopa puhumaan tämän ystävälle puhelimessa, joka ei uskonut, että tällä on suomalainen liftari kyydissä. Tämä sanoi minulle puhelimessa: "älä pelkää, Max on hyvä mies!". Päivä oli ollut Puolassa koko vuoden myrkyisin, ja uutisissa oli varoitettu jopa vaarallisista tuulennopeuksista. Se ottaen huomioon, olin selvinnyt kunnialla 300 kilometriä seisoen vain 15 minuuttia yhteensä sateen piiskaamana. Puola on osoittautunut verrattomaksi liftausmaaksi.

Bialystokista Liettuaan ongelmat kuitenkin lisääntyvät. Liikenne on enää lähinnä raskasta liikennettä, eikä henkilöautoja ole juurikaan liikenteessä. Odottelen puoli tuntia laulaen tuttua teekkarirallatusta: "hyvät ystävät juhla voi alkaa". En tiedä mistä sekin tuli tuossa tilanteessa mieleeni. Seuraavaksi piristin itseäni laulamalla "hei tonttu-ukot hyppikää", hyppien tienvarressa. Lopulta tulee rekka, jossa liehuu suomenlippu. Suomalainen rekka! Aloin viittomaan hullusti ja osoittamaan lippuun. Mies osoittikin parkkipaikalle, jonne ohjasi rekan. Rekka olikin Viron kilvissä, joten tuskin suomea pääsisin puhumaan, mutta edes jotain tutumpaa kieltä. Kiipesin hyttiin ja sanoin ponnekkaasti "tere!". Mies sopersi venäjäksi: "En ole virolainen. Olen Georgiasta." Noh, ainakin kyseessä oli suomalaisen yrityksen Virossa rekisteröity rekka, jolla on georgialainen kuski. Joka otti minut kyytiini Liettuaan. Matkaan, veljeni! Hän oli kuitenkin oiva matkakaveri. Venäjäksi kommunikoimme, minkä kykenimme.

Rekkamies kertoi, että Venäjä on iso paha susi. Kaikki, mikä tulee venäjältä, on pahaa. Paitsi venäjän kielestä ja venäläisistä lauluista hän kuitenkin pitää erityisen paljon. Venäläinen poppi soi lujaa rekassa. Ehkäpä (tai ei edes ehkä) syynä Georgian ja Venäjän väliset pitkään jatkuneet sodat. Hän tuntee myötätuntoa muita naapurimaitaan, kuten Ukrainaa kohtaan. Viron hän kokee jo kodikseen asustellassaan pienessä kylässä Peipsijärven rannalla. Hän pitää erityisesti pilkkimisestä. Tämän informaatiomäärän jakaminen ei ollut yksinkertaista, mutta mahdollista.

Kuten kaikki rekkamiehet tai rekalla matkustaneet tietävät, he ajavat tarkasti kellokortin mukaan, jolloin taukojen on oltava säntillisiä ja minuutilleen oikean mittaisia. Kävikin niin, että ylitettyämme Liettuan raja loppui Georgian miehen työpäivä siihen, ja tämä ajoi pitkään parkkiin. Olin taas heitteillä, mutta alle 100 kilometriä määränpäästäni. Suureksi pelokseni kello oli aikaeron vuoksi jo kuitenkin kello kahdeksan illalla, ja hämärä kolkutteli jo ovella. Ensimmäistä kertaa minua pelotti aavistuksen. Oli todella kylmä (jäätävän kylmä), olin jossain Liettuan rajan toisella puolella, missä ei ollut mitään majapaikkaa tai suojaa, minne olisin voinut mennä. Kaikki rekat näyttivät ajavan pitkään parkkiin. Sieltä siis ainakin viimeinen suoja löytyisi, jos ei muualta. Muuta liikennettä ei juurikaan ollut. Pelkoni toteutui: tuli pimeä. Lopulta minut pelasti liettualainen pariskunta, jotka olivat huolissaan minun toiminnasta ja veivät minut 20 kilometriä Marijampoleen, jossa olisi edes majapaikkoja. Ja onnekseni jopa yöbussi, joka veisi minut Vilnaan, jos ei muuta. Kello oli kuitenkin jo kymmenen illalla, ja kaikki paikat olivat pienessä kylässä kiinni. Oli turvauduttava viimeiseen oljenkorteen.

Vaihtoehtomajoittumista Kaunasissa

Couchsurfing- sivun sijasta olin etsinyt kontakteja toisen nettisivuston kautta, nimeltä BeWelcome, ja löytänytkin samanhenkisiä reppureissailijoita Kaunasista ja Vilnasta. Viimeisenä oljenkortena siis soitin eräälle tytölle Kaunasissa kertoen, että olen Marijampolesissa tukalassa tilanteessa. Ilman kysymyksiä tämä otti auton alleen, ja lähti hakemaan minua 60 kilometrin päästä Kaunaksesta. Paikalla minua odotti lämmin ruoka. Olin pelastunut, enkä voinut uskoa sitä vieraanvaraisuutta, minkä sain osakseni. Kuuman suihkun ja oman makuuhuoneen. Sekä äärettömän mielenkiintoisen nuoren liettualais-saksalaisen pariskunnan, jotka kertoivat minulle muunmuassa siitä, kun he asuivat kolme vuotta "talonvaltaajina" hylätyssä talossa Lontoossa ("squatting"), tai kiersivät pienellä pakulla pitkin Kaukaasian niemimaata. Olen onnentyttö.

Kaunas.. on varmastikkin ihan mielenkiintoinen kaupunki. Harmi, ettei majoittajillani ollut juurikaan aikaa näyttää sitä minulle tai kertoa minulle siitä, sillä he olivat päivän töissä. Käveleskelin itse sateessa pitkin kaupunkia. Vanha kaupunki on kompakti, aavistuksen (vähän enemmänkin kuin aavistuksen) rapistunut, mutta romanttinen. Suloinen. Kesällä se olisi varmasti saanut minunkin sydämeni sulamaan. Kaunas on kuitenkin ehkä kaikista kaupungeista betonisin. Noin 90 % kaupungista on pelkää harmaata laatikkolähiötä. Upea Kaunas, joka oli joskus koko Liettuan pääkaupunki, tuhoutui pahasti sodassa, ja on nykyään jäämässä Vilnan varjoon. Ehkä joskus Kaunas saa minulta uuden tilaisuuden.

Tarinoita neuvostoaikaisesta Liettuasta ja Baltian erämaa

Tällä kertaa matkani jatkui kimppakyydillä, sillä sateessa ja tuulessa liftaaminen ei viimeisten kokemuksieni perusteella ole Liettuassa kovin hauskaa. Menin siis Klaipedaan, ehkäpä Liettuan viihtyisimpään rantakaupunkiin, joka oli hyvin saksalaisvaikutteinen. Majoituin sohvasurffauksen kautta noin noin 70 vuotiaan miehen, Romuldasin luona. Tämä asui sievässä omakotitalolähiössä Melnrage- nimisessä piskuisessa kylässä, aivan hiekkarannan tuntumassa. Romuldas kutsui minut sisään pieneen mutta kodikkaaseen taloonsa, joka vaikuttaa siltä, kuin mikään siinä ei olisi muuttunut kymmeniin vuosiin. Vaikka hän oli jo huonokuntoinen, oli hän valmistanut minulle paistettua kalaa, ja aloimme rupattelemaan.


