keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Yli yksinäisten vuorten paimentolaisten maailmaan

Tässä kirjoituksessä seuraani liittyi uskollinen matkakumppanini Sorina, jonka kanssa olimme jo valloittaneet Kirgiisian ja Tadzikistanin syrjäseutuja edellisenä vuonna. Suunnitelmani Georgiassa oli sama.

Lähtökohta: en ollut syönyt kahteen päivään. Mahani oli edelleen heikossa kunnossa. Tapasin Sorinan Zugdidin juna-asemalla ja hyppäsimme saman tien taksiin, jonka komensimme ajamaan meidät niin kauas kuin autolla suinkin pystyi ajamaan, eli Mukhuriin. Matkalla ostimme ruokaa seuraavaksi viikoksi Tsalenjikhan basaarissa.

Matka venäläisessä metsätyörekassa ylös vuoristoon

Tämä oli minun ja Sorinan taipaleemme alku kohti Egrisi- vuoria, joka erottavat Svanetian Samegrelosta. Se on täysin asumaton transitioalue vuoriston ja alamaan välissä - siellä ei ole koskaan edes asunut ketään, jolloin matkaamme ei tule osumaan edes vanhojen kylien raunioita. Yhteensä suunnittelmamme reitti taittaa noin 60 kilometriä pitkin vuoristoa. Täysin vierailematon kohde se ei kuitenkaan ole, sillä olin lukenut siitä satunnaisten vaeltajien blogeista, joka sai mielenkiintoni heräämään.

Oletusarvomme oli, että ensimmäiset pari päivää käyttäisimme talsien metsätyötietä ylös kohti vuoristoon. Onneksemme näin ei kuitenkaan käynyt, sillä pian astuttuamme ulos taksista ajoi vanha venäläinen metsätyörekka ohitsemme, joka oli jo innoissaan komentamassa meitä kyytiinsä. Miten onnekkaita voimmekaan olla! Tämä rekka ajaa ylös vain kerran pari viikossa, ajaen männynrunkoja ylös ja alas. Tämä tarkoitti sitä, että pääsimme yli 20 kilometriä ja 1200 metriä nousua ohi kaikkein tylsimmän pätkän suoraan yli 2000 metrin korkeuteen, josta voisimme aloittaa vaelluksemme. Tämä uutinen oli hunajaa minulle, jonka kehon suola-arvot eivät varmasti vastanneet mitenkään tervettä ollessani mahataudissa pari päivää.

Matka rekalla ylös vuoristoon ei missään nimessä ole kuitenkaan niin yksinkertainen. Tie on äärettömän huonokuntoinen, kapea, mutkainen ja rapainen, jolloin rekka ajoi keskimäärin nopeudella 5-10 kilometriä tunnissa. Se pomppuili puolelta toisella isä-poika- duon kuunnellessa sekä venäläistä poppia että reggaetonia surkeilla kaijuttimilla, jolloin korvani tinnittivät koko loppupäivän. Nousu kesti yhteensä viitisen tuntia (mitättömän 20 kilometrin taittamiseen!). Myös Sorina sai koittaa rekalla ajamista, vaikkei tällä ole edes ajokorttia. Koska lämpötila oli tuskallisen korkea, pysähdyimme vesiputoukselle viilentymään. Täällä tapasimme paikallisen perheen pelaamassa korttia, syöden vesimelonia ja juoden chachaa. Kuulit oikein, heillä oli mukanaan yli litran pullo kotitekoista chachaa, jota he sekoittivat coca-colaan. Myös me jouduimme maistamaan tätä polttonesteeltä maistuvaa litkua, mutta näkö säilyi.




Loputtoman matkan jälkeen tulimme metsätyömaalle tien päätepisteeseen paikkaan 2200 metrin korkeudessa huipulle, joka myös nimellä Natipuru tunnetaan. Täällä tapasimme myös Vitalin, urhean ukrainalaisen seikkailijan, joka oli yksin matkassa Egrisi- vuoristossa. Melko uhkarohkea temppu, ellen sanoisi. Hän oli melko kateellinen, sillä hänellä oli mennyt 12 tuntia kävelemiseen siinä, missä me tulimme alle viidessä tunnissa rekan kyydissä. Koska oli jo melkein pimeä, oli aika hyvästellä metsätyömiehet ja etsiä sopiva paikka yöpymseen. Vaikka alusta olikin liki täydellinen, häiritsi yöuniani jatkuva rapina metsässä - ties mitkä eläimet olivat kiinnostuneita ruoistamme. Emme nähneet muuta kuin metsähiiriä, jotka aiheuttivat varmasti suurimman osan rapinasta, mutta saattoihan liikkellä olla myös kettuja, kärppiä ja muita metsän elukosita.



Karhujahdissa läpi lumisten solien

Seuraavana päivä tarkoitukseni oli jatkaa Tobavarchkhili- järvelle, jonne matkaa ei pitäisi olla kuin 11 kilometriä, josta nousua 950 metriä. Vaikuttaa helpolta? Jo ensimmäisten tuntien aikana oli päivän suurin haaste selvillä - kuumuus. Taivas oli täysin pilvetön. lämpöasteita liki 30  ja ilma täynnä paarmoja ja hevoskärpäsiä, jotka purivat minkä kerkesivät hikeä valuvaan ihoomme. Egrisi- vuoristo on pahamaineinen huonosta säästään - pilvistä, sateesta, tuulesta, ja niin edelleen, mutta mistään näistä ei ollut tietoakaan. Kai minun pitäisi olla onnellinen vallitsevista olosuhteista. Vitali jäi taaksemme, sillä hänen tahtinsa oli liian hidas. Matkalla tapasimme yksinkertaisessa teltassa eilen rekkaa ajaneet isän ja pojan. He olivat kuulemma matkalla hevosensa kanssa karhujahtiin vuoristoon, johon me olimme tervetulleita mukaan. Liekö mukana jopa itse kalashnikov. Tällä kertaa jätimme karhut rauhaan.


Ylitettävänä oli pääasiassa yksi sola 3000 metrin korkeudessa. Mikä tästä solasta tekee entistä haastavamman on se, että Sorinalla ei ole vaelluskenkiä, ja hän oli liikkeellä lenkkareilla, siinä missä minulla on Lowa- vaelluskengät Vibram- pohjalla, joissa on ihan mahtava pito. Koko jyrkkä sola oli lumimassan alla, josta oli sulaessaan muodostunut todella liukasta. Vaikka jäähokeista olisi ollut hyötyä, oli sauvojen kanssa nousu melko vaivatonta. En ihan heti tajunnut tätä kun lähdin etunenässä nousemaan solaa ylös. Sorina otti kirjaimellisesti yhden askeleen, kunnes kuulin tämän kiljahduksen ja tämä valui kovaa vauhtia solaa alas kohti kivikkoa. Saatuani pelastettua tämän sauvoilla putosi Sorina uudestaan, nyt vielä vähän kauemmas loukaten kätensä ja polvensa terävään jäähän ja kiviin. Ei auttanut, vaikka antaisin molemmat vaellussauvani hänelle, sillä kengissä ei ollut yhtään pitoa. Ainoa vaihtoehto olisi, että veisin Sorinan kädestä pitäen koko solan ylös, ja sitten toiselta puolelta alas.


Näky olisi pitänyt saada ikuistettua - taipaleemme ylös solaa käsi kädessä, yksi askel kerrallaan. Siinä oli jotain todellista toveruuden tunnetta. Koko nousussa kesti muutama tunti, jonka jälkeen olin aivan puhki - olin oman painoni lisäksi vetänyt toisenkin ihmisen huipulle. Mutta mitäpä sitä ei tekisi ystävän vuoksi, ei sitä muuten olisi voinut ylös päästä! Joskus myös osat vaihtuvat, jolloin Sorina joutuu uhrautumaan minun puolestani. Sitäpaitsi, näkymä huipulta oli kerrassaan uskomaton, ja allamme häämötti sekä lasku yhä jyrkempää lumisolaa pitkin, että Okhoje- järvi. Alas meno oli kuitenkin vielä nousuakin haastavampaa - jouduin toisella kädelläni pitelemään Sorinaa, ettei tämä lähde liukumaan alas, ja toisella kannatella meidän molempien painoa sauvan varassa. Ehdotinkin, että lasketaan liukumäkiä alas, ja käytetään kantapäätä ja sauvan piikkiä stopparina ettei vauhti kiihdy liikaa. muuten emme pääse ikinä alas. Siinä vaiheessa kun Sorina kiiti hurjaa vahtia huutaen kyljellään mäkeä alas totesin, että tämä oli todella huono idea. Onneksi hengissä selvittiin tästäkin, ja saimme ainakin selätettyä muutaman sata metriä todella nopeasti. Kun viimein saavuimme Okhoje- järvelle, olin hieman pettynyt siitä, että oli jo ilta, muttemme olleet saaneet taivallettua edes niitä 11 kilometriä, jotka suunnittelin. Tämä ei haitannut, sillä Okhoje- järvi oli takuulla yksi kauneimmista paikoista, joihin olen telttani pystyttänyt, eikä paikalla ollut merkkiäkään kenestäkään muusta. Vain syvä hiljaisuus, ja jäätiköltä sulava vesi, joka yhtyi järvee, joka vaikutti taivaaseen jatkuvalta uima-altaalta









Aamulla Vitali oli liittynyt joukkoomme - tämä oli saapunut vasta 11 aikaan yöllä. Sola oli tuottanut hänellekin suuria haasteita, etenkin pimeässä. Matkan oli jatkuttava kohti Tobavarchkili- järveä. Tämä tarkoitti toisen vastaavan lumisen solan ylittämistä, joka tällä kerralla oli vielä edellistäkin haastavampi. Nähdessämme ylös nousevan seinämän lunta katsoimme hiljaa toisiamme tietäen, että tästä tulisi haastava päivä. Käytimme liki kolme tuntia solan nousemiseen siksakkia ylös jykkää lumimassaa, aina ottaen tavoitteeksemme jokin kivi, jolla voisimme levähtää ennen seuraavaa osuutta. Kaikki vaiva oli kuitenkin sen arvoista nähdessämme tavoitteemme, eli  auringossa kimaltelevan Tobavarchkhili- järven.




Tuona päivänä myös oma energiatasoni oli heikko, sillä en ollut vieläkään ihan parantnut mahataudista, eikä minulla ollut juurikaan ruokahalua. Lisäksi koin muitakin outoja oireita, kuten minulla oli jatkuvasti jano, vaikka join paljon, suutani kuivasi ja minua heikotti. En ollut ihan varma mistä tämä johtui - opin sen vasta myöhemmin vaeltaessani Kazbegin alueella. En ollut tullut ajatelleeksi, että viimeiset 7 päivää olin juonut vain jäätikköjen sulamisvettä. Normaalisti voisimme ajatella, että sen terveellisempää ei vesi voi olla. Se aiheuttaa kuitenkin myös ongelman - siihen liuenneiden aineiden ja mineraalien määrä on alhainen, jonka hyvin harva tietää. Periaatteessa join sulatettua lunta, johon ei ollut liuennut juuri mitään mineraaleja. Tämä aiheuttaa kehon suola-arvojen ja nestetasapainon heittelemistä, joka sai minut tuntemaan itseni siltä, että vesi ei sammuta janoani. Tämän takia vastaavilla pitkillä vaelluksilla, jossa ollaan niin korkealla, että kaikki vesi on sulamisvettä, kannattaa varmaankin ottaa mukaan lisäravinteita. Venäläiset vuorikiipeilijät Kazbegilla ottivat annoksen isotoniccia joka aamu (veteen sekoitettava urheilujuomajauhe), eikä minulle sillon tullut vastaavia ongelmia. Tähän kuitenkin myös vaikutti se, että olin mahataudissa juuri ennen vaellusreissua.

Paimentolaisten valtakunnassa 'varjojen maassa'

Jatkoimme alas Tobavarchkhililtä kohti Skurin kylää, jonne oli reilu 30 kilometriä matkaa. Hyvin nopeasti laskeuduttamme kosteus nousi huippulukemiin ja hikoilimme kuin saunassa. Jokin työnsi trooppista ilmamassaa mustalta mereltä kohti Egrisi- vuoristoa, jolloin se jäi roikkumaan noin 2500 metrin korkeuteen. Sen alapuolella alkoi sankka vesihöyry ja sumu, jonka nimesimme "varjojen maaksi". Otimme luonnonsuihkun jäätävässä vesiputouksessa päästäksemme eroon pahimmasta hiestä, jota valui naamaa ja selkää pitkin. Varjojen maassa oli pimeää ja kosteaa, mutta luonto oli täynnä mitä ihmeellisimpiä kukkia, joita Sorina kuvasi minun ihmetellen vastaani tulevia ötököitä ja perhosia. Koska minusta tuntui, etten kertakaikkiaan kykene jatkamaan matkaa, sillä koko kehoni tärisi, pystytimme telttamme lähelle jokea suhteellisen tasaiselle paikalle. Vietimme illan sumun keskellä teltassa laulaen kaikkia niitä lauluja, jotka suinkin vain muistimme.





Seuraava päivä jatkui tasaisesti läpi varjojen maan. Koko päivän satoi vettä seuratessamme pauhaavaa koskea yhä alemmaksi ja alemmaksi. Paikoin vaelsimme metsän läpi, joka oli kuin viidakko saniaisineen, jotka olivat minua korkeampia. Monet polut olivat myös täynnä jättiläiskoiranputkia, joista yksi onnistui tekemään Sorinalle palovamman käteen. Totisesti tämä matka oli tuonut monenlaista maastoa ja nähtävää. Ikävä kyllä edessä oli vielä yksi kukkula noistavana - nuo 500 metriä olivat minulle todella yhtä tuskaa, sillä välillä minusta tuntui, että silmissäni sumenee ja oksennan kohta. Lopulta koin pelastuksen Vitalin minulle antamasta ukrainalaisesta marjateestä, joka oli kuin elämän eliksiiriä mauttoman sulamisveden rinnalla. Vitali oli jäänyt Tobavarchkhili- järvelle, joten muistelin tätä nyt lämmöllä. Jotenkuten selvisimme lopulta Skuriin johtavalle metsätyötielle, josta olisi enää vajaa 10 kilometriä matkaa.




On jäänyt mainitsematta, että vettä satoi jatkuvasti lakkaamatta - olimme märkiä kuin uitetut koirat. Kovin lämminkään ei ollut, ja kello oli jo noin kuusi illalla. Olin uskomattoman väsynyt, ja minusta tuntui, etten enää pystyisi montaa kilometriä kävellä. Silti jatkoimme eteenpäin toiveenamme löytää sopiva paikka pystyttää teltta. Lopulta näimme paimenten puuhökkelin, joiden koirat hyökkäsivät haukkuen kimppuumme. Onneksi ne olivat lopulta ystävällisiä, joten kysyin paimenilta, mihin voisimme pystyttää telttamme. Vastaus oli: "Ei mitään telttaa! Tulkaa tupaan". Miten voisimme kieltäytyä kutsusta astua lämpimään tupaan, kun jalkani hädin tuskin kantoivat, olin likomärkä,  kylmissäni ja nälissäni? Läpi upottavan kurakon ja lehmien astuimme savua täynnä olevaan yksinkertaiseen puumajaan, jossa he antoivat meidän yksin vaihtaa märät vaatteemme kuiviin. Pian he alkoivat touhuamaan todenteolla tarjoten lämmintä lehmänmaitoa, alkaen valmistamaan ruokaa ja siivoten parhaimman patjan meille pediksi. Kaksi heistä voisi nukkua samalla patjalla.



Elämä paimenena on jotain, jota ei monissa länsimaissa enää harrasteta. Monissa maissa se on kuitenkin vielä elämäntapa, joko omasta valinnasta tai pakotteesta. Olin törmännyt moniin heidän yksinkertaisiin telttoihinsa, ja minut oli vallannut aina suurin uteliaisuus siitä, ketä he oikein ovat, ja miten he elävät. Nämä kolme miestä päästivät nyt päiväksi meidät osaksi heidän yksinkertaista paimemen elämäänsä. Yksi miehistä, heistä pisin, on kotoisin Suhumista Abkhaziasta. Sisällissodan puhjettua noin vuosien 1991 ja 1993 välillä pakotettiin suurin osa georgialaisista poistumaan Abkhaziasta, eli suurin osa Abkhazian asukkaista - yli 200 000. Abkhazia onkin Georgian viimeisen vuosisadan suurimmista surunäytelmistä, jossa on vaikea osoittaa ketään sormella. Käytettyäni tunteja lukien Wikipediaa ja historiankirjoja yrittäen ymmärtää konfliktia, määrittelin sen itselleni ongelmien eskaloitumisesta siten, että toinen osapuoli vastasi toiselle aina hieman agressiivisemmin, jolloin päätyttiin nykyiseen tilanteeseen, eli epävirallisesti itsenäiseen Abkhazian tasavaltaan, jonne georgialaiset eivät saa mennä, eivätkä abkhazialaisetkaan ole tervetulleita Georgiaan. Georgialaisen silmissä Abkhaziaa ei ole, venäläisten ja abkhazialaisten silmissä se on täysin itsenäinen valtio. Tässä vaiheesa on tietenkin selvää, että minulla ja Sorinalla oli jo taskussa Abkhazian ulkoministeriön myöntämä lupa vierailla maassa, jolloin meistä oli jännittävää tavata ensimmäinen ihminen Abkhaziasta - yksi niistä monista georgialaisista, jotka joutuivat hylkäämään kotikontunsa. Nyt hän siis asui mökissään Egrisi- vuoristossa, ei kovin kaukana Abkhazian rajasta, eläen metsästäen karhuja ja peuroja, ja hoitaen lehmiään. Hänellä oli yksi 15- vuotias tytär, joka asui Zugdidissa.





Kaksi muusta miestä olivat tyypillisiä lyhyenläntiä poikamiehiä Tsalenjikhasta, jotka viettivät kesänsä paimenpoikina vuorilla. Heillä ei ollut niin perhettä kuin naistakaan. Oli selvää, että pitkä mies Suhumista oli heistä pätevin, ja osasi venäjää parhaiten. Hän johti usein keskustelua. He valmistivat meille ruoaksi maissijauhoista ja kotitekoisesta juustosta tulella paistettavaa massaa, jonka he lopulta levittivät lankulle. Tästä sitten näykittiin palasia, jota syötiin. He kertoivat, että tätä he valmistavat vain, kun vieraita tulee kylään. En usko, että siellä on kovin usein vieraita kylässä - itseasiassa mekin olimme hiukkasen eksyneet polulta sateessa, kun päädyimme heidän tönölleen. Pian otettiin esille myös pullo kotitekoista viinirypälelikööriä. Tarinoita alkoi satelemaan - ensin rauhalle, sitten uusille ystäville. Meidän aikeenamme oli ottaa vain yksi lasi, mutta aina meidät houkuteltiin ottamaan yksi lisää - "tämä on kuolleelle ystävällemme, näethän hänen kuvansa seinällä? ota nyt hänen kunniakseen! Hän ajoi autolla vuorelta alas". Lauluksihan se lopulta meni, ja pullo oli tyhjä. Mökissä ei ollut ikkunoita, ja sitä valaisi vain avotuli keskellä lattiaa. Koko maja oli niin täynnä savua, että silmäni vuotivat jatkuvasti vettä. Lopulta painuimme yöpuulle parhaalle patjalle, eikä minulla mennyt yli viittä minuuttia saada unenpäästä kiinni.

Kello viisi alkoi aamulypsy ja tulen kohentaminen. Lehmiä ruokittiin ja lääkittiin. Aamupalaksi he lämmittivät meille eilistä ruokaa, jota myös pakattiin matkaevääksi. He kirjoittivat vihkoonsa muistiinpanoja, joita heillä on jokaikiseltä päivältä. Liekö siihen vain merkitty, mitkä lehmät on lääkitty ja mikä on tiineenä, vai jotain paljon runollisemaa heidän jokapäiväisestä elämästään. Huolimatta heidän risaisesta ulkomuodostaan he olivat mitä sydämmellisimpiä ja kunnioittavimpia ihmisiä, jotka kohtelivat meitä suurella arvostuksella ja kohteliaisuudella, saaden olomme tuntemaan savuisessa ja rähjäisessä majassa kuin prinsessoina. Paljon myöhemmin Tbilisissä tapasin Georgiassa asuvan ruotsalaisen, joka kertoi, miten vaarallista oli yöpyä heidän talossaan, sillä vain hetki sitten paimen oli tappanut kokonaisen amerikkalaisen perheen. On surullista, että yksi hyvin erikoinen esimerkki saa kaikki uskomaan, että se, että olet yksinkertainen paimen, tekee sinusta verenhimoisen luolamiehen.


Lopulta oli hyvästien aika, ja jatkoimme matkaamme kävellen kohti Skurin kylää 10 kilometrin päässä. Tuona päivänä tunsin itseni terveeksi, voimakkaaksi ja hyvinvoivaksi. Oli aika mennä sinne, mistä georgialaiset eivät mielellään puhu - Abkhaziaan. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti