Istuimme ravintolassa Karakolissa ennen marsubussin etsimistä Kajy-Sayhin. Vieressämme istui amerikkalainen turisti kirgisialaisen pojan kanssa, joka ei puhunut juuri mitään, amerikkalaisen pälättäessä. Pian tämä alkoi juttelemaan myös meille, ja kyselemään matkastamme. "Suosittelen sohvasurffausta Kirgisiassa, se toimii todella hyvin - tämä tässä on minun hostini!". Tästäpä rohkaistuamme kerroimme tarinan kutakuinkin miten sen blogikirjoituksessani kuvailin - majoittajastamme, jota emme koskaan tavanneet, ja joka ajatti meitä taksilla pitkin Bishkekiä etsien tämän veljen asuntoa, joka ei edes puhunut englantia, ja jonka asunnosta lähdimme Sheikin takia pois. Se kaikki vaikutti amerikkalaiselta Hollywood- elokuvalta. Myös Karakolissa meillä piti olla majoittaja, mutta tämäkin peruutti viime hetkellä. Opimme, että tässä maassa ei kannata suunnitella missä yöpyy, sillä kirgiisit eivät osaa pitää lupauksia - he kyllä kutsuvat tuntemattoman luokseen yöksi, jos se heille sopii, kuten meille oli jo käynyt.
Emme osanneet odottaa lainkaan, mitä seuraavaksi tuli tapahtumaan.
Hiljainen kirgiisi kertoi meille: "Se taidan olla minä. Minä olen Stalbek". Katsoimme toisiamme hetken uskomatta sitä, mitä juuri kuulimme. Mutta nyt kun katsoin tarkemmin hänen kasvojaan, niin sama mieshän se siinä istuu! Mitä ihmettä hän, jota emme ikinä onnistuneet tavoittamaan Bishkekissä, tekee täällä vähintään viiden tunnin matkan päässä Karakolissa ravintolassa vieressämme? Olimme molemmat niin punaisia, että oli vaikea sanoa, kumpaa hävetti enemmän: meitä sen vuoksi, että juoruilemme hänestä muille turisteille, vai häntä, joka johti meidät ikävään tilanteeseen, kun olimme juuri saapuneet maahan. Halasimme kuitenkin toisiamme sovinnon merkiksi.
Tästä toivuttuamme istuimme marsutaksissa matkalla Kajy-Sayhyn (viimeinen minibussi oli jo mennyt, joten jouduimme ottamaan jaetun seitsemän hengen taksin). Oli jotenkin ontto olo: olemme menossa henkilön luokse, joka ei puhu sanaakaan englantia, joka ei tunne meitä, ja minun pitäisi soittaa hänelle päästessämme perille kylään, jonka sijainnista en edes kartalla ollut varma, saati sitten tiennyt, minkä kokoinen se on tai miltä siellä näyttää. Julia vakuutteli, että Vitali on hyvä mies ja Kajy-Say on kaunis kylä. Saavuttuamme perille lähestyin paikallista poikaa, kysyen, mikäli tämä tietää, missä Vitali Kaplinski asuu. Tämä kysyi toiselta kaveriltaan, ja kun kumpikaan ei tiennyt, pyysivät he numeroa soittaakseen Vitalille. Lopulta me neljä hyppäsimme vanhaan mersuun, ja matka alkoi! Heidän kaahatessa tietä ylös vuoristoon Sorina kysyi, josko saisi musiikkia. Tottakai! Takakontin subbareista alkoi jytistä paikallinen teknomusiikki. Paikka oli hämmentävän erilainen esimerkiksi Karakolista. Vanha mersu pölyytti ylös pitkin kapeaa ja tomuista tietä, läpi puisten omakotitalojen ja punaisten vuorten. Ihan kuin muutamassa tunnissa olisimme eri maassa.
 |
| Kajy-Sayn kylä |
Noin 10 minuutin matkan jälkeen he jättivät meidät tien päähän, ilmoittaen, että Vitali asuu oikealla olevassa talossa. Koputettuamme porttin tuli Vitali ottamaan meitä vastaan - Julia oli soittanut tälle, joten hän osasi odottaa meitä. Siinä missä Julia ja Boris (ja itseasiassa liki jokainen tapaamamme ihminen Kirgisiassa), myös Vitali oli ylenpalttisen ystävällinen ja sydämmellinen ihminen. Hän opasti meitä kukkia pursuavan puutarhan läpi vierastaloon, joka ei ollut ihan priimakunnossa, mutta josta löytyi pari sänkyä petivaatteineen. Oli vaikea sanoa, mikä talon oikea tarkoitus on - kaksikerroksinen, arviolta muutama kymmentä vuotta vanha talo oli pääasiassa sisustamaton, eikä siellä ollut esimerkiksi vessaa tai keittiötä. Vessa kuitenkin löytyi puutarhan toiselta laidalta (tai siis ulkokäymälä). Tämä kaikki tuntui kuitenkin niin paljolta, sillä olimme yöpyneet melkein koko ensimmäisen viikon teltassa, lämpötilan ollessa nollan tuntumassa. Nyt lämpöasteita oli reilu 20, ja saimme syödä puutarhasta niin paljon hedelmiä, kuin suinkin kykenimme. Koska
babushka (eli Vitalin vaimo) oli Karakolissa asioilla, oli Vitali hieman huolissaan siitä, ettei hän osaa tehdä meille oikeanlaista ruokaa, etenkään, kun Sorina on kasvissyöjä. Tämän ruokavalionsa koostui lähinnä vesimelonista, leivästä, kurkuista ja tomaateista, jotka kaikki löytyivät puutarhasta. Minulla syötettiin lampaanläskikeittoa, jonka sain jotenkin pureskelematta menemään kurkusta alas. Onneksi kylkiäisenä saimme kotitekoista omenaviiniä, joka toi tilanteeseen omaa huumoriaan.
Pari päivää Kajy-Sayssa oli viimeinkin jotain, jota voitaisiin luokitella lomaksi useammankin käsityksen mukaan: makoilimme biitsillä, uimme järvessä, söimme hedelmiä ja paikallista "Ashlam-Fu":ta (aasialaisvaikutteinen kasvisnuudelikeitto), ja kävelimme pitkin hiekkaisia kylän teitä. Kommunikointi Vitalin kanssa oli hieman rajoittunutta meidän köyhän venäjän osaamisemme vuoksi (hän ei osaa sanaaakaan englantia), mutta lähtiessämme oli ilmassa silti haikeutta. Kuvassa viimeinen aamupala Vitalin keittiössä.
 |
| Kajy-Sayn biitsi |
 |
| Ashlam-Fu ehkä Kajy-Sayn parhaassa ravintolassa |
 |
| Vuoristopolkuja Vitalin talon lähellä |
 |
| Vitali viimeisenä aamuna keittiössä |
Matka siis jatkui etelämpään kohti Naryn- kylää, jonne ajattelimme pääsevämme jotenkin. Marsubussi (joka oli itseasiassa vanha tanskalainen tilataksi) kiidätti helposti parissa tunnissa Balykchyyn, josta kyseltiin jatkomahdollisuuksia. Ikävä kyllä meille uskoteltiin, että Kochkoriin/Naryniin menee vain joitakin busseja varhain aamulla, ja nyt ainoa vaihtoehto olisi taksi. Odoteltuamme puoli tuntia yhdenkään bussin ilmestymättä oli pakko kysyä, että paljonko se taksi Kochkoriin sitten maksaisi. Sinne kun on yli 50 kilometriä matkaa. "200 somia" tokaisi taksikuski - satanen molemmilta. Tämä tarkoittaa noin kolmea euroa, alle kaksi euroa per naama. Hiljaa hymyillen latasimme tavaramme vanhaan audiin, empä näin halpaa taksikyytiä ole kuunaan saanut! Kerrankin saimme elää leveästi. Kochkorista nappasimme toisen taksin Naryniin 500 somilla, mutta matkakin olisi tuplasti pitempi, joten hinta vaikutti kohtuulliselta. Matkustimme siis noin 150 kilometriä vajaalla kymmenellä eurolla
yksityisellä taksilla. Tinkimättä! On otettava huomioon, että bensa maksaa Kirgisiassa vain noin 30 senttiä per litra, eli vain neljänneksen Suomen hinnoista, ja palkkataso tuollaisella takskikuskilla saattaa olla satasen kuussa. Kyllä siinä silti tuli taksikuskin voittomarginaaleja laskettua, ei tuommoinen vanha audinrämä välttämättä kaikkein ekologisin auto ole. Mutta tämä oli hinta, joka meille esitettiin ilman tinkimistä, joten en siinä oikeastaan tuntenut huonoa omatuntoa "rikkaiden pröystäillessä köyhien kustannuksella". Mutta kieltämättä, oli minulla hetken hyvin rikas olo ensimmäistä kertaa elämässäni. Matkalla joka pysähdyimme jurttaan juomaan hevosenmaitoa, josta syntyi koko lopun matkaa kestävä trauma - se ei ole ihan pelkkää maitoa, vaan se on
käytettyä hevosen maitoa, jolloin siinä on melko kitkerä ja iljettävä maku, ainakin ensimaistamiselta. En saanut kuppia kokonaan kurkusta alas.
 |
| Näkymiä ensimmäiseltä marsubussi- osuudelta |
 |
| Näkymiä luksus taksistamme Balykchyn ja Kochkorin väliltä |
Naryniin saavuttua päätimme jatkaa herroina elämistä ja vuokrasimme asunnon yöksi kahdella kymmenellä eurolla neuvostoblokista, sekä söimme kunnon ravintolassa aasialaista ruokaa. Asunnossa oli suureksi onneksemme jopa lämmin suihku ja vesivessa, joka korosti kuninkaallista oloamme. Naapurin rouva jopa kantoi jopa paistettuja kananmunia aamupalaksi meidän sviittiimme. Oli kuitenkin ihan aiheellista hemmotella itseämme, sillä emme olleet päässeet suihkuun viiteen päivään (jos ei lasketa banjaa Altyn Arashanissa, tai Issyk Kul- järvessä hiusten pesemistä). Minun kukkaroni keveni kahdella kymmenellä eurolla tuon päivän aikana, huristeltuani taksilla 150 kilometriä, syötyäni ravintolassa ja vuokrattuani modernin asunnon yöksi. Ei hassumpi budjetti, sanoisin.
 |
| Narynissä yövyimme takana olevissa neuvostoblokeissa varsin modernissa asunnossa |
 |
| Narynin kauppatori |
Seuraavat pari päivää olivatkin sitten vähän toista laatua...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti