keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Visiitti joen toiselle puolelle ja elämäni massiivisimmat synttäribileet

Olen jo aiemmin kertonut Argentiinan erikoisesta rahatilanteesta useampaankin otteeseen. Nyt euro- ja dollarivaraston pohja alkoi näkyä, ja tälle oli tehtävä jotain. Apu tuli kuin tilauksesta: kämppäkaverini Sefon kaveri Cristobal oli menossa Uruguayhyn purjeveneellään, jolloin pääsisin niinikään siivellä ilmaiseksi Uruguayhyn nostamaan rahaa. Sefo sanoi, että 7 aamulla on oltava valmis lähtöön.

Heräsin kello 6 ja pakkasin laukut. Sefo vaikutti nukkuvan vielä. Aloin paistamaan munia ja lukemaan tenttiin, vieläkään ei kuulunut mitään Sefosta. Aurinko jo nousi. Koputtelin oveen ja totesin, ettei Sefoa ole kämpässään, minne lie hukkunut illan karkeloissa. Kello oli kahdeksan, luovutin, ja siirryin olohuoneeseen jatkamaan tenttiin lukua. Siellä yön sankari röhnötti sohvalla, mutta toipui nopeasti tökkäyksestä ja alkoi hämmentyneenä säntäilemään ympäriinsä tajutessaan nukkuneensa pommiin. Pian olimme taksilla matkalla juna-asemalle, tunnin myöhässä aikataulusta. Kuulemma lämmintä vastaanottoa oli turha odottaa. Lisää huonoa tuuria: juna lähti juuri kun ehdimme koskettaa sitä. Huonoksi onneksi on lisäksi juhlapäivä (Suomessa juhannusaatto, Argentiinassa Argentiinan lipun juhlapäivä), joten seuraavaa junaa San Fernandaan saa odottaa 20 minuuttia. Meitä nauratti. Lopulta pääsimme junaan, joka lipui tavalliseen tapaansa tuskastuttavan hitaasti, jolloin 20 km matkan taittamiseen kestää liki tunti. On juna onneksi suhteellisen halpa, tai siis - se on ilmainen - sillä pääteasemien ulkopuolella ei myydä lippuja eikä ole lipputarkastuksia. Matkalla Cristobal soittaa - lisää ongelmia, meitä on 5, kun taas veneessä ei virallisesti saisi olla kuin 4 matkustajaa, josta tulee moitteita rajaviranomaisilta. Sefo ystävällisesti luovuttaa paikkansa minulle, joten tilanne on nyt se, että olen menossa purjeveneellä Uruguayhyn ihmisten kanssa, joita en ole ikinä ennen nähnytkään. Sefo sanoo: "hei, menithän yksin Patagoniaan liftaten, etkä tuntenut ketään, ne on mun kavereita ja hyviä ihmisiä!". Joten arpa on heitetty.






Veneessä on siis Cristobal, Guillermo ja Mario. Lisäksi Uruguayhyn menee kaksi muuta venettä, josta toisessa on Cristobalin äiti, sisko, ja muita tuttuja. Päivä oli täydellinen - noin 12 astetta, pilvetön taivas, sopivasti tuulta joka takasi hyvän vauhdin kohti Coloniaa Uruguayssa, joka on 70 km vettä pitkin San Fernandasta. Matkalla muut rentoutuivat ja minä luin tenttiin - auringon laskiessa kello 6 olimme jo Uruguayssa (noin 7 tuntia satamasta lähdön jälkeen). Auringonlasku Uruguaysta oli uskomattoman kaunis ja värjäsi taivaan ja joen (joka vaikuttaa mereltä, koska on noin 50 km leveä) punaisen, violetin ja oranssin sävyiksi. Ulappa oli tyyni. Vaikka Argentiinasta ei voi nähdä Uruguayta, Uruguaysta voi nähdä Argentiinan. Buenos Airesin korkeimmat pilvenpiirtäjät kohosivat horisontissa palkkeina ja taivas hohkasi keltaisena kaupungin valoista. Melkeen saatoin kuulla autojen tööttäyksen, poliisiautojen ulinan ja helikopterien pärinän.  Sen sijaan Colonia oli hiirenhiljainen, rauhallinen ja uskomattoman kaunis liki keskiaikainen kyläpahanen, jonka helmoista voi turvallisesti katsella joen toisella puolella myllertävää metropolia. Kävelimme ympäri kuollutta kaupunkia, jonka himmeät valot loivat tunnelmaa liki 500 vuotta vanhoille katukivetyksille ja rapistuneille, ikivanhoilla espanjalaistyylisille kivitaloille, jotka portugalilaiset tänne aikoinaan rakensivat. Tunsin matkustaneeni ajassa taaksepäin. Kaupungissa ei tuntunut olevaan ketään muuta kuin me. Sen sijaan satamassa kävi kuhina, kun argentiinalaiset, uruguaylaiset ja brasialaiset purjehtijat juhlivat perjantai-iltaa. Siirryimme toiseen purjeveneeseen syömään asadoa ja nautimme pullon jos toisenkin viiniä, juhlien "juhannusta" keskellä Uruguayn talvea. Lopulta päädyimme Colonian keskusaukiolle puistonpenkille istuskelemaan ja toteamaan, että kyllä Uruguayssa sitten osaa olla rauhallista. Edelleenkään kaupungissa ei ollut ristin sielua. Buenos Airesissa ei olisi puhettakaan kulkea yöllä hämärillä kaduilla.





Seuraavana päivänä ei ollut puhettakaan, että Coloniasta voisi vielä lähteä, sillä Argentiinan ottelu oli nähtävä. Noin satakunta argentiinalaista olikin kokoontunut paikalliseen raflaan hurraamaan voittoa - joka viimehetkellä saatiinkin. Paluumatkalla oli ongelmia tullin kanssa, sillä argentiinalaiset eivät Schengenin tapaisen Mercosur- sopimuksen takia tarvitse passia eikä maahantuloselvityksiä, kun taas minun täytyi kävellä toiselle puolelle kaupunkia kaupalliseen satamaan leimaa pyytämään. Paluumatkalla oli täydellisen tyyntä, joten jouduimme palaamaan moottorin avulla. Kuuntelimme musiikkia ja katselimme tähtitaivasta purjeveneen kannelta. Tulliselvitykset muuttuivat Argentiinassa entistä mutkaisemmaksi. Uruguayssa ei jostain syystä oltu otettu ollenkaan ylös minun passinumeroa ja siinä laivaston pojat soittelivat Coloniaan ja pähkäilivät, että olinko minä siellä oikeasti ollut. Lisäksi leimojen kanssa oli möhlitty ja vaikutti siltä, että olin saapunut samana päivänä kuin lähtenyt. Tunnin odottelun jälkeen asia selvisi ja sain lähteä, tosin he UNOHTIVAT leimata minut saapuneeksi Argentiinaan, jota menimme jälkikäteen pyytämään. Sekä Uruguayn että Argentiinan yksityisen sataman maahanmuuttoviranomaiset vaikuttivat olevan täysin pihalla siitä, mitä tekevät. Helpommalla olisin päässyt, jos en olisi kertonut kenellekään, että kävin Uruguayssa.




Oikeastaan viimeaikoihin liittyy huomattava määrä mainittavia asioita, mutta mainitaampa vielä viime perjantaina vietetyt synttäribileet, joita oli suunniteltu (ja harjoiteltu) viikkoja. Oikeastaan minulla oli ala-astemainen kotibiletunnelma - menimme Oncen kiinalaishalpakrääsä- lähiöön ostamaan läjän juhlakoristeluita, kuten palloja, serpentiiniä ja muuta roinaa. Paikalle kutsuttiin noin 50 vierasta ja sai tuoda avecin. Playlist suunniteltiin huolella ja kaiuttimet asennettiin sekä olohuoneeseen että kattoterassille. Olohuoneeseen lisäksi diskovalot ja katolle kynttilävalaistus.  Juhlat sujuivat odotetun lailla - vieraita alkoi valumaan 11 jälkeen ja niitä oli yhteensä liki 100. Jos mietit katsoessasi amerikkalaisia elokuvia, että onko sellaisia massiivisia omakotitalobileitä oikeasti, niin vastaus on, että kyllä niitä on, ainakin Buenos Airesissa (olen itsekin osallistunut aiemmin useampiin). Viimeisille lähtijöille avattiin ovi seitsemän tietämissä. Kaikki sujui ilman mitään järjestyshäiriöitä, mitään ei mennyt rikki eikä mitään kadonnut. Kaikilta tuli palautetta, että yksi vuoden parhaista bileistä. Jossain vaiheessa koko olohuone tanssi salsaa tai cumbiaa, eikä haitannut, että moni ei tuntenut toisiaan ja oli täysin eri piireistä tai "yhteiskuntaluokasta" (joka ikävä kyllä on todellisuutta Argentiinassa). Kaikki eivät tosiaan olleet minut kavereitani, vaan yli puolet olivat kämppikseni Sefon, jolla oli yhtäaikaa synttärit, kavereita.  



 Pikkuhiljaa loppu lähestyy ja lasken, kuinka monta kertaa tulen enää matkustamaan B- linjan metrolla, tai numero 39 "bondilla". Sydän sykkii Buenos Airesille ja Argentiinalle kovempaa kuin koskaan. Kirjoittelen vielä ennen lähtöä loppufiiliksiä ja tiivistelmää siitä, mitä Buenos Aires on minulle antanut.

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Jalkapallohuumaa ja bachataa tähtien alla

Jalkapallon maailmanmestaruusottelut ovat täällä, siltä ei voi kukaan välttyä. Joka ikinen mainos liittyy jollain tavalla jalkapalloon, yhä useampaan ikkunaan on alkanut ilmestyä lippuja, ihmisiä kulkee kaduilla Argentiinan pelipaidat päällä ja kadut täyttyvät Argentiina- krääsää myyvistä kauppiaista. Yksi esimerkki jalkapallo- aiheisesta mainoksesta esimerkiksi tässä: https://www.youtube.com/watch?v=YWZoEFSY4_M , josta ehkä saa myös käsityksen maan valtaavasta jalkapallohuumasta. Esimerkiksi pelipäivinä meillä on koulussa luennot peruttu, ja jopa yritykset sulkevat pelin ajaksi ovensa, tai vähintään keskeyttävät työnteon ottelun ajaksi, ja kadut tyhjenevät ihmisistä, sillä kukaan ei halua missata Argentiinan otteluita. Tämä tunne on ehkä tuttu monelle vimpeliläiselle, jotka pesäpallon suomenmestaruusotteluiden aikaan menettävät yöunensa ja pyörittelevät peukaloitaan hermostuneina Nelimarkan kahvilassa, ainoana erona, että täällä näitä fanaatikkoja on noin 40 miljoonaa. Tai ei oikeastaan - kämppäkaverini Sefo ei voi sietää jalkapalloa. Itse menin Argentiinan läksiäisotteluun River Platen kentälle kokemaan jalkapallohuumaa, ja stadioni olikin täynnä sini-valko-raidallista porukkaa, joka lauloi ja hyppi hilpeänä. Siellä oikeastaan tajusin, miten tärkeä osa jalkapallolla on argentiinalaista kulttuuria. Ensimmäisen Argentiinan ottelun seurasin kulmapizzeriassa, mutta ehkäpä seuraavaa peliä sitten katsomaan puiston jättiscreenistä fanijoukkojen kanssa. Siinä missä maan (tai kaupungin) sisäiset jalkapallo- joukkueet saavat fanit kiihkon vallassa puolustamaan omia joukkueitaan - oli se sitten River, Boca tai mikä tahansa, joskus jopa turhankin innokkaasti, yhdistää maailmanmestaruusottelu kaikki yhdeksi jalkapallokansaksi, jolle jalkapallo kuuluu osaksi isänmaallisuutta ja identiteettiä. Kaikki tämä on minusta ihailtavaa, ja tulenkin olemaan itse mukana sini-valko- paidassa jonkun ruudun takana huutamassa Argentiinaa voittoon!



Lisää "kansankiihkoa" tuli koettua vallankumouksen päivänä, jolloin Plaza de Mayo täyttyi meidän arviolta noin puolesta miljoonasta argentiinalaisesta seuraamaan vallankumouksenpäivän ohjelmaa ja samalla edustamaan poliittisia puolueitaan. Ystäväni Santa Fe:stä olivat tulleet tänne asti seuraamaan ohjelmaa, johon kuului musiikkia maan tunnetuimmilta artisteilta, presidentin puhe ja ilotulituksia. Paikka oli niin tupaten täynnä ihmisiä, että puolen kilometrin pätkän taittamiseen kuului noin tunti, ja meteli oli mieletön, ikään kuin 50 mielenosoitusta olisi puhjennut yhtä aikaa. Jokainen poliittinen puolue yritti kilpailla siitä, kuka pitää eniten meteliä ja kenen puolue on eniten huomattavissa. Kaiken sekamelskan keskellä kärisi choripan ja väkijoukossa vilisi laittomia olutmyyjiä, tai parhaimmillaan coca-fernet- myyjiä.  Presidentin puhe oli myös jotain, johon ei Euroopassa törmää - se oli puoliksi huutamista ja patrioottista kansankiihotusta. Oli ihailtavaa huomata, miten presidentti tuntui saavan koko kaupungin hiljenemään ja kuuntelemaan puhetta. Erikoinen piirre tässä suuren mittakaavan tapahtumassa oli se, ettei paikalla tuntunut olevaan yhtäkään poliisia tai turvamiestä lavan ulkopuolella. Vaikka osa porukasta olikin etenkin iltaa kohden hieman humalassa, ei välikohtauksia näkynyt. Tässä pätkä tapahtumasta filmattuna https://www.youtube.com/watch?v=HvLtOhnMfp4 , josta saa vähän käsitystä tapahtumasta. Jotenkin juhlan keskellä tuli itsekin ylpeäksi kaikista argentiinalaisista kaiken sen uskomattoman isänmaallisuuden keskellä. Silloin vain tuumasin, että kylläpä valitsin maan hyvin. 







Kaupunki järjestää muutenkin uskomattoman määrän ilmaista kulttuuriohjelmaa. Oikeastaan joka ikinen päivä on ainakin jotain ilmaista ohjelmaa, esimerkiksi teatteria, musiikkia, tanssia tai taidetta. Jokainen kulttuurin ystävä, joka saapuu Buenos Airesiin, ei tule ikinä kyllästymään. Olen käynyt jo muun muassa mexicolaisten ja ecuadorilaistan "kollektiivien" järjestämissä katujuhlissa sekä indie- musiikkifestivaaleilla (uudehkoja argentiinalaisia yhtyeitä esittämässä musiikkiaan). Oikeastaan jokaisessä lähiössä on kulttuurikeskus, joka järjestää viikoittain ilmaista kulttuuritoimintaa. Informaatio tästä kaikesta ei välttämättä ole kovin hyvin saatavilla, eli sitä kannattaa etsiä aktiivisesti, ettei missaa hyvää tapahtumaa. Hyvänä lähteenä esimerkiksi vuenosairez- sivusto, josta käy ilmi, että joka päivä kaupungissa on noin 100-300 pienen tai suuren mittakaavan tapahtumaa.

Kaiken muun lisäksi elämä jatkuu yhtälaisen kiinnostavana. Olen jatkanut Techo:lla vapaaehtoistöitä Lujan- lähiössä ja nyt olen jo saanut oikeasti tehdä töitä, enkä ollut vain apumiehenä seuraamassa ja oppimassa. Ensinnäkin minä en ollut aluksi edes varma, miten köyhien kanssa tulisi asioida tai miten heihin tulisi suhtautua, mutta vastaus tähän on yksinkertainen: kohtelet ihan kuin kohtelisit ketä tahansa tulotasosta riippumatta. "Hei, mitä kuuluu, onko kaikki hyvin elämässä? Hyvä juttu, niin minullakin." Pussata poskelle tervehdykseksi ja jakaa matea tarkemmin miettimättä. Pahin virhe on alkaa säälimään. Silti vaatii kohtalaisesti itseluottamusta mennä ulkomaalaisena jonkun röttelötaloon tekemään kyselytutkimusta tuloista ja elämäntasosta. Onneksi en ole itse kovin herkkää sorttia enkä tunne mitenkään oloani pahaksi köyhyyden keskellä. Tästä työstä pidän enemmän kuin opetustyöstä jota tein ennen, tunnen etten ole oikeastaan opettaja-ainesta, eikä minulla olekaan juuri kokemusta lasten kanssa olemisesta. Jotkut on kyselleet (ja olen itsekin miettinyt), eikö ole vaarallista mennä "slummiin" ilman minkäänlaista turvajoukkoa (kävelemme aina kahdestaan toisen vapaaehtoisen kanssa). Juttelin koordinaattorin kanssa, ja hän sanoi, ettei Techolle ole koskaan raportoitu yhtään suurempia ongelmia. Kerran jouduimme kieltäytymään talon sisälle menemisestä, kun tyypit olivat selkeästi huumeissa. Juttelimme pitkän toviin erään vanhemman miehen kanssa, joka on asunut oikeastaan koko elämänsä slummissa, ja hän kertoi hyvistä ja huonoista ihmisistä, joita tänne ajautuu. Esimerkiksi eräs mies popitti musiikkia niin käsittämättömän lujaa, että minua sattui korviin ohi kävellessä - musiikki oli kovemmalla kuin yhdessäkään Palermon yökerhossa. Ja perheessä on pieniä lapsia. Mutta kukaan ei voi sanoa mitään, sillä eivät halua ongelmia, tämä nimittäin kuuluu alueisiin joihin poliisi tuskin on jalallaan astunut. Alue on kuin "no-mans-land" jonka ylläpito ei kuulu kenellekään, jonka huomaa esimerkiksi siitä, ettei sinne pääse kuin kävellen tai hevosella (joka on suosittu kulkuneuvo). 

On mainittava uusi asia elämässäni, josta olen valtavan innostunut - tanssi! En ikinä ole tanssinut mitään, mutta nyt neljä kuukautta salsaa ja bachataa treenanneena olen viettänyt jo muutaman kokonaisen yön tanssien aamunkoittoon asti. Salsakerho Azúcarin tiivis jengi, joka koostuu kaikista taustaan katsomatta 20-40v tanssin ystävästä, tarjoaa mainion ilmapiirin tanssin oppimiselle. Itse olen ainoa ei- latino, muut ovat argentiinalaisia tai maahanmuuttajia Perusta tai Boliviasta. Viime perjantaina kokoonnuimme Mauricion kämpälle, viritimme katolle vilkkuvalot ja stereot ja tanssimme kolmeen asti. Siinä tuli tanssittua niin salsaa, bachataa, että cumbiaa ja cuartetoa. Tämän jälkeen tietenkin vielä jatkoimme Palermon salsaklubille, jossa tanssimme niin kauan, ettei paikalla ollut enää muita ihmisiä ja meitä pyydettiin ystävällisesti poistumaan paikalta. Itse en normaalisti ole yökerhoihmisiä enkä missään nimessä voisi kuvitella jaksaa olla yökerhossa kuuteen asti aamulla, mutta tanssien jaksaa mitä vain! Toisaalta olen myös onnistunut rikkomaan suomalaisen yksityisalueen - eli noin puolimetriä eikä lähemmäksi saa tulla - ja puolituntemattomien kanssa tanssiminen ei tuota mitään ongelmia. Täällä on myös hyvin tyypillistä pussata poskelle, halata tai koskettaa ilman sen suurempaa merkitystä, joka suomalaisesta vaikuttaa aluksi oudolta. 