Hän oli ehkä yksi mielenkiintoisimmista persoonista, joihin olin tämän matkani aikana vielä törmännyt. Tai ehkäpä koko sohvasurffauksessa. Harva hänen ikäinen osaa Liettuassa englantia, mutta Romuldasilta englanti sujui kuin vettä vain, olihan hän nuorena poikana työskennellyt satamassa, ja oppinut englantia käydessään kauppaa merimiesten kanssa. Hän olikin oikea satusetä - tai ei niinkään satusetä, vaan historianopettaja. Tai parhaiten hänen kanssaan keskustelua kuvaa ehkä elävän dokumenttisarjan seuraaminen. Kun hän ei voi enää elämässään juuri muuta tehdä, ja liikkuminen on vaikeaa, on hän alkanut ottamaan vastaan sohvasurffareita, josta hän luki lehdestä muutama vuosi sitten. Nyt hän viettää harvoin yksinäistä päivää. Hänelle parasta antia tuntuikin olevan vieraan passaaminen, ja tarinoiden kertominen. Illalla Romuldas tarjosi minulle pullosta kotitekoista viiniä, ja minulle avautui uskomattomia tarinoita 40- luvulta 80- luvulle. Neuvostoaika oli hurjaa. "Kävitkö kouluja?", kysyin. Romuldas vastasi: "Wau! Olinhan minä Vilnassa yliopistossa! Suoritin kurssit kirjekurssina ja pääsin tentistä läpi viidellä vodkapullolla! Sitten nälkäpalkalla tehtaalle töihin! Kaikille oli kyllä töitä!" Niin monia tarinoita, jotka tulivat häneltä kirkkaina, kuin ne olisivat tapahtuneet eilispäivänä.



Liettualaiset ovat totaalisen ylpeitä maastaan. Kukapa ei olisi. Mutta heillä on siihen erityistä aihetta: Liettua oli joskus (eli siis noin 700 vuotta sitten) Euroopan suurin valtio, yltäen Saksaan ja mustalle merelle asti. Jäikös se sinulle mieleen historiantunnilta? Kaikista Baltian valtioista Venäjä- vastaisuus on siellä ehkä voimakkainta, vaikka Neuvostoliiton hajottua sinne jäikin paljon venäläisiä asumaan. "Täällä on kyllä kurjaa, mutta siellä on vielä paljon kurjempaa", olivat Liettuaan jääneet venäläiset kommentoineet. Puolasta ymmärsin edes sananpätkiä, sillä slaavikielenä sanat muistuttavat venäjää, ja jotkut jopa englantia tai saksaa. Mutta liettuan kieli on oma maailmansa - latvian kanssa ne muodostavat kieliryhmän, joista ei saa selvää kuin he itse. Sanat ovat kuitenkin helppoja, kun ne vain opettelee. "Achu" on kiitos ja "labas" on hei. Niillä mennään! Minulla menee aina muutamia päiviä ymmärtää, että maa on vaihtunut, joten nyt alan pikkuhiljaa pääsemään Liettuaan sisälle. Tutkimusmatka jatkukoon!

Ehkäpä koko Liettuan suosituin turistikohde, ja myös kallein paikka, on erikoinen niemimaa nimeltä "Kursiu Nerija". Se on alle kilometrin leveä kaistale maata, joka yhdistää Liettuan Kaliningradiin. Suureksi osaksi tämä on suojeltua luonnonsuojelualuetta, jossa kohoaa yli 50 metriä korkeat hiekkadyynit. Keskellä menee pieni sievä tie, jota pitkin pääsee Kalingradiin. Minä en tietenkään voinut rajaa ylittää, sillä minulla ei ole viisumia. Pituutta tällä niemimaalla on yhteensä noin 100 kilometriä. Todella merkillinen paikka, joka on täynnä sieviä pieniä kalastajaskyliä värikkäillä puutaloilla. Menin bussilla Nidaan, eli viimeiseen kaupunkiin Liettuan puolella, 50 kilometriä Klaipedasta, jossa onnistuin vuokraaman pyörän, vaikka kaikki olikin melkein kiinni tähän aikaa vuodesta. Sää oli merkillinen: välillä aurinko paistoi lämpimänä, välillä satoi lunta ja oli todella kylmä. Pyöräilin päivän aikana kuitenkin 60 kilometriä, vieraillen kaikki Liettuan puoleisen Kursiu Nerijan nähtävyydet. Todellakin vierailun arvoinen paikka - toisella puolella niemimaata on 100 kilometriä pitkä täydellinen hiekkaranta, toisella puolella mahtipontisia hiekkadyynejä. Ikään kuin se ei kuuluisi Liettuaan, vaan jonnekkin etelämaihin, vaikkapa Egyptiin. Matkalla söin maittavan kahden euron keittolounaan. Vaihtelevasta säästä huolimatta armoton pyöräilypäivä oli vaivansa väärti. Palattuani Melnrageen Romuldas oli valmistanut minulle borsch- keittoa, sillä mainitsin pitäväni siitä erityisesti. Hän oli myös lämmittänyt minulle vettä kylpyä varten (lämminvesivaraaja toimii polttopuilla, eli jos haluaa ottaa suihkun, täytyy vesi ensin lämmittää).

Pakollinen turistiosuus - Vilna ja Trakai

Pakollisia matkakohteita Liettuassa ovat tietenkin pääkaupunki Vilna ja keskiaikainen linnoitus Trakai. Vilna onkin mielestäni koko Baltian (ja myös Puolan) miellyttävin suurkaupunki, joka peittoaa jopa Tallinnan ja Riikan. Kaupunki lienee koko Baltian suurin, jolloin se ei ole ainoastaan turistien valtakuntaa, kuten Tallinnan ja Riikan vanha kaupunki. Katuja löytyy tutkittavaksi koko päiväksi. Suurin osa on uusittu priimakuntoon, mutta myös hehkeää rappioromantiikkaa ja hylättyjä taloja voi löytää ihan vanhan kaupungin keskeltä. Parasta antia on kukkula, jonka huipulla olevalle linnoitukselle voi kivuta, ja nähdä uusi ja vanha kaupunki lintuperspektiivistä.  Jostain syystä sain vaikutelman, että Vilna on melkoisen hipsterikaupunki. Siellä on paljon kasvisruokaravintoloita ja esimerkiksi boheemilähiö "Uzupis Republic" (omenatasavalta), joka on Kööpenhaminan Christianian tavoin julistanut itselleen itsenäisyyden. Yllättäen tästä lähiöstä löytyy sekä rapistuneita talonvaltaajien ylläpitämiä autiotaloja, sekä ylellisiä luksustaloja, joista on näköala koko Vilnaan. Itsenäisyysjulistuksessa jokaisen oikeudeksi julistettiin "olla onnellinen, olla ainutlaatuinen ja ymmärtää." Kooltaan se on tosin vain pari katua, verrattuna Christianiaan, ja etenkin pääsiäispäivänä, jolloin minä siellä kävin, siellä ei ollut juuri ketään. Raja vanhaan kaupunkiin on häilyvä, eikä sitä ole rajattu muureilla. Silti mielenkiintoinen vierailukohde, mistä löytyy taidegallerioita, käsityömyymälöitä, kahviloita ja ravintoloita! Vilna sai minut täysimittaisesti puolelleen.

Trakai sen sijaan on lähellä Vilnaa oleva vanha linnoitus, saaressa keskellä järveä. Hieno paikka, ympärillä sieviä taloja ja historiaa. Vietin siellä kuitenkin vain pari tuntia istuskellen nurmikolla syöden omenoita ja katsoen linnaketta, eli jätetään sen kommentoiti sikseen.

Maaseudun idylliä Itä-Liettuassa

 Koska halusin nähdä myös toisenlaisen puolen Liettuasta, asetuin aloilleni viikoksi, myöskin HelpXin avulla (nettisivu, josta voi saada työtä vastaan majoituksen ja ruokaa). Paikaksi valikoitui luomufarmi Ambraziskiai:ssa, pienenpienessä kylässä lähellä Moletaita. Siellä asuu vain muutama sata ihmistä. Viikko oli todella touhua täynnä. Sironian perheeseen kuuloo noin 15-20 ihmistä, riippuen laskentatavasta, kolmessa sukupolvessa. Jotkut ovat vain päättäneet muuttaa heidän perheeseensä, osaksi kommuunia. Heidän unelmansa onkin kehittää vanhasta perintötilastaan jonkinlainen ekoyhteisö, jossa eletään vanhanaikaisilla menetelmillä. Minä itse asuin 300 vuotta vanhassa talossa, jossa myös talon perhe oli ennen uuden talon asumista asunut. Tässä vanhassa hirsirakennuksessa ei ollut lämmitystä eikä valoja. Kylminä öinä sytytin takkaan tulen, valona toimivat kynttilät. Uni maittoi hyvin paksun peittokerroksen alla. Paikassa oli ihmeellistä taikaa, ihan kuin olisin oikeasti hypännyt ajassa sata vuotta takaperin. Päivät kuluivat tiukasti maatilatöissä - valmistin kasvimaata kylvöä varten ja autoin perheen vanhinta poikaa, 22 vuotiasta Andriusta, rakentamaan tulevaa taloa perheelleen (hänellä oli jo vaimo ja yksi lapsi). Kaikki rakennettiin luonnonmateriaaleista. Maito tuli suoraan lehmästä ilman suurempia käsittelyjä, ja siitä valmistettiin sekä juustoa, piimää että jugurttia. Moletain seutu Liettuassa on upeaa, kumpuilevaa järvialuetta täynnä viljelyksiä ja pieniä kyliä, joita koristavat vanhat puutalot. Neuvostoliiton aikana alue hylättiin, ja sinne on vasta vähitellen alettu palaamaan takaisin.

Siellä unohti helposti muut maalliset murheet ja keskittyi olennaiseen, eli elämiseen. Etenkin mieleeni jäi lauantaipäivä, jolloin koko perhe meni saunomaan yhdessä ikivanhaan savusaunaan. Suihkua ei käytetty kuin vauvojen kylvettämiseen vähäisen kuuman veden vuoksi, jonka vuoksi lauantai oli ainoa peseytymispäivä, ja ulkosaunaa käytettiin ympäri vuoden peseytymiseen. Sauna ei ollut kuitenkaan kuten Suomessa. He kutsuivat sinä savusaunaksi, mutta siellä ei ollut nokea, ja se lämpeni muutamassa tunnissa. Löylyä ei kuitenkaan juuri heitetty, eikä lauteita ollut. Kaikki istuivat joko sivussa olevalla penkillä tai lattialla pesten itseään. Sauna olikin ensisijaisesti vain peseytymiseen, eikä siellä kulutettu turhaa aikaa. Lapset kuitenkin kirmasivat villinä pihalla olevaan kiimaisia sammakoita kuhisevaan lampeen uimaan, olihan kevään lämpimin päivä ja lämpöasteita liki kaksikymmentä. Mieleeni palautuivat lapsuudenmuistoni mökiltä kantaessani lammesta vettä kiukaan kuumavesisäiliön täyttämiseen. Myöhemmin soittelin ilta-auringossa charangoa lasten leikkiessä ympärillä. Hetken olin käsittämättömän tyytyväinen olooni. Viimeisenä päivänä pääsin kyläyhdistyksen pääsiäisjuhliin, jossa juhlittiin pääsiäistä tyypillisin Liettualaisin menoin. kaikki olivat tuoneet jotain ruokaa mukanaan, joka jaettiin yhdessä erilaisten pelien merkeissä. Myös esiintymisnumeroita oli, joissa minä pääsin esiintymään charangoni kanssa, ja sain puolelleni kylän mummojen suosion.

Liettua sai tehtyä minuun vaikutuksen. Kansanperinne on säilynyt hienosti tähän päivään asti vaikoista ajoista huolimatta, ja ero esimerkiksi naapurimaahan Puolaan on huomattava, jo rakennusarkkitehtuurin puolesta. En tietenkään tässä vertaile kummankaan maan paremmuutta: kuten on tullut selväksi, pidän myös Puolasta paljon. Nämä maa ovat kuitenkin joskus olleet yhtä, vaikka nykyään niillä ei juurikaan raja-aluetta lukuunottamatta ole mitään yhteistä. Tärkeää ja mielenkiintoista matkailijalle on kuitenkin se, että jokainen maa pyrkii olemaan omanlaisensa, pitämään kiinni historiastaan ja perinteistään, eikä seuraa länsimaista valtavirtaa. Matkailijan päämäärä jokaisessa maassaa vieraillessa olisikin löytää ne juuret, mitkä tekevät juuri siitä maasta sen, mitä se on. Yhä useammin tunnen löytäneeni ne, jolloin pieni osa maasta jää elämään sydämeeni sympatiana heidän kansaansa kohtaan, aina kun kuulen sen nimen mainittavan.

Matkan oli kuitenkin jatkuttava kohti Latviaa.

Miksi ottaa lyhin reitti, kun voi ottaa pisimmän reitin? 

Kaiken tuli olla selvää. Liftaaminen Moletaista Riikaan on  yksinkertaista - Ukmergen ja Panevezysin kautta olen ehkä jo kolmessa-neljässä tunnissa Riikassa.

Olisipa kaikki niin yksinkertaista.

Seiskoskelin Moletai - Ukmerge välisellä tienkaistaleella kyltin kanssa. Oikeastaan tasapainottelin kaidetta pitkin, sillä autoja ei ollut. Lopulta sain kyydin Ukmergeen mieheltä, jonka kanssa kommunikoniti on kinkkistä. Ilmeisesti hän ei pitänyt Suomesta. Parasta olla hiljaa.

Pääsin Ukmergeen. Tästä matka siis jatkuisi Panevezysiin Andriuksen ohjeiden mukaan. Pian kuski pysähtyi. "Labas!", sanon. Siihen liettuan osaaminen sitten jääkin, ja alettiin sänköttämään venäjäksi. kerroin meneväni Latviaan. Hän kertoi paikan nimen, joka on lähellä Latvian rajaa. "Utena". Minulle olisi kuulemma hyödyllistä mennä hänen kyydissään.

Sääntö numero 1 liftarille: Ole aina huom. AINA selvillä, mihin kuski on menossa, äläkä sinisilmäisesti usko, että se minne hän menee, on sinulle oikeasti hyödyllistä. Lopputuloksena palasin siis melko lähelle sitä pistettä, mistä lähdin. Ja olin kuluttanut kolme tuntia, jossa voisin jo olla Riikassa. Pahimmassa tapauksessa käy niinkuin minulle Puolan ja Liettuan rajalla - jään yötä myöten jumiin jonnekkin, missä ei ole suojapaikkaa. Tai sitten käy ihan hyvin, kuten nyt. Päätin, etten palaa enää samaa reittiä takaisin (joka olisi silti ollut matkallisesti lyhin), vaan päätin jatkaa Itä-Latviaan rajan yli. Pääsin juuri autosta ulos, kun rekka pysähtyi, ja vei minut Zarasai- nimiseen kaupunkiin Liettuan ja Latvian rjaalla. Hänen kanssaan emme juuri puhelleet, sillä yhteistä kieltä ei löytynyt. Jouduin kävelemään koko Zarasain päästä päähän, sillä hän jätti minut ikäväkseni kaupungin eteläpuolelle. Se osoittautui kuitenkin todella viehättäväksi pikkukaupungiksi järven rannalla, ja jos olisikin ollut kesä, olisin varmasti pystyttänyt telttani sinne ja jäänyt seurailemaan elämää. Matka kuitenkin jatkui. Odottelin hyvän tovin, kun kiinalainen mies nappasi minut kyytiinsä, ja vei rajan yli Latviaan lähelle Daugavpils- nimistä kaupunkia, tarjoten minulle jopa sateenvarjoaan, sillä satoi voimakkaasti. Hänellä on kiinalainen ravintola Daugavpilssissä, ja viihtyy Latviassa erinomaisesti. Onnekseni venäläinen rekka otti minut kyytiinsä, ja matka jatkui taasen muutamia kymmeniä kilometrejä. Hänen kanssaan juttu sujuikin lepsakasti - hän on kotoisin Kaliningradista, mutta on nyt ajamassa kohti Veliky Novgorodia Venäjällä. Tämä siis vei minut ainoastaan tienhaaraan, josta olisi enää noin 200 kilometriä Riikaan. Eli siis 50 kilometriä vähemmän kuin lähtöpisteestäni, vaikka olin jo matkustanut koko päivän. Onneksi nyt olisi sentään varasuunnitelmana palata Daugavpilsiin, jos tästä en mihinkään pääse. Pian sain kuitenkin kyydin Jekabpilsiin puhumattoman kuskin kyydissä.

Aina astuessa autoon on alussa kiusaantunut puoli minuuttia. Polttavia kysymyksiä ovat: osaako kuski englantia, saksaa tai venäjää? Onko hän ensinkään kiinnostunut juttelemaan ulkomaalaisen kanssa? Mitä hän minusta ajattelee? Pitäisikö esitellä itseni? Kun liftasin Etelä-Amerikassa, oli hyvällä kielitadolla helppo kysyä kohteliaasti, pääsisikö kyydissä. Näissä maissa kuitenkin en edes yrittänyt englannilla, sillä suurella todennäköisyydellä kukaan yli 30 vuotias ei puhu yhtään englantia, joten kysyin venäjäksi esimerkiksi "v Latviju?" (Latviaan?), jolloin vastaus oli joko kyllä, ei, tai jotain siltä väliltä, jolloin en osannut juuri sanoa kuin "ne harashoo" tai "harashoo", eli "ei hyvä", tai "hyvä". Tämän jälkeen esittelen itseni kädestä pitäen - nimi ja maa riittää yleensä saamaan luottamuksen aikaan. Kielivaihtoehtojen ja vastapuolen keskusteluinnokkuuden mukaan matka on joko hiirenhiljainen ja ahdistava, tai naurua ja puheensorinaa täynnä. Useimmiten kyytiin ottaja on puhelias heppu.

Kuten seuraava kuski, joka vei minut Jekabpilsistä Riikaan. Joskus ei matkan toivoisi koskaan loppuvan. Hän oli ilmeisesti journalisti Euroopan parlamentille ja puhui mahdollisesti parempaa englantia kuin minä. Hän oli matkustanut liki kaikissa Euroopan maissa, mukaan lukien Suomi useampaan kertaan. Käsittämättömän mielenkiintoinen keskustalu sai päätöksensä, kun saavuin Riikan rautatieasemalle, mistä otin majoittajani luokse paikallisjunan. Kilometrejä oli tullut liki tuplasti alkuperäiseen suunnitelmaan verrattuna, mutta tulipa samalla nähtyä myös enemmän Latviaa, ja olin perillä ennen pimeäntuloa. Harmi, että vettä satoi koko matkan. Kartasta saa vähän käsitystä matkasta.

Motivoitunut ja uneton viikko Riikassa

Lopulta saavuin Riikaan, kaupunki, joka on minulle tuttu jo viiden vuoden takaa (katso "The Baltic Roadtrip"). Viimeksi kun olin Riikassa, olin todella noviisi matkailija. Itseasiassa se oli minun ensimmäinen reppureissuni ikinä, jos niin voitaisiin sanoa - olin juuri saanut YO- kirjoitukset tehtyä, ja aloittelin pääsykokeisiin lukua. Silloin luotin booking.comiin ja suomalaiseen Riika- matkaoppaaseen, ja sain kaupungin vaikuttamaan siltä, kuin siellä ei ole muuta kuin kalliita ravintoloita, emmekä silloin löytäneet ainoatakaan baaria, joka olisi ollut meille avoinna illalla (paitsi oudon venäläisen yökerhon). Tosin voihan sekin olla, että Riika on viidessä vuodessa muuttunut huimasti. En ainakaan muista siellä olleen niin paljoa kaljaterasseja ravintoloiden ympärillä, ja turisteja oli mielestäni reippaasti enemmän, vaikka ajankohta oli suunnilleen sama.

Olin kaikenkaikkiaan 7 yötä Riikassa, sillä olin ESTIEM- järjestön puolivuosittaisessa suurimmassa konferenssissa, jolloin meitä oli kolmisen sataa tuotantotalouden opiskelijaa ja alumnia melkein kaikista Euroopan maista. En mene sen enempää yksityiskohtiin, mutta huomautettavaa on, että viikko voi olla vain legendaarinen seuraavilla lähtökohdilla:

1) 200 hengen hostellissa on van 10 suihkua, joista melkein kaikista loppui muutaman suihkun jälkeen lämmin vesi, ja lopulta vesi loppui kokonaan. Pesin kerran hiukseni jääkylmässä vedessä lavuaarissa.

2) Pisimmät yöuneni seitsemästä yöstä olivat 4,5 tuntia, lyhimmät 0 tuntia

3) Istuin joka päivä kokouksissa noin kahdeksan tuntia

4) Meillä oli joka ilta teemabileet eri Riikan ravintoloissa, tavernoissa, yökerhoissa ja yksityisissä tiloissa

Äärimmäisen tiukalla aikataululla, uusilla ja vanhoilla tuttavallisuuksilla, todella halvalla oluella (vaikkakin tiukalla alkoholilailla) ja paneutumisella viikosta saatiin jälleen legendaarinen. Kaupungissa tuli tallattua niin paljon, että nyt voinen jo sanoa tuntevani Riikan vanhan kaupungin kuin omat taskuni. Monista tarinoista mainittakoon edes se, miten kadotin takkini, ja miten sain sen takaisin.

Jo ideana se, että paikalle tuodaan kaikista Euroopan maista ruokia ja juomia, sekä lauletaan ja tanssitaan kansanviisuja Euroviisu- hengessä ilman minkäänlaista kontrollia, vihjailee arvaamattomaan lopputulokseen. Nautin romanialaista kotipolttoista pontikkaa, serbialaista rakijaa ja ranskakalaista viiniä, höystettynä saksalaisilla bradwürsteilla, ruotsalaisella mätitahnalla ja kuivatuilla kaloilla Venäjältä, jatkaen iltaa ripaskan tahdissa latvialaisessa kellaritavernassa - ei ollut oikeastaan ihme, että auringon noustessa kello yhdeksän oli takkini kadonnut mystisesti matkan varrella. Toisaalta sekään ei ollut mikään arvaamaton yllätys, että istuessani ilman yöunia yleiskokouksessa yrittäen esittää kysymyksiä, totesin ääneni lähteneen jonnekkin sinne, minne takkinikin. Muutamaa päivää myöhemmin pidin sitä lähinnä huvittavana takaiskuna, kertaillessani illan tapahtumia latvialaisten ystävieni kanssa. He luottivat kansanmiehiinsä ja olivat varmoja, että takki vielä löytyisi, jos vain lähdemme järjestelmällisesti etsimään kaikista paikoista, joissa olin sinä yönä/aamuyönä käynyt. Yllätykseksemme tavernaan oli joku soittanut jättäen viestin, että hänellä on takki, ja voimme käydä sen noutamassa. Paikallinen opiskelija Niklavs ajoi minut toiselle puolelle kaupunkia betonilähiöön, jossa nuorehko mies palautti takin kertoen, että hän ei muista illasta mitään ja tietää vain, että aamulla takki oli hänen kämpällään. Syystä, jota hän ei tiedä, tai muista. Takki sai kokeat omat seikkailunsa, mutta pääsi takaisin omistajalleen.

Kommentteina Riikasta voin sanoa, että pienenä ja romanttisena keskiaikaiskaupunkina se on enemmän kuin suositeltava kennelle tahansa Baltianmatkaajalle, mutta eiköhän se liene tuttu jo monelle suomalaiselle. Sen sijaan voisin jakaa muutaman vinkin siitä, miten Riikassa rahaa saa kulumaan vähemmän. Jos haluaa tehdä itse ruokaa, on rautatieaseman toisella puolella olevassa kauppahallissa todella halpaa paikallista ruokaa, etenkin kalaa. Suosittelen lämpimästi paikkaa, todella herttainen neuvostohenkinen avokauppahalli, josta löytyy kaikkea, mitä osaa etsiä Latviasta. Ravintolavaihtoehtona keskustassa on muutama ravintola, jotka myyvät ruokaa noutopöydästä. Näistä saa erinomaista latvialaista ruokaa reippaasti alle kymmenellä eurolla. Esimerkiksi Lido- ketjun ravintolat, joista vanhassa kaupungissa on "Alus Seta"- niminen paikka, kuuluvat tähän kategoriaan. Toisin kuin viime visiitilläni, nyt juottoloita ja yökerhoja löytyi jokaiseen makuun, ja jokaiseen hintaan. Näistä ehdoton lempparini on "Rokkafejnica"- niminen paikka, eli "rock- kahvila", jossa on useampi kerros jokaiseen makuun - ruokaosasto, baariosasto ja karaokeosasto. Karaokeosasto on tietenkin paras, sillä lavalla saa olla niin monta ihmistä kuin haluaa, ja tanssilattia on fiilistelyä varten. Meininki oli mieletön kaikkina kolmena iltoina, jolloin päädyin Rokkafejnicaan. Meidän lisäksemme paikalla oli lähinnä paikallisia.

Viikon lopputuloksena olen uudelleenmyynyt itseni ESTIEMille ja järjestötyölle, joten kiireinen vuosi sen parissa on taas edessä!

Odottamaton paluumatka Viron halki

Olin jo kuukauden kestäneestä matkastani (ja etenkin viime viikon unettomasta spurtista) siinä määrin väsynyt, että oma sänky Hervannassa houkutteli. Matka Viron halki, laivalla Helsinkiin ja sieltä bussilla Tampereelle vaikutti hyvin simppeliltä. Koska olin päässyt tänne jo näin hyvin liftillä, matka jatkukoon liftaamalla. Sain matkaseuraakin - ukrainalainen poika Vova lähti kanssani Viroa valloittamaan, sillä hänellä oli pari päivää aikaa, eikä suurempia matkasuunnitelmia. Hän ei ollut koskaan liftannut, joten tämä oli hänelle jännittävä liftauksen alkutaival.

Alku ei todellakaan ollut kovin loistokas. Ensin harhailtuamme jonkun aikaa busseilla pitkin Riikaa odotimme kaksi tuntia valtatiellä ilman yhtäkään pysähtynyttä autoa. Lopulta siirryimme huoltoasemalle, ja saimmekin kyydin. Vova pystyi puhumaan venäjää kuskin kanssa, joka sanoi olevansa menossa Viron lähelle. Vova ei kuitenkaan tuntenut oikein Latvian maantiedettä eikä meidän reittisuunnitelmaa, mutta minä huomasin jossain vaiheessa GPS:stä, ettemme ole todellakaan menossa Pärnuun päin, minne halajimme. Sen sijaan päädyimme Valmieraan, 40 kilometriä Valgasta Itä-Virossa Viron ja Latvian rajalla. Ei auttanut kuin jatkaa matkaa, vaikka jo tunsin nahoissani, ettemme pääse tällä vauhdilla Tallinnaan illaksi. Nopeasti saimme kyydin Valgaan, mutta kuski päättikin käydä katsastuttamassa autonsa matkalla. Vova kuitenkin loi bisneskontakteja kuskin kanssa, joten aika ei ollut täysin hukkaan heitettyä. Venäjänkielentaitoisesta matkakumppanista oli todella apua. Valgassa liikennettä ei kuitenkaan ollut laisinkaan, mutta olin itse hyvillä mielin siitä, että ymmärrän paikallista kieltä viimeinkin melko hyvin. Odottelun jälkeen päätimme lähteä tutkimaan Valgan suloista rajakaupunkia, joka paljastui todella sieväksi löydöksi. Se oli pala sellaista Viroa, jonka muistan lapsuudestani Hiidemaalta. Olin todella iloinen ollessani taas Viron mutkattomalla maaseudulla, josta Tallinnan tai Riikan turistivirrat ja kansainvälistyminen ovathyvin kaukana. Minua kuitenkin kalvoi pelko, sillä laivani lähtisi 12 tunnin kuluttua, ja olen jumissa toisella puolella Viroa yön painaessa päälle. Illan viimeinen bussi lähti kello 10 kohti Tartua, joka oli viimeinen oljenkorsi, johon tarttua.

Saavuimme siis Tartuun keskellä yötä ilman jatkosuunnitelmia. Oli tiistai, ja miltein kaikki oli kiinni. Istuimme huoltoasemalla hetken miettien, onko minulla enää mitään mahdollisuuksia keretä aamulaivaani Helsinkiin. Lopulta löysin yöbussin, joka lähtee viiden maissa aamulla Tallinnaan, ja kerkeäisin juuri laivaani. Jotta aika kuluisi jotenkin, päätimme lähteä tekemään öinen kierros Tartun keskustassa ja vanhassa kaupungissa. Vovaa huvitti se, että Tartussa melkein kaikki tuntuivat olevan venäläisiä. Hän oli ensimmäistä kertaa Ukrainan ulkopuolella eikä ajatellut, että Venäjä vaikuttaa niin voimakkaasti muihinkin maihin, kuin vain Ukrainaan. Kiersimme joen vartta puiston läpi päätyen vanhaan kaupunkiin. En oikeastaan ollut ajatellut, että Tartu olisi niin hieno kaupunki. Vaikka oli tiistai-ilta ja viileä huhtikuinen yö oli kävelykadulla paljon nuoria juhlimassa. Kävimmekin heti kysymässä, mistähän löytyisi näin keskellä viikkoa Tartun paras meno. Päädyimme Möku- nimiseen pieneen kuppilaan, jossa vieressämme istuvat opiskelijat ja liikemiehet ottivat meidät heti mukaan porukkaansa, tarjoten illan oluet. Tartu on todellinen opiskelijakaupunki, ikään kuin Viron Tampere, jossa on myös huomattavan paljon ulkomaalaisia opiskelijoita, suomalaisiakin. Kun Möku meni kiinni kello kaksi, siirryimme toiseen baariin nimeltä Zavood, joka oli melkoisen merkillinen paikka. Ilmeisesti se toimii osittain vapaaehtoisilla opiskelijoilla, ja siellä olikin hyvin kiltahuonemainen olo. Paikka oli aavistuksen ränsistynyt ja täynnä graffiteja, soveltuen erityisen hyvin meidän budjetillemme. Todellakin suositeltava paikka. Lopulta kello oli 4 ja suuntasimme bussiterminaaliin, jotta kerkeäisin viiden tunnin päästä Tallinnasta lähtevään Linda Line- paattiini.

En olisi koskaan olettanut, että tulisin tuon illan juhlimaan Tartun opiskelijabaareissa, mutta koska en valinnut sitä helppoa ja varmaa vaihtoehtoa, eli bussia, pääsi kohtalo taas viemään meitä paikkaan, jossa olisin muutenkin halunnut käydä. Olin puoliunessa Tampereelle asti (Tartusta noin 7 tunnin matka bussi-laiva-bussi- yhdistelmällä), jonka jälkeen istuskelin oman sohvani peitteellä miettien, minkälainen retki sitä tuli taas tehtyä. Kuukausi oli kulunut ja asunnossani haisi kuivaneelta viemäriltä. Teekkariwappu ei antanut armoa - aattoon oli enää kolme päivää aikaa. Kyseessä oli myös minun viimeinen viikkoni Hervannassa luultavasti ikinä, joten reissusta palautumisajalle ei annettu armoa. Eläköön seikkailu!

Puolaan ja pian!

Kuten viimeisessä postauksessa kävi ilmi, olin Puolassa. Puolassa vietin suunnitelmista poiketen kaksi viikkoa. Tämä reissu tuli vastaan vain noin viikko sen jälkeen, kun olin palannut Suomeen Etelä-Amerikasta, mutta tie kutsui. Palasin Puolasta noin kaksi kuukautta sitten, mutta kahden viikon päästä lähden sinne uudestaan, ikään kuin vahingossa. Reissusta on muutama huomautettava pointti.

Kuten postauksessa Kori shampanjaa, s'il vous plaît käy ilmi, suurin osa ystävistäni asuu ulkomailla, joka ei ole estänyt meitä tapaamasta jatkuvasti. Vuosi sitten näimme Pariisissa, nyt kokoonnuimma Puolan Gdanskiin. Viikko Gdanskissa oli jälleen kerran täynnä taikaa, murheiden ja ongelmien purkamista puolalaisen kaljan avustamana, riemunkiljahduksia venäläisen shampanjan kiihdyttävänä ja vatsan turpoamista herkullisten puolalaisten ruokien äärellä. Yleistä hämmennystä aiheutettiin muunmualla kilpailemalla siitä, kunka monta puolalaista kerkeää halata yhden illan aikana. Gdansk sopi sielullisesti minulle paljon edellistä kohtaamispaikkaa Pariisia paremmin. Kaupunki itsessään on todella suositeltavissa kenelle tahansa, sinne lentää Suomesta alle 50 eurolla edestakaisin, eikä matka kestä kuin 1,5 tuntia. Periaatteessa siis lähempänä kuin Tallinna, mutta miksi silti niin harva menee sinne? Gdansk itsessään on vähintään yhtä mielenkiintoinen kuin Tallinna, täynnä upeita rakennuksia (jotka ovat kylläkin uudelleen rakennettuja) ja historiaa. Halpaa ruokaa ja juomaa löytyy lukemattomista pienistä ja suurista rafloista sitä kaipaaville, kaikkiin budjetteihin ja makuihin sopivaa. Kuka sanoi, että puolalainen ruoka on pahaa? Väärin! Ainakin maukkaampaa kuin meidän umpitylsä suominuonamme.

Moni ehkä muistaa Gdanskin satamakaupunkina satamatyöläisten vallankumouksesta. Tämän kunniaksi pystytetty Solidarnosc museo onkin yksi parhaita, joissa olen käynyt. Se saa myös ymmärtämään paremmin tätä suurta maata, joka on yksi maailman homogeenisimpiä kansalaistensa suhteen (vain hyvin vähän maahanmuuttajia), ja jonka asukkaat ovat laajemmin levittäytyneet ympäri maailmaa kuin minkään muun maan. Myös minun kaveripiirissäni on paljon puolalaisia, tai Puola- taustaisia. Aika valaista hieman Puolassa opittuja asioita.

En tiedä onko Etelä-Amerikassa asuminen saanut näkökantani muuttumaan, mutta minusta Puolassa ei ollut nykyään sen ihmeellisempää, kuin vaikkapa Saksassa. Kävin edellisen kerran Puolassa kolme vuotta sitten, jolloin se vaikutti minusta jännittävämmältä paikalta. Olen ilmeisesti siis umpikaraistunut, sillä minusta kaikki toimi erinomaisesti ja kaikkialla oli siistiä ja järjestynyttä. Länsimaiset yritykset ja kaikkien käsillä oleva ilmainen wifi ovat levittäytyneet tähän laajaan maahan, jonka kaupungit ovat toinen toistaan sievempiä. Maaseutu on täynnä romanttisia maataloja ja pieniä mökkeröjä. Konsonantteja on enemmän kuin suu pystyy ääntämään. Hervantaa muistuttavat laatikkotalolähiöt kuitenkin muistuttavat siitä, että ei-niin-kauan sitten maa oli vielä Neuvostoliiton vallan alla. Minä kuitenkin olen rappioromantiikan suurin ystävä. Vaikka Puola ulkoisesti puskee kohti Saksaa ja läntistä Eurooppaa, on kuoren alla jotain, joka on jäänyt neuvostovallasta jäljelle, ja josta ei muutamassa vuosikymmenessä päästä eroon.

Tein yhden erinomaisen valinnan. Sen sijaan, että olisin matkustellut viikon, jonka olin yksin Puolassa, päätin mennä vapaaehtoiseksi opettamaan englantia ja espanjaa pieneen rantakaupunkiin nimeltä Kolobrzeg. Paikallisessa perheessä asuminen opettaa enemmän maasta kuin mikään muu. Maciekin perhe olikin paras mahdollinen erilaisesta puolalaisesta perheestä, mutta joka kuitenkin tietää varsin hyvin, mikä on tavallinen puolalainen perhe. Maciek syntyi Neuvostoliittoon, ja vietti nuoruutensa tiukkaan kontrolloidussa yhteiskunnassa, jossa ulkomailla ei puolalaisilla ollut asiaa. Koko maa tuntui olevan turtunut ja väsynyt asemaansa, jonka lopulta vallankumous ja itsenäistyminen ratkaisi. Mutta kuten ehkä vanhimmat sukupolvet Suomessa tietävät, kehittynyttä ja ulospäinsuuntautunutta yhteiskuntaa ei muutamassa vuosikymmenessä rakenneta, ja vuodet Neuvostoliiton alla jättävät jälkensä itse kuhunkin, koko systeemiin. Erityisesti Puolalla on hyvin raska ja monimutkainen historia, josta minä ymmärrän hyvin vähän. Maciekin elämässä oli kuitenkin tärkeää, että Puolan saatua itsenäisyyden, hän, 16 vuotias nuori tavallinen puolalainen poika, kävellessään kesälomalla metsässä, törmäsi Sateenkaariperheen (hippiyhteisö) tapaamiseen, jotka olivat tuleet katsastaneet maata, jonka ovet olivat juuri avattu ulkomaalaisille. Tulkin avulla he kertoivat Maciekille ulkomailla olevista ihmeellisyyksistä ja hippielämästä, ja lopulta ottivat Maciekin hippiautoonsa ja veivät tämän mukanaan espanjaan. Maciekin, joka ei osannut sanaakaan englantia, jolla ei ollut penniäkään ja joka ei ollut unelmoinutkaan lähtevänsä ulkomaille tuoreella puolalaisella passillaan, jolla rajan saa ylittää nyt ihan laillisesti. Kun kotiinpalun aika koitti, he neuvoivat Maciekia liftaamaan kotiin ja kirjoittivat englanninkielisiä sanoja vihkoon, joilla voisi kertoa kuskille, että on puolalainen opiskelija ja matkalla kotiin. Tottakai juuri itsenäistyneen valtion asukas herätti ihmetystä, ja tälle tarjottiin matkalla taskurahaa, ruokaa ja yöpaikkoja. Tämän ihmeellisen tarinan takia hän on nykyään erilainen puolalainen, joka opettaa englantia ja on tehnyt useita jopa vuoden mittaisia pyörämatkoja ympäri Eurooppaa, mukanaan pienet lapsensa. Mitä tämä tarina opettaa?

Tavallinen puolalainen pelkää muutosta, ulkomaita, ja kaikkea, mikä on erilaista. Vanhaan kaavaan kangistunutta kansaa on vaikea muuttaa moderniksi, etenkin, kun kaikki hieman seikkailunhaluisemmat ja avoimemmat lähtivät maastaan ulkomaille porttien avattua, jättäen "taantuneemmat" jäljelle. He ovat tottuneet asumaan neuvostomaisissa laatikkotaloissa, mataliin tuloihin ja tasaiseen elämään. Tulot Puolassa ovatkin alle kolmannes siitä, mitä Suomessa, mutta niin suurin osa hinnoistakin. Nyt on kuitenkin kasvamassa uusi sukupolvi puolalaisia, jotka ovat yhä enemmän ulospäinsuuntautuneita ja kielitaitoisia, joten muisto siitä, mitä tämä maa oli joskus, alkaa olla pian kaukana takana. Mutta onko se hyvä asia? Gdanskista Kolobrzegiin menin Saksassa asuvan miehen kyydissä, joka kuitenkin syntyi ja vietti lapsuutensa Puolassa Neuvostoliiton vallan aikana. Tämä kertoi nostalgisia muistoja lapsuudestaan, mutta jokainenhan tietää, että aika kultaa muistot. Hän ei enää halua tulla Puolaan, sillä se ei ole enää se maa, jonka hän muisti lapsena, jossa hän koki parhaimmet lapsuudenmuistonsa. Pienen sievän kaupan tilalle on tullut saksalainen ketju, kylissä ei ole niin paljoa säpinää, ihmiset ovat liian itsenäisiä eikä toisista välitetä enää samalla tavalla. Tämän havaitsemiseen ei tosin tarvitse varttua Puolassa, onhan meidänkin kotimaamme muuttunut minunkin elinikänäkin aivan toisennäköiseksi, niin hyvässä kuin pahassakin. Tärkeää olisikin erottaa, mikä kehitys on hyvää, ja mikä pahaa. 

Tottakai reissusta olisi paljon muutakin kerrottavaa, kuten lihavat kissat Karlinon juna-asemalla, öinen tuulta vastaan taistelu pitkin Kolobrzegin hiekkarantaa tai  maailman herkullisin pizza viimeisenä iltana Gdanskissa, mutta jätetään ne tämän blogin puitteissa mielikuvituksen varaan.

Tämän kaksiviikkoisen taipaleen ansiosta olin kuitenkin valmis palaamaan Suomeen, jossa lopulta kehitin elämästäni sellaisen näköisen, kuin minkälaiseksi minä sen haluan. Tähän kuuluu yrttien kasvatusta ikkunalaudalla, latinotansseja kaksi kertaa viikossa, värikäs ja siisti kämppä (todentotta olen pitänyt kämppäni täysin puhtaana jo kaksi kuukautta - en ole koskaan lähtenyt sieltä jättäen sen sotkuiseksi!). Yritän tervehtiä ihmisiä enemmän, jakaa enemmän, ja auttaa aina kun voin. Ainakin koen kasvaneeni yhä onnellisemmaksi elämääni. Miksi silti lähden taas kahden viikon päästä Puolaan? Yksi asia johti toiseen. Ensin päätin lähteä huhtikuussa erään järjestön tapaamiseen Riikaan, sitten huomasin, etten ole ikinä käynyt Liettuassa ja minulla on huhtikuussa viikon pääsiäisloma, joten sinne pitäisi kohdentaa viikko. Sitten huomasin, että halvinta mennä Liettuaan olisi lentää Gdanskiin, kunnes tajusin, että minullahan on paljon kavereita Puolassa, joita pitäisi käydä tapaamassa, nyt kun siellä taas olen. Kiitos Maciekin tutustuin myös paikallisiin nuoriin, jotka näyttivät minulle Kolobrzegin heidän näkökulmastaan. Lopulta tämä reissu tulee paisumaan noin kuukauden liftausreissuksi halki Puolan ja Baltian, sillä minulla ei ole paljoakaan kursseja meneillään yliopistossa. 

Elämä näyttää taas todella jännittävältä, ja olen innoissani voidessani oppia lisää Puolasta ja Baltian maista. Koskaan ei tiedä, mihin tällaiset reissut johtavat. Se ei ole Etelä-Amerikka, mutta jokaisessa maassa ja jokaisessa kansassa on kauneutta, jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan, jos sen vain haluaa kuulla.

Why anyone would hitchhike?

For someone it might be obvious, as with why anyone would use Couchsurfing - you save money. But it's not only about money saving. Essentially I would say it's not about money saving. So why? I would like to tell few stories which for me were eye-opening and make me ask "why would I ever not hitchhike?".

I hitchhiked first in 2012 in Lapland with my friend Marine. It was actually just an idea we got while traveling in Finland and we decided to avoid travel costs. Despite that we waited for long time, we had a good time and met some awesome Lapland people. The second time I hitchhiked was in january 2014 when I was starting my trip from Ushuaia, the southest city of the World in Argentina, to the north, and I realized all the busses where booked for one week and my budget was not even enough. Then it started.

Option 1: You wait until the next available bus (at least 3 days), buy a bus ticket from Ushuaia (Argentina) to Puerto Natales (Chile), you pay nearly 80 euros, you sleep most of the way and look at un-interesting pampa landscape.

Option 2: You get picked up after 5 min of waiting by Buenos Aires businessman who takes you around whole Tierra del Fuego where you have no option to go without own car, he pays you an own hotel room in Rio Grande, then drives you across the southest part of Ruta 40 which was in such a bad condition it can only be driven by 4W vehicle. You teach him English and he teaches you Spanish. You keep in contact still after a year.

The same happened in El Chaltén towards Los Antiguos - no bus available. I pulled out my thumb again.

Option 1: You wait until the next availabe bus (at least 3 days), take a night bus and spend one night without sleeping in a bumby dirt road and wake up tired in Los Antiguos.

Option 2: You secretly transport yourself in the front side of a bus with the driver till the crossroads, where you are literally in the middle of nowhere with no place to hide from the antarctic winds, you wait there for 2 hours not sure if that was the worst decision of your life because there is no traffic at all, finally you are taken into a dodgy mining town Gobernador Gregores where you set a tent until you meet with a French couple who decide to bring you 800 km across the border of Chile - you spend two nights camping, cooking and singing together, you drive during the daytime listening to Rodrigo y Gabriela and watch ñandús and guanacos pass the road.

How about traveling from Puerto Cisnes (Chile) to El Bolson (Argentina)?

Option 1: You struggle with extremely bad connection of buses and decide to not do it at all. Or you take a boat to Puerto Montt or Chiloé which might be expensive but perhaps nice (who knows?).

Option 2: You are picked up by Chilean professor who takes you through Patagonian rainforests trying to capture the most beautiful picture of a bird, driving off-road and swimming in thermal baths. You cross the border to Argentina in a place that is not even an official border control. Later he helps you to write you your CV and motivation letter for your internship and gives you a recommendation letter, and you eventually get an internship in South America.

There is no public transport to go from Angastaco to Cachi (Argentina). What do you do?

Option 1: You rent an expensive car or you try to do it with collective transportation that goes once a day.

Option 2: You get a drive in a water truck driving through every single village and farm, and end up sleeping in Seclantás because you find it beautiful and serene. You didn't even know about the existence of this village before. There you are invited to learn chacarera with a group of Argentinian.

Alright. Then I did it the easy way and traveled all the way to Ecuador with busses. But how about traveling in Ecuador?

Option 1: You take busses. Cheap, efficient and comfortable.

Option 2: You sit in the back of a pick-up truck playing songs in charango.

So traveling in South America by hitchhiking can be fun. How about Europe? Traveling from Szczecin to Lodz (Poland)?

Option 1: You take a train. Simple and comfortable. Or you go with Polskibus. Shit cheap.

Option 2: You get picked up by a truck driver who transfers you to second truck, who transfers you to third truck, who transfers you to fourth truck, who brings you to Lodz. While traveling you learn Polish and play charango for the truck drivers.

Then from Lodz to Kaunas (Lithuania)?

Option 1: It's snowing like hell so you take a bus to Warszawa and continue with another bus to Kaunas. You spend a shitload of money (like 20 euros!!!)

Option 2: You freeze to death and decide to sing christmas songs and eventually get picked up with a guy who got from prison 1 month ago and drives 180 km/h, finally you are saved by a Georgian truck driver you entertain with your charango music and he offers a place to sleep in his truck, but you are hopefully rescued and brought to Kaunas. (actually some moments I did regret because there was a serious storm with all kinds of shit coming from the sky).

Then you travel from Moletai to Riga (Latvia). Straightforward, right?

Option 1: You take some kind of bus-combination and make it so Riga safe and sound.

Option 2: You get totally lost on the way because you try to speak unsuccesfull Russian and the Lithuanian guys are so helpful they don't actually think that "driving just to some place" is not the same as "driving towards right direction" so you end up even further from your destination but get to see beautiful lake side of Lithuania and eventually cross the border to Latvia at the east side and get a ride from European Parlament journalist who speaks excellent English (the first one to do so) and 2 hours pass just too fast while talking about anything under the sun.

How about Riga to Tallinn (Estonia)?

Option 1: It's only 10 euros by bus if you find a bargain. Why bother hitchhiking?

Option 2: You don't care about discount tickets and you make the same mistake as in Lithuania and end up at wrong side of Estonia in Valga. You don't care because the road is very beautiful. My Ukrainian friend made business contacts on the way with Latvian guy and also we got to witness a car inspection. Finally you are awestruck with the place and make a concert to your Ukrainian friend in a park while the city seems to be completely abandoned. You manage to make it to Tartu by night where you have no place to sleep so you go to a student bar. You stumble upon with a group of Estonian businessmen who invite you all the beers and share great knowledge about life and before you notice it's 4 o clock and you are drunk and your boat is leaving from Tallinn to Helsinki in 5 hours. You manage to catch a bus at 4.30 and wake up in Tallinn at 7.15 and make it to Helsinki.

After all.. is it about money, or is it about giving the chance to random variables that have the possibility to shape your trip into something more interesting, something worth remembering? Is it about meeting people that might have a long-term effect in your life, not spending your travel time sleeping in a bus but actually actively living to the full? Someone quoted: "Sometimes it's not about the DESTINATION, but about the JOURNEY itself". I think that if this person always choce the option 1, he had no idea what he was talking about. I would have never visited those places in Tierra del Fuego or Chilean Patagonia, I would never had learnt chacarera in Seclantás, perhaps I wouldn't have got an internship, I wouldn't have got to know those hidden off-the-beaten-track sides of Lithuania, Latvia and Estonia that everyone who visits those countries should get to know, I would never have visited Tartu and learnt that it's possibly one of the awesomest cities to have a party in the Baltics.

So was it worth it, after all?

So with these words I would encourage more people to try hitchhiking, don't be afraid of the world! And you guys who have cars, take hitchhikers: learn their story and tell them your story! Because we all have something to share with each other and we should not be afraid of strangers. We are not strangers -  we just aren't connected yet. If we consider each others strangers, how could we understand or help each others? Let's be the change you want to see in this world! ;)