torstai 4. joulukuuta 2014

Mitäpä Ecuadorissa ei olisi?

Sitä kysymystä on tullut pohdittua seikkaillessani viikonloppuisin milloin missäkin. Viiden tunnin säteellä on sademetsää, pilvimetsää, lumihuippuisia 6000 metrisiä aktiivisia tulivuoria, trooppisia hiekkarantoja, havumetsikköä, lehtimetsää ja jopa tundran tapaista luontoa. Kerrompa lyhyesti jokaisesta tekemästäni matkasta, mutta varoitan, että tämä on todella pitkä postaus, sillä siihen kuuluu 8 reissua. 

4 yötä Tena - Puyo 

Ensimmäiseksi reissukseni valitsin lähellä olevan sademetsäalueen. Tenaan on noin viisi tuntia bussilla, josta jatkoin vielä puoli tuntia Talag- nimisen kylän lähelle ecologiseen joga- yhteisöön, jonka omistaa brittiläinen buddha kolumbialaisen vaimonsa kanssa. Siellä saa työtä vastaan viettää kaksi yötä täysihoidolla ilmaiseksi. Moni viettää siellä kuukausia, jopa vuosia (tällöin joutuu tosin osallistumaan ruokakustannuksiin). Suurin osa asukkaista olivat nuoria jenkkejä, jotka pitivät luonnon lähellä asumisesta, yogasta ja yksinkertaisesta elämästä. Paikanpäällä ei siis todellakaan ole internettiä, televisiota tai radiota, vaan meitä kannustettiinkin luovuuteen, kirjojen lukemiseen ja interaktiivisuuteen. Itseasiassa nautin näistä kahdesta päivästä todella paljon. Upea viidakkotalo oli rakennettu keskelle metsää, josta ei voinut kuulla autojen ääniä, ainoastaan villieläinten, lintujen ja hyönteisten ääntelyn. Heräsimme puoli kuudelta auringon noustessa joogaamaan upealla tasanteella, josta voi nähdä auringon nousevan viidakkoon. Tämän jälkeen söimme runsaan aamupalan, johon kuului ekotilan omia hedelmiä ja marjoja, sekä kotitekoista mysliä ja kaakaota. Tämän jälkeen työskentelimme puutarhassa istuttaen ja versoen banaaneja, ananaksia ja sokeriruokoa kuutisen tuntia. Kaksi tuntia jatkunut kaatosade ei pysäyttänyt työntekoa. Loppupäivän vietimme kokkaillen vegaani- ruokia, soittaen musiikkia, lukien kirjoja ja jutellen. Ruoka oli hyvää, ihmiset olivat pääasiassa erinomaisia ja parin päivän jälkeen tunsinkin itseni jo paljon virkeämmäksi ja terveemmäksi. Matka jatkui Puyoon.




Puyoon on vain kaksi tuntia Tenasta. Siellä minut otti vastaan Patricio eli "El Pato", joka oli yksi mainioimpia persoonia, joihin olen tutustunut hetkeen. Vaikka tämä työskentelee 12 tuntia päivässä taksikuskina ja tämän perhe (äiti, pari siskoa ja veljeä ja siskon lapsi) ei ole kovin varakas, oli hän rakentanut ulkomaalaisille pienen vaatimattoman vierasmajan (ilman sähköä ja juoksevaa vettä) tutustuakseen ihmisiin eri maista pyytämättä minkäänlaista korvausta. Perheen 10 vuotias poika pyysi säästölippaaseensa jokaiselta vieraalta 50 senttiä karkkirahaksi. Puyo oli muutenkin paikkana erinomainen. Siinä missä Tena on Ecuadorin Amazonin suosituin turistikohde, ei Puyoon saavu niin paljoa ulkomaalaisia, en itseasiassa nähnyt yhtäkään, vaikka paikka oli todella rauhallinen, turvallinen, ystävällinen ja ennenkaikkea kaunis, ympärillä useita viidakon peittämiä vuoria. Banaanitorilla näin enemmän myytäviä hedelmiä kuin koskaan ennen, ja sieltä voi ostaa myös eläviä toukkia ruoaksi. Puyon ympäristössä asuu yhteensä 7 "kansallisuutta" eli alkuperäisväestöheimoa. Näistä tosin suurin osa on jo integroitunut moderniin yhteisöön, vain yksi asuu täysin koskemattomana syvällä viidakossa. Vierailin amerikkalaisen miehen kasvipuutarhassa, jossa itseasiassa vietin molempina päivinä noin kolme tuntia rupatellen vapaaehtoistyöläisten kanssa amerikkalaisen miehen (joka oli asunut Ecuadorissa jo 25 vuotta) kertoessa siitä, miten luonnon kasveja voi käyttää lääkkeenä. Mainio paikka. Tämän lisäksi kunnan ilmaisessa museossa innokas histiroitsija kertoi minulle kaksi tuntia alkuperäisväestöistä eikä meinannut päästää minua pois, sillä olin ainoa vieras. Jäätelömyyjätyttö pyysi minua lähtemään bilettämään tämän ja ystäviensä kanssa. Kerrassaan mainioita persoonallisuuksia koko kylä täynnä. Käytin koko päivän jutellen jos minkäkin kadunkulkijan kanssa. Illat vietin Paton, tämän veljen Omarin ja äidin kanssa. 

Vierasmaja

Keittiö



Viimeisenä päivänä ennen lähtöäni Omar halusi viedä minut seikkailemaan, joten lähdimme ramboveitsen kanssa viidakkoon äidin ja 12 vuotiaan pikkuveljen kanssa. Matkalla söimme löytämiämme kasveja ja sitruunamuurahaisia. Metsä oli todella vaikeakulkuista ja olinkin täynnä naarmuja ja ötököiden puremia. Lopulta eksyimme, emmekä tienneet, mistä tulimme tai minne menemme. Käveltyämme useamman tunnin päädyimme tielle parin kilometrin päästä kotoa. Tämän vuoksi myöhästyinkin bussista, jonka olin ajatellut ottaa, ja saavuin Quitoon puoli 10 illalla ilman penninpyörylää taksia varten, ja vannon, etten enää ikinä kävele tuohon aikaan sunnuntaina trole- pysäkiltä kotiin (3 korttelia). Ensin lähdin seuraamaan samaan suuntaan kävelevää tyttöä käyttäen tätä syöttinä, jolloin pari jannua lähestyikin aikeissa ryöstää tyttö. Tässä vaiheessa minä pääsin livahtamaan heidän ohitseen lopulta juosten ovelleni. Tytöltä taisi lähteä kännykkä. Täällä rikollisuus on tyyliin "pelottelempa vähän tuota että antaa minulle rahaa kaljaan", aseena parhaimmillaan voiveitsi, jolloin todellista pelkoa ei ole, vaikka kiusallista se onkin. Toisista lähiöistä olen tosin kuullut ikävämpienkin aseiden näyttämistä, mutten ole kuullut, että asetta olisi käytetty. Quito on tunnettu korkeista ryöstöluvuista, oikeastaan jokainen siellä asuva on vähintään kerran joutunut ikävään tilanteeseen, mutta kyseessä on yleensä juurikin nälkäiset ja janoiset köyhät ja juopot, joilla ei oikeasti ole intressiä vahingoittaa ketään. Onneksi voimakas talouskehitys on muuttamassa tätäkin tilannetta. 

2 yötä Otavalo

Seuraava reissu kohdistui Otavaloon, pari tuntia pohjoisessa olevaan "intiaanikylään", joka on kuuluisa käsitöistään. Siellä minut vastaanotti Quitossa asuva Otavaleño "Julio" kaveriensa kanssa, joista myöhemmin muodostui yksiä parhaimpia ystäviäni Quitossa. Mainiossa seurassa vietimme rennon viikonlopun sateisessa, mutta kauniissa Otavalossa tanssien salsaa, syöden hyvin ja jopa saunoen. Kyllä, Otavalossa oli kunnan sauna-kylpylä, jossa vierailimme. Paikka oli melkoisen kulahtanut ja likainen, saunassa oli kylmä ja "avanto" oli lämmin. Olimme tunnin saunassa ja olin 5 minuuttia "avannossa", joka kertoo, ettei tämä ihan vastannut suomalaisia laatustandardeja. Ensimmäistä kertaa "saunassa" 10 kuukauteen kuitenkin sai minut miltein tuntevaan olevani Suomessa (vaikka sauna vaikutti siltä, että joku on unohtanut laittaa puita ja tuli on sammunut jo pari tuntia sitten).




1 yö Mindo

Mindo on 1-2 tuntia Quitosta oleva pilvimetsäalue, joka on turistien kovassa suosiossa lukuisine seikkailimatka- mahdollisuuksien puitteissa. Lähdin tsekkiläisen Quitossa töissä olevan ystäväni Tamaran kanssa ilman minkäänlaista suunnitelmaa. Saavuttuamme käytinkin perinteistä taktiikkaani, eli kysyin artesaanilta mahdollista yösijaa. Hän havaitsi charangon, jonka kanssa olin matkassa, ja pyysikin meitä lähtemään tämän ja mindolaisen ystävänsä matkaan. "Voitte nukkua Glorian talossa, pyydämme 2 dollaria avustusta, musiikkia ja hyvää meininkiä". Hän oli noin 30- vuotias perulainen Gabriel, joka on kierrellyt juo vuosia myyden koruja ja käsitöitä milloin missäkin. Saavuimme kolumbialaisen 60- vuotiaan naisen, Glorian, pieneen puutaloon, ja meidät otettiin vastaan sydämmellisesti ja soppa laitettiin liedelle.  Pian olikin jo jamit pystyssä, minä soitin charangoa, Gabriel kitaraa ja mindolainen nuorempi poika Mauro bongorumpuja. Gloria laittoi kasetin soittimeen ja salsa alkoi pauhaamaan, jolloin hetkeä epäröimättä olimme kaikki salsan pyörteissä. Alku Mindossa oli intensiivinen. Vaikka Gloria oli jo 60- vuotias, vaikutti tämä 20 vuotiaalta lävistyksineen, tatuointineen ja lyhyine hiuksineen. Hän oli elämäntapa-artesaani, joka oli matkustanut koko elämänsä 18- vuotiaasta asti, liftaten pitkin Etelä- ja Keski- Amerikkaa ja ylittäen rajan Yhdysvaltoihinkin laittomasti kaksi kertaa villillä 70- luvulla. Nyt hän oli asunut viimeiset 3 vuotta Mindossa kokkina kasvisruokaravintolassa. Paikalle saapuivat myös tämän reilu 40- vuotias poika Mauricio ja tämän tytär, 20- vuotias Denisse, kaikki yhtälailla positiivisella tavalla pähkähulluja. Ilta sujui musisoiden ja salsaa tanssien viiteen asti aamulla, lopulta olimme kaikki kuin yhtä suurta perhettä, ikään kuin olisimme tunteneet toisemme jo vuosia. Seuraavana päivänä liftasimme Quitoon Tamaran, Mauricion ja Denissen kanssa, eikä meidän tarvinnut odottaa minuuttia kauempaa, kun lava-auto poimi meidät kyytiin ja vei Quitoon asti. Lavalla jatkoimme musisointia ja laulua. Matka oli aivan loistava.








1 yö Pululahua



Elämä alkoi olla jo niin silkaa juhlaa, että päätimme mennä maaseudulle rauhoittumaan. Lähdin Tamaran, Otavalossa tapaamani Sophian sekä quitolaisen Marion kanssa noin tunnin matkan päähän Pululahuaan, joka on maailman ainoa asutettu kraateri (noin 80 asukasta), ja myös maailman levein kraateri (noin 5 kilometriä). Ostimme säkillisen vihanneksia paistettavaksi nuotiolla, jotka kustansivat 3 taalaa. Pilvien peittämien vuorien läpi saavuimme sateiseen Pululahuaan, jossa pystytimme telttamme kraaterin pohjalle. Paikalle saapui telttailemaan myös porukka quitolaisia poikia, joiden pääasiallinen idea oli lähinnä grillata läpi yön. Mekin osallistuimme grillailuun, vaikkakin meillä oli mukana vain roppakaupalla kasviksia; maissia, tomaatteja, platanoja, paprikaa, kesäkurpitsaa jne. Sateesta huolimatta ruoka oli maukasta ja yö sujui tarinoita kertoen ja nauraen. Seuraavana päivänä sää oli selkeä ja suoritimme viikonlopun urheiluosuuden, eli kipusimme lähellä olevalle kukkulalle. Viikonloppu oli mainio.



3 yötä Pimampiro

Siinä missä Buenos Airesissa suoritin kyselytutkimusta joka viikonloppu Techo- järjestölle köyhissä lähiöissä löytääksemme sopivia "kohteita" taloprojekteille, nyt pääsin viimein rakennushommiin. Yhdeksänkymmentä vapaaehtoistyöläistä lähti perjantai-iltana viiden tunnin matkan päähän Pimampiroon, jonne meillä oli tarkoitus rakentaa 10 uutta taloa. Meitä oli minun lisäkseni vain kolme ulkomaalaista. Suurin osa oli yksityisestä yliopistosta, jossa on pakollista suorittaa 80 tuntia "yhteiskuntapalvelua" tai vapaaehtoistyötä, jolloin osa oli lähtenytkin asenteella "en haluaisi, mutta pakko on". Suurin osa oli snobeja jotka eivät olleet ennen astuneet köyhiin lähiöihin tai nukkuneet lattialla. Onneksi moni oli kuitenkin myös oikealla asenteella innossa lähdössä töhihin ja lopulta melkein kaikki hoitivatkin osuutensa kunnialla, nauttien pitkän viikonlopun aikaansaannoksista. Vietimme suurimman osan ajasta perheen kanssa, jolle rakensimme talon. Perheellä oli viisi lasta ja he asuivat pienessä betonitalossa, jossa ei ollut lattiaa eikä ikkunoita. He olivat kuitenkin äärettömän ystävällisiä ja ruokkivat meitä niin hyvin kuin ikinä voivat - mandariineja ja granadilloja (jonkin tyyppinen passionhedelmä), kanakeittoa (itseasiassa vetinen keitto, jossa oli pari perunaa ja yksi kanan pää) sekä salaattia, vaikka Techo järjestikin meille ruoan. Meillä oli aivan upea 9- henkinen tiimi, jossa minä olin ainoa ulkomaalainen, teimme töitä tanssien ja nauraen, ja kolmessa päivässä pieni elementtitalo olikin valmis. Logistiikka hoidettiin lava-auton tai rekan lavalla - parhaimmillaan meitä oli 50 henkeä kuorma-auton lavalla, osa kopin katolla, rekan kivuten ja laskien vuoristoisia rinteitä, kaikkia turvallisuusmääräyksiä noudattaen. Iltaisin teimme nuotion, soittelimme kitaraa ja lauloimme. 





Viikonloppu oli yksi ikimuistoisimmista, enkä ikinä unohda niiden ihmisten hyvyyttä, joilla vähiten on. Myös Pimampiro oli paikkana henkeäsalpaavan upea, autenttinen maanviljelijäkylä eristettynä muusta maailmasta keskellä vuoria, jossa kuulemma edelleen voi käyttää maksuvälineenä 10 vuotta sitten käytöstä poistettuja sucreja, tai yleisimmin kaupankäynti hoituu vaihtokauppana. Myös kaupunkilaiset, jotka eivät koskaan olleet koskeneet lehmään tai kanaa tai tehneet fyysistä työtä, sopeutuivat olosuhteisiin, vaikka muutama karkasikin illalla syömään hampurilaisia jossakin keskustan pikaruokapaikassa. Muutama sanoi, ettei halua enää syödä kanaa elettyään samoissa tiloissa kanojen kanssa ja nähden, kun ne tapetaan, ja niiden pää laitetaan keittoon. Viikonloppu oli raskas, rakensimme noin 10 tuntia päivässä ankarassa kuumuudessa, kaivaen kuoppia perustuksille, sahaten ja naputtaen nauloja, mutta kaikki työ sujui hymyssä suin ja olisin mielelläni jatkanut pitempäänkin. Toimistotyön jälkeen ruumiillinen työ, jossa aikaansaannokset olivat heti nähtävissä, tuntui hienolta kipeissä lihaksissa. En voi unohtaa viikonlopun jälkeen sitä hetkeä, kun perhe astui ensimmäistä kertaa uuteen taloonsa, jonka olimme koristelleet serpentiinillä ja ilmapalloilla. Itse kultakin meinasi tulla kyynel. Kiitos Techo. 




1 yö Latacunga - Cotopaxi

Olin kuullut jo paljon huhuja tästä kuuluisasta juhlasta nimeltä "Mama Negra", Musta Äiti, joka pidetään marraskuun toisena viikonloppuna Latacungan kaupungissa. Näin ollen päätin kerätä kasaan porukan ja lähteä kohti Latacungaa ilman suurempia suunnitelmia. Eräs tuttu, joka työskentelee televisiolle ja oli menossa kuvaamaan, suostuikin viemään meidät autolla. Meitä lähti yhteensä kaksi autollista, toisessa Otavalossa tapaamani tutut Julio ja Sophi ja toisessa minä, Tamara, slovakialainen Ada, espanjalainen Fatima ja ecuadorilainen Cristina. Kaikki olivat aktiivisia sohvasurffaajia, jotka rakastavat juhlimista ja suunnittelemattomia retkiä, joten jo alusta asti tunnelma oli hilpeä. Mama Negra on tunnettu Ecuadorin alkoholin kulutusjuhlana ja tämä pitikin hyvin paikkansa, sillä jo kahdeksalta aamulla kaupunki oli tupaten täynnä porukkaa kaljatuopit kuorassa. Yhdeksältä alkoi karnavaalityyppinen kulkue, jonka tavitteena oli iltaan mennessä pormestarin rahoilla saattaa kaikki hilpeään humalaan. Joukossa oli paljon erilaisiin asusteisiin pukeutuneita "hahmoja" kotipolttoisen taikka ihan oikean rommin tai viskin kanssa, valiten joukosta ihmisiä, joille lausuivat loitsujaan ja taikojaan ja suorittivat alkoholilla ns. purifikaation kaataen alkoholia suoraan kitaan. Väki huutikin yhteen ääneen "Loa, Loa, Loa", jonka tarkoituksena oli houkutella yksi heistä tarjoamaan elämän eliksiiriä. Ei ollutkaan yllätys, että jo kahdelta kaduilla ja ravintoloissa oli pöytiin nukahtaneita väsyneitä kavereita, ja puolelta porukasta ryöstettiin jotain, muun muassa Juliolta ja Cristinalta lähti kännykkä ja Adalta kukkaro. En muista kuitenkaan koskaan nauraneeni niin paljoa, soittokulkuneen soittaessa tunnettuja lauluja, esimerkiksi Enrique Iglesiasiasta, ja meidän tanssien ja laulen milloin kenenkin kanssa, kaikkien ollessa yhtä iloista karnevaalia. Tätä hulluutta jatkui noin neljään asti illalla, jolloin juopunut ja väsynyt porukka alkoi vetäytymään koteihinsa nukkumaan, ja me aloimme miettimään, että missäs me nukumme. Jatkoimme toiselle kadulle, jossa juhlat vaikuttivat jatkuvan, kun joku oli pystyttänyt kadulle epävirallisen baarin; suuresta kaijuttimesta pauhasi cumbia ja porukka tanssi pitkin katua. Yhdyimme jengiin ja aloimmekin tutustua quitolaiseen nuoreen porukkaan, jotka kutsuivat meidät heidän vuokraamaansa kämppään, josta minulle ja Adalle järjestyi yösija, kun taas muut menivät kaupungin ulkopuolelle nukkumaan autoon tai telttaan. Näin asiat järjestyvät.







Seuraavana päivänä suoritimme väsyneen, vaikkakin hupaisan, vierailun yhdelle Ecuadorin tunnetuimmalle turistikohteelle eli Cotopaxi- tulivuorelle. Muutama kuva tästä tapahtumasta.






2 yötä Ambato

Ollessani Tampereella tapasin ecuadorilaisen tytön, joka auttoi minua oppimaan espanjaa. Tullessani Ecuadoriin tämän perhe kutsui minut vieraakseen Ambatoon, vaikkei tämä itse ollutkaan paikalla. Niinpä kutsu piti ottaa vastaan!

Juanjo (kämppikseni) kommentoi Ambatoa seuraavasti: parasta Ambatossa on sieltä lähteminen. Tästä huolimatta Natyn perhe otti minut vastaan suurella sydämmellä ja näytti minulle parhaimman siitä, mitä on Ambatossa ja sen ympäristössä. Teimme herkullista ambateñolaista ruokaa eli llapingachoja, vierailimme Bañosilla katsomassa huimia vesiputouksia, söin ensimmäistä kertaa cuyta eli marsua, joka on tyypillinen ruoka kaikkialla andien vuoristossa, ja lopulta menimme Tisoleoon kyläjuhliin, jossa esimerkiksi Natyn pikkuveli soitti koulunsa soittokulkueessa. En voi olla kuin yhtä mieltä siitä, että ecuadorilaiset ovat yksiä maailman hyväsydämmisiä ihmisiä.





2 yötä Portoviejo - Manabi

Pääsääntöisesti vedin itselleni viivan, etten lähde minnekkään yli viiden tunnin matkan päähän viikonloppureissulle. Siitä huolimatta Manabiin oli lähdettävä, kun siellä järjestettiin Ecuadorin Couchsurfing- (sohvasurffaus) yhteisön ensimmäinen kansallinen tapaaminen. Manabi on tyynen meren rannalla noin kuuden tunnin automatkan tai kahdeksan tunnin bussimatkan päässä oleva semisuuri kaupunki, jonka sohvasurffaajat olivat luvanneet ottaa vastaan kaikki Ecuadorin aktiiviset sohvasurffaajat viettämään viikonloppu yhdessä. Paikalle olikin saapunut ecuadorilaisten lisäksi täällä asuvia meksikolaisia, chileläisiä, kolumbialaisia, espanjalaisia, peräti kolme suomalaista sekä ranskalaisia ja pari kiinalaista. Yhteensä liki 50 henkeä. En tajua miten on mahdollista, etten ole nähnyt sattumalta yhtään suomalaista Etelä-Amerikassa, mutta yhtäkkiä kaikki olivat siellä. Paikalla oli kajaanilainen Guayaquilissa asuva ja opiskeleva Viia sekä Calissa Kolumbiassa asuva espoolainen Maiju, kaikki tämän maailmankolkan "latino-suomalaiset" siis paikanpäällä.



Viikonloppu oli aivan hulvattoman hauska, ovathan kaikki sohvasurffaajat yleensä sielultaan reppureissaajia, avoimia ja sosiaalisia. Ei haittanut vaikka oli kaikkia ikäluokkia kaksikymppisestä viisikymppiseen (kyllä, koskaan ei ole liian myöhäistä sohvasurffata!). Eräällä sohvasurffaajalla oli todella iso talo uima-altaalla, jossa hän ystävällisesti järjesti juhlat molempina iltoina. Näiden iltojen railakkutta ei voi sanoin kuvata - siellä tuli opetettua toisillemme salsaa ja muita latinotansseja, tanssittua letkassa ympäri uima-allasta ja laulettua kitaran säestämänä auringonnousuun asti. Lisäksi pääsimme hiekkarannalle ruskettumaan ja taistelemaan vaarallisen suuria aaltoja vastaan. Tämä oli yksi reissun ikimuistoisimpia viikonloppuja, jossa oli mukana niin paljon uusia ja vanhoja tuttavuuksia eri puolelta Ecuadoria ja muista maista, joiden kanssa tuli vietettyä riemukkaita hetkiä ja jaettua kokemuksia. Sohvasurffausyhteisö on lopulta melko pieni, eli kaikki aktiivit ovat jotakin kautta tutuntuttuja. "Ai olit Boliviassa yötä Miltonin luona? Niin minäkin!". Viimeisen illan päätti konsertti, jossa oli mukana kaksi kitaristia, minä charangoni kanssa ja yksi huilisti. Meidän soittaessa tunnettuja latinoviisuja koko juhlakansa tanssi ja lauloi siihen asti, että ensimmäinen naapuri tuli pyytämään, emmekö jo menisi nukkumaan (kello 6 aamulla). Niin päättyi viimeinen viikonloppureissuni ja ensimmäinen sohvasurffaus- tapaamiseni, enkä voi kuvailla väsymyksen määrää, kun koko päivän matkustettuamme palasimme Quitoon. Onneksi meillä oli erään sohvasurffaajan auto alla, eikä tarvinnut ottaa bussia. En voi sanoa kuin "Que Viva La Couchsurfing!", mitä tekisinkään ilman sohvasurffausta.  









sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Elämää maailman keskipisteessä: vähän liian lähellä todellisuutta.

Tarkoitukseni Ecuadorissa oli elää kuin ecuadorilainen. Elää normaalissa lähiössä - ei ulkomaalaisten kansoittamassa La Mariscalissa tai La Florestassa - syödä sitä mitä paikalliset, käyttää julkista liikennettä ja julkisia palveluita. Lopulta olin vähän liiankin lähellä quiteñan elämää.

Vanhaa kaupunkia


Päätin asua kuin keskituloinen, normaali quiteña. Eli siis suhteellisen köyhä quiteña. Tätä edesautti huomattavasti 300 euron kuukausipalkkani, jolloin minun ei tarvinnut esittää olevani keskituloinen quiteña. Päädyin asumaan La Tolaan, joka ensinäkymältä on upea, romanttinen, antiikkinen asumalähiö, mutta auringon laskiessa minulle alkoi pikkuhiljaa paljastua, miksi hämmästytin monet paikalliset kertoessani asuvani La Tolassa. Jo seitsemän jälkeen saa kävellä suhteellisen ripeään tahtiin ja yhdeksän jälkeen kaduille ei oikeastaan ole asiaa. La Tola on kauneudestaan huolimatta pahamaineinen juoppojen ja roistojen lähiö, joka on onneksi viimeaikoina siistiytynyt huomattavasti ja päiväsaikaan täysin turvallinen, jos ei kävele turistin näköisenä järjestelmäkamera kaulassa. Ruokakauppoja tai ravintoloita ei ole, ainoastaan aamulla auki oleva kauppatori ja pari vihennesmyyjää ja maitokauppa, sekä pari naapuria käristää kanaa, maissia ja platanoa kadulla myytäväksi jos tulee nälkä (joista kana linssien kanssa on superherkullista). Joudun pitämään ikkunaani auki yötä päivää sillä huoneessani on ilmeisesti kosteusongelmia ja siellä alkaa haista pahalle jos ovi ja ikkuna on kiinni. Ikkunassani on kalterit, eli sieltä ei mikään kissaa suurempi tule sisään (kulkukissa on tullut kerran sisään). Tämän vuoksi kämpässäni on melko kylmä, noin 15 astetta. Kaikesta huolimatta La Tolasta on yksi Quiton upeimpia näkymiä. Tässä pari kuvaa kämppäni ikkunasta ja pienestä puutarhastani. Vuokraa maksan n. 80 euroa. Rakastan La Tolaa.

Asuntoyhtiön puutarha

Kämppä sisältä ja kämppikseni Juanjo

Asun keskellä olevassa taloyhtiössä, edessä alimmassa kerroksessa.

Näkymiä aamulla ovesta ulos astuttaessa


Edelleen näkymiä taloyhtiön pihasta


Kuva minun kadulta 8 illalla - ei ole montaa kadunkulkijaa.


Quito. Korkeutta 2800 metriä, ympärillä pari aktiivista tulivuorta, joka päivä sataa vettä, sää vaikuttaa Suomen syyskuulta. Pitkula, pituutta etelästä pohjoiseen liki 50 kilometriä, julkisilla tämän taittamiseen voi kulua 3 tuntia. Nyt voitte kuvitella pakokaasujen määrän tässä laaksossa olevassa miljoonakaupungissa. Vanha kaupunki yksi maailman upeimpia, lueteltu maailman seitsemän ihmeen joukkoon. Vaikka en voisi kuvitella asuvani Quitossa ainakaan vuotta pidempään, on se todella vaikuttava ja upea kaupunki.





Olen siis töissä, tarkoituksenani parantaa vaatefirma Disenforman suunnitteluprosessia ilman suuria saavutuksia, sillä kenelläkään ei ole aikaa puhua kanssani. Olen ainakin oppinut soveltamaan yliopistossa oppimiani taitoja sekä espanjan ammattisanastoa. Työkaverini ovat kaikki minun ikäisiä ihania tyttöjä, tosin kaikki jo perheellisiä, joten olemme siinä mielessä vähän eri ulottuvuuksista. Erityisesti sympatiani saavat naapurifirmojen vartioijapojat, jotka ovat jo hyvin tietoisia blondin tulokkaan työajoista ja viideltä odottavat kaikki rivissä kysyäkseen kuulumisiani ja toivottaakseen hyvää päivänjatkoa. Ecuadorilaiset ovat kohteliaita ja tuntuvat arvostavan naisia huomattavasti argentiinalaisia enemmän, mutteivät epäröi hetkeäkään kysyä puhelinnumeroa tai pyytää ulos.

Olen viettänyt ensimmäisen viiden viikon aikana noin 60 tuntia julkisissa liikenevälineissä, eli trolessa, ecovíassa, metrobussissa ja muissa lukemattomissa busseissa jotka kulkevat reittejä, jotka kulkevat vain suusta suuhun tietona. Ensimmäisenä päivänä yhdensuuntaiseen työmatkaani kului 2,5 tuntia, mutta oppimiskäyrävaikutuksen ansiosta kolmen viikon kuluttua tähän kului enää 50 minuuttia, josta paremmaksi ei voi enää päästä. Myös mukavuus parani: en joudu enää käyttämään "metroa" (joka on oikeasti bussi) enkä trolea (eli johdinbussia), joihin sisäänpääsy ja ulospääsy on täynnä väkivaltaa ja voimankäyttöä. Trole- asemalla on noin sadan hengen siisti jono odottamassa kärsivällisesti trolen saapumista. Kun trole saapuu, jono hajoaa ja kaikki 100 ihmistä yrittävät päästä yhtä aikaa sisään, jolloin jalkoihin jääneitä ei säälitä. Kaikki haluavat kotiin, joka voi olla kahden tunnin trolematkan päässä etelä-Quitossa. Jos et käytä väkivaltaa ja etuile jonossa, et tule ruuhka-aikaan pääsemään sisälle. Yksi eniten kuultuja lauseita onkin "por favor, dejen las puertas a cerrar, ya no hay más espacio" trole- kuskin suusta, jossa tämä pyytää, etteivät matkustajat tunge sisään niin, etteivät ovet mahdu sulkeutumaan. Pyrkiessä ulos on pyristeltävä vastavirtaan, jolloin tyypillinen selitys myöhästymiseen onkin "en päässyt ulos trolesta/metrosta". 

Kuva yliopiston pihasta


Huolimatta siitä, että vietän 10 tuntia päivässä töissä, kukoistaa sosiaalinen elämäni. Jo ensimmäisellä viikolla tutustuin lukuisiin ihmisiin ja muodostin ystäväpiirini, johon kuuluu Quitossa töissä olevia ulkomaalaisia ja myös melko paljon paikallisia. Oli upeaa saada kavereita useista eri ympyröistä, joista yksikään ei ole insinööriopiskelija. Lähden ulos parhaimmillani viisi kertaa viikossa nauttimaan dollarin oluita suttuisessa lempibaarissani Quiton yöelämän keskuksessa eli La Fochissa (joka muistuttaa liian paljon Buenos Airesin Plaza Serranoa), kuuntelemaan yliopistopoikien musisointia tai tanssimaan salsaa. Ecuadorilaiset pojat pyörittävät paljon argentiinalaisia latinoveljiään nopeammin ja salsa käykin jo urheilusta. En tunne yhtään ecuadorilaista, joka ei osaa tanssia. Olen siis hyvin tyytyäinen elämääni Quitossa, jossa olen tottunut hyppäämään kyytiin liikkuvaan bussiin, valitsemaan ryöstämisen ja auton yliajamisen väliltä jälkimmäisen juostessani tien yli autoja väistellen narkkareiden suosiman alikulun sijaan, tinkimään taksikuskin kanssa taksasta (seitsemästä taalasta kahteen taalaan), ja kuljettamaan rahaa rintaliiveissä. Tämä on tavallisen quiteñan arkipäivää, ei sen rikkaan quiteñan, joka asuu Cumbayan yksityisessä lähiössä lukkojen takana omassa kuplassaan ajellen amerikkalaisella autollaan, kuunnelleen amerikkalaista musiikkia ja kuluttaen dollareitaan ostoskeskuksessa Mäkkäriin, Kentucky Fried Chickeniin ja Starbucksiin ja loistaen sillä, että opiskelee yksityisessä San Fransiscon yliopistossa (jossa myös minä olen kirjoilla).

Muutamia Quiton ympäristössä olevia tulivuoria

Keskustasta voi lähteä patikoimaan 4800 m korkeuteen Rucu Pichinchalle.

28 km patikointi keskustan kupeessa.

Vaikka asun valtavassa miljoonakaupungissa, on luonto lähellä. En ole viettänyt yhtään viikonloppua Quitossa, vaan aina lähdin jonnekkin lähialueille tutkimaan joko sademetsiä, vuoria tai kraatereita. Näistä matkoista voin kertoa jatkossa lisää, jokainen on ollut ainutlaatuinen ja upea. Ecuador ylitti kaikki odotukseni enkä voi uskoa, miten nopeasti aika täällä on kulunut.

torstai 30. lokakuuta 2014

Näin matkustat Cuscosta Quitoon viikossa vaikeinta mahdollista reittiä.

Cuscosta on Quitoon noin 2500 kilometriä. Tämän voi tehdä neljässä päivässä kahdella bussilla - ensin 25 tunnin bussilla Limaan ja sieltä noin 50 tuntia Quitoon. Koska olin kuitenkin nähnyt Perusta periaatteessa vain Punon ja Cuscon, päätin valita eri reitin. Toinen mahdollinen turistireitti on Arequipan kautta, jossa on mm. maailman syvin kanjoni (liekö 3000 metriä), mutta itse päätin lähteä reitille, jonka vain harva turisti tekee.

Valitsin ensimmäiseksi kohteekseni Abancayn, joka itseasiassa on vain neljän tunnin matkan päässä Cuscosta Limaan päin. Oli hienoa tuntea, miten energia palautui, kun pääsin taas liikkeelle. Saapuessani Abancayhyn satoi ja oli kylmä, joten päätin jatkaa matkaa. Viereisellä lipputiskillä oli argentiinalainen poika ostamassa lippuja, mukanaan kitara ja rumpu, joten kyselin, mihin päin tällä oli matka. Andahuayaylasiin, vastasi Leo, ja päätin lähteä itse samaan suuntaan, sillä se oli samalla reitillä kohti Quitoa, noin neljän tunnin matkan päässä. Leo oli minun ikäinen buenosairesilainen poika, joka oli lähtenyt tutkimaan maailmaa rahoittaen matkaansa soittaen kitaraa ravintoloissa, kuten argentiinalaisilla pojilla on tapana. Andahuayaylasissa niinikään satoi voimaakkaasti vettä ja ilta alkoi jo painamaan, joten jäimme yöksi majataloon. 

Seuraavana päivänä matkan oli jatkuttava. Tässä vaiheessa on hyvä paljastaa syy, miksei tämä kaunis vuoristoa pitkin pujotteleva reitti ole turistien suosiossa. Aikoinaan tämä oli yksi Perun vaarallisimpia teitä, osittain johtuen siitä, että 80- luvulla Ayacuchon alue oli terroristiryhmä "Sendero Luminoso":n päämajoja, ja alue oli niin vaarallista, ettei sinne periaatteessa ollut mitään asiaa. Vaikka nykyään ryhmä on tietenkin jo menettänyt johtajansa eikä tee enää suurempia hyökkäyksiä (vaikka joitakin hyökkäyksiä on vielä 2000- luvulta), on alueella kurja maine. Tämän lisäksi tiet ovat yksiä Perun huonokuntoisimpia ja vaarallisimpia, ja jokaisessa kurvissa oli pari ristiä muistona alas suistuneista. Vaikka tiet ovat nyt jo suureksi osaksi päällystettyjä, vain viikko ennen minua parikymmentä henkeä menetti henkensä, kun bussi syöksyi kuiluun. Minua tai Leoa ei kuitenkaan pelottanut pätkääkään. Ennen bussia kävimme Leon kanssa tutustumassa Andahuayaylasiin, joka osoittautui todella miellyttäväksi paikaksi. Nukuin ensinnäkin vain 3 euron hintaan omassa huoneessa parisängyllä upealla näkymällä kirkolle, kylälle, sekä lähellä oleviin kukkuloihin. Lämpötila oli paljon Cuscoa miellyttävämpi ja ystävällinen nainen tarjosi meille kadulla aamupalaksi tietenkin kuumaa quinoamehua maidon kanssa, sekä leivän kananmunalla ja avokadolla, vain 50 sentin hintaan. Lähdimme puolen tunnin matkan päähän Pacucha- järvelle tutkimaan Sondor- nimisiä Inka- raunioita. Paikka oli uskomattoman kaunis ja idyllinen, ilman yhtäkään turistia. Kävelimme järven ympäri hämmentyneinä paikan rauhallisuudesta, ja saavuimme kukkulalle kohoaville Sondor- raunioille, joita ei ollut ketään vartioimassa, eikä myöskään vierailemassa. Tämä oli se Peru, jonka minä halusin! Kuvittemille olevamme ensimmäiset ihmiset, jotka löysivät Sondorin. Paluumatkalla maanviljelijä vei meidät traktorilla takaisin Andahuayaylasiin, ja aloitimme matkan kohti Ayacuchoa, noin 6 tunnin matkan päässä.






Matka oli todella mutkikas ja sisälsi monia nousuja ja laskuja. Lopulta pyyhälsimme yli 4000 metrin korkeudessa altiplanolla. Pelkästään maisemien vuoksi matka on todellakin sen arvoinen. Leo tosin tunsi pahoinvointia ja yksi kyytiläinen oksensi ikkunasta, joten ei ehkä heikkovatsaisille. Lopulta saavuimme Ayacuchoon, jossa Leolla oli buenosairesilainen ystävä, joka nouti meidät ja johdatti keskustaan halpamajataloon. Ayacucho oli todella upea kaupunki, en itseasiassa koskaan suunnitellut meneväni sinne, mutta olin häkeltynyt siitä, että täällä vuorten keskellä, turistireittien ulkopuolella, terroristiryhmien vainoamana, lepää todellinen helmi. Ilta meni tanssien paikallisen tanssiryhmän rytmeissä ja aamulla matkani oli jatkuttava, sillä Quitoon oli mentävä. Leo jäi Ayacuchoon, sillä kitaraa soittamalla rahaa ei synny riittävästi etenemään näin nopeasti. Matka jatkui Huancayoon, sillä sieltä löysin Couchsurffaajan, joka majoittaisi minut. Niinikään Ayacucho - Huancayo tie on pahamaineinen, mutta kun otin bussin varhain aamulla, sujui matka ongelmitta, vaikkakin yhdessä mutkassa ohittaessamme rekkaa nähdessäni ikkunasta vain alhaalla pauhaavan kosken, aloin jo miettimään, että olikohan tämä ihan hyvä idea.




Huancayossa minut siis vastaanotti Misael, joka asui ravintolansa yläkerrassa. Huancayossa minut toivotti tervetulleeksi myös koko Misaelin ystäväpiiri, joiden kanssa nautimme ravintolassa muutamat mojitot ja lähdimme niinikään Misaelin ystävän yökerhoon tanssimaan salsaa, cumbiaa ja bachataa.  Vaikka Huancayo on yksi Perun suurimpia kaupunkeja (liki Helsingin kokoinen), oli siellä hyvin kylämäinen tunnelma. Turismia ei oikeastaan ole, vaikka Huancayo sijaitseekin kätevästi monien vuorten ympäröimänä ja läheltä löytyy monia perinteisiä pikkukyliä. Huancayossa muista perulaisista kaupungeista poiketen ei ole "Plaza de Armas"- nimistä aukiota, sillä espanjalaiset eivät koskaan valloittaneet Huancayoa. Kaupunki onkin varsin ruma eikä siellä ole yhtään vanhoja koloniarakennuksia, joka ehkä karkottaa turismia. Sille, joka haluaa nähdä perinteisen perulaisen kaupungin ilman espanjalaisten kosketusta, se on kuitenkin erinomainen kohde. Ihmiset ovat ystävällisiä ja hyvin uteliaita ulkomaalaista kohtaan. Sunnuntaina menimme grillaamaan Misaelin ystävän kattoterassille ja hetken tunsin olevani taas Buenos Airesissa. Huancayo, kuten muutkin kohteet tämän matkan aikana, jätti positiivisen jäljen Oikeasa Perusta. 



Huancayossa tulin oikeastaan taas umpikujaan, enkä tiennyt minne päin jatkaa. Jostain syystä minua ei kiinnostanut mennä Limaan, joka on liki Buenos Airesin kokoinen metropoli. Misael vihjasi minulle entistäkin villimmästä reitistä sademetsän poikki Ecuadoriin. Tämä matka kulkee ns. "huumetietä" pitkin, joka olisi jo melkoisen monimutkainen rikastettuna huonoilla liikenneyhtyksillä. (alue, jossa sekä valmistetaan kokaiinia, sekä josta kokaiinia ja muita huumeita salakuljetetaan muihin maihin). Päätin kuitenkin ottaa haasteen vastaan ja lähdin kohti Ecuadoria Tingo Marían, Tarapoton, Jaenin ja San Ignacion kautta. Misael ja kumppanit antoivat minulle tarkat ohjeet miten tämän reitin voi suorittaa turvallisesti (vaikka helppoa se ei tule olemaan), esimerkiksi välttelemällä matkustamista yöllä ja pysyttelemällä tietyissä kaupungeissa.
Matka alkoi kaikkia neuvoja kunnioittaen - yöbussilla Tingo Mariaan, sillä se on ainoa bussi joka kulkee tämän 12 tunnin reitin, jonka välillä ei ole kuin yksi kaupunki. Tämä reitti pitäisi kuitenkin olla vielä suhteellisen turvallinen verrattuna tuleviin etappeihin. Bussi oli moderni ja miellyttävä. Noin viiden tunnin matkan kuluttua, kahdelta yöllä, matka pysähtyi. Näin ikkunasta (istuin yläkerrassa edessä), miten bussin rengas viiletti jyrkkää vuoristotietä ja katosi kuiluun. Perässä juoksi kuski ja apumies taskulampun kanssa. Noin puolen tunnin päästä he palasivat renkaan kanssa, joka oli ilmeisesti kuitenkin rikki, eikä heillä ollut vararengasta. He joutuivat tilaamaan uuden bussin Huancayosta, joten jouduimme odottelemaan viisi tuntia, jotta uusi bussi saapuisi. Noin kuudelta aamulla pääsimme vaihtamaan uuteen bussiin, ja matka jatkui. Lopulta, noin keskipäivän aikaan, saavuimme tukahduttavan kuumaan Tingo Maríaan. Mieleeni palasi Bolivian Villa Tunari, jossa vietin ilmastoimattomassa huoneessa 3 päivää mahataudissa. Kävelin noin kilometrin rinkkani kanssa, kunnes löysin muutaman etovan näköisen halpahotellin, josta lunastin oman huoneen vessalla kolmella eurolla. Huonekin oli todella etova, tunkkainen ja kuuma. Lakanat vaikuttivat likaisilta ja ikkunassa ei ollut lasia, pelkästään metalliritilä. Suihkusta sentään tuli kylmää vettä ja pääsin suihkuttamaan itseni, olin yltäpäältä hiessä, pihalla oli liki 40 astetta, sisällä ei paljoa viileämpää. Lähdin viilentämään itseäni lähellä oleviin vesiputouksiin, jonne mototaxi- kuski minut ystävällisesti heitti.


Tätä ei ole tullut vielä mainittua - mototaxeja. Siinä missä vuoriston kaupungeissa on melko paljon mototaxeja (eli "tuk-tuk"- taxeja), ei sademetsäalueella oikeastaan mitään muita olekaan. Matka kustantaa noin 50 cnt / kilometri. On vaikuttavaa, kun liikennevaloista lähtee liikkeelle 6 kaistaa täynnä päriseviä mototaxeja. Mototaxikuski kertoi pitävänsä paljon blondeista tytöstä, ja kysyi, enkö lähtisi treffeille. Hylkäsin tarjouksen, ja hän jätti minut vesiputoukselle, joka oli tupaten täynnä paikallisia perheitä ja nuoria viilentymässä vilpoisessa vuoristovedessä. Itse hyppäsin sekaan. Muutama noin 12 vuotias tyttö halusi napsia kanssani kuvia, sillä he eivät olleet nähneet ennen Tingo Mariassa blondia tyttöä. Olen satavarmasti heidän Facebookissaan. Loppupäivän laskeskelin senttejäni ja tulin tulokseen, ettei varani riitä esimerkiksi pöllöluolassa vierailemieen, joka maksaa kolme euroa. Ilokseni löysin kirkon kasvisravintolan ja söin linssisoppaa eurolla. Saattaa vaikuttaa siltä, että Tingo María on kamala paikka, jossa on surkeita hotelleja, pahaa ruokaa ja tuskastuttavan kuuma. Kuuma siellä kyllä on, mutta paikka on todella kaunis ja siellä on hurjasti näkemistä ja tekemistä. Jollekin, joka haluaa kokea autenttisen sademetsäkaupungin, suosittelen todellakin Tingo Maríaa, siellä oli myös useita viehättäviä viidakkomajoituksia uima-altaineen huokeilla hinnoilla (joissa tosin kaikki "turistit" vaikuttivat olevan perulaisia), sekä herkullista ruokaa, kuten cevicheä ja rutkasti hedelmiä. Paikalliset ovat leppoisia ja uteliaita. Kaupunki ei ole kovin suuri, vaan joka paikkaan voi oikeastaan kävellä, ja jos ei, voi napata mototaxin. Kaupungin vieressä on myös luonnonpuisto, jonne ikävä kyllä minulla ei ollut aikaa mennä.



Seuraavana päivänä oli jatkettava matkaa Misaelin ohjeiden mukaisesti kohti Tarapotoa. Tätä 300 km huonokuntoista reittiä ei enää aja yksikään bussi, vaan on mentävä taksilla. Misael oli opastanut ottamaan ensin tilataksin Tocacheen, sieltä Juanjuihin, ja sieltä lopulta Tarapotoon. Näistä kuitenkin ensimmäinen paikka on tunnettu vaarallisena, joten onnekseni löysin pitkän kyselyn jälkeen neljältä aamulla tilataksin, jossa oli minulle tilaa, ja joka veisi minut suoraan Tarapotoon noin 12 tunnissa. Taksi hakee minut neljältä hotellista ja tulee olemaan koko reissuni kallein välimatka - 300 kilometriä noin 25 eurolla (joka tosin kestää noin 12 tuntia). Firma vakuutti, ettei vaaraa ole, vaikka lähdemmekin liikkeelle aamuyöstä - matkaan lähdetään jo neljältä paahtavan kuumuuden vuoksi. 

Heräsin kolmelta, pihalla satoi kaatamalla. Taksifirmasta soitettiin minulle ja ilmoitettiin, että he tulevat noutamaan minut jo 3:45. Katselimme ovimiehen kanssa tulvivaa tietä, joka vaikutti joelta, veden virratessa alamäkeen. Ovimies halusi napata kuvan minun kanssani sateessa. Lopulta taksi saapui. Nappasimme myös kyytiin muut kyytiläiset, yhteensä meitä lähti kohti Tarapotoa kymmenen ihmistä ja kolme papukaijaa (kyllä, yhdellä perheellä oli mukana 3 lemmikkipapukaijaa, jotka istuivat vapaina polvella, siipisulat oli tietenkin leikattu ja papukaijat oli todennäköisesti laittomasti kaapattu luonnosta poikasena emoiltaan, sillä ne vaikuttivat nukeilta, eivätkä reagoineet mihinkään). Seitsemältä aamulla pysähdyimme syömään aamupalaa ja papukaijaperhe kutsui minut heidän pöytäänsä. Tällä reitillä harvoin näkee ulkomaalaisia, joten heitä kiinnosti tietää, mitä ihmettä tein siellä. Tämän jälkeen pysähdyimme vielä kolme kertaa paahtavan kuumuuden vuoksi ennen saapumista Tarapotoon noin neljältä iltapäivällä. Huumeiden läsnäolo on ilmeinen, sillä reitillä on tuon tuostakin aseistettuja "Junta Vecinal"- ryhmiä, jotka tarkistavat kaikki autot ja ottavat ylös henkilöllisyystiedot huumeiden ja aseiden kuljetuksen varalta. He ovat siis "hyviä" tyyppejä, paikallisia, jotka haluavat kontrolloida laitonta huumekauppaa.  Reitin vaarallisin osuus oli selvitetty kunnialla. Tarapoto on järkyttävä paikka - sieltä puuttuu Tingo Marían vuoret ja kaupunki on tasaista viljelysaluetta, jossa sana "kuuma" ei tunnu kuvaavan lämpötilaa, joka liimasi vaatteet kiinni ihoon. Olin suunnitellut viettäväni yöni Tarapotossa, sillä olin jo matkustanut 12 tuntia, mutta paikka oli niin karsea, että lähdin suorinta tietä jatkamaan matkaani kohti Pedro Ruíz:ta. Bussi lähti kätevästi juuri, kun saavuin terminaaliin, eli en joutunut odottelemaan minuuttiakaan. Noin 8 tunnin matkan jälkeen, 11 illalla, saavuin Pedro Ruíz- nimiseen kyläpahaseen, jota ei niinikään tunneta matkaoppaissa. Bussista laskeutui mies, joka kertoi, että hänen siskollaan on majatalo, jossa voin viettää yöni kolmella eurolla. Tämä olikin kolmeksi euroksi todella viihtyisä majoitus, señora oli todella ystävällinen ja majatalossa oli enemmänkin perhemajoitustunnelma. En todellakaan siis tarkoita mitään ylellistä, olosuhteet vastasivat sitä, miten paikalliset ihmiset asuvat, eli hyvin yksinkertaista. Paikka oli kuitenkin siisti ja hiljainen. Pedro Ruíz on Tarapotoa ja Tingo Maríaa korkeammalla, joten lämpötila yöllä oli optimaalinen nukkumiseen.

Ovimies sateessa neljältä aamuyöllä



Kolmen dollarin majoitukseni Pedro Ruizissa
Seuraavana päivänä päätin levätä yhden päivän rankan matkustusrupeaman jälkeen ja lähdin vierailemaan Cuispes- nimiseen kylään Pedro Ruizin kupeessa, noin 500 metriä korkeammalla. Mototaxi- matka katkesi, kun tietöiden vuoksi emme voineet jatkaa matkaa pidemmälle, joten kävelin viimeiset 5 kilometriä. Cuispes oli idyllisyyden multihuipentuma. Olen tainnut suositella jo aika paljon paikkoja, mutta Cuispes on kaikista kylistä kaunein, joita olen nähnyt. Kylässä asuu vain noin 200 ihmistä, joiden pienet puutalot olivat sievän keskusaikion ympärillä. Ihmiset kulkivat hevosilla ja aaseilla, alas Pedro Ruiziin matka taittui normaalisti jaetulla mototaxilla. Kulkiessani muuan maamies alkoi juttelemaan kanssani ja kertoi vesiputouksesta, jonka kyläläiset löysivät joitakin vuosia sitten, ja jonne pääsee polkua pitkin. Hänen neuvojensa mukaan lähdin kohti vesiputousta. Paikka oli niin hämmentävän kaunis, että matkani keskeytyi tuon tuostakin siihen, kun pysähdyin ihastelemaan vuorilta putoavia vesiputouksia, laiduntavia lehmiä ja horisonttiin katoavia vuoria ja sademetsiä. Lopulta päädyin seuraamaan kapeaa polkua metsään, jonka kyläläiset olivat tehneet vieraillakseen vesiputouksilla. Matkalta löytyi ensin kaksi pienempää muutaman sadan metrin vesiputousta, ja lopulta kolmas, joka putosi 900 metriä muodostaen kosken, tehden siitä maailman kolmanneksi korkeimman vesiputouksen. Ihmettelin sitä, miten on mahdollista, että olen yksin ihailemassa tätä ihmettä, apinoiden pomppiessa puissa ja papukaijojen lennellessä horisontissa. Mutta näin oli asian laita. Lopulta alkoi satamaan ja palasin Cuispesin kautta Pedro Ruiziin, jossa söin makoisen cevichen, soitin charangoa señoritan iloksi ja painuin pehkuihin.

Cuispesin kylä



Vesiputouksen takana


Yumbillan vesiputous


Cuispesin kylä

Vaalimainoksia Pedro Ruizissa

Pedro Ruiz

Aamulla kello 7 matkan oli taas jatkuttava. Aloitin ottamalla minibussin Bagua Grandesiin (1h) , josta yhden mototaxin ja yhden minibussin Jaeniin (2h), josta taas yhden mototaxin ja minibussin San Ignacioon (2h). Täällä viereeni istui itseni ikäinen insinööriopiskelijatyttö San Ignaciosta, jonka kanssa aloimme juttelemaan, vieressä istuvan miehen pauhatessa tunnin kirkosta ja siitä, miten uskonto pelastaa meidät kaikki. Loli osoittautui mukavaksi juttukumppaniksi ja saapuessamme San Ignacioon menin lounastamaan tämän ja äitinsä kanssa. Vaihdoimme yhteystietoja tulevaisuutta varten ja minä jatkoin matkaa kahdella mototaxilla ja yhdellä jaetulla autotaxilla La Balsaan (2,5h). Tässä vaiheessa sain vain kiittää Latinalaisen Amerikan machokulttuuria, jossa minun ei tarvinnut kuin vilauttaa kipsissä olevaa kättäni ja oli jo pari poikaa nostelemassa rinkkaani auton katolla (täällä matkatavarat kuljetetaan yleensä katolle sidottuna). La Balsa oli pienempieni kyläpahanen, mutta paikkana tärkeä, sillä siellä sijaitsi rajanylityspaikka Ecuadoriin. Tämä olikin minun lempi rajanylityspaikkani - ensin minun oli löydettävä poliisi, joka oli vähäisen trafiikin vuoksi poistunut vartiopaikaltaan (olisin ihan hyvin voinut ylittää rajan kertomatta kanellekään). Poliisi löytyi pelaamasta korttia, ja pyysi minut heidän seuraansa rupattelemaan. Kerroin, että pitäisi jo kiirehtiä Ecuadoriin, hän kysyi: "miksi lähden minun maastani, etkö pidä Perusta? Elä nyt vielä lähde, jää vielä hetkeksi.". Lopulta hän suostui leimaamaan passini lähdön merkiksi ja kävelin Ecuadoriin. Täällä poliisi olikin työntouhussa - maalaten pientä rajavartiokoppiaan. Vaikka hän yritti pestä kätensä, on minun passissa tästä rajanylityksestä ikuisesti muistona siniset maalitahrat. Olin päivän ainoa ulkomaalainen (ei Perusta eikä Ecuadorista), joka ylitti rajan, joka selitti ehkä poliisien toimeettomuuden. Olinhan minä toisaalta matkustanutkin tänne niin monimutkaisen reitin, ettei ihme, ettei moni ulkomaalainen ala sitä tekemään, kun rajan voi käteästi ylittää yhdellä bussilla rannikolla.

Rajanylityssilta

Tervetuloa Ecuadoriin!

Rajavalvojapoliisi maalaamassa omaa työpistettään
Matka ei ollut kuitenkaan vielä ohi, Quitoon on vielä kahden vuorokauden matka. Matka jatkui "chivalla", eli rekalla, jonka lavalle oli asennettu penkit istumista varten. Rajalta lähimpään kylään eli Zumbaan on mahdollista mennä vain chivalla tai maastoautolla, sillä tie on huonokuntoinen ja välillä joutuu ylittämään jokia. Sadekautena rajanylitys La Balsan kautta on liki mahdotonta, tai ainakin erittäin vaarallista. Onneksi oli kuivakausi, joten sain keskittyä upeiden ylämaaviidakkomaisemien ihailemiseen ja kaijuttimista pauhaavan cumbian kuuntelemiseen. Saavuin Zumban kylään, josta pääsee jo oikealla bussilla pohjoiseen päin. Ostin bussilipun Vilcabambaan, noin 6 tunnin päähän, jossa ajattelin levätä pari päivää ennen Quitoon menemistä. Lopulta saavuimme ensimmäiseen näkemääni asutuskeskukseen, jossa poistuin bussista ja menin bussiterminaaliin nukkumaan, sillä kello oli 3 yöllä. Matka oli kestänyt pari tuntia odotettua kauemman, joka on kuitenkin normaalia eikä huolestumisen aihe. Tässä vaiheessa mietin, että joku oli pielessä, sillä kaupunki vaikutti suuremmalta kuin sen pitäisi olla eikä tietääkseni Vilcabambassa ole bussiterminaalia. Nukuin penkillä pari tuntia ja poistuin terminaalista törmäten suureen kylttiin: "BIENVENIDOS A LOJA", "Tervetuloa Lojaan". Täydellistä, olin nukkunut Vilcabamban yli ja päätynyt Lojaan. Päätin, että tämä matka päättyi tähän, ja ostin bussiliput Quitoon, liki 12 tunnin matkan päähän.


Lopulta Quitossa minua oli vastassa tuleva kämppäkaverini Joan José, ja olin viimeinkin uudessa kotonani eikä minun tarvitsisi matkustaa enää mihinkään. Huolimatta siitä, että olin matkasta totaalisen uupunut, menettänyt ajantajun matkustettuani useita vuorokausia putkeen, likainen ja vailla yhtäkään puhdasta sukkaan, voin viimein huokaista helpotuksesta - 2500 kilometriä viikossa varsin eksoottista reittiä pitkin oli takana! Eikä oikeastaan vain 2500 kilometriä, vain koko 6000 kilometriä Buenos Airesista, joka oli muuntunut liki 8000 kilometriksi ja kolmen kuukauden matkaksi. Tämä oli pitkin ikinä tähän mennessä tekemäni matka ja olen vain yhtä mieltä sen kanssa, minkä jo aiemmin tiesin - minulle kuukausi reissaamista on riittävästi ja tämän jälkeen tulisi asettua pitemmäksi aikaa yhteen paikkaan, sillä jo kuukauden jälkeen havaitsin selkeää väsymystä ja turhautumusta, jonka alkupäässä onneksi auttoi matkakumppanini "Che" positiivisella asenteellaan.