Latinoistumisen keskellä päässäni on tällä hetkellä dilemma - en halua lähteä Buenos Airesista, mutta toisaalta tekee mieli matkustaa ja nähdä muutakin Latinalaista Amerikkaa. Erityisesti olen rakastunut kotiini ja sen asukkaisiin, jotka muodostavat tiiviin Fraga- perheen. Taistelemme olohuoneen mehevimmästä sohvasta, kokkaamme aina sunnuntaisin jotain yhdessä, käymme spontaanisti ostamassa pullon halvinta viiniä ja tanssimme kuuteen asti cuartetoa - näin voidaan kuvailla elämää Fragassa, joka huonon sijaintinsa vuoksi kerää vain harvoja ja valittuja (sijaitsee lähiössä kulman takana slummista, syrjässä yöelämästä). Surukseni ja ilokseni heinäkuun puolessa välissä aloitan matkani kohti Ecuadoria Bolivian ja Perun halki, joka tulee kestämään kokonaisuudessaan noin kaksi kuukautta. En kuitenkaan unohda nauttia näistä viikoista, joita minulla on vielä Buenos Airesissa edessä..


perjantai 23. toukokuuta 2014

Lopullinen kotiutuminen on suoritettu

Viime aikoina Buenos Aires on sekä piessyt vasten kasvoja, että silitellyt päätä ymmärtäväisesti. On taisteltu lakkojen, metroremontin, jatkuvasti kasvavan rikollisuuden, jonottamisen ja tuskastuttavan byrokratian kanssa. Tähän ei auta kuin asenne: kaikki mitä tapahtuu, on normaalia. Jos metro ei kulje, ota juna. Jos junakaan ei kulje, ota bussi. Jos bussikaan ei kulje, ota taksi tai kävele. Tai jää kotiin takan ääreen nauttimaan matea. Tästä esimerkkinä yksi epäonninen päivä, jolloin metrotunneli oli remontissa (oikeastaan se on edelleen), juna oli lakossa (tai kulki lopulta 40 min myöhässä, kunhan kaikki siirtyivät toiseen junaan), bussi ei saapunutkaan (eikä niillä mitään aikatauluja edes ole) ja taksikuski voi pahoin ja heitti kyydistä. Hermostuminen ei kuitenkaan auta ketään. Olen kuitenkin lopullisesti tehnyt pesäni tähän kaupunkiin, muodostanut sosiaaliset ympyräni ja alkanut löytämään aina vaan enemmän kiinnostavia juttuja, joista pidän, ja tänään laahustinkin haikeana Palermon metsissä miettien, mihin on mennyt pari kuukautta ja oikeasti lähden täältä 2 kuukauden päästä?

Kotona takkatulen ääressä

Palermon metsissä

Viimeaikoina olen ollut ennekaikkea hyvin kiireinen. Tässä muutamia kuvia, jotka kertovat viime aikojen tapahtumia.



Järjestin ensimmäistä kertaa asadon, eli grillibileet kotona, joka oli suuri menestys. Kokkina toimi patagonialainen yliopistokaverini Guillermo, lihaa ja viiniä oli runsaasti ja se oli erinomaista. Lopulta paikalla oli liki 20 ihmistä ja kattoparvekkeella tanssittiin salsaa. Tulen sytyttäminen tuotti ongelmia, joten neuvoja kysyttiin tutusta vihannesmyymälästä. Minulle myytiin puinen hedelmälaatikko ja neuvottiin tarkasti miten tulen saa syttymään, ja lopulta jokaisen vaatteet haisivat savulta. Myös Chilestä saapuneet ystäväni olivat paikalla, ja sain nauttia kaipaamaani chileläistä juomaa, eli piscoa.


Kaikkien muiden illanistujaisten lisäksi on mainittava myös täydenkuunjuhlat, jonne menin nyt jo toista kertaa. Tanssimme tulen ympärillä rumpujen paukkeessa noin tunnin, kunnes alkoi satamaan. Ensin vähän: jatkoimme tanssia. Sitten vähän enemmän. Jatkoimme tanssia, nyt jo hieman märkinä. Lopulta vettä satoi kaatamalla ja "kokko" muuttui savuavaksi puukasaksi. Jatkoimme kuitenkin tanssimista, kunnes melkein kaikki olivat paenneet puiden alle ja paikalla oli ehkä kymmenkunta hullua täydenkuuntanssijaa. Tässä vaiheessa pakenimme paikalta tietä pitkin, joka oli viidessä minuutissa muuttunut puroksi, kiitos Buenos Airesin "erinomaisesti toimivan" viemärisysteemin. Olin yhtä märkä kuin olisin käynyt uimassa vaatteet päällä, ja ollessani viimein kotona jätin jälkeni märän vanan. Märkä, mutta onnellinen. Hupiosuudesta on vielä mainittava yksi yksityiskohta: salsakoulussa olen saavuttanit keskitason. Nyt helma jo heiluu hyvin latinojen tanssittaessa pitkin Azúcarin parkettia.

Kuvassa korvapuustien valmistamista ruotsalaisten sekä argentiinalaisten kaverien kanssa. Hauska fakta: yksi argentiinalainen poika onnistui huijaamaan koko illan olevansa ruotsalainen toiselle argentiinalaiselle puhuen espanjaa ruotsalaisella aksentilla, ja vielä tänäkin päivänä tämä toinen luulee, että Sebastian on ruotsalainen. Ongelmia muodostui, kun alettiin kyselemään Ruotsista, eikä Sebastian ole ikinä edes käynyt Euroopassa, mutta kaikesta selvittiin.
Viime lauantaina oli ennenkaikkea mielenkiintoinen päivä. Pääsin mukaan Techo- vapaaehtoistyöjärjestön tiimiä, joka käy joka lauantai eräässä köyhässä lähiössä juttelemassa ihmisten kanssa, tarkkailemassa tilannetta ja etsien niitä, jotka ovat eniten avun tarpeessa. Tiimimme oli 5 henkinen ja kaikki olivat suunnilleen minun ikäisiä tai vähän vanhempia argentiinalaisia vapaaehtoisia, jotka ovat jo kaksi kuukautta työskennelleet "Barrio Lujan" lähiössä, joka on noin 15 km kaupungin ulkopuolella "maaseudulla". Itse kiertelin Manuelin, "Palermolaisen" oikeustieteilijän kanssa viisi tuntia pitkinpoikin lähiötä. Ensin tapasimme surumielisen naisen, joka ilmoitti, että hänen kotoaan varastettiin kaikki viimeistä haarukkaa myöten, eikä hänellä ennenkään ollut juuri mitään. Kuuden neliömetrin talo, jossa on nyt myös ikkunat hajalla, alkaa myös käydä ahtaaksi 6 ihmiselle, jotka asuvat siellä. Periaatteessa tarkoituksenamme on löytää ne, jotka eniten apua tarvitsevat, ja Techo voi järjestää heille oman 6 neliömetrin puutalon. Vaikeista olosuhteista huolimatta ihmiset ovat anteliaita ja epäitsekkäitä. Tarjosimme eräälle naisella, joka tilanteen analysoimme hankalaksi, mahdollisuutta uuteen kotiin, mutta hän kertoi, että "minulla on ihan hyvä talo, mutta tuo perhe tuolla.. he tarvitsevat todellakin apua!". Tapasimme myös perheitä, joille oli jo rakennettu talo Techon puolesta analysoiden, onko heidän elinolosuhteensa parantuneet. Näissä lähiöissä on normaalia, että 15 vuotiaalla lapsella on jo kaksi lasta, ja jokaisessa "talossa" asuu useampi sukupolvi ja perhe. Kaikissa taloissa nautimme runsaasti matea. Mieleeni painui ennenkaikkea 10 vuotias tyttö, joka oli niin täynnä elämäniloa ja energiaa, esitellen minulle piirustuksiaan ja joitakin englanninkielisiä sanoja joita osaa. Hän oli ylpeä saadessaan ystävän kaukaisesta maastaan. Toisaalta kuulin myös paljon vaikeita tarinoita, joihin en osaa oikeasti edes reagoida mitenkään. Onneksi Manuel hoiti kaikki tilanteet mallikkaasti. Koko matkan ajan Manuel kertoi minulle Techosta, köyhien lähiöiden elämästä, ihmisten taustoista, ja Argentiinasta yleensä. Palatessani kotiin makaan vain sängyssä katsoen kattoani, miettien kaikkea mitä Manuel kertoi minulle, sitä yhtä naista joka asuu talossa, jossa ei ole lattiaa ja vesi tulvii sisään taloon aina sataessa, taloista jotka on oikeasti rakennettu pellinpalasista ja roskasta, joissa asuu kymmeniä maailman kauneimpia lapsia (en ikinä unohda sitä pientä 2 vuotiasta poikaa, jolla oli valtavan suuret ruskeat silmät ja blondi tukka!). Toisaalta mikään tilanne ei parane miettimällä. Tänä viikonloppuna minun oli tarkoitus mennä rakentamaan taloa lähiöön, mutta ikävä kyllä vapaaehtoisia oli niin paljon, ettei minun avulleni ollut tarvetta. Näin ollen palaamme huomenna Manuelin kanssa lähiöön tekemään alustavaa tutkimusta. Hauska yksityiskohta: Manuel lähetti minulle 15min ennen sovittua tapaamisaikaan viestin, että "ota kumisaappaat!", joten niitä ei tietenkään ollut.. Ja kuvasta näette, missä kunnossa "tiet" olivat. Lähiön joki tulvi aina sataessa, eikä lähiössä ollut mitään infastruktuuria, "tiet" olivat epämääräistä rapakkoa. "Talojen" löytäminen oli itseasiassa vaikeaa, sillä vaikka "teille" oli keksitty nimet, ei tienviittoja ollut, eikä kukaan oikeastaan tiennyt osoitettaan. Navigointi sujui pomppien kiviä ja rapakkoja pitkin pihasta toiselle.


En ottanut kuvia taloista, mutta saadakseen jotain perspektiiviä, niin alueella asui tuhansia ihmisiä, parhaimma talot olivat tiilestä tai puusta mutta osa pellin-, pahvin- ja puunkappaleista, viemäriverkostoa, juoksevaa vettä tai jätehuoltoa ei ole ja sähköä varastetaan verkosta. Poliisia ei tietenkään ole eli viidakon laki vallitsee, joka tosin tuntuu vallitsevan myös suuressa osaa Buenos Airesia, poliiseja ei oikeastaan ole kuin ydinkeskustassa.

Vielä jotain opiskelusta hyvin lyhyesti: sitäkin tapahtuu. Pääsin kuin pääsinkin kunnioitettavasti läpi ulkomaankauppa- kurssin, johon kuului argentiinan tullibyrokratia, josta olen enemmän kuin ylpeä. Lisäksi tällä hetkellä minulla on liiketoimintamallianalyysi- projekti Banco Ciudad:ille (kaupungin virallinen pankki), ja pääsinkin yllätyksekseni haastattelemään suurta jehua, operatiivista johtajaa, ydinkeskustassa sijaitsevan lasisen pilvenpiirtäjän huipulle. Toimistosta oli panoramanäkymä kaupungille ja rupattelin kaikenkaikkiaan 2 tuntia isojehun kanssa- tai oikeastaan se oli valtavan puhetulvan kuuntelemista, josta yritin erotella relevanttia tietoja. Argentiinan pankkijärjestelmä ei ole mitään helppoa purtavaa eikä etenkään nyt, kun koko pankki on turbulenssissa ja muutoksen alla. Olin kuitenkin yllättynyt siitä, miten hyvin minut otettiin vastaan, ja tunnelma oli hyvin epävirallinen. Hän sanoi, että olen milloin tahansa tervetullut pankkiin haastattelemaan, ja hän voi kierrättää minua pitkin pankkia näyttäen, miten ihmiset tekevät töitä. Lämpimään vastaanottoon on ehkä syy - pankki tekee kiinteää yhteistyötä minun yliopistoni kanssa, joten nyt raha ja auktoriteetti puhuu. Yliopistoni on yksi argentiinan kalleimmista, jolloin periaatteessa rahalla ostetaan paikka työelämään (vaikka ilmaisen julkisen yliopisto UBA:n opetus on itseasiassa korkealaatuisempaa, mutta koska UBA:ssa on 300 000 opiskelijaa, on vaikeampi erottautua ja löytää työpaikka).

Siinä viimehetken tunnelmia, tästä jatketaan! Viime julkaisun kuvaan viitaten: Ecuadorin työviisumiprosessi on kovasti työn alla, ehkä jo ensi viikolla kädessä. Ensi syksy siis työhommissa Ecuadorin pääkaupungissa Quitossa!

lauantai 10. toukokuuta 2014

Mitä tapahtuu turistireitin ulkopuolella?

Rutiini ja elämän normalisoituminen eivät kuvaa viime aikojen tapahtumia kovin hyvin. Ensin on mainittava, että täällä kävi muutama tärkeä ihminen, nimittäin isä ja äiti. Sain kokeilla turistioppaana ja tulkkina toimimista ja ilmeisesti suoriuduin tehtävästä kelvollisesti. Yritin tuoda esille ne Buenos Airesin puolet, joista minä pidän, ja löytää vielä jotain uutta. Tähän kuului tietenkin jokaisen "turistilähiön" (La Boca, San Telmo, Microcentro, Palermo, Recoleta, Belgrano, Puerto Madero) näyttäminen, kaupungin "luontokohteet" Bosques de Palermo ja Reserva Ecológica, ruokapuoli tuli hoidettua viinillä, parillalla, pizzalla ja empanadoilla ja kulttuuripuoli hoidettiin milongalla, peñalla ja asadolla. Kuusi yötä Buenos Airesissa on todella lyhyt aika saada käsitys tästä mammuttimaisesta kaupungista, paljon lisää olisin vielä halunnut näyttää. Oikeastaan heidän visiitti sai tajuamaan entisestään, miten jättimäinen tämä on. Tuli käytettyä kaikkia kulkuvälineitä: jalkoja, bussia, junaa, metroa, polkupyörää ja lauttaa. Kävelykilometrejä päivittäin 5 - 10 km. Toisaalta heidän kauttaan tajusin myös asioita, joihin en ollut kiinnittänyt huomiota. Halusin myös viedä heidät pois Buenos Airesin kaupungista, joten menimme Buenos Airesin maakunnassa sijaitsevaan rauhalliseen gaucho- kaupunkiin San Antonio de Arecoon. Kaupungin keskustasta kaupungin rajojen ulkopuolelle matka kestää autolla liki tunnin. Yö rauhallisella maatilalla ikuista siestaa nukkuvassa kaupungissa/kylässä toivottavasti toi hieman luottamusta siihen, ettei tämä maa ole yhtä sekasortoa, jota paluumatka liikenneruuhkan keskellä poukkoilevassa taksissa todellakin oli. Heidän vierailu sai samalla tajuamaan, ettei täällä todellakaan juuri kukaan puhu englantia, jota en ollut tajunnut käyttäessäni aina espanjaa.




Viikko turistioppaana ja tulkkina ihmisvilinässä sai energian loppuun siinä määrin, että päätin lähteä pois tästä kaikesta. En kuitenkaan halunnut istua vuorokautta bussissa, joten lähdin naapurimaakuntaan Entre Riokseen. Lopulta kukaan ystäväni ei päässyt lähtemään kanssani, joten hommasin kontakteja sohvasurffausken kautta, nappasin rinkan ja lähdin. Oikeastaan lähtö oli yhden päivän mielenjohdoksen tulos joten istuessani yöllä bussissa en ollut täysin varma oliko tämä hyvä idea. Entre Rioksesta en todellakaan tule löytämään yhtään reppureissaajaa, en oikeastaan ollut täysin varma mitä tulen löytämään. Varoitan: tässä on paljon tekstiä, sillä viikosta muodostui melkoinen elämän oppitunti.

Ensin minut otti lämpimästi vastaan Fabricio ja Diego heidän maatilalleen San Joséen, vajaa 20 000 asukkaan kaupunkiin. On vilpittömästi myönnettävä, etten ole pitkiin aikoihin löytänyt niin hyväsydämmisiä ihmisiä. He olivat saaneet elämässään vastaan paljon apua - ottaen huomioon, että he asuivat joskus kolme kuukautta teltassa ilman juuri mitään, nyt heillä on pala maata, sievä pieni omakotitalo ja paljon kotieläimiä. Tätä apua vastaan he haluavat nyt auttaa muita parhaansa mukaan. Molemmat ovat ehkä suurimpia ikinä tapaamiani eläintenystäviä, jolloin talo onkin pikkuhiljaa täyttynyt adoptoiduista eläimistä joihin kuului 4 koiraa, 8 kissaa, 2 hevosta, 2 lammasta, kani, parikymmentä kanaa, pari ankkaa ja pari kalkkunaa. Kaikki ovat rakastettuja lemmikkejä. Fabricio pudotteli puroon akvaariokalanruokaa leveä hymy huulillaan osoittaen muutaman sentin pikkusinttejä: "ihanat pikkukalaset!". Oikeastaan kaiken he suorittivat suurella ilolla. Talossa ei ole tietokonetta ja kaikki on täydellisessä järjestyksessä eläinmäärästä huolimatta. Myös kukkia ja kasveja rakastava Fabricio esitteli pientä puutarhaansa ja orkideoitaan. Ilmeisesti he ovat myös hyvin pidettyjä ihmisiä San Josén kylässä, sillä he tuntuivat tuntevan liki jokaisen ihmisen, jolloin samalla piti esitellä minut, jolloin minut vastaanotettiin kylään yhtä suurella sydämmellä. Kaikki täällä tuntuvat olemaan ylenpalttisen ystävällisiä. Tunsin oloni hyvin kotoisaksi. Kävimme puutarhalla, josta kaikki kylän vihannekset voi ostaa tuoreina, ja minusta tuntui, kuin olisin palannut Lakaniemen Puutarhalle, jossa olin töissä pari vuotta sitten. Emme päässeet lähtemään kassalta hetkeen, sillä ensin piti jutella muiden asiakkaiden kanssa, ja lopulta he jäivät omistajan kanssa suustaan kiinni 10 minuutiksi. Illalla teimme käsin spaghettia ja juttelimme kaikesta mahdollisesta. Kumpikaan ei ollut ikinä käynyt ulkomailla, ei tiennyt juurikaan Euroopasta eikä puhunut sanaakaan englantia. Kerroin heille saunasta, yöttömästä yöstä, revontulista, juhannuksesta ja Lapista, ja he kuuntelivat silmät pyöreinä tarinoita niinkin eksoottisesta maasta kuin Suomesta. Samalla he jakoivat minulle tarinoita Argentiinasta, monia tarinoita joita en vielä tiennyt. Esimerkiksi se, että vuonna 2001 maasta loppui pesot keskiluokan tyhjentäessä tilit devaluaation pelossa, jolloin palkat maksettiin jokaiselle maakunnalle omalla valuutalla, jonka arvo kaupassa oli vain kolmasosa peson arvosta. Yhtäkkiä kaikilla ihmisillä olikin vain kolmasosa siitä, mitä heillä ennen oli. Pojat näyttivät minulle tuona aikana eri maakunnissa käytettyjä väliaikaisia rahoja ja nostalgioivat niitä aikoja. Tämän maan lähihistoria paljastaa monia erikoisia tarinoita, joita suomalaisen on vaikea ymmärtää tapahtuneen vain kymmenisen vuotta sitten. Seuraava kriisi jo kolkuttelee ovella.





Toisena päivänä lähdimme lähellä sijaitsevaan luonnonpuistoon nimeltä "El Palmar". Saavuimme paikalle varhain aamulla, jolloin siellä ei ollut vielä muita ihmisiä. Saimme nauttia eläinten kirjosta: peuroista, vesisioista ("carpincho"), ketuista ja monista eri linnuista. Koska Fabricio tuntee puiston kuin omat taskunsa ja haluaa esitellä jokaisen kasvin ja puun, kulutimme koko kauniin päivän viidakkomaisessa palmuja täynnä olevassa luonnonpuistossa välillä istuen paikallemme ja seuraillen vesisikaperheen touhuja. Koko Entre Rios on joskus ollut yhtälailla palmuja täynnä, kunnes ne on hiljalleen hävitetty maatalouden tieltä. Molemmat ovat alunperin alueelta, Fabricio kertoikin kaukaisia tarinoita hänen italialaisten esi-isiensä saapumisesta alueelle jokilautalla 1800- luvun lopussa, aloittamaan tyhjästä paikassa, jossa ei ollut mitään. Nyt Entre Rios on liki täysin eurooppalaisten kolonioiden kansoittama ja elää liki 100 % maataloudella. Pääkaupunki Paraná on hieman Tamperetta pienempi. Siellä kasvaa soijaa, riisiä, sitrushedelmiä, maissia ja vehnää, sekä sieltä löytyy paljon lihakarjaa ja kanoja. San Josén rinnalla sijaitseva kesällä turistin kansoittama Colón lepää kuvankauniisti Uruguay- joen varrella, joka erottaa Entre Rioksen Uruguaysta. Kuulemma täällä argentiinalaiset ja uruguaylaiset sekoittuvatkin paljon, tilanne on melkein kuin Suomen ja Ruotsin välillä - toisinaan sillan yli voi ajaa Uruguayhyn ilman minkäänlaista rajatarkastusta. Uruguaylaiset tulevat Argentiinaan nauttimaan halvemmista hinnoista ja argentiinalaiset käyvät ostamassa Uruguayssa parempaa matea ja ihmettelemään sitä, miksi uruguaylaiset ovat niin paljon organisoituneempia.









Viikonloppuna illalla San Josén keskusaukiolla on kova kuhina. Kaikki kyläläiset ovat raahanneet retkituolinsa puistoon, he nauttivat matea ja jakavat kuulumisia. Muutama saattaa jopa nauttia olutta tai viiniä, mutta tilanne on hyvin rauhallinen. Täällä kenenkään ei tarvitse pelätä mitään, rikollisuus on minimaalista. San José on yhteisö, jossa korostuu latinoamerikkalainen jakamisen kulttuuri. Minua esitellään useille kyläläiselle, jotka ihmettelevät eksoottista vierasta, joka jopa puhuu heidän kieltään. Diego, Fabricio ja heidän kaunis kylänsä jätti minuun vaikutuksen ja melkein toivoisin, että täällä Buenos Airesissakin voisin viikonloppuna illalla mennä puistoon tapaamaan ystäviä ja nauttimaan matea. Tämä on kuitenkin toisenlainen todellisuus. 

Seuraava kohde oli vielä askeleen syrjemmässä sivilisaatiosta. Ostin bussiliput San Salvadoriin, mutta jäin bussista parikymmentä kilometriä ennen huoltoasemalle, josta minut pimeydessä noudettiin ja vietiin kilometrejä pomppuista hiekkatietä pitkin Jubileon kylässä sijaitsevaan San Erneston koloniaan. Seuraavat kolme yötä tulin viettämään Rolandon ja Carolen maatilalla saksalais-venäläisessä koloniassa. Kun saavuin paikalle, Rolando oli jo valmistanut pizzoja ja tarinoita alkoi lentelemään puolelta toiselle. He ovat molemmat yli viisikymppisiä ja minulle tuli uutena tietona, että hieman varttuneemmatkin käyttävät sohvasurffausta paljon matkustamiseen. He olivat aloittaneet matkustamisen vain viitisen vuotta sitten sohvasurffauksen ja toisen vastaavan yhteisön (hospitalityclub) kautta Euroopassa. Ei ole siis liian myöhäistä lähteä reissuun vaikkei olisikaan enää parikymppinen! Seuraavien päivien aikana minulle esiteltiin alueen kolonioita. Colonia San Ernestossa asuu parisataa ihmistä ja se on jakautunut vielä erikseen muutamaan erilliseen ryhmittymään, jotka yleensä koostuivat yhden perheen jälkeläisistä. Näihin ryhmittymiin ei ole asiaa pystyttää taloaan ellei ole sukua. Heidän koloniansa esi-isät olivat saksalaisia tai venäläisiä juutalaisia, jotka pakenivat Euroopasta. Rolandon isoisät olivat ukrainalaisia juutalaisia. Täällä tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt 100 vuotta sitten. Tiet olivat hiekkapäällysteisiä ja hevonen oli käypä kulkuväline. Sain kunnian vierailla kolonian kahdeksan oppilaan ala-koulussa kertomassa kaukaisesta maastani. Rolandon ja Carolen poikien kanssa kylvin apilaa pellolle traktorilla. Toinen pojista, Santiago, käytti enemmän sanaa "che" kuin yksikään argentiinalainen. Se ei oikeastaan tarkoita mitään, mutta argentiinalaiset, etenkin Santiago, tykkäävät lisätä sanan jokaiseen mahdolliseen väliin, jopa jokaiseen lauseeseen. "Mira vos, che! Che, qué bueno!". Kävin hevosella, eli Negrolla, tarkastamassa paikallisen "bolichen", eli yökerhon, josta Rolando kertoi. Se sijaitsi noin 5 km päässä tikkusuoraa hiekkatietä pitkin, joka ei tuntunut koskaan päättyvän. Negro laukkasi niin suurilla loikilla että minusta tuntui, että selkärankani menee kohta sijoiltaan. "Bolichessa", eli pienessä kioskimaisessa kuppilassa, oli kaksi vanhaa miestä nauttimassa olutta. Tervehdin heitä ja laukkasin takaisin kotiin. Seuraavana päivänä joka ikiseen lihakseen sattui tämän pyrähdyksen johdosta enkä meinannut päästä sängystä ylös. Matka jatkui kuitenkin pois koloniasta.












Melkein viikko oli kulunut kaukana sivistyksestä, joten nyt oli vuorossa kaupunki, eli Santa Fe, joka on samannimisen maakunnan hieman Tamperetta suurempi pääkaupunki. Minut majoitti minua hieman vanhempi insinööriopiskelija Leandro ja tämän ranskalainen tyttöystävä. Tämä oli Suomessa vappuilta, joten halusin hieman juhlistaa. Onneksi Leandron ystävällä, joka muuttaa Buenos Airesiin, oli läksiäiset, joten paljon juhlimista oli luvassa. Ensin kokoonnuimme Leandron ystävän pizzeriassa, johon kokoontui pian nelisenkymmentä henkilöä syömään pizzaa. Paljon uusia ystäviä. Kun pizzat oli syöty, pöydät heitettiin syrjään ja pian alkoikin soimaan rytmikäs latinotanssi cumbia. Olutta myytiin vaatimattomaan santafesiläiseen vajaa kahden euron litrahintaan. Argentiinassahan olutta ei myydä yleensä alle litran pulloissa, joka yleensä jaetaan yhden tai kahden ystävän kanssa, jolloin jokainen ostaa vuorollaan täyttöpullon. Pian rauhallinen pieni pizzeria oli muuntunut ikäänkuin yksityiseksi yökerhoksi ja paikalliset opettivat minulle santafesiläistä cumbiaa, taisi välillä tulla myös salsa- ja bachata- askeliakin muiden tanssien lomassa. Ikään kuin huomaamatta kello oli viisi aamulla ja pizzerian omistaja totesi, että pian olut loppuu ja nukkumaankin pitäisi päästä. Vappu vaihtui siis cumbiaan, mutta ei kaikkea tarvitsekaan tuoda mukaan Suomesta.



Seuraavana päivänä minulle esiteltiin kompaktia Santa Fe:tä. Pidin erityisesti siitä, että pääkadun keskellä kulki puilla, köynnöksillä ja katoksella varjostettu kävelykatu, jolloin auringossa ei tarvitse kävellä. Tämä on käytännöllistä siksi, että Santa Fe on yksi Argentiinan kuumimmista kaupungeista, lämpötilojen nousten joskus jopa viiteenkymmeneen, kosteuden ollessa sietämätön, mutta sateiden vähäisiä. Paraná- joen varrella on miellyttävä rantabulevardi, joka on täynnä paikallisia nauttimassa matea. Vastaan tulee paljon Leandron tuttuja. Pidän Santa Fe:stä ja santafesiläisistä. Illalla menimme Leandron kotikaupunkiin Santo Tomén peñaan, eli perinteiseen pohjois-argentiinalaiseen ravintolaan, jossa soitetaan  kansanmusiikkia ja tanssitaan chacareraa. Tarjoilija oli tietenkin hänelle tuttu ja saimmekin erityiskohtelua. Minut vietiin tutustumaan ravintolaan keittiöön, jossa lihaa valmistui nuotiolla. Kokki leikkasi minulle salaa pari palasta maistettavaksi. Minulle tarjottiin ns. "tenedor libre" eli sain syödä ihan mitä vain ravintola tarjosi. Tulikin maistettua kaikenlaisten naudan- ja sianlihapihvien ja kyljysten lisäksi suolenpätkiä, juhlapäivien ruokaa eli locroa (maissikeittoa) ja jonkinlaista paikallista jälkiruokaa, kunnes lopulta olin niin täynnä, etten voinut juuri liikkua. Lopulta tarjoilijamme Fernando lahjoitti meille vielä pullon viiniä, jolloin loppupeleissä nautimme viiniä pullon per kita. Tämä ylenpalttinen, 5 tuntia kestävä ruokailu chacareran soidessa taustalla ja ihmisten tanssiessa kustansi minulle noin 20 euroa, joka oli mielestäni täysin sen arvoista. Mahat pyöreinä menimme Leandron vanhempien kotiin nukkumaan ja heräsimme seuraavana päivänä vasta kello 12.




Viimeisenä päivänä tutustuin vielä Leandron muihin ystäviin, kävin vielä yhdessä chacarera- konsertissa ja nautimme punaviiniä jäiden kanssa (kyllä, vain Argentiinassa!!) siihen asti, että minun oli palattava Buenos Airesiin. Ehkä tästä tekstistä jotenkin kuvastuu se, että kannatti lähteä ei-turistialueelle katsomaan, mitä tavalliset ihmiset tekevät. Jos et jaksanut lukea kaikkea, luen tämän itse joskus vuosien päästä ja muistelen tätä 10 päivän reissua, joka syntyi hetken mielijohteesta ja kolmen tunnin organisoimisella!



Tähän loppuun voin hieman kertoa tulevaisuutta: tulevalla viikolla saan Buenos Airesiin tärkeitä vieraita naapurimaasta Chilestä ja samalla sain tietää hieman tulevaisuudestani. Ensi syksynä tulen siis asumaan kuvan kaupungissa, mikä lienee? 

Vihje: kuvan kukkula ei suinkaan ole "Hervannan Alpit" eikä valaistu torni ole Pispalan näkötorni vaikka niin saattaisi erehtyä luulemaan, kuva ei siis ole Tampereelta